Alan%20Wake%20Remastered.jpg?1635439721

Max Paynen vanavedessä, kauan ennen Jesse Fadeniä

 

Alan Wake on Remedyn ensimmäinen peli mestariteos Max Payne 2:n jälkeen ja vaikka se on laadullisesti erittäin kaukana siitä mitä Max Payne 2 on, niin se on silti erittäin hyvin tehty kauhutunnelmainen peli hienosti kerrotulla tarinalla.

 

 

 

 

Allan, Herää

Control herätti Alan Waken henkiin ja todella loi Remedyversen, vaikka siitä tässä pelissä hieman vihjailtiinkin. Kokonaisuutena Alan Wake on helposti huonoin pelaamani Remedyn peli, mutta se ei tee siitä huonoa peli, vain selvästi heikomman mitä Max Paynet ja Control ovat olleet. Tietyti Remedyn peleistä ei vielä saa top 10 listaa aikaiseksi ja monet pelit eivät koskaan tulleet pleikkaripuolelle, joten aika suppea on tavallaan se mittari jolla Alan Wakea mittailee. Remastered versio on kuitenkin hyvä tapa tutustua tähän peliin joka ilmestyi alunperin yli 10 vuotta sitten ja vasta 7 vuotta Max Payne 2:n jälkeen ja ehti muuttua varsin paljon siitä, millaiseksi sitä alunalkaen kaavailtiin. 

 

Stephen King ja Twilight Zone samassa paketissa

Tarina seuraa menestyskirjailija Alan Wakea kun tämä matkustaa vaimonsa kanssa Bright Falls nimiseen vuoristokaupunkiin lomalle.  Hyvin nopeasti varsin tavallisena rentoutuslomana alkanut matka saa parin tiukan käänteen jälkeen hyvin painajaismaisia piirteitä kun Waken uni, todellisuus ja seuraava kirjoitustyö alkavat sulautua yhteen ja hän joutuu yhtä aikaa selvittämään että mikä on totta sekä taistelemaan pimeyttä vastaan, joka ottaa hallintaansa kaikkea mahdollista mihin vain pääsee kiinni. Tarina on kokonaisuutena varsin monimutkainen kokonaisuus, jota korostaa entisestään se, että sitä voi tulkita useammalla tavalla. Myöskään tarinan keskenjäävä lopetus ei varsinaisesti anna niitä selvimpiä vastauksia.

Tunnelma on ehdottomasti tämän pelin vahvin osa, jopa tarinaakin vahvempi ja kun peli alkaa mennä kokoajan yliluonnollisempaa suuntaan, niin tunnelma kehittyy sen mukana. Pelin lopullinen tyyli on hyvin kaukana siitä, mitä se on pelin alkupuolella. Aluksi kaikki on varsin todellisuuteen kiinnitettyä ja juurikin jotakin sellaista mitä voisi oikeasti tapahtua, sitten mennään enemmän ja enemmän johonkin sellaiseen, mitä tapahtuu fiktiossa. Tapa jolla peli rytmittää tämän muutoksen, tarjoavaa varsin onnistuneen kokonaisuuden ja pelin alkupuoli on erittäin hyvä, tarjoten todella toimivan alustuksen kaikelle sille, mitä tuleman pitää. Monet osat alkupuolelta voivat tuntua melko mitäänsanomattomilta, mutta tietyssä vaiheessa, ne alkavat käydä enemmän ja enemmän järkeen. Alan Wake on jaettu kuuten episodiin joista jokainen toimii kuten tv-sarjan jakson, mukana on jopa tälläienn "previously on Alan Wake" pätkä jossa kerrataan tapahtumia siihen pisteeseen asti. Peliä voi joko maratoonata eteenpäin, kuten tv-sarjaa netflixissä, tai sitten katsoa jakso kerrallaan, kuten Disney plussan joidenkin sarjojen kanssa. Pelaajalla on mahdollisuus valita se metodi joka toimii omalla kohdalla paremmin.

Tyylillisesti tarina tuo vahvasti mieleen monet Stephen Kingin teokset. King kuvaa monesti kirjailijaa jolla on vastassaan jokin ongelma ja tilanne sitten eskaloituu johonkin suuntaan, usein yliluonnolliseen suuntaan. Varsinkin King teoksiin pohjautuvat elokuvat onnistunut monesti sillä tietyllä tyylillä tarjoamaan erittäin hyvin rytmitetyn tarinan. Sanoisin että varsinkin tietyltä aikakaudelta peräisin olevat Kingin kirjoihin pohjautuvat elokuvat onnistuivat siinä erityisen hyvin, kuten Stand by Me, Pet Semetary, Green Mile... Alan Wake jaksottuu aikalailla samalla tavalla mitä tulee tarinaan ja sen etenemiseen. Monet hahmot alkavat todella toimiva vasta vähän ajan päästä, kun taas jotkut eivät olleenkaan. Hahmoja tässä kokonaisuudessa on suhteellisen vähän, mistä syystä monesti pelissä on aika yksinäinen olo, mikä vain parantaa pelin tunnelmaa. Toinen iso tyylillinen esikuva voisi olla Twin Peaks, mutta itselle Twilight Zone on tutumpi tapaus ja siinä on monesti samanlaista tyyliä, puhumattakaan että tässä pelimaailmassa on tv-sarja Night Springs, joka on niin selvä Hämärän Rajamailla että sitä ei voi olla huomaamatta.

 

Valon ja pimeän tanssi Remedyversessä

Vaikka tarina ja tunnelma ovatkin ne asiat jotka todella kantavat tätä peliä, niin toiminta on tietenkin mukana haastamassa pelaajaa. Voidaan heti sanoa että toiminta ei kerää mitään erityisiä kehuja itseltä, sillä se ei ole erityisne hyvin toteutettua. Siinä on hyviä ideoita ja koska Alan Wake on Max Paynestä poiketen ihan tavallinen jamppa, eikä kovaksi keitetyn maailman poliisietsivä suoraan synkimmästä  Noir Yorkista, niin on ilmiselvää että hän ei ole taistelussa yhtä kyvykäs. Kyllähän Wake osaa ampua, mutta ammuskelu on varsin jähmeää, hidasta ja monesti kivuliaan painostavaa. Koska pelissä taistellaan pimeyttä vastaan, on jopa pyssyä tärkeämpänä työkaluna taskulamppu, jossa luotien sijaan ammuksina toimivat patterit, jotka kuluvat hyvin nopeasti ja latautuvat hitaasti, mistä syystä niiden vaihtaminen on tiukassa toiminnassa enemmän kuin suotavaa.

Pimeä, on erikoinen vihollinen, sillä se ei pysty suoranaisesti satuttamaan Wakea itse, vaan sen täytyy johtaa omaa pahaa vaikutustaan johonkin muuhun. Tästä syystä yö ja varjoisat paikat ovat vaarallisimpia ja valo on ainoa todellinen turvasatama tässä maailmassa. Pimeä ottaa haltuunsa ihmisiä ja lopulta myös esineitä jotka pelin edetessä tulevat vastaan kasvavina joukkoina ja kokoajan vahvemmin korruptoituina. Aluksi vastassa on ihan tavallisia kyläläisiä vesureineen ja vastaavineen jotka kaatuvat revolverilla suhteellisen äkkiä, mutta kun vastassa on joukko nopeita pieniä kyläläisiä ja pari isompaa ja kestävämpää mörssäriä, ei revolveri enää riitä ja haulikkokin voi olla liian vähän, etenkin kaksipiippuinen malli joka pitää ladata toistuvasti. Tässä kohtaa päästän toiminnan ehdottomasti omanlaisimpaan asiaan kiinni, nimittäin valoa tuottaviin aseisiin. Hätäsoihdut, vaikkakin hyvin lyhytikäiset, ovat todella arvokkaita esineitä, sillä viholliset eivät voi tulla niiden valokeilaan saamatta vahinkoa ja tämä lyhyt hetki antaa pelaajalle mahdollisuuden koota itsensä, ladata aseensa ja ehkä ottaa lisää etäisyyttä vihollisiin. Pelin arsenaali ei merkittävästi kasva, mutta paranee. Taskulamput kehittyvät ja soihtujen kylkeen tulee valokranaatteja, jotka tekevät selvää jälkeä lähes kaikesta mitä lähellä on. Hätäsoihdut taas ovat ehkä pelin parhaat aseet oikein käytettynä, mutta myös suhteellisen harvinaisia.

Toiminnassa tosin piilevät pelin suurimmat heikkoudetkin. Monesti peli on kuin rakennettu epäreiluksi. Varusteet eivät siirry seuraavaan episodiin ja monesti kattava arsenaali otetaan pelaajalta pois yhden siirtymän aikana, mikä ottaa todella päähän, jos on ollut taktinen ja säästelijäs taistelussa. Spoilaamatta kaikkea mahdollista loppupuolelta voidaan myös nostaa esiin muutamat aika halpamaiset kohtaukset joissa tuntuu olevan suhteellisen hoputtava rytmitys, mutta siinä samalla sitä kautta luodaan tilanne jossa pelaajalta vedetään matto jalkojen alta ihan yks kaks. Tälläisiä tai tähän rinnastettavia tilanteita on pelissä suhteellisen paljon mikä tekee siitä paikka paikoin hyvin turhauttavan. Tälläiset vaikeuspiikit ovat vain yksi asia, sillä tietyt taistelutilanteet myös ovat hyvin rasittavia. Mikäli ammuksia on vähän ja vihollisia on runsaasti, voisi olettaa pakenemisen olevan yksi vaihtoehto. Näin ei kuitenkaan juuri ole, sillä Wake ei kovin pitkään jaksa juosta, kun taas viholliset spurttaavat hänet hyvin nopeasti kiinni ja yksikin vihollinen voi nopealla kombolla oitis tehdä selvää jälkeä pelaajasta. Tällöin huomaa sen, että pelin tarkastuspisteet eivät ole järin anteeksiantavaisia, sillä jotkut kohtaukset tuntuvat hyvin rasittavilta, kun tietyt pätkän joutuu kuulemaan uudestaan ja uudestaan.

 

Signaaleja kirjailijalle

Remasteroitu versio A. Waken seikkailuista pitää sisällään myös kaksi pääpelin kylkeen tullut DLC:tä jotka tarjoavat molemmat jatkoa tarinalle erikoisjaksoilla Signals ja Writer. Niiden tapahtumat jatkavat pääpeliä suoraan sen lopusta, mutta eivät varsinaisesti päätä mitään, vaan ovat lähinnä lisää pelattavaa muutamien tarinavivahteiden muodossa. Niissä on lisä keräiltävää tavaraa, jos haluaa perata kaikki paikat kentistä hyvin tarkkaan, kuten pääpelissä, mutta eniten tässä kaksikossa kuitenkin nappaa yksi erinomaisesti käytetty pelimekaniikka, nimittäin esineiden ja asioiden materialisoiminen valolla. Kentistä löytyy kirjan sivuilta karanneita sanoja, joihin osoittamalla valoa, nämä asiat tapahtuvat, sekä hyvät että pahat ja tästä on parissa kohtaa osattu ottaa todella paljon irti. Signals varsinkin aloittaa näiden käytön kun taas Writer jatkaa siitä. Writer onkin lähinnä se Signalsin toinen osa. Näitä lisäsisältöjä voi ajatella Alan Wake tv-sarjan ensimmäisen (ja ainoan kauden) kaksiosaisena päätösjaksona.

Pelillisesti lisärit tarjovat pääasiassa sitä samaa mitä aiemminkin, mutta lisäävät kierroksia. Pääpelissä oli keräiltävää tavaraa enemmän kuin liikaa, sillä osa tästä roinasta on mukana vain jotta pelaajalla olisi jokin syy tutkia kaikki mahdolliset paikat kentistä mikä vain korostaa miten ärsyttävää niiden etsiminen onkaan, sillä taskulampun valokeila monesti hämää kun etsii osaa näistä esineistä. Parhaita keräiltäviä esineitä ovat Waken kirjan sivut, jotka tuovat lisää tarinaa peliin ja rikastavat tiettyjä kohtauksia. Tosin on suhteellisen kusipäistä sulkea osa näistä sivuista vaikeusastemuurin toiselle puolelle. Eräänlaisia lisävivahteita tarinakokonaisuuteen tarjoavat myös Bright Fallsin radio-ohjelma sekä tv-sarja Night Sprginsin jaksot joita voi katsoa televisioista. Nämä ovat oikeasti kiinnostavia ja mielekkäitä etsiä, mutta ei niiden vuoksi ala kaikkiea paikkoja tutkimaan, koska monesti peli tekee siitä aika rasittavan prosessin hämäävissä ympäristöissä. Etenkin astetta avoimemmat alueet pelissä ovat hyvin rasittavia tutkia, koska peli toimii paremmin suoraviivaisena.




Yhteenveto

Alan Wake on tyylikäs kauhupeli tyylikkäällä toiminnalla, monitahoisella tarinalla ja jatkumolla joka jäi täysin kesken, kunnes Control toi sen takaisin. Viittauksia ja tyylillisiä vivahteita pelistä löytyy valtavasti, Poets of the Fall iskee jälleen, James McCaffrey vilahtaa äänellisesti tv-sarjamainen toteutus on erinomainen uusi tyyli Max Paynen sarjakuvakerronnasta poiketen. Peli on paikoitellen aika turhauttava, ajoittain laahaava eikä yhtä kiinnostava seurata ja mielekäs pelata kuin edeltäjänä Max Payne 2. Se on kuitenkin tutustumisenarvoinen peli jonka tulkinnanvaraisessa tarinassa on puolensa ja remasteroituun pakettiin kuuluvat myös kaksi dlc erikoisjaksoa, Signal ja Writer.

 

+ Erittäin tyylikäs toteutus

+ Monitulkinnallinen tarina

+ TV-sarjamainen toteutus

 

- Monet epäreiluhkot kohtaukset

- Keskeneräisen oloinen

- Paikoin epämääräinen rytmitys

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen