Kolmas reboot toden sanoo

 

 

Alone in the Dark sarja on yksi selviytymiskauhun kantaisiä. Se on yksi ensimmäisiä sarjoja koko genressä ja moni otti siitä mallia. Se ei ole yhtä ison profiilin pelisarja mitä Resident Evil, josta sarja nyt ottaa itse mallia. Mutta tarinallisesti se on hyvin Lovecraft maista, tyylikkäästi tehtyä kauhua ja ilman tätä sarjaa, genre olisi varmasti hyvin erilainen. Mutta kuinka hyvin pelisarja yrittää tällä kertaa tehdä paluuta pelikentille?

 

 

 

Yksin Pimeässä

Tämä on yksi sellainen pelisarja josta tiedän yhtä ja toista, vaikka kovin montaa peliä en ole pelannutkaan. New Nightmaresta ei ole kovinkaan pitkä aika. Tästä pelistä pelasin demon kauan sitten ja se ei merkittävästi vakuuttanut. Tämän pelin osuessa kohdalle päätin kuitenkin antaa tälle mahdollisuuden ja katsoa että päteekö tähän tapaukseen sanonta: "Kolmas kerta toden sanoo". Sillä tämä, Alone in the Dark (2024), on pelisarjan kolmas reboot, mikä on kiinnostavaa siksi, että tässä pelisarjassa on yhtä monta uudelleenkäynnistystä, kuin alkuperäisessä sarjassa osia.

 

Ympäri käydään, yhteen tullaan

Pelin alussa Emily Hartwood (Jodie Comer) ja yksityisetsivä Edward Carnby (David Harbour) saapuvat pahaenteiselle ja vanha-aikaiselle Derceton kartanolle tapaamaan Emilyn setää Jeremy Hartwoodia, sillä Emily on huolisssaan sedästään, saatuaan tämän viimeisimmän kirjeen. Tästä sitten alkaa hyvin yliluonnollinen tapahtumasarja joka nopeasti erottaa nämä kaksi toisistaan ja sitä kautta peli kerrotaan kahdella erillisellä tarinalla joilla on sama alku, jotka pelihahmosta riippumatta etenevät todella samanlaista reittiä, mutta myös käyvät läpi erilaisia tilanteita. Pelkkä asetelma tuo todella vahvasti mieleen sen aivan ensimmäisen Alone in the Dark pelin asetelman jossa toinen kahdesta pelattavasta hahmosta saapuu valtavalle kartanolle, jossa sitten vastaan tulee groteskeja hirvityksiä. Tarinasta ei saa täyttä kokonaiskuvaa jos käy tarinan läpi vain toisen hahmon kautta, vaan molemmat hahmot tarvitaan ison kokonaisuuden selvittämiseen.

Siinä missä Jodie Comer on oikein hyvä Emily Hartwoodin roolissa ja todella uskollinen alkuperäiselle hahmolle, on Edward Carnby todella erilainen alkuperäiseen, hieman Vincent Van Gogh, tyyliseen hahmoon nähden. Lisäksi David Harbour tuntuu täysin väärltä valinnalta rooliin sillä hänessä ei ole yhtään samaa fiilistä mitä alkuperäisessä hahmossa oli ja tästä syystä Carnby ei vain tunnu siltä, miltä pitäisi. Alkuperäistä peliä en ole pelannut joten siinä mielessä en osaa sanoa että kuinka lähelle alkuperäistä päästään, mutta Carnby hahmona tuntuu paljon epäitsekkäämmältä ja sosiaalisemmalta mitä alkuperäisen pelin intron perusteella. Lisäksi tyyliltään hahmo on tälläinen tyypillinen 20-30 lukujen dekkarihahmo ja jos hahmo ei olisi nimeltään Edward Carnby, voisi hahmo olla ihan kuka hyvänsä. Harbour ei vain tuo hahmoon yhtään samaa fiilistä mitä Comer tuo omaansa. Tosin osasyynä on varmasti myös se, että Edward Carnby on nähnyt niin monet erilaiset variaatiot että rimaa on hieman. New Nightmaren ja 2008 vuoden pelin tapauksessa hahmossa oli hieman johdonmukaisuutta ja vaikka kumpikaan peli ei ole erityisen hyvä, niin hahmona Carnby on parhaimmillaan New Nightmaressa, omalla hieman goottimaisella tavallaan.

Koska kyseessä on jälleen yksi reboot sarjasta ja viimeisin peli jota olen sarjassa pelannut oli myös reboot, niiin vertailupohjaa on mukavasti siinä, että miten hyvin AitD (2024) kertoo tarinan ja pohjustaa maailman jossa alkaa tapahtua ja miten kaikki tapahtuu ja kehittyy. New Nightmare ei tässä onnistunut erityisen hyvin, sillä valtaosa pelistä tuntui lähinnä isolta mysteeriltä jossa vastauksia sai odottaa vähän liiankin kauan eikä Alone in the Dark mytologia tai maailma avautunut erityisen hyvin. Kyseinen peli otti todella paljon mallia PS1:n Resident Evil sarjasta jossa tankkikontrollit poikkeuksetta pilaavat kokonaisuuden. Pulmanrakonta ja kankea toiminta ovat valtavassa roolissa eikä kyseinen peli osannut oikeastaan millään tavalla kehittää käyttämäänsä pelimekaniikkaa, vaan pyrki enemmänin olemaan täysin Resident Evil tyylinen peli, RE-like, sekä hyvässä että pahassa, mutta PS1 ressat nyt eivät ole erityisen hyviä olleet, paitsi RE2 jota voisin jopa nostaa yhdeksi PS1:n parhaiksi peleiksi, vaikka sen ohjattavuus pudottaakin arvosanaa oitis pisteen ja puoli. Toiminnallisesti New Nightmare oli hyvä ja RE2:n Leon/Claire tyylinen asetelma oli hyvin toteutettu. Mutta, kontrollit.

Tämä uusi AitD, kuten arvata saattaa, ottaa merkittävästi vaikutteita remake Resident Evil peleistä, eli sama kierre jatkuu jossa alunperin ensimmäinen Resident Evil otti mallia ensimmäisestä Alone in the Darkista ja nyt viimeisin AitD sarja ottaa mallia RE sarjasta, New Nightmaren tavoin, mutta eri vaiheessa kauhugenren aatelisin kehityskaaressa. Koska remake ressat ovat olleet oikein mallikkaita pelejä, on lähtökohta sentään lupaavampi kuin aiemmin. Samalla tavalla kuin tuleva Silent Hill 2 Remake vaikuttaa samanlaiselta Resident Evil 2 Remaken kanssa, tuntuu Alone in the Dark ahtautuvan tähän samaan tyyliin ja vaikka en itse odotakaan mitän Resident Evil AAA tasoista settiä, niin lähtöasetelmat pelin kanssa ovat täynnä mahdollisuuksia.

 

Leon & Claire / Edward & Aline / Edward & Emily

Pelissä tosiaan valitaan yksi kahdesta hahmosta ja tämä malli on kuin suoraan Resident Evil 2 Remakesta. Valinta on joko Leon/Edward tai Claire/Emily, samalla tavalla kuin New Nightmaressa valinta oli Edward tai Aline. Eräs asia minkä RE2 remake ryssi niin pahasti että peli menetti oitis kaikki mahdollisuudet 9/10, tai edes 8/10 arvosanaan oli se, miten huonosti peli toteutti tarinallisen puolen. RE2 PS1:llä on niin hyvä, koska kummallakin hahmolla on oikeasti omanalisensa tarinallinen puoli ja kaksi tarinaa toimivat erinomaisesti yhdessä, vaikka useita samoja tilanteita käytiinkin läpi ja todelliset erot olivat suht satunnaisia. Tämä oli tosin PS1:llä ihan omaa luokkaansa. Leon ja Claire kohtasivat toisensa aina välillä, mutta pelaamatta kumpaakin tarinaa, ei saa kokonaisukuvaa siitä, mitä kaikkea pelissä on sitten oikeasti tapahtunut. Siinä missä alkuperäisen tarina on toteutettu lähes 9/10 tasolla, on remakessa taso enemmänkin 4/10 ja sekin on anteliasta. PS1:n teknologiset rajat tietysti tulivat enemmän tai vähemmän vastaan mutta esimerkiksi New Nightmare ei merkittävästi parantanut tilannetta, vaikka peli oli PS2:lla, mutta sillä oli oikeat ideat ja kahdella eri hahmolla pelaaminen tuntui nopeasti todella erilaiselta, mikä oli erittäin hyvä asia. Korostettakaan edelleen, että en pelannut koko peliä molemmilla hahmoilla joten samankaltaisuuksia on varmasti kahdessa kampanjassa, sillä asetelma on niin samanlainen kuin RE2:ssa.

Tässä on oitis eräs osa, minkä AitD voi tehdä paremmin ja oikeasti näyttää Capcomille närhen munat. Koska alkuperäisessä AitD pelissä oli vain toinen hahmo, ei molempia, eivät odotukset oli erityisen suuret. Siis kyseisessä pelissä sai valita Edward/Emily tyylillä pelattavan hahmon, mutta peli oli aivan samanlainen näkemäni ja kuulemani perusteella. New Nighmaressa hahmoissa oli vähän eroja aloituksen perusteella (paikka ja varustus), mutta tällä kertaa kaksi hahmoa aloittavat tarinan yhdessä. Tarinan lähtiessä käyntiin, he kuitenkin nopeasti eroavat toisistaan ja pelaaja alkaa käymään läpi toista tarinaa. Saadakseen kokonaisen kuvan pelin tarinasta, on toinenkin tarina kuitenkin pelattava läpi ja harmillisesti, pelihahmon valinnalla on aika vähän merkitystä. Resident Evil 2 Remake tulee nopeasti mieleen. Pelihahmot kulkevat pääasiassa samaa tietä, mutta kummallakin hahmolla on muutama oma skenaarionsa mikä on verrattavissa RE2 Remaken Ada/Sherry pätkiin ja niiden johdannaisiin, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tämä on kuitenkin liian vähän, kun miettii millainen alkuperäinen peli oli ja miten paljon parempi, remaken olisi ehdottomasti pitänyt olla.

Tarinallisesti AitD 2024 on hyvin läheinen AitD 1992 kanssa ja samaa voi sanoa sen tyyliltään tyylistä. Hirviöitä tässä pelissä ei tarvitse kauaa odottaa ja muutenkin yliluonnollisuus puskee päälle hyvin äkkiä. Monella tavalla peli alkaa dekkaritarinana jossa yksityisetsivä saapuu asiakkaansa kanssa selvittämään tapahtumia ja sitten lopulta koko kokonaisuus onkin jotakin paljon isompaa. Lovecraft tyyliset juonikuviot ja tyyliseikat toimivat todella hyvin ja pelin mysteerit alkavat avautumaan hyvässä tahdissa. AitD ei ole varsinaisesti pelottava peli, mutta se on hyvin tehty kauhupeli, koska se ei nojaa halpaan säikyttelyyn, muutamaa satunnaista kohtaa lukuunottamatta vaan se osaa myös kokeilla muunkinlaisia tapoja luoda kauhua, mikä toimii hyvin. Siinä missä New Nightmare toi hirviöt todella nopeasti kuvioihin eikä merkittävästi selitellyt niitä kuin vasta myöhemmin, pääsee tämä peli asiaan nopeammin, kun miettii että mikä hirviöiden rooli on. Hirviöt eivät kuitenkaan ole pääosassa vaan varsinaisen laadun suhteen melko isossa roolissa ovat Derceto kartanon asukit  ja kaksi päähahmoa. Edward ja Emily varsinkin on tärkeitä, joten pääosien esittäjien roolityö on todella isossa roolissa myös. Itse pelasin ensin Edwardilla, joka on sarjan päähenkilö ja hahmo ei toiminut. Tarina toimi, tyyli toimi ja kauhuasetelma oli hyvä, mutta hahmo ei. Emily oli aivan toinen tapaus sillä vaikka toinen pelikerta onkin pääasiassa toistoa, paljon samoja juttuja, niin Emily hahmona toimii paljon paremmin ja suosittelenkin pelaamaan ensin Emilyllä. Paitsi jos pelaaja on iso David Harbour fani, niin sitten ensin Edwardilla. Pelkästään se miten hulluus ilmenee hahmoissa ja heidän traumoissaan on tehty Emilyn tapauksessa paljon paremmin.

 

 

 

 

Ratkotaan pulmia, ammutaan ja hakataan hirviöitä

Pelattavuus on yksi asia joka hyvin tehokkaasti joko tuhoaa pelin, tai tekee siitä erityisen. Se ei tietenkään ole ainoa asia sillä hyvän ohjattavuudenkin pelit voivat olla edelleen huonoja, mutta erittäin harvoin huonolla ohjattavuudella kirotut pelit ovat sellaisia joita muistelee hyvällä. Jälleen kerran, esimerkkinä, Resident Evil sarja ennen RE4:sta. Alkuperäisen Resident Evil 2:n olen pelannut kokonaan läpi huonoja kontrolleja sietäen, koska pidin tarinasta tosi paljon. Resident Evil: Code Veronica jäi kesken, koska tässä kohtaa sarjaa olisi voinut jo luulla että pelistä olisi tehty siedettävä joka kehittämällä ohjattavuutta, tai sitten pelin ympäristöjä sun muita, surkean ohjattavuuden ympärillä. New Nightmare ei ollut erityisen koukuttava kun siinä huomasi aivan samat p*skat kontrollit kuin RE sarjan peleissä ja niiden seuraajissa, kuten Silent Hill 2:ssa ja 3:ssa, joista jälkimmäinen jäi nopeasti pelaamatta koska nämä ovat sellaisia kontrolleja joita en vain siedä. Ensimmäinen Alone in the Dark kehitti nämä kontrollit, joten se syyllinen tähän selviytymiskauhun kontrollisyöpään. Tämä peli, ei ole kontrolleiltaan huono, se on hyvin lähellä Resident Evil 2 Remakea, mutta ei yhtä hiottu. Liikkuminen, ympäristön tutkiminen ja vastaava toimii oikein hyvin eikä hirviöiden kanssa taistelukaan nyt välittömästi ole epämiellyttävää, vähän kankeaa, mutta siihen tottuu samalla tavalla kuin tälläiseen pelaamiseen on tottunut Resident Evil sarjassa, Evil Within sarjassa ja monissa muissakin.

Taistelu on se osa, joka monesti ratkaisee omalla kohdalla että kuinka paljon pelistä sitten oikeasti pitää, koska se on usein sitä mielekkäintä settiä. Tässä pelissä se on hieman kahtiajakoista. Tuliaseilla peli toimii kuten monet muutkin kolmannen persoonan ammuskelupelit, kun ollaan kauhugenressä. Ammuskelu ei ole nopeaa, koska nyt ei ole kyseessä Resident Evil 4 Remake. Ammuskelu on tehokasta, mutta hidasta ja suunnitelmallista, eikä aina erityisen tarkkaa. Se on perushauskaa ja vaikka aseita on vähän, niin jokainen tuntuu omanlaiseltaan. Lyömäaseet ovatkin sitten aivan toinen juttu sillä niiden kanssa pelin heikompi taso näkyy paljon selvemmin. Aseilla huitominen näyttää aika hoopolta paikka paikoin ja antaa monesti kuvan siitä että peli ei ole niin viimeistelty, kuin voisi odottaa. Lyömäaseiden käyttö ei ole huonolaatuista, se on vähän kankeaa ja epätarkkaa, vaatien siksi totuttelemista ja suunnitelmallisuutta. Tämä on niitä osa-alueita joissa pelin vaatimattomuuden huomaa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että peli menettäisi otteensa siinä samalla. Kumpikaan osa toimintaa ei ole toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla, mutta niissä päästään suht lähelle RE2 Remaken tyyliä jossa ammuksia on rajallisesti ja AitD:n tapauksessa, lyömäseet hajoavat käytössä. Pelihahmo on sitten ihan puolustuskyvytön jos hänellä ei ole aseita. Väistöliike löytyy, mikä tekee pelin toiminnasta RE2 Remaken toimintaa nopeampaa, mutta samalla aikaa voidaan todeta, että toimintaa on vähemmän ja vihollisia on vähemmän.

Paljon isommassa roolissa tässä kokonaisuudessa tuntuu olevan pulmanratkonta, joten peli on oitis vähän heikommassa asemassa kuin moni muu peli. Pulmanratkonta harvoin tekee pelistä paremman, ellei peli sitten oikeasti onnistu tavalla, jolla se yrittää änkeä pulmanratkontaa kokonaisuuteen. Uncharted sarja on yksi esimerkki jolloin pulmanratkonta on paikkapaikoin ollut jopa tervetullutta ja sarjan edetessä kokoajan parempaa. Resident Evil 2 Remake tarjosi ihan kivoja pulmia, vaikka ne monesti tuntuivatkin selkeiltä hidasteilta joten tilanne oli vähän niin ja näin. Iso osa tämän pelin pulmanratkonnasta on paikasta toiseen pääsemistä. Joka paikassa on lukittuja ovia tai jotain pulmia, joista puuttuu yksi pala. Paikkoja siis tutkitaan hyvin perusteellisesti, kunnes jostakin löytyy jotakin mitä voidaan käyttää jossakin muualla, jotta saadaan jotakin, jota voidaan käyttää että päästään jonnekin muualle. Joskus pitää tutkia löydettyjä esineitä, kuten vihjeitä ja joskus ratkoa enemmän tai vähemmän tutunoloisia pulmia, joita on nähty peleissä ennenkin. Pulmanratkonta ei ole juuri huonompaa kuin vaikka RE sarjassa, mutta ei se tälle pelille mitään palveluksiakaan tee.

 

Peli sarjan jo olemassa oleville faneille, ei mahdollisille uusille

Kaksi pelattavaa hahmoa tarkoittaa ainakin kahta pelikertaa, mutta koska pelissä on useampi lopetus, useammalla hahmolla, voi se tarkoittaa kourallista pelikertaa. Pelissä on useampi erilainen lopetus, mutta tässä suhteessa myös huomaa, että moneen osaan peliä ei ole panostettu ihan niin paljoa, kuin olisi voinut toivoa. Lopetukset ovat ohi melko nopeasti, iso osa tarinoiden eroavaisuudesta on muutamassa kohtauksessa, tukihahmojen tapaamisessa ja satunnaisissa kohtaamisissa toisen hahmon kanssa.

Pelissä on aina A tarina, jossa pelaajan valitseman pelihahmo kulkee ja sitten on B tarina, jossa toinen hahmo tekee omia juttujaan. Tuntuu että tätä on vähän hankala selittää, mutta tietyt tilanteet tapahtuvat aina tarinassa A ja B tapahtuu taustalla ja valittu hahmo vaikuttaa aina A:ssa ja A vaikuttaa hahmoon. B on lähinnä siellä taustalla ja mitä B:ssä tapahtuu, on mysteeri pelaajalle, koska sitä ei isommin avata missään kohtaan. Tämä on hyvin lähellä RE2 Remaken tyyli jossa A ja B ovat pääasiassa sama tarina pienillä eroilla, kun taas alkuperäisessä ressa kakkosessa, tilanne oli erilainen A:n ja B:n kanssa.

Tarina pelissä ei ole huono, mutta se ei myöskään ole kovinkaan erikoinen, ei kauhutarinana, ei Alone in the Dark sarjan pelinä sillä siinä ei ole mitään sellaista, mikä todella tekisi siitä tunnistettavan, oman sarjansa peliksi. Vaikea myös nähdä että tämä merkittävästi lisäisi kiinnostusta pelisarjaa kohtaan, mutta sarjan fanikunnalle tämä ei ole huono tekele, varsinkaan kun vertaa pariin aiempaan yritykseen, varsinkin vuoden 2008 reboottiin. Tarina etenee hyvää vauhtia eikä peli juurikaan jää junnaamaan paikoilleen. RE2 vaikutteet ovat todella selviä, mutta kaikki on tehty vaatimattomammin sillä jos RE2 Remake on AAA peli, on Alone in the Dark parhaimmillaankin AA. Kartano on tehty todella hyvin ja avautuu hyvässä tahdissa. Eri hahmot toimivat hyvin ja loppuratkaisu on joko melkoinen yllätys tai jotakin minkä tapaista saattoi odottaakin tietyn pisteen jälkeen.

Uudelleenpeluuseen kannustaa tavallaan suhteellisen simppeli trophy setti. Platina ei ole vaikea, mutta tässä huomaa, että peli on monella tavalla hyvin karkea. Pelistä löyty paljon bugeja joista monet tulivat vastaan kun ns. Speedrunisa peliä. Tiettyjen tilanteiden nopea ratkaisu jumittaa pelihahmon helposti kenttägrafiikkaan ja tietyt trophyt on joko ohjelmoitu väärin, tai kuvaus on virheellinen. Paljon patchattavaa siis löytyy. Samaa uudelleenpeluuarvoa mitä RE sarjassa on monesti ollut ei vain löydy tästä Re-likestä. RE4 Remaken olen pelannut läpi lukuisia kertoja koska pelissä on useita muuttujia jotka siihen kannustavat. RE2 Remakessa on jokusia, sillä kyllä pelin pelaaminen pelkän singon kanssa on hauskaa ja RE3 Remaken on hauskaa loputtomilla ammuksilla, tosin, mikä peli nyt ei olisi. Alone in the Dark ei tarjota yhtään mitään. New Game+ on, mutta ei sillä hyvällä tavalla.

---

Yhteenveto

Alone in the Dark on kelvollinen kauhupeli. Se ei nojaa halpaan säikyttelyyn ja rakentaa tunnelmaa hyvin. Peli myöskään nojaa toimintaan, vaan enemmänkin pulmapainotteisuuteen. Kartano on rakenteeltaan toimiva ja avautuu hyvässä rytmissä, tarinan edetessä. Päähahmot ovat hieman kahtiajakoiset laadultaan ja monella tavalla pelistä huomaa että se on melko hiomaton pelattavuudessaan. Peli ottaa paljon vaikutteita Resident Evil sarjasta, varsinkin RE2 Remakesta, mutta ei tarjoa juurikaan läpäisybonuksia tai vastaavaa mikä kannustaisi pelaamaan peliä monta kertaa uudestaan. Kokonaisuutena peli on ihan hyvä RE-like, ei yhtä pelottava, ei toiminnallisesti yhtä mielekäs, mutta paljon yhteistä löytyy.

Voisi hyvinkin olla paras Alone in the Dark sarjan peli. Mikä ei tosin ole kovin iso saavutus.

 

+ Kauhutunnelma joka ei nojaa halpaan säikyttelyyn

+ Kartano ja sen rakenne

+ Emily Hartwood

 

- Edward Carnby

- Melko hiomaton pelattavuus

- Bugeja löytyy

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen