Pelaamisen kehittyminen on monimutkainen asia. Itse sanoisin että se pelaamisen renessanssiaika oli todella joskus PS2 aikakaudella jolloin monet parhaat pelisarjat saivat alkunsa ja pelaaminen muutenkin kehittyi. PS1 kaudella tietysti pohjustettiin tätä ja PS3 kaudella jatkettiin, mutta se huippu oli PS2:lla.

 

 

 

Kaikilla konsolisukupolvilla on ollut nousunsa ja laskunsa. PlayStation on oma konsolivalintani ja sellaisena pysyy varmaan myös siinä vaiheessa kun PS5 tämän vuoden lopulla ilmestynee. Mutta itse en ole aikeissa sitä hankkia ennenkuin sillä on jotakin "must have" pelejä. PS4 kaudella monet asiat ovat uudessa nousussa ja muutenkin pelaaminen on mielekästä. PS3 kaudelta on tietysti monia klassikoita ja PS2 kaudelta monia legendoja unohtamatta PS1 kauden kohokohtia.

Aina välillä tulee vastaan pelejä joiden kanssa huomaa oitis vaikutteita menneiltä ajoilta ja silloin miettii että oliko kaikki todella silloin paremmin, kun jotkut samaa ideaa yrittävät pelit eivät vain pääse samaan mitä on tehty joskus pari konsolisukupolvea sitten. Mutta sitten kun todella palaa menneisyyteen ja pelaa joitakin vanhoja pelejä, niin helposti näkee sen toisen puolen. Jotkut asiat nimittäin sietäisivät jäädä menneisyyteen.

Voikin olla vaikeaa tulkita että mikä on oikeaa nostalgiaa ja mikä tulisi itse selvästi modernisoida. Itse sanoisin että jos haluaa käyttää jotakin PS2 kauden ajatusta, niin se pitää isommin ja paremmin. Sitten on taas niitä asioita joita en kaipaa, kuten pelejä joissa kaikki pitää lukea ääninäyttelyn sijaan. Poikkeuksiakin tietysti löytyy, mutta tämä mielessä pitäen edetään.

Aikoinaan PS Now'n piti olla se palvelu jonka kautta voi pelata PS1 ja PS2 pelejä uudestaan ja ehkä kokea pelejä joita ei koskaan pelannut, mutta fakta on että niitä on aika vähän kyseisessä palvelussa ja palvelu on enemmänkin iso kokoelma pelejä sieltä täältä, mutta lähinnä PS3-PS4 kaudelta ja PS3:n pelit tuppaavat olemaan tätä luokkaa jota ei voi ladata, vaan ainoastaan striimata.

Nämä sattumat ovat melkein kaikki PS Now'n PS2 pelit, eli ei niitä nyt niin paljoa ole ja osaa ei tarvinnut kauaa edes pelata huomatakseen mikä on homman nimi. Mutta muutamat ovat sellaisia jotka voisi oikein mielellään pelata loppuun asti.




Wild%20Arms.jpg?1558212247

Roolipelaamista länkkäritunnelmassa

 

Villit aseet kolmonen on aikakautensa tuote hyvässä ja pahassa

 

PlayStation Now

 

 

Wild Arms 3

Kun pelihahmot saa nimetä itse, niin tuntee heti palanneensa tiettyyn aikakauteen, jonka kanssa tietää myös, että luettavaa tulee olemaan paljon. Wild Arms 3 (ensimmäinen sarjasta joka on osunut kohdalle) kertoo neljän matkaajan yhteisestä matkasta, kun he kerran osuvat samaan tilaan. Joukkoon kuuluvat niin nuori ja viaton tyttö Virginia, kookas intiaani Gallows, sivistyneen oloinen tarkka-ampuja Clive, sekä animevivahteinen piikkitukkainen desperado Jet. Etunimet saa vaihtaa jos haluaa mutta kun sukunimi jää, niin se syö osan immersiosta. Tämä länkkäri on kuitenkin pelillisesti jotakin sellaista, missä ei ole paljoa westernejä näkynyt; Vuoropohjainen roolipeli.

 

Jos Final Fantasy tapahtuisi villissä lännessä

Western tyylin lisäksi eniten pistää silmään vuoropohjainen taistelu, josta tulee heti mieleen Final Fantasy, kyllä pelissä on sellainen omanlaisensa ote, mutta kun taistelusysteemiä ja useampaa pelattavaa hahmoa katsoo, niin kyllähän ne yhtäläisyydet huomaa. Tietyllä tavalla tapa jolla taistelu on toteutettu, on kuitenkin hivenen monimutkaisempi kuin vaikkapa FF sarjassa, mikä ei ole suoraan hyvä asia. Peli vaatii hieman totettulea ennenkuin kunnolla sisäistää kaikki ne pienet asiat joita peliin kuuluu. Opeteletavaa on jonkin verran ja pelin edetessä lisää tilaa. Jokainen neljästä pelihahmosta osaa muutamia omia juttujaan, jotka rikastavat kokonaisuutta varsin hyvin. Toiminnan parhaita paloja ovatkin juuri ne klassiset vivahteet mitä vuoropohjaiseen toimintaan kuuluu. Vaikka monet modernit samantyyliset pelit ovatkin paljon mielekkäämpiä, niin tavallaan myös tälläistä toimintaa on välillä ikävä.

Se mikä todella nostaa tämän pelin jalustalle on se tyyli. Tämä länkkäriasetelma on juuri loistava tälläiselle pelille, samaan tapaan kuin Hard West oli XCOM tyylisellä pelattavuudellaan juurikin jotakin sellaista mikä upposi oitis. Länkkäri vuoropohjaisella toiminnalla, kuullostaa todella hyvältä. Ongelmallista tosin on se, että tästä kärkiporukasta puuttuu sellainen selkeä lännen mies, sillä muutamassa hahmossa on oikeita elementtejä, mutta monta asiaa jää uupumaan, aina hatusta alkaen. Mutta jokainen neljästä hahmosta erottuu joukosta oikeilla tavoilla. Aseistuksensa ja tyylinsä ansiosta jokainen tuntuu omanlaiseltaan pelihahmolta ja tätä kautta toiminta maistuu varsin hyvin. Toiminnassa on kieltämättä asioita joita olisi voitu viedä merkittävästi pidemmällekin, sillä vaikka kaikki perustasolla toimiikin, niin kokonaisuuden kanssa jää kaipaamaan yhtä jos toistakin. Joskus taistelu saisi olla nopeampaa, joskus kaipaisi enemmän vaihtelua kun taas ajoittain vihollisista on tehty turhan rasittavia.

 

Paljon luettavaa, paljon pelattavaa

Yksi peligenre jonka olen itse kehittänyt (en ainakaan ole koskaan kuullut että kukaan käyttäisi vastaavaa termiä) on tekstitulva genre. Wild Arms 3 mahtuu tähän muottiin erinomaisesti. Tälläisille peleille tyypillistä on se, että niissä ei ole minkäänlaista ääninäyttelyä ja kaikki tarina tulee tekstimuodossa, eli luettava ei äkkiä lopu. Luettavaa on kirjaksi asti ja sitä kautta kokonaisuus muuttuu todella herkästi todella puuduttavaksi kun tekstiä tulee tekstin perään eikä loppua näy. Siis onhan se ymmärrettävää että halutaan luoda mahdollisimman rikas tarina ja se edellyttää sitä, että tekstiä on paljon, jotta kaikki tarinan osat saadaan pelaajaana tietoon. Ongelmallista tässä on kuitenkin se, että monesti tälläisten pelien kanssa tuntuu siltä, että iso osa pelistä vain luetaan ja luetaan. Tälläisen pelin jälkeen arvostaa vähän heikompaakin ääninäyttelyä.

Jaksotus pelissä on vähän niin ja näin. Kun on neljä päähenkilöä, niin tarinassa annetaan aina enemmän tilaa muutamalle hahmolle, mutta samalla kun kyseessä on vähän tälläinen pienempi ryhmä niin kaikille riittää tilaa ja jokainen pystyy vuorollaan nousemaan esiin. Erilaiset hahmot täydentävät tarinaa erilaisilla tavoilla ja Wild Arms 3 on yllättävän onnistunut tässä suhteessa. Mutta se ei silti poista sitä faktaa, että pelissä on paljon todella tylsääkin tavaraa ja pitkiä välimatkoja joita kulkea. Lyhyt peli ei ole kyseessä vaan kunnon roolipelin tapaan pari kymmentä tuntia ei riitä mihinkään.

Yksi pelin suurimpia heikkouksia on siinä, että peli muuttuu usein aika puuduttavaksi. Osittain syynä on se, että tämä peli on helposti aika itseään toistava ja etenee tarinallisesti paikoitellen erittäin hitaasti. Tämä tekee pelistä monesti todella laahaavan, mikä syö nautinnollisuutta todella tehokkaasti. Jo pelkästään intro-osuudessa jossa vielä harjoitellaan pelaamista tulee vastaan pätkä, jossa ei ole minkäänlaista aavistustakaan siitä, että mihin pitäisi ihan oikeasti mennä, jos on seurannut tarinan kuljetusta edes hieman huonosti, tai palannut pelin pariin vähän myöhemmin. Itse koen että jos peli olettaa että pelaaja on poiminut kaiken tarpeellisen tekstitulvan joukosta, eikä siksi laita karttaan mitään suuntia, ollaan aika heikoilla jäillä.

 

Yhteenveto

Wild Arms 3 on monella tavalla kuin klassinen Final Fantasy villin lännen asetelmissa, joten paperilla kaikki kuullostaa erittäin hyvältä ja tämä on yksi niitä pelejä jotka itsellä olisi ajatuksena pelata loppuun asti jossakin vaiheessa, eli vaikka tämä vielä onkin kesken, niin se ei ole unohtunut. Siinä kuitenkin on paljon niitä oman aikansa heikkouksia, joka nyky pelien rinnalla on aika luotaantyöntävää, mutta kun jokin kerta kaipaa sellaista klassista vuoropohjaista toimintaa, niin tämä on kärjessä.

 

+ Vuoropohjainen taistelu

+ Villi länsi asetelma

+ Tarinallinen kokonaisuus

 

- Paljon luettavaa

- Usein tuntuu todella puuduttavalta

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Destroy%20All%20Humans%21.jpg?1587064309

Avaruuden muukalaisia jotka eivät tule rauhallisin aikein

 

 

Tuhoa kaikki ihmiset

 

PlayStation Now

 

 

Destroy All Humans

Aika monet PS2 pelit ja sitä vanhemmat voi jakaa karkeasti sen perusteella, miten hyvin pelattavuus on kestänyt aikaa. Tämän pelin kanssa huomaa kyllä että aika on vähän vaikuttanut, mutta kyllä tämä on niitä huomattavasti paremmin säilyneitä sillä peli ei juurikaan tunnu epäreilulta ohjattavuuden vuoksi, kyllä se tietynlainen turhauttavuus tulee ihan kentistä. Pelihahmo on aika heikko joten tulitaisteluissa ei olla vahvoilla armeijaa vastaan. Mutta sen takia pelissä korostuukin se, miten paljon taktiikkaa siinä on.


Pelin idea on kaikessa humoristisuudessaan vähän samoilla seuduilla kun Mars Hyökkää, mutta tässä pelissä ohjataan yhtä yksittäistä muukalaista kun tämä saapuu maapallolle. Vitsejä ei puutu kun monet kliseet käydään läpi, kuten se että muukalainen olettaa lehmän olevan maapallon vallitseva ja älykkäin laji tai kun tietyt varusteet menevät tiettyihin paikkoihin. Ideallisesti kokonaisuus toimii oikein hyvin eikä peruspelattavuuskaan ole mitenkään heikkoa laatua. Enemmän ongelmallista on se, että Destroy All Humans ei ole järin mielenkiintoinen tapaus, se on aika hitaan puoleinen peli ei ole ole edes kovinkaan kiinnosta, kun lähtee käyntiin. Vaikka varusteita ja tuhovoimaisia aseita on paljon, niin kyllä iso osa ajasta peli on aika peruspuuroa, se ei oikein missään kohtaa todella nouse erityiseksi tapaukseksi.


Destroy All Humans ei ole missään nimessä huono peli, se vain saattaa vaatia tietynlaista halukkuutta tietynlaista tyylisuuntaa kohtaan, jotta pelistä pystyisi todella nauttimaan. Tämä on sellainen tapaus jota olen pelannut pariin otteeseen ja molemmilla kerroilla se on vain jäänyt, koska siinä ei ole oikein ole mitään sellaista joka todella nappaisi. Pelattavuus on toimivaa, mutta ei järin mukaansatempaavaa. Ehkä tähänä joskus kunnolla paneutuu sillä pelissä on puolensa, ne vain eivät ole niin vahvoja puolia että niiden takia peliin uppoutuisi.


Kokonaisuutena peli on suhteellisen mitäänsanomaton, vaikka siinä näppärät ideat onkin. Kyllähän sitä nyt pelaa kun peli toimii oikein hyvin, mutta samalla aikaa kokonaisuudessa ei vain ole mitään sellaista joka todella kannustaisi jatkamaan pelin parissa, koska niin monet muutkin pelit ovat listalla.

 

+ Idea ja perustoteutus

+ Vaihtelevat varusteet

 

- Tylsähkö

- Monesti aika turhauttava

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Ape%20Escape%202.jpg?1583666509

Ape sh*ts and monkey f*cks

 

 

Toinen Apina Pako

 

PlayStation Now

 

 

Ape Escape 2

Usein kun siirtyy pelaamaan pelejä PS2 tai peräti PS1 aikakausilta, niin niiden kanssa on aina olemassa sellainen tietty epäilys siitä, että peli ei ole kestänyt aikaa, vaan on jollakin tavalla menettänyt otettaa. Mutta tämä ei ole niitä tapauksia vaikka pelistä tuntee monesti... todella selvästi että se on vanhempi peli, mutta se on yllättävän hyvin vanhentuntu peli. Itse en tosiaan ole pelannut yhtäkään tämän pelisarjan peliä aiemmin, joten tämä tulee täysin uutena kokemuksena. Ensimmäinen Apina Pako tosin ilmestyi jo PS1:n aikaan, joten tämä peli saattaa hyvinkin noudattaa sen asettamia standarteja, mutta PS2:lla.


Peli alkaa kun iso lauma apinoida valkoisen, huippuälykkään, Specterin johdolla pakenee ympäri pelin monia maailmoja. Koska osa syy pakoon on pelihahmo Jimmyn moka, on hänen hommansa nyt pyydystää apinat ja pysäyttää Specter. Tämä seikkailu vie Jimmyn ympäri erilaisia maailmoja joissa apinat perseilevät ja ideana on vangita apinat verkolla, mahdollisesti ensin lyömällä niitä pari kertaa pampulla kupoliin. Lisää varusteita aukeaa kun peli etenee ja näihin varusteisiin kuuluu niin tutkaa jolla apinat voi paikallistaa ja ritsaa jolla ampua kauempaa. Osa apinoista käyttää erilaisia taktiikoita välttääkseen vangitsemisen kun taas jotkut vain juoksevat karkuun tai piileskelevät.


Ohjattavuus on yksi asia mikä jättää toivomisenvaraa, mutta ei missään nimessä siinä määrin mitä monet todella huonosti ikääntyneet pelit (kuten PS1:n Resident Evil 2 tai Tomb Raider 2). Kamera tappelee aina välillä pelaajaa vastaan ja ohjattavuudessa on muutamia astetta oudompia ratkaisuja joihin voi olla hieman hankala tottua. Yksi näistä on siinä että kameraa ei voi käännellä sauvalla, vaan toisella sauvalla liikutaan ja toisella käytetään varusteita, kuten lyödään pampulla ja verkolla. Tälläinen ohjaus vaatii hieman totuttelua eikä tunnu pidemmänkään ajan jälkeen oikeasti luontevalta. Mutta pelin ylisen otteen ja toiminnan suhteen kokonaisuus ei merkittävästi kärsi, sillä monissa tapauksissa peli on varsin helpohko. Mutta välillä se alkaa kyllä rasittaa, tavallaan.


Sellaiset asiat mitkä tämän pelin kanssa ihan toden teolla ärsyttävät, kameran ja ohjattavuuden lisäksi, ovat siinä tietyssä pelisuunnitelussa. Kentät ovat hyvin tehtyjä ja vaihtelevia, mutta jostakin typerästä syystä niitä ei voi pelata kerralla loppuun asti. Kentissä on tietty apinavaatimus, eli kuinka monta apinaa pitää pyydystää ennenkuin pääsee eteenpäin. Jostakin syystä kun kiintiö täyttyy, niin pelaaja palaa tukikohtaan ja jos haluaa pyydystää loputkin apinat, niin kenttään pitää palata uudestaan. Miksi ei voi olla vaihtoehtoa, jos haluaa suorittaa kentän kerralla loppuun asti? Se tuntuu tarpeettomalta kikkailulta.


Vaikka Ape Escape 2 onkin varsin hyvä peli, niin kyllä se on aika kaukana niistä peleistä joista nauttii aivan omalla tasollaan. PS2 kaudella vaikkapa, Sly 2: Konnakopla ja Kingdom Hearts 2 olivat aivan omaa luokkaansa koska ne todella houkuttivat. Idea, pelattavuus ja lähemmäs kaikki osa-alueet. Ape Escape 2 on sellainen peli jota ei todellakaan olisi tullut valittua aikanaan ja nytkin sitä tuli uteliaisuudesta kokeiltua kun se on osa niitä harvoja PS Nown PS2 pelejä. Siis tässä on mukana se PS2 kauden laatu. Pelissä on kivasti pelattavaa ja toteutus on ääninäyttelyn, graafisen ulkoasun ja yleisen toteutuksen kautta erittäin hieno. Asetelma, pelihahmo ja pelin idea ei vain ole samaa kaliberia kuin ne parhaat pelit.

 

+ Värikäs ja veikeä ulkoasu

+ Runsaasti pelattavaa

+ Yllättävän hyvin ikääntynyt

 

- Ohjattavuus vaatii totuttelua

- Et voi pelata kenttiä kerralla kokonaan

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen



Forbidden%20Siren.jpg?1587934322

Kömpelö kauhupeli, kuten arvata saattaa

 

 

Kielletty sireeni

 

PlayStation Now

 

 

Forbidden Siren

Tämän pelin tunsin entuudestaan nimeltä ja yhdeltä pelimekaniikalta, jossa pelaaja voi katsoa sitä, mitä viholliset näkevät. Tämä avaa valtavasti mahdollisuuksia luoda ahdistavia tilanteita, mutta sinä aikana jona tätä peliä pelasin, huomasin että tämä todellakin on oman aikakautensa kauhupeli, eli todella surkea ohjata, epäreiluilla tavoilla haastava, hivenen epämääräinen ja loppuviimeksi aika halvoilla tavoilla pelottava.

Tästä pelistä ei meinaa keksiä paljoa sanottavaa joten alkaa vain avata jotakin osaa pelistä ja katsoa että päätyykö puhumaan jostakin aivan muusta. Kauhupelien kanssa isoin ongelma on monesti siinä, että niissä pitää suoriutua tilanteista lähemmäs täydellisesti, koska yksi virhe on monesti liikaa. Tässäkään pelissä pelihahmot eivät ole sieltä kestävimmästä päästä, joten varovainen eteneminen on avainasia. Yksi iso ongelma pelin kanssa on se, miten vähän aikaa pelaajalle joissakin tilanteissa annetaan. Kun miettii vaikkapa aloitus. Jos tässä lyhyessä kohtauksessa ei tiedä mitä pitäisi tehdä, niin nopeasti on tilanteessa jossa simppelin asian tekeminen on todella vaikeaa pienen kentän ja haahuilevan vihollisen takia. Peli ei tästä juuri parane, monimutkaistuu vain.

Pelaaminen ei sekään ole parhaasta päästä. Ohjattavuus on hyvin kulmikas ja erilaisten asioiden tekemisessä tuntuu joko olevan todella pikkumaisia vaatimuksia, tai sitten vähän sinne päinkin riittää. Kokonaisuudesta on aika vaikeaa saada sellaista selkeää kuvaa, muuta kuin se, että tämä ei ole kovinkaan hyvä peli. Pelaaminen on turhauttavaa, epämääräistä ja todella huonosti ikääntynyttä, näkyen käyttöliittymän lisäksi todella selvästi ohjattavuudessa.

Kauhupelin tapauksessa täytyy tottakai puhua sitten itse siitä kauhusta. Forbidden Siren on kauhutunnelmassa varsin hyvä. Viholliset ääntelehtivät karmivasti, yleinen ote pelissä on ahdistava ja pelimekaniikkojen rusoinen tyyli korostaa tunnelmaa erittäin hyvin. Omalla tavallaan heikko ohjattavuus ynnä muu vain lisää sitä ahdistavaa pakokauhumausteista tunnelmaa, mutta väärillä tavoilla. Vaikka pelissä onkin tunnelmallisesti saavutettu se kauhuote, niin pelillisesti kokonaisuus on sitä tasoa, että ei sitä juuri tee mieli pelata, juuri yhtään.

 

+ Kauhutunnelmaa tukevat tyyliseikat

 

- Epämiellyttävä pelattavuus

 

Arvosana: 2,6

 

Heikko



Everybody%27s%20Tennis.jpg?1587934345

Ei se huonoin urheilupeli mitä olen pelannut

 

 

Kaikkien tennis

 

PlayStation Now

 

 

Everybody's Tennis / Hot Shots Tennis

Urheilupelit eivät ole minun juttuni, siitä ei ole epäilystäkään. Ihan äkkiä en osaa kovinkaan montaa hyvää urheilupeliä nimetä eikä niitä tule juuri koskaan enempää edes kokeiltua. Nyt kun piti käydä läpi loput PS Now'n PS2 pelit, niin joukossa sattui olemaan myös tälläinen tapaus. Everybody's sitä ja tätä on nimellisesti tuttu ja tällä kertaa lajina on sitten mitä ilmeisimmin tennis. Mutta se mikä oli yllättävän positiivista, oli se että tämä peli on urheilupeliksi varsin hyvä pelata, puhumattakaan että se on suhteellisen helppoa oppia.

Mitään erikoisempaa tarinaa ei ole. Pelaaja luo itselleen tennispelaajan ja alkaa sitten ottaa matsia toinen toistaan kovemmista ammattilaisista. Idea on hyvin simppeli, muutamilla erilaisilla lyönneillä pyritään ottamaan pisteet kotiin ja siinä samalla myös tenniksen säännöt tulevat tutuiksi. Pelissä on runsaasti tutoriaaleja joiden kautta peliin pääsee kunnolla kiinni ja ne perusniksit oppii nopeasti, mutta jos haluaa todelliseksi mestariksi, niin taitoja joutuu hiomaan oikein kunnolla. Everybody's Tennis on nimensä mukainen, sillä siihen pääsevät sisään kaikki, mutta ne jotka haluavat olla oikeasti hyviä, joutuvat hiomaan taitojaan kunnolla. Itse koe olevani ammattilainen, sillä en vieläkään kunnolla osaa kaikkia pelin niksejä.

Pelattavuudessa isossa osassa on liike ja näppäinkomennot tulevat toissijaisina. Lyöntejä on muutama erilainen ja aluksi pärjää todella hyvin, mutta suhteellisen nopeasti vastustajat alkavat tarjota kunnon haastetta. Itse en ole ihan varma että miten tietyt liikkeet vieläkään tehdään ja sen takia monesti tuntuu että ihan tuurilla onnistuu tekemään tiettyjä temppuja pelissä. Harjoittelemallahan tälläisessä pelissä tulee paremmaksi mutta itse en ole niin kovasti urheilupelien perään, että näkisin vaivaa ja harjoittelisin kaikki niksit pelistä. Mutta rentona ajanvietteenä tämä toimii oikein hyvin, myöskin siinä tapauksessa että tennis ei erityisemmin kiinnosta. Pelattavuudesta on osattu tehdä varsin mielekästä.

Ulkoasu pelissä on ehkä vähän turhankin lapsellinen. Värikkyydessä ei ole mitään vikaa, se on jopa plussaa, mutta pelihahmojen animaatiosarjamainen toteutus on jotenkin turhan pehmeä, mutta samalla aikaa täytyy todeta että tämä on kuitenkin parempi kuin todellisuuden kopioiminen. Ehkä olisin itse kaivannut vähän muutosta tyyliin, mutta se on kelvollinen. Ehkä isompi variaatio hahmonluonnissa tai muussa vastaavassa olisi ollut sopiva ratkaisu. Mutta tälläisenäänkin tämä on yksi niitä parempia urheilupelejä, mutta eipä sitä kilpailua ja vertailupohjaa paljoa ole, kun genre ei ole niitä pelatuimpia omalla kohdalla.

 

+ Pelattavuuden sopiva yksinkertaisuus

+ Värikäs ulkoasu

 

- Itseääntoistava

- Hahmojen ulkoasu ja samanlaisuus

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



Kinetica.jpg?1587934321

Näyttää hyvältä, mutta siihen se myös jää

 

 

Kilpa-ajoa vai kömpleöä sähellystä?

 

PlayStation Now

 

 

Kinetica

Sanon heti, tämä peli vaikutti aika hyvältä, ulkoisen tyylin ansiosta, mutta pelasin tätä todella vähän aikaa ja se riitti. Kyseessä on kilpa-ajopeli ja väärillä tavoilla vaikea sellainen. Itselläni ei kärsivällisyys todellakaan kestänyt alkaa opetella pelaamaan peliä jonka ohjattavuus jättää todella paljon toivomisenvaraa, puhumattakaan että pelistä puuttuu mahdollisuus todella opetella pelaamaan ja ilman opettelu pelissä ei pitkälle pääse, sillä helppo peli ei ole kyseessä.

Mitä tulee pelin tyyliin, se on oitis sitä tasoa joka todella vaikuttaa houkuttelevalta. Pelissä ei ole autoja, vaan pelaajalla on kinetica asu, joka on samalla ajoneuvo. Pelattavia hahmoja on useita ja ominaisuuksissa on runsaasti eroa. Pelaamalla peliä enemmän tähänkin varmaan pääsisi paremmin sisään, mutta koska peli tuntuu alusta asti niin tuhottoman vaikealta ja epämääräiseltä pelata, en itse jaksanut siihen paljoakaan aikaa käyttää. Tyylissä ei ole mitään väärää koska peli näyttää todella hienolta ja futuristinen ote vaikuttaa kokonaisuuten positiivisesti. Se on se pelattavuus mikä niitä pisteitä syö.

Kinetica on tapaus johon oli aluksi todellakin kiinnostusta käyttää hieman aikaa ja antaa pelille mahdollisuus, ehkä siihen olisi todella voinut päästä sisään. Mutta ongelmallista on se, että tämä peli ei vain nappaa pelattavuudessaan. Kinetica ei vain ole niitä hyvin ikääntyneitä PS2 pelejä, sillä sen pelaaminen ei vain toimi. Ideana olisi ajaa kilpaa todella hienon näköisissä ympäristöissä ja heittää väliin temppuja, mutta itse en saanut pelistä niin paljoa kiinni, että olisin todella päässyt tähän tunnelmaan.

 

+ Todella hienon näköinen ja tyylikäs

 

- Erittäin epämieluisa pelata

 

Arvosana: 3,0

 

Pettymys



OKAGE_%20Shadow%20King.jpg?1587064311

Komedia Tim Burton vaatteissa

 

 

OKAGE: Varjokuningas

 

PlayStation Now

 

 

OKAGE: Shadow King

Hyvin vahvat jrpg fiilikset heti kättelyssä ja samalla aikaa myös Tim Burton tyylisiä viboja. Aluksi peli vaikuttanee jopa tavallisen pojan elämästä kertovalta tarinalta, mutta kun kuvioihin astuu paha varjokuningas, niin kaikki muuttuu, merkittävästi hauskempaa suuntaan, sillä tämä peli onnistuu huumorillaan yllättämään enemmän kuin millään muulla. Okage on todella huvittava peli jonka tapauksessa huomaa että vaikka peli olisikin tekstitulvaa ja halvan näköistä grafiikkaa, niin oikeanlaisella tyylillä, se voi nousta todella suureksi yllättäjäksi.

 

Yllätyskomedia

Tarinan alussa pelaaja nimeää pelihahmonsa, nuoren pojan joka asuu perheineen suuressa kartanossa. Kun pelaajan sisar sitten joutuu kirouksen uhriksi, niin pelastaakseen sisarensa, saa pelihahmo lopulta itselleen mestarin, Varjokuninkaan joka elää pelaajan varjona ja vaatii uutta palvelijaansa tekemään hänen käskyjensä mukaan. Pelaaja voi valita miten reagoida tilanteeseen ja kun peli lähtee oikeasti etenemään, niin panokset kasvavat nopeasti. Erityisen hyvän kaikesta tekee se, että kyläläiset eivät ole Varjokuningasta vakavasti, pelaaja ei välttämättä ota häntä vakavasti ja kaikki tämä vain korostaa sitä, miten hyvin kirjoitettu ja hauska peli parhaimmillaan onkaan. Vaikka pelaaja voikin valita mitä monissa tilanteissa sanoo, niin tarina etenee kiskoilla eteenpäin, eri repliikit vain johtavat ylimääräisiin vastauksiin.

Graafisessa mielessä peli on aika vaatimaton.  Tälläinen nukkegrafiikka on enemmänkin PS1 kuin PS2 tasoa, mutta se on ihan siedettävä, sillä se korostaa pelin omaa tyyliä, jossa Varjokuningas on paperinukke. Pelin tyylissä on hieman sitä Tim Burton omaista otetta ja kyllähän pelin tietty synkkyys tukee sitä myös, vaikka kyse onkin pitkälti komediasta. Nämä ovat pitkälti sellaisia asioita jotka eivät nyt ole varsinaisesti vahvuuksia, mutta en niitä myöskään heikkouksiksi laskisi, sillä kokonaisidea tukee niiden käyttöä. Peli ei ole kovin silmiä hivelevä ja välillä toivoo, että se olisi enemmän piirrossarjamainen, vaikkakin edelleen tällä tyylillä.

 

Puisevaa pelattavaa

Tarinallisesti ollaan siis hyvissä puitteissa, mutta mitenkäs sitten se itse pelattavuus. No se ei ole ihan samaa tasoa. Pelattavuuden suhteen Okage on todella keskiverto vuoropohjataistelupeli. Pelaaja antaa komentoja kuten hyökkää tai käytä esinettä ja kyllähän tämä tuo itselläni nopeasti mieleen Final Fantasyt sun muut, mutta tämä peli on kaukana niiden tasosta. Toiminnasta puuttuu lähemmäs kaikki sellainen mikä tekisi tästä pelistä jollakin tavalla omanlaisensa ja tämän lisäksi kokonaisuus on todella itseääntoistava. Tämä on sääli sillä se ei varsinaisesti kannusta jatkamaan pelin parissa, vaikka sen komedialliset elementit pitävätkin mielenkiintoa vähän paremmin yllä.

Huomattavan ongelmallista on myös se, että tämä peli on aika hidas alkamaan ja vielä senkin jälkeen kun pelihahmo lähtee oikeasti matkaan, tuntuu peli etenevän erittäin verkkaisesti. Lisäksi tuntuu että tämä peli ei ole se kaikkein selkein sillä vähän väliä vastaan tulee tilanteita kun pelaajalla ei ole mitään käryä että mitä nyt pitäisi tehdä, tai ehkä paremminkin, minne nyt pitäisi mennä. Varjokuningas nimittäin kyllä antaa vinkkejä, mutta se ei auta sitä tosiseikkaa että Okage on varsinkin aluksi aivan liian hitaasti alkava peli jonka pelilliset ongelmat tekevät siitä ikävän epämiellyttävän pelata. Uskallan veikata että tämäkin on niitä tapauksia kun peli alkaa todella maistua vasta sitten kun sitä on pelannut pidemmän aikaa ja peliin on päässyt kunnolla sisään.

 

Yhteenveto

Okage: Shadow King on peli jota mielellään pelaisi enemmänkin, jos se vain mahdollistaisi jouhevan etenemisen, ilman jatkuvaa ja toistuvaa arpomista milloin mistäkin. Pelin vahvinta antia on sen todella huvittava tarinallinen ote ja yllättävän hyvä tyylikkyys. Mutta sen pelattavuus ja jaksotus ovat todella heikkoa antia, mikä kyllä syö kiinnostusta peliä kohtaan ikävän paljon, sillä mahdollisuuksia tämän pelin tapauksessa on. Siitäkin huolimatta että tämä on tekstitulva genreä.

 

+ Huumori

+ Tyyliratkaisut

 

- Puiseva pelattavuus

- Hidas ja epäselvä

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Dark%20Cloud.jpg?1583666515

Tämän olen nähnyt ennenkin, enkä pitänyt siitä

 

 

Synkkä pilvi

 

PlayStation Now

 

 

Dark Cloud

Tämä on yksi niitä pelejä jonka etäisesti muistan PS2 kaudelta demolevyltä. Niin, aikoinaan oli levyjä joilla oli useita demoja erilaisista peleistä. Joskus ne olivat pelkkiä trailereita mutta välillä mukana oli demoja joissa peliä pääsi oikeasti pelaamaan ja kokemaan millainen se olisi. Dark Cloud oli yksi niitä tapauksia ja täytyy todeta että se ei millään, siis millään tavalla kannustanut maksamaan pelistä mitään, ei edes pyytämään sitä lahjaksi, sillä se oli todella surkea tapaus. Joskus tosin, niistä oikeasti huonoista peleistä, keksii paljon enemmän puhuttavaa kuin hyvistä. Lähinnä tosin vain tuodakseen esille kaiken mitä todella pelissä vihaa.


Näyttää typerältä, laahaa todella pitkään ja se on vasta alkua

Kun silti jostakin kumman syystä päädyin silti kokeilemaan tätä peliä vähän paremmin, niin huomasin kyllä että peliin pääsi paremmin sisään ja sen jutut tajusi paremmin kun pelejä on nyt pelannut enemmän ja pelin jipot ja jutut ymmärtää paremmin (osittain siksi että lukee kaiken mitä kerrotaan). Mutta vielä senkin jälkeen täytyy todeta että Dark Cloud kuin yrittämällä yrittää olla mahdollisimman rasittava peli jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Kuin tämä peli todella vihaisia kaikki pelaajaia ja yrittää siksi olla mahdollisimman rasittava kokonaisuus. No ainakin siitä on sen takia vähän enemmän kerrottavaa kuin silloin, jos se olisi vain tavallinen perus roolipeli.

Peli alkaa kun pahat tyypit, johtajanaan pelimaailmaan jotenkin kuulumaton kenraalimies, kutsuvat pahan hengen esiin. Sanotaan heti että tämä paha henki on ehkä tyhmimmän näköisiä roistohahmoja mitä olen koskaan nähnyt. Tosin eipä päähenkilöönkään ole saatu sen enempää tyyliä, äänestä puhumattakaan kun hieman rasittava on hänen huutonsakin. Pian päästään kuitenkin tutustumaan päähenkilöön nimeltä Toan (tai Link, Pasku, Kontsa tai miksi ikinä pelaaja hänet nimeääkään ilman ääkkösiä). Tämä Legend of Zelda wannabe ei ole hahmona sieltä parhaasta päästä, mutta kun paha henki sitten pyyhkii hänen kylänsä ja läheisensä pois kartalta, on tämän pojan tarkoitus pelastaa kaikki. Tästä alkaa loputtomalta tuntuva tekstiryöppy jossa pelaajalle kerrotaan kaikki oleellinen ja samalla yritetään tappaa hänet pitkästyttämällä.

Sanottakoon heti että itse en ole nykyään enää kovinkaan vahvasti tälläisten tekstitulvapelien peränä ja kun tämäkin peli on kuitenkin PS2:lta peräisin, niin kyllä tässä kohtaa olisi ääninäyttely ollut jo ihan hyvä ratkaisu. Jos peli todella nappaa, niin kyllähän sitä tekstiä voi sitten vähän enemmänkin lukea, mutta tämän kanssa iso osa tulee vain skrollatua ohi mahdollisimman nopeasti. Dark Cloudin tapauksessa peli osoittaa myös heti alusta asti että kyseessä ei ole se kiinnostavin tapaus.

 

Vähän kaikenlaista, eikä mitään ole tehty hyvin

Pelaaminen koostuu ensisijaisesti luolastojen kaluamisesta ja vihollisten nujertamisesta. Mitä syvemmälle luolastoon etenee, sitä vaikeammaksi kaikki muuttuu ja tätä ei millään tavalla auta se, että pelissä on tuhottomasti mekaniikkoja jotka ovat pelaajaa vastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, tehden pelistä paikoitellen hyvin rasittavan pelata. Kaikki alkaa muuttua siedettäväksi vasta kun ensimmäinen luolasto alkaa olla loppuun asti tutkittu. Ensimmäisen todellisen pomovihollisen aikaan on opittu ne perusteet ja saatu jopa toinenkin pelattava hahmo helpottamaan ja hankaloittamaan kaikkea.

Toinen osa pelistä on kaupungin rakentamista. Luolastoista löytyy kaikki mitä kaupungista on pahan hengen vuoksi hävitetty ja pelaajan olisi tarkoitus koota kaikki takaisin paikoilleen, oman mielensä mukaan tietenkin. Taloja on useita ja jokaisessa talossa tietty määrä asukkaita ja esineitä. Kun kaikki on kohdallaan, niin palkintojakin on luvassa. Yksi niitä oikeasti hyödyllisiä tosin on kauppias, mutta kaupankäynnistäkin on pitänyt tehdä tarpeettoman hankalaa, kun tiettyjä esineitä voi ostaa vain yhden kerrallaan ja muutenkin kaupankäyntiprosessi on hidas ja rasittava. Eräs asia mikä pelissä myös nousee nopeasti mieleen on se, että tämä on niitä pelejä jotka on pitänyt tehdä siten, että pelihahmon askeleet kuuluvat kovempaa kuin monet muut äänet. Itse en ole sitä koskaan ymmärtänyt koska jos pelaajan liikkumisen luova ääni ei vaikuta peliin, niin miksi se on niitä ääniä joita pitää kuulla kokoajan ja hyvin selvästi.

Monella tavalla Dark Cloud on kuin iso osa kaltaisistaan roolipeleistä. Tekstiä on enemmän kuin viitsii lukea, koska peli ei ole tarinallisesi se mielikuvituksekkain. Pelihahmon saa nimetä miten haluaa ja pelattavia hahmoja tulee lisää pelin edetessä ja tietysti pelihahmojen ominaisuudet kehittyvät kun peli etenee. Opeteltavaa on myös todella paljon joten vasta ensimmäisen kokonaisen luolaston jälkeen peliä osaa vasta oikeasti pelata ja ne pääasiat ovat selvillä. Tässä vaiheessa itsellä alkoi tosin olla mitta jo lopullisesti täynnä kaikkea sitä mitä peli tuputtaa, sillä mikään ei ole tehty hyvin, vaan kaikessa on jotakin enemmän tai vähemmä rasittavaa.

 

Rasittavuuksia rasittavuuksien jälkeen

Luolastojen tonkiminen koostuu tietysti pelimekaniikoista joita sitten toistetaan uudestaan ja uudestaan. Välillä tulee poikkeuskerroksia joissa tarina etenee ja saattaa tulle vastaan minipomo jossa harrastetaan QTE taistelua. Valtaosa luolastoista kuitenkin toimii idealla jossa pelihahmon on tarkoitus tappaa vihollisia kunnes löytää avaimen jolla pääsee seuraavaan kerrokseen sekä avaimen jolla pääsee toiseen osaan luolastossa, eikä välttämättä aina tässä järjestyksessä. Luolastoissa on myös paljon vihollisia joten koskaan ei voi tietää että keneltä avaimen saa. Myös esineitä on paljon ja muutamia esineiden yhdistelyä vaativaa pulmanratkonta. Sellaista aika perustyylistä menoa ja kun pelattavia hahmoja on useampi, niin menoon tulee vähän vaihtelua. Mutta hahmon vaihtaminenkin on pitänyt tehdä tarpeettoman hankalaksi koska se tehdään valikoiden kautta, vaikka nappejakin voisi käyttää. Puhumattakaan että vain päähenkilö pystyy keräämään tiettyjä esineitä luolastoista ja jos kyseinen pallo on paikassa johon vain toinen hahmo pääsee, niin tästä seuraa vain turhauttavaa hahmojen vaihtelua.

Mutta nyt ollaan vasta pääsemässä siihen kaikkein huonoimpaa osaan, siis selkeästi huonoimpaan. Monet asiat pelissä ovat sellaisia että niitä voisi jopa sietää, mutta tämä tekee tästä pelistä paikoitellen sietämättömän ärsyttävän. Kyseessä ovat ne lukuisat tavat joilla pelaamista pyritään vaikeuttamaan. Pelihahmo saa kestävyyttä takaisin ruokien kautta, tietenkin, ei siinä mitään. Mutta jos myrkytys iskee, minkä saa alusta asti hyvin herkästi, niin tarvitaan vastamyrkkyä, tästä tekee rasittavaa se, että tämä vastamyrkky on suhteellisen harvinaista ja vihollisia jotka voivat myrkyttää, on aika paljon. Siinä samalla pelihahmolle tulee kokoajan kovempi jano, mihin tarvitaan vettä, mikä on taas yksi nopeasti kuluva resurssi ja inventaariota täyttävä esine. Niin ja aseet eivät tietenkään nekään kestä loputtomiin vaan hajoavat. Sitä nyt näkee peleissä silloin tällöin, mutta nämä romut hajoavat todella nopeasti ja vaativat korjauspulveria mitä ei vihollisten määrä huomioiden saa millään tavalla riittävästi. Ja vihollisia on kuitenkin pakko tappaa jos haluaa seuraavaan kerrokseen jossa vihollisia on melkovarmasti enemmän. Pahimmillaan koko tämän ajan on pelihahmo janoinen, ase miltein hajalla ja myrkytys päällä. Välillä vastaan tulee lähteitä joissa voi tyydyttää janonsa ja parantua täysin, mutta myrkytys kestää kerroksesta toiseen kunnes pelaaja poistuu luolastosta, joko vapaaehtoisesti tai kuolemalla ja jos ase sattuu menemään rikki, sen menettää lopullisesti, aloituspuukko poislukien.

Tuntuu todella monella tavalla ja kokoajan että Dark Cloud kuin yrittämällä yrittää olla mahdollisimman vastenmielinen pelata. Siis jos nämä asiat olisivat paljon harvinaisempia tai eivät kaikki tapahtuisi niin usein ja päällekäin, niin koko tilanne ei olisi kokoajan leviämässä käsiin, mutta näin ei ole. Ei tarvitse kauaa miettiä että kuinka huono peli onkaan kyseessä, sillä tämä saattaa ihan parin ensimmäisen tunnin aikana nousta yhdeksi PS2:n huonoimmista peleistä, koska niitä positiivisia asioita ei ole juuri nimeksikään, kun taas negatiivisissa asioissa on vaikea vain valita että mikä ärsyttää oikeasti eniten.


Yhteenveto

Dark Cloud on sellainen peli joka alkaa olla siedettävä vasta useamman peli tunnin jälkeen mutta senkin jälkeen peli on monella tavalla todella ärsyttävä ja rasittava, puhumattakaan että puuduttava. Niin monet asiat pelissä on tehty niin tarpeettoman hankaliksi että niitä ei vain voi perustella hyväksyttävästi. Miksi pelissä on niitä paljon haittaavia tekijöitä, miksi niin monet pelin jutut vaativat valikkokikkailua ja ovat siksi niin hitaita. Pelihahmo ja "pääroisto" jättävät liikaa toivomisen varaa eikä tarina ole mitenkään kiinnostava tai hyvällä tavalla erikoinen. Luettavaa on todella paljon ja sählättävää samoin.

Pelattavaa pelissä on vaikka kuinka paljon mutta ensimmäisen maailman jälkeen siihen alkaa olla jo todella kypsä. Tämä on erittäin hyvä esimerkki pelistä joka ei milloinkaan ollut hyvä ja syy oli aina sama. Peli ei ole huonosti ikääntynyt koska sen ohjattavuus olisi huono tai mekaniikat vanhentuneet. Se on huono koska se on samalla tavala todella rasittava mitä se oli ilmestyessäänkin. Mutta sepä ei estänyt peliä saamasta jatko-osaa.

 

+ Ohjattavuus

+ Muutamat nostalgiset puolet

 

- Yleinen pelattavuus

- Rasittava lähemmäs jokaisella tavalla

- Päähenkilö ja pääroisto

- Paljon puuduttavaa tekstiä

- Paljon pelaamista haittaavia tekijöitä

 

Arvosana: 1,5

 

Kaamea