The%20Nathan%20Drake%20Collection.jpg?15

Legendaarinen pelisarja Tuhmalta Koiralta




Naughty Dog teki ensimmäisellä Pleikkarilla loistavat Crash Bandicoot pelit ja PS2:lla vuorossa oli loistokas Jak & Daxter sarja. Kolmannella pleikalla alkanut ja neljännelle asti jatkunut Uncharted sarja saattaa kuitenkin olla heidän paras sarjansa.




Kartoittamaton sarja on Naughty Dogin pisimpään jatkunut pelisarja neljällä pelillä ja yhdeksällä vuodella. Muiden pelintekijöiden tuotoksia ei lasketa mukaa.

Uncharted on yhdistänyt loistavalla tavalla seikkailun, toiminnan, huumorin, ongelmanratkaisun ja tarinan kerron kokonaisuuteen joka on neljä kertaa iskenyt ja joka kerta kovempaa. Nathan Drake on ehdottomasti yksi parhaita videopeli hahmoja koskaan ja Nolan North on tehnyt alusta asti erinomaista työtä.

Nyt on aika kerrata kokosarja ja päättää peliin, joka on tämän vuoden, 2016, paras peli.





Ensimmäinen Kartoittamaton aloittaa Tuhman Koiran loistokkaan sarjan PlayStation 3:lla




Uncharted: Drake’s Fortune

Naughty Dogin ensimmäinen peli jonka päätähtenä Nolan Northin erinomaisesti ääninäyttelemä Nathan ”Nate” Drake. Mukana monissa mutkissa ja mäissä ovat niin Naten oppi-isä Victor ”Sully” Sullivan (Richard McGonagle) sekä kaunis reportteri Elena Fisher (Emily Rose).

Ensimmäisen pelin tarina alkaa kun kolmikko on naaraamassa legendaarisen sir Francis Draken arkkua merestä. Arkun sisältö aloittaa matkan kohti suurta aarretta, mutta kun aarre on suuri, niin se tuppaa houkuttelemaan myös muita aarteenmetsästäjiä ja vastapuoli, tuppaa pelaamaan rumaa peliä. Varsinkin, kun määränpäänä on tarunhohtoinen El Dorado.

Ulkoisesti peli näyttää hienolta ja tekijät ovat laittaneet näyttävyyden testiin. Pelissä vesi, on isossa osassa ja siitä on pyritty tekemään mahdollisimman realistista ja aitoa. Tämä sama huolellisuus näkyy myös muualla pelissä. Grafiikka ei ole kaikki kaikessa mutta pakkoa sanoa että tämä peli on hienon näköinen.


Unchartedissa on tunnelmaltaan kuin monet seikkailu ja toimintaelokuvat. Nate on ketterä poika, taitava ampuja ja melkoinen nyrkkisankari. Isoa joukkoa vastaan ei kuitenkaan kannata sännätä kuin Rambo, sillä Nate ei kestä tuhottomasti luoteja. Ruudusta häviää väri mitä enemmän vahinkoa tulee, kunnes kuolema korjaa.

Onneksi Nate osaa ajatella jaloillaan ja ympäristön hyödyntäminen tekee tulitaisteluista nautinnollisia. Aseita on runsaasti ja ampua voi niin lonkalta kuin tähdätenkin ja vaikka kielekkeestä roikkuen. Asevalikoima ja ympäristö saavat toiminnan tuntumaan todella viihdyttävältä mutta harmillista on se, että loppupuolella peliä, räiskintävaihde jää ikävästi päälle ja viimeisimmät tulitaistelut ovat jo aivan yliammuttauja.

Toinen iso puoli pelattavuudessa on kiipeily. Aina ei ammuskella, välillä kiipeillään kallioilla ja rakennuksilla. Natella on sormissa voimaa vaikka kuinka eikä vaikeakulkuisinkaan harjanne ole kuin pelkkä hidaste. Kiipeily on helppoa ja näyttävää. Se ei ehkä ole samalla tavalla intensiivistä kuin toiminta, mutta tarjoaa siltä erinomaista vastapainoa hektisimmille hetkille.

Kolmas osa pelattavuudessa on pulmanratkonta, mikä on kolmesta osa-alueesta se epämiellyttävin. Pulmat eivät ole erityisen vaikeita, vaan aika sopivia, mitä tulee tunnelmaa, ne ovat juuri oikeilla paikoillaan, mutta silti ne tuntuvat ajoittain todella hitailta.

Peli avittaa myös herkästi eteenpäin, jos tuntuu että puzzlet eivät nappaa.


Se mikä tekee Unchartedista selvästi paremman kuin monet räiskinnät ja monet seikkailupelit on tunnelma ja tunnelmassa parasta eivät ole maisemat vaan hahmot. Pääkolmikko Nate, Sully ja Elena ovat erinomaisia hahmoja joista jokainen on omalla tavallaan toisia täydentävä ja usein, todella huvittava. 

Nate on kuin kuka tahansa renttu supliikkimies joka osaa tapella ja jolla on myös oikeaa historiantietämystä. Se mikä tuo häneen sen ratkaisevan terän, on se huumori. On hauskaa seurata kun hänelle sattuu ja tapahtuu.

Sully taas on tyypillinen vanhempi retku joka on ollut alalla kauan ja jolla on paheensa jotka vievät ongelmiin. Tämä mies on kuitenkin juuri sellainen partneri jonka seurasta nauttii ja joka oikeasti tietää enemmän elämästä.

Elena on nopeasti katsottuna kuin kuka tahansa reportteripimu, mutta tarinan edetessä käy kyllä selväksi että hän ei ole pelkkää silmänruokaa, vaan kyvykäs kantamaan kortensa kekoon ja kuten Sully, hän on erittäin hyvä vastapaino Natelle.

Vihollisrintama jättää toivomisenvaraa sillä pääpahis Gabriel Roman ja kätyrihahmo Atoq Navarro ovat aika kliseisiä ja kolmas pyörä Eddy Raja on pääosin vain ärsyttävä.


Kokonaisuutena Uncharted: Drake’s Fortune on nautinto pelata. Loppupuolella pakkaa uhkaa hajota ja yliluonnollisuus tulee kyllä yllätyksenä. Vaikea sanoa että olisiko peli toiminut paremmin ilman yliluonnollisuutta, mutta tunnelmaltaan ja pelattavuudeltaan kyseessä on erinomainen teos.


+ Loistavat henkilöhahmot

+ Intensiivinen toiminta

+ Näyttävä kiipeily

+ Erinomainen tunnelma ja tarina


-  Räiskintäpainotteinen loppupuoli

-  Satunnaiset ongelmat

-  Puzzlet tuntuvat vain hidasteilta



Arvosana: 8,3


Mahtava



Toimintaseikkailupeli jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuin huippuelokuvassa. Mukana myös erinomaista huumoria ja hienoja maisemia.



Uncharted: Among Thieves

Toinen Uncharted on ensimmäinen hankkimani PS3 peli joka tuli konsolin mukana. Ykkönen oli monella tavalla hiomaton peli, mutta se oli myös niin hyvä peli että oli ilmiselvää että se todellakin ansaitsi jatkoa. Kakkonen on peli, joka otti kaiken mikä oli ykkösessä hyvää ja teki sen vielä paremmin ja rikkaammin.


Tarina alkaa kun Nathan Drake liittyy rosvojoukkoon. Entinen tuttuva, limainen Harry Flynn näyttää alusta asti selvältä petturityypiltä johon ei todellakaan voi luottaa. Mutta sitten kuvaan astuukin seksikäs Chloe Frazer (Claudia Black) joka ei ole ihan yhtä ilmiselvä tapaus. Nate joutuu jälleen aarrejahtiin ja jälleen kerran mukaan sekoittuu reportteri Elena Fisher sekä joukko pahoja miehiä. Tällä kertaa määränpäänä on tarunhohtoinen Shambala ja Marco Polon jalanjäljet.


Näyttävyys korostuu tälläkin kertaa. Aiemmin kohteena oli vesi, tällä kertaa lumi ja tälläkin kertaa on onnistuttu. Ulkoisesti peli on erittäin hienon näköinen ja maisemat on tehty selvästi huolella.

Se näyttävyys tosin saa aivan uudet mittasuhteet kun päästään pelaamaan. Tämä peli sisältää monia parhaimpia toimintakohtauksia koskaan ja asettaa tuleville peleille selviä rajoja. Oli sitten kyseessä takaa-ajo rotkon reunoilla, taistelu luhistuvassa rakennuksessa tai tulitaistelu liikkuvassa junassa, on toiminta nostettu toiseen potenssiin tällä kertaa. Jo pelin aloituskohtaus on erittäin intensiivinen ja vie pelaajan oitis mukanaan.


Toiminta ei missään vaiheessa pääse unohtumaan mutta tällä kertaa tuntuu että toiminta ja kiipeily ovat paremmassa synergiassa keskenään kuin aiemmin. Kiipeiltäessä ei voi koskaan tietää että mikä kädensija pettääkin alta tai mitä tapahtuu seuraavaksi kun ollaan vastakkain selkeää ylivoimaa vastaan.

Räiskintä on yhtä nautinnollista kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa tuntuu että se on vähän napakampaa ja lähitaistelua on paranneltu hieman. Toimintapuoli saa pelin läpäisyn jälkeen vielä vähän lisää vauhtia, kun pelaaja voi käyttää loputtomia ammuksia ja mitä tahansa pelin aseista. Ensimmäisellä pelikerralla tämä nyt ei onnistu, mutta ilman näitäkin temppuja kyseessä on toiminnaltaan erinomainen peli.

Kiipeily on hyvä vastapaino räiskinnälle mutta parhaimmat hetket ovat niitä kun nämä kaksi puolta löytävät yhteisen sävelen ja yhdistävät parhaat puolensa. Takaa-ajoja ja vauhdikkaita kohtauksia on luvassa runsaasti ja ne ovat kuin elokuvista, mutta nyt pelaaja on puikoissa.


Ajoittaiset puzzlet ovat kuin aiemmassakin pelissä. Ne eivät ole suoraan huonoja, mutta tuntuvat lähinnä hidasteilta. Ei pulmanratkonnasta vain nauti samalla tavalla kuin intensiivisestä toiminnasta. Tunnelman ja tarinan etenemisen kannalta ne on kuitenkin tehty hyvin.


Tarina on tällä kertaa vähän arvoituksellisempi.

Ensimmäinen osa sijoittuu aikaan kun seikkailu on jo pitkälle ja Nate on pahassa jamassa. Se herättää kysymyksiä mutta ei ole vaikeaa arvata mitä on tapahtunut, mutta tarina on rakennettu sen verran hyvin että arvuuttelua tulee helposti tehtyä.


Se mikä tekee tästäkin pelistä vielä astetta paremman, ovat jälleen ne monet henkilöhahmot ja pääasiassa kärkikolmikko. Tällä kertaa Nate ja Elena ovat isossa osassa mutta Sully jää hyvin nopeasti taka-alalle ja kolmiodraamaan liittyy Chloe.

Chloe on erinomainen hahmo. Hänessä on tiettyä salaperäisyyttä ja tietty femme fatale tyyliä. Hän on todella erilainen kuin Elena, mutta yhteistä on se humoristinen mauste ja erinomainen kemia Naten kanssa.

Vihollispuoli ei ole varsinaisesti parantunut ja voisi sanoa että ollaan menty huonompaan suuntaan. Vaikka Navarro olikin kliseinen kätyrihahmo, niin hän oli sentään olemassa. Tällä kertaa vuorossa oleva pääpaha Zoran Lazarevic tuntuu olevan yhdistelmä Navarroa ja Romania. Hän on kova ja paha sekä aika tylsä. Hänessä kun ei ole mitään erityisen kiinnostavaa.

Harry Flynn taas on perus urpo jota vihaa hyvin nopeasti. Juuri sellainen ääliö jolla isot puheet ja pienet teot. Tarinallisesti nämä ovat ihan hyviä palasia mutta se loppuhuipennus näiden hahmojen kanssa jää puuttumaan. Viimeinen taistelu on todella kehno, helposti pelin heikoin osa.


Kokonaisuutena Uncharted 2: Among Thieves on selvästi ensimmäistä peliä parempi teos. Kakkonen vain tekee niin monet asiat paremmin kuin ensimmäinen ja on erityisen näyttävä. Se mikä tarinasektorilla on heikkoa, korjataan toiminnalla joka oli näyttävintä ja ylivoimaisinta aikanaan.

Ykkönen tekee jotkut asiat paremmin, mutta kakkonen on kokonaisuutena niin paljon parempi että ne tietyt heikkoudet eivät tunnu niin pahasti, vaikka tarkassa arvioinnissa ehkä paistavatkin paljon selvemmin esiin.


+ Nathan Drake / Nolan North

+ Erityisen näyttävä ja intensiivinen toiminta

+ Erittäin huumoripainotteinen tunnelma

+ Hyvät hahmot ja näiden välinen kemia

+ Parantaa niin montaa asiaa edeltäjäänsä verrattuna


- Latteat pahikset

-  Heikko lopputaistelu

- Sully jää ikävästi sivuun



Arvosana: 9,1


Mestariteos




Timanttinen peli alusta loppuun asti pelattavuudessa ja tarinassa. Trilogian erinomaisesti täydentävä silloin päätösosa.




Uncharted: Drake’s Deception

Kolmannen Unchartedin harteilla on jo hyvin raskaat odotukset. Uncharted: Among Thieves oli ensimmäinen PS3 jonka hankin yhdessä laitteen kanssa ja se oli loistava hankinta jonka parissa aika kului nopeammin kuin haluaisin. Ensimmäiseen Unchartediin verrattaessa kakkonen on ylivoimaisesti parempi lähemmäs kaikilla osa-alueilla, mutta Sullya olisi toivonut näkevänsä enemmän. Toiminta, huumori ja akrobaattinen kiipeily ja niskaan vyöryvät hurjat tilanteet ja toimintakohtaukset yhdistettynä Nathan Draken tuskallisiin kommentteihin ja huutoihin ovat aina jaksaneet viihdyttää, ja nyt nähdään että miten Naughty Dog on laittanut paremmaksi tällä kertaa. Mikäli oli ennen tehty hyvin, on tehty edelleen hyvin.


Tällä kertaa tarina-asetelma on paras tähän mennessä, nousten selvästi aiempia paremmaksi. Tällä kertaa seurataan T.E Lawrencen jalanjälkiä hiekassa, joka seuraa veden ja lumen perässä graafisella loistellaan ja aitoudellaan. Aarteenmetsästäjien määränpäänä on ei niin tunnettu Rub Al Khali. Mutta tällä kertaa tarina tuntuu selvästi rikkaammalta, yhdistäen palasia aiemmista peleistä käyttäen paremmin runsasta hahmovalikoimaa.

Tarina etenee hyvin pitkälti samalla tavalla kuin aiemmin. Mukana on paljon tuttuja kasvoja aina Victor Sullivanista alkaen ja tällä kertaa Sully on isommassa roolissa, paljon isommassa. Tuttuja kasvoja ovat myös edellisen osan Chloe Frazer ja ykkösestä asti mukana ollut Elena Fisher. Uusiin tuttavuuksiin kuuluu Graham McTavishin loistavasti tulkitsema Charlie Cutter. Heidän roolinsa on vain vähän pienehkö.

Vihollisina nähdään hahmona yllättävän kiinnostava Talbot niminen asiamies, joka ei kuitenkaan ole tehty erityisen hienoksi tai vakuuttavaksi ääneltään tai kasvonpiirteiltään mutta jolla on kuitenkin muutama seikka joka tekee hänestä näillä standarteilla erittäin hyvän. Pääpahiksena on Helen Mirrenin näköinen Katherine Marlowe. Koko sarjan ajan pahikset ovat olleet aika heikkoja esityksiä mutta ei tällä kertaa.


Juoni pelissä etenee hyvin nopeasti ja se tarjoaa tismalleen sitä mitä toivoa sopii. Huumoria, toimintaa ja hurjalla syötöllä päälle vyöriviä toinen toistaan huimempia osuuksia jotka laittavat Nate paran aika koville.

Tässä pelissä on enemmän toimintaelokuvamaisia kohtauksia kuin monessa muussa. Ehdotonta plussaa tulee niinkin pienistä asioista kuin yksittäisistä kohtauksista. Mm. Alkupuolella pimeällä kadulla astelee neljä hahmoa ja pelaaja yksi niistä, ja kaikki ovat aseistautuneet, vaimentimilla. Itse sanoisin että se oli kyllä hieno kohtaus.

Mutta miten on Tuhma Koira parantanut. Taistelu on monipuolisempaa kuin aiemmin ja aseita on ties kuinka paljon. Hahmot näyttävät paljon paremmilta kuin aiemmin ja toiminta on hyvin intensiivistä.


Mutta huonojakin puolia on, ne ovat hyvin pieniä ja suuri osa on ollut mukana myös aiemmissa osissa. Paikoin vihollisia ryskää niskaan enemmän kuin tarpeeksi ja paikoitellen vastaan tulee ns. supervihollisia jotka kestävät luotia 5 lipasta tai jotka voitetaan vain hakkaamalla. Toinen ärsyttävä seikka ovat puzzlet, ne ovat menneet itse asiassa jopa huonommiksi.

Kakkoseen verrattaessa eräs seikka jäi harmittamaan. Kakkosessa sai aarteilla ostettua päivityksiä kuten loputtomia ammuksia tai skinejä, missä ne ovat nyt??? Miksi ottaa pois jotakin niin hyvää joka antaa pelaajalle mahdollisuuden leikkiä. Kolmosen suurin riippakiva on se että kakkonen oli uusi ja ihmeellinen ja se vain sai tekemään ja keräämään mitalleja koska mitään vastaavaa ei ollut tehty niin hyvin. Kolmonen ei pysty ihan samaan.

Mutta koska Drake’s Deception tarjoaa hyvin pitkälti aivan samaa loistavaa kauraa kuin aiempi, niin se saanee hyvin pitkälti saman arvosanan. Sillä on omat heikkoutensa kakkoseen nähden, mutta samalla aikaa sillä on myös omat vahvuutensa. Joihin kuuluu aivan loistava lopputaistelu sekä Sullyn isompi rooli. Mutta väkisinkin tulee mieleen että muutamalla seikalla ollaan menty taaksepäin, vaikka samalla myös eteenpäin. On vaikea sanoa kumpi on parempi, mutta isoa kokonaisuutta ajatellen, tämä taitaa kyllä olla parempi.


Se minkä tämä peli tekee kuitenkin paremmin kuin kaksi edeltäjäänsä on tarina, sen kuljetus ja hahmojen käyttö. Vanha tuttu Chloe ja uusi tuttu Charlie saavat hyvin tilaa mutta lopulta pääpaino asettuu alkuperäiseen kolmikkoon Sullyyn, Elenaan ja Nateen. Tarina yhdistää alun ja lopun ja sisältää niin monia loistavia kohtauksia että se on yhtä aikaa kakkosen veroinen toiminnassaan, kuin tarpeeksi kehittynyt pistämään paremmaksi.

Valtavat pisteet lopputaistelusta ja loppuhuipennuksesta jossa on jotain samaa kakkosen kanssa, mutta viimeinen taistelu on yksi pelihistorian parhaita, näyttävämpiä ja intensiivisimpiä koskaan, tarjoten erinomaisen päätöksen trilogialla.


Kokonaisuudessan kyseessä on monella tavalla peli joka pystyy edelleen parantamaan . Jos verrataan Uncharted 3 peliä perustoimintaelokuvaan niin voidaan sanoa että tässä pelissä on melkein kaikki mitä toimintaelokuvissakin ja kun ne on tehty näin hyvin, niin Uncharted pelisarja on monessa suhteessa monia muita parempi.



+ Toiminta

+ Huumori

+ Hyviä hahmoja, etupäässä Nathan ”Nate” Drake ja Victor ”Sully” Sullivan

+ Elokuvamaisia ja äärimmäisen viihdyttäviä osuuksia

+ Mikäli oli enne loistavaa, on nyt vielä parempaa


- Vihollisryppäät ja supervihut. Pahikset kestää luoteja turhan paljon

- Muutama kakkosen loisto-osa poissa.


Arvosana: 9,2


 Mestariteos 



Nathan%20Drake.jpg

Vielä yhden kerran...



Uncharted sarjan viimeinen osa Thief’s End on peli joka ottaa jokaisen aiemman pelin parhaat osat ja tekee niistä kokonaisuuden joka päättää Nathan Draken tarinan. PS3:n Uncharted trilogia on yksi Naughty Dogin parhaita saagoja ja siinä sarjassa on vaikea olla paras. Mutta neljäs osa on juuri sitä. Paras.





Uncharted 4: Thief’s End

Uncharted pelisarja on ollut Naughty Dogin PS3 kauden laatu työtä alusta loppuun. Jokainen peli on pyrkinyt tekemään jotakin uutta ensiluokkaisella tavalla, onnistuen samalla säilyttämään monet sarjalla ominaiset elementit. Kolmas osa oli erinomainen päätös tarinalle, joka tosin nyt saa todellisen päätöksensä. Nyt on vuorossa sarjan päätösosa jonka on määrä olla Nathan Draken viimeinen seikkailu.

Siinä missä ensimmäinen peli pyrki graafiseen loistoon veden kanssa, siirtyi kakkonen samaan lumen kanssa. Kolmonen sitten pyrki samaan hiekan kanssa ja joka kerta tulos oli enemmän kuin näyttävää. Mutta se graafinen loisto on pintaa ja sisällä sykkii voimakas seikkailu-, toiminta- ja komediaelokuvien palasia yhdistelevä sydän ja tarjoaa äärimmäisen viihdyttävää toimintaa, kiipeilyä, huumoria, draamaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita erinomaisella tarinalla.

Erinomaisen Nolan Northin rinnalle uusina ääninäyttelijöinä tulevat niin Laura Bailey kuin myös nykypäivän ehkä jopa paras ääninäyttelijä, Troy Baker.


Alku palaa todellakin alkuun ja valottaa hieman Nathanin (North) menneisyyttä, esitellen hänen veljensä Samuelin (Baker). Veljekset kohtaavat vuosien jälkeen kun Sam palaa Naten elämään kuolleista. Veljesten lapsuudesta asti jahtaama Henry Averyn merirosvoaarre on hyvin lähellä, mutta Sam ei pysty hankkimaan sitä yksin, vaan tarvitsee Nate. Mutta Nate on luvannut vaimolleen Elenalle (Emily Rose) jättää aarteenmetsästyksen.

Nate päätyy kuitenkin mukaan jahtiin mikä asettaa hänet, Samin ja heidän luottomiehensä Victor ”Sully” Sullivanin (Richard McGonagle) vastakkain Nadine Rossin (Laura Bailey) johtaman palkka-armeijan kanssa ja tämän armeijan takana on veljesten vanha tuttava, kylmä ja armoton Rafe Adler (Warren Kole).


Ajatus siitä että pelissä keskitytään merirosvojen aarteen etsimiseen on erittäin kutkuttava. Naughty Dogilta oli myös sinänsä hyvä veto että valitsivat vähän vähemmän tunnetun merirosvon joka ei myöskään ollut se menestynein.

Tarina vie todella monenlaisiin paikkoihin aina lumesta viidakkoon. Merirosvoteema on enemmän kuin loistava ja tapa jolla se on toteutettu tekee siitä entistä toimivamman kokonaisuuden. Pientä plussaa on myös se että tällä kertaa kyseessä on vähemmän yliluonnollinen seikkailu kuin aiemmin, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyvää huumoria unohtamatta on luvassa jokaisen Uncharted fanin tarpeisiin.


Tunnelma on todella elokuvamainen ja sitä korostaa se tapa jolla peli on rytmitetty. Välillä tutkitaan, ratkotaan ongelmia ja kiipeillään. Toisinaan taas ammuskellaan ja juostaan hajoavassa ympäristössä. Rytmitys on se, mikä on tämän pelin kohdalla todella hyvin paikallaan. Ihan ensimmäinen sarjan peli kompastui tässä seikassa siinä kohtaa. Loppupuoli oli todella toimintapainotteinen. Tällä kertaa meno ei missään vaiheessa kallistu liikaa kumpaankaan suuntaan vaan onnistuu pitämään hyvän seikkailuelokuvatyylisen otteen jossa seikkailu ja toiminta ovat yhtenäisessä jatkumossa ilman että toinen syrjäyttää toista.

Uncharted peleissä elokuvamainen tyyli ja erittäin upea ulkoasu ovat kerran toisensa jälkeen tarjonneet erinomaisen kokemuksen. Ne pienet hetket kun voi vain ihailla ympäristöä tasapainottavat hienosti tarinaa jossa ajoittain voi vain pysähtyä ja katsella ympärilleen.

Toisinaan taas toiminta on niin intensiivistä että ympäristö vain katoaa, muuttuen taistelutantereeksi, tarjoten silloinkin paljon.


Seikkailupuoli on tällä kertaa monella tavalla niin paljon parempi kuin ennen. Sanoisin että puzzlepuoli ei ole oikein missään vaiheessa napannut näiden pelien kohdalla. Tällä kertaa tilanne on toinen sillä muutama puzzle onnistui todellakin olemaan enemmän kuin pelkkä hidaste. Esimerkiksi eräs kellotornia seurannut osuus oli paljon enemmän kuin vain ongelmanratkontatilanne, se oli todella kiinnostava osa tarinaa.

Tämä samainen puzzle palautti itselleni vahvasti mieleen Sly 3: Honor Among Thieves pelin ja sen pelin maalauspuzzlet ja se oli pelkkää plussaa, myös ajoittaiset (mutta ikävän harvinaiset) monivalintakeskusteluhetket toivat mieleen Sly 3:n. Nuo olivat sellaisia hetkiä joita peliin olisi toivonut niin paljon enemmän. Muutenkin Uncharted 4 toi mieleen monta muuta peliä joita on tullut pelattua aiemmin, jokaisella pleikkarilla ja nämä muistot ovat niitä hyviä.

Uncharted 4:n kiipeily ja ympäristön tutkinta ovat myös jotakin mikä on muuttunut rikkaammaksi sitten viime kerran. Kentissä on edelleen paljon aarteita dokumentteja piilossa ja niiden etsiminen kannustaa tutkimaan ympäristöä joka on tällä kertaa paljon suurempi. Ajoittain aarteiden etsiminen on raivostuttavaa, sillä lääniä on joissakin jaksoissa todella paljon.

Nyt mukana on köysi jonka avulla jo entuudestaan vauhdikas peli muuttuu entistä vauhdikkaammaksi ja hauskemmaksi.

Köyttä käyttämällä Nate heiluu kuni Tarzan pitkin ympäristöjä ja köysi on myös tehokas keino hyökätä vihollisten kimppuun. Ympäristön tutkintaakin se värittää melkoisesti.


Toiminnallisesta näkövinkkelistä köysi on kiva työkalu ja ympäristö on leikkikenttä joka on hyvin epävakaa. Monet ympäristöt voivat hetkessä muuttua liukumäeksi tai ympäriltä sortuvaksi korttitaloksi jossa nopeat jalat pelastavat varmalta tuholta, tai nopeat refleksit syöksymiseltä tuhoon. Yhdessä hetkessä meno voi muuttua täysin ja yhtä nopeasti se voi olla ohi. Ensimmäisellä pelikerralla nämä yllätykset ovat joka kerta yhtä nautinnollisia.

Toiminta itsessään näyttää kyntensä taistelussa, jota Naughty Dog on selvästi parannellut lisäämällä mukaan hiiviskelyelementin. Pitkä kasvillisuus maastossa mahdollistaa vihollisten yllättämisen. Tämän lisäksi ympäristön hajoaminen näkyy myös täällä, sillä monet suojat joiden taakse Nate voi mennä, hajoavat tulituksen alla mikä pakottaa nopeaan toimintaa, tarkkaan ampumiseen ja liikkumiseen.

Itse tosin pidän ammuskelusta sillä Uncharted on sillä saralla tarjonnut aina todella timanttista toimintaa ja tämä peli ei ole poikkeus. Toimintaosuudet ovat näyttäviä, haastavia ja erittäin viihdyttäviä. Puhdas ramboilu on jo kohtalaisella vaikeusasteella helppo tapa kuolla, mutta taktinen lähestymistapa ja nopea reagointi muutuviin tilanteisiin tekee jokaisesta taistelusta miellyttävän kokemuksen jossa tarkkuus ei ole ainoa asia joka ratkaisee. Aseita on paljon ja niiden kautta taisteluihin saa aina vain enemmän syvyyttä. Tarkkuuskivääri ei ole yhtä nopea kuin rynnäkkökivääri, mutta se on paljon tehokkaampi ase.

Lähitaistelu on myös jälleen hieman uudistunut, mutta pakko sanoa että paljon Batmanin taistelumekaniikkaa käyttäneenä, Unchartedin omaan oli hieman vaikea aluksi tottua, sillä tässä pelissä lähitaistelu on monesti enemmänkin näyttävää kuin pikkutarkkaa. Kolmosessa lähitaistelu oli nopeatempoisempaa ja mukana oli counterointi mutta tällä kertaa sitä mahdollisuutta ei ole mikä tekee lähitaistelusta vähän huonomman vaihtoehdon. Sen sijaan lähitaistelussa panostetaan lyömiseen ja otteista vapautumiseen. Tätä kautta taistelu on kieltämättä näyttävää.


Veljekset.jpg

Draken veljekset sarjakuvassa


Eräs asia on sarjan peleissä ollut tähän mennessä aina kaksiteräinen miekka, henkilöhahmot. Hahmoissa on omat vahvuutensa ja heikkoutensa kuten aina. Yksikään sarjan peli ei ole vielä vetänyt täysiä pisteitä tällä saralla eikä siihen pääse tämäkään, mutta laatu ei myöskään putoa vaan monessa tärkeässä kohdassa jopa nousee.

Nate, Elena ja Sully ovat olleet mukana alusta asti (vaikka kakkonen isoimpana virheenään jätti Sullyn pieneen osaan) ja ovat edelleen tärkeässä osassa tässäkin pelissä. He ovat aivan yhtä hyviä kuin ennenkin. Heitä lukuun ottamatta kavalkadi on vaihtunut.

Näkyvin ja juonellisesti erityisen tärkeä lisäys on Samuel ”Sam” Drake. Hahmo on erittäin hyvin toteutettu. Vielä paremmin kuin Chloe Frazer kakkosessa ja hän oli erittäin toimiva hahmo.

Sam on kiinnostava hahmo joka selvästi on enemmän kuin päältä päin näyttää ja Troy Bakerin ääninäyttely on selvää plussaa. Hahmossa sisältö on kohdallaan ja takauma osioissa Sam ei juuri huonone hahmona, vaan syventyy.

Nadine Ross on vähän samantyylinen hahmo kuin ykkösen Atoq Navarro, mutta ei nyt sentään niin hyvä. Vaikka Laura Bailey tekeekin erinomaisen roolin, niin Nadine jää lopulta aika marginaaliseksi hahmoksi joka on vain mukana. Juuri samalla tavalla kuin Navarro, mutta Nadinen kohdalla mitään ei oikein tunnu tapahtuvan. Tarinallisesti hänen kanssaan olisi voitu tehdäkin jotakin, mutta ei.

Sen sijaan tarinan pääroisto Rafe Adler saattaa hyvinkin olla koko Uncharted sarjan paras vihollishahmo. Gabriel Roman oli loppujen lopuksi vähän kliseinen, Eddy Raja lähinnä ärsyttävä ja Atoq Navarro hieman alikäytetty. Zoran Lazarevic hyvin tylsä peruskorsto ja Harry Flynn heti ensi silmäyksestä asti ilmiselvä petturi, eikä järin hyvä hahmo oikein millään tavalla. Katherine Marlowe oli kiinnostava psykologinen pahis, mutta ei oikein missään kohtaa todella iskenyt mitenkään erityisesti ja viime pelin viimeiseen yhteenottoon päätynyt Talbot oli monella tavalla kiinnostava mutta jotenkin ontoksi ja samalla enigmaattiseksi jäänyt hahmo.

Rafe Adlerissa on vähän heitä kaikkia mutta tällä kertaa mikään osa mene yli. Rafe on hyvin neutraalin oloinen hahmo mutta silti hieman enigmaattinen (kuin Talbot). Hänestä näkee heti että hän tulee asettumaan Natea vastaan (kuin Flynn) ja hänen resurssinsa ja kylmän armoton tyylinsä (Marlowe ja Lazarevic) tekevät hänestä hyvin vaarallisen myös taistelussa (Navarro), unohtamatta sitä syvintä motiivia joka paljastuu vasta aivan lopussa, pelisarjan eeppisimmässä taistelussa, uskomattassa loppuhuipennuksessa.

Rafe Adler on yksinkertaisesta sellainen normaalin oloinen pahismies, mutta tehty täysin oikein. Hän ei näytä kovin erikoiselta, mutta sisältö on se, mikä sitten onkin se mikä merkitsee.


Päätös pelissä on monella tavalla todella onnistunut.

Eeppisiä kohtauksia on luvassa koko matkan ajan mutta loppupuolella ovat ne mehukkaimmat palat ja viimeinen jakso: Thief’s End, on pelin eeppisin osuus.

Rennompia osioita on myös luvassa. Alkupuolella Nate ja Elena viettävät rauhallista iltaa ja tähän iltaan mahtuu myös vähän videopelaamista ja keskusteluakin ilman mitään ihmeempiä paineita.

Draamaa on myös luvassa todella paljon ja siinä käydään läpi niin veljeyttä, kuin avioliittoakin joissa kummassakin Nate huomaa, että mitä uskollisuus todella on.

Pelin tarina kertoo Nathan Draken tarinan, palaten ajoittain todellakin alkuun, kertoen että miten Nate päätyi tielle missä on ja kaikki päättyy siihen hetkeen missä selviää, mihin hänen tiensä lopulta johtaakaan.


Uncharted: Thief’s End on sarjansa eeppisen peli joka tekee niin monet asiat niin paljon paremmin kuin sarjan aiemmat pelit. Se on:

Paljon paremmin rytmitetty kuin Drake’s Fortune.

Toimintansa puolesta vielä parempi kuin loistava Among Thieves.

Tarinansa puolesta vielä syvällisempi kuin erinomainen Drake’s Deception.

Tämän lisäksi se tuo mukanaan erään seikan mikä oli kakkosessa, mutta ei enää kolmosessa. Bonus-sisältönä peliin voi avata aseita ja virittää niihin vaikkapa loputtomat panokset. Tämä virittely on tosin vasta alkua, sillä avattavaa sisältöä on valtava määrä ja siihen määrään mahtuu todella paljon variaatiota.


Uncharted 4:n heikkoudet ovat aika mitättömiä. Jokusia tarinaosuuksia olisi voinut painottaa vähän paremmin ja ajoittain toivoisi joko vähän lisää toimintaa ja vähemmän kiipeilyä, vaikka jaksotus onkin todella hyvä.

Aarteiden etsiminen muuttuu helposti hyvin turhauttavalta sillä etsimisalue on enemmän kuin valtava.

Eräs muutos pelisarjan muihin osiin nähden on myös tapahtunut. Aiemmin trophyn sai kun tappoi tietyn määrän vihollisia tietyllä aseella. Tämä olisi ollut kiva juttu myös tällä kertaa. Tosin tällä kertaa trophyt ovat paljon haastavampia ja mukana on myös sellaisia ns. Skill point tyylisiä trophyjä jotka toivat itselleni muistoja Spyro: Year of the Dragon pelistä.

Heikkoudet ovat lähinnä sellaisia juttua joita on aina ja kaikissa peleissä. Niitä asioita joihin olisi toivonut vielä vähän lisää hienosäätöä. Tarinassakin tulee hetket jolloin tuntuu että tämä asia olisi kaivannut vähän lisää painotusta ja sitten on niitä pelillisiä hetkiä (kuten monivalintakeskustelut) joita olisi halunnut paljon enemmän.

Thief’s End on loppuviimeksi aika lyhyeltä tuntuva peli. Mutta Witcher 3:n kaltaisten hirviöiden joukossa Uncharted ei edes yritä kilpailla pituudellaan ja tekemisen määrällä vaan tunnelmallaan ja tarinallaan. Onnistuen juurikin siinä.


Eräs seikka mikä todella on onnistunut jokaisen Unchartedin kohdalla, on se että niitä pieniä asioita on paljon ja ne on tehty hyvin. Mutta se ei ole pelkästään niissä pienissä asioissa, vaan monet yksittäiset kohtaukset, kuinka marginaalisilta ne ovatkaan tuntuneet, ovat onnistuneet tarjoamaan erittäin hyviä kokemuksia.

Esimerkiksi Drake's Deception tarjosi aikaan sarjan parhaan loppuhuipennuksen johon kuului erittäin onnistunut viimeinen pomotaistelu. Kyseinen peli tarjoaa myös sarjan parhaat takaa-ajokohtaukset, esimerkiksi kohtaus jossa Nate jahtaa Talbotia.

Among Thieves sen sijaan tarjoasi aikanaan muutaman todella hyvän toimintakohtauksen, kuten hajoa talo tai autosaattue. Nämä kohtaukset Thief's End tarjoaa uudelleen yllättävän hyvin mutta samanlaista takaa-ajoa ei löydy.

Jokainen sarjan peli tarjoaa jotakin mitä muut eivät, mutta ne ovat nämä muutamat yksittäiset asiat mitkä suurina joukkoina rakentavat pelin jollaisia ei tule vastaan järin usein.


Kartoittamaton: Varkaan loppu on ehdottomasti yksi parhaita PS4 pelejä ja vuoden 2016 paras peli.



+ Toiminta

+ Seikkailu

+ Huumori

+ Tarina

+ Bonus sisältö


- Joitakin asioita olisi kaivannut enemmän

- Sellaiset hienosäätöasiat



Arvosana: 9,5



Legendaarinen