Pimeyden ruhtinas vastaan Belmontin klaani

Castlevania sarjan paras peli on hyvin selvä, Symphony of the Night. Sarja alkutaival oli kuitenkin hyvin erilainen, paljon suoraviivaisempi ja merkittävästi vaikeampi, kuin parhaan metroidvania pelin.

Draculan Linna kokoelma

Castlevania sarja on nähnyt monet ylä- ja alamäet, heti alusta asti. Viime aikoina koko sarja on ollut pääasiassa loppu, sillä sen verran huono kokonaisuus Lords of Shadow osa sarjaa oli, varsinkin tarinallisesti. Tarinallisia kömmähdyksiä on tullut vastaan muitakin, mutta paluu aivan sarjan alkuun tekee monista asioita paljon yksinkertaisempia, ja vaikeampia, merkittävästi vaikeampia. Vaikeuden taustalla on kuitenkin yksi NESin tyylikkäimpiä pelisarjoja suurella määrällä tuttuja hirviöhahmoja. Tutuksi tulee Belmont klaani jonka sukupuuta käydään Castlevania sarjan aikana läpi, kun sen eri vesat ottavat yhteen Draculan kanssa.

Simon Belmont vs Dracula

Pelisarjan ensimmäinen peli, turhauttavan vaikea Castlevania, on erittäin hyvä osa NES kirjastoa. Se ei ole pelisarjansa paras peli, mutta se on pitkälti se sapluuna, josta kaikki muut sarjan pelit tehtiin, kunnes sapluunaksi vaihdettiin 11 vuotta myöhemmin pelisarjan paras peli. Tarina pysyy simppelinä, kun NES aikakaudella monesti oli tapana. Pelaaja on Simon Belmont, joka klaaninsa velvollisuuksia noudattaen suuntaan Draculan linnaan, kukistaakseen jälleen ylösnousseen pimeyden ruhtinaan, 100 vuotta esi-isänsä ja vampyyrilordin välisen yhteenoton. Matka Draculan valtaistuimelle on hyvin vaikea, sillä linna on täynnä erilaisia hirviöitä zombeista itse Viikatemieheen. Tarinan perusteet toimivat oikein hyvin ja tästä asetelmasta on lypsetty todella paljon hyviä tuotoksia, viimeisimpinä erinomainen animesarja.

Pelaaminen on varsin yksinkertaista, suoraviivaista sivuttain etenevää toimintaa ja tasohyppelyä. Simon käyttää aseenaan vampyyrintappaja nimistä ruoskaa, johon on muutama päivitys. Myös lisäaseita on saatavilla muutama erilainen ja kentissä kerättävät sydämet määrittävät ammusten määrän. Vihollisia on todella paljon ja ne muuttuvat kasvamassa määrin vaikeiksi, kestäen enemmän vahinkoa. Tasohyppely ja eteneminen muutenkin muuttuu haastavammaksi sillä samalla kun vihollisten määrä kasvaa, myös ympäristön hasardit tekevät eri osuuksista hyvin vaikeita. Tämä teema tulee tutuksi myös muissakin peleissä. Oman erityisen haasteensa peliin tuovat kaksi asiaa, jotka ovat syypää pelin vaikeuteen. Hyvin säälittävä määrä parannustarvikkeita ja pelihahmon lentäminen taaksepäin tämän ottaessa osuman. Vaikka pelihahmonlla on aika hyvä määrä elinvoimaa, niin yksi osuma vie siitä helposti neljänneksen pois, eli loppuviimeksi pelihahmon on poissa pelistä viidellä osumalla. Taaksepäin lentäminen taas johtaa erittäin usein siihen että pelaaja putoaa äkkikuolemaan, yleensä rotkoon. Erityisen montaa yritystäkään ei ole, joten samoja alueita joutuu pelaamaan uudestaan ja uudestaan mikä tekee pelistä helposti erittäin turhauttavan.

Simon Belmont vs Dracula, erä 2

Simonin tarina jatkuu myös Castlevania 2: Simon's Questissa, joka on melko kunnianhimoinen ja tavoitteellinen peli. Se on paljon laajempi ja vapaamuotoisempi kuin ykkönen, puhumattakaan että tarinaa on enemmän, sillä npc hahmoja löytyy ja samoin suuri määrä erilaisia esineitä jotka monipuolistavat kokonaisuutta suunnattomasti. Pelissä on useampi lopetus ja lineaarinen rakenne on nyt poissa, koska pelissä on useita paikkoja joissa käydä. Voisi siis olettaa että Simon's Quest on merkittävä parannus verrattuna ykköseen, mutta peli kompastuu moniin erittäin rasittaviin ratkaisuihin, eikä tee useita asioita yhtä hyvin kuin ensimmäinen. Vaikea peli tämäkin on, ei ehkä yhtä vaikea kuin ykkönen, mutta erilaisella tavalla vaikea ja ainakin merkittävästi vaikeaselkoisempi kuin ykkönen, mikä tekee siitä niin haastavan.

Yksi suuri ongelma, josta ei pääse mihinkään on päivä/yö sykli joka on rasittava hidaste ja tapahtuu aivan liian usein ja tavallaan jarruttaa peliä myös silloin, kun pitäisi tehdä jotakin kaupungeissa. Toinen suuri on valtava määrä hasardeja jotka johtavat nopeaan kuolemaan ja kampittavat tasohyppelyä kivualiaalla tavalla todella usein. Asiaa ei myöskään auta vihollisasettelu, joka paikoin on hyvin aggressiivinen. Kolmas on melko se sekava rakenne, mitä ei auta se, että pelaajalle ei varsinaisesti kerrota asioita jotka todellakin pitäisi. Simon's Quest ei seuraa lineaarista ratkaisua, vaan yrittää rakentaa isompaa ja monitahoisempaa kokonaisuutta suuremmalla määrällä tarinaa. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että valtava osa pelistä on harhailua, ihmettely ja kikkailua, koska monet asiat eivät ole niin itsestäänselviä kuin niiden todellakin pitäisi olla.

Simon's Questin vaikeus kumpuaa merkittävästi sen avoimesta rakenteesta ja on vaikeaa sanoa että onko tämä nyt oikeasti ykköstä vaikeampi peli, sillä monilla eri muuttujilla pelistä saa aika paljon helpomman itselleen. Pelaajalla on paljon enemmän vaihtoehtoja, sillä pelissä olevat kaupat tarjoavat oman apunsa toimintaan. Simon's Quest on merkittävästi pidempi kuin edeltäjänsä tai ainakin tuntuu siltä, juurikin sen harhailun vuoksi. Erilaisia paikkoja on useita, mutta pomotaisteluita on vähemmän ja ne ovat merkittävästi helpompia, mikä on tavallaan hyvä asia, mutta se Castlevania sydän tuntuu olevan poissa.

Simon's Quest ei ole ihan niin huono peli, kuin sen monesti annetaan ymmärtää olevan, mutta samalla aikaa se ei myöskään ole sellainen peli jota muistelee suuremmalla lämmöllä. Se ei ole siis tämän sarjan mittapuulla sieltä parhaasta päästä, vaan lukeutuu siihen heikompaan kategoriaan, mutta siinä on puolensa NES pelien joukossa. Se on haastava arvioita. Kyllähän Legend of Zelda myös on paikoin todella kryptinen ja sitä arvostetaan suuresti. Itse pitäisin näitä kahta aika lähellä toisiaan, mutta Castlevania 2 on tyylillisesti miellyttävämpi, joskin se on paljon vaikeampi ja helposti turhauttavampi.

Trevor ja trio vs Dracula, ennen Simonin retkiä

NES trilogian kolmas peli, Castlevania: Dracula's Curse, on esiosa ensimmäiselle Castlevanialla ja tämä on NES kirjaston paras Castlevania peli. Se on monipuolisempi kuin ensimmäinen peli, selkeämpi kuin toinen peli ja monella tavalla myös paljon vaikeampi kuin kaksi edellistä. Pelissä seurataan Trevor Belmontia kun tämä aloittaa saman tehtävän kuin Simon vuosia myöhemmin. Pelin aikana vastaan tulee myös uusia hahmoja, joista tulee pelin aikana pelattavia. Näihin kuuluvat akrobaatti Grant Danasty, velhotar Sypha Belnades ja vampyyrisoturi Alucard Tepes, Draculan poika ja myöhemmin sarjassa Symphony of Night pelin päähenkilö. Jokainen uusi hahmo tuo omanlaisensa osan tarinaan ja lisää merkittävästi uudelleenpelaamisarvoa, sillä Trevorin matkaan mahtuu kerralla vain yksi kolmesta uudesta hahmosta ja hän voi myös valita käyvänsä matkansa loppuun yksin. Tästä syystä pelaaja voi ajoittain valita reittinsä kahdesta vaihtoehdosta ja näin ollan kohdata erilaisai pomotaisteluita eri pelikerroilla. Kaikilla on myös omat erikoistemppunsa. Alucard ampuu Draculan tapaan tulipalloja ja pystyy muuttumaan lepakoksi, mikä tekee monista vaikeista tasohyppelyistä helppoja. Sypha pystyy jäädyttämään vihollisia ja Grant kiipeilee seiniä pitkin. 

Pelattavuus on rytmiltään, haasteiltaan ja ennenkaikkea tyyliltään erittäin samanlainen ensimmäisen Castlevanian kanssa ja tuntuukin erittäin uskolliselta jatko-osalta. Voisi jopa sanoa että tämä on se peli joka ensimmäistä kertaa teki kolmannen pelin sarjassa useammalla pelattavalla hahmolla ja osoitti miten trilogian kolmas peli voisi simppelillä idealla oitis nousta parhaaksi. Spyro 3 on käyttänyt samaa ideaa ja se on oman sarjansa paras peli. Castlevania 3 tekee muutenkin tiettyjä erinomaisia ratkaisuja. Se on tarinallisesti erittäin onnistunut, käyttäen monesti vain tekstiä ja muutamia kuvia, mutta tunnelmassa ja tyylissä se on vielä parempi kokonaisuus käyttäen monipuolista hirviöjoukkoa vihollisina ja tarjoten tähän mennessä parhaan variaation erilaisia alueita pelattavaksi Draculan linnassa ja sen lähiympäristössä. Tämän aikakauden pelien joukossa tämä on todellinen yllättäjä ja mahdollisesti jopa vuoden 1989 paras peli.

Dracula's Curse on turhauttavan vaikea peli, samalla tavalla kuin pari aiempaakin, mutta myös eräällä uudella tavalla. Nimittäin tässä kohtaa huomaa sen, miten paljon tälläinen peli voikaan lagittaa. Erityisesti kohdissa joissa tapahtuu kerralla paljon, alkaa peli todella pätkiä, mikä lisää oitis vaikeutta aivan tuhottomasti. Parannustarvikkeita on aivan liian vähän, pomoviholliset ovat haastavia, mutta se mikä tekee niistä monesti turhauttavan vaikeita on se, että matka taisteluun on aina niin pitkä ja raastava, että on todella vaikeaa päästä reiluun taisteluun jossa pelaajalla olisi minkäänlaisia resursseja, pääasiassa elinvoimaa vastata murhaavaan haasteeseen. Vaikka pelattavia hahmoja on kaksi, joiden välillä voi vaihtaa vapaasti miten haluaa, ei se tee tästä pelistä helpompaa, koska heillä ei ole omia elinvoimapalkkejaan, vaan yhteinen, mikä on oitis merkittävä menetetty tilaisuus. Viimeistään tässä pelissä tallentaminen tulee erittäin hyödylliseksi työkaluksi koska taktisella tallentamisella voi päästä yrittämään eri kohtia hyvällä varustuksella, koska aseistuksen menettää kuollessaan ja monet pomotaistelut ovat aika pahoja perusvarustuksella. Tasohyppelykohdissa haaste on myös kiristetty huippuunsa, varsinkin loppupuolella jossa alta hajoava maa ja ympärillä lentävät viholliset tekevät matkasta murhaavan yrityksen.

Kauan ennen Symphony of the Nightia

Superversio ensimmäisestä pelistä uudella järjestelmällä

SNES aikakauden ryminällä aloittava Castlevania IV, on selvä remake ensimmäisestä pelistä. Siinä seurataan niin selvästi ensimmäisen pelin sapluunaa tietyillä muutoksilla ja parannuksilla että tätä on vaikea olla huomaamatta. Pomotaistelut ja sijainnit ovat hieman muuttuneet mutta perusasetelma on aivan samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla. Peli etenee suoraviivaisesti, pelattavia hahmoja on vain yksi ja niin edelleen. Mutta Castlevania IV, on helposti yksi pelisarjan parhaita pelejä, sillä se tekee monia sellaisia ratkaisuja, jotka todellakin hyödyntävät kehittyneempää kalustoa. Tyylillisesti peli on siis merkittävästi kehittyneempi, mutta myös perusideaa on viety oikeaan suuntaan muutamalla erittäin simppelillä ratkaisulla. Kuten monipuolisemmalla ruoskan käytöllä ja reilummalla rakenteella etenemisessä. Mutta vaikea peli tämänkin on, ei epäilystäkään, mutta ei läheskään niin vaikea, kuin aiemmat pelit. 

Se mikä tekee pelistä merkittävästi helpomman kuin yksikään aiempi peli johtuu melko simppeleistä, mutta samalla aikaa enemmän kuin loistavista ratkaisuista. Tällä kertaa parannustarvikkeita saa merkittävästi enemmän, eli pelissä ei tarvitse tyytyä satunnaisiin seinäkalkkunoihin, vaan koipipaloja pelaaja saa melko anteliaasti juuri niissä kohdissa, joissa niitä tarvitsee kaikita kipeimmin. Myös ennen viimeistä taistelu on mahdollista päästä täyteen kuntoon, jolloin lopputaistelu on täysin kiinni pelaajan omista taidoista. Lisäaseet ovat erittäin arvokkaita työkaluja, tosin muuta on ehdottomasti ylitse muiden. Ruoska on kuitenkin se väline, joka on kokenut suurimmat kehityksen. Tällä kertaa pelaaja voi lyödä ruoskalla ei vain ylös ja alas oikean ja vasemman lisäksi, vaan myös kulmittain, ja ruoskalla kikkailukin on mahdollista. Tämä tekee monista kohdista paljon helpompia.

Tyylillisesti peli on todella hienon näköinen. Vihollisia on paljon erilaisia mikä pitää mielen virkeänä, tasohyppelyssä on paljon uusia muuttujia, kentissä on hienoja tyyliratkaisuja jotka saavat pelin näyttämään kehittyneemmältä ja mitä tulee pelin rytmitykseen, on erilaisia sijanteja myös hienosti, Dracula's Cursen tapaan. Linnaimaisuus on vähän pienemmässä osassa tällä kertaa, mutta kyllä tietyssä vaiheessa peli alkaa näyttää todella Castlevania ykköseltä. Vaikeustason kehittyminen on suuri asia tässä pelissä, mutta se ei ole ainoa asia. Tämä on mahdollisesti se peli tässä koko kokoelmassa, jonka pelaaminen on vähiten turhauttavaa sillä vaikka peli onkin vaikea, niin muut pelit ovat vaikeampia ja tässä pelissä on eniten parannuksia muihin nähden.

Peli joka niputtaa Castlevania ja Bram Stokerin yhteen

Mainitsemisenarvoinen peli kokoelmassa on kokoelman viimeisimpänä ilmestynyt, Genesikselle tehty Bloodlines. Bloodlines ilmestyi hyvin lähellä Rondo of Bloodia, joka on Castlevania IV:ään verrattuna merkittävää takapakkia oikeastaan jokaisella mahdollisella tavalla. Bloodlines, ei ole niin suurta takapakkia, sillä monia nelosen juttuja on käytetty, mutta haasteellisesti peli on mennyt merkittävästi korkeampaan suuntaan, eikä suoraan niillä oikeilla tavoilla. Tämä on yksi niitä pelejä jonka vuoksi tuntuu että sarja taantui taas Castlevania IV:n jälkeen, kunnes se sitten saavutti ylivoimaisen huippunsa pian tämän pelin jälkeen. Bloodlines on tavallaan yksi viimeisiä kaltaisiaan, sillä tämän pelin jälkeen joko vaihdettiin Symphony of the Nightin tyyliin tai siirryttiin 3D astelemaan.

Pelissä seurataan tällä kertaa aivan uusia hahmoja, eikä edes Belmontin klaanista, mikä tekee pelistä melko irrallisen muuhun sarjaan nähden. Ideallisesti ja tyylillisesti peli noudattaa kuitenkin aivan samaa kaavaa mitä monet ennen tätä. Pelaaja etenee kentissä, tappaen joukon hirviöitä kunnes löytää pomoviholliset ja tappaa tämän. Tarinallisesti pelissä otetaan paljon enemmän etäisyyttä alkuperäisiin. Tällä kertaa päähenkilöt ovat amerikkalainen John Morris ja espanjalainen Eric Lecarde, joilla on aivan omat taustansa. John Morris, jolla jostakin syystä on Belmontien ruoska, on Bram Stokerin Dracula romaanista tutun Quincy Morrisin poika, eli nyt kirja vedetään mukaan pelisarjan tarinaan, mikä sekoittaa pakkaa merkittävästi ja harmillisesti myöhemmät pelit ottavat tästä mallia. Oudointa on juurikin se että Morris käyttää ruoskaa, eikä jotain muuta, mahdollisesti amerikkalaisempaa. Lecarde käyttä keihästä, mikä on mukavaa vaihtelua. Käytössä näissä ei ole kuitenkaan mitään eroa, mikä tuntuu merkittävältä menetetyltä mahdollisuudelta.

Siinä missä ensimmäinen peli sarjassa sijoittui vain linnaan ja seuraava ympäri linnaa, ei tämä peli sijoitu enää vain Transylvaaniaan, vaan nyt matkataan ympäri Eurooppaa. Tarinallisesti eräänlaisena merkittävänä roistohahmona on aivan uusi vampyyri, Elizabeth, joka on aikeissa aloittaa ensimmäisen maailmansodan, sekä tietysti herättää henkiin setänsä, Draculan. Tarinallisesti Bloodline on yksi iso sekasotku joka yrittää vaikka mitä, mutta ei lopulta onnistu siinä mitenkään erityisen hyvin. Tyylillisesti peli toimii paremmin, se on graafisesti merkittävästi värikkäämpi kuin aiemmat, pelattavuudessa suhteellisen lähellä nelosta, mutta silti otteeltaan heikompi ja pelattavuudeltaan taas merkittävästi vaikeampi koska parannustarvikkeita saa hakemalla hakea ja monet tilanteet lähentelevät turhauttavaa. Varsinkin Megaman henkinen loppuhuipennus. Mutta jos vertaa Rondo of Bloodiin, niin Bloodline on kuitenkin suhteellisen lähellä nelosta, sen sijaan että olisi lähempänä ykköstä.

Käsikonsolitavaraa ja Kid Dracula

Käsikonsolipelit nyt ovat kivoja lisiä samaan tapaan kuin TMNT: Cowabunga kokoelmassa, ei niistä nyt paljoa irti saa ja toimivat pääasiassa tapana tutustua menneisyyteen. Käsikonsolipelien yleisellä tasolla nämä eivät nyt ole merkittävästi huonompia kuin niin monet muut pelit, mutta yleisesti tälläisistä peleistä nyt ei paljoa irti saa. Eri asia jos on paljon kokemusta tälläisistä peleistä ja kyllähän nämä nyt ovat tietysti tyhjää parempia. Siitäkin huolimatta täytyy todeta että kyllä muut pelit ovat näitä merkittävästi parempia. Käsikonsolipeleissä (Castlevania Adventure ja Castlevania II: Belmont's Revenge) huomaa miten paljon hitaampia nämä pelit ovat ja miten paljon tönkömpiä. Pelihahmo on kyllä kestävämpi ja sitä rataa, mutta mielekkyys laskee muutoin aika merkittävästi..

Kid Dracula taas on vähän erikoisempi tapaus, sillä se on merkittävästi erilaisempi kuin kaikki muut, sillä se on paljon lapsenomaisempi peli ja tuntuu lähinnä vitsiltä lisätä se tähän pakettiin. Kyllähän sitä nyt kokeilee, mutta kyllä tästä paketista helposti löytyy parempaakin pelattavaa, joten vähäiseksi senkin pelaaminen lopulta jää kun parempaakin sisältöä on tarjolla.

Kokonaisuutena Castlevanian vuosipäiväkokoelma on kiva paketti retroa Castlevaniaa aina ensimmäisestä sarjan pelistä Bloodlinesiin asti. Tasollisesti vaihtelua paketissa on aika paljon, mutta pääasiassa kattauksen pelit seuraavat tuttua kaavaa pienillä muutoksilla siellä täällä. Jos on kasvanut näiden pelien parissa, on tämä hyvä tapa hankkia vähän nostalgiaa. Jos NES pelit muutoin ovat lähellä sydäntä, niin silloinkin tämä on hyvä paketti. Mutta retrovaikeaa näiden pelaamisesta tulee joka tapauksessa, sillä armoa ei juurikaan anneta. Kun näitä pelejä lopulta miettii, niin pääasiassa arviointi keskittyy Viiteen peliin, käsikonsolipelien ollessa lähinnä lisiä joista ei paljoa irti ja Kid Dracula on outo ja yhteensopimaton tapaus joka syystä tai toisesta on ahdettu mukaan. Koska nämä ovat tietyn aikakauden pelejä, pitää niitä arvioida kaltaisten joukossa, sillä verrattuna nykypäivän peleihin, tai edes PS1-PS2 aikakauden peleihin, nämä eivät siinä taistelussa pärjää millään.

Yhteenveto

Castlevania kokoelma on pääasiassa varsin simppeli paketti, sillä kaikki pelit noudattavat pitkälti samaa kaavaa, sivuttain etenevää toimintaa. Tyyli pysyy samana ja idea kehittyy hienosti kun pelejä käy läpi suht järjestyksessä. Pelit ovat hyvin haastavia ja tämä kokoelma ei tarjoa helpotuksia, kuten Cowabunga Collection teki TMNT peleille. Pelit pystyy tallentamaan milloin haluaa, mutta muutoin luvassa on todella retrovaikea joukko Nintendopelejä, mikä on aika luotaantyöntävää. Mutta kaltaisten joukossa nämä pelit pärjäävät todella hyvin.

+ Monta peliä

+ Teema ja astelma

+ Toiminta

+ Hirviöhahmot

- Paljon äkkikuolemapaikkoja

- Paljon keinotekoista vaikeutta

- Vähäisesti vaihtelua

Arvosana: 6,6 

Castlevania: 7,0

Castlevania II: Simon's Quest: 4,5

Castlevania III: Dracula's Curse: 7,5

Castlevania IV: 7,5

Castlevania: Bloodline: 6,5

Erinomainen