Käykää peremmälle

Alkuperäinen Resident Evil on pelihistoriallisesti todellinen klassikko ja yksi suurimpia selviytymiskauhun uranuurtajia. Kyseisen pelin remake on yksi uskollisimpia uudelleenlämmityksiä koskaan, sillä se muuttaa hyvin vähän alkuperäisestä. Mutta se muuttaa yhtä niin avainasemassa olevaa osaa, että remake peittoaa alkuperäisen todella helposti, tehden kaiken paremmin.

PlayStation Plus: Premium

Paha Asukas

Ensimmäinen Resident Evil on nykyään lähes pelaamiskelvoton, ainakin oman kokemukseni mukaan ja se johtuu nimenomaan yhdestä asiasta, ohjauksesta. Tankkikontrollit eivät vanhene hyvin ja RE1 on siitä erinomainen esimerkki. Ohjaaminen on niin kaukana mielekkäästä, että tätä peliä ei yksinkertaisesti ole hauska pelata sitten yhtään. Menee sellaisena kokeiluna, mutta todella nopeasti sitä siirtyy pelin remakeen, joka on pääasiassa vain graafinen parannus, mutta tarjoaa myös mahdollisuuden, vaihtoehtoisiin kontrolleihin, joiden kanssa, tälle pelille voi antaa jopa mahdollisuuden, jotta voi kokea tietyllä modernisoinnilla sen, mitä sarjansa ensimmäinen peli haluaa tarjota.

Elävien kuolleiden kartano

Ensimmäinen Resident Evilin tarina alkaa lyhyellä elokuvapätkällä. STARS erikoisjoukon Alfa ryhmän sotilaat saapuvat tutkimaan tapahtumaa, joka ilmeisimmin maksoi koko Bravo ryhmän hengen. Pelaajalle ei anneta tässä vaiheessa vielä isompaa määrä tietoa siitä, mitä on tapahtunut tai millainen peli on kyseessä. Mutta RE pelejä pelanneet tietävät satavarmasti että mistä on kyse. Ensimmäiseksi peliksi kaikki alkaa todella hyvin, ilman ylimääräistä täytettä ja erittäin nopeasti tilanne lähtee etenemään. Heti alkunäytöksessä alfan teknikko Joseph Frost tulee koirien tappamaksi ja syömäksi, helikopteripilotti Brad Vickers menee velliksi ja pakenee jättäen jälkeensä tiedustelija Chris Redfieldin, tukisotilas Barry Burtonin, sivustavahti Jill Valentinen ja ryhmäjohtajan, kapteeni Albert Weskerin. Kun nelikko pakenee verenhimoisia mutanttikoiria, he hakevat suojaa valtavasta kartanosta. Tässä kohtaa peli muuttuu, riippuen siitä kenellä pelaaja päättää pelata, mutta lopputulos on kuitenkin se, että molemmat pelihahmot joutuvat epätoivoiseen taisteluun kartanon eläviä kuolleita asukkaita ja monia ansoja vastaan, puhumattakaan siitä, mitä piilee kartanon uumenissa.

Jos pelaaja ohjaa Chris Redfieldiä, Barry katoaa porukasta ja Chris kohtaa matkan aikana Bravoryhmän lääkintämiehen, Rebecca Chambersin. Jos pelaaja ohjaa Jill Valentinea, Chris katoaa porukasta ja Barryn osuus on merkittävä osa tarinaa. Kahden pelihahmon tarinat ovat pääasiassa varsin samanlaiset, mutta Rebecca ja Barry tuovat osansa tarinoiden eroihin ja pelattavilla hahmoilla on hieman erilaiset ominaisuudet ja varusteet. Jillillä on enemmän paikkoja tavaraluettelossa ja hän kykenee tiirikoimaan ovia, puhumattakaan että hän saa kattavamman aseistuksen pelin aikana. Chris taas on kestävämpää sorttia taistelussa ja hänellä on aina sytkäri. Chrisin kampanja on kuitenkin monella tavalla merkittävästi se vaikeampi ja vaatii enemmän ees taas ravaamista ja tavaroiden hallintaa. Tiettyjä tarinakohtia ja tilanteita lukuunottamatta pelin runko pysyy samanlaisena joten molemmilla pelikerroilla käydään läpi samat alueet, samat pomotaistelut ja samat pulmat.

Resident Evilin ja sen remaken välillä tarina ei isommin muutu, mutta tapa jolla se kerrotaan erottuu merkittävästi. Tarinan tärkeimmät kohdat on toteutettu uudelleen erittäin onnistuneesti sillä ensimmäisen zombin kohtaaminen on tehty todella esimerkillisesti, molemmilla kerroilla. Muutenkin zombien käyttö on todella laadukasta ja remake onnistuu jopa tekemään muutamia yllättäviä käänteitä alkuperäiseen nähden, jotka oitis tekevät pelistä pelottavamman ja vaikeamman. Graafisesti alkuperäinen on todella kulmikas, kun taas remake on graafisesti aivan toista luokkaa. Ääninäyttely on alkuperäisessä kyseenalaista, kyllähän siitä ymmärtää, miksi sitä pidetään niin luokattoman huonona koska mitään erityisempää tunnetta siihen ei ole saatu ja se on rytmitetty melko oudosti. Remake on tässä mielessä merkittävästi parempi, mutta se mikä todella erottaa nämä kaksi peliä toisistaan, on suoraan kiinni pelattavuudessa. 

Ohjattavuus, yksi osa-alue joka pilaa kaiken

Pelattavuus on alkuperäisessä niin luokattoman huonoa, että se tekee pelistä lähemmäs pelikelvottoman. Tälläinen ohjattavuus on kaikkea muuta kuin siedettävää ja harmillista onkin että tämä tankkikontrolleiksi kutsuttu pelimekaniikka tulee piinaamaan pelisarjaa RE4:ään asti ja tämän ohjattavuuden vuoksi itsellä jäi Code Veronica pelaamatta loppuun, koska itse en vain totu tähän pelattavuuteen niin hyvin että sitä viitsisi sietää loppuun asti yhtä peliä enempää. Se yksi peli oli omalla kohdalla Resident Evil 2, joka kertoo erinomaisen tarinan kahdella oikeasti joukosta erottuvalla kampanjalla. Ensimmäinen peli kuitenkin asettaa ne hyvät puitteet kokonaisuudelle. Pelattavuudessä ohjaus on kuitekin kaikkea muuta kuin anteeksiannettavaa sillä se tuhoaa kaiken mielekkyyden mitä pelillä on tarjottavanaan sillä kun pelihahmon ohjaaminen, varsinkin vähänkin nopeutta vaativissa kohdissa ja vihollisten lähestyessä epäröinti käy todella kalliiksi. Koska ohjattavuus on niin huono, tekee pelistä kerta toisensa jälkeen todella epämiellyttävän.

Tässä kohtaa remake ottaa todellisen niskaotteen alkuperäisestä, sillä yksi ratkaiseva muutos tekee tästä ratkaisevalla tavalla paremman, kaksi kertaa paremman, nimittäin se pelattavuus. Remaken voi pelata alkuperäisellä ohjattavuudella, mutta myös vaihtoehtoisella ohjattavuudella, joilloin ei tarvitse enää kärsiä tankkikontrolleista, vaan pelin haasteissa on oikeasti reilumpi ote. Jopa paranneltujen kontrollien kanssa peli on melko kulmikas, etenkin tähdätessä ja tiettyjen kuvakulmien vaihtuessa voi olla hieman haparointia, mutta isona kokonaisuutena parempi ohjattavuus tekee pelistä monta kertaa mieluisamman pelata alkuperäisen pelin suurin ongelma oitis poissa. Tästä syystä remake on ehdottomasti se peli jota kanttaa pelata alkuperäisen sijaan ja alkuperäinen toimii lähinnä katkauksena menneisyyteen. Tämä on yksi niitä tapauksia kun yksi osa-alue todellakin tekee pelistä niin huonon, että heti kun se on korjattu, toimii isompi kokonaisuus merkittävästi paremmin.

Hidas, suunnitelmallinen ja tunnelmallinen kauhukokonaisuus

Kun ohjattavuuden haasteista selvitään, eli hylätään alkuperäinen ja keskitytään remaken pelaamiseen, niin luvassa on erittäin onnistuneesti rakennettu kauhutunnelmallinen kokonaisuus. Peli alkaa hitaasti ja antaa pelaajalle aikaa tottua maailmaan, kunnes sitten nostaa kierroksia. Peli sijoittuu kokonaan kartanon alueelle ja onnistuu tarjoamaan melko hienosti vaihtelua. Monikerroksinen kartano ja sen lähialueet onnistuvat tarjoamaan erittäin hienosti vaihtelua. Kartanossa on niin ruokasalia, kirjastoa, keittiötä, työhuonetta, galleriaa ja vaikka mitä, useammassa kerroksessa, mikä tarjoaa hieman vaihtelua, jolloin alueet saavat sellaisen omanlaisensa ulkoasun eivätkä täysin sekoitu keskenään samaksi massaksi. Ulkoalueet tuovat erittäin kaivattua lisävaihtelua ja muutamat erilliset sijannit kartanon ympärillä tarjoavat myös merkittävää vaihtelua. Tyylillisesti eri paikoilla on omanlaisensa tunnelma, joka rytmittää peliä erittäin hyvin ja tarjoaa vaihtelua juuri silloin kun sitä oikeasti tarvitsee.

Vaikka alueissa onkin vaihtelua, niin kartano itsessään on siitä ongelmallinen, että se tuntuu todella suurelta sokkelolta täynnä lukittuja ovia. Tämä tietty metroidvania rakennemalli todella tekee pelistä vaikeaselkoisemman, sillä monesti paikasta a paikkaan b voi olla lyhyt reitti ja pitkä reitti, mutta koska peli rytmittyy siten, että tietyt ovet saa auki vain tietyn vaiheen jälkeen, voi paikasta toiseen kulkeminen olla monesti paljon haastavampaa, mitä se oikeasti onkaan. Tämä korostuu merkittävästi heti, jos pelistä pitää pientäkin taukoa ja ehtii unohtaa missä mikäkin paikka kartanossa on. Tämä sokkeloisuus on loppupuolella peliä merkittävästi pienimuotoisempaa kun pääasiassa kaikki ovet ovat auki. Iso osa ajasta on avainten etsimistä ja ovien avaamista jotta pääsee suorittamaan erilaisia pulmia, joilla sitten saa käyttöönsä lisää tarvikkeita, joilla suorittaa lisää pulmia ja päästä taas pykälän eteenpäin.

Tunnelmallisesti tästä kaikesta on otettu todella paljon irti. Aluksi jokaisessa huoneessa voi zombeja odottamassa joten jokaisen oven avaaminen on stressaava tilanne ja jokainen vaihtuva kuvakulma voi tuoda mukanaan ikäviä yllätyksiä. Koska kameraa ei voi käännellä, voivat viholliset päästä hyvin lähelle pelaajaa, ennenkuin ne näkyvät. Tätä ideaa osataan käyttää erittäin hyvin ja koska pelissä ei ole juurikaan musiikkia kertomassa, milloin viholliset iskevät tai millainen tilanne milloinkin on, pitää jokaisessa huoneessa liikkua varoen. Viholliset eivät uusiudu vaan heidän ruumiinsa jäävät kentälle, mutta yhden ikävän yllätyksen jälkeen, niihinkään ei voi enää luottaa, vaan niiden polttaminen on ainoa keino todella hankkiutua niistä eroon, poislukien tapaukset joissa viholliselta ampuu pään tohjoksi. Vihollistyyppejä ei ole paljon, mutta niitä on käytetty erinomaiset. Zombit ovat hitaita, koirat ovat nopeita kun taas metsästäjät molempia. Pelaajan aseistus kuitenkin kehittyy pelin edetessä, joten pelaajalla on eväitä vastata haasteisiin, jos pelaa korttinsa oikein.

Ensimmäinen kohtaaminen on tehty esimerkillisesti

Selviytymiskauhun pioneereja

Ensimmäinen Resident Evil ei ollut ensimmäinen selviytymiskauhupeli, mutta tapa jolla se muokkasi genreä omanlaisekseen ja tapa jolla se loi puitteet kaikelle mikä seurasi, on melko esimerkillistä. Pulmapainotteisuus, rajallinen määrä ammuksia ja monenlaiset hirviöt ovat vahva osa pelisarjaa ja kaikki alkoi tästä. Monet klassiset hahmot ovat edelleen osa pelisarjaa ja vaikka remake ei merkittävästi ensimmäisen pelin puolia kehittänytkään, on se erittäin vahva osa kokonaisuutta.

Epätoivoista toimintaa, pulmanratkontaa ja harhailua

Selviytymiskauhu on läsnä jokaisessa vaiheessa peliä. Taistelu on aina epätoivoista sillä ammuksia ei ole koskaan tarpeeksi huolettomaan räiskintään. Pistooli on laiha lohtu nopeita vihollisia vastaan ja haulikon ammukset ovat erittäin arvokkaita. Pomotaistelut käyvät nopeasti erittäin kalliiksi resurssien suhteen ja lääkintätarvikkeista on aina pulaa kun niitä todella tarvitsee. Huolellisella ja erittäin suunnitelmallisella taktiikalla resursseja pystyy kyllä hamstraamaan säilytyslaatikoihin jotka löytyvät aina turvallisista paikoista ja usein kirjoituskoneen vierestä, jolla pelin voi tallentaa. Tallennus tosin vaatii mustetta, joka on myös harvinaista tavaraa. Peli ei anna pelaajalle mitään ilmaiseksi ja huolimaton lähestyminen tilanteisiin käy monesti erittäin kalliiksi. Zombien ruumiiden polttaminen varsinkin on erittäin rajallista, koska siihen tarvittava kerosiini on niin ikään harvinaista ja koska sitä voi kantaa mukanaan vain vähän, pitää taisteluissa pitää mielessä sekin, miten viholliset tappaa ja mihin. Ammuskelu on myös kankeaa, sillä pelihahmo pysyy paikoillaan ampuessaan ja kääntyminen on melko kulmikasta. Zombeja vastaan tämä ei ole merkittävä ongelma pistoolilla, mutta nopeita vihollisia vastaan se ei ole enää niin yksinkertaista.

Suunnitelmallisuutta korostaa entisestään se, että pelaaja voi kantaa mukanaan todella rajallisen määrän tavaraa ja tähän lukeutuvat niin aseet, ammukset, parannustarvikkeet kuin pulmiin vaadittavat tarvikkeet ja avaimet. Chris pystyy kantamaan mukanaan kerralla vain kuutta esinettä kun taas Jill kahdeksaa. Tämä johtaa monesti siihen, että tiettyjen alueiden läpi joutuu kulkemaan uudestaan ja uudestaan, kun säilöön pitää viedä tavaraa ja sieltä pitää hakea tavaraa. Erityisesti silloin tämä on rasittavaa kun löytää paikan jossa on sekä etenemiseen tarvittavia esineitä, mahdollisesti vielä useampi ja sitten todella kipeästi tarvittavia ammuksia. Väärässä järjestyksessä poimittuna kaikkea ei saa mukaansa, koska tavaraoita ei voi pudottaa pois. Peli ei voi siis mennä lukkoon, vaan johtaa siihen, että pitää tehdä aivan turha reissu takaisin säilölle. Huomioitavaa on, että matka ei välttämättä ole pelkkä simppeli juoksu takaisin, sillä jos vihollisia ei ole tappanut, ne harhailevat edelleen käytävillä ja niitä pitää joka kerta väistellä. Itse pelasin sen verran matalalla vaikeustasteella ensimmäisen kerran, että resurssit riittivät kaikkien tappamiseen, mutta jo normaalin vaikeustason vihollisiin, eivät välttämättä ammukset yksinkertaisesti riitä.

Kaikkea tätä turhauttavaa ees taas sahaamista vain korostaa se, että todella monessa kohdassa peliä, on aivan hukassa sen suhteen, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. RE1 on metroidvania, se avautuu hiljalleen ja todella monissa tilanteissa pitää ensin löytää esine X jota pitää käyttää paikassa A jotta voi saada haltuunsa esineen Y, jota sitten käyttää paikassa B, jotta pääsee paikassa A eteenpäin, paikkaan C joka sitten vie tarinaa eteenpäin. Tietyt esineet eivät ole itsestäänselviä käyttää, vaan niiden oikeaoppinen käyttö voi olla pelkkää hakuammuntaa. Tietyt pulmat puolestaan ovat sellaisia, että väärin tehtyinä, tai ilman tarvittavia esineitä, ne johtavat kuolemaan, jota ei voi estää. Koska peli on yksi iso aarteenetsintä, tuntuu se helposti todella turhauttavalta pelata, mikä todellakin kannustaa oppaan käyttämiseen, jotta tietää että mitä esineittä pitää käyttää missä ja milloin, jotta pääsee oikeasti eteenpäin. Kartanossa tämä korostuu, koska se on iso kokonaisuus, mutta pienemmillä alueilla tätä ongelmaa ei niinkään ole. Tosin, pienemmät alueet usein palvelevat kartanoa ja niiltä löydetyt esineet, tullaan käyttämään kartanossa.

Paluu koko pelisarjan kryptiseen alkuun

Resident Evil ei ole selkeä peli. Siinä missä RE4 on melko suoraviivainen ja enemmän toimintapainotteinen kokonaisuus ja RE6:ssa voi nappulaa painamalla nähdä, minne pitää mennä, täytyy RE1:ssa kokeilla monesti onneaan ja ravata säilöllä hakemassa tarvikkeita joita sitten kokeilla siellä täällä, kunnes jokin onnistuu. Taistelu on lähinnä mausteena, sillä samalla tavalla kuin ammuksia on rajallisesti, myös vihollisia on rajallisesti, vaikeustasosta riippuen. Vaikka peli on kryptinen alusta loppuun asti, siinä on tiettyä viehätystä. Kauhun tämä peli tekee esimerkillisesti. Resident Evil ei nojaa painostavaan musiikkiin jonka volyymiä nostetaan heti kun viholliset käyvät kimppuun. Tämä peli nojaa psykologiseen kauhuun yhtä paljon kuin selviytymiskauhuun ja suoraan uhkaavaan kauhuun. Monissa paikoissa voi ensimmäisellä kerralla olla täysin rauhallista, mutta kun samaa käytävää menee toiseen suuntaan, hyppää ikkunan lasista sisään koira, joka voi erittäin nopeasti tehdä todella pahaa jälkeä. Kun mitään ei tapahdu, on peli pelottavimmillaan, koska sitä seuraavaa uhkaa jää odottamaan. Tunnelmallisesti peli on enemmän kuin esimerkillinen tapaus kaikilla kauhupeleille ja hyvin harvat osaavat tehdä saman, jopa samassa pelisarjassa.

Jos ykkös ressan remakea vertaa viimeisinpään sarjaan peliin, Villageen, huomaa todella selvästi tietyt yhdennäköisyydet, mutta Villagessa pulmat ovat lähinnä vaihtelua ammuskeluun, joka on merkittävästi suurempi tekijä ja kaikki etenemiseen vaadittavat tavarat eivät vie tilaa tavaraluettelossa. Ensimmäinen peli on se joka on pohjana kaikelle mikä on tullut jälkeenpäin, joten kyllähän se nyt häviää vertailussa lähemmäs kaikille muille ressoille, ainakin niille joita olen itse enemmän pelannut. Se ei kuitenkaan tee siitä huonoa peliä, sillä se pääsee varsin lähelle monien tasoa. Kun peliin pääsee enemmän sisään, se viihdyttää oikein hyvin ja varsinkin toisella hahmolla pelattuna, se on oitis parempi, kun ihan kaikkea ei tarvitse arpoa.

Myöhemmin tulleet remaket eivät myöskään pääse läheskään samalla tasolle isona kokonaisuutena kuin tämä, vaikka parempia pelejä loppuviimeksi omasta mielestäni ovatkin. Resident Evil 2:n Remake on todella lähellä sitä, mitä tämä Remake on, mutta paikallaan olevat kamerakulmat ovat poissa ja toiminnalle on enemmän tilaa, mutta pulmanratkonta on varsinkin aluksi tasavertaisella tasolla toiminnan kanssa. RE2:n remaken suurin ongelma, tähän remakeen verrattuna on se, että monia asioita on karsittu kokonaan pois tai muutettu merkittävästi huonompaan suuntaan. Tarinallisesti alkuperäinen RE2 oli merkittävästi parempi. Tämä remake on siinä mielessä parempi, koska kaikki muutokset, ovat lisää sisältöä eikä oikeastaan mitään ole karsittu pois koska kaikki muutoksetkin ovat lähinnä eri tavalla kerrottuja tilanteita. Syy miksi lopulta RE2:n remake ja RE3:n remake ovat parempi, tulee siitä, että niiden pelattavuus on parempaa, mutta jos niitä vertaa edeltäjiinsä, niin RE2 alkuperäinen ja RE2 remake ovat omasta mielestäni pitkälti samalla viivalla koska vaikka RE2A on pelattavuudessa erittäin ruskea, se on tarinankerronnassa ilmiömäisen hyvä. RE2R taas on tarinankerronnassa vain varjo siitä mitä sen pitäisi olla, mutta pelattavuudessa erittäin hyvä, vaikkakin muutamat typerät asiat, jotka RE3 remake on sitten korjannut, ovatkin läsnä. 

Isoin syy miksi tämä ei uppoa niin hyvin kuin nämä pari muuta remakea, johtuu pääasiassa siitä, että se miten peli rakentuu, tekee tästä ison aarrejahdin jossa harhailu on turhan isossa osassa. Myös pulmien ja toiminnan sekoitus toimii uusissa remakeissa paljon paremmin. Ulkoasu on tässä tapauksessa sivuseikka ja pelattavuus ja sen mielekkyys ovat ne asiat, jotka todella merkkaavat jotakin. Tavallaan, Resident Evil Remake on paremmassa asemassa kuin Resident Evil 2 remake, koska alkuperäistä RE2:sta olin pelannut kauan ennen RE2 remakea, jolloin remakea kohtaan oli odotuksia ja isoa osaa niistä on saavutettu, varsinkaan tarinallisesti. Kun alkuperäistä ja remakea on pelannut yhtä aikaa (vuorotellen, limittäin tms) niin remakea arvostaa merkittävästi enemmän ja sille tekisi mieli antaa korkeampiakin arvosana, mutta siinä on monia asioita, jotka eivät ole sieltä parhaasta päästä. Ohjattavuuden korjaaminen tekee remakesta kuitenkin niin monella tavalla paremman pelin ja tavallaan, se on ainoa mitä RE2:n remakelta olisin myös toivonut, en tarinallisuuden pilaamista.

Resident Evil: Remake on joka tapauksessa paljon parempi, mitä alunperin odotin sen olevan, kun taas alkuperäinen Resident Evil on mahdollisesti jopa huonompi kuin odotin sen olevan.

Yhteenveto

Resident Evil (alkuperäinen) on lähemmäs pelaamiskelvoton ja täysin ohjauksen vuoksi. Sitä ei ole millään tavalla hauska pelata, vaikka tarinassa puolensa onkin ja idea on hyvä. Resident Evil (remake) taas korjaa sen asian, jolla todella on väliä, nimittäin ohjattavuuden. Peliä voi pelata vaihtoehtoisilla kontrolleilla, jolloin peli on merkittävästi mielekkäämpi, joskin paikoin hieman kulmikas ja kömpelö. Pulmanratkonta on aina pääosassa, kuten myös jatkuva aarteenetsintäpelityyli ja toiminta on pelkkänä mausteena. Ääninäyttelyä on paranneltu samalla tavalla kuin ulkoasuakin.

Resident Evil on yllättävän hyvä peli ikäisekseen selviytymiskauhu peliksi. Se on paikoin todella turhauttavaa ympäriinsä ravaamista ja jos peliä ei pelaa yhteen soittoon, paikat kyllä unohtuvat nopeasti. Kaksi pelihahmoa tuo hieman vaihtelua mutta ei tämä yllä pelisarjan parhaiden, RE4,6,8 joukkoon sitten millään. Mutta hyvä katsaus menneisyyteen joka tapauksessa. Alkuperäinen on joka tapauksessa todella heikko tekele, mutta remake on peli jota kannattaa ainakin harkita, mahdollisesti jopa kokeilla.

+ Resident Evil tunnelma

+ Hyvät hahmot

+ Useampi pelihahmo

+ Paljon sisältöä

+ Erinomaisesti toteutettu kauhu

- Ohjattavuus (remakessa siedettävä)

- Todella pulmapainotteinen

- Jatkuva harhailu ja ees taas ravaaminen

- Epäselvä

Arvosanat:

Alkuperäinen: 3,3          Pettymys

Remake: 6,8                  Erinomainen

Peli josta menestynyt sarja sai alkunsa