Kaikkiin peleihin ei vain pysty upottamaan sellaista määrää aikaa että niissä tulisi oikeasti hyväksi. Voisi sanoa että joihinkin ei laita edes sitä määrää aikaa, että sen pelaamista voisi kutsua "oikeaksi pelaamiseksi", mikä riippuu täysin siitä mielipiteestä että kauanko peliä täytyy pelata, jotta se voidaan laskea pelaamiseksi, eikä kokeilemiseksi.

 

 

 

Valtava määrä pelejä on sellaisia joita olen kokeillut. Tämän miellän itse siten että olen pelannut vain pienen hetken, yleensä sellaisen määrän mitä demo kyseisestä pelistä voisi tarjota. Se on jotain 15 minuutin luokkaa näin karkeasti arvioituna ja sanoisin että jos peliin upottaa sen tunnin, niin silloin sitä on pelannut. Tämä ei kuitenkaan ole täysin pätevä ilmaus, sillä on pelejä joiden idean oppii siinä vartissa ja joissakin peleissä ei kestä sitäkään vähää ja sitten on pelejä joiden kokonaispituus voi olla siinä tunnissa ja lähemmäs ohi.

Mutta itse sanoisin että valtaosaan pätee sellainen keskiarvo että vartti on kokeilua ja tunti on pelaamista. Mitä puolituntia sitten on, se riippukoon täysin pelistä itsestään.

Hyvin monista peleistä taas pystyy kertomaan todella paljon jo sen kokeilunkin jälkeen. Jos pelissä on todella mukaansa tempaava tarina niin en yleensä kirjoita siitä arviota ennenkuin tarina on koettu koska iso osa pelin kokonaisuudesta on kiinni tarinassa ja pelin kampanjassa. Monista peleistä saa kyllä aika hyvin kokonaiskäsityksen ilman sitä varsinaista tarinaakin ja sitten pelejä joihin kypsyy aivan täysin, todella nopeasti.

 




Seasons%20after%20Fall.jpg?1569850973

Maaginen tarina vuodenaikojen leikistä

 

 

Kaudet syksyn jälkeen

 

PlayStation Now

 

 

Seasons after Fall

Pulma peli todella värikkäällä toteutuksella, rennolla asetelmalla ja varsin hyvällä ääninäyttelyllä. Pelissä on paljon etsittävää jos haluaa tehdä kaiken ja muutamia todella rasittavaksi äityviä puzzleja, mutta valtaosan ajasta peli on kivan näköinen paketti rennolla asenteella.

Kaikki alkaa kun valopilkku syntyy ja alkaa etenemään. Pian ääni alkaa opastaa valopilkkua joka ottaa hallintaansa pienen ketun. Seuraavaksi tarkoituksena olisi valjastaa käyttöönsä kaikki vuodenajat ja suorittaa niiden avulla rituaali. Tarina lähtee pikku hiljaa etenemään ja monimutkaistumaan, sillä kaikki on aika kaukana siitä, miltä se aluksia vaikuttaa. Tarina ei ole se kaikkein ihmeellisin, mutta se on omalla tavallaan varsin hyvin kirjoitettu kokonaisuus jossa muutama vähän yllättävämpikin käänne.


Pelattavuus koostuu vuodenaikojen muuttamisesta ja sitä kautta tapahtuvasta pulmanratkonnasta. Tietyillä vuodenajoilla on tiettyjä vaikutuksia ympäristöön ja kaikkeen siellä. Syksyllä kasvavat sienet, talvella jäätyvät vedet, keväällä vettä on paljon kun taas kesällä kaikki kukkii. Monia pieniä muutoksia on paljon sillä tietyt asiat voivat tapahtua vain tiettyyn vuoden aikaan ja tätä kautta, tietyt pulmat voi ratkaista vain tiettynä vuodenaikana. Vuoden aikojen vaihtelu tapahtuu nappia painamalla, mutta ajoittain tuntuu että tiettyjä juttuja olisi voitu nopeuttaa, sillä ajoittain ravaamista on todella paljon.

Jos haluaa tehdä aivan kaiken, niin tutkimista riittää. Alueita on jokaiselle vuodenajalle ja kun kaikki vuoden ajat löytyvät, niin kaikki alueet kasvata entisestään. Keräiltäviä esineitä on kukkien muodossa, jotka saa kukkimaan kävelemällä niiden yli. Tarinaa rikastavat nukkumapaikat ovat astetta paremmin piilossa ja muutamat isommat puzzlet kysyvät vähän enemän huomiointia.


Tämä on niitä pelejä jotka näyttävät todella hienolta tietyllä maalausmaisella grafiikallaan. Muutenkin pelin parasta antia on sen hieno ulkoasu. Syksyn värit, talven tuulet, kevään sateet ja kesän aurinko ovat kaikki todella omanlaisiaan kokonaisuuksia jotka saavat pelin alueet näyttämään todella hienoilta.

Vaihtelua on hieman eikä pelissä voi oikeastaan hävitä sillä puzzlejen ratkaisuun on se yksi vaihtoehto joka ei ole mitenkään yli kryptinen. Tämä on niitä kokonaisuuksia joissa isossa osassa on se matka ja kokemus, ei niinkään se haastavuus.


Kokonaisuutena Kaudet Syksyn Jälkeen on rento peli ja selvästi enemmänkin pulmapelien ystäville. Itse en siitä mitenkään erityisen paljoa saanut irti sillä monet asiat olisi voitu tehdä joko helpommiksi tai nopeammiksi. 

 

+ Graafinen ulkoasu

+ Vuodenaikojen vaihtelut

 

- Paljon ravaamista

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Clockwork%20Tales%20Of%20Glass%20and%20I

Eventide%20Slavic%20Fable.jpg?1570834823

Nightmares%20From%20The%20Deep%20The%20C

Steampunkia vai fantasiaa

 

 

 

Lasi ja Muste, Slaavilainen Satu ja Kirottu Sydän

 

PlayStation Now

 

 

Clockwork Tales: Glass and Ink, Eventide: Slavic Fable & Nightmares of the Deep: Cursed Heart

Artifex Mundin pelejä kaikki ja niin samanlaisia että parempi nitoa yhdeksi arvioksi niin ei tarvitse toistaa tismalleen samoja osia kahta kertaa. Eikä nyt paljoa uutta sanottavaa ole myöskään siitä, kun viimeksi tämän tyylisiä pelejä pelasin. Nämä tosin sattuivat silmään tuon ideansa ja tarinansa puolesta.


Riippumatta siitä mitä peliä pelaa, ei pelattavuudessa ole oikeastaan mitään varsinaista eroa. Etsi esine X, käytä esinettä X ongelmaan Y. Toista tämä ties kuinka monta kertaa. Välillä vastaan tulee jonkinlainen minipeli tai piilotettujen esineiden etsintää. Trophyjen suhteen nämä ovat varsin helppoja pelejä, mutta vaativat todellista paneutumista. Tarinallisesti kumpikaan ei ole selvästi toista parempi sillä kumpikaan ei oikein osaa ottaa omasta maailmastaan ja tunnelmastaan kaikkea irti. Steampunk tai fantasia eivät kumpikaan pääse todella loistamaan.

Nightmares of the Deep tarjoaa piilotetun etsinnän vaihtoehdoksi mahjongia, Eventide pitää sisällään enemmän keräiltäviä esineitä ja Clockwork Talesissa on Matthew robottilintu, mutta eivät kumpikaan juuri pelattavuutta paljoa kehitä. Nämä ovat sellaisia pelejä joita ei tule pelattua toista kertaa sillä uudelleenpeluuarvo on aika onneton eikä kiinnostus muutenkaan välttämättä riittäisi.


Kokonaisuutena pelit ovat todella samanlaisia. Niissä on samat heikkoudet ja vahvuudet ja jos tämäntyyliset pelit kiinnostavat, niin jokainen tarjoaa hyvän paketin. Mutta jos raskas pulmapainotteisuus ja valtava määrä piilotettujen esineiden etsintää ei kiinnosta, niin nämä eivät ole parhaita valintoja. Mutta itseäni kiinnostikin eniten pelien maailma, steampunk, Davy Jones ja fantasia, kaikista olisi tosin voitu ottaa enemmän irti.

 

+ Tunnelma

+ Värikäs ulkoasu

 

- Pelattavuus

- Ravaaminen

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Red%20Faction.jpg?1567764830

 

Punainen ryhmittymä

 

Red%20Faction%20II.jpg?1562893895

 

Punaisen ryhmittymän nyrkki iskee jälleen

 

PlayStation Now

 

 

Red Faction & Red Faction 2

Muutama asia yhdistää näitä kahta peliä kivuliaan selvästi. Kummatkin ovat varsin suoraviivaista räiskintää ilman mitään sen ihmeellisempää, toki kakkosessa on vähän enemmän tarinaa ja lihaa luiden päällä, siinä missä ensimmäinen on paljon yksinkertaisempi.

Se mikä kuitenkin yhdistää näitä kahta todella vahvasti on todella vanhentunut ohjattavuus. Kummassakin on nimittäin käänteinen ohjattavuus. Kun katset ylös, niin pitää painaa alas. Itse en pidä yhtään tälläisestä ohjattavuudesta ja osittain siksi kokemukseni näiden kahden pelin kanssa jäi todella lyhyeksi. Sen perusteella mitä näistä irti sain, oli sitä laatua että aika perusluontoista räiskintää jostakin PS2 aikakaudelta.

RF2 varsinkin on todella huonosti ikääntynyt, sillä pelaaminen ei ole oikeastaan millään tavalla mielekästä koska vaistomaisesti aina kun pitäisi katsoa ylös, katsotkin ensin alas.

Aseiden suhteen vaihtelua ei paljoa ehtinyt tulla mutta sen perusteella mitä ehdin nähdä ja kokea, niin kaikki alkaa juurikin sillä tavalla, millä tälläiset pelit aina alkavat, eli oikeastaan mitään ihmeellisempää. Kyllähän siinä tarinaakin sai vähän alulle ja jonkinlaista käsitystä kokonaisuudesta, mutta aina lopulta kaikki palaa siihen pelattavuuteen, joka on huono.

Kokonaisuutena nämä ovat sitä pelityyppiä johon ajanhammas on purrut sen verran kovaa, että ei näitä vain viitsi pelata koska ohjattavuus tekee siitä sen verran vastenmielistä. Ja kun pelejä on muutenkin niin paljon, niin ei ole juuri mieltä tuhlata aikaa ja sopeutua.

 

+ Räiskintää

 

- Ohjattavuus

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



Shadwen.jpg?1569850972

Nimikkohahmo tappaa, tai on tappamatta

 

 

Salamurhaaja ja pikku tyttö

 

PlayStation Now

 

 

Shadwen

Suomalaista hiiviskelyä joka ei ehkä olen niin hienosäädettyä kuin monet isomman budjetin hiiviskelypelit, mutta ehkä juuri siksi, tämä onnistuu olemaan sellainen peli joka toimii astetta paremmin. Shadwen nimittäin tuli läpäistyä suhteellisen lyhyessä ajassa, lähinnä siksi, koska sitä oli mielekästä pelata, hiiviskelypelien tasolla. Kyllähän pelissä on melkoisia heikkouksiakin.

Tarinassa seurataan ensin orpotyttö Lillya kun hän hiiviskelee vartioiden ohitse. Kun Lilly jää kiinni, siirtyy ohjattavuus pelin varsinaiseen päähenkilöön, salamurhaaja Shadweniin. Pelaajan ratkaisujen kautta Lilly joko näkee Shadwenin kylmäverisenä tappajana, tai naisena, joka auttoi häntä hädän hetkellä. Tämä asettaa peliin sellaisen tietyn tyylikkyyden, kun pikku tyttö suhtautuu tappajaan aivan eri tavalla, jos ei tiedä tätä tappajaksi.


Pelin voi läpäistä tappamatta ketään, mutta tällöin peli on todella paljon vaikeampi, sillä tilanteet pitää ratkoa harhauttamalla vartioita. Tappaminen on paljon helpompaa ja siitäkin palkitaan jos tappaa kaikki vartijat kentällä. Itse tein sitä kunnes sain huomata että osassa kentistä ilmeisesti on jemmavartijoita, joita ei sitten meinaa edes huomata. Tämän jälkeen pyrin vain mahdollisimman nopeasti menemään kentät läpi.

Kentät läpäisee kun sekä Lilly että Shadwen pääsevät vaakunaovelle josta seuraava kenttä alkaa. Lillyä ei tarvitse vahtia sillä hän osaa liikkua vain kun on turvallista, joko siksi että Shadwen harhauttaa vartioita tai tappaa nämä, pelaajan ratkaisujen mukaan.


Pelissä on myös muutamia omiakin juttuja. Pelaaja voi kelata aikaa taaksepäin, eli jos mokaa, niin aikaa voi kelata taaksepäin ja yrittää uudestaan. Peli menee pilalle heti jos vartijat huomaavat Shadwenin tai tämän jättämän ruumiin ja hälyttävät apua. Aika myöskään liiku ellei Shadwen liiku, tai pelaaja kelaa aikaa eteenpäin. Tämä lisää taktisuutta peliin, mitä tekevät myös erilaiset työkalut joita Shadwen voi valmistaa. Näihin kuuluvat mm. Miinat, nuolilaukaisimet ja hämykulkuset.

Shadwen ei ole varsinaisesti vaikea peli, mutta ajoittain siinä tulee vastaan rasittavampia kohtia, etenkin jos yrittää olla tappamatta ketään tai yrittää tappaa kaikki. Tietyt mekaniikat pelissä vaativat hieman tarpeetonta tarkkuutta, lähinnä tämä tartuntaköysi, mutta toisaalta, koska peli ei liiku jos pelaaja ei tee mitään, niin pelaajalla on aikaa tähdätä tartuntaköyttään. Myös virhearvioinnit on helppo nopeasti korjata.

Suhteellisen yksinkertaista pelattavuus on. Vartijat tutkivat paikat joissa laatikot liikkuvat, tynnyrit pyörivät tai jos he näkevät Shadwenin vilaukselta. Heinäkasoissa on helppo piileskellä ja sinne voi myös piilottaa ruumiita. Juuri ihmeellisempiä meniikkoja ei ole, mutta kentät kasvavat ja vaikeutuvat varsin äkkiä.


Ulkoasu pelissä on ihan hieno. Sellainen tietty maalausmainen tarinan kerronta jossa yksi kuva kertoo paljon, on pelin pääasiallinen tarinankuljetus mutta hyvin äkkiä sekin jää sivuun ja pelkkä ääni kertoo oleellisimman siitä, miten tarina etenee. Pelissä itsessään grafiikka on ihan hienon näköistä, vaikkakin varsin yksinkertaista ja itseään toistavaa.

Shadwen on sellainen peli joka toimii ihan hyvin, mutta itse en juuri ole hiiviskelypelien perään, varsinkaan kun niissä tulee vastaan tälläisiä puolihuijaavia kohtia (jemmassa olevat vartijat) trophymetsästyksen kannalta.

Myös siinä mielessä Shadwen ei ole sieltä monipuolisimmasta päästä, että samoja temppuja käytetään lähemmäs kokoajan. Lilly liikkuu tiettyä reittiä pitkin ja loppuviimeksi vaihtoehdot kenttien läpäisemiseen ovat aika pienet.


Kokonaisuutena Shadwen on ihan ok peli, varsinkin hiiviskelypeliksi. Itse en todellakaan ole näiden pelien perään, mutta ainakin Shadwen on hahmona sellainen, joka pystyy tappamaan vihollisia jos sille päälle sattuu ja pelissä on varsin antoisat mahdollisuudet korjata virheitä. Tarinallisesti peli ei ole kovinkaan ihmeellinen eikä peli muutenkaan jää oikein millään tavalla erityisesti mieleen.

 

+ Ajan takaisinpäin kelaaminen

+ Varsin tasapainoinen vaikeustaso

 

- Vaihtelun puute

- Suhteellisen mitäänsanomaton tarina

 

Arvosana: 5,9

 

Paremmalla puolella



SkyScrappers.jpg?1570834828

Kuka on ensimmäisenä huipulla, tai viimeisenä pystyssä

 

Taivaanraapijat

 

PlayStation Now

 

 

SkyScrappers

Tämä on yksi niitä varsin yksinkertaisia, mutta silti todella moninpuolisia ja mielipuolisia moninpelejä. Siis mukana on ihan yksinpelikampanjakin, mutta neljällä pelaajalla tästä tulee varmasti yksi suuri kaaos jossa kaikki yrittävät joko tappaa toisensa, tai päästä mahdollisimman nopeasti huipulle.


Idea on se, että suuri pilvenpiirtäjä alkaa sortua ja sen seurauksena kaikkea roinaa alkaa tulla alaspäin. Tätä roinaa voi käyttää aseena muita vastaan, tai sitten apuna ylöspäin mentäessä. Pelihahmot voivat juoksta rautaparruja pitkin ja hypätä niistä ylöspäin, ottaa lisäjalansijaa pöydästä tai kattoelementistä ja lyödä kivenpalasia muita kohti. Taitavalla hyppelyllä voi kerätä taitovoimaa, jolla sitten voi tehdä tehokkaan erikoishyökkäyksen. Ruutu seuraa ylimpänä menevää, joten jos jää jälkeen, niin menettää elinvoimaa ja sinkoutuu ylöspäin, ensimmäisenä menevän tasolle.

Toinen vaihtoehto on että kaikki pyrkivät vain pieksemään toisensa muutamilla tempuilla. Taistelu ei ole monipuolista ja siinä tärkeää onkin ajoitus. Skyscrappers on yksinkertainen peli todella hyvällä tasoituksella. Nappuloiden hakkaaminen on taktiikka sekin, mutta monesti oikea ajoitus on se mikä ratkaisee.


Pelattavaa nyt ei paljoa ole sillä yhtä ideaa tässä toistetaan, kunnes siitä ei enää saa mitään irti. Pelimuotoja ei ole muita ja kampanjassa on kokonaista neljähahmoa. Ensin käydään yksi vastaan yksi taistelut, sitten kolminottelut ja viimeisenä kaikki vastaan kaikki. Vaikeustaso nousee todella järkevästi sillä 1v1 ottelut ovat varsin helppoja mutta kun vihollisia on kolme joista kaikki yrittävät voittaa, saa huomata miten paljon vahinkoa voi ottaa ja miten nopeasti.

Peli ei ole vaikea, mutta se on tietyllä tavalla todella haastava. Tiettyjä temppuja on, mutta usein turha kikkailu ei ole se tehokkain metodi, vaan hyvinkin yksinkertaisilla tempuilla voi päästä todella pitkälle. Itse huomasin että monesti tekoäly pyrkii tekemään mitä pelaaja tekee, eli jos haluaa hoitaa kaiken tappelulla, eivät tekoälyn ohjaamat hahmot juuri lähde juoksemaan ylös.


Kokonaisuutena tästä pelistä ei keksi paljoa sanottavaa. Idea on simppeli eikä vaihtelua juuri ole. Idea on kuitenkin tietyllä tavalla varsin viihdyttävä  ja näyttävä.

 

+ Vauhdikas, näyttävä ja toiminnallinen

 

- Vaihtelun puute

 

Arvosana: 5,8


Paremmalla puolella



Tarkka-ampujaeliittiä kaupunkitaistelun sydämmessä

 

PlayStation Now

 

 

Sniper Elite V2

Tämä on niitä pelisarjoja joita olen pelannut täysin käänteisesti, sillä ensimmäisenä sarjasta pelasin Sniper Elite 4:n läpi ja paljon myöhemmin Sniper Elite 3:n. Sniper Elite V2 on monella tavalla todella samanlainen kuin nämä kaksi, mutta suurimpana poikkeuksena on se, että tämä peli ei ole läheskään yhtä kehittynyt, minkä ei pitäisi olla mitenkään iso yllätys, kun tämä ilmestyi näistä kolmesta ensimmäisenä. Ensimmäistä Sniper Elite peliä PS2 aikakaudelta en ole koskaan päässyt edes kokeilemaan, tai en ainakaan muista kokeilleeni.

Pelin päähenkilö on edelleen luutnantti Karl Fairburne, armeijan tarkka-ampujien eliittiä oleva sotilas joka sota-aikana päätyy osaksi taistelua natseja vastaan. V2:n tapahtumat sijoittuvat pitkälti kaupunkisodankäyntiin Berliinissä, toisen maailmansodan aikaan.


Pelillisesti Sniper Elite V2 on yksinkertaistettu versio kahdesta seuraavasta. Ampuminen on tätä vanhempaa tyyppiä (R1 ampuu, ei R2) ja täytyy sanoa että kyllä tämän pelin kohdalla ohjattavuuteen kestä aina pieni hetki totutella. Mutta ohjattavuus on kuitenkin varsin hyvä sillä pelissä ei ole turhan paljoa opeteltavaa. Aseita on jokunen, mutta kyllä pelin ykkösideana on se tarkka-ampuminen.

Röntgenosumia on todella vähän, kun taas myöhemmin sarjassa, niitä on todella paljon. Tähtäyksen tasoittaminen hengityksellä ja äänen vaimentaminen ympäristöllä ovat edelleen osia kokonaisuudessa ja kyllä hiiviskelyäkin tullaan harjoittamaan, mutta suoraviivainen "tapa kaikki" mentaliteetti toimii myös, mutta on syytä muistaa että Fairburne ei ole luoteja kestävä toimintasankari. Mutta viholliset eivät myöskään kestä paljoa vahinkoa, etenkään tarkkaan tähdättynä ja suoraan tarkkuuskivääristä.

Toiminnallisesti Sniper Elite V2 tarjoaa samantyylistä mielekkyyttä kuin sarjan myöhemmätkin osat, mutta ei yhtä jouhevasti. Sitä nyt ei voikaan olettaa koska kyseessä on edeltävä peli.


Kokonaisuutena Tarkka-ampuja Eliitti V2 on varsin hyvä peli. Se ei ole yhtä hyvä kuin jatko-osat eikä kentissä ole juuri vaihtelua. Mutta pieninä annoksina peli jaksaa tarjota todella mielekästä toimintaa ja hidastukset todellakin kuorruttavat todella mielekästä ammuskelua.

 

+ Tarkka-ampuminen

 

- Ei juuri vaihtelua

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Gravity%20Rush%20Remastered.jpg?15571629

Käveleminen on tylsää

 

Painovoimasyöksy uhmaa fysiikan lakeja

 

PlayStation Now

 

 

Gravity Rush Remasted

Käveleminen on yleensä se tapa jolla liikutaan paikasta toiseen peleissä. No tässä pelissä hyvin nopeasti otetaan käyttöön parempi taktiikka, kun pelin päähahmo Kat tapaa mystisen Dusty kissan joka mahdollistaa Katin erikoisvoimat, kyvyn hallita painovoimaa ympärillään. Tämän ansiosta Kat pystyy leijumaan ja muuttamaan minkä hyvänsä alustan "maaksi jalkojensa alle", eli talon seinillä kävelemisestä tulee arkipäivää.

Kyllähän pelissä tarinaakin on, mutta tämä on niitä pelejä joissa on aika paljon luettavaa, joten kyllä se tarina nopeasti jäi sivuosaan, paitsi silloin kun mentiin välianimaatioihin tai sarjakuvan sivuille. Gravity Rush on varsin hienon näköinen peli graafisessa mielessä, joten sitä on kyllä ilo katsella. Se tosin ärsyttää suunnattomasti että ymmärrettävää puhetta ei juuri tule.


Pelattavuus on tässä pelissä pääosassa hyvin selvästi. Painovoimalla leikkiminen vaan on niin hauskaa ja vaikka pelattavuudessa ei nyt paljoa vaihtelua tulekaan oikeastaan missään vaiheessa niin kun leikitään painovoimalla, niin peli tarjoaa varsin mielekästä touhua. Minipeleissä pyritään etenemään tiettyä reittiä mahdollisimman nopeasti joko muuttamalla painovoimaa jotta Kat liikkuu syöksymällä nopeammin, tai sitten liukusurffaamalla, mikä on lähes yhtä hauskaa.

Tiettyä vaihtelua tuo myös toiminta, mutta sen toteutus ontuu paljon selkeämmin. Aluksi viholliset ovat varsin selkeitä hävittää. Gravitaatiopotku suoraan heikkoon kohtaan. Mutta pelin edetessä tulee vastaan nopeampi ja isompia vihollisia ja vaikka Kat oppiikin uusia temppuja niin ne monesti eivät auta. Se mikä tekee tästä niin rasittavaa on se epätarkkuus. Hyvin usein kun yrittää osua vihollisen heikkoon kohtaan, niin menee ohi ja usein vauhdilla, jos on käyttänyt superhyökkäyksen, niin hukkaanhan sekin menee. Tuntuu todella usein (varsinkin loppupuolella) että pelistä on tehty tarkoituksella todella epätarkka ja se saa pelin tuntumaan todella vastenmieliseltä. Sääli sinänsä sillä kun toiminta toimii, niin se on myös todella hauskaa, mutta monet viholliset ovat joko liian nopeita tai kestäviä.


Katin ominaisuuksia pystyy kyllä kehittämään, mutta ne ovat monesti laiha lohtu kun ongelmat ovat siinä tarkkuudessa. Tietysti oikeilla taktiikoilla viholliset ottavat enemmän osumaa ja painovoimalla voi leikkiä pidempään, ennenkuin Katin täytyy huilata, mutta loppupuolen viholliset saavat pelin silti tuntumaan todella rasittavalta.

Onhan maailmaa myös rajattu monella tavalla, mutta se ei juuri haittaa painovoiman kanssa leikkimisessä sillä tilaa on varsin runsaasti ja pelin edetessä sitä saa lisää. Remaster pitää sisällään myös useamman lisäpaketin joissa Kat ryhtyy mm. Vakoojaksi. Kissapukuineen.


Kokonaisuudessaan Gravity Rush on hyvä peli. Sen painovoimaleikki on omalaatuinen ja todella hienosti toteutettu pelimekaniikka. Monesti siitä saadaan todella paljon irti ja tarinaakin riittää ihan kiitettävästi. Toiminta kuitenkin kompastuu epätarkkuuteen tai sitten liian tarkkoihin vaatimuksiin, jotta pelin parissa viihtyisi koko matkan ajan. Mutta puolensa pelissä on, joten se on ehdottomasti ainakin kokeilemisen arvoinen tapaus.

 

+ Painovoiman muokkaaminen

+ Tietynasteinen vapaus

+ Kiitettävästi sisältöä ja pituutta

 

- Toiminnan epätarkkuus

- Loppupuolen viholliset

- Paljon tekstiä

 

Arvosana: 7,5


Erityinen