Kokeiluversiot ovat yksi sellainen ominaisuus jota PS Plussassa kaipaisi paljon enemmän, koska niissä olisi paljon potentiaalia houkutella hankkimaan kokonainen pelikin. Tosin monien kohdalla on myös mahdollista että kokeiluversio varmistaa sen, että peli ei ole hankkimisen arvoinen.

Alunperin ideana kokeiluversioissa oli tarjota pelaajalla kokonaista peliä pelattavaksi kahden tunnin edestä, mutta sitten alkoi enemmän ja enemmän ilmestyä näitä tapauksia kun peliä on tarjolla vain tunti tai joissakin tapauksissa puoli tuntia, mikä on aika vähän. Tietynlaisissa peleissä sen kyllä ymmärtää mutta monesti tuntuu että jos kokeiluaika on alle sen kaksi tuntia, niin peli on joko niin lyhyt että siitä ehtisi kahdessa tunnissa pelata ison osan, tai se on niin huono että kaksi tuntia ehtisi paljastaa sen täysin. Syitä voi olla monia mutta omalla kohdalla alle kahden tunnin kokeilu nostaa oitis vähän punaisia lippuja.

Kokeiluversiot ovat joka tapauksessa erittäin hyvä osa PS+ palvelua vaikka niitä ei kaikkia pelaisikaan. Typerää on lähinnä se että monet pelit jotka oikeasti hyötyisivät tästä, eivät joko saa kokeiluversiota ollenkaan, tai saavat sen niin myöhään että se ei varsinaisesti enää auta peliä mahdollisesti kasvattamaan myyntiään.

Ay me mates, set the sails...

Varjopelinavaus: Kirottu Miehistö

PlayStation Plus: Premium

Shadow Gambit: The Cursed Crew

Vaihteeksi sellainen peli josta ei ollut oikeastaan mitään ennakkotietoa ennen kokeilemista ja tästä sai kahden tunnin aikana erittäin hyvän käsityksen kokonaisuudesta. Se ei ollut sitä mitä kannen perusteella odotin, mutta samalla voidaan todeta, että se mitä peli tarjoaa, toimii aika hyvin ja kovin montaa vastaavaa ei ole tullut pelattua.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

Kirotut merirosvot aavelaivalla

Pelissä mystinen kirous on herättänyt joukon merirosvoja henkiin, samalla voimistaen näitä yliluonnollisilla ominaisuuksilla. Aluksi pelaaja ohjaa yhtä epäkuollutta, kirottua, merirosvoa, mutta kun tämä merirosvo onnistuu vapauttamaan Red Marley nimisen merirosvolaivan, alkaa tästä aarrejahti jonka aikana pelaaja pyrkii vahvistamaan omaa miehistöään, herättämällä henkiin Red Marleyn entisiä miehistönjäseniä kokista, lääkäristä ja tarkka-ampujasta alkaen. Kaikilla miehistön jäsenillä on omat erikoisominaisuutensa joita yhdistelemällä pystyy vastaamaan moniin haasteisiin joita pelissä tulee vastaan. Merirosvot ovat oitis vastakkain inkvisition kanssa, jolla on omat taikavoimansa ja merkittävästi enemmän henkilöstöä kuin merirosvoilla. Tarinallisesti peli ei ehdi kovinkaan pitkälle kahdessa tunnissa, mutta Red Marleyn entinen kapteeni, Mordechai, voipi olla aika isossa roolissa kun peli vähän etenee.

Tyylillisesti peli näyttää oikein kivalta ja samoin eri miehistön jäsenet jotka on tehty oikein hienon näköisiksi. Red Marley itsessään on myös hyvin tehty "hahmo", sillä tämä laiva toimii todella isona osana tarinaa sillä vaikka laiva fyysisesti toimii merirosvojen päämajana, on laivan henki monella tavalla yksi arvokkaimpia liittolaisia, sillä laivan magia tarjoaa valtavasti etua taistelussa vihollisia vastaan. Tämä koko asetelma toimii erittäin hyvin ja lisää kiinnostusta peliä kohtaan melko paljon. Vaikka pelin ns. Päähenkilö ei se kaikista kiinnostavin hahmo olekaan (nimenkin olen jo unohtanut) niin miehistön lisääntyessä kokonaisuus vaikuttaa kokoajan paremmalta sillä mukaan mahtuu aika hienosti toteutettuja piraatteja joilla sekä ulkoisesti että pelillisesti. Tietyist eri piraattien "henkiinherättäminen" on arpapeliä koska hahmosta ei saa täyttä kokonaiskuvaa kuin vasta hahmolla pelaamalla, mutta sanoisin että itse osuin todella oikeaan omalla valinnalla, sillä laivakokki on todella hyvin tehty hahmo.

Shadow Gambit on haastava peli, sillä se on reaaliaikainen strategiapeli suurella määrällä muuttujia ja itse en ole kovin montaa tälläistä peliä pelannut, sillä ne tuppaavat olemaan todella turhauttavan vaikeita erittäin nopeasti. Kahden tunnin aikana näin ei ehtinyt käydä, sillä olisinkin ehtinyt pelata yhden päätehtävän, johon uppoasi reilu puolituntia ja runsaasti arpomista. Shadow Gambit on kuitenkin oikealla tavalla rakentuva kokonaisuus joka alkaa sopivan simppelisti ja vaikeutuu hiljalleen, onnistuen siinä samalla pitämään mielenkiintoa yllä. Peli pääasiat ehtivät tulla esiin, mutta isosta kokonaisuudesta saa todellakin vain maistiaiset koska uskallan veikate että vaikka samanlaiset pelit olisivatkin tuttuja, ei kahden tunnin aikana tässä pelissä ehdi kovinkaan pitkälle, mutta sen verran peliä saa käyntiin, että sitä olisi kiinnostavaa jatkaa.

Desperados merirosvoteemalla

Varsinainen pelaaminen tuo nopeasti mieleen pelit Desperados ja Commandos, joista Desperados on huomattavasti se kiinnostavampi peli, koska länkkäriteema nappaa todella hyvin. Desperados on enemmän kuin osuva esimerkki antamaan viitteitä siitä, mihin Shadow Gambit todennäköisesti etenee, sillä Desperados on vaikea peli jo ihan muutaman kentän jälkeen. Kovin montaa virhettä siinä ei pysty tekemään ilman että koko komeus menee päin seiniä ja Shadow Gambit on haastava samoilla tavoilla. Pelihahmot eivät kestä vahinkoa erityisen paljoa, heidän ominaisuuksiensa täytyy käytön jälkeen latautua ja kun he iskevät, he ovat hetkeen aikaa kiinni animaatiossa, mikä tarkoittaa sitä, että jos muut viholliset näkevät heidät samaan aikaan, kuolema on enemmän kuin todennäköinen. Tästä syystä pelissä suunnitelmallinen ja tarkoin mietitty lähestymistapa on enemmän kuin ensiarvoisen tärkeää ja eri hahmojen eri ominaisuuksien tehokas yhdistely on paras tapa selvitä haastavistakin tilanteista naarmuitta.

Desperadosista muistan sen, että miten pelissä tallennusten tekeminen oli todella tärkeää, että pelistä sai irti oikeastaan yhtään mitään, koska kuolema pakottaa joko aloittamaan koko kentän alusta, tai lataamaan tallennuksen. Shadow Gambit on ottanut tässä kohtaa mukaan Red Marleyn, joka pystyy taikavoimillaan tavallaan kelaamaan aikaa taaksepäin, aiempaan muistoon jonka hahmot ovat tehneet. Tavallaan todella nerokas tapa ja Red Marley myös muistuttaa tästä aika ajoin, eli pelaaja voi tallentaa juuri ennen kuin tekee ratkaisevan liikkeensä ja monesti se on erittäin suotavaa, koska monesti mukana voi olla muuttujia, joita ei ole suunnitteluvaiheessa tullut ajatelleeksi ja sitten toteutuksen aikaan huomaa miten pahasti korttitalo sortuu.

Taktisessa mielessä pelissä on todella monta erittäin hyvää mekaniikkaa. Ajan voi pysäyttää täysin ja määrittää mitä mikäkin hahmo tekee sitten kun aika taas kuluu, jolloin pelissä pystyy tekemään aika monitahoisia liikkeitä jos hahmoa on enemmän. Pelkästään kahdellakin hahmolla saa aikaan todella näyttäviä toimintoja kun he iskevät erittäin tehokkaasti yhtä aikaa eri vihollisiin, tehden heistä selvää saumattomalla yhteistyöllä. Lisäkis jos Desperados toimii muutenkin mallina kaikelle mitä vastaan tulee, niin peli muuttunee aika nopeasti merkittävästi haastavammaksi, pakottaen pelaajan valitsemaan ryhmänsä todella tarkoin, että eri tilanteisiin löytyy ratkaisuja. Shadow Gambit on tästäkin syystä todella lupaava kokonaisuus, sillä suuri hahmovalikoima pitää mielenkiintoa yllä pidempään ja kannustaa kokeilema erilaisia komboja.

Yhteenveto

Shadow Gambit on taktinen kokonaisuus joka ei ole ihan sitä ominta juttua, mutta joka kuitenkin tarjoaa helpotusta tiettyyn kutinaan. Desperadosin tavoin tässä genressä on tiettyä viehätystä, varsinkin jos vaikeustaso ei pomppaa liian äkkiä tai ylipäätään missään kohtaa turhauttavaksi. Pelin ulkoasu näyttää todella hyvältä, erilaiset miehistönjäsenet vaikuttavat todella hyviltä ja tarinallisestikin pelissä on paljon potentiaalia. Lisäksi vastaavia pelejä ei tule kovin montaa mieleen.

Sanotaan että pelaisin ehdottomasti tilaisuuden tullessa, mutta kun vertailupohjana on pääasiassa Desperados ja Commandos, niin en suoraan ostaisi, koska tälläiset pelit saattavat helposti menettää otteensa aika nopeasti.

+ Merirosvoteema

+ Miehistön erilaiset jäsenet

+ Värikäs ulkoasu

- Arveluttava haastekäyrä

- Hivenen hitaahko aloitus

Arvosana: 7,5

Erityinen

Apinasaari kutsuu... taas

Paluu Apinasaarelle

PlayStation Plus: Premium

Return to Monkey Island

Apinasaari salaisuuksineen on tuttu pääasiassa alkuperäisen pelin kautta ja sekin tuli pelattua vasta aika hiljattain, tämä peli taisi olla silloin jo ilmestynyt, tai ainkin ilmestymässä. Tälläiset seikkailupelit toimivat parhaiten ohjeen kanssa, koska pulmat eivät ole sieltä parhaasta päästä, kun taas huumori ehdottomasti on. Return to Monkey Island on graafiselta tyyliltään todella erilainen, mutta muutoin, se tuntuu oitis aika tutulta.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti.

Jätkäharjan seikkailut osa 3 tai 6

Monkey Island sarja ei ole erityisen tuttu syvällisellä tavalla, mutta riittävällä. Ennen ensimmäisen pelin pelaamista itse olin kyllä tietoinen siitä kuka Guybrush Threepwood on ja vähän myös siitä, mistä sarjassa on kyse pelillisessä ja teemallisessa mielessä. Return to Monkey Island on ensimmäinen uusi peli sarjassa 12 vuoteen ja pari aiempaa ovat olleet uudelleenlämmityksiä kahdesta ensimmäisestä pelistä ja niitä ennen ilmestyi Telltale Games peli aiheesta (joka olisi kiinnostavaa pelata, mutta ei tullut vastaan missään). Tavallaan voisi sanoa että tämä on ensimmäinen klassinen uusi peli sarjassa 20 vuoteen ja tavallaan kai sitten Monkey Island 6, mutta tätä on vaikea sanoa, koska tavallaan tapa jolla peli alkaa, tuo mieleen LeChucks Revenge pelin lopun (Monkey Island 2), joten tavallaan tämä voisi olla Monkey Island 3. Joka tapauksessa, Jätkäharjan seikkailut jatkuvat kun hän kertoo tarinaa seikkailuistaan pojalleen.

Pelin alku on kuin suora ote ensimmäisestä pelistä sarjassa sillä se alkaa samalta paikalta ja alussa mennään tapaamaan merirosvokapteeneita. Aikaa on kuitenkin kulunut paljon sitten viime kerran mutta Guybrushin suunnitelmat ovat aika lähellä sitä, mitä ne olivat aiemminkin, hän aikoo selvittää Apinasaaren salaisuuden. Pahaksi onneksi myös zombimerirosvoaavekapteeni LeChuck on myös liikkeellä, itseasiassa ankkuroituneena samaiselle Melee saarelle mistä tarina alkaa ja ilmeisesti myös enemmän tai vähemmän samat suunnitelmat mielessä kuin Guybrushilla. Sillä erotuksella tosin että LeChuckilla on laiva ja miehistö, puhumattakaan että hän on pätevä ja pelätty merirosvo kun taas Guybrush on suhteellisen epäpätevä wannabe merirosvo ja jatkuva naurunaihe. Yhden pelitunnin aikana tässä kokonaisuudessa ei pitkälle pötkitä koska todella iso osa peliä on keskusteluja joita riittää ja joita jaksaa kuunnella vaikka kuinka, sillä ne ovat samalla tavalla hauskoja kuin ensimmäiselläkin kerralla ja peli ei epäröi vääntää vitsiä aiemmista peleistä. Lisäksi, koska peli on pulmanratkontaa, voi pelissä on nopeasti jumissa, jos peli on yhtään samanlainen kuin aiemmat pelit. Itse en päässyt kovinkaan pitkälle, mitä nyt ehdin jutella useamman henkilön kanssa ympäri satamaa.

Ainoa merkittävä ero aiempiin peleihin tulee pelin ulkoasusta, mikä on todella hienon näköistä. Graafinen ulkoasu on merkittävästi erilainen kuin aiemmin, enkä osaa oikein kuvailla sitä, tavallaan sarjakuvamainen, mutta hieman rikkonaisella hahmotyylillä joka tuo mieleen tietyt piirrossarja. Voisi sanoa että että samalla tavalla kuin nykyajan piirrettyjen tyyli on lähestulkoon täysin erilaista niihin piirrettyihin joita itse nuorena katsoin, on tämän pelin tyyli täysin erilainen niihin peleihin joita sarjassa oli pari kymmentä vuotta sitten. Voisi sanoa, että vähemmän realistinen, tai ainakin niin realistinen kuin piirrossarjamainen toteutus voi olla. Eräänlaisena vertauksena voisi sanoa että siinä missä 2003 vuoden TMNT animaatio oli tyylillisesti mestarillisesti toteutettu ja edelleen yksi parhaita piirrossarjoja mitä olen koskaan nähnyt, on Turtlesien viimeisin sarja, täyttä p*skaa siihen verrattuna. Monkey Islandissa tilanne ei ole tämä sillä vaikka alkuperäinen näyttää paremmalta, ei tämäkään huono ole, sillä eri hahmot näyttävät todella samanlaisilta kuin ennenkin.

Hyvää huumoria, harhailua ja pulmanratkontaa

Koko pelin parasta antia on sen huumori. Return to Monkey Island on todella hauskaa pelattavaa ja täysin ääninäytelty. Ääninäyttely itsessään vetää oitis todella suuret pisteet ja on isossa osassa siinä, miksi tämä peli on niin hyvä. Tarinallisesti pelistä saa varmasti paljon enemmän irti jos on pelannut aiempia sarjan pelejä, tai kuten allekirjoittanut, jollakin muulla tavalla kokenut pelien tarinan ja sitä kautta on jollakin tavalla perillä siitä kuka on Guybrush Threepwood, kuka on LeChuck ja kuka on Marley? Puhumattakaan että keitä muita hahmoja pelisarjassa on tullut vastaan, sillä tuttuja kasvoja tulee vastaan erittäin nopeasti.

Koska peli tuntuu todella tutulta verrattuna ensimmäiseen peliin sarjassa, on syytä olettaa että tämäkin peli nojaa todella vahvasti harhailuun, roinan keräämiseen ja sitä kautta pulmanratkontaan joka on ilman ohjetta helposti todella turhauttavaa. Tähänkin on tosin lääkettä saatavilla, sillä pelissä on kaksi vaihtoehtoista vaikeustasoa, joista toinee keventää pulmanratkontaa. Koska omalla kohdalla tämä peli houkuttaa pääasiassa tarinallisessa mielessä ja hyvän huumorin ansiosta, ovat pulman enemmänkin tiellä, jos ne ovat yhtään samalla tasolla mitä ne ovat sarjan aiemmissa peleissä olleet.

Return to Monkey Island on vähän samanlainen tapaus kuin Crash Bandicoot 4: It's About Time, sillä se tuntuu olevan jatko-osa kauan sitten ilmestyneelle pelille, sillä idealla että kaikki mitä välillä on tapahtunut, ei ole vielä tapahtunut, tai tapahtunut ollenkaan, tai ainakin siltä se vaikuttaa. Tavallaan osuvaa onkin että tätä enne ilmestyneet pelit ovat parannellut versiot kahdesta ensimmäisestä pelistä, joten tämä jatkaa tarinaa siitä. Nyt ollaan tavallaan teorioiden puolella koska sarja ei ole kovin tuttu isona kokonaisuutena.

Yhteenveto

Return to Monkey Island vaikuttaa todella perinteiseltä seikkailupeliltä, ajalta kauan sitten. Graafisesti se on erilainen kuin edeltäjänsä, mutta ei merkittävästi huonompi koska ulkoasu on hienonnäköistä katseltavaa. Huumori on edelleen todella huipputasoa ja ääninäyttely priimaa. Pelattavuuden kanssa pelistä ei kokeiluversion aikana saanut ihan täyttä kuvaa, mutta se perustyylistä point & click menoa, todennäköisesti pulmanratkontaa myös.

Sanotaan että en suoraan hankkisi, mutta voisin todellakin pelata jos tilaisuus tulisi. PS Plus katologi esimerkiksi.

+ Huumori toimii

+ Ääninäyttely on huipputasoa

- Harhailu

- Pulmanratkonta

Arvosana: 7,0

Loistava

Pienet vihreät harmaat miehet

Harmaamäki Tapaus

PlayStation Plus: Premium

Greyhill Incident

Kesällä 2023 ilmestynyt peli josta olin jossakin vaiheessa kuullut lähinnä sellaista juttua, että tämä on yksi vuoden huonoimpia pelejä. Sanotaan että pelin hyvin lyhyt kokeiluaika ei erityisemmin vähennä tätä epäilystä ja uskallan veikata että tämä on sellainen peli jonka läpäisisi kahdessa tunnissa, tai ainakin melkein. Voidaan tosin myös todeta että ei tämä nyt niin huonolta vaikuta puolen tunnin jälkeen.

Kokeiluversion pituus: 30 minuuttia

Lentävä lautanen ja ne alkuperäiset alienit

Peli alkaa tunnelmaa luovalla introlla jossa kuvataan tapahtumaympäristöä samalla kun useampi eri henkilö keskustelee jostakin mitä on tapahtunut ja mitä se mahdollisesti tarkoittaa. Sanotaan että puolen tunnin kokeilujaksosta tämä intro pelkästään vie jo tuntuvan palan, tai ainakin siltä se tuntuu, mutta ainakin asetelmaa luodaan varsin toimivalla tavalla. Kun peli sitten oikeasti alkaa voi päähenkilön talon tutkimiseen käyttää myös aika ison osan ennenkuin tajuaa että mitä oikeasti pitäisi tehdä. Peli rajoittaa pelaajan liikkumista sen verran että aivan päätöntä harhailua ei tule tapahtumaan koska päähahmo tekee huomion jos pelaaja on menossa väärään suuntaan. Kun tarina lähtee etenemään, se etenee varsin hyvää vauhtia. Ensin koira haukkuu ulkona jotakin, sitten naapurin pellolla tapahtuu jotakin ja lopulta kirkkaiden valojen saattelemana, jotakin hyvin klassista UFOa muistuttavaa ilmestyy paikalle ja sen mukana todella selkeitä avaruudenmuukalaisia.

Tarinallisessa mielessä Greyhill Incident rakentaa tunnelmaa erittäin onnistuneesti ja pelissä on paljon mahdollisuuksia. Kokonaisuudessa on paljon tuttuja vivahteita sieltä täältä, kuten elokuvasta Signs. Peli etenee varsin hyvää vauhtia ja tarjoaa nopeasti uusia muuttujia kokonaisuuteen. Greyhill Incident ei oikeastaan missään kohtaa (kansikuvasta alkaen) yritä peitellä sitä että vastaan tulee jossakin kohtaa selkeitä klassisisa alieneita, pieniä vihreitä miehiä tms. Kyse on enemmän siitä että kuinka nopeasti ja miten peli sitten lähtee etenemään tästä eteenpäin. Ovatko muukalaiset vihamielisiä vai rauhanomaisia ja mitä kaikkea pelaaja pystyy sitten tekemään niitä mahdollisesti kohdatessaan. Kokeiluversion aikana en itse ehtinyt kohtaamaan yhtäkään lähietäisyydeltä, mutta puolen tunnin aikana peli ehti päästä sen verran hyvin käyntiin että tarinallisessa mielessä voisi olla kiinnostavaa ottaa selvää että miten peli tästä kehittyy ja mitä kaikkea se oikeasti tarjoaa koska pelaaja saa tarvikkeita joiden turvin pystyy tappelemaan vastaan, oletettavasti.

Itse en erityisemmin pidä piileskely/pelkurikauhupeleistä joissa ideana on mennä aina piiloon kun jotakin uhkaavaa tulee vastaan ja sitä rataa. Tästä pelistä ei tullut juuri sellaisia fiiliksiä, mikä on oitis hyvä asia ja lisää hieman uskoa siihen, että tämä voisi olla astetta parempi peli mahdollisessa kauhugenressä, koska kauhu ei ole suoraan pääasia, tai ei ainakaan siltä vaikuta. Jump scare tilanteita ei tullut vastaan ja koska pelissä saa aseita haltuunsa varsin pian ja menemällä piiloon saa trophyn "Pelkuri", usko tätä tekelettä vastaan hieman kasvaa.

Kauhistuttava... pelattavuus

Tarinan ja tunnelman suhteen Greyhill Incident on harkitsemisearvoinen peli sillä se ei vaikuta samanlaiselta kauhupeliltä kuin Amnesiat, joissa oitis piileskellään kaikelta liikkuvalta tai jossa ei ole mitään keinoa puolustautua. Kauhu onkin enemmän yksi rakennuspalikka tässä jännitysnäytelmässä. Mutta pelattavuus onkin sitten se osa jolla on täysin vastakohtainen vaikutus siihen, että kannattaako tätä peliä tämän kokeilun perusteella hankkia, sillä peli ei ole aina se kaikista selkein eikä oikeastaan koskaan se kaikista toimivin mitä ohjattavuuteen tulee, mikä on hyvin nopeasti täysin selvää.

Yksi iso on johtuu siitä, että tapa jolla pelissä pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä, on melko häilyvä. Pelissä ei ole suurta määrää asioita joita räplätä, aktivoida tms. Ne harvatkin joita löytyy, eivät ole aina kaikista selkeimpiä ja vaikka lähietäisyydellä saakin ajoittain tietyn nappulakomennon, tämä paikka voi olla tarpeettoman pikkumainen, eikä aina edes tunnu toimivan jos pelihahmo liikkuu tai nappia ei paina niin että varmasti tarkoittaa sitä. Tämän panin itse merkille koiratapahtumassa ja uudestaan lehmätapahtumassa. Tämä oli kuitenkin vasta alkua sillä niinkin yksinkertainen asia kuin tikkaiden kiipeäminen tuntuu olevan tässä pelissä jotakin käsittämättömän outoa. Yksien tikkaiden kiipeäminen voi vaatia kourallisen yrityksiä ja kun se lopulta onnistuu, ei ole mitään tietoa että miksi se onnistui, koska en mielestäni tehnyt mitään eri tavalla yritysten 1 ja 5 kohdalla, mutta yritys 1 johti siihen että putosin tikkaat alas ja yritys 5 taas siihen, että pääsin niiltä ylätasanteelle.

Greyhill Incident on peli jossa nousee esiin niin monta varoitusmerkkiä että sitä voisi pelkästään tämän kokeilun perusteella pitää yhtenä vuoden huonoimpana pelinä ja tämä lähes pelkästään pelattavuuden vuoksi. Tarinallisessa mielessä peli alkaa lupaavasti ja voi vielä kehittyä, mutta koska samalla aikaa myös veikkaan että tämä on sellainen parin tunnin peli, niin en usko että se ehtii kehittyä mihinkään ennenkuin se jo päättyy. En yllättyisi jos tämän ehtisi pelata läpi siinä kahdessa tunnissa, koska 30 minuuttia kokeiluaikaa hieman viittaa siihen.

Yhteenveto

Greyhill Incident on hienosti tunnelmaa rakentava, joskin ulkoisesti hieman vaatimaton peli, jossa olisi kuitenkin mahdollisuuksia kiinnostavaan asetelmaan, riippuen siitä, miten se kehittyy. Lyhyt kokeiluaika kuitenkin viittaa siihen että kyseessä lienee lyhyt peli ja aivan karmea pelattavuus ei isommin houkuta tätä peliä hankkimaan, kun monet simppeleimmätkin toiminnot eivät toimi erityisen hyvin.

Kokeilujakson perusteella uskallan sanoa että en tule tätä hankkimaan, ellei hintaa lasketa senteissä tai kymmenissä senteissä.

+ Asetelma ei ole hullumpi

+ Alustus toimii hyvin

- Ohjattavuus ja sitä kautta pelattavuus

- Lyhyt kokeiluaika saa epäilemään että peli on todella lyhyt

- Epämääräienn, huono pelattavuuden vuoksi

Arvosana: 3,0

Pettymys

Mad i son

Madison

PlayStation Plus: Premium

MADiSON

Madison on peli josta tulee välittömästi sellaisia puhtaita kauhupelifiiliksiä, joten heti voidaan sanoa että ei tätä peliä tule missään kohtaa hankittua, ellei peli sitten jollakin ihmeellä onnistu todella vakuuttamaan kokeiluajan perusteella ja spoilerina sanottakoon, ei se tule.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti.

Demonitäti vai hullu poika?

Itsellä pelkästään pelin nimi herättää ajatuksia siitä, mitä pelissä mahdollisesti on tekeillä, koska se on kirjoitettu muodossa MADiSON (ja i on vielä punaisella). Joko pelin pääosassa on Madison niminen nainen, joka hyvin nopeasti alkaa vaikuttaa jonkinlaiselta demonilta, tai demonin riivaamalta mielipuolelta, tai sitten toisena vaihtoehtona pelin päähenkilö Luca, on itse hullu (mad son). Kokeiluversion aikana tähän ei saa sellaista selvää vastausta eikä peli isommin onnistu vakuuttamaan siitä, että se olisi mitään perussäikyttely, -pulmanratkontaa ja -harhailua kummempaa kauhuviihdettä, josta löytyy paljon kiinnostavampiakin tapauksia. Tarina alkaa tilanteesta jossa pelaajalla ei ole mitään käsitystä siitä missä hän on, kuka hän on tai mitä on tekeillä. Hiljalleen pelaaja oppii lisää siitä missä hän on, kuka pelihahmo on ja mitä on tekeillä, kun ränsistyneen talon taustat alkavat hiljalleen avautua ja aavemaiset puolet pelistä nostavat nopeasti päätään.

Pelistä tulee erittäin nopeasti samanlainen fiilis kuin monista massaan hukkuvista kauhupeleistä joissa on aika vähän oikeasti omaa. Madisonissa se oma juttu on kamera joka toimii pimeässä hetkellisenä valonlähteenä ja työkaluna pulmanratkonnassa. Asetelmallisesti pelistä tulee mieleen sekä Resident Evil 7, Layers of Fear sekä P.T. Talo johon pelin tapahtumat sijoittuvat on parhaat päivänsä nähnyt (melko kauan aikaa sitten) ja kooltaan se on valtava paritalo jossa Luca on asunut vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa. Tunnelmallisesti peli menee hyvin nopeasti asiaan kun pimeydessä ainoana valonlähteenä toimiva kamera tuo nopeasti samanlaisen kauhufiiliksen kuin eräs kohtaus elokuvasta Saw, jossa kamera hetkellisesti tuo valoa pimeyteen ja pelaaja kuin odottamalla odottaa että milloin jotkain hyökkää kimppuun. Madison ei juurikaan nojaa psykologiseen kauhuun, vaan menee tätä halvan säikyttelyn reittiä missä kauhua tuodaan pelaajan naamaan eteen tulevilla asioilla ja kovilla äänillä, jotka ovat niin pelimaisia, että ne eivät vain toimi, vaan rikkovat immersiota ja tekevät selväksi, että tämä on niitä heikompia kauhupelejä, paitsi jos pitää jump scare metodista. Itse pidän enemmän psykologisemmasta metodista jossa ei nojata halpaan säikyttelyyn vaan annetaan pelaajan oman mielikuvituksen ja ympäristön tunnelman luoda kauhua.

Fatal Framen ja Layers of Fearin liiton tulos

Koska Madison on halpaa säikyttely, ei se yksinkertaisesti tunnelmassaan pärjää monille paljon paremmille kauhupeleille ja koska tarina ei ole välittömästi mukaansatempaava, ottaa peli tälläkin saralla aikansa, ennenkuin se millään tavalla erottuu joukosta. Jäljelle jää siis pelattavuus, joka ei sekään merkittävästi vakuuta, sillä peli tuntuu juurikin tälläiseltä PC peliltä, joka ei käänny konsolimuotoon parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka tietyillä osa-alueilla se hyvin toimiikin. Yksi merkittävä osa tässä on puhtaasti se käyttöliittymä. Tiettyjen ympäristössä olevien esineiden ja vastaavien poimiminen ja käyttäminen on aika pikku tarkkaa mikä aiheuttaa tiettyä hitautta pelattavuudessa ja jos pelissä myöhemmässä vaiheessa alkaa tulla vastaan hirviöitä, aaveita tai demoneita, tulee pelistä tällöin todella turhauttava. Kokeiluversiossa tämä ei ehdi näkyä, sillä itse pääsin kokeilun aikana vaiheeseen jossa on kyllä tiettyä vaanija vihjailua, mutta jos suunta on tässä tapauksessa enemmän Layers of Fear ja vähemmän Outlast, niin parempi niin.

Madison on joka tapauksessa pulmapeli enemmän kuin mikään muu, puhtaassa pelattavuudessa. Isossa osassa pulmia käytetään kameraa milloin mihinkin tarkoitukseen, usein ympäristön muokkaamiseen ja tarinan eteenpäin viemiseen. Tässä ajatuksessa pelissä oikein odottamalla odottaa että milloin jotakin hyppää esiin kun ottaa pimeässä kuvan ja uskallan veikata että 99% todennäköisyydellä jossakin kohtaa pelissä mennään tilanteeseen jossa näin tulee tapahtumaan. Varsinainen vaanija on myös mahdollinen, mikäli se herkkä valolle, koska kamera tuntuu olevan ainoa asia pelissä, jota voisi pitää edes hieman mahdollisena puolustuskeinona, mutta tällöinkin vain jos mahdollinen vaanija on herkkä valolle. Madisonin kamera ei nimittäin ole samanlainen kuin Fatal Framen kamera, jolla taisteltiin aaveita vastaan.

Koska pelin pelattavuus on raskaasti pulmapainotteinen, ei tämä ole sellainen kauhupeli joka itseä puhuttelee ja koska tarina ei sekään ole erityisen koukuttava, on Madison peli joka melko varmasti tulee jäämään tähän kokeiluversioon, samalla tavalla kuin monet muutkin vastaavat pelit ovat jääneet. Joitakin pelaa vähän pidemmälle kuin toisia, mutta kun peli nojaa näinkin vahvasti halpaan säikyttelyyn, ei se vain toimi samalla tavalla kuin ne, jotka nojaavat tunnelmallisempaan ja parhaassa tapauksessa immersiivisempään kauhukokemukseen. Ei aina, mutta usein, toiminnallisemmalla tavalla.

Yhteenveto

MADiSON on hyvin selvä kauhupeli joka tuo nopeasti mieleen monta parempaa kauhupeliä. Se on myös pulmapeli alusta alkaen ja konsolilla pelatessa se ei vakuuta, varsinkaan jos tietyt aavistukset pelistä pitävät paikkansa. Kokeiluversion aikana pääideat tulevat todella vahvasti esiin ja vaikka pelissä on muutamia hyviä ideoita, joista saisi irti aika paljon, lankeaa tämäkin peli siihen kaikista alhaisimpaan kauhupeliratkaisuun, halpaan säikyttelyyn.

Madison kanssa kokeiluversio riittää eikä tätä peliä tule itse koskaan (paitsi ehkä osana isoa kauhupelikokoelmaa ryöstöhintaan ja lähinnä yhden hyvän pelin kylkiäisenä) hankittu tai edes pelattua, vaikka se tulisi osaksi PS Plussaa.

+ Pari hyvää ideaa

- Halpa säikyttely ohjenuorana

- Pelattavuus on melko hidas ja hutera

Arvosana: 3,0

Pettymys

Näyttää taas yhdeltä animetyyliseltä perusmättökokonaisuudelta

Eternights: Neonzombimaa

PlayStation Plus: Premium

Eternights

Pelkästään kansikuvan perusteella tämä vaikuttaa taas yhdeltä animetyyliseltä peliltä joka todennäköisesti on enemmän tai vähemmän toimintaa itseääntoistavassa luupissa. No kun peliin pääsee hieman sisään, niin tilanne ei ole ihan se, vaikkakin aika lähellä.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti

Vastaavaa on nähty monta kertaa ennenkin

Pelin alussa pelaaja nimeää hahmonsa joka kaverinsa kanssa on luomassa hänelle deittiprofiilia. Hyvin pian pelihahmo saakin osuman ja salaperäinen nainen alkaa jutella hänen kanssaan ja he sopivat treffeistä. Seuraavana päivänä kuitenkin tapahtuu jotakin joka laittaa koko kaupungin kaaokseen. Mystinen energiamuuri jakaa kaupungin ja ihmiset alkavat muuttua groteskeiksi hirviöiksi. Pelaaja, yhdessä kaverinsa kanssa, pääsee turvaan maan alle, jota tutkiessaan he tapaavat muitakin selviytyjiä, joista yksi on pop sensaatio Yuna. Paetessaan hirviöitä selviytyjät kohtaavat mysteerinaisen ja tämä kohtaaminen johtaa aivan uuteen puoleen peliä, kun pelihahmo saa käyttöönsä eräänlaisen energiamiekan jolla taistella hirviöitä vastaan. Tästä eteenpäin peli rakentaa enemmän ja enemmän näiden pelimekaniikkojen päälle.

Pelin voi tavallaan jakaa kahtia. Toimintaosuuksiin ja sosiaalisimulaatio-osuuksiin. Taistelu on hyvin simppeliä, hiljalleen kehittyvää perusmättöä jota on tullut vastaan monissa tämänlaisissa peleissä eikä Eternights ole oikeastaan millään tavalla keskivertoa parempaa tässä sarjassa. Huomattavasti parempaa sisältöä tarjoaa sosiaali sim, mutta tämä ei ole Marvel's Midnight Suns ja Code Vein sillä pelaajan repliikit ovat yleensä valintoja kahdesta vaihtoehdosta, mikä tekee tästä hyvin suppean systeemin, joskin pelihahmon vastaukset voimistavat tiettyjä osia hahmon luonteesta, kuten rohkeutta tai empatiaa. Näiden kahden systeemin yhteiselo pelissä ei tunnin kokeilunaikana juurikaan nouse esiin sillä pelissä on paljon tekstiä mikä ottaa oman aikansa ja hidastaa peliä todella merkittävästi. Sanotaan että jos nämä osat kehittyvät pelin edetessä ja mukaan tulee uusia hahmoja joiden kanssa jutella, voisi tässä olla jotakin, mutta näin aluksi nämä systeemit eivät juuri vakuuta.

Eternights on melko tavanomaista animehuttua. Ääninäyttely on hyvä asia ja social sim puoli vaikuttaa kiinnostavammalta mitä varsinainen taistelupuoli, mutta oikeastaan mikään pelin varsinaisessa asetelmassa ei tee siitä kiinnostavampaa kuin lukuisat muut enemmän tai vähemmän samanlaiset pelit. Pelissä on hyviä ratkaisuja, sillä kyllä itse pelaisin tätä mieluummin kuin jotakin jossa ei ole ääninäyttelyä ollenkaan, tai se on japaniksi, joka on kieltä ymmärtämättömälle lähes sama kuin pelkkä teksti.

Yhteenveto

Eternights on peli josta ei paljoa sanottavaa keksi, koska peli on niin monella tavalla samanlainen kuin lukuisat muut animetyyliset toimintapelit. Mukana on sosiaali sim puoli tuomassa hieman vaihtelu ja pelissä on ääninäyttelyäkin, mutta isona kokonaisuutena tässä ei ole oikeastaan mitään sellaista joka todella nostaisi sen monien samankaltaisten pelien yläpuolelle.

Ei tule hankittua ja tuskin pelattuakaan, vaikka tulisi samantien osaksi PS Plussaa.

+ Animefiilis

+ Social sim

- Tylsän tavanomainen toiminta

- Ei mitään massasta erottavaa

Arvosana: 5,3

Välimallia

Bumblebeen ohjaksissa

Muuttujat: Maakipinä - Retkikunta

PlayStation Plus: Premium

Transformers: Earthspark - Expedition

Transformers on yksi näitä aihealueita josta mielellään näkisi enemmänkin pelejä ja mielellään vähän rikkaammin toteutettuna kuin viimeisin esimerkki; Battlegrounds. Expedition vaikuttaa omanlaiseltaan tapaukselta ja tuntuu olevan johonkin sarjaan perustuva tuotus, joten on kiinnostavaa katsoa että miten paljon siihen on panostettu. Tosin säälittävän lyhyt kokeilujakso ei ole erityisen lupaava alku.

Kokeiluversion pituus: 30 minuuttia

Peli joka näyttää Transformersilta, mutta ei tunnu siltä

Peli joka perustuu yhteen uudemmista Transformers animaatiosarjoista ja koska Transformers on yksi niitä aiheita joka tuntuu aina olevan enemmän tai vähemmän pinnalla, tuntuu peli aina enemmän tai vähemmän ajankohtaiselta. Transformers: Rise of the Beasts ilmestyi tänä vuonna ja Transformers One ei ole kaukana. Mutta koska peli perustuu animaatiosarjaan Earthspark, on sen asetelma, ote ja tyyli hyvin erilainen kuin elokuvissa ja heti voin sanoa että Earthsparkia en ole itse seurannut, eikä isommin kiinnostakaan. Tämä kokeiluversio ei myöskään lisää kiinnostusta sitä kohtaan. Yksi iso tekijä nimittäin on se, että Optimus Prime ei kuullosta siltä miltä pitää. Peter Cullen nyt on aina merkki siitä, että hahmoon on panostettu, mutta tässä ääni ei ole edes sinne päin, eli jotakin ihan muuta on ollut mielessä. Optimus Prime tosin ei ole päähenkilönä tällä kertaa, vaan valokeilaan astuu Bumblebee.

Pelissä seurataan jälleen yhtä variaatiota siitä kun maapallolle asettuneet autobotit ottavat yhteen decepticonien kanssa ja ihmisiä pyörii kokoajan jaloissa. Tässä tapauksessa ihmishahmoilla on varsin iso rooli ja kun kokeiluversio on puoli tuntia, voi se kulua lähes kaikki siihen jos alkaa kuunnella ihmisten höpötyksiä. Itse ohitan ne heti isompia miettimättä koska itseä kiinnostaa Transformers sarjassa ne robotit ja ihmiset ovat pääasiassa pelkkiä hidasteita. Koska Earthpark sarja ei ole tuttu, niin peliin ei pääse erityisen hyvin kiinni, mutta pääasiassa asetelma ei paljoa poikkea siitä tyypillisesti. Tarina ei ole tosin ole erityisen kiinnostava ja tapa jolla peli alkaa, ei sekään isommin nappaa. Kokeiluversion kanssa ideana onkin kuitenkin paljon enemmän saada jonkinlainen käsitys pelattavuudesta ja siitä mitä peli lopulta pystyy tarjoamaan. Tarina olisi kiva bonus, jos se toimii, mutta kun kokeiluversio on näin säälittävän lyhyt, skippaan tarinan itse samantien. Muutenkin kun kokeiluversio on näin karsittu, antaa se hieman osviittaa siitä, että peli itsessään ei välttämättä ole viittä tuntia pidempi ja jos kokeiluversio olisi se kunnollinen kaksi tuntia, saattaisi peli olla sen jälkeen jo puolessa välissä.

Värikäs ulkoasu on plussaa, mutta ei se tyylillisesti juurikaan eroa vaikkapa Battlegroundista, joka kaikessa yksinkertaistetussa XCOM tyylissään oli yllättävän toimiva kokonaisuus josta sai mukavasti pelattavaa irti, värikkäässä ympäristössä ja hyvällä ääninäyttelyllä. Earthspark: Expedition ei asetelmallaan, tyylillään tai ideallaan erotu joukosta oikeastaan ollenkaan ja tästä syystä kokonaisuuden kanssa tulee vähän sellainen fiilis että tämä on taas yksi perustavanomainen Transformers peli. Mutta sellaisenkin voi hyvä pelattavuus pelastaa.

Nopeasti kyhättyä ja sielutonta

Pelattavuudeltaan Earthspark: Expedition tuntuu selvästi lastenpeliltä. Siinä on otettu todella selkeitä oikoteitä mitä tulee pelattavuuteen sillä taistelu on hyvin simppeliä, eikä isompia muuttujia ole ajamisessa, muuttumisessa tai ympäristössäkään. Keräiltävää tavaraa on siellä täällä, vihollisia tulee vastaan ja kaikki sellaiset tyypilliset elementit ovat paikoillaan. Niitä ei ole kuitenkaan kehitetty oikeastaan mihinkään ja lopputulos tuntuu hyvin puolivillaisesti toteutetulta Transformers peliltä. Tälläinen kokonaisuus ei herätä mitään kiinnostusta lopullista peliä kohtaan koska pelattavuus on simppeliä ja silti jotenkin hyvin heikosti toteutettua. Lyömisessä ja ampumisessa ei ole isompaa tunnetta sama pätee lähemmäs kaikkeen muuhunkin mitä pelissä voi tehdä. Peli näyttää ihan kivalta, mutta edes ulkoisesti se ei ole mitenkään erityisen hyvä ja joukosta erottuva ja se on hyvin pitkälti samaa tasoa, mitä peli on mekaniisestikin.

Koska kokeiluaika pelissä on aika säälittävä ei pelissä ehdi tehdä juuri mitään, mutta silti, pelissä ehtii kokea ne aivanasiat ja niiden kautta huomaa todella selvästi että Earthspark sarjaan perustuva peli on selvästi tätä huonompaa Transformersia. Voisin jopa sanoa että tämä on huonoin Transformers peli mitä olen pelannut pitkään aikaan, ellei peräti koskaan sillä jopa ne ikävän geneerisiksi ja aivottomiksi toimintamätöiksi menevät pelit sentään tarjoavat juuri sitä, mitä niiltä odottaakin, toimintaa. Se on ehkä itseääntoistavaa, mutta ainakin siinä on enemmän tunnetta ja otetta kuin tässä pelissä.

Yhteenveto

Transformers pelien joukossa Earthspark: Expedition ei ole erityisen positiivisesti joukosta erottuva. Siinä on paljon selviä oikoteitä ja vähän puolihuolimatonta toteutusta. Idea ei ole huono, mutta tapa jolla kokonaisuus lähtee käyntiin nojaa selvästi paljon ihmisiin ja kokonaisuudesta tulee vähän sellainen lastenpelityylinen vaikutelma, mikä ei sekään ole sieltä parhaasta päästä. Pelattavuus on perustoimivaa, mutta ei tämä merkittävästi luottamusta peliä kohtaan lisää.

Ei tule hankittua, eikä välttämättä ihan heti pelattuakaan, jos sattuu osumaan kohdalle jotakin kautta.

+ Transformers teema

+ Värikäs ulkoasu

- Puolihuolimaton toteutus

- Lähdemateriaali

Arvosana: 4,0

Huono

Hellboyn uusin yritys pelimaailmaan

Hornapoika: Wyrdin verkko

PlayStation Plus: Premium

Hellboy: Web of Wyrd

Hellboy ei ole omalla kohdalla koskaan päässyt samalle tasolle kuin vaikkapa Spawn, joka on todella hyvä sarjakuvahahmo ja josta todella haluaisi nähdä pelin nykytasolla, kuten myös Judge Dredd, joka sai oikein hyvän elokuvan ei niin pitkä aika sitten, toisin kuin Hellboy. Hellboyn tapauksessa iso kokonaisuus ei vain ole keskivertosarjakuva-asetelmaa kummoisempi eikä tämä peli todellakaan ole muuttamassa tätä asetelmaa yhtään mihinkään.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

Näyttää sarjakuvalta, mutta ei imartelevalla tavalla

Hellboy sarjakuvien tietämyksestä on paljon hyötyä kun tätä peliä alkaa pelaamaan ja vaikuttaakin siltä, että peli on tehty niille, jotka ovat sarjakuvien ja hahmon ystäviä, sillä pelissä Hellboyta ja sivuhahmoja ei isommin esitellä tai alusteta, vaan pelissä mennään nopeasti suoraan asiaan. Tavallaan tämä on hyvä, koska uusin elokuva koki tarpeelliseksi taas kertoa samoja juttuja, mitä pari aiempaakin eikä se toiminut sen paremmin kuin aiemminkaan. Hellboy ei ole hahmona huono, mutta tapa jolla hänet on tässäkin pelissä toteutettu, tuntuu melko mitäänsanomattomalta ja hahmo jää melko tylsäksi. Jopa tyyli joka hahmolla on, tekee hänestä vähän resupekkamaisen ja saa vaikuttamaan pummiversiolta siitä, mitä hän parhaimmillaan voisi olla. Tarina ei isommin nappaa ja pääpaino onkin siinä että Hellboy kulkee Hades tyylisesti roguelike fiiliksen sävyttämässä labyrintissa, suunnaten kokoajan syvemmälle sen syövereihin. Siinä matkalla sitten annetaan selkään isolle laumalle hirviöitä.

Tarinaa tulee aina kun Hellboy läpäisee yhden kerroksen ja palaa tukikohtaan. Peli on graafisesti todella sarjakuvamainen ja vaikka idea onkin todella kiva, niin se tekee pelistä monesti aika halvan näköisin, sillä ympäristöt ovat monesti todella paljaita ja suoraan tylsän näköisiä. Vihollisissa ei ole isompaa tyyliä ja tämä shell shaded tyylinen ulkoasu tuntuu siltä, että pelissä ei ole ollut isommin joko budjettia tai kiinnostusta panostaa tähän osa-alueeseen, mikä harmillisesti välittyy aivan kaikkialle. Itse olen juurikaan Hellboy sarjakuvia lukenut, mutta tiedän että tämä tyyli on aika lähellä sitä mitä se ainakin joissakin sarjakuvissa on ollut. Tyylillisesti peli voi siis olla hyvinkin lähellä sitä, mitä se on ollut sarjakuvien alkuaikoine, tai ties vaikka koko matkan ajan, mutta se tuo peliin silti todella heikon fiiliksen.

Pelin ilme ei isommin pisteitä kerää ja näyttää ankealta, mutta paljon isompi huti on siinä, että ulkoisesti ja tyylillisesti peli ei muutenkaan isommin nappaa ja tuntuu usein siltä, että se on kuin nopeasti kyhätty sarjakuva ilman loppuun asti mietittyä tai erityisen hyvin toteutettua tarinaa tai kummempaa sisältöä. Koska Hellboy pelejä ei tule tämän lisäksi mieleen kuin yksi kappale jostain PS3 aikakaudelta, voisi sanoa että ehkä tässä tapauksessa, olisikin ollut parempi, jos pelissä olisi vähän enemmän otettu aikaa hahmojen esittelyyn tai peräti idean esille tuomiseen. Se mitä itse tiedän Hellboysta tulee pääasiassa elokuvien kautta sillä vaikka olenkin sarjakuvia nähnyt, niin en ole tainnut koskaan lukea kannesta kanteen yhtäkään, tai ainakaan yhtäkään ei tule mieleen, joten ne joille aihe ei ole se ykkösjuttu, eivät välttämättä pääse peliin sisään tässä mielessä juuri ollenkaan. Pelattavuudessa taas, peli ei ole tarpeeksi hyvä pitämään pelaajia otteessaan ja kokeiluversion aikana, se tulee todella selväksi.

Kuin huono PS1 peli PS5:n aikakaudella

Pelattavuudessa peliin on panostettu about yhtä vähän kuin ulkoasullisestikin, mutta koska videopeli ei ole sarjakuva, pelattavuus merkitsee paljon ulkoasua enemmän. Web of Wyrd on roguelike tyylinen kolmannenpersoonan toimintapeli jossa isossa roolissa on beat em up henkinen nyrkkitappelu jota sitten maustetaan tuliaseella ja amuletilla. Nyrkkitappeli on pääroolissa ja se on todella heikosti toteutettua. Peli tuo mieleen Hadesin, mutta erittäin vähän eikä laatu ole edes lähellä kyseistä peliä. Pelattavuudessa Hellboy tuntuu siltä, että tämä voisi olla lähes PS1 peli, sillä se tuntuu taistelussa paikoin niin turhauttavan kankealta ja heikosti tehdyltä, että mitään positiivista sanottavaa siitä ei juurikaan meinaa keksiä. Hyvin iso ongelma on juurikin siinä, että peli ei tarjoa merkittävästi vaihtelua ja kaikissa simppeleimmissäkin jutuissaan, ohjattavuus on hyvin heikkotasoista. Nyrkkitaistelu jota tehdään paljon on lukittautumisessa, torjumisessa ja jopa lyömisessä kankeaa, epätarkkaa ja nopeasti niin itseääntoistavaa että peli alkaa puuduttaa ennen ensimmäisen kerroksen loppua.

Tälläisessä tappelupelityylisessä otteessa perusasioiden tulisi olla kohdallaan ja tässä pelissä niin ei todellakaan ole. Tavallaan tämä peli tuo mieleen yhden ensimmäisistä Spawn peleistä jota olen koskaan pelannut (Eternal, muistaakseni) ja se oli tappelupelityylinen, mutta mukana myös hieman liikkumista tappelun ulkopuolella ja toteutus oli melko hirveä, mutta se oli ennen kirjaimellisesti PS1 aikakaudella, tämä on tehty PS5 aikakaudella ja tasollisesti kivuliaan lähellä. Pelissä tuntuu että samalla tavalla kuin graafisesti peliin on panostettu todella vähän, on pelattavuudessa peliin panostettu mahdollisesti vielä vähemmäs. Peli on loppuviimeksi yllättävän helppo, mutta mikään osa pelattavuudesta ei ole niin hauskaa että peliä harkitsisi hankkivansa, koska itse olen kypsä tähän kokonaisuuteen alta tunnin. Sarjakuvamaisen ulkoasun voi perustella aivan hyvin, mutta näin säälittävä pelattavuus toimintapelissä, on anteeksiantamatonta ja osoittaa sen, että tekijöitä ei ole isommin kiinnostanut että millainen lopputulos sitten on.

Toimintaan on tuotu muuttujia varusteiden ja vihollisten kanssa, mutta mitkään näistä eivät ole erityisen hyvin tehtyjä ja osuvat liiankin hyvin yhteen muiden pelin osien kanssa siinä mielessä, miten vähän niihini on panostetettu. Hellboy: Web of Wyrd on niitä pelejä joita PS Plussassa saattaa kokeilla hetken, todeta että peli on lähes täyttä p*skaa a sitten siirtyä johonkin muuhun. Sääliksi käy Hellboy faneja jotka saattavat hankkia tämän pelin enempää miettimättä, koska aiheesta ei muitankaan pelejä ole, sillä jos tämän pelin hinta on edes lähellä täyshintaista peliä, tai edes tälläistä ns. Täysihintaista indiepeliä, se on liian paljon, sillä tämä on B-elokuva pelimuodossa hyvin monella tavalla. Vuonna 2023 on tullut vastaan monta aivan uskomattoman huonoa peliä ja vielä niidenkin jälkeen on helppoa sanoa että Hellboy: Web of Wyrd on hyvin selvästi osa sitä joukkoa ja kärkipaikoilla.

Yhteenveto

Hellboyn yritys pelimaailmassa ei ole juuri parempi kuin viimeisin yritys elokuvamaailmassa. Hahmosta ei oteta paljoa irti, mutta jopa se on parempaa, kuin varsinainen pelaaminen, sillä Web of Wyrd on pelattavuudessa kömpelö tapaus joka todellakaan ole nykytasolla. Pelillisessä mielessä tämä ei ole mikään Hades, vaikka samanlaista ideaa onkin havaittavissa. Graafinen ulkoasu on sarjakuvamainen, mutta todella laiha lohtu kun mielekkyyttä peliin ei ole saatu mukaan oikeastaan ollenkaan.

Välttäisin tätä peliä, vaikka saisin ilmaiseksi.

+ Sarjakuvamainen ulkoasu

+ Ääninäytelty

- Erittäin kankea pelattavuus

- Melko suppealta vaikuttava rakenne

- Heikko ohjattavuus

Arvosana: 2,5

Surkea

Cult of the Lamb vai Don't Starve

Aseistettu Velho

PlayStation Plus: Premium

Wizard with a Gun

Tämä on peli joka vaikutti kiinnostavalta nimensä ja ulkoisen tyylinsä ansiosta. Pelasin tätä hetken myös Steamin demojen joukossa, mutta vasta kun tähän laittoi oikeasti vähän enemmän aikaa, sai kokonaisuudesta merkittävästi paremman käsityksen.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

Resurssirallia ja ammuskelua

Wizard with a Gun hyvä esimerkki pelissä jossa on runsaasti sellaisia elementtejä jotka itsessään ovat varsin koukuttavia ja sitä kautta peliä saattaa pelata paljon enemmän mitä muutoin. Kyseessä ei ole huono peli, mutta kuitenkin hyvin itseääntoistava ja aika paljon vaativa siinä mielessä, miten paljon siihen voi joutua laittamaan aikaa ennenkuin pelistä alkaa saada mitään irti ja vielä silloinkin pelin rytmi on melko heikolla tasolla. Tuo mieleen mm. Foragerin, jonka kanssa kestää jonkin aikaa että peli todella alkaa ja vielä siinäkin vaiheessa pelin eteneminen tuntuu pysyvän melko hitaana. Tälläisillä peleillä on oma rytminsä joka on vähän turhan hidas omaan makuuni. Foragerin lisäksi mieleen tulee nopeasti Cult of the Lamb jonka kanssa peli jakaa todella paljon, mutta ei kuitenkaan erotu joukosta yhtä hyvin. Siinä missä CotL on enemmän hack n slash tyylistä toimintaa, on WwaG enemmänkin twin stick shooter. Graafinen ulkoasu on kuitenkin yksi vahvimpia tyyliseikkoja joita pelissä on ja koska peliä on kivaa katseltavaa, se on ensivaikutelman suhteen erittäin tärkeä asia, sillä pelattavuudessa peli ei ole huono, mutta sen idea ja ote, on liiankin tuttu samankaltaisista peleistä.

Sitten on tämä koko resurssien keräilypuoli, joka on tässäkin pelissä nopeasti yksi niitä hyvin rasittavia puolia ja täysin siitä syystä, että tämän osa-alueen vuoksi peli tuntuu niin hitaalta. Resursseja joutuu keräilemään jatkuvasti, niille ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi tilaa ja samalla aikaa pitäisi sitten myös tehdä yhtä jos toista muutakin, mikä on nopeasti aikaa syövää ja pitää pelin yleistä rytmiä harmillisen verkkaisena. WwaG on vahvoilla siksi, että räiskinnässä on puolensa ja erilaisia aseita on useita ja samoin luoteja joita valmistaa ja tätä kautta peliin tulee toiminnallinen puoli, joka tekee kokonaisuudesta oitis vähän paremman. Mutta koska luoteja pitää valmistaa, tuo tämä taas yhden uuden muuttujan, joka ei tee pelistä vahvempaa, vaan hitaamman ja turhauttavamman, koska luoteja voi kantaa lopulta mukanaan vain tietyn verran kussakin aseessa. Mutta pelissä on myös heikkoutena se, että se hahmo ei kehity ihan niin hyvää tahtia, että se tukisi pelin muutoin hyvää vauhtia kehittyvää pelaamista.

Hyvin tyypillinen peli omassa genressään

Wizard with a Gun on peli joka ei erotu joukosta erityisen hyvin sillä siinä missä Cult of the Lamb onnistuu erottumaan eläinhahmoilla joukosta todella hyvin, tuntuu tämä peli enemmänkin peliltä jossa on hyvä idea, mutta toteutus on lopulta sitä melko tyypillistä resurssirallia ja verkkaista etenemistä. Kokeiluversion pituus on sopiva, sillä sen aikana pelistä saa erittäin hyvän kuvan ja kokonaisuuteen pääsee vahvasti sisälle. Pelaaja oppii miten paljon erilaiset ammukset todella merkitsevätkään toiminnassa ja miten paljon erilaisilla aseilla on myös väliä. Pistooli on nopea, mutta kiväärin kantama on pidempi, kummassakin on puolensa, kuten myös tuliammuksilla ja salama-ammuksilla. Pelissä on paljon muuttujia joiden huomioiminen on hyvin tärkeää isossa kokonaisuudessa ja pelissä jää helposti monia asioita huomaamatta tai muuten vain noteeraamatta, koska opeteltavaa on paljon, tekemistä on paljon ja useat eri asiat sekoittavat kokonaisuutta todella äkkiä.

Tämän genren pelit ovat usein sellaisia, että kovin montaa ei tule pelattua yhtä aikaa, koska ne ovat melko puuduttavia pitkässä juoksussa, jos rytmitys ei ole onnistunut. Samalla tavalla kuin Cult of the Lamb, myös tämä peli on kokeiluversion aikana oikein houkuttavaa pelattavaa, mutta samalla aikaa sen kanssa miettii, että kuinka paljon tälläistä peliä ihan oikeasti jaksaa sitten pelata, etenkin jos saatavilla on toinen samaa genreä oleva peli, joka tavalla tai toisella onnistuu olemaan hiamn kiinnostavampi. Siinä missä monia toiminta pelejä, räiskintöjä ja vastaavia saattaa hyvinkin pelata usempaa yhtä aikaa, ovat tälläiset aikaavievät pelit aivan erilaisia, niitä ei kovin helpolla edes aloita uutta, kun aiemman kanssa on lopettanut. Tästä syystä tämän pelin isona ongelmana on se, että siinä ei ole paljoa sellaista, joka todella erottaisi sen joukosta ja peli tuntuu olevan melko tavanomainen. Voisi tietysti sanoa että ammuskelu on pelin oma juttu, mutta tässä genressä ja tällä tavalla toteutettuna, se ei välttämättä olekaan vahvuus.

Yhteenveto

Graafisesti peli näyttää erittäin hyvältä, toiminnallisesti se tarjoaa mielekästä sisältöä ja melko kiitettävästi muuttujiakin löytyy. Pelattavuudessa on tiettyä epätarkkuutta ja tapa jolla peli etenee, ei ole suoraan se paras mahdollinen koska hahmonkehitys ei pysy ihan perässä pelin etenemisen kanssa. Muuttujia on tosin sen verran että pelissä helposti missaa jotakin mistä olisi apua. Kokonaisuutena kiva peli jossa omat koukuttavat puolensa, mutta ne samat puolet ovat myös niitä asioita, jotka ovat helposti aika luotaantyöntäviä ja rasittavia puolia, kuten rajallinen määrä tavaraa ja suuri määrä päivitettävää ja rakennettavaa.

Voisi olla kelvollista pelattavaa, mutta itse en tälläisiä pelejä suoraan hanki. Pelaan kyllä jos tulee osaksi vaikkapa PS Plussaa.

+ Graafinen ulkoasu

+ Toimintaa mukavalla määrällä vaihtoehtoja

- Rytmitys

- Tietty epätarkkuus

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Kaasu pohjaan eikä paljon muuta.

Tri6: Ääretön

PlayStation Plus: Premium

Tri6: Infinite

Tämän kanssa ei ollut isommin mitään odotuksia kun peli ei sanonut itselle mitään. Lyhyt kokeiluversio lisäksi oli aika selvä merkki siitä että paljon muuttujia tuskin olisi luvassa.

Kokeiluversion pituus: 30 minuuttia

Sillisalaati ideoita joista yhtäkään ei ole viety tarpeeksi pitkälle

Yksi näitä pelejä josta ei etukäteen tiedä mitään, eikä silloin edes menetä mitään, koska Tri6 on hyvin mitääsanomaton peli, josta saa irti vartissa lähestulkoon kaiken mitä on saatavissa irti. Eipä kokonaisuudesta paljoa enempää sanottavaa edes keksisi. Ideana on ajaa kierroksia niin kauan kuin vain mahdollista. Kolarointi tarkoittaa pääasiassa samantien aloittamista alusta asti eikä meno isommin muutu. Joskus pelaaja on ainoa joka ajaa, joskus on muita ajajia. Tehosteita ovat nitro ja miina eikä niillä saa paljoakaan vaihtelua irti. Kokonaisuudessa on isona ongelmana se, että pelaajalle ei kerrota juuri mitään, eikä pelissä tunnu voivan vaikuttaa juuri mihinkään. Ainoa mitä tehdään on ajetaan kierroksia, melko satunnaisesti muodostuvilla radoilla.

Pelin pääasiat tulevat erittäin nopeasti selkeiksi eikä peli tarjoa juuri mitään niiden lisäksi. Ulkoasu on ihan kiva tietyllä Tron tyylisellä vivahteella, mutta se ei lopula merkkaa juuri mitään koska varsinainen ajaminen ei ole tarpeeksi toiminnallista, tai tarpeeksi vauhdikas tarjoamaan oikeastaan mitään sellaista, joka todella nappaisi. Vauhtia peliin kyllä saadaan, mutta tuntuu että kokonaisuudessa ei ole osattu päättää että mitä pelissä oikeasti yritetään tehdä sillä miinojen jättäminen on kömpelöä ja ne näkyvät niin huonosti että tuntuvat epäreiluilta. Nopeasti ajaminen on paljon hauskempaa, mutta pelistä puuttuu sellainen jämpti ote joka olisi todella tärkeää tälläisessä pelissä.

Pelistä tulee sellainen todella demotyylinen fiilis sillä kokoajan tuntuu että tässäkö on kaikki mitä peli tarjoaa ja eikö mitään osaa ole oikeasti viety mihinkään. Tässä mielessä puoli tuntia on tarpeeksi pitkä aika pelin parissa sillä kun viidessä minuutissa alkaa olla selvää mitä peli tarjoaa, eikä vartin jälkeen luvassa tunnu olevan enää mitään uutta, niin kokonaisuus tuntuu parhaimmillaankin sellaiselta oppilasprojektilta tai joltakin halppispeliltä joka tarjoaa hyvin vähän yhtään mitään.

Yhteenveto

Melko mitäänsanomaton kokonaisuu jota oppii pelaamaan lähinnä pelaamalla ja joka jää melko mitäänsanomattomaksi. Tuo mieleen valopyörät Tron elokuvasta, vaikka onkin melko erilaista. Kiihtyvää kilpa-ajoa satunnaisilla ansoilla ja muilla kisaajilla. Ei tarjoa loppuviimeksi juuri mitään.

Passaan, kyllä kokeiluversio aikana ehti kokea kaiken mitä koettavissa oli.

+ Neon sävytteinen kybertyyli

+ Vauhti

- Kulmikas ohjattavuus

- Tylsä

Arvosana: 4,0

Huono

Tornipuolustusta yhdistettynä pakanrakenteluun

Kyberavaruus TD

PlayStation Plus: Premium

CyberTD

Peli joka onnistui trailerilla vakuuttamaan kokeiluversiosta, sillä hyvällä huumorilla saatiin ainakin sen verran huomiota kääntymään oikeaan suuntaan, että tälle annettiin mahdollisuus.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

Peli joka yrittää työntää pelaajan pois luotaan

Huumori voi olla hyvä tapa erottua joukosta edes hieman. Tässä pelissä traileri antaa hieman merkkejä huumorista osana kokonaisuutta, mutta loppuviimeksi se ei pelasta oikeastaan mitään koska merkittävät ongelmat ovat paljon isompia. Pääasiassa pelin idea on oikein hyvä, mutta toteutus jää harmillisen kauas siitä. Idea on tornipuolustusta kasvamassa määrin haastavaa vihollisjoukkoa vastaan. Pelin yksi suurimpia heikkouksia tulee vastaan hyvin nopeasti ja siitä ei kovin äkkiä eroon päästä. Peli on aseteltu siten, että pelaaja häviää taistelun erittäin nopeasti uudestaan ja uudestaan, koska työkaluja taisteluun, saa hyvin hitaasti ja pelin rytmi vain korostaa sitä, miten heikossa asemassa pelaaja on. Peli näyttää kivalta, mutta se on melko laiha lohtu isossa kokonaisuudessa.

Pelaajalla on melko vähän oikeita vaihtoehtoja kokonaisuudessa, sillä aluksi käytössä on yksi ase, konekivääri ja vähän ajan päästä saa rakentinheittimen avuksi. Erilaisia vaihtoehtoja puolustuksen kehittämiseen tulee myös lisää pelin edetessä. Aluksi voi päivityksissä korottaa lähinnä hyökkäysvoimaa, -nopeutta tai -kantamaa, mutta lisää muuttujia tulee ja meno monimutkaistuu, mikä on hyvä asia, mutta tapa ja vielä enemmän rytmi jolla tämä kaikki toteutetaan jättää valtavasti toivomisenvaraa sillä peli tuntuu todella epäreilulta. Koska peli kehittyy niin hitaasti ja löylyttää pelaajaa alusta asti, se muuttuu nopeasti turhauttavaksi ja kun tornipuolustuspelejä on todella paljon, ei tämä erotu millään tavalla positiivisesti joukosta.

CyberTD ei ole ideallisesti huono peli, mutta tapa jolla alkaa ja kehittyy, on niin huonosti tehty, että se on luotaantyöntävä todella nopeasti ja suuren osan peliajasta. Kokeiluversion aikana tästä saa erittäin hyvän kuvan ja koska peliä on ehtinyt pelata niinkin kauan, on loppuvaikutelmasta enemmän negatiivinen kuin positiivinen.

Yhteenveto

Merkittävästi suurin ongelma pelissä on erittäin huono rytmitys, sillä peli on niin selvästi kallistettu pelaajaa vastaan, että aluksi kokonaisuus tuntuu erittäin turhauttavalta, eikä se ulkoisestikaan ole sieltä parhaasta päästä. Toiminnallinen versio hakkeroinnista ja virusturvallisuudesta ei ole ideallisesti huono ja peli lähtee lopulta myös kehittymään, mutta tapa jolla siinä suhtaudutaan aaltomaiseen luuppiin jossa pelattavuutta rikastetaan pakanrakennustyylillä, ei ole se kaikista mukaansatempaavin, vaan melko luotaantyöntävä koska parempiakin löytyy.

Ei tule pelattua vaikka tulisi osaksi PS Plussaa, koska parempia pelejä on genre täynnä.

+ Ideallisesti kelvollinen ajatus hakkeroinnista ja tietoturvasta

+ Runsaasti muuttujia

- Hyvin heikko rytmitys

- Turhauttavaksi menevä rakenne

Arvosana: 4,5

Huonommalla puolella

Taistelulajien mestari roistojoukkoja vastaan

Opettaja

PlayStation Plus: Premium

Sifu

Tämä on yksi niitä pelejä jota kohtaan ei ole merkittävää kiinnostusta ollut ja syy tulee tietyistä ratkaisuista joihin pelissä on menty, jotka ovat melko luotaantyöntäviä. Pelissä on kuitenkin myös aika kiinnostavia ideoita joissa olisi aineksia vaikka mihin. Samat tekijät ovat tehneet myös toimintapelin Absolver, ja tässä tapauksessa, se on kaikkea muuta kuin positiivinen asia.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

Vuosien kostoretki

Pelin tarina alkaa introlla jossa pelataan synkällä Yang nimisellä miehellä josta tulee lopulta pelin ilmeinen pääroisto. Yang saapuu entisen opettajansa, sifunsa, dojolle. Intro toimii tutoriaalina jonka aikana pelaaja on kuolematon ja oppii tappelun perusteet. Yang tekee selvää jälkeä kaikista jotka asettuvat hänen tielleen, lopulta myös sifusta. Sifun kuoleman todistaa tämän nuori lapsi, josta tulee sitten pelin varsinainen päähenkilö. Intron lopussa Yangin kätyri tappaa lapsen, joka kuitenkin herää eloon taika-amuletin ansiosta. Vuosia päähenkilö harjoittelee ahkerasti, tullen erittäin taitavaksi taistelulajien taitajaksi, mielessään yksi lopullinen päämäärä. Kosto.

Pelaajan kohteena on lopulta Yang, mutta päästääkseen kiinni tähän, joutuu pelihahmo ensin taistelemaan tiensä läpi Yangin neljän kätyrin, joista kaikilla on oma koodinimi ja päähenkilöllä on oma suunnitelmataulu, jossa tietoa kaikista kohteista. Ensimmäisenä on mies joka tappoi hänet vuosia sitten. Pelissä on siis viisi isompaa kenttää jotka jakaantuvat pienempiin osiin ja pitävät isällään runsaasti taitavia taistelijoita joista osa on enemmän tai vähemmän perusvihuja, mutta joukossa on vähän kovempia tappelijoitakin.

Yksi merkittävä tekijä kokonaisuudessa on se, miten pelissä käsitellään kuolemia. Amuletin avulla pelaaja pystyy heräämään kuolleista välittömästi, mutta vanhenee samalla vuoden. Pelihahmo on siis jokaisen tappion myötä lähempänä kuolemaa ja mitä ilmeisimmin pelissä on jokin raja että kuinka monta kertaa pelihahmo voi syntyä uudelleen. Pelin alussa on hän 20 vuotias ja lienee kohtuullista olettaa että pelihahmo pystyy ikääntymään 70-80 vuotiaaksi, eli pelaaja voi epäonnistua noin 50 kertaa ja sitten peli päättyy ja sen joutuu aloittamaan alusta. Sen tiedän kyllä että peli on roguelike siinä mielessä, että jos kuolee tarpeeksi monta kertaa, pitää aloittaa kokonaan alusta, mutta kokeiluversion kanssa on vaikea sanoa että miten tämä toimii käytännössä.

Itse ehdin läpäistä ensimmäisen alueen ja kukistaa ensimmäisen pomovihollisen, kuollen pomotaistelussa kaksi kertaa. Ensimmäinen kenttä ei ole lopulta mitenkään erityisen paha, sillä tällä alueella haaste on melko anteeksiantava. Vihollisia on paljon, mutta pelaajalla on paljon aseita ja työkaluja käytettävissä, eivätkä viholliset kanna juurikaan aseita tai tee mitenkään ylihaastavia komboja. Mutta on selvää että haaste tulee nousemaan pelin edetessä ja juurikin tämä lopullinen kuoleminen on vähän arveluttava pelimekaniikka, vaikka peli ei viittä noin kolmen alueen ja kenttää pidempi olekaan. Kokeiluversio antaa joka tapauksessa oikein hyvän kuvan kokonaisuudesta.

Hyvä ulkoasu, hyvä tarina, kyseenalainen pelattavuus

Tyyliltään Sifu on erittäin hienon näköinen peli. Tälläinen hivenen sarjakuvamainen tyyli sopii peliin erittäin hyvin sillä ne näyttää hienolta sekä hahmoissa että ympäristöissä. Verta pelissä ei juurikaan ole ja peli pitää kiinni omasta tyylistään todella hienosti, rakentaen ympäristöjä todella hyvällä tavalla. Kentissä on oikoteitä ja useita vaihtoehtoja etenemiselle. Kaikki vihollisia ei tarvitse piestä mutta kokemuspisteiden vuoksi se on kannattavaa. Kokemuspisteillä voi oppia uusia taitoja viemään taistelu eteenpäin ja uudet liikkeet antavat mahdollisuuden tehdä toiminnasta omanlaistaan. Kentistä myös löytyy patsaita joilla kehittää hahmon tiettyjä ominaisuuksia jotka eivät ole taistelutekniikoita, vaan enemmänkin vihollisen puolustuksen murtamista, erikoistekniikkapalkin päivitystä ja vastaavaa.

Tarina toimii oikein hyvin, vaikkakin tämä ikääntyminen kuollessa on vähän pakotetun tyylinen mekaniikka eikä se istu peliin ihan niin vaivattomasti kuin itse ajattelen että se olisi istunut, kun alunperin kuulin tästä pelistä ja sen ideoista. Pelimekaanisesti tämä ei ole huono idea, sillä Chronos: Before Ashes käytti tälläistä samanlaista ideaa ennen Sifua, siinä pelihahmo kuollessaan haettiin kotiin, josta tämä vuoden kuluttua lähti uudelleen matkaan ja voimistui samalla. Sifun tapauksessa pelihahmo syntyy samantien uudestaan ja vanhenee sillä samalla hetkellä. Tästä ei kokeiluversion aikana saa ihan täyttä kuvaa, kuten ei myöskään siitä, miten tämä tietyn pisteen permadeath sitten lopullisesti toimii ja onko pelaajalla mitä pelimerkkejä käytettävissään isossa kokonaisuudessa.

Varsinainen taistelu, ei ole ihan niin sulavaa kuin voisi toivoa. Pelaajalla on valtava määrä erilaisia liikkeitä ja tekniikoita joita käyttää. Väistöliikkeitä on useita, hyökkäyksiä on useita ja tätä kaikkea rikastuttavat erilaiset aseet ja heitettävät esineet. Erilaisia komboja löytyy, erilaisia erikoistekniikoita löytyy ja mukana on myös eräänlaiset taitoiskut, joita ei voi vain spämmätä, vaan jotka ovat erikoismittarin mukaan käytössä. Pelkkä nappuloiden hakkaaminen ei ole paras mahdollinen metodi, koska viholliset voivat paikoin mukautua taisteluun. Sifu kysyy tiettyä antaumusta ja kun ottaa huomioon millainen sotku tekijöiden aiemmin tekemä Absolver oli, on Sifu merkittävästi tätä parempi peli ja kokeiluversion perusteella oikein mielekästä pelattavaa, mutta josta ei vain saa sellaist täyttä kokonaiskuvaa. Taistelusta jää positiivinen mielikuva, mutta siinä on myös omat heikkoutensa, erityisesti parryjen suhteen, sillä pelin ajoitukset tuntuvat jotenkin oudoilta. Sitten on mukana näitä tyypillisiä suojausta spämmäämiviä vihollisia ja muuta tyypillistä settiä.

Toimintapelinä Sifu ei yllä samalla tasolle kuin vaikkapa Batman: Arkham City, mitä tulee taisteluun. Mutta pääasiassa ensimmäisen kentän perusteella se on hyvin tehty toimintapeli jossa on tiettyjä selkeitä vaikutteita parista erittäin hyvästä taistelusysteemistä. Muuttujia on runsaasti ja peli näyttää hyvältä ja siihen on selvästi panostettu paljon enemmän kuin Absolveriin.

Yhteenveto

Sifu on isona kokonaisuutena todella kivan näköinen peli ja se alkaa kehittyä todella hyvää vauhtia. Toiminta on sopivan simppeliä, kehittyen hiljalleen monitahoisemmaksi. Parin tunnin aikana pelistä ehtii saada todella hyvän kokonaiskuvan joten kyllä tämän kokeilun jälkeen tietää että nappaako peli vai ei. Ehkä eniten pelissä arveluttaa tämä roguelike tyyli jossa pelaajalla on rajallinen määrä yrityksiä, mutta tässä ajassa siitä ei saa täysin kiinni. Pääasiassa Sifu on hyvällä grafiikalla varustettu toimintapelissä jossa perusteet ovat kunnossa, mutta huomioitavaa on myös se, että monesti tälläisissä peleissä voi piillä yllättävän suuria vaikeuspiikkejä.

Voisin jatkaa jos tulee osaksi PS Plussaa tai vastaavaa, mutta en itse ostaisi.

+ Toiminta

+ Todella hieno graafinen ulkoasu

+ Näyttävyys

+/- Roguelike vivahteisuus

- Suojausta spämmäävät viholliset

- Turhankin pikkutarkat ajoitukset

- Kyseenalainen haastavuus

Arvosan: 7,3

Loistava

Pääarvio

Peli joka ei suoraan ole sellainen jota kuvauksen perusteella kiinnostaisi pelata, mutta joka onnistuu kokeilun aikana vakuuttamaan.

Mitä tapahtui Fort Solisissa?

Tukikohta Solis

PlayStation Plus: Premium

Fort Solis

Monesti kokeiluversioista osaa sanoa ihan jo vartin jälkeen että mitä mieltä siitä tulee olemaan, mutta sitten on tapauksia joissa se yksi tunti menee hyvin nopeasti ja peli vaikuttaa kiinnostavammalta, kuin sen ensimmäisen vartin aikaan. Fort Solis tästä aika hyvä esimerkki, sillä se onnistuu tarjoamaan yhden tunnin aikana paljon sisältöä, ilman että se tarjoaa merkittäviä vastauksia ja jättää enemmän kysymyksiä ilmaan.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti

Kävelysimulaattori trillerimuodossa

Fort Solis alkaa kun kaksi insinööriä tekee korjaustöitä. Kun vanhanaikaiselta Fort Solis laitokselta tulee hätäkutsu, lähtee toinen insinööreistä katsomaan että mistä mahdollinen vika johtuu, kun kukaan Fort Solisilta ei vastaa hänen tiedusteluunsa. Fort Solisilla kukaan ei ole vastassa ja kun pelaaja sitten lopulta pääsee sisälle kompleksiin, vaikuttaa siltä, että koko paikka on täysin autio. Nopeasti herää siis useita kysymyksiä kuten; Missä kaikki ovat ja mitä on tapahtunut? Pelaaja lähtee sitten kävelyvauhtia tutkimaan Fort Solisia yrittäessään selvittää että mitä on tekeillä ja onko koko paikka täysin autio, vaikka paikalta pitäisi löytyä aina joku, kuten turvallisuus- ja lääkintäupseeri.

Fort Solis on peli josta on aivan aluksi vaikea sanoa yhtään mitään, mutta tunnelmallisessa mielessä se alkaa vaikuttaa kauhupeliltä, asetelmansa vuoksi, vaikka oikeastaan mikään ei suoraan siihen viittaakaan. Pelattavuus myös hieman sotii tätä vastaan, sillä peli on hitaasti etenevä kävelysimulaattori. Pelihahmo ei juokse, vaan kävele verkkaisesti, kuten normaalit ihmiset monesti työtehtävissä tekevät. Monet ovet ovat automatisoituja ja varsinaisia hidasteita pelissä ovat rikkinäiset ovet ja vastaavat joiden avaaminen vaatii jonkinlaisen minipelin suorittamista. Pelaajan reitin taas määrittää se, että mistä ovista hän pääsee kulkemaan, sillä tietyt ovet ja osastot vaativat tietyntasoisen turvaluokituksen. Kokeiluversion aikana ei ehtinyt tapahtua mitään todella merkittävää, mutta kun aikaa oli jäljellä enää ihan vähän, niin sitten ehti kuitenkin tulla vastaan tilanne, joka todella herätti kiinnostusta ja tarjosi osviittaa siitä, että mitä mahdollisesti on tapahtunut. Samalla aikaa se tosin toi mukanaan lisää kysymyksiä tapahtumista jotka johtivat siihen, mitä Fort Solisissa tapahtui.

Iso osa peliä on rauhallisessa etenemisessä. Oikeastaan missään kohtaa peliä, ei pelaajalla ole kiirettä mihinkään. Muutamia QTE pätkiä tuli vastaan, mikä vihjaa siitä että niitä mahdollisesti tulee vastaan myöhemminkin, eli pelissä voi tulla vastaan myös hektisiä pätkiä jos jotakin hyökkää kimppuun tai jotakin menee pahasti pieleen tai muuta vastaavaa joka johtaa tilanteeseen jossa pitää liikkua nopeasti. Koska peli etenee hitaasti ja rakentuu rauhalliseen etenemiseen, luo se tiettyä ennakko-odotuksia, joiden vuoksi pelaaja on tavallaan aika helppo kohde yllätyksille. Peli asettaa tavallaan tiettyjä odotuksia, mutta ne odotukset mahtuvat täysin eri genreihin, minkä vuoksi lopputulos voi olla täysin erilainen miltä peli kokeiluversion yhden tunnin aikana vaikuttaa. Mahdollista on myös se, että peli etenee loppuun asti kuin kävelysimulaattori ja kaikki on jo ehtinyt päättyä siihen mennessä kun pelaaja ehtii paikalle ja ainoa mitä hän voi tehdä, on selvittää että mitä tapahtui ja miten kaikki eteni päätepisteeseensä.

Harhautuksia ja tarinapalasia

Koska Fort Solis on kookkaalta kompleksilta vaikuttava paikka, voi erilaisia osastoja olla tutkittavana aika paljon. Mutta sen perusteella mitä vauhtia peli tunnin aikana ehtii edetä, voi olla täysin mahdollista että peli ei ole erityisen pitkä, kuten kävelysimulaattoreiden kanssa monesti on, sillä tällä mekaniikalla peli pysyy mielekkäänä vain tiettyyn pisteeseen asti. Tästä päästääkin pelin yhteen suureen voimavaraan, nimittäin täytteeseen, mikä monesti on vain huono asia, mutta tälläisessä tunnelmallisessa, suunnitelmallisessa ja suhteellisen hitaasti etenevässä pelissä se on vain hyvä asia. Pelissä on tiettyjä asioita jotka on pakko tehdä ja sitten paljon sellaisia asioita jotka ovat enemmän harhautuksia, joita voi tehdä. Pelaaja voi hetkellisesti pysähtyä ja ottaa yhden kaljan ennen kuin jatkaa matkaa, tai yrittää ratkaista rubiikin kuution, johon voi helposti upottaa paljon aikaa. Ympäristöstä löytyy myös paljon leffajulisteita ja yhdessä huoneessa on biljardipöytäkin, jonka kanssa voi tosin vain tehdä yhden liikkeen, eli täyttä minipeliä pelistä ei löydy.

Harhautukset ovat monesti pienimuotoisia lisiä joilla yleensä saa aikaiseksi jonkinlaisen kommentin päähenkilöltä ja mahdollisesti tämän kollegalta, johon pelaajalla on jatkuva puheyhteys. Kaksikon henkilökemiat toimivat erittäin hyvin yhdessä ja niiden kautta saadaan hienosti lisää sisältöä kokonaisuuteen ja mukana on myös yksi erittäin loistava leffaviittauskin joka samalla aikaa hieman ruokkii pelin mahdollista kauhupuoltakin. Koska ympäristön tutkiminen on isossa osassa, olisi peli helposti voinut täysin levitä isoksi tarinapalapeliksi jossa melkein mitä vain voi räplätä ja sitä kautta harhautuksia tulisi entistä enemmän lisää. Näin ei ole kuitenkaan tehnyt vaan monesti iso osa tutkittavista esineistä tai löydöistä siellä täällä toimii tarinapalasina. Kaikkialla on erilaisia päiväkirjamerkintöjä joissa henkilöstön jäsenet purkavat tuntemuksiaan, joskus kameralle ja joskus äänitallenteeksi.

Pelkästään yhden tunnin aikana ajatukset Fort Solisista ehtivät muuttua melko paljon. Aluksi ajatukset suuntaavat kohti kauhutunnelmaista pulma/hiiviskelypeliä, mikä hälvenee nopeasti kun kävelysimulaattorimainen lähestymistapa nostaa päätään ja samalla aikaa pelin tunnelma tuntuu nojaavan enemmän salapoliisitarinaan tai trilleriin jonka varsinaista genreä ei ehdi yhden tunnin aikana saamaan selville. Itse ehdin päästä tilanteeseen jossa tietty kriittinen osa tarinaa tuntuu selviävän, mutta parempi että sitä ei tässä kohtaa paljasta, koska yhden tunnin aikana ei välttämättä ehdi siihen asti, jos tutkii paikkoja enemmän, sillä vaikka ympäristöön ei pystykään vaikuttamaan kovin paljoa, niin yksityiskohtia on kuitenkin jonkinverran, kuten kävelysimulaattorissa kuuluukin ja vielä viimeisenä positiivisena puolena, Fort Solis ei nojaa pulmanratkontaan.

Yhteenveto

Fort Solis on kiinnostavalta vaikuttava kävelysimulaattori yhdessä Marsissa sijaitsevassa kompleksissa, jossa on tapahtunut jotakin, mitä pelaaja sitten selvittää. Peli etenee hitaasti mutta avautuu kuitenkin varsin hyvään tahtiin. Aavemaisen autio ja hiljainen tapahtumapaikko antaa osviittaa kauhuelementeistä, mutta pelattavuuden rytmi myös nostaa ajatuksia siitä, että onko kaikki päättynyt ennenkuin pelaaja edes ehti paikalle. Tämä on ehdottomasti niitä tapauksia kun hitaasti etenevä peli on osattu rakentuu aika kiinnostavaan muotoon.

Fort Solis on kiinnostava tapaus ja vaikka en peliä suoraan ostaisikaan, koska se ei genrelleisesti ole sellainen peli joka itseä varsinaisesti kiinnostaisi, niin pelaisin tämän ehdottomasti läpi, jos se jossakin kohtaa saapuu vaikkapa PS Plussaan. Hyvin positiivinen yllätys ja kiinnostavalta vaikuttava tapaus.

+ Pelin rytmitys yhdistettynä sen salaperäisyyteen

+ Pelihahmon ja tämän kollegan sanailu

+ Pienet harhautukset

- "Harhautuksia" saisi olla enemmän

- Kävelynopeus

Arvosana: 7,2

Loistava