Soulslike genre on viimeisen vuosikymmenen aikana noussut todella merkittävästi genreksi pelimaailmassa ja se on saanut paljon erilaisia vivahteita kun eri pelit ovat ottaneet genrestä vaikutteita. Jotkut pelit ovat selviä soulslike genren edustajia, mutta sitten on niitä, joissa on paljon samaa, mutta joiden kanssa silti miettii, että ovatko ne enemmän souslite kuin soulslike.
Soulslite enemmänkin sellainen peli jossa on paljon selkeitä vaikutteita soulslike genrestä (jotka siis imitoivat selvästi Dark Soulsin kaltaisia pelejä). Souslite ei kuitenkaan suoraan tunnu siltä, miltä soulslike tuntuu ja syitä voi olla monia. Koska pelkästään soulslike on todella vaikeasti määriteltävä genre, niin tässäkin tapauksessa nämä varsin toisistaan erilaiset pelit jakavat monia asioita keskenään.
Dark Soulsin pikkuserkku
Vanhimmat Sielut
PlayStation Plus: Premium
Eldest Souls
Peli ei ole erityisen soulslike tyylinen vaikka nimi saattaakin heti johtaa ajatuksia siihen suuntaan. Eldest Souls on pomovihollisten tappamista eikä mitään muuta. Pelihahmo kehittyy samalla kun pomotaisteluista tulee kokoajan vaikeampia.
Jumalten kosto sortajiaan vastaan
Pelin tarinassa on omat puolensa ja tapa jolla kokonaisuus on rakennettu, on aika erilainen mitä itse odotin. Pähkinänkuoressa ihmiskunta oli aikanaan vanginnut monet "jumalat" jotka kerran hallitsivat maita. Mutta kun nämä olennot sitten pääsivät vapaaksi, olivat ne todella kostonhimoisia ja pistivät ihmsikunnan oitis polvilleen. Pelihahmo on viimeinen taistelija, joka voi vielä pelastaa ihmiskunnan rippii, tappamalla kaikki jäljellä olevat jumalolennot. Tarinankerronta, maailmanrakennus ja vastaava on hyvin lähellä sitä, mitä Dark Souls sarjassakin. Monet asiat ovat tulkinnanvaraisia, iso kokonaisuus hahmottuu tai on hahmottumatta ja monella tavalla pelin ote tarinasta toimii lähinnä syy laittaa pelaaja tappamaan iso joukko toinen toistaan vahvempia ja erikoisempia pomovihollisia.
Maailma on hyvä ja asetelma on kiinnostava. Pelin oma mytologia toimii siinä missä minkä hyvänsä From Softwaren soulslike pelin. Skaala vaikuttaa pienemmältä lähinnä siksi, koska peli on paljon vaatimattomamman näköinen. Graafinen ulkoasu tuo omassa mielessä mieleen monet muut haastavat soulslike tyylitellyt pelit jotka monesti jäävät 2D ympäristöön, kuten Blasphemous tai Moonscars. Itse en miellä niitä erityisesti soulslike genreen sillä niiden yhtäläisyydet ovat enemmän tyylillisiä, pelillisten sijaan. Eldest Souls on tässä suhteessa todella samanlainen tapaus, mutta se tuntuu merkittävästi enemmän soulslike peliltä kuin kumpikaan näistä kahdesta. Pelissä on juurikin sellaista fiilistä mitä vaikkapa juuri Dark Soulsissa on, vaikka hahmonkehitystä ei ole ja stamina toimii eri tavalla. Maailman rakentuminen, tarinan rikastuminen ja pelillinen vaikeus ovat kuitenkin sellaisia asioita jotka selvästi tekevät tästä soulslike genren edustajan. Samalla tavalla kuin vaikkapa Star Wars Jedi: Fallen Order on souslike, vaikka siitä puuttuu muutamia sellaisia asioita jotka mieltää todella selviksi soulslike raaka-aineiksi.
Tyyliltään Eldest Souls on väkivaltainen ja verinen kokonaisuus jossa ei ole puutetta hurjan näköisistä hirviöistä. Pelin ulkoasun karun värikäs tyyli on juurikin sellainen mikä saa tämän näyttämään hieman retrolta, mutta pitää sen silti erossa selvistä pixel art peleistä. Pelissä on käytetty värejä, mutta niitä on sävytetty vastaamaan pelin rujoa tyyliä. Se ei ole niin rujoa kuin Blasphemousissa, tai niin synkkää ja väritöntä kuin Moonscarsissa, vaan se näyttää tarpeeksi omanlaiseltaan, mutta sopii silti yhteen monien samankaltaisten indiepelien kanssa jotka ovat vaatimattoman näköisiä, mutta samalla aikaa todella hienosti tehtyjä ja tyylikkäitä.
Pomovihollisia ilman perusvihuja
Boss rush pelejä ei äkkiseltään tule montaa mieleen ja yhtenä syynä voi olla se, että ne harvemmin onnistuvat todella tekemään vaikutusta. Eldest Souls on juurikin tälläinen peli. Vaikka se ei ole suoranaisesti huono, niin siinä on paljon sellaisia asioita, jotka saavat sen tuntumaan useammin turhauttavalta, kuin mielekkäältä. Yksi merkittävä syy on siinä, että pelihahmon kehittyminen on melko hitaalta tuntuvaa ja siitä seuraa se, että pelissä alkaa tuntumaan, että pelihahmon aseita pitäisi pystyä voimistamaan, tai ominaisuuksia kehittämään jollakin tavalla, jotta hahmosta saisi sellaisen, että se tukisi omaa pelityyliä. Kyllähän pelissä on sellaisia asioita jotka rikastavat pelattavuutta tavalla tai toisella, yleensä tietyillä lisätehosteilla, mutta tämän kehityskaaren rytmitys ei ole se paras mahdollinen ja tekee kokonaisuudesta melko verkkaisen. Liian usein tuntuu että merkittävä tekijä pomovihollisten vaikeudessa tulee suoraan niiden suuresta määrästä elinvoimaa, koska heti parin ensimmäisen pomovihollisen jälkeen pomovihollisten kestävyys pomppaa merkittävästi ylöspän, ilman että pelaajalle tulee työkaluja joilla kompensoida tätä.
Peli on erittäin vaikea ja iso osa tulee siitä, että monet pomotaistelut nojaavat selkeisiin kaavoihin joiden opetteluun menee hetki ja senkin jälkeen oman hyökkäyksen jaksottaminen ottaa oman aikansa. Yrityksiä on loputtomasti, mutta tuntuu että tämä on juurikin sellainen peli jossa pitäisi olla enemmän keinoja tasoittaa tilejä, muutakin kuin vaihtaa pomovihollista toiseen ja kokeilla josko toinen olisi toista helpompi ja siitä saisi jotakin, mikä tekisi toisesa sitten helpomman. Megaman tyyliin.
Taistelu alkaa hyvin simppelinä. Pelaaja voi lyödä ja väistää, sekä tehdä vahvemman hyökkäyksen. Pelaaja pystyy lyömään miekalla ilman isompia rajoitteita, mutta vahvemmat hyökkäykset vaativat oman mittarinsa, kuten myös väistöliikkeet. Väistöliikkeiden latautuminen on yksi merkittävä syy miksi toiminnassa on sellainen soulslikemainen ote eikä pelkkä väistön spämmääminen ole yksinkertaisesti mahdollista ja huolimattomuus johtaa varsin nopeasti kuolemaan, kun sitä yhtä liikettä ei sitten pystykään väistämään, kun on tuhlannut väistönsä hetkeä aiemmin johonkin, johon ei olisi tarvinnut.
Yhteenveto
Eldest Souls on peli jossa ideana on taistella pomovihollisia vastaan uudestaan ja uudestaan, tullen joka kerta vähän paremmaksi. Tiettyjä tehosteita on saatavilla kun voittaa pomovihollisia ja pelin edetessä meno muuttuu nopeasti haastavammaksi. Tämä kokonaisuus ei kuitenkaan ole erityisen koukuttavaa ja menee enemmän turhauttavan puolelle, koska monissa tilanteissa tuntuu että virhemarginaali on alusta asti aika olematon. Pomovihollisissa on hienoja tapauksia ja eeppisiä tilanteita, mutta peli ei lopulta vain tunnu niin erikoiselta että sen parissa viihtyisi kovin pitkään.
+ Tyylikkäitä ja erilaisia pomovihollisia
+ Hyvä pelattavuus
+ Maailmanrakennus
- Monesti menee todella turhauttavaksi
- Verkkainen kehitys
Arvosana: 6,0
Hyvä
2D Souls 5
Kuuarvet
Moonscars
Tämä on tuttu oikeastaan siksi, että tämä on noussut silmille useammalla soulslikelistalla, ja kannan perusteella tältä voisi odottaa jotakin Blasphemousin tapaista, mutta samalla aikaa on mahdollista että peli on oikeastan omanlaisensa, tai vielä mahdollisempaa, ei soulslike ollenkaan, sillä hyvin monet ns. "Soulslike" pelit eivät juuri siltä tunnu, miltä monet selvät genren pelit todellakin tuntuvat.
Kivan näköinen mutta ontto
Moonscars, on hyvin samanlainen kuin Blasphemous, joskin värimaailmaan vielä synkempi ja sanoisin että graafisesti paljon hienompi. Pelaaja ohjaa Grey Irma nimistä hahmoa maailmassa jossa on selvästi vähän omanlaisemmat säännöt. Tarina ei ole kaikista selkein, mutta ei myöskään mikään täysi mysteeri. Pelattavuudessa Moonscars tuntuu enemmän Hollow Knightilta kuin Dark Soulsilta sillä kestävyyttä ei ole, mutta magia palautuu vihollisia vahingoittamalla ja sitä käytetään loitsuihin ja parantamiseen. Taistelussa isossa roolissa on myös ympäristö, sillä vihollisten lyöminen piikkeihin tappaa ne välittömästi.
Peli on kuitenkin melko nopeasti nähty ja kuten Blasphemous, mielenkiinto sitä kohtaan loppuu suht äkkiä. Moonscars ei ole mitenkään merkittävästi metroidvania, vaikka siinä oikoteitä onkin, eikä se tunnu juuri soulslikeltäkään. Peli on melko itsestäänselkeä eikä mikään sokkelo jossa reittiä pitää etsimällä etsiä, kuten Sundered. Pelistä tulee samanlainen fiilis kuin Aeterna Noctistista, sillä senkään pelin kanssa ei erityisen pitkään ollut mielenkiintoa.
Toiminta melko simppeliä, mutta siihen saa nopeasti lisää muuttujia ja vähän myös vaihtoehtoisia metodeja. Hahmonkehitys ei vedä mitään lisäpisteitä, sillä se tuntuu melko tylsältä ja tylsäksi peli muutenkin alkaa aika nopeasti mennä eikä kokonaisuudessa tunnu olevan oikeastaan mitään sellaista joka todella pitäisi mielenkiintoa yllä ja kannustaisi jatkamaan pelin parissa.
Yhteenveto
Moonscars on tyylikkään näköinen ja synkkä peli oikein kivalla taistelulla. Tarinallisesti se ei ole erityisen mukaansatempaava ja valikoiden ulkoasu on todella aneeminen ja niihin yhdistettynä pelin hahmonkehitys on myös aika mitäänsanomaton. Moonscars on melko mitäänsanomaton kokonaisuus jossa ei ole miteään sellaista koukkua joka pitäisi mielenkiintoa yllä.
+ Synkkä ulkoasu
- Melko tylsä
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Limb Souls
Pinttynyt Lika
PlayStation Plus: Premium
Grime
Saatu joskus ilmaisena myös Epiciltä, mutta vasta nyt oikeasti kokeiltu kun tullut vasta PS Plussa valikoimassa. Mitään etukäteistietoa tästä ei ollut, peli ei näytä erityisen kiinnostavalta ja sitä rataa, mutta kyllä se lopulta alkaa tuntua siltä, että se mahtuu hyvin näihin 2D soulslike peleihin.
Ylijäämäpalat muista soulslike peleistä
Siinä missä Eldest Souls keskittyy vain pomotaisteluihin, tuntuu Grime keskittyvän enemmän tasohyppelyyn, vaikka luvassa on myös taisteluakin. Tarina kryptisempi kuin yhdessäkään From Softwaren soulspelissä ja tasohyppely ja esteiden välttely toimii lähinnä siksi, että peli on 2D. Taistelu on todella tylsää eikä pelin ulkoinen anti ole sekään erityisen iskevä, sillä valtaosan pelin olennoista on joitakin outoja mutantteja jotka koostuvat satunnaisista raajoista ja ties mistä muusta. Peli tuntuu merkittävästi enemmän metroidvanialta kuin soulslikelta, mutta kun mukana on runsaasti genren rakennuspalikoita, kestävyysmittarista ja elinvoimamittarista alkaen, niin kyllä tässä haistaa sellaisen soulslikemaisen otteen, jopa enemmän kuin Blasphemousissa.
Pelaaja ohjaa pelissä chiseld one nimellä kulkevaa olentoja, ihan kuten Fromin peleissä on muita one loppuisia hahmoja. Tarkoitus on tutkia hyvin erikoista maailmaa ja siinä ohessa ehkä oppia jotakin maailman historiasta, siitä miten sen taustalla ja miten se on muovautunut, puhumattakaan sen erikoisista olennoista jotka koostuvat näennäisesti normaaleista raajoista, mutta eivät välttämättä normaalilla tavalla. Grime on peli jota on vaikea selittää ymmärrettävästi, joten siitä saa paremman kuvan kun vähän näkee että millainen maailma on kyseessä. Mitään erityisen kiinnostavaa ei ole luvassa eikä Grimen tyylissäkään ole mitään mikä erityisesti iskisi, joten tämä on sellainen peli joka sillä saralla unohtuu helposti ja nopeasti, ellei se sitten satu jäämään mieleen juuri siksi, koska se on niin erikoisen näköinen.
Pelattavuudessa Grime ei nouse erityisen hyväksi kokonaisuudeksi. Taisteluun kuuluu väistö ja pari erilaista iskua kuten muissakin genren peleissä. Muutamia omiakin juttuja on, mutta pääasiassa taistelu on hyvin perustasoista ilman mitään ihmeellistä. Tasohyppely, sekin on hyvin yksinkertaista ilman mitään erikoisuuksia. Loppuviimeksi se on kenttäsuunnittelu joka ei tee kokonaisuudelle merkittäviä palveluksia sillä vaikka peli toimii metroidvaniana oikein hyvin, niin rytmitys ei ole se paras mahdollinen, eikä maailma erityisen iskevä sekään, koska kaikki näyttää niin samanlaiselta ja hyvin aneemiselta. Pelissä ei ole oikeastaan mitään sellaista joka koukuttaisi jatkamaan pelin parissa, vaan sen kanssa tuntuu että kaikki on nähty hyvin pian eikä pelaaminen siitä mielekkäämmäksi muutu. Pikemminkin päin vastoin. Peli on haastava, mutta ei hyvällä tavalla ja koska se on lisäksi melko epäselvä, ei sitä vain viitsi yrittää setviä juuri enempää.
Yhteenveto
Grime on melko mitäänsanomaton peli. Siinä huomaa monet soulslike vivahteet ja pelilliset ratkaisut, mutta kokonaisuutena kyseessä on melko epämääräinen, joskin omannäköinen metroidvania tylsällä toimnnalla, samanlaisilla ympäristöillä ja epäselvällä rakenteella.
+ Omalaatuinen tyyli
- Tylsä
- Epäselvä
Arvosana: 3,6
Säälittävä
2D Souls 2
Suola ja Uhraus
PlayStation Plus: Premium
Salt and Sacrifice
Omalla kohdalla ensimmäinen peli sarjassa, Salt and Sanctuary jäi pelaamatta, mutta olisi ollut kiinnostavaa kokeilla, sillä se on yksi niitä pelejä joka todella vaikuttaa 2D Dark Soulsilta. Tämä jatko-osa on nyt tilaisuus korjata tilanne ja katsoa että onko tästä pelisarjasta yhtään mihinkään soulslike genressä.
Synkkä maailma leikekirjagrafiikalla
Salt and Sanctuaryn jatko-osa näyttää oitis siltä, miltä edeltäjänsä. Itse en ole ensimmäistä peliä pelannut, joten vertauksia on haastavaa tehdä, mutta olettaa voisi, että jatko-osa pyrkii olemaan uskollinen ykköspelille, mutta samalla aikaa se pyrkii parantelemaan ykkösen juttuja karsien pois ne huonot ratkaisut ja hioen niitä parempia. Salt sarja on varmaan se ensimmäinen 2D soulslike, sillä Blasphemous ilmestyi vasta useampi vuosi sen jälkeen ja yhdessä ensimmäisen Lords of the Fallenin kanssa, Salt and Sanctuary oli niitä ensimmäisiä souls klooneja jotka enemmän tai vähemmän pyrkivät toistamaan sen, mitä Dark Souls ja kumppanit olivat tehneet aiemmin.
Peli on maailmallisesti hyvin uskollinen esikuvilleen sillä synkkä maailma on väkivaltainen ja raaka. Tarina on kryptinen ja pelissä pääsee aika pitkälle ilman että tarinaa isommin edes seuraa tai avaa. Pääpaino on vihollislaumojen enemmän tai vähemmän taktisessa niittämisessä. Monesti haaste tulee vihollisasettelusta, mutta ajoittain vastaan tulee myös sen verran kestäviä vihollisia, että ne ovat yksikään merkittävä uhka. Pomoviholliset ovat tietenkin asia erikseen ja niitäkin löytyy, toinen toistaan vaikeampia. Taktisuus korostuu siinä että osaa käyttää saatavilla olevia aseita mahdollisimman tehokkaasti. Joskus nuolien ampuminen on hyvä ratkaisu, kun taas toisinaan lähikontakti miekan, keihään tai jonkin muun kanssa on parempi ratkaisu. Hahmonkehityksellä on oma roolinsa kokonaisuudessa ja se on hyvin soulslike tyylistä, jossa pelaaja voimistaa hahmon tiettyjä ominaisuuksia.
Se mikä tekee tästä pelistä omanlaisimman, on sellainen tietynlainen leikekirjatyylinen grafiikka jossa monet hahmot ovat kuin paperinukkeja. En sano tälläistä ulkoasua hienoksi, mutta se erottaa pelin monista muista kaltaisistaan, joita on nykyään jo todella paljon. Salt ykkösen ilmestyessä vastaavia pelejä ei juurikaan ollut mutta Salt 2 joutuu kilpailemaan todella suuren joukon kanssa, johon kuuluu monia vähän soulslike henkisiä pelejä, jotka kuitekin synkällä ja väkivaltaisella tyylillään pääsevät todella lähellä tämän pelin tyyliä. Siksi onkin harmillista että Salt and Sacrifice ei pidä sisällään paljoakaan sellaisia asioita, jotka tekisivät siitä parhaan tässä kasvavassa kilpailussa. Peli tuntuu alkavan todella hitaasti ja ottaa aikansa myös päästä perille siitä mitä pelissä todella pitäisi tehdä. Tämä on monien genren pelien tapaan sellainen peli joka ei rytmityksellään pidä erityisen hyvin kiinni pelaajita, vaan selvästikin pyrkii nopeast karkoittamaan monet kokonaan pois.
Yhteenveto
Salt and Sacrifice on vahvasti soulslike henkinen, vaikea ja synkkä peli. Toiminnassa on selviä vivahteita Dark Soulsista ja kumppaneista, kuten myös tyylissä. Pelin graafinen ulkoasu on ihan hieno ja pelattavuuskin toimii. Peli on kuitenkin melko itseääntoistava, keinotekoisen vaikea ja melko hitaalta tuntuva kokonaisuus, joka on erilainen lähinnä siksi, että tämä sen alkuperäisen 2D soulsliken jatko-osa.
+ Synkkä tunnelma
+ Soulslike perusteet löytyvät
- Keinotekoisen vaikea
- Hidas
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Pääarvio
Merkittävästi joukosta erottuva, mutta ei suoraan enemmän soulslike kuin monet muut.
Crystal souls
Asterigos: Tähtien Kirous
Asterigos: Curse of the Stars
Demo muistuu tämän pelin tapauksessa aika hyvin mieleen, niinkin hyvin että sen jälkeen kiinnostu peliä itseään kohtaan nousi merkittävästi. Useampi erilainen ase tarjosi mukavasti vaihtelua, peli oli tyyliltään todella hienon näköinen ja päähenkilökin oli hyvin tehty, joten kyseessä oli peli joka jäi mieleen potentiaalisena tapauksena. Soulslike elementtejäkin oli todella selvästi eikä graafisesta ulkoasustakaan moitittavaa löytynyt, joten kaikki palaset ovat ainakin kohdallaan.
Pohjolan tytär matkustaa etelään
Pelin päähenkilö on tulitukkainen, viikinkivivahteinen Hilda, jonka seikkailu alkaa, kun hän lähtee etsimään isäänsä ja tämän soturieita, näiden matkalla kirottuun kaupunkiin, joka on jumissa "ajassa". Hänen matkansa monimutkaistuu hyvin tuttuun fantasiatarinatyyliin eikä tarina isona kokonaisuutena ole mitään sellaista, joka ei vaikuttaisi nopeasti todella tutulta. Hilda on pelihahmona erittäin hyvä nuori soturi joka vaikuttaa nuorelta tytöltä Braven/Urhean Meridan tapaan, mutta tyyli on viikinkimaisempi, vaikkakin suhteellisen hillitystä. Kaupunki johon on matkustaa taas tuo mieleen antiikin Rooman, mikä on tyylillisessä mielessä erittäin hieno ratkaisu ja siitä on osatut ottaa irti yhtä ja toista. Tunnelmallisessa mielessä Asterigosissa on runsaasti hyviä pieniä ratkaisuja ja se mikä todella tekee pelistä merkittävästi taianomaisemman, ovat pelin kristallit, jotka tuovat Hildan aseisiinkin vähän taikuutta.
Kristallityyli on erittäin hyvä tyylillinen lisä ja yksi tapa tehdä pelistä hieman enemmän modernisoitu. Tietyt sotakoneet ovat tämän ratkaisun kautta saaneet vähän lisää ytyä, mutta yleinen tyyli pitää kiinni antiikinaikaisesta tyylistä, mikä sopii hienosti yhteen myös sen ratkaisun kanssa, että kaupunki johon pelin tapahtumat sijoittuvat on ajallisesti jumissa. Maailman jumalkulttuurin ja kahden maailman kohtaamisen kautta iso kokonaisuus kehittyy oikein hyvää vauhtia, mutta samalla aikaa se ei oikein missään kohtaa todella erotu edukseen tai haitakseen. Sivuhahmot unohtuvat aika nopeasti ja pomovihollisistakaan ei jää erityisen hyvin mieleen yhtäkään, vaikka isona kokonaisuutena pomotaistelut on tehty oikein hyvin, sellaisella perushyvällä soulslike metodilla. Jotkut sivuhahmot, kuten antropomorfinen kettu Vulcane, ovat merkittävästi muita parempia ja koska Vulcane on seppä, tulee hänen palvelujaan käytettyä todella paljon. Myös jotkut pomoviholliset jättävät vahvan vaikutelman, kuten eräs ilmaelementtiä käyttävä hirviösusi.
Souslike genren edustajana Asterigos on tuntuu monesti sellaiselta lite versiolta, sillä stamina mittaria ei ole eikä peli ole niin vaikea kuin monet genren pelit. Alueet linkittyvät toisiinsa hyvin, taistelussa on sellainen selvä soulsvivahteisuus ja oikoteitäkin löytyy. Asterigos on tässä mielessä erittäin hyvä esimerkki siitä että peli tuntuu todella selvästi soulslike genren edustajalta, mutta samalla aikaa siitä puuttuu sellaisia asioita, joiden kanssa sitä pitäisi lähes puhtaalta genren peliltä. Tietyllä tavalla tuntuu että soulslike pelit ovat olleet tässä tapauksessa enemmänkin suuntaan antavia, mutta loppuviimeksi tässä on useita aika selviä soulslike elementtejä joiden kanssa Asterigos on aika selvästi osa genreä, eikä vain jotakin jota yritetään tuputtaa osaksi genreä, kuten Hollow Knight tai Sekiro: Shadows Die Twice, joista kumpikaan ei ole soulslike. Asterigosista puuttuu muutamia aika selviä osia, mutta niin puuttuu myös Star Wars Jedi peleistä ja niissä on tämän pelin tapaan erittäin vahva soulslike fiilis.
Graafinen ulkoasu pelissä toi itsellä oitis mieleen Kena: Bridge of Spiritin ja jokusen modernin Disney/Pixar elokuvan. Asterigos on värikäs peli, se näyttää todella kivalta ja onnistuu jo pelkästään tässä mielessä erottumaan todella hyvin joukosta. Visuaalinen tyyli näyttää kivalta, korostaa tiettyjä puolia kokonaisuudessa ja tähän päälle vielä oikein hyvä ääninäyttely, niin Curse of the Stars voisi aivan hyvin mennä Disney elokuvasta soulslike muodossa. Itse todella pidän tälläisistä peleistä jotka eivät edes yritä olla sellaisia realistisia pelejä, kun eivät selvästikään yllä sille tasolle, vaan enemmänkin ottavat tälläisen ulkoasusuunnan. Asterigosin tapauksessa se todellakin palvelee peliä erittäin hyvin ympäristöissä ja vielä enemmän pelihahmoissa.
Peruspätevää toimintaa ja lisävivahteita
Ylivoimaisesti isoin juttu toiminnallisessa mielessä ovat useammat aseet joita Hilda voi käyttää. Nämä aseet ovat käytössä heti intron jälkeen ja pelaaja voi vapaasti valita mieleisensä miekasta ja kilvestä, keihäästä, sotavasarasta, tikareista, taikasauvasta ja rannekkeista joista jokaisessa on omat juttunsa jotka tekevät kustakin aseesta omanlaisensa. Aseet toimivat sillä perinteisellä tavalla, mutta niissä tuntuu kaikissa olevan myös jokin lisäjippo jonka kautta niistä saa vähän enemmän irti. Miekka ja kilpi esimerkiksi nojaavat joka puhtaaseen miekan käyttöön ja kilven tukikäyttöön, tai sitten kilpi ottaa aktiivisemman roolin. Rannekkeet taas toimivat nyrkkeilytyylillä, tai niillä voi jättää ansoja. Taikasauva taas toimii pitkän kantaman aseena, mikä tekee siitä hyvän kakkosaseen. Pelihahmo pystyy kantamaan kahta asevariaatiota yhtä aikaa, mutta asevalintaa voi hyvin vapaasti vaihdella ja kaksi asetta toimivat lähinnä nopeasti valittavina. Toiset aseet ovat nopeampia kuin toiset ja hyvä synergia on iso osa taistelua. Itse pidin yllättävän paljon keihäästä, vaikka tälläisissä peleissä miekka ja kilpi olisivat oma ykkösvaihtoehtoni. Kaikissa aseissa on oma kehityspuunsa joka loppupuolella todella saa aivan uudet mittasuhteet. Keihäällä esimerkiksi voi valjastaa tuulen käyttöönsä ja tehdä massiivista vahinkoa pidemmällä kantamalla ja samalla pysyen itse haavoittumattomana. Aseiden kanssa kokeilemiseen kannustaa myös se, että niiden kehityspuiden nollaaminen ei ole merkittävä kustannus sekään ja lisää vaihtoehtoja kokonaisuuteen merkittävästi.
Taistelu ei ole erityisen haastavaa, mutta paikoitellen vastaan tulee tilanteita kun vihollisilla on merkittävä yliote ja tietyt aseet korostuvat erittäin hyödyllisinä. Astetta kestävämmät viholliset tuovat oitis lisähaasteen kokonaisuuteen ja tässä mielessä peli kehittyy todella hyvässä rytmissä, sillä taistelusta ehtii saada todella hyvin kiinni ennen kuin se merkittävästi nousee ja sama pätee useisiin pomotaisteluihinkin. Alkupuolella pomotaistelut ovat melko simppeleitä, vähän tavallisia vihollisia haastavampia yhteenottoja, mutta loppupuolella peliä vastaan tulee merkittävästi vaikeampia yhteenottoja, joista varsinkin vapaaehtoiset haasteet todella ovat haasteita. Toiminta pysyy mielekkäänä pitkälti koko matkan ajan joten isompia ongelmia isossa kokonaisuudessa ei ole ja haasteet tulevat aivan muista asioista. Ilman aseiden kanssa vaihtelua peli menee helposti todella itseääntoistavaksi, mikä ei ole missään nimessä hyvä asia. Koska aseiden kehitys on iso osa taistelua, päädytään pelissä joko tilanteeseen jossa kaikkia aseita on päivitetty hieman ja niiden kanssa vaihdellaan kokoajan, tai sitten kehitetään kahta asetta, etenkin sitä jota käyttää ylivoimaisesti eniten ja sivuuttaa muut aseet lähes kokonaan, jolloin pelistä tekee helposti itseääntoistavan itselleen.
Paikoin liiankin vaikeaselkoista etenemistä
Merkittävästi isompi ongelma isossa kokonaisuudessa on se että Asterigos tuntuu todella usein todella epämääräiseltä ja vaikeaselkoiselta peliltä siinä suhteessa, mihin päin pelissä pitäisi ajoittain suunnistaa. Pelissä ei ole merkkiä joka ohjaisi oikeaan suuntaan, eikä karttaa josta katsoa oma sijainti. Pelissä on kartta jolla voi valita alueen jonne matkustaa, mutta sen jälkeen suuntimia ei enää ole ja pelissä voi joutua harrastamaan runsaasti turhauttavaa harhailua, kunnes sitten löytää sen yhden oikean kohdan josta pääsee eteenpäin. Monesti se on joko portti jota ei ole saanut aiemmin auki, tai sitten maaginen tuli jota ei ole pystynyt ylittämään, mutta josta selviää kun saa tietyn ominaisuuden käyttöönsä.
Yksi tälläinen ominaisuus on pelin elementtisysteemi jossa käytetään mm. Tulta ja jäätä taistelussa ja satunnaisessa pulmanratkonnassa, mutta itse huomasin että tämä osa monesti unohtui lähes kokonaan, kunnes sitä sitten oikeasti tarvitse. Pelissä on myös arkkuja jotka saa auki tikareilla ja arkkuja jotka saa auki taikasauvalla, mutta näiden kanssa pelissä on tehty oikea ratkaisu jossa pelaajalla ei tarvitse olla kyseistä asetta valittuna jotta arkun saa auki. Keräiltävää tavaraa on jonkin verran mutta en itse huomannut tarvitsevani merkittävää farmaamista resurssien tai kokemuspisteiden kanssa samalla tavalla kuin todella monessa muussa soulslike pelissä. Hahmo kehittyy todella hyvää vauhtia ja pienellä kokemuspisteiden säästöllä saa helposti avattua tehokkaita taisteluliikkeitä ykkösaseelle.
Sivutehtävien kanssa pelin kryptisyys tulee erittäin vahvasti esiin siksi, koska peli ei pidä kirjaa oikeastaan mistään mistä sen todellakin pitäisi, tai kerro kaikkea, mistä olisi todellakin hyötyä. Pelissä täytyy pitkälti itse muistaa että missä mitäkin on ja mitä ollaan tekemässä. Tässä mielessä peli menee tähän kategoriaan "katso googlesta" joka auttaa tiettyjen kohtien ohi, jos pelaajalta on mennyt ohi että mitä pitäisi tehdä. Kentät eivät ole mitään aivan valtavia, mutta paikoin sen verran monimutkaisia ja sokkelovivahteisia, että voi olla haastavaa muistaa missä mitäkin on ja minne pitäisi milloinkin mennä. Tämä on erittäin suuri sääli, sillä tietyillä selvennyksillä Asterigos: Curse of the Stars, olisi merkittävästi parempi peli ja sitä voisi pitää jopa esimerkillisinä genrensä edustajana, mutta nyt kokonaisuudessa on liian paljon selviä heikkouksia jotka olisi pitänyt korjata.
Yhteenveto
Asterigos on isona kokonaisuutena ok peli, ei mitään erityisen huonoa, mutta ei myöskään erityisen hyvää. Toiminnallisesti pelissä on mukavasti muuttujia mikä avittaa melko itseääntoistavaa taistelua. Useampi erilainen ase tarjoaa mukavasti mahdollisuuksia tuoda vaihtelua taisteluun. Pelin suurimmat ongelmat on sen rakenteessa joka ei ole aina niin selkeää kuin toivoisi, mitä tulee etenemiseen. Ulkoasu on todella hienon näköinen tietyllä Pixar animaatiovivahteisuudellaan, vaikka tarina vähän latteaksi jääkin. Mutta ei peli missään vaiheessa onnistu erottumaan joukosta ja vaikka se on pätevää pelattavaa, ei se ole sellainen peli, joka nousee muiden yläpuolelle.
+ Eri aseiden tuoma vaihtelu
+ Värikäs graafinen ulkoasu
+ Hyvä päähenkilö
- Epämääräinen eteneminen
- Vähäinen vaihtelua
Arvosana: 7,0
Loistava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.