Jotkut pelit ovat sellaisia että niistä ei kuule kuin hyviä asioita ja se johtaa helposti siihen että peleiltä odottaa aivan liikaa. Sitten on niitä pelejä joista ei kuule mitään hyvää ja sitä alkaa miettimään että voiko peli oikeasti olla niin huono. Sitten on niitä pelejä jotka syystä tai toisesta jäävät mieleen nimeltään, mutta sitä ei vain meinaa muistaa että miksi?
Viime aikoina on tullut pelattua enemmän useampaa peliä joita monet nostavat kaikkien aikojen parhaiden pelien joukkoon. Vaihtelua on aika paljon ja kyllähän joidenkin pelien tapauksessa huomaa että mistä se arvostus todella kumpuaa, mutta sitten on paljon niitä pelejä joita ei todellakaan itse nostaisi niin korkealle. Loppuviimeksi todella harvat pelit joita pidetään "parhaista parhaina" tuntuvat siltä kun niitä itse pelaa, vaikka peli voisi noin perusajatukseltaan ollakin sitä. Joskus se ylitsevuotava hypetys on liikaa.
Metalli Ratas Kiinteä
Metal Gear Solid
Hiiviskelypelien kuninkaallinen ei ole vanhentunut hyvin, mutta se on tehnyt jostakin syystä Hideo Kojimasta kulttijohtajan. Kyllähän sen myöntää että aika hyviä ideoita pelissä on ja monilla tavoilla peliin on selvästi panostettu aivan erityisellä huolellisuudella ja pikkutarkkuudella. Mutta samalla aikaa sitä totetaa myös että vaikka Kojima onkin luonut varsin kattavan kokonaisuuden aivan erityisillä ideoilla jossa neljättä seinää ei ole olemassakaan, niin siinä on niin selkeitä heikkouksia. Pakostakin totetaa että yliarvostettu peli on kyseessä. Puhumattakaan että tämä on niitä tapauksia jotka eivät kestä ajan hammasta, eivät graafisesti, eivätkä pelillisesti.
Oikealla tavalla tehty ja kerrottu tarina
Aivan aluksi todetaan että Metal Gear Solid sarjan kohdalla tarina yhtä aikaa erinomainen kaikkine vaihtoehtohistorian ratkaisuineen ja huipputeknologisine lisäyksineen, mutta myös monella tavalla täynnä useita todella typeriä mukahauskoja vitsejä joissa se muutoin varsin vakavan asiallinen ja suht realistinen tyyli, kärsii todella pahasti. Niin ja sitten on tietysti se että pelimaailman Quentin Tarantinolla, Hideo Kojimalla, tuppaa olemaan aina tikusta asiaa, sillä se paskanjauhannan määrä on aivan tolkuton. Tietysti monet yksityiskohdat selitetään jotta tarinallinen kokonaisuus ei kärsi, mutta monesti peliä pelatessa tuntuu, että valtava osa peliä, on kuin katsoisi/kuuntelisi elokuvaa tai sarjaa. Tarinaa pelissä riittää ja sitä kautta myös sisältöä. Mikäli haluaa kuunnella ja nähdä kaiken mitä peli tarjoaa, niin sitä vaihtoehtoista sisältöä on myös todella paljon.
Tyylillisesti kyse on juurikin vakoojatrilleristä täynnä mitä monenlaisempia käänteitä ja kaikki on asetettuna sotilasoperaatioon jossa yksi yksittäinen erikois-sotilas, koodinimeltään Solid Snake, suorittaa huippusalaista operaatiota, kattavalla taustatuella, joka tosin tulee etänä huippukehittyneen teknologian välityksellä. Kaikki vaikuttaa aluksi suhteellisen simppeliltä mustalta sotilasoperaatiolta, mutta edetessään tarinaan tulee enemmän ja enemmän mitä moninaisempia lisävivahteita ja yliluonnollisuus korostuu valtavasti pelin edetessä. Monet asiat selitetään huipputeknologialla, joka mahdollistaa lähemmäs mitä tahansa, eli tietynlaisen linkin voisi yhdistää myös Resident Evil sarjaan, joss teknologialla luodaan myös mitä moninaisempia hirvityksiä. Tässä ensimmäisessä MGS pelissä pääpaino on mm. Nanoboteissa.
Se mikä on yksi pelin suurimpia vahvuuksia niin moniin aikakautensa muihin peleihin verrattuna, on se, että tässä pelissä on täysi ääninäyttely, minkä painoarvoa ei vain voi olla korostamatta tarpeeksi. Tekstiä on aivan valtavasti, mutta koska se kaikki on puhuttua, niin se ei juuri haittaa. Vaikka sitä höpötystä on välillä liiankin kanssa, niin ainakaan sitä kaikkea ei tarvitse lukea. Iso osa varsinkin monista vanhemmista (ja moderneistakin) roolipeleistä ei ole pystynyt, eikä tunnu vieläkään pystyvän samaan. Tarinankerronnallinen painokkuus on pelissä sitä tasoa, että sillä pärjää kyllä vertailussa nykypäivänäkin ja tässä suhteessa on myös sitä mieltä, että peli on ollut edellä aikaansa. Graafisesti peli on aikakautensa tuote eikä ole vanhetunut arvokkaasti, mutta monella tavalla se toteutus on kuitenkin erittäin laadukasta tavaraa, juurikin siksi, että siinä se ääninäyttely tukemassa todella hyvää tarinankerrontaa.
Tyylikäs kokonaisuus, loistavalla hahmokattauksella
Graafinen ulkoasu ei kehuja kerää, mitä tulee pelihahmoihin. Siis kyllähän se on varmaan ollut hienoa PS1:n aikaan, enkä kritisoi ympäristöjen toteutusta, mutta itse en ole juuri koskaan isommin lämmennyt tälläisellä palikkagrafiikalle, mutta ei raadella sitä sen enempää, koska pelin ilmestyessä 3D ei pystynyt vielä ihmeisiin. Graafinen laatutyö korostuu paljon enemmän Snaken radiokeskustelussa muiden hahmojen kanssa, jossa hahmojen kuvat näkyvät. Tämä myös parantaa tarinallisuutta, kun ääneen on myös olemassa nimi.
Yksi valtava asia, mikä todella nousee esiin pelissä, on sen kattava ja syvällinen hahmokattaus. Solid Snake on klassinen hahmo, sitä nyt ei käy kieltäminen ja itse muistan todella hyvin miten coolilta hahmo näytti sinisessä taktisessa asussa ja huivissa sidottuna otsalle. Karhea ääni (David Hayter) korosti hahmoa hienosti, mutta ajan saatossa ja monien muiden pelin jälkeen ääntä on kuullut aivan liikaa ja monesti vielä niin ylivedettynä että se on menettänyt vaikutuksensa. Tämän ensimmäisen pelin kanssa sen huomaa myös jo, sillä pelin lopussa siitä on alkanut saada tarpeekseen. Vaikka hahmo onkin hyvin tehty, niin tiettyjä asioita olisi voitu myös vähän parannella, kuten sitä määrää, mitä hahmo puhuu. Snaken tukijoukot ovat myös varsin värikäs ja hyvin kirjoitettu sakki. Everstiä nyt saa kuunnella liiankin kanssa, mutta varsinkin Jennifer Halen ääninäyttelemä Naomi Hunter on erittäin hyvä ja hyvin vähälle huomiolle jäänyt Natasha Romanenko myös. Meryl on yhtenä sarjan vakiohahmona erittäin hyvin tehty, varsinkin tässä ensimmäisessä.
Vihollispuolella laadussa on myös aika paljon heittelyä. Ideallisesti esimerkiksi Sniper Wolf voisi helposti olla oma suosikkini, mutta hahmo itsessään on toteutettu vähän niin ja näin eikä kestä loppuun asti sitten millään. Vaikka hahmosta haluaisi pitää, niin tuntuu että hyvä idea on mennyt nyt vähän hukkaan. Psycho Mantis on todella kekseliäästi tehty hahmo, vaikkakin paikka paikoin turhan ylivedetty. Revolver Ocelot on tässä ensimmäisessä pelissä erittäin hyvä ja mystinen ehkä hyvä, ehkä paha hahmo Kyborgi ninja on aivan liian vähälle huomiolle jäänyt tapaus, varsinkin tarinallisessa kontekstissa ja loppupuolella. Vulcen Raven taas tuntuu aivan turhalta ja mitäänsanomattomalta lisältä porukkaan. Pääroistona pyörivä Liquid Snake taas on yksi pelisarjan surkeimpia ilmestyksiä sillä vaikka hahmossa onkin hyviä tyylillisiä ratkaisuja niin tämän hahmon kaarta on venytetty aivan liian pitkälle ja hahmo on varsinkin ääninäyttelynsä puolesta tälläinen tyypillinen dorka hahmo, jonka paikka ei ole pääroistona, varsinkin näin ylivedetyn ärsyttävänä. Tuo itselläni oitis mieleen Final Fantasy VIII:n Seifer Almasyn.
Pomotaisteluiden suhteen tilanne on myös todella kahtiajakoinen. Mukana on siis todellisia helmiä, mutta myös aivan sietämätöntä kuraa tai muuten vain ärsyttäväksi tehtyä settiä. Varsinkin sotakoneita vastaan käytävät taistelut tuntuvat täydeltä täytteeltä, nimikkokone pois lukien. Tarkka-ampuja Susi nyt on erittäin onnistunut pomotaistelussa, varsinkin loppuhuipennus on hyvin tyylikäs kokonaisuus ja samaten nyrkkitappelu Nestenäistä Käärmettä vastaan on eeppinen kaksintaistelu. Psyko Rukoilijasirkka taas on kaikesta kikkailustaan huolimatta hyvin omanalaisensa taistelu joka jää kyllä mieleen. Tosin Revolveri Oselotti on rasittavaa kissa ja hiirileikkiä joka käy vanhaksi hyvin nopeasti. Pääasiassa pomotaistelut kuitenkin ovat hienosti koottuja yhteenottoja.
Pelattavuus joka ei ole kestänyt
Syy siihen miksi kokonaisuus ei vain toimi, on se, että pelattavuuden kannalta tämä peli on monesti hyvin heikkoa tavaraa. Tietysti aika on tehnyt tehtävänsä, mutta jopa PS1:n tasolla Metal Gear Solid ei ole järin mielekäs pelata. Tätä ei myöskään auta se, että kyseessä on hiiviskelypeli jossa pitäisi vältellä vartijoita. Monet pelilliset ratkaisut ovat kyllä juuri hiiviskelyy sopivia, mutta ohjattavuus ei ole sieltä parhaasta päästä. Yksi ensimmäisiä ongelmia on siinä, että monet pelin näppäinasetelmat eivät ole ns. Standarteja, vaan ihan oma kokonaisuutensa, eikä niitä isommin selitetä pelaajalle, eli tämä on yksi sellainen tapaus jossa ohjekirja on lähemmäs välttämätön. Ohjattavuuden suunnattomat heikkoudet korostuvat myös siinä, kun pitäisi olla toiminnallisempi. Monet pomotaistelut ja aseelliset yhteenotot ovat väärällä tavalla vaikeita, koska ohjattavuudessa on paljon sellaisia asioita, jotka eivät vain taivu nopeatempoiseen toimintaan.
Ohjattavuuden ohella yksi selkeä heikkous tulee siitä aivan överistä tavaramäärästä mitä pelihahmo kantaa mukanaan. Aseita ja varsinkin varusteita on vaikka kuinka paljon ja jo valmiiksi epämääräisen ohjattavuuden kanssa pelattavuus tuntuu monesti erittäin sekavalta kaikkine pienine ratkaisuineen. Pääasiassa pelilliset ratkaisut eivät luo mitenkään mielekästä pelillistä kokonaisuutta sillä todella monet osa-alueet pelissä ovat enemmänkin turhauttavia kuin mielekkäitä. Epätarkkuus korostuu myös monissa tilanteissa ja ymmärrettävää on että monet selittävät tämän kaiken vain sillä, että kyseessä on vanha peli ja silloisen teknologian tasolla peli oli edellä aikaansa. No pelattavuudessa se ei oikeastaan tunnu, tyylissä ja tunnelmassa kyllä, mutta pelattavuudessa Metal Gear Solid ei ole erityisen hyvä peli, varsinkaan jos hiiviskely ei alunalkaenkaan nappaa.
Mikä sitten tekee tästä pelistä yliarvostetun? Itse sanoisin että tämän pelin kanssa kaikki korostavat aina sen vahvuuksia ja sitä tosiseikkaa että pelissä on ideoita, joita muissa peleissä ei juuri ole. Se on omanlaisellaan tavalla hauska. Yhtä aikaa täysin vakavasti otetta ja yhtä aikaa täyttä pelleilyä. Tarina on huipputasoa ja toteutus myös. Monet näistä asioista eivät omasta mielestäni ole edes vahvuuksia. Tunnelmallinen kokonaisuus on hyvin kahtiajakoinen todella hyvistä tyyliseikoista huolimatta ja vaikka pelissä onkin tehty monia asioita joita muut pelit eivät ole edes ajatelleet, niin ei se automaattisesti nosta Kojimaa messiaaksi. Pelattavuus on kaukana laadukkaasta, sillä vaikka se onkin kunnianhimoisesti tehty, niin jos joku väittää, että ohjattavuus ja pelin toteutus ovat virheettömiä, niin hän valehtelee. Pelissä on puolensa, ehdottomasti, mutta tämä on helposti yksi kaikkien aikojen yliarvostetuimpia pelejä.
Yhteenveto
Metal Gear Solid on niitä pelisarjoja jonka kaikki kokeneemmat pelaajat tietävät edes jollakin tavalla, joten jonkinlaisia ennakko-odotuksia tai ajatuksia kyllä löytyy. Ensimmäinen Solid on monella tavalla aikaansa edellä oleva tapaus ja hiiviskelyn uranuurtajia, mutta se ei tee siitä erityisen hyvää peliä, koska ajanhammas ei ole ollut kovin ystävällinen tätä tapausta kohtaa. Ohjattavuus on varsinkin toiminnallisemmissa tilanteissa erittäin heikko eikä graafinen ulkoasu ole mitenkään kehumisen arvoinen. Valtaosa pelin tarinasta on enemmän kuin hyvin kirjoitettua, vaikka siinä mennäänkin hyvin usein tarpeettomaan pelleilyyn, mikä kyllä rikkoo sen immersion erittäin tehokkaasti. Erittäin suuret pisteet kuitenkin ääninäyttelystä ja erinomaisista ideoista, sillä tyylikkyydessä MGS hyvin usein onnistu, mutta pelattavuudessa, valtaosan ajasta taas ei.
Vaikka pelissä onkin paljon todella heikkoja puolia, niin siinä on myös vahvuuksia. MGS on aikakautensa tuote, joten sitä kohtaan ei voi olla ihan niin raaka kuin haluaisi olla. Mutta jos haluaa hyvän pelin sarjasta, niin kannattaa enemmin kääntyä kolmosen tai vitosen puoleen, kolmosen jos haluaa erinomaista tarinaa ja vitosen jos haluaa timanttista pelattavuutta.
+ MGS maailma ja sen omanlainen tyyli
+ Tarinankerronta ja ääninäyttely
+ Elokuvamaisuus ja pikkutarkkuus
+ Monet todella hyvät ideat
- Tarpeeton pelleily
- Ohjattavuus
- Pääroisto
- Graafinen ulkoasu
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
Lähemmäs kuin kaikki Schaferin pelit, ei kovin kaksinen
Latinoviikatemies toimii matkailuagenttina
PlayStation Now
Grim Fandango Remastered
Tim Schafer on näitä pelintekijöitä jonka nimi on jostakin syystä tullut itselleni tutuksi, eikä juuri mitenkään hyvällä tavalla. Ei sentään kuitenkaan selvästi huonolla tavalla tyyliin Tameem Antoniades, John Romero ja Keiji Inafune jotka tiedän oikeasti häpeällisistä tempuista joiden kautta ovat tehneet itsestään joka ihan pellejä ja/tai täysin epäluotettavia. Sanoisin ettö Schafer on lähempänä Hideo Kojimaa, mutta toisin kuin Kojima joka on lähes ilman oikeaa syytä nostettu jalustalle, on Schaferin nimi jäänyt mieleen monien kaupallisten pommien kautta. Grim Fandango on tästä erittäin hyvä esimerkki.
Ei Burton, vaan Schafer
Muutama asia on yhteistä Tim Burtonilla ja Tim Schaferilla. Kummankin tuotoksilla on monesti sellainen aika selkeä tyyli, vaikka kokonaisuus olisi todella erilainen. Monia pelejä voi pitää Burtonvivahteisina, joskus aika pienienkin asioiden vuoksi. Miehen elokuvat kun ovat monesti tietyntyylisiä, etenkin jos ne ovat animaatioita. Painajainen ennen joulua ja Frankenweenie ovat tyylillisesti todella samanlaisia. Schaferilla ei ole samanlaista vaikutusta, vaikka hän onkin tehnyt monta seikkailupeliä. Ne eivät kuitenkin juuri erotu joukosta ja jää mieleen, muuta kuin kaameina pettymyksinä. Ehkä Schaferin parasta peliä voisi jopa pitää Burtonmaisena.
Schaferin peleillä on kyllä kulttimainetta, mutta yksikään ei ole merkittävällä tavalla hyvä. Psychonauts on ihan ok (mahdollisesti kaikista paras), mutta siinä on selviä heikkouksia. Brütal Legend on paperilla hyvä, mutta on kustu usealla tavalla. Grim Fandango saattaa kuitenkin olla yksi niitä pelejä joka nousee vielä enemmän esille. Itse en todellakaan tiedä että miksi, sillä kovin positiivista vaikutelmaa en siitä saanut ja aika nopeasti siitä meni kokonaan maku. Paljon parempi seikkailupeli mieheltä on Broken Age, jossa heikkoudet ovat monesti hyvin samanlaiset kuin tässä pelissä ja samoin huumori. Mutta jotenkin Broken Age toimii paremmin.
Kuolema on matkailuvirkailija
Tarinan päähenkilö on Manny Calavera joka työskentelee viikatemiehenä, joka tässä surrealistisessa Tim Burton sävytteisessä sekoboltsimaailmassa on matkailuagentti ja järjestää matkoja tuonpuoleiseen. Omalaatuinen idea, pakko myöntää ja se myös näkyy monissa paikoissa, mutta täytyy myös todeta että ei se juuri kannusta jatkamaan peliä joka painottuu olemaan jatkuvaa aarteenetsintää, arpomista, pulmanratkaisu ja kikkailua johon menee maku erittäin nopeasti. Mikäli tarina oikeasti toimisi, niin se voisi hieman kannustaa jatkamaan. Tarina on tietyillä noir vivahteillaan ideallisesti oikein hyvä, mutta toteutuksesta ei edes hakemalla löydy mitään oikeasti hyvää. Vaikka tarinasa pyritäänkin luomaan sellainen trilleri, niin kyllä se mielenkiinto loppuu kauan ennen kuin peli etenee oikeasti mihinkään.
Tämänkaltaisesta ideasta olisi kyllä saati irti vaikka mitä, mutta pelin graafinen ulkoasu ei sekään ole erityisen hyvä sillä se tuo enemmänkin mieleen lapsuudesta ne järkyttävän huonot nukkeanimaatiot tai muut vastaavat eikä tämä Cocosta tuttu Dia De Muerto tyyliratkaisu myöskään juuri nappaa.. Graafisesta tyylistään peli ei siis revi mitään irtopisteitä, mutta kuten kahden aiemman arvion kohdalla jo olen todennut, sillä graafisella tyylillä nyt ei pitkälle pötkitä. Pisteet kuitenkin siitä, miten paljon hahmojen ulkoasuun ja tyylilliseen vaihteluun on panostettu.
Jopa kaltaistensa joukossa kehno
Grim Fandango vaipuu juurikin niiden huonojen seikkailupelien joukkoon koska valtaosa sen tekemisestä tuntuu joko rasittavalta oikeiden esineiden aarteenetsinnältä mitä seuraa arpominen siitä että mikä esine olisi oikea oikeaan tilanteeseen ja tätä sitten toistetaan uudestaan ja uudestaan. Jos peli edes olisi todella hauska tai tunnelmaltaan kiinnostava ja mukaansatempaava, niin tätä voisi jopa sietää hieman, mutta koska peli ei ole näistä mitään niin kyllähän tähän kaikkeen menee makuu aika nopeasti. Kokonaisuudestakaan ei paljoa enempää sanottavaa keksi koska ei mukana ole juuri mitään ihmeellisempää. Tarinassa on tiettyjä hyviä ideoita, mutta ei niiden vuoksi viitsi sietää turhauttavan rasittavaa pelattavuutta josta on kaikki hauskuus poissa.
Tämä on niitä pelejä josta en itse vain tajua että miten tätä voidaan pitää arvossaan. Siis itsekin useampaa seikkailupeliä pelanneena voin sanoa, että harvemmin näissä arpomispeleissä on mitään oikeasti hauskaa, ellei asetelma, huumori tai jokin muu vastaa todella nappaa. Yleensä näiden kanssa vain etsii oppaan jolla pystyy ratkaisemaan kaikki pulmat ilman mitään miettimistä, jotta voi keskittyä tarinaan, mutta Grim Fandango on niin huono, että se ei vain ole ajanarvoista.
Yhteenveto
Grim Fandango on idealtaan ihan näppäränoloinen tapaus, mutta sen suurimpana ongelmana on se, että pelattavuudessa ei ole mitään oikeasti hyvää. Pulmapainotteisuus on ongelma heti alusta asti sillä tämä peli on jatkuvaa harhailua ympäriinsä ja aina arvotaan että pitäisi pitäisi seuraavaksi tehdä. Vaikka idea sentään on oikeasti omanlaisensa, niin siinä ei ole oikeastaan mitään sellaista, joka jäisi positiivisena asiana mieleen.
+ Omanlaisensa asetelema
- Rasittava pelattavuus
Arvosana: 3,2
Pettymys
Kukas hän on?
Ensimmäinen puoli elämästä
Half-Life
Yksi niitä pelejä joita kaikki tuntuvat kehuvan mutta joka omasta mielestä tuntuu lähinnä aika tavalliselta räiskinnältä todella rasittavilla pätkillä ja laahaavalla aloituksella. Se on se nopea tapa ilmaista omat tuntemukset tätä tapausta kohtaan. Half-Life tuntuu yrittävän montaa asiaa, mutta loppuviimeksi se ei tee mitään oikeasti hyvin sillä räiskintä, pelin ehkä paras osa on sekin varsin perustasoa ilman mitään sellaista mikä olisi oikeasti omaa tai erikoista. Se ei ole varsinaisesti huonoa, mutta ei myöskään kovinkaan erikoista.
Ensimmäinen puoli elämästä
Tarina seuraa Gordon Freeman nimistä tiedemiestä joka joutuu osaksi melkoista myllytystä kun erään projektin yhteydessä aukeaa portti toiseen ulottuvuuteen ja avaruushirviöt hyppäävät läpi. Mukaan mahtuu paljon muutakin, kuten eräs enigmaattinen G-mies. Tarina ei kuitenkaan ole sieltä kiinnostavimmasta päästä eikä pelattavuuskaan juuri millään tavalla tunnu nappaavan mukaansa. Perushyvää menoa on luvassa, mutta paikoitellen kenttäsuunnittelu monine äkkikuolema paikkoineen rasittaa. Tyylikkyydessä on kyllä puolensa ja voipi olla että teknisesti peli olisi aikoinaan edellä monia kilpailijoitaan, mutta itse kun olen pelannut sitä vasta nykyaikoina, niin pakko siitä on todeta, että eipä se juuri näy.
Tämä on lisäksi niitä tapauksia josta ei keksi paljoakaan sanottavaa. Jatko-osasta sentään keksi jotakin sanottavaa ja kyllähän se on tästä sarjasta huomattavasti se parempi peli ja vaikka siinäkin oli paljon rasittavia osia, niin kyllä sen listaisi niukasti keskivertoa peliä paremmaksi. Tämä ensimmäinen puolestaan, ei niinkään. Siinä kun ei tunnu olevan juuri mitään sellaista mikä tekisi siitä millään tavalla keskivertoa peliä paremman. Räiskintä on kivaa, mutta tunnelma, tarina ja hahmot ovat aika tylsiä ja pelimaailma ei sekään juuri nappaa vaan paljon useamman turhauttaa tietyllä sokkeloisuudellaan tai ylimääräisellä kikkailullaan.
Edelläkävijä, yliarvostettujen pelien sarjassa
Kokonaisuudelta en itse odottanut kovinkaan paljoa ja voin todeta että oman mielipiteeni mukaan tämä peli ei ole millään tavalla niin hyvä mitä siitä on yritetty maalata. Pelissä ei vain ole oikeastaan mitään sellaista mikä tekisi siitä joukosta erottuvan räiskinnän. Half-Life on vain yksi peli niin monien yliarvostettujen keskivertopelien joukossa. Tälläisiä pelejä tulee aina välillä vastaan. Jostakin syystä niistä pidetään aika paljon mutta kun niitä itse pelaa, niin syytä siihen ei vain näe. Tietysti tämän pelin kanssa iso juttu voi olla siinä, että tätä olisi pitänyt pelata silloin joskus kauan sitten, kun se oli uusi. Räiskintä sentään on yksi niitä genrejä josta itsekin voi saada aika paljon irti, mutta ammuskelu on tehty niin monessa muussa pelissä niin paljon paremmin. Tosin, Half-Life ei sentään ole vanhentunut niin huonosti kuin monet toiset.
Jos pelistä jotakin oikeasti hyvää pitää sanoa, niin ainakin se on antanut Valvelle ja Gabe Newellille höyryä puskea eteenpäin ja tehdä jotakin merkittävää pelikulttuuriin. Pelillisesti Valve on ehkä vähän nostettu korokkeelle ei niin ansaitusta, mutta vaikka heidän tekemistään peleistä ei juuri välittäisi, niin muutoin heillä on kyllä paikkansa pelimaailmassa.
Yhteenveto
Half-Life on helposti yksi niitä tapauksia jonka heikkouksista ei vain puhuta, vielä enemmän jatko-osan kohdalla. Kyllähän ensimmäinen peli tarjoaa räiskintää scifiympäristössä kaikkine kliseineen mutta itse en vain tätä peliä pelatessa näe mitään syytä siihen, miksi kyseessä olisi millään tavalla erityinen peli. Se on räiskintä siinä missä monet muutkin genren pelit, eikä tässä pelissä ole oikeastaan mitään sellaista mikä todella erottuisi joukosta.
+ Räiskintä
- Tylsät ympäristöt
- Äkkikuolemapaikat
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Luolatutkailu
PlayStation Now
Spelunky
Tästä pelistä on ehtinyt kuulla vaikka mitä ja jotkut nostavat tämän pelin varsin korkealle jalustalle. Siis todella veikeänoloinenhan tämä on graafisesti mikä on ainakin ilo silmälle. Peli on myös täynnä erilaista sisältöä, paljon aarteita, varusteita ja vaaroja. Spelunky on myös sellainen tapaus jota pelaamalla siinä kehittyy ja mitä enemmän pelaa, niin sitä enemmän siitä saa irti, sanovat monet. Tälläiset roguelike pelit joissa yksi kuolema palauttaa alkuun ja koko maailma muuttuu, voivat olla monilla merkki siitä, että pelattava ei juuri lopu. Itse olen vähän eri kastia, sillä tälläinen on enemmän kuin turhauttava, sillä kun pääsee oikein pitkälle ja sitten kuolema palauttaa aivan alkuun, niin kyllä se vaatii kärsivällisyyttä.
Mitään ilmiselvää tarinaa pelissä ei ole vaan pääpaino on luolaston tutkimisella. Räjäyttämällä ympäristöä kappaleiksi voi löytää vaikka mitä aarteita tai vaaroja, puhumattakaan että iso määrä varusteita tekee pelaamisesta varsin vaihtelevaa. Ohjattavuus on sopivan simppeli ilman isompia ongelmia mikä kyllä auttaa kokonaisuutta sillä pelissä pystyy tekemään vaikka mitä varsin helposti. Mutta tasapainoittavana puolena on aina se, että koska ympäristöt rakentuvat satunnaisesti, niin vaaroja voi olla vaikka missä ja yksi varomaton ratkaisu johtaa nopeaan kuolemaan. Tämä saa pelin tuntumaan monesti aika halpamaiselta ja se korostuu erityisesti silloin, jos kuolema korjaa varsin pitkällä.
Isona kokonaisuutena tämä on hyvin jakava peli. Tavallaan pelattavuus toimii hyvin ohjausmielessä eikä peli ole rasittava. Vaihtelua on kivasti ja ulkoasu on hyvä. Mutta peli on monin paikoin aika rasittava ja tuntuu vaativan enemmän tai vähemmän täydellistä suoritusta, puhumattakaan mukana on aika paljon suhteellisen halpamaiselta tuntuviakin pätkiä, eikä peli ole sieltä kaikista koukuttavimmasta päästä. Spelunky on enemmän suunnitelmallinen tapaus jossa taitojen hiominen huippuunsa on avainasemassa. Nopea reagointi, taktinen ja varovainen eteneminen ovat niitä puolia, jotka korostuvat kun peliä on pelannut vähän enemmän.
Yhteenveto
Spelunky ei ole mitenkään helppo peli. Siinä kuolee helposti ja kentät ovat aina satunnaisesti muodostuneita. Toisaalta, peli on uudelleenpeluuarvoltaan varsin suuri ja tekemistä riittää ja muuttujiakin on varsin paljon. Roguelike pelit jakavat kyllä pelaajakuntaa ja tämäntyylisillä peleillä on aina omat selvät heikkoutensa ja vahvuutensa. Spelunky ei ole sieltä kiinnotavimmasta päästä, juurikin siksi, koska se on aika haastava, mutta monesti se tuntuu olevan sitä vääristä syistä. Mutta samalla aikaa peli on vaihteleva ja täynnä kaikenlaista sisältöä, puhumattakaan että graafiselta ulkoasultaan erittäin hieno.
+ Paljon pelattavaa
+ Paljon muuttujia
+ Simppeli pelattavuus
+/- Satunnaisesti rakentuvat ympäristöt
- Helposti todella turhauttava
- Tuntuu monesti epäreilulta
Arvosana: 5,3
Välimallia
Ajantaivuttelua ongelmien ratkaisemiseksi
PlayStation Now
Braid
Jonathan Blow on niitä pelintekijöitä jonka nimi on jollakin tavalla tullut tutuksi, mutta ei oikeastaan millään tavalla positiivisessa mielessä minulle. Witness ei jättänyt kovin hyvää loppuvaikutelmaa puzzleineen eikä Braid ole lähellekään niin hyvä peli kuin monet antavat ymmärtää. Pelimekaniikka on suhteellisen yksinkertainen, mutta siitä on otettu paljon irti, sillä tietyt asiat selviävät vain kokeilemalla ja siinä samalla myös pelin säänöt selvenevät.
Tarinaa en oikeastaan edes jaksanut seurata sillä erilaisista videoista ja listoista tämän pelin isoimmat yllätykset ovat kyllä tulleet selville. Sanotaan vaikka että päähenkilö Timin olisi tarkoitus pelastaa prinsessa käyttäen hyödykseen kykyään kelata aikaa taaksepäin.
Ajankelaamiseen perustuvat myös pelin puzzlet. Witnessin tavoin ne jättävät paljon toivomisen varaa mutta toisin kuin Witness, tämä peli ei juuri silmänruokaa tarjoa. Pelaaminen on vähän niin ja näin sillä tavallaan idea on ihan kiva, mutta se ei vain nappaa kovinkaan kummoisesti ja tämä peli jää hyvin nopeasti kiinnostavampien pelien jalkoihin.
Puzzlepelien ystävät saavat tästä varmasti paljon enemmän irti mutta kokonaisuutena Braid ei tarjoa oikeastaan millään tavalla mitään todella erityistä.
Yhteenveto
Nokkela idea hassattuna pulmapeliin jonka huono jaksotus ja epämääräinen vaikeustaso eivät tee kokonaisuudelle palkintoja. Yksi niitä tapauksia jota pidetään todella monitahoisena ja syvällisenä, mutta joka pelattavuuden suhteen ei ole niin mielekäs pelata, että sitä jaksaisi kituuttaa niin pitkään että se selviäisi. Vielä vähemmän tämän pelin kanssa jaksaa tehdä mitään extraa.
+ Ajankelaaminen
- Turhauttava
- Tylsä
Arvosana: 3,2
Pettymys
Pääarvio
Tämänkertaisista arvioista kyseessä ei ole pelkästään yksi yliarvostetuimpia, vaan myös yksi niitä joista itse pidän kaikista vähiten.
Ico, Shadow of the Colossusin edeltäjä/seuraaja. Sekä vielä sitäkin huonompi.
PlayStation Now
Ico
Joidenkin pelien kanssa huomaa että huonostakin pelistä keksii kyllä sanottavaa, mutta iso osa tuntuu sellaiselta joka on vain saman toistoa tai enemmän tai vähemmän tarpeetonta täytettä. Vaikka pelistä keksisi sanottavaa vaikka kuinka niin se ei missään mielessä tarkoita, että peli olisi hyvä, koska monista todella huonoistakin peleistä keksii paljon kerrottavaa, osittain juuri siksi, koska ne ovat niin huonoja. Sanotaan että vaikka monista muista peleistä keksisikin enemmän sanottavaa, niin joiden pelien kanssa on tärkeämpää korostaa, miten huonoja ne voivatkaan olla.
Heikkoudet löytää heti
Toisin kuin Shadow of the Colossus, Ico on peli jota en ole aiemmin pelannut, mutta joka on myös yksi niitä tapauksia josta on kuullut todella paljon hyvää. Se on sanoinkuvaamattoman upea graafisesti, mahtava kenttäsuunnitelussa ja muuta lässytystä joka on lähinnä liioittelua. Onhan pelissä oma hieno ulkoasunsa ja tyylikkyytensä, mutta se kaikki jää erittäin nopeasti pelattavuuden varjoon, sillä Ico on hyvin nopeasti sellainen tapaus joka ärsyttää juurikin niillä "oikeilla" tavoilla. Shadow of the Colossus on tapaus jossa näkee hieman hyviä puolia, mutta Icon tapauksessa niitä pitää etsimällä etsiä. Grafiikka ei peliä tee, mikä korostuu tässä tapauksessa aika hyvin. Siis kun itse en yleensä edes isommin mieti grafiikkoja, niin en nyt kuvailisi Ico mitenkään erityisen hienoksi peliksi. Tyylimielessä linna on hieno ympäristö, mutta kun se varsinainen pelaaminen on joka käänteessä aika vastenmielistä niin ei sitä ympäristöä vain osaa arvostaa, kun siitä on niin vaikea nauttia.
Tarina alkaa tilanteessa jossa sarvipäinen poika Ico suljetaan sarkofagiin veden ympäröivään linnaa. Kun järistys sitten vapauttaa Icon ja hän lähtee tutkimaan linnaa, niin kohtaa hän Yorda nimisen tytön jota monet varjohirviöt jahtaavat. Tästä alkaa pakomatka jossa kaksikko käsi kädessä etenee ympäri linnaa. Tarina ei mitenkään erikoinen tai kiinnostava, puhumattakaan päähenkilöstä joka näyttää yllättävän typerältä (tyyliin Rime) vaikkakin sarvet ovat näppärä lisäys ja yhdistävät pelin Shadow of the Colossusiin joka on ilmestynyt Icon jälkeen, mutta on kronologisesti tämän edeltäjä. Graafisesti havaittavissa on tiettyä yhdennäköisyyttä mitä monesti käy kun tekijät ovat samoja.
Hyviää pitää hakemalla hakea
Pelattavuus on erilainen sillä Ico on pääasiassa tasohyppelypeli jossa ajoittain myös hieman toimintaa ja pulmanratkontaakin. Se mikä kuitenkin tekee kaikista hyvin rasittava on se, että tämä peli on yksi iso saattotehtävä. Icon tarkoitus on suojella heiveröistä Yordaa varjomöröiltä jotka yrittävät kaapata neitokaisen. Tämän lisäksi pelihahmo saa tehdä kaiken työn ja pitää huolen että Yorda seuraa perässä. Helpointa on vain ottaa kädestä kiinni ja lähteä matkaan, mutta peli ei oikeastaan kerro mistään mitään vaan kaikki komennot ja toiminnot pitää itse arpomalla opetalla, mikä ei omasta mielestäni ole koskaan hyvä merkki, vaan merkki huonosta pelisuunnittelusta. Ico on monella tavalla juurikin sellainen tapaus jonka kanssa pitää arpoa lähemmäs aina että mitä pitäisi tehdä ja millä nappulalla mikäkin juttu tehdään, varsinkin aluksi.
Jos jotakin positiivista pitää kaivaa niin ulkoisesti peli näyttää ihan kivalta ja kuullostaa myös kivalta, mutta todella ärsyttävää on tässä pelissä (kuten myös Shadow of the Colossusissa) pelihahmon huuto, jonka voi tehdä suoraan nappia painamalla. Positiiviset puolet ovat tämäkin pelin kanssa todella pinnallisia sillä sisus on pitkälti läpi mätä, koska ohjattavuuskin jättää monesti toivomisen varaa. Tosin, sanottakoon että PS Now on osa syyllinen, sillä monesti näiden streamattavien pelin kanssa ohjattavuus voi ottaa viivettä jos yhteys kuormittuu. Mutta ilman kuormitustakin tuntuu monesti että pelihahmon liikkeet, etenkin saattaessaan prinsessaa, ovat paikoitellen vähän pökkelöisiä ja se pätee myös moniin tasohyppelypätkiinkin. Tämä on helposti niitä pelejä johon menee erittäin äkkiä hermot.
Yhteenveto
Kokonaisuus on pääasiassa turhauttavaa säätämistä jossa nätti ulkokuori ei paljoa paina. Ico on jopa yllätyksellisen huono peli. Ei sillä että odotin siltä paljoakaan, mutta jopa sillä tasolla se on huonompi mitä ajattelin. Pelattavuus on turhauttava, pelihahmo ei ole järin hyvä eikä pelissä muutenkaan ole mitään sellaista minkä takia sitä suosittelisi juuri kenellekään.
+ Ulkoasu ja äänimaailma
- Pelattavuuden niin monet puolet
- Pelihahmo ja tarinan tunnelmat
Arvosana: 1,6
Kaamea
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.