GreedFall.jpg?1596161582

Tietyn aikakauden tyyliä jota mielellään näkisi paljon enemmänkin

 

 

Aluksi Greedfall voi tuntua miltä hyvänsä avoimen maailman roolipeliltä ja siitä tuleekin monella tavalla mieleen monet muut pelit. Mutta ne vaikutteet jotka Greedfall on ottanut, ovat olleet juurikin niitä oikeita ja tekevät tästä ehdottomasti kokeilemisenarvoisen ja erityisen tyylikkään kokonaisuuden.

 

 

Ahneuslankeemus

Nimellisesti peli ei kerro itsestään oikeastaan mitään joten voi olla haastavaa valikoida tälläinen astetta hämärämpi tapaus isosta joukosta tuttuja nimiä. Mutta Greedfall on hiomaton timantti kivien ja hiilien joukossa, joka ottaa mallia niin monesti roolipelistä joka on tullut ennen sitä, että ajoittain tuntuu että siinä on aika vähän oikeasti omaa. Tietenkin tässä vaiheessa on jo selvää että hyvin monien pelien kanssa voi olla vaikeaa huomata sellaisia oikeasti omia asioita. Greedfall tarjoaa monipuolisen toimintasysteemin suurella kykypuulla, monta ryhmäläistä omine ominaisuuksineen ja bonuksineen. Mukaan kuuluu myös standarteiksi nousseita roolipelimekaniikkoja kuten, tietyn ominaisuuden tasovaatimus tiettyjen asioiden suorittamiseen, tarinaa muokkaavia päätöksiä, romanssi sekä niin suuri määrä varusteita ja aseita että voi olla vaikeaa valikoida se oikeasti mieluisa. Mutta kaikissa ominaisuuksissa on sellainen pienoinen hiomattomuuden tunnelma.

 

Musketööri, miekkamies, alkemisti vai taikuri?

Ehkä se ensimmäinen asia mikä tässä pelissä kannattaa nostaa esiin on se asia, mikä todella veti oman huomioni todella vahvasti tämän pelin pariin. Peli näyttää uskomattoman hyvältä, ei ehkä graafisesti, mutta tyylillisesti. Juurikin tälläinen muskettisoturityylinen asustus nappaa todella paljon, sillä sitä ei ole turhan paljoa nähnyt peleissä. Siinä ohessa muskettien käyttö, uudisasukkaiden ja alkuperäisväestön erot, aateliset ja sotilaat sekä laivastoväki ja kirkkoväki yhdessä ja samassa paketissa luo erittäin monipuolisen ja värikkään kokonaisuuden joka toimii paremmin kuin voisi odottaakaan. Greedfall on yksi näitä tapauksia joissa on pakko korostaa sitä miten upealta pelihahmojen asustus näyttää ja miten hienosti tietyn aikakauden yhdistely toimintaan, tarinaan ja tunnelmaan todella toimii. Musketööriulkoasu on ehdottomasti oma suosikkini ja huomasinkin että yksi ensimmäisiä asusteita jonka sain, pysyi oma suosikkinani aivan alusta aivan loppuun asti. Tietysti suojukset ja muut lisääntyivät mutta tyylillisesti peli osui heti oikeaan. Myös hattu oli nappi asuma, vaikka todella vahvoja kandidaatteja oli muitakin ja kyllähän sitä olisi voitu vähän vielä koristaa sulalla tai parilla.

Tarina alkaa kun pelaajan muotokuvaa maalataan. Siinä samalla pelaaja valikoi itselleen sukupuolen ja naamataulun. Pelihahmona on kauppias-seurakunnan uusi legaatti, De Sarde. Pelaaja määrittelee sen että millainen henkilö De Sardesta muodostuu monenlaisten valintojen kautta. Ensimmäisiä asioita ovat tietysti ne, että mihin suuntaan hahmon erikoisominaisuuksia alkaa viemään. Panostaako pelaaja intuiotioon jonka avulla voi huomata asioita maailmassa mutta myös mahdollisuuksia keskusteilla vai olisiko karisma parempi ratkaisu jolloin muiden hahmojen suostutteleminen olisi helpompaa. Ehkä parempi olisi kuitenkin panostaa tarmokkuuteen joka auttaa esteiden ylittämisessä tai ehkä pelaaja haluaa rakennella tavaroita tai tiirikoida lukkoja. Kaikkea ei voi heti saada, mutta viimeistään pelin loppupuolella tietyt asiat hoituvat ilman mitään ongelmia.

Erittäin paljon tämä hahmonkehitys korostuu taisteluissa joissa tyylikkyys todella pääsee oikeuksiinsa erittäin pienien asioiden kautta. Pelkästään musketilla ampuminen on tehty niin mielekkääksi, että sitä ei vain voi olla hehkuttamatta. Ampuminen näyttää hienolta, kuullostaa hienolta ja tuntuu hienolta. Musketit ovatkin yksi pelin tyylikkäimpiä ratkaisuja ja pelihahmon kehityksessä on kokonainen osa joka on tarkoitettu musketeille. Sen lisäksi ehkä se kaikkein yleisin ratkaisu on lyömäaseiden, kuten miekan käyttö. Rapiirilla tai sapelilla saavuttaa oitis pelille tyypillisen tunnelmallisen otteen jota pelihahmon asustus korostaa entisestään. Miekkojen lisäksi lyömäaseina on myös nuijaa ja vasaraa ja vähän pidemmälle vietynä myös kahden käden aseita, kuten bastardi ja claymore tyylisiä miekkoja. Miekat ovat itselleni se ensisijainen juttu, mutta kyllä niitä muskettejakin oli pakko ohessa pitää lähellä ja kehittää. Siinä jäivät alkemia ja taikuus vähän syrjään, juurikin siksi koska kaikkea ei voi heti saada. Miekkojen käyttöön tarvitaan ketteryyttä, aseiden käyttöön taitoa ja jos haluaa käyttää parhaita asusteita, niin pitäisi olla myös kestävyyttä. Siihen jos haluaa sekoittaa vielä taikavoimia niin pitäisi olla vähän tahdonvoimaakin.

Peli antaa kuitenkin pelaajalle todella vapaat kädet tehdä mitä hän haluaa ja siitä syystä Greedfall toimii hyvin. Toiminta on ehdottomasti pelin parhaita osia sillä se on tehty juurikin sillä oikealla tavalla. Se voi tuntua itseääntoistavalta, mutta pelin edetessä vaihtoehtoja tulee lisää ja itse pidän tästä tyylistä huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Knights of the Old Republicin umpisurkeasta systeemistä tai Dragon Age: Originsin ei niin hyvästä toimintasysteemistä. Greedfall päihittää molemmat mennen tullen nopeudella, näyttävyydellä ja ennenkaikkea mielekkyydellä.

 

 

De%20Sarde.jpg?1596161581

De Sarden kehittämisessä riittää mahdollisuuksia

 

 

Vaikutteita parhailta

Pelattavuus ja sen monipuolisuus nousee yhdeksi pelin vahvimmaksi puoleksi. Suurien taitomäärien ja liittolaisten kautta peli tuo itselläni mieleen Dragon Age: Origins pelin joka on yksi parhaita fantasia-aiheisia roolipelejä. Siinä oli kuitenkin paljon sellaisia asioita joita olisi voitu tehdä paljon paremmin ja Greedfall on tehnyt kaikki nämä juuri siten, miten Dragon Age II teki myös. Pelihahmolla on ääni ja vaikka siinä ei laajaa tunneskaalaa olekaan, niin immersion vuoksi pidän siitä enemmän kuin pelkästä tekstistä ilman yhtäkään puhuttua sanaa. Dragon Age II voitti ykkösen tällä osa-alueella ja on hyvä että Greedfall on ymmärtänyt tämän myös. Sitten on toimitna joka myös on paremmin. DAO oli toiminnassa vuoropohjaismainen ja vaikka se olikin merkittävästi parempi kuin KOTOR umpisurkealla toiminnallaan, niin Greedfall on vielä parempi ja mahdollistaa toiminnassa myös tilanteen pysäyttämisen ja kykyjen valikoimisen kaikessa rauhassa jos suosii sellaista lähestymistapaa. Greedfall onkin ehkä lähimpänä Dragon Age: Inquisitionia DA sarjan kanssa mikä on se oikea ratkaisu, mutta toiminnallisesti, tämä peli vetää vielä pidemmän korren kuin Inquisition, sillä toiminta on vain niin hienoa, vaikkakin siinä on sitä toistoa.

Ajoittain pelissä vieraillaan myös leirissä jossa kaikki ryhmäläiset ovat koolla, mutta tästä ei ole otettu iloa irti samalla tavalla kuin Dragon Age: Origins otti sillä tässä leirissä ei ole samanlaista ryhmäläisten välistä jutustelua. Se on sääli sillä ihmissuhteet eri ryhmäläisten kanssa jää aika kapeaksi. Heillä on muutama henkilökohtainen tehtävä ja muutamat keskustelut voivat parantaa suhdetta tai johtaa romanssiin, mutta tämä on vain nopea ja pieni lisäys kun verrataan sitä DAO:n omaan. Sivutehtävien ja päätehtävien tekemisessä korostuu usein muutama tietty kaava joissa joskus taistellaan ja joskus keskutellaan. Usein tekeminen on paikasta toiseen siirtymistä ja siirtymien välissä vieraillaan leirissä, missä olisi voitu ottaa enemmän sisältöä mukaan. Tällöin hahmojen vaihtelu on kyllä helppoa. Jokaisella ryhmäläisellä on omat juttunsa jotka kannustavat valitsemaan heidät. Piispa Petrus korostaa pelaajan karismaa, sotilas Kurt auttaa tehostamaan varusteiden päivittämistä ja tutkija Aphra tieteellisten varusteiden rakentamista. Laivastomies Vasco on intuition tehostaja ja alkuperäisasukas Siora taas tarmokkuuden. Jokaisella hahmolla on myös omat taistelutyylinsäkin ja heitä voi aika vapaasti muokata varusteiden ja aseiden kautta, vaikkakin tietyt hahmot voivat käyttää vain tiettyjä varusteita.

Mielekkyys on ehdottomasti se iso mutta avoimen maailman pelissä, jossa alueet on tosin jaettu pienempiin kokonaisuuksiin, yleensä nousee esiin muutamia heikkouksia. Tässäkin pelissä niiltä ei ole täysin vältytty ja tässä kohtaa en nyt halua taas tehdä suoraa vertausta Inquisitioniin, vaikka se olisikin se helpoin ja ehkä jopa läheisin inspiraation lähde, vaan sen sijaan teen vertauksen Dragon's Dogmaan. Dogman iso tarinallinen heikkous oli siinä että pelihahmo ei puhu ja sen Greedfall on korjannut, mutta kun näitä kahta vertaa pelimaailmallisesti, niin Dragon's Dogman toiminta on aika erilainen pelkästään aikakautensa vuoksi, mtuta kumpikin on erityisen onnistunut. Se missä Greedfallin paremmuus näkyy on siinä, miten maailmoissa liikkuminen tapahtuu. Kummassakin pelissä pitää liikkua pitkiä matkoja jalan mutta Greedfall mahdollistaa paljon suuremman fast travel mahdollisuuden kuin Dragon's Dogma, jossa vain hyvin harvoissa paikoissa pystyi siirtymään nopeasti toiseen paikkaan, mikä teki pelistä aika rasittavan. Greedfallissa on paljon edestakaisin juoksentelua ja tietyt paikat tulevat liiankin tutuiksi, mutta ajoittain pystyy myös siirtymään paikasta toiseen.

 

Mahdollisuuksia kehittyä

Yksi pelin ärsyttävimpiä asioita on se jatkuva edestakaisin ravaaminen. Todella monet tehtävät ovat sellaisia jossa aloitetaan yhdestä paikasta, mennään sieltä kauas toiseen paikkaan käymään lyhyt keskustelu, sieltä mahdollisesti täysin toiselle alueella ja lopuksi ympyrä sulkeutuu kun palataan sinne mistä tehtävä alkoi. Tälläisiä tilanteita tulee todella paljon ja välillä tuntuu että ainoa mitä pelissä tehdään, on ravataan paikasta toiseen vain juttelemassa eikä tekemässä juuri mitään. Eräs tyyli seikka on myös siinä että tietyt ryhmittyvät saavat paljon enemmän tilaa kuin toiset, tosin huomioiden tämä uudisasukas asetelma, sen ymmärtää aika hyvin. Sitten on eräs asia mikä alkaa ärsyttää todella nopeasti, nimittäin tämä samojen repliikkien toisto. Jotkut hahmot eivät sano mitään niin korviin pistävää, mutta sitten on niitä jotka sanovat. Kurt varsinkin sanoo oman repliikkinsä niin rasittavan kuuluvasti että siihen kyllästyy erittäin äkkiä. Tässä mielessä toisto on kaikkea muuta kuin mieluisaa.

Hahmojen ulkoisessa olemuksessa huomaa aika nopeasti että todella monet hahmot ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Erot ovat joskus todella pieniä, kuten parta, hiustyyli tai pukeutuminen. Tietysti vaatisi paljon aikaa tehdä kaikista hahmoista oikeasti erilaisia ja kyllähän Witcher 3:ssakin tuntui että tietynlaisia hahmomuotteja käytettiin kyllästymiseen asti. Mutta se on kuitenkin yksi asia mikä vähän tuntuu rasittavan. Huomattavasti enemmän ärsyttää se, että vihollistyyppejä on hirviöiden muodossa todella vähän. Ihmisten kanssa asustukset sentään muuttuvat ja eri ryhmittyvät tuntuvat suosivan erilaisia aseita ja taktiikoita mikä pitää menon sentään erilaisena. Monissa peleissä tosin käytetään vain muutamia erilaisia vihollistyyppejä ja aika uusi tapaus Star Wars Jedi: Fallen Order lankesi tähänä samaan kuoppaan. Tiettyä variaatio on, mutta sitä olisi voinut olla alueittan vähän enemmänkin.

Tarinallisesti kokonaisuus kehittyy varsin hienosti ja eri hahmot saavat todellakin tilaa kehittyä. Se mikä kuitenkin harmittaa on se miten heikosti lopetus on tehty ja pääroisto jättääkin paljon toivomisenvaraa. Muutenkin koko pelin lopetuksessa tuntuu että silloin on menty sieltä mistä aita on matalin.

Mahdollisuuksia kehittymiseen olisi vaikka kuinka ja jos tämä peli jossakin kohtaa saa jonkinlaista jatkoa, vaikka sitten vain henkisen jatko-osan muodossa, niin kyllä se voisi olla hyvin kiinnostavaa kokea, sillä tämän tyylisiä ja tunnelmaisia pelejä voisi olla enemmänkin. Yhteen aikaan sanoin että western pelit olivat harvinaisempaa herkkua, nykyään niitä riittää, näitä ei niinkään.

Yhteenveto

Greedfallin tapauksessa erittäin tyylikkään ulkokuoren alla on monista avoimen pelimaailman ongelmista kärsivä tapaus, joka kuitenkin pelattavuudessa iskee todella kovaa. Tarina on varsin onnistunut ja ottaa hyvin nopeasti erittäin toisenlaisen suunnan, miltä peli aluksi vaikuttaa. Pelissä on monia asioita joita voisi kehittää mutta ne tärkeimmät palaset ovat paikoillaan ja mielekäs kokonaisuus on kyseessä. Pelattavuus toimii, tarina kehittyy hienosti ja tyylikkyys varsinkin vetää isot pisteet. Greedfall on siinä mielessä erityisen mieleenjäävä, että tämän tyyliluokan pelejä ei ole kovin paljoa. Fantasiapelejä on vaikka kuinka paljon aina Dragon Agesta ja Dragon Dogmasta alkaen, mutta tämän aikauden pelit ovat harvinaisempia. Mutta se mistä peli ansaitsee pisteet, on se, että se on sentään tehnyt imitoimansa asiat onnistuneesti.

 

+ Erittäin tyylikkään näköinen

+ Pelattavuudeltaan mielekäs

+ Paljon pelattavaa

+ Näyttävä ja tyylikäs toiminta

 

- Paljon ympäriinsä ravaamista

- Runsaasti toistoa

- Kehittävää olisi vielä ollut

- Kehnohko lopetus

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava