Tietyt pelityylit eivät vain istu omiin vahvuuksiini sitten millään, ellei niitä ole tehty poikkeuksellisen hyvin. Hyvin usein peleissä muutetaan pelityyliä vaihtelu mielessä, mutta tämä idea potkaisee vastapalloon. Ajoittain tosin tulee vastaan tapauksia joissa ei niin hyvä mekaniikka on kuitenkin toteutettu yllättävänkin hyvin.

 

 

 

Hiiviskely on eräs sellainen pelimekaniikka joka änkeämällä ängetään myös moniin toimintapeleihin. Hiiviskely muutenkin on yksi alagenre toimintaseikkailupeleissä, vaikka itse en sitä oikein toiminnaksi mielläkään. Sellaiset pakolliset hiiviskelyosuudet ovat usein se helpoin tapa tuoda peliin vaihtelua. Tämä on kuitenkin omasta mielestäni aivan väärä tapa, sillä itse en tykkään yhtään osuuksista joissa pitää liikkua hiljaa ja huomaamatta, muuten tehtävä epäonnistuu heti.

Ajoittain tulee vastaan pelejä joissa hiiviskely on tehty hyvin, mutta ne ovat todella harvinaisia tapauksia. Valtaosan ajasta suosin paljon toiminnallisempaa lähestymistapaa.

 




Tachyon%20Project.jpg?1562893898

Hakkerit vauhdissa

 

Vauhdikasta ja värikästä räiskintää

 

PlayStation Now

 

 

Tachyon Project

Tarinallisesti kyse on hakkereista ja toinen toistaan isommista kohteista. Tosin tässä maailmassa hakkerointi on jatkuvaa räiskintää toinen toistaan kovempia puolustusohjelmia vastaan. Tarinaakin on mukana, mutta itse en siitä juuri jaksanut kiinnostua, sillä kyllä tämän pelin vahvuuksia on ennenkaikkea muuta vauhdikas, haastava, monipuolinen ja värikäs räiskintä.

Pelaajalla on aluksi vain muutamia erilaisia vaihtoehtoja siihen miten hän taistelee puolustuksia vastaan. Pikkuhiljaa aukeaa lisäävaihtoehtoja. Normaalin tulituksen lisäksi on luvassa niin sarjatulitusta kuin tehokkaampia mutta hitaampia aseita. Lisämaustetta tuovat erilaiset kakkosaseet joihin kuuluu niin räjähdysaaltoja kuin ajan hidastamistakin. Iso osa taktiikkaa on erilaisten ominaisuuksien yhteenliittäminen. Ammuksiin saa lisää potkua tai hakeutuvia ammuksia tai sitten voi panostaa omaan puolustukseen tai nopeuteen, mikä vain sopii parhaiten omaan pelityyliin.

Tarinamoodissa on 10 kenttää joissa runsas kourallinen erilaisia aaltoja joissa erilaisia päämääriä. Näitä voivat olla tietyn vihollismäärän tuhoaminen, selviäminen tietyn aikaa tai tietyntyyppisten vihollisten tuhoamainen. Vihollisten määrä ja variaatio kasvavat nopeaa vauhtia mutta peli ei oikeastaan missään kohtaa tunnu epäreilulta, loppukohden se alkaa tuntua todella haastavalta, mutta pelaajalla on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja, että eri tilanteisiin on aina erilaisia vaihtoehtoja.

Tachyon projekti on sellainen peli josta ei keksi kovin paljoa sanottavaa sillä pelattavuudessa ei ole mitenkään erityisesti vaihtelua. Vihollisia tulee lisää ja enemmän samalla tavalla kuin varustevariaatio kasvaa. Pelattavuus kuitenkin pysyy pitkälti kokoajan samana, mutta kun mukana on jatkuva pisteiden lasku, niin tiettyä arkade tyylinen ote pitää varmasti monet mukana pidempääkin. Tiettyjen varusteiden avaaminen, nimittäin vaatii huippusuorituksia.

Kokonaisuutena Tachyon project on todella hyvää viihdettä pieninä määrinä, sillä tämä lukeutuu itselläni genreen "ajantappo pelit". Näitä pelataan silloin kun ei keksi mitään parempaakaan pelattavaa. Twin stick shooterit kun ovat sellaisia jotka eivät vaadi suurta määrää opeteltavaa joka kerta kun aloitat pelin.

 

+ Paljon ammuttavaa

+ Paljon variaatiota varusteissa ja vihollisia

+ Todella hieno värimaailma

 

- Itseääntoistava

- Lyhyt

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava



Horizon%20Chase%20Turbo.jpg?1562893882

Vauhdikasta rallia ei niin pikkutarkalla ohjattavuudella

 

 

Horisonttijahti Turbo

 

PlayStation Plus

 

 

Horizon Chase Turbo

Kilpa-ajopelit ovat urheilupelien jälkeen sitä genreä josta minun on hyvin vaikea innostua. En oikeastaan sanoisi että tämäkään peli juuri innosti, mutta se yllätti positiivisesti. Horizon Chase on monella tavalla sellainen rallipeli joka erottuu hyvin selvästi siitä harmaasta massasta ja jota viitsii pelata useammankin kerran ilman sen suurempaa kynnystä. Jos pitäisi koota lista rallipelien parhaimmistosta, niin nopeasti mietittynä, tämä saattaisi mahtua sellaiselle listalle, vaikka se olisi vain top 10.

Mitään ihmeellistä tarinaa pelissä ei ole. Eräänlainen uramoodi löytyy jossa vastaa tulee kokoajan kovempia kisoja ympäri maailmaa. Ajajia on paljon ja hyvin nopeasti pelissä pitää alkaa kehittyä jos haluaa saavuttaa niitä pokaalisijoja. Ajoneuvoja aukeaa käyttöön pelin edetessä ja myös autoihin saa päivityksiä, joskin aika vähän. Monella tavalla kyseessä on aivan perustyylinen rallipeli, joten miten tämä nyt sitten eroaa joukosta?

Isoin syy on ulkoasu. Hyvin värikäs graafinen ulkoasu on todella hienon näköinen sillä ympäristöissä on väriä ja varjoa joka tekee erilaisista kentistä oikeasti omanalisiaan, vaikka ne tosimaailmaan perustuvatkin. Sama pätee autoihin joissa on yleensä noin kourallinen värivaihtoja. Autoissa on myös lieviä eroja sillä jotkut ovat todella nopeasti kiihtyviä ja nopeita, mutta eivät välttämättä sitten niin hyviä ohjattavuudessaan kuin toiset.

Toinen iso syy on siinä, että tässä pelissä pääpaino on siinä hurjassa vauhdissa, ei niinkään realistisuudessa. Autot pysyvät todella hyvin radalla, mutta ajamisessa paljon sellaisia juttuja jotka vaativat pelaajaa todellakin oppimaan radat, autot ja taktiikat. Yksi vilkaisu karttaan voi johtaa nopeaan kolariin ja ykköspaikan lopulliseen menettämiseen. Oikein ajoitetuilla nitroilla ja kenttien oppmisella voi tosin hyvin herkästi saavuttaa ne mitallisijat ja huippupisteet. Niitä tarvitaan, sillä autojen tehosteet saa vasta kun pääsee mitallisijoille kehityskisassa, johon osallistuminen vaatii tiettyä määrä pisteitä joita saa pokaaleista ja kentissä olevista keräiltävistä esineistä ja jäljelle jääneestä bensiinistä, kyllä, polttoaine on yksi tekijä kisoissa.

Se mikä tuo peliin jatkuvan epäreiluuden on siinä, että pelaaja aloittaa aina pohjalta. Tästä kisasta on reiluus kaukana sillä vaikka kuinka hyvin ajaisit, aloitat aina viimeiseltä sijalta ja kun kilpailijoita on kerralla pari kymmentä, niin alkuosa kilpailusta on aina sitä muiden autojen väistelyä. Ärsyttävää on myös se että jos törmäät toiseen autoon takaapäin, hidastut hetkellisesti ja osalla tuntuu olevan elämäntehtävän se, että he aina kaartavat eteesi. Mutta toisaalta, rumaa peliä voi pelata itsekin, sillä jos joku ajaa sinuun takaapäin, hän tuuppaa sinua eteenpäin.

Horizon Chase turbo on hyvällä tavalla erilainen rallipeli. Siis se ei ole mitenkään erikoinen peli, mutta kun itse en tykkää juuri genrestä, niin tämä vain nappaa. Pelissä ei oteta kaikkea liian vakavasti, mutta samalla aikaa tuodaan pelaajalle paljon haasteita ja ennenkaikkea, paljon vauhtia ja paljon autoja joista valita ja paljon kisoja jotka voittaa. Kokokonaisuudessa tämä on oikein hyvä kilpa-ajopeli.

 

+ Värikäs

+ Vauhdikas

 

- Tietyt epäreiluudet

- Rallipelikliseet

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



Kummamaailma: Muukalaisen viha

 

PlayStation Now

 

 

Oddworld: Stranger's Wrath

Aivan heti pelistä huomaa että se on omalaatuinen paketti. Pelimaailma on kuin mistä hyvänsä villin lännen maisemasta, mutta mukana on paljon vähän kehittyneempää teknologiaa joka antaa sellaisen steampunk viban. Tämä on erittäin toimiva asetelma ja lisää selvästi kiinnostusta peliä kohtaan. Mikäli Oddworld ei ole ajatuksellisesti tuttu entuudestaan, niin peliin kannattaa suhtautua todella avoimin mielin. Jos pelisarja on jollakin tavalla tuttu, niin sitten tietää jo vähän mitä peli tulee tarjoamaan ulkoisesti.


Tarinassa seurataan cowboy tyylistä nimeämätöntä palkkionmetsästäjää. Tarinan taustoja ei avata paljoakaan, mutta pian käy ilmi että muukalaisen päämääränä on eräänlainen lääketiteellinen toimenpide, jota ilman hän ei tule selviämään. Sen päälle sitten rakentuu yhtä jos toista, mutta pääpaino on rahan kerääminen ja sitä tehdään palkkionmetsästyksellä.

Kohteet voi palauttaa elävänä tai kuolleena ja elävistä maksetaan enemmän. Elävänä pyydystäminen on aluksi todella helppoa, mutta muuttuu varsin nopeasti todella haastavaksi. Vihollisen ulkoasu ei juuri muutu, mutta heidän asustuksensa ja varustuksensa muuttuvat. Haaste tuleekin siitä että miten pelaaja varautuu toimimaan muuttuvien olosuhteiden alla. Matka kohteen luo menee yleensä vihollislaumojen läpi joiden pyydystäminen muukalaisen pohjattomaan pussiin onnistuu kun viholliset joko kuolleita, tai taju kankaalla. Apunaan muukalainen käyttää varsijousta ja isoa valikoimaa veikeitä ammuksia.


Toiminta on isossa peliä. Vihollisia tulee vastaan lisääntymässä määrin ja lähemmäs jokaisen pyydystäminen on suotavaa ja vielä mielellään elossa, sillä elossa olevasta vihollisesta saa yleensä pari kymmentä moolah valuuttaa kun taas kuolleesta alle kymmenen. Pomoviholliset ovat siitä parista sadasta ylöspäin, riippuen että tappaako heidät vai tainnuttaako heidät. Toiminnassa isossa osassa ovat pelaajan ammukset. Muukalainen ei tykkää aseista, vaan käyttää ammuksinaan erilaisia eläviä, hyvin veikeitä otuksia. Näitä otuksia on todella moneen käyttötarkoitukseen. Siinä missä hämähäkki ampuu bolan joka sitoo viholliset hetkellisesti, on lepakko se tuhoisin vaihtoehto joka tekee massiivista vahinkoa sekä elinvoimaan että kestävyyteen, kumpi mittari sitten ensin loppuukaan määrittää että kuoleeko kohde vai pyörtyykö. Ammusvariaatiota on pari kourallista ja osaa ammuksista löytyy todella helposti kun taas osa on astetta harvinaisempaa. Vain sähkö-ötökkä on ammus joka ei kulu, kaikki muut kuluvat, riippuen pelityylistä.

Toiminnan taktisuus tuleekin siitä että mitä ammuksia on käytössä ja kuinka paljon. Hämähäkki on helpoin tapa pyydystää normaaleja vihollisia yksittäin ja elossa. Skunkki taas on massaisku ja lamaannuttaa isomman joukon kerralla, mutta ei yhtä pitkäksi aikaa kuin hämähäkki. Karavappalo taas on puhtaasti hyökkäykseen tai ansoittamiseen tarkoitettu terävähampainen tuholainen, kun taas maaorava ainoastaa tuottaa ääntä joka houkuttelee tai hämää vihollisia. Jos ammukset ovat lopussa niin muukalainen voi tarjota myös tehokasta luuvitosta joka toimii normaaleja vihollisia vastaan todella tehokkaasti sillä pari näppärää nyrkiniskua päin näköä tainnuttaa perusviholliset.

Pomoviholliset ovat kuitenkin astetta kovempia paloja, sillä heidän kestävyytensä palautuu suhteellisen äkkiä mikä tekee elävänä pyydystämisestä haastavaa. Lisäksi monet pomoviholliset tekevät merkittävää vahinkoa ja muukalainen ei sieltä kestävimmästä päästä. Mutta apuna on se, että muukalainen pystyy keräämään elinvoimaa takaisin tällä "cowboy up" tyylillä. Hän hakkaa pölyt pois kunnes on taas täydessä toimintakunnossa. Mutta se kuluttaa kestävyyttä joka ottaa aikansa palautua.


Toiminnan ohella pelissä on myös ajoittaista kiipeilyä, mutta toisin kuin ensimmäisen persoonan ammuskelu, on kolmannen persoonan kiipeily ja juoksentelu paljon kömpelömpää. Pelistä huomaa että sillä on jo hieman ikää alla, juurikin siksi koska osa pelin kiipeily ja hyppimiskohtauksista tuntuu tarpeettoman tarkoilta. Myös "räiskinnässä" on hetkiä kun huomaa että peli ei ole sieltä tarkimmasta päästä, mutta kiipeily sun muu on paljon tökömpää, kun muukalainen törmäilee paikkoihin tai ei pääsekään tietyn esteen päälle.

Ympäristöt ovat kyllä hienon näköisiä ja graafinen ulkoasu on sopivan tomuinen, mutta ajoittain tuntuu että vaihtelua olisi voinut olla enemmänkin. Se tosin pätee paljon enemmän vihollisiin sun muihin kuin ympäristöihin. Vaikka monet alueet näyttävätkin suhteellisen samanlaisilta on sentään hieman eroa on luvassa. Viholliset sen sijaan ovat samaa kastia alusta asti. Viholliset ovat lismomaisia kun taas kansalaiset kanamaisia.

Muukalainen on helposti pelin tyylikkäin ilmestys. Tämä Clint Eastwood oloinen bonchoa pukea parrakas ja karhean käheä-ääninen päähenkilö on tyylikäs lännen mies jossa on sitä oikeaa asennetta ja karheaa tyyliä. Se toimii oikein hyvin.


Pelin suurimman heikkoudet ovat juurikin siinä tietyssä vaihtelun puutteessa mitä tulee pelihahmoihin ja moniin ympäristöihin. Ammukset pitävät toiminann kiinnostavana, mutta itse huomasin että useimmiten en käyttänyt kuin niitä ammuksia joita sain lähistöltä ja varsinkin lepakkoammukset olivat kaikkein arvokkaimpia ja hämähäkit hyödyllisimpiä. Tekeminen ei oikeastaan missään vaiheessa muutu sillä idea on alusta asti sama. Menen suoraa reittiä kohti vihollista, nuijien matkan varrella kaikki vastaantulevat viholliset. Toista tätä niin kauan kunnes tarina etenee seuraavaan pitäjään ja toista taas sama. Haaste nousee suhteellisen nopeasti ja vaikka ensimmäisen kaupungin jahdit saikin tehtyä aika helposti niin että vihollisen pyydysti elossa, niin myöhemmin ei enää jaksanut nähdä vaivaa.

Pelin haastavuus on hyvin epämääräinen sillä jotkut viholliset ovat todella helppoja kun taas osa raivostuttavan vaikeita. Kaikkein rasittavinta on kuitenkin se tietty epäreiluus. Tuntuu että jos haluaa saada kohteen kiinni elossa, niin pitää todella tarkka ja todella nopea. Sen lisäksi liikkuminen kolmannessa persoonassa olisi voinut olla vähän jouhevampaakin. Kokonaisuudessa pelattavuus on kuitenkin varsin hyvää ottaen huomioon minkä ikäinen peli on kyseessä.

Eräs iso heikkous tulee myös siinä vaiheessa kun pelin western teema katoaa kokonaan tietyn pisteen jälkeen. Tuntuu kuin tarinallisesti mukana olisi kaksi yhteen nivottua peliä. Tietysti loppupuolella huomasin itse että silloin alkoi suosiolla vain käydä rajusti päälle edes miettimättä vihollisten elävänä nappaamista. Sääli on kuitenkin että western teema hylättiin lähemmäs kokonaan. Tarinallisesti peli tosin otti ison harppauksen eteenpäin, muuttuen samalla varsin kiinnostavaksi.


Kokonaisuus jättää monilla osa-alueilla paljon toivomisevaraa, mutta siinä on myös omaa tyylikkyyttään. Parhaiten tämän pelin jaksaa läpäistä muutama jahti kerrallaan, sillä pitkinä maratooneina tämä peli tuntuu toistavan itseään todella nopeasti. Kyseessä ei myöskään ole se lyhyintä laatua oleva peli sillä pelattavaa on varsin hyvin ja pelattavuus pysyy haastavana ja varsinkin loppupuolen haasteet ovat todella kovia, vaikka olisi ostanut kaikki saatavilla olevat päivitykset. Helppo peli ei ole kyseessä, mutta ei myöskään ylipääsemättömän vaikea.

 

+ Western tunnelma steampunk vivahteilla

+ Veikeat ammukset ja toiminta

+ Muukalainen

 

- Vaihtelun puute

- Epätasainen haastavuus

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Day%20of%20the%20Tentacle%20Remastered.j

Klikkailupelit ovat vähän kökköjä konsoleilla

 

 

Lonkeron päivä

 

PlayStation Now

 

 

Day of the Tentacle Remastered

Tämän tyylisissä seikkailupeleissä on usein se ongelma että niissä on todella paljon "yritys, erehdys" sisältöä. Asioihin on aina se yksi oikea vaihtoehto mikä johtaa siihen että asioita tulee kokeiltua todella paljon, jotta se oikea ratkaisu löytyy. Tähän kun heitetään kolme pelattavaa hahmoa joita kaikki pitää käyttää ongelmien ratkaisuun, niin muuttujia tulee paljon ja sitä kautta pelissä on valtavasti tätä lopunto aarteenetsintää ja kikkailua. Itse en erityisemmin pidä tälläisistä peleistä, ellei niissä sitten ole jotakin aivan erityistä mikä vetäisi huomion itseensä. Lonkeron Päivässä ei ole mitään sellaista.


Tarinassa seurataan kolmea kaverusta joiden tehtävänä on estää tietoisuuden kehittäneiden lonkeroiden maailmanvalloitus. Kun kaverukset sitten hullun tiedemiehen kartanossa päätyvät eri aikakausille, vaatii tehtävän suorittaminen historian muuttamista, tavaroiden siirtelyä aikakausien välillä ja paljon esineiden etsimistä ja käyttämistä. Tarinassa on jatkuvasti läsnä huumori ja omalaatuinen logiikka ja tyyli. Ulkoasu on värikäs ja veikeä mutta pelattavuus on vähän kökömmän puoleista eikä peli oikein missään kohtaa tunnu todella hauskalta koska valtaosa ajasta on haahuilua ympäriinsä, kun yrittää miettiä että mitä pitäisi tehdä.


Ajatukseltaan Day of the Tentacle on todella omalaatuinen kokonaisuus. Pelissä on paljon typeryyksiä, omalaatuisia vitsejä ja runsaasti yliampuvaa sisältöä. Pelin ratkaisut ovat usein suhteellisen pähkähulluja ja vaikka monet pelin omalaatuiset ideat eivät ole sieltä huonoimmasta päästä niin pelin nautinnollisuutta mikään niistä ei juuri lisää. Tämänlaiset pelit ovat helposti sellaisia että niitä ei jaksa ilman ohjetta käydä läpi asti, ellei niissä ole mitään sellaista mikä todella kannustaisi siihen.

Lonkeron päivässä ei ole mitenkään kiinnostavaa sisältöä, erityisen hyviä hahmoja tai aivan omaaluokkaansa olevaa tarinaa saati muuta sisältöä. Seikkailuklikkailujen ystävät saavat tälläisestä kokonaisuudesta varmaan enemmän irti kuin sellaiset pelaajat jotka pelaavat näitä satunnaisesti.

 

+ Ulkoasu

+ Huumori

 

- Puuduttava

- Perustuu pitkälti eri asioiden kokeilemiseen

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Enigmatis_%20The%20Ghosts%20of%20Maple%2

Dark%20Arcana_%20The%20Carnival.jpg?1562

Nightmares%20from%20the%20Deep%202_%20Th

 

Jotkut pelit ovat niin selvästi samasta puusta veistettyjä että niistä miltein tulee yhtä.

 

 

PlayStation Now

 

 

Enigmatis: Ghosts of Maple Creek

Dark Arcana: Carnival

Nightmares from the Deep 2: Siren's Call

Seikkailupelien kirjo on todella valtava ja astetta aikuisemmiksikin tehdyt pelit voidaan koota hyvin selvästi lapsuudesta tutuista asioista, kuten tästä kolmikosta huomaa, erittäin nopeasti ja erittäin selvästi. Yleensä en nido pelejä yhteen elleivät ne ole samaa pelisarjaa, mutta nämä kolme peliä ovat todella selvästi samaa maata. Pelattavuus on samanlainen, graafinen tyyli on samanlainen ja haastetaso on samanlainen. Mutta pelattavuudessa on muutamia omiakin juttuja pelien välillä.

Peleille on sama tekijä (yllätys yllätys) mikä käy nopeasti todella selväksi sillä samalla tavalla kuin Telltale Gamesin pelit kyllä tunnisti oitis, ovat nämäkin pelit hyvin selvästi tunnistettavia. Erona tosin on se että pelintekijä on itselleni todella vieras ja piti tehdä vähän tutkimustyötä jotta pystyi selvittämään että missä järjestyksessä nämä pelit on julkaistu. Satuin jopa pelaamaan nämä ilmestysmisjärjestyksessä. Ghosts of Maple Creek, Carnival ja Siren's Call. Tähän järjestykseen olisin ne jopa laittanut, sillä pelattavuudessa on sellaisia todella pieniä asioita, jotka kyllä panee merkille.

Pelattavuus koostuu runsaasta määrästä Hidden Objective mekaniikkoja (joista en siis itse juuri tykkää) joihin on kyllä suht hyvin apukeinoja. Hyvin usein joko etsitään tiettyjä esineitä isosta romumäärästä tai sitten ratkotaan erilaisia ja monimuotoisia pulmia mutta isona osana pelejä on se jatkuva aarteenetsintä, kun ympäristöstä etsitään esineitä joita sitten käytetään etenemiseen. Joskus pulmana voi olla lukko joka pitää joko avata tai murtaa. Toisinaan ongelmana taas on jokin yliluonnollinen tekijä. Siren's Call on ainoa joka tarjoaa yllättävän koukuttavan Mahjong vaihtoehdon esineiden etsimiselle romukasoista. Monet ovat varmasti lapsena tuijottaneet kuvia ja etsineet niistä tiettyjä esineitä.

Tarina on tälläisissä peleissä todella isossa osassa mutta itse en juuri pystynyt tarinasta nauttimaan kun jatkuvasti menoa hidastavat toinen toistaan rasittavammat pulmat ja loputtomalta tuntuvat esinejahdit ja ympäriinsä ravaaminen kentissä. Yhteistä kaikille kolmelle on se että mitään teleporttaamista ei ole, eli luvassa on paljon ruudusta toiseen liikkumista. Se on sentään tehty suhteellisen nopeaksi, sillä edelliseen ruutuun pystyy palaamaan nappia painamalla ja sitä edelliseen jne.

Pelien värikäs graafinen ulkoasu antaa hieman lastenpeli tyylisen vivahteen mutta monet pelien tapahtumista pitävät sisällään myös vähän karumpaakin materiaalia. Ghosts of Maple Creekissä ja Carnivalissa pelataan poliisilla/salapoliisilla joka tutkii kadonneen henkilön tapausta. Carnival on nopeasti yliluonnollinen kun taas Ghost of Maple Creek etenee kuin Agatha Christinen kirja. Siren's Callissa pelataan museon kuraattorilla joka on aiemmin ottanut yhteen itse Davy Jonesin kanssa ja nytkin ollaan merellisissä tunnelmissa.

Pelien päähenkilöt kuullostavat samalta ja tuntuvat samalta, mutta tarinat ovat hyvin moniulotteisia, mutta harmillista onkin se että niistä ei vain kunnolla pääse nauttimaan. Tietysti kaikki pulmat voi tietyn ajan kuluttua ohittaa kokonaan ja peli tarjoaa tietyin väliajoin mahdollisuuden vihjeeseen joka näyttää mitä pitäisi tehdä.

Positiivista on sentään se että nämä pelit ovat varsin helppoja ja epäonnistuminen vain ei tule tapahtumaan koska pelaajalla on loputtomasti aikaa miettiä mitä pitäisi tehdä tai kokeilla kaikki vaihtoehdot läpi kunnes se oikea vaihtoehto osuu kohdalle. Mitään varsiaista rangaistusta ei ole, vain trophyt jäävät saamatta, jos niistä niin paljoa välittää.

Kokonaisuutena kaikki kolme peliä ovat omassa genressään ihan toimivia, mutta eivät ne sytytä kiinnostusta genreä kohtaan. Mutta jos itse tykästyt tämän tyylisiin peleihin niin Artifex Mundi on tehnyt samanlaisia pelejä pari kymmentä tekee edelleen.

 

+ Tunnelma

+ Graafinen ulkoasu

 

- Tuntuu loputtomalta aarteenetsinnältä

- Toistaa erittäin nopeasti itseään

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Mitä kaikkea sade voikaan näyttää?

 

 

PlayStation Now

 

 

rain

Sade on suhteellisen lyhyt peli, jossa pääpaino on ennen kaikkea muuta tunnelmassa ja tarinassa. Pelaaminen on ajoittaista pulmanratkontaa ja hiiviskelyä, mutta toisena puolena on vain liikkeessä pysyminen ja kiipeily. Peli ei ole vaikea, koska se on selvästi tarkoitus kokea, enemmän kuin läpäistä.

Tarina alkaa kun poikaa lähtee liikkeelle sateeseen, seuraten tyttöä joka pakenee jotakin. Nopeasti poika huomaa, että sade paljastaa monenlaisia hirviöitä, jotka nähdessään pojan, tappavat hänet. Mutta juttu onkin että samalla tavalla kuin poika näkee pedot vain kun ne ovat sateessa, pedot näkevät hänet, vain kun hän on sateessa. Iso juttu onkin sateen ja sateensuojan yhteispelissä. Poika muuttuu täysin näkymättömäksi kun sade ei koske häneen. Peliin tulee lisääkin mekaniikkoja kuten kura, joka tahriin siten että on kokoajan näkyvissä, tai lätäköt joiden loiske paljastaa pojan äänellään. Se miten nopeasti rain kehittyy, on sen vahvuuksia. Peli ei jää paikalleen vaan etenee ja kehittyy nopeasti.

Sade on ennenkaikkea tarinallinen ja tunnelmallinen peli. Poika ja tyttö eivät puhu vaan kaikki tapahtuu luetun tekstin muodossa minkä ansiosta pelaaja pääsee perille siitä mitä pelissä tapahtuu. Usein jopa runolliseksi etenevä tunnelmallinen eteneminen on ajoittain hitaalta tuntuvaa, mutta peli etenee varsin nopeasti eteenpäin. Pelin läpäisee noin viidessä tunnissa, joten peli ei jää junnaamaan paikalleen. Pelaajan on tarkoitus päästä eteenpäin, minkä takia mitään isompia haasteita ei ole ja silloinkin kun on kiire, niin se oikea reitti on hyvin selvillä.

Lopussa peli alkaa tosin toistaa itseään ja sanoisinkin että rain on yhtä jaksoa liian pitkä peli, sillä silloin tuntuu pääpaino olevan vain saman toistamisessa. Varsinkin aluksi peli etenee todella nopeasti ja juuri kun tuntuu että kaikki alkaa toistamaan itseään, kaikki muuttuu uusien olentojen tai ideoiden muodossa. rain on todellakin sellainen peli joka on tehty kokemukseksi. Siitä näkee että se on pienemmän budjetin peli mutta se on tehty todella hyvin sillä pelin mekaniikat ovat yksinkertaisia ja sitä kautta ne tukevat etenemistä todella hyvin, vaikka välillä tuleekin sellaisia lipsahduskohtauksia joissa ei meinaa joko nähdä sitä oikeaa ratkaisua tai törmää pienoiseen suunnitteluvirheeseen.

Kokonaisuutena rain on ihan hyvä peli. Siinä leikitellään sateella ja sillä, mitä sade voi näyttää ja mitä sateensuoja voi kätkeä. Vaikka pelissä ei olekaan juuri uudelleenpeluuarvoa ja se alkaa lopussa tuntumaan selvästä toistolta, niin siinä on puolensa, erityisesti tyylissä.

 

+ Tunnelmallinen tarina

+ Hyvä eteneminen ja jaksotus

 

- Lopun itseään toistava osa

- Ajoittaiset heikkoudet

 

Arvosana: 6,7

 

Loistokas



This%20War%20of%20Mine_%20The%20Little%2

Kovat ajat vaativat kovia ratkaisuja

 

 

Tämä minun sotani: Pikkuiset

 

PlayStation Now

 

 

This War of Mine: Little Ones

Tämä kuuluu niihin peleihin jotka ovat tunnistaa heti kun näkee hieman, vaikka ei ole koskaan pelannut, joten tietty ajatus pelistä oli ennalta. Kyse on selviytymistaistelusta sodan varjossa. Kun pieni joukko on jäänyt sodan sytyttä eristyksiin autioituvaan kaupunkiin, niin alkaa jatkuva selviytymistaistelu. Mustavalkoinen grafiikka kuvastaa todella hyvin lohdutonta maailmaa jossa pelaajan ohjaamat ihmiset eivät ole ainoita jotka taistelevat omasta selviytymisestään. Joskus vastaan tulee tavallaisia ihmisiä, joskus sotilaita ja joskus roistoja. Koskaan ei voi tietää mitä huominen päivä tuo tullessaan, mutta jatkuva resurssien etsiminen on pakollista, sillä mitään ei saa ilmaiseksi, paitsi kuoleman. 

Voisi sanoa että ne ilmestyskirjan ratsumiehet ovat jatkuvasti ovella, sillä kuolema voi korjata monella tavalla, väkivallan, nälän tai sairauden muodossa. Jos tarpeeksi synkältä näyttää, voivat pelihahmot jopa riistään epätoivossa hengen itseltään. Pelihahmot kärsivät lähes jatkuvasta nälästä, univajeesta ja surusta. Mitä julmempia asioita pelaaja päättää tehdä, sitä kovemmin se vaikuttaa pelihahmoihin. Jos he ryöstävät puolustuskyvyttömät tai tappavat jonkun, he stressaantuvat, mutta jos he eivät saa kerättyä tarpeeksi ruokaa ja resurreja, alkavat he kärsiä toisella tavalla.

Pelissä isossa osassa on se jatkuva selviytymistaistelu ja kaikki mitä se vaatii. Päivisin tehdään ruokaa, raivataan tilaa jotta voidaan tehdä sänkyjä, tuoleja, työkalupenkkejä, vedenkeräimiä, ansoja eläimille tai kasvimaita. Muuttujia on niin paljon että resurssit eivät ikimaailmassa riitä kaikkiin, muuten kuin todella pitkän ajan kuluttua ja koska aika kuluu, niin talvikin on tulossa. Oman muuttujansa tuovat myös muut ihmiset. Joskus he haluavat vain tehdä kauppaa, mutta joskus he saattavat pyytää apua tai tarjota ystävyyttä, mutta onko mikään ilmaista tälläisessä maailmassa. Yöllä sitten tulee aivan uudenlaiset haasteet. Jonkun pitää lähteä etsimään resurreja ja jonkun on syytä vartioida leiriä, sillä ryövärit ovat liikkeellä. Yöllä liikkuminen on vaarallista, sillä vaikka jotkut ovatkin ystävällisiä, niin toiset saattavat käydä hyvin nopeasti aggressiivisiksi.

Omaan joukkoon ei kuulu kuin muutama henkilö ja se on todella vähän. Ruuasta on lähes jatkuvasti huutava pula mutta koska yöllisille retkilläkään ei kaikkea pysty ottamaan mukaansa, täytyy valintoja tehdä. Kestääkö ryhmä nälkää päivää kauemmin, jos sen sijaan pyrkii vain keräämään lääkkeitä, joita yksi tarvitsee kipeästi nyt. Se missä lukumäärä taas tuntuu todella pieneltä, on se, miten työnjako menee yöllä. Jo yksikin valvottu yö vaikuttaa todella paljon siihen, miten henkilö pystyy toimimaan ja yhden olisi syytä olla vahdissakin. Pelissä on niin paljon muuttujia että selviytyminen alkaa jo viikon kuluttua tuntua todella epätodennäköiseltä, varsinkin jos yksi sairastuu, yksi haavoittuu ja yksi on surullinen. Kaikkiin on tietenkin lääkkeet ruuasta ja lääkkeistä viinaan ja tupakkaan, mutta kaikki ovat pois jostakin muusta.

Itse en juuri lämpene peleille joissa se ainoa todellinen päämäärä on selviytyminen, eli tehdään samoja asioita päivästä ja yöstä toiseen. Tehdään ruokaa, parannetaan puolustuksia, kerätään resursseja, ei koskaan saada kaikkea mitä tarvittaisiin ja niin edelleen. Siis jotkut pelit ovat onnistuneet tässäkin asiassa, mutta This War of Mine on loppuviimeksi aika puuduttava ja raastavan hankala peli koska tuntuu että kokoajan ollaan reunalla ja yksikin huono "ryöstöretki" voi olla yksi liikaa. Mutta toisaalta, sehän se tämän pelin viesti onkin. Sodan runtelemassa maassa pätevät viidakon lait ja joillekin ihmisriekaleille, se on liikaa.

 

+ Synkän mustavalkoinen ulkoasu

+ Pelin tunnelma ja viesti

 

- Tuntuu jatkuvasti turhauttavan vaikealta

- Tuntuu monesti perustuvan tuuriin

 

Arvosana: 5,8

 

Paremmalla puolella



What%20Remains%20of%20Edith%20Finch.jpg?

Mitä meistä jää jos ei muistoja ja tarinoita?

 

 

Mitä Edith Finchistä on jäljellä?

 

PlayStation plus

 

 

 

What Remains of Edith Finch

Kävelysimulaattorit ovat sellainen genre joka paperilla kuullostaa aika tylsältä, mutta oikeilla ideoilla ja hyvällä toteutuksella näin ei aina ole. Everyones gone to Rapture on esimerkki siitä miten tälläisestä ideasta saadaan aikaiseksi erittäin tylsä paketti, kun taas What remains of Edith Finch on esimerkki juurikin siitä kolikon toisesta puolesta. Pelattavuus ei ole monimutkaista ja pääpaino on ennenkaikkea tarinassa, sillä eteenpäin pääsee ilman suurempia ongelmia eikä pelissä ole game overia.


Tarinassa tutustumaan Finchien sukupuuhun jonka viimeisiin oksiin kuuluvan Edithin kertomana tutustutaan suvun tarinaan, suvun eri jäsenten kokemusten kautta. Kokemuksiin mahtuu paljon erilaisia tapahtumia ja pääasiassa kyseessä on laajamittainen tragedia sillä monet suvun jäsenistä eivät koskaan kasvaneet aikuisiksi ja muutenkin sukupuun oksista monet eivät enää kasva. Tarinallisesti uppoudutaankin niihin moniin syihin jotka omalla tavallaan muovasit suvun jäseniä ja samalla heidän tarinansa tulevat tutuiksi, kukin omalla tavallaan. Yhdessä tutustutaan suvun alkuun, Odin Finchiin ja alkuperäiseen taloon, kun taas yksi pätkä kertoo Edithin veljen Lewisin mielenterveysongelmien varjostaman tarinan ja tuleehan tutuksi myös lyhyt tarina Gregory vauvasta ja mysteeri Miltonista. Erittäin isoon osaan nousee kuitenkin yksi tarinan kiinnostavimmista henkilöistä, Edithin Edie mummo.

Pelattavuus koostuu erittäin simppeleistä mekaniikoista, muutamat napit riittävät eikä peli missään vaiheessa oikeastaan jumitu. Se mikä tekee tästä tarinasta oikeasti hauskan kokea johtuu siitä että monet tarinoista ovat oikeasti erilaisia. Siinä missä Barbaran tarina kerrotaan sarjakuvana on moni muu aika perinteistä muisteloa mutta tyyli vaihtuu, kuten Calvinin tarina, joka puhdasta vauhtia ja ehkäpä kaikista peliosuuksista hauskin.


Peli alkaa kun pelaaja saapuu Finchien sukutalolle keskelle korpimetsää, veden rannalle. Edith Finchin kokoaman kronikan kautta sitten aletaan tutustua sukuhistoriaan ja piirtämään oksille kuvia. Talo itsessään on valtava, toistuvasti laajennutta, salakäytävien täyttämä, mutta kauan sitten hylätty rakennus, joka on kaikessa monipuolisuudessaan todella kiinnostava paikka tutkia. Vaikka meno eteneekin todella putkimaisesti, niin genrelle se sopii todella hyvin. Pelaajan tehtävänä on lähinnä liikkua eteenpäin ja ajoittain tehdä jotakin pientä kivaa. Pelillisesti luvassa on pääasiassa muutamia minipelejä joista valtaosa on tehty todella hyvin, mutta osa tuntuu laahavan vähän turhan pitkään. Vaihtelua on kuitenkin erittäin hyvin.

Pituutensa puolesta kyseessä on todella tiivis ja hyvin jaksotettu kokonaisuus. Pelin läpäisee helposti muutamassa tunnissa mutta ympäristöt, tarinat ja yleinen tunnelma tarjoavat hyvää vastinetta sille ajalle. Mutta uudelleenpeluuarvo on aika onneton ja mikäli kyseessä olisi jotakin muuta kuin PS+:n kautta ilmaiseksi tarjottu peli, niin ei tässä olisi täyshintaiselle pelille tarpeeksi arvoa. Monet ovat nostaneet tämän pelin yhdeksi parhaista peleistä koskaan, mutta itse en sille sellaista titteliä tarjoaisi. Omassa genressään What remains of Edith Finch on kuitenkin esimerkillinen tapaus, koska se ei muutu missään kohtaa todella tylsäksi vaan talon arkkitehtuuri ja laajuus tarjoaa kivasti nähtävää. Erityisen hienoa on nähdä se, miten talo on vuosien saatossa laajentunut, uusien sukupolvien syntyessä.

Tarinallisesti osa perheenjäsenistä on huomattavasti muita sympaattisempia, osa tarinoista selvästi muita koskettavampia ja osa sukulaisista selvästi muita vastenmielisempiä. Siinä missä Edie on yksi parhaita hahmoja on Edithin äiti helposti yksi huonoimpia hahmoja, ei mitenkään mukavalta tuntuva ihminen, mutta tarinan auetessa syyt siihen tulevat selville. 


Kokonaisuutena 'Mitä Edith Finchistä jää jäljelle' on peli jossa selvästi mennään mentaliteetilla laatu korvaa määrän. Toisin kuin Everyones gone to the Rapture jossa määrä korvaa helposti laadun, on Edith Finch tapaus jossa on aika selkeä suunta. Vain pieneen osaan kentistä voi vaikuttaa, mikä estää jumiutumisen, suunta eteenpäin on aina selkeä ja kun kerran olet sisällä, et enää pääse ulos samaa reittiä.

Tarinan draamallinen vahvuus on siinä, että kaikki eivät saa onnellisia loppuja ja monet odottamattomat tapahtumat muovaavat useiden ihmisten elämää. Miten menetys vaikuttaa vanhempiin, sisaruksiin ja kaikkeen heidän ympärillään, miten paljon tarinat, joita ei koskaan kerrottu, olisivat voineet muuttaa kaikkea. Vasta aivan pelin lopussa lopussa tarjotaan vastaus siihen, mitä Edith Finchistä nyt on sitten jäljellä.

 

+ Vaihtelevaa sisältöä

+ Talon arkkitehtuuri ja monipuolisuus

+ Draamallinen vahvuus

 

- Uudelleenpeluuarvo

- Jos missaat jotain, et voi palata taaksepäin

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen