Demolevyjen aikaan tiettyjä pätkiä peleistä tuli pelattua enemmän kuin kyseisiä pelejä koskaan. Tavallaan se oli hienoa aikaa, ja vaikka nykyään demojen saatavuus on paljon helpompaa, niin myös kokonaisten pelien hankkiminen on vaivattomampaa. Demoilla ei vain ole enää samaa vaikutusta kuin aikoinaan.
Steamissa on aina välillä iso kasa demoja saatavilla ja silloin tulee usein pelattua valtavaa määrää demoja, jolloin on haastavaa valita ne, joista oikeasti keksii edes jotakin sanottavaa ja joita pelaa sitten vähän enemmän. Pleikkarilla vähän sama, mutta siellä demoja on paikoin paljon vähemmän.
Vaikuttaa lupaavalta alusta asti
Yksisarvisylivaltias
PlayStation Plus
Unicorn Overlord
Peli josta ei alunperin ollut mitään isompaa tietoa, mutta josta nopeasti bongaa monta kiinnostavaa asiaa. Tosin, samalla aikaa täytyy todeta, että tämä on niitä pelejä, josta tietää omalla kohdalla, että ei tätä tule hankittua juuri missään tapauksessa. Mutta kyllä sitä voisi kuvitella pelaavansa PS Plussassa jonkin verran.
Korkeafantasiaa tyylikkäällä toteutuksella
Tarinallisesti kaikki alkaa hienosti. Valtakunta vetelee viimeisiään kun vihollisarmeija ei ole enää vain porteilla, vaan niiden sisäpuolella. Kaikkien liittolaisten hylättyä soturikuningatar Ilenian, tämä antaa luottoritarilleen Josefille viimeisenä käskynään ottaa prinssi Alain huostaansa ja viedä hänet turvaan luhistuvasta kuningaskunnasta, jotta kuninkaallinen suku ei sammu. Intron aikana seurataan pääasiassa tarinaa ja kaikki on aluksi täysin automatisoitua, mutta hiljalleen kaikki oleellinen tulee kyllä pelaajan tietoon hyvässä rytmissä, samalla aikaa kun tarina alkaa siitä pisteestä jossa pelaaja alkaa ohjata aikuistunutta prinssi Alainia ja tämän joukkoja vuosia intron jälkeen.
Valtavat pisteet peli ottaa sekä graafisest tyylistään, että yleisestä toteutuksestaan. Peli on tarinaosuuksissa täysin ääninäytelty ja tyylillisesti mieleen tulee Grand Kingdom, joka on ulkoasultaan todella hienon näköinen, ja pelattavuudessakin on paljon samaa. Ääninäyttely on erityisesti iso juttu, sillä sen vuoksi peliä on kiinnostavampaa seurata ja kokonaisuus tuntuu eloisammalta. Avainhahmot on tehty erittäin hyvin ja graafisesti peli näyttää erittäin hyvältä. Hahmojen tapauksessa päähenkilö Alain, tämän parhaat kaverit taistelija Lex, papitar Scarlett ja tunnollinen sotilas Chloe sekä oppi-isä Josef toimivat kaikki erinomaisesti, näyttävät todella hyvältä ja ovat toiminnallisessakin mielessä sopivan erilaisia.
Tarinankerronnallisesti peli vetää myös mukavat pisteet siitä, että se näyttää mukavan eloisalta. Hahmot liikkuvat ja tekevät asioita samalla kun puhuvat, eikä kaikki tule vastaan pelkkinä still kuvina, miten hyvin usein tuntuu olevan standartina silloin kun jostakin yritetään pihistellä. Unicorn Overlord on monella tavalla hyvin positiiviselta vaikuttava peli jonka tarina on kaikessa kliseisyydessään kuitenkin sen verran hyvin aloitettu, että sen voisi katsoa mielellään loppuun asti, varsinkin kun siinä on paljon sellaisia tekijöitä, jotka ovat selvää kehitystä sitten Grand Kingdomin, joka aikoinaan oli valtava yllättäjä ja todella positiivisella tavalla.
Unicorn Overlord on ehdottomasti sellainen peli joka tekee todella hyvän alkuvaikutelman tarinallisesti ja tyylillisesti. Sen kyseenalaisemmat, tai ainakin kuormittavammat ratkaisut alkavat tuntua enemmän kun päästään kiinni pelattavuuteen jossa on paljon samaa kuin Grand Kingdomissa. Pelin alussa tulee valtavasti opeteltavaa ja samalla luettavaa puskee päälle myös hahmon keskustelussa. Pelattavuuden kanssa yllättävää on että se on kaikki intron tavoin pitkälle automatisoitua ja tätä kautta pelattavuudessa mennäänkin merkittävästi heikompaan suuntaan kun verrataan Grand Kingdomiin.
Mikromanagerointia ja hyvää suunnittelua
Varsinainen pelaaminen tapahtuu karttanäkymässä jossa siirrellään yksiköitä pelikentällä ja pyritään toteuttamaan tavoitteet joita jokaisessa kentässä on määriteltynä. Hahmot liikkuvat kartalla kun vihollisia osuu kohdalle, niin yksiköt taistelevat. Melko tylsää on se, että taistelut etenevät omalla painollaan ja pelaajan hommana on enemmänkin etukäteen mikromanageroida kaikki kuntoon, sen sijaan että Grand Kingdomin tavoin otettaisiin aktiivisempi ote toimintaan. Lisäksi taisteluun on tuotu mukaan tiettyjä aivan tarpeettomaia hidastuksia jotka vain pidentävät tiettyjä tilanteita, kun viholliset pakenevat vääjäämätöntä tappiotaan. Tämä tietysti toimiin myös toisin päin, mutta yksi niitä asioita joka vain lisää sitä aikaa, kun pelaaja katsoo tapahtumien etenemistä ilman että itse tekee juuri mitään.
Karttanäkymässä kaikki näyttää kuin isolta pelilaudalta jossa toimintafiguurit seikkailevat. Yksikössä on johtaja ja tukihahmo joista tukihahmo näkyy pieneä ja johtaja isona, mikä selkeyttää että kenen yksikkö on kyseessä ja ketä siihen kuuluu. Lähemmin katsottuna peli näyttää myös erittäin hyvältä ja hahmot sopivat eloisilta tietyllä animevivahteisuudellaan. Karttanäkymässä on tehty monia pelillisesti järkeviä ratkaisuja, mutta samalla myös jokusia outoja tyyliseikkoja hahmojen ulkoasussa. Lex esimerkiksi on karttanäkymässä ruskeatukkainen, vaikka hahmo on punatukkainen muutoin.
Strategiapelien tavoin yksiköiden liikkuttelu ja oikean yksikön käyttö oikeaan aikaan on isossa roolissa. Oma roolinsa kokonaisuudessa on myös valmistautumisessa taisteluihin. Eri yksiköt liikkuvat eri tahtiin ja tämä tuo etäisesti mieleen Soul Calibur III:n Chronicles of the Swordin. Eri hahmoilla on myös erilaiset tekniikat joita käyttää sillä vaikka kaikki hahmot hyökkäävät niin toiset parantavat, toiset ovat etulinjassa ja toiset takalinjassa. Erittäin oleellista kokonaisuudessa on myös yksikön kokoonpano, jotta eri hahmot tukevat toisiaan. Tietyt hahmot tietyssä paikassa ovat tärkeitä sillä varas etulinjassa pystyy väistämään vihollisten hyökkäyksi, kun taas ritari takalinjassa tekee selvää jälkeä jalkaväestä vihollispuolella. Yksiköiden luonti on yksi osa mikromanagerointia, samalla tavalla kuin oikeiden yksiköiden hallinta taistelukentällä.
Koska toimintoja on vain tietty määrä taistelussa, joutuu taisteluita käymään läpi enemmän kuin olisi paikoin tarpeen. Lisäksi pelissä on muitakin rajoituksia jotka pakottavat hyödyntämään monipuolista joukkoa taistelijoita, useassa yksikössä, pitkin kenttää. Unicorn Overlord on monella tavalla hitaampi peli kuin olisi tarpeellista ja automatisoidumpi, kuin voisi odottaa. Sanotaan että automatisoitu taistelu ei ole suoraan huono asia, koska tietyissä peleissä toivoisi että kaikki etenisi nopeammin eikä kaikkea tarvitisi aina erikseen aktivoida. Mutta tasapaino olisi tässä paikoillaan sillä kun taistelu on automatisoitua, niin kampanjoiden eteneminen saisi myös olla nopeampaa. Peliä voi siis vauhdittaa nappia painamalla ja taistelut voi täysin joka skipata, mutta tietyt ratkaisut olisi voitu karsia pois, tai edes hienosäätä vähän paremmin alunperinkin. Nämä ratkaisut kuitenkin osoittavat että pelissä on paljon hyviä ideoita joita on osattu myös käyttää.
Automatisointi, uhka vai mahdollisuus?
Unicorn Overlord on monella tavalla kiinnostavalta vaikuttava peli, mikä on strategiapelille oitis jo vähän isompi saavutus, koska itse en koe tämän genren pelejä erityisen kiinnostaviksi. Grand Kingdomin tavoin, Unicorn Overlord kuitenkin tekee jokusen asian todella hyvin ja samalla tavalla kuin Diofield Chroniclesin demo, myös tämä demo onnistuu erottumaan joukosta tietyillä asioilla sen verran hyvin, että kyllä tämän mielessä pitää tulevaisuudessakin. Vaikka peli onkin isolta osalta automatisoitu taistelussaan, niin se toimii kuitenkin yllättävän hyvin. Vaikka itse pidänkin enemmän Grand Kindgomin kaltaisesta pelistä jossa suuri valikoima erilaisia hahmoja, joita vieläpä kustomoida, erilaisine hyökkäyksineen, niin tämä on omalla tavallaan toimivaa pelattavaa/seurattavaa.
Tarinallisesti peli toimii hyvin ja koska pelaaminen on melko helppoa, kun oppii kaikki erilaiset niksit joita peli syöttää pelaajalle tuhottoman määrän demon aikana. Isona kokonaisuutena peli on sen verran kiinnostava että kyllä tämän mielellään kaltaisi loppuun asti, mutta samalla aikaa tämä on todennäköisesti vähän pidemmän projektin peli läpäistä. Siitäkin huolimatta se on yksi niitä pelejä jonka painaa kyllä mieleensä siltä varalta että se jossakin kohtaa tulevaisuudessa tulee vastaan jossakin muodossa.
Vastauksena kysymykseen siitä että onko näin automatisoitu peli uhka vai mahdollisuus, niin tämän demon perusteella se on enemmän mahdollisuus, sillä kun kokonaisuus on toteutettu näin hyvin, niin siitä on selvästikin osattu ottaa irti vähän enemmän.
Yhteenveto
Unicorn Overlord on kiinnostavalta vaikuttava ja hyvin tehty peli, varsinkin tarinallisessa mielessä. Graafisesti peli on hienon näköinen, hahmot on tehty hyvin, ääninäyttely on laadukasta ja peli on hyvin tyylikäs kokonaisuus. Pelattavuudessa toiminta on melko automatisoitua ja toiminallisesti peli ei ole niin hyvä kuin se olisi voinut olla ja muutenkin strateginen puoli ei ole niin mielekästä pelattavaa kuin se voisi olla yleinen rytmi pelissä on paikoin tarpeettomilla tavoilla hidastettu.
Pelistä saisi irti enemmänkin, mutta kyllä tässä on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta tämä on niitä pelejä jota ei ole ostettua, mutta jota voisi ehdottomasti pelata, osana PS Plussaa.
+ Graafinen tyyli ja ääninäyttely
+ Nopeutukset
+ Tarina ja hahmot
+/- Automatisoitu taistelu
- Pääasiassa mikromanagerointia
- Tarpeettoman hidastukset
Arvosana: 7,5
Erityinen
Mask Souls
Enotria: Viimeinen Laulu
PlayStation Plus
Enotria: Last Song
"Kannen" perusteella tästä tulee muutamia ajatuksia ja yksi niistä johtaa suoraan viime vuosien suosittuun soulslike genreen. Se veikkaus on peräti oikea, sillä Enotria on kuuluu samaan sarjaan Lies of P:n ja Lords of the Fallenin kanssa. Se on todella puhdas soulslike josta löytyy ne kaikki genren rakennusaineet. Mitään isompaa melua tästä ei ole kuulunut ja kun samana vuonna ilmestyy Elden Ringin DLC, niin tulee Enotria jäämään varmasti sen jalkoihin, vaikka onkin jo ilmestynyt.
Esirippu nousee ja nukke alkaa tanssia
Pelin demo etenee niin klassista soulslike tutoriaalirataa että ei ole epäilystäkään mitkä ovat olleet tämän pelin esikuvina. Pelistä löytyy suunnilleen kaikki mahdollinen soulslike sisältö elinvoima- ja kestävyyspalkeista pariin erilaiseen hyökkäykseen, puolustukseen ja väistöön asti, mutta mukaan mahtuu myös hyppääminen ja yksi ihan omakin trikki naamioiden kanssa. Naamiomekaniikka ei ole täysin uniikki juttu sillä Mortal Shell teki jotakin vähän samanlaista, mutta vaikea sanoa että kumpi tuli ensin katsomatta erikseen ilmestymisvuosia.
Peli alkaa joka tapauksessa kun pelaaja, Naamioton, havahtuu ja alkaa sitten tutkia ympäristöään. Käteen laitetaan miekka, jolla pistetään muita nukkeja ja opetellaan siinä samalla taistelemaan. Näytös etenee askel askeleelta viimeiseen kokeeseen, ensimmäiseen pomotaisteluun, josta pelihahmo sitten saa ensimmäisen naamionsa ja peli oikeasti lähtee käyntiin. Kunnes sitten melkein heti perään tulee lisää opeteltavaa. Demon aikana pelistä saa erittäin hyvän käsityksen että millaista pelattavaa on luvassa ja Enotria sopii todella selvästi soulslike muottiin, jopa paremmin kuin Code Vein, Remnant: From the Ashes tai Star Wars: Fallen Order jotka tässä järjestyksessä katsottuna ovat vähemmän ja vähemmän selkeitä soulslike genren edustajia, vaikka niissä sitä tiettyä fiilistä onkin. Enotria on soulsklooni siinä mielessä miten Lords of the Fallen 1, Lies of P ja Mortal Shell ovat, eli niin selvästi, että harva tuntuu olevan yhtä uskollinen kulttilainen Dark Soulsille, kuin tämä.
Yhtenä heikkoutena pelissä paistaa oitis se, että valikoissa ja vastaavissa fontti näkyy aika huonosti ja hahmokehitysruudussakin se ärsyttää todella paljon kun kaikesta ei saa iin helposti selvää, kuin peleissä, joissa johonkin tälläiseen on vähänkin kiinnitetty huomiota. Valikoiden, etenkin hahmonkehitysvalikon kautta käy nopeasti ilmi että mikään ihan peruskykypuu ei ole kyseessä vaan materiaalia sentään löytyy jonkin verran. Tutoriaalien suhteen peli menee vähän ehkä liiankin pitkälle, sillä kiinnostus alkaa hupenemaan, ennenkuin peli on ehtinyt kertoa kaikkea itsestään.
Selvä genrensä edustaja
Koska Enotria on niin selvä genrenstä edustaja, pääsee tähän peliin erittäin nopeasti sisään ilman sen isompaa harjoittelua. Parryaminen on melko selkeää, lyöminen, väistäminen ja muu on jouhevaa ja muutenkin pelattavuus toimii hyvin. Ainoastaan kamera tuntuu hieman liukkaalta verrattuna moneen muuhun peliin. Toiminnallisessa mielessä tästä nyt ei paljoa sanottavaa keksi, kuin että pelattavuus on todella selvää soulslike huttua. Muutamia omia juttuja on, kuten juurikin naamioiden kautta saatavat erikoistemput joita hahmo pystyy tekemään ja erilaiset aseet mitä saatavilla, tosin jälkimmäinen on todella tuttua genren pelejä pelanneille.
Enotrian yksi iso ongelma on sen nimi, sillä se ei ole erityisen iskevä, saati mieleenpainuva, mikä vain korostaa sitä, että tämä on sellainen peli mikä todella helposti unohtuu. Thymesialla oli vähän sama juttu nimen kanssa, eikä Dolmenkaan ollut erityisen iskevä, kun taas Hellpoint oli iskevä, mutta peli oli sitten aivan oman luokkansa sontaa. Yleisesti soulslike tasolla Enotria: The Last Song on peruskivaa pelattavaa, ei mitään maata mullistavaa, mutta jos haluaa soulslike settiä ja tunnetummat genren edustajat ovat jo ihan puhki pelattuja, niin tämän pelin pariin on todella helppoa hypätä ilman isompaa opettelua, koska toiminta on todella tutun tuntuista.
Demo antaa tosin hieman sellaisen vaikutelman, että kokonaisuus on aika simppeli, ei siinä mielessä että mekaniikat olisi yksinkertaistettu, vaan siinä mielessä että pelissä ei ole erityisen paljoa muuttujia, eikä oikeastaan yhtäkään sellaista koukkua jonka vuoksi pelin valitisisi monien muiden genren edustajien ohi.
Asetelma ei ole ehkä ole se kaikista kiinnostavin, mutta siinä on hieman kiinnostavia mahdollisuuksia tälläisen tietynlaisen nukketeatterin kautta ja tarinakin on sopivan kryptinen Dark Souls tyylistä pelattavaa etsiville. Vaikeustasoltaan tämä on vähän sitä helpompaa puolta genressä, ainakin siihen perustuen mitä demo tarjosi. Mikään läpihuuto juttu ei siis ole kyseessä mutta vaikkapa Lords of the Fallenin, Lies of P:n tai NiOhin jälkeen tämä on melko helppo soulslike jota pelata kunnes jotakin muuta ilmestyy.
Yhteenveto
Enotria: The Last Song on todella "klassinen" soulslike sillä kaikki elementit ovat mukana kokonaisuudessa. Asetelma ei ole kovin erikoinen, mutta se on hyvä ja onnistunut. Pelattavuus on peruspätevää, vähän omiakin juttuja pelistä löytyy ja esikuvien vaikutus on todella selvä. Soulslike genren ystäville harkitsemisen arvoinen. Itse voisin kuvitella pelaavani, jos tulee jossakin kohtaa osaksi PS Plussaa, mutta niin hyvältä peli ei vaikuta että ostaisin sen, koska mitään isompaa koukkua ei ole.
+ Peruspätevää soulslike settiä
+ Toimiva asetelma
+ Hieman omiakin juttuja
- Ei mitään koukuttavaa
- Melko simppeli, tylsällä tavalla
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Jeesus tulee, näytä kiireiseltä
Minä, Inkvisiittori
PlayStation Plus / Steam
I, the Inquisitor
Yksi peli jonka demo on tuttu molemmista lähteistä ja yksi sellainen peli joka itsellä oli Steamin toivelistalla hyvin kauan ennen demon pelaamista. Demon jälkeen, peli ei ole enää toivelistalla ja syynä ei ole se, että olisin hankkinut sen, vaan se, että peli ei sitten ollutkaan ihan sillä tasolla, millä sen olisi toivonut olevan.
Jeesus elää, vuosisatojen jälkeenkin
Pelin taustatarina tarjoaa uudenlaisen version Jeesus Kristuksesta, sillä ylösnousemuksensa sijaan hänestä tuli varsin kostonhimoinen rankaisija, myöhemmin vampyyrin metsästäjä ja tietyssä pisteessä, inkvisiittori, salanimellä; Mordimer Madderdin. Demo alkaa kun kyseinen invisiittori saapuu Ranskaan, vampyyria jahtaamaan. Paikallisessa kaupungissa on käynnissä markkinat ja monet opetusosuudet käydään läpi osana juhlallisuuksia. Tarinallisessa mielessä demo on enemmänkin pelinappuloiden asettelua, sillä mitään merkittävää ei tapahdu, mutta siinä ohessa opitaan Mordimerin yliluonnollisista voimista kun taistelutaidoista.
Tyylillisesti peli on ankean näköinen värimaailmaaltaan. Harmaan ja ruskean sävyt ovat pääosassa ja hahmografiikka on vaatimatonta, ei huonoa, mutta ei mitään A-luokkaa. Grafiikka tosin ei peliä tee ja pääasiassa ulkoasu on hyvällä tasolla. Ääninäyttely on tasoltaan pitkälti samalla hollilla, sillä se ei ole suoraan huonoa, mutta ei se mitään kehujakaan kerää sillä yhdistettynä kyseenalaiseen grafiikkaan, tuntuvat pelihahmon melko elottomilta nukeilta mulkosilmineen ja monotonisine äänineen.
Asetelma pelissä ei ole huono, vaan varsin kiinnostava ja yksi syy miksi tämä oli itsellä jossakin vaiheessa, pitkään, toivelistalla Steamissa, johtui siitä että tämä asetelma vaikutta melko kiinnostavalta. Jeesuksen uudet kasvot ja sitä rataa. Mahdollisuuksia oli jonkin verran, vaikka eipä niistä nyt kovin paljoa tunnuttu sitten lopulta irti ottavankaan. Pelistä siis huomaa kyllä että siinä on panostettu jokusiin asioihin eikä kokonaisuudessa ole tehty kaikkein typerimpiä virheitä, mutta samalla aikaa pelin kanssa on vähän sellainen olo että parempaankin olisi kyllä pystytty sillä loppuvaikutelma pelistä on hyvin vaatimaton vähän joka saralla.
Ankea, karkea ja tylsä
Pelattavuuden suhteen I, the Inquisitor toimii hyvin, mutta tietyssä asioissa tuntuu että pelissä on haluttu tuoda kokonaisuuteen tietty mekaniikka, mutta se on sitten tuotu kuvioihin todella suppealla tavalla, minkä vuoksi tulee sellainen fiilis että peliin ei ole merkittävästi panostettu. Tämä on yksi iso syy miksi en lopulta hirveästi lämminnyt tälle demolle, koska PC:llä pelatessa, ainakin ohjaimella pelattavuus oli hivenen kankeaa. Se on parempaa konsolilla, selvästi, mutta kyllä yhdessä jos toisessa asiassa pelin kanssa tuntuu että erityisen viimeistelty kokonaisuus I, the Inquisitor ei ole.
Pelattavuuteen kuuluu taistelu, tutkimista ja keskustelua eikä mikään näistä ole tehty erityisen mieleenpainuvalla tavalla tai keskivertoa paremmalla laadulla. Keskusteluissa on yleensä kaksi vaihtoehtoa, mikä on hyvin vähän eikä luvassa tunnu olevan mitään isompaa hahmokehitystä tai seikkailuvalintaa anteeksiannon ja armottomuuden välillä. Taistelussa tämä näkyy vähän viiveellisellä, tai sitten kysenalaisella toimivuudella sillä harjoittelumiekkaosuudessa nappikomennot eivät olleet sieltä jouhevimmasta päästä. Hitaammissa osuuksissa kaikki toimii paremmin ja sisällöltään peli tarjoaa sentään jotakin. Luettavaakin pelistä löytyy erilaisten tekstien muodossa.
I, the Inquisitor on ennenkaikkea tylsä peli. Pelihahmon monotoninen tyyli on hivenen pitkäveteinen, pölyttynyt ulkoasu ei ole suoraan huonolla tasolla, mutta ei myöskään erityisen puoleensavetävällä tasolla myöskään. Pelattavuudessa on perusteet kunnossa, mutta ei sillä tasolla että ne houkuttelisivat mihinkään toiminnallisempaan kokonaisuudessa. Vaatimattomuus on pelissä iso tekijä, miten sitä voi kuvailla. Vaikka pelissä on kiinnostavia ratkaisuja ja todella lupaava intro tapahtumiin, ei peli demon perusteella vakuuta siitä, että tästä saisi enempää irti kuin keskivertoatasoista, paikoin karkeaa pelattavaa.
Yhteenveto
I, the Inquisitor on asetelmaltaan hyvä peli, tyyliltään kelvollinen mutta pelattavuudeltaan kyseenalainen. Muuttujia on jonkin verran mutta yleinen ote mikä pelissä on, ei vain vakuuta siitä, että tämä olisi keskivertopeliä parempaa pelattavaa pidemmän päälle. Demo osoittaa kuitenkin todella tehokkaasti että millainen fiilis pelissä on ja ryöstöhintaan se sitä voisi jossakin Steamissa harkita, tai pelata PS Plussassa vähän pidemmällekin ja katsoa että paraneeko peli yhtään, vai kertoiko demo kaiken oleellisen pelistä tunnissa.
+ Inkvisiittori asetelma
+ Lupaavat puitteet
- Karkea pelattavuus
- Vähäinen syvyys peli-ideoissa
Arvosana: 5,9
Paremmalla puolella
Karitsan matka Terminator maailmassa
Seiso Yksin
Steam
Stand Alone
Yksi peli joka monista Steam demoista erottui sen verran hyvin joukosta, että sen voisi kuvitella jossakin kohtaa jopa hankkivansa, tosin vasta sitten kun yksi jos toinenkin asia on vähän paranneltu ja siinä on päällä jonkinsorttinen alennus, kuten Steam pelien kanssa lähemmäs aina.
Susiterminaattorien dystopia
Peli alkaa erittäin nopeasti, eikä selittele paljoa, vaan avautuu pelaajalle sitten hiljalleen, kun pelin todellinen luonne alkaa paljastua. Pelihahmo päätyy oitis osaksi toimintaa dystopisessa maailmassa jossa hän, pieni karitse, kohtaa oitis joukon isompia ja pienempiä susia, enemmän tai vähemmän kyborgisessa muodossa ja vaihtelevilla aseilla. Karitsalla on tosin itselläänkin miekka käytössä ja taistelu onnistuu, joten oitis mukaan toimintaan.
Ulkoisesti peli peli on kivan näköinen, mutta grafiikasta ei isompia pisteitä tule. Pisteitä ei tule myöskään siitä, että pelissä on todella paljon tekstiä luettavaksi. Se, mistä peli kuitenkin vetää pisteitä ja mikä on syy siihen, miksi tämä demo hieman puhutteli ja peli on nyt Steamin toivelistalla (muistilistalla), on siinä, että tämä sudet ja lampaat teema nappaa. Sanotaan että itse olisin mieluummin susihahmon ohjaksissa, mutta tämä antropomorfiset eläimet asetelma on sellainen mikä toimii aina, tai on ainakin toiminut tähän asti. Tietysti siinäkin on tasoja että kuinka hyvin se toimii.
Pelin varsinainen esikuva löytyy nopeasti. Se on Hades. Roguelike genressä tilanne on monesti vähän haastava, sillä jos tälläinen peli tehdään oikeasti hyvin, kuten Hades, niin se voi toimia aivan poikkeuksellisen hyvin ja Hades on peli jonka kautta itsellä lisääntyi mieleenkiinto tätä koko genreä kohtaan. Stand Alone on vaatimattomampi, koska siinä ei ole ääninäyttelyä ja graafisesti peli ei ole yhtä siloiteltu ja värikäs mitä Hades. Pelissä on omanlaistaan tyyliä mikä kuitenkin toimii, mutta samalla aikaa peli on vähän sitä sorttia että se herättää vähän arveluttavia fiiliksiä siitä, miten hyvin peli osaa rytmittää itseään ja kehittää mekaniikkojansa, jotta tämä roguelikemaisuus pysyy mielekkäänä, eikä mene täysin turhauttavaksi. Demon kanssa tätä pääsee aika hyvin makustelemaan, koska demo ei ihan heti lopu.
Peli etenee "huoneesta" toiseen ja eri huoneilla on erilaisia asioita jotka tapahtuvat. Palkintona vihollisten tuhoamisesta voi olla uusi taisteluliike, valuuttaa tai elinvoiman parannusta. Kauppiaskin löytyy ja paikoin taisteluhaaste on kovennettu. Sitten on tietysti luvassa pomotaisteluitakin. Koska kaikki nämä mahdollisuudet näkee karttana alusta asti, pystyy matkaansa suunnittelemaan todella hyvin. Kuoleman korjatessa pitää sitten aloittaa alusta asti, jolloin satunnaisuus astuu kuvaan. Demon aikana ei erityisen hyvin käynyt ilmi että millainen kehityskaari pelissä on siinä mielessä, että miten pelihahmo vahvistuu tai kehittyy pysyvällä tavalla, vai kehittyykö ollenkaan. Tarinallisessa mielessä, on todella hyvä tapa, jolla tämä roguelike elementti on tuotu osaksi kokonaisuutta, mutta ei paljasteta mikä se on, koska se on tarinallisesti erittäin hyvä ja aika yllättäväkin ratkaisu.
Lupaava tapaus, mutta kaipaa paljon parantelua
Toiminnallisesti Stand Alone on erittäin hyvältä vaikuttava. Muuttujia on mukavasti ja sitä kautta toiminnasta saa aika paljon irti, paikoin jopa niin paljon että kaikki muuttuu todella nopeasti todella sekavaksi. Erilaisia liikkeitä ja taktiikoita on paljon, mutta tapa jolla ne on peliin lisätty, ei ole samalla tavalla selkeä miten Hadesissa. Sama pätee myös siihen, miten toiminta tuntuu kehittyvän. Kun pelihahmo oppii lisää temppuja, tuntuu että kaikki menee nopeasti aika monimutkaiseksi siinä mielessä, että eri hyökkäysten ikonikuvakkeet eivät ole niin selkeitä kuin niiden toivoisi olevan ja iso osa toiminnasta on sellaista, että sen oppii kokeilemalla ja käyttämällä. Tästä syystä toiminta on sellaista, että siihen pääsee kyllä sisään, mutta ulkoasun kautta kaikesta olisi saatu merkittävästi parempaakin, tai ainakin selkeämpää, mikä on monella tavalla kantava teema tämän pelin tapauksessa.
Stand Alone on haastava peli. Taistelussa se tuntuu siksi, että viholliset tekevät paikoin kunnolla vahinkoa ja koska niitä on monesti niin paljon, vaaditaan pelaajalta alusta asti todella paljon. Tähän kun lisätään iso joukko erilaisia hyökkäyksiä vaihtelevilla latautumisillaan, haastaa peli pelaajan välittömästi. Karitse pystyy perushyökkäysten, syöksyjen ja hyppyjen lisäksi omaksumaan todella kattavan määrän erilaisia hyökkäyksiä mikä vain korostaa sitä että muuttujia riittää ja peli todennäköisesti vielä kehittyy tästä ja parantuu, joten uskoa peliä kohtaa kyllä on jonkin verran, mutta samalla aikaa, monet asiat ovat vielä sellaisia että kyllä ne kaipaisivat hieman selkeämpää toteutusta.
Haastellisuudessaan Stand Alone ei ole yhtä vaikea kuin Hades, ainakaan aluksi, mutta on vaikea sanoa demon perusteella millainen tilanne on pitkässä juoksussa. Hades on paljon selkeämpi ja siinä on selvät syyt että miten pelissä kehitytään pysyvästi kun taas tässä ei ole. Roguelike peleissä on tullut vastaan monta sellaista jotka vaikuttavat todella hyvältä heti alusta asti, mutta eivät sitten kanna kovinkaan hyvin, koska eivät kehity tai etene sillä tavalla, joka pitäisi sen menon mielekkäänä pidempään. Demon perusteella Stand Alone vaikuttaa aika läheisesti juurikin sellaiselta peliltä, joka alkaa hyvin, mutta saattaa pidemmän päälle menettää tätä loistokkuuttaan. Eli se saattaa olla hyvin läheinen pelin Skul kanssa, joka myös alkaa todella hyvin ja koukuttaakin, mutta jonka rytmitys ja tasapainoitus eivät olekaan sitten kovinkaan hyviä, kun pelissä pääsee vähänkin etenemään. Jos alku on iso kynnys, kampittaa se kokonaisuuden todella helposti.
Yhteenveto
Stand Alone on hyvältä vaikutta toiminnallinen roguelike tyylikkäässä asetelmassa. Siinä on kuitenkin paljon asioita jotka kaipaisivat vielä hienosäätöä tavalla jos toisellakin. Toimintaan pääsee sisälle kokeilemalla, alusta asti peli on melko haastava ja demon perusteella on haastavaa sanoa että miten peli lähtee kehittämään pelihahmo pitkässä juoksussa. Pääasiassa kuitenkin hyvin tehty kokonaisuus, tautisella määrällä luettavaa.
Voisin kuvitella pelaavani, mutta Steamissa hankkisin vasta kun alennukset pudottavat hinnan yli puoleen.
+ Sudet ja lampaat asetelma dystopiassa
+ Toiminta
+ Tarina vaikuttaa lupaavalta
- Haasteen tasapainon
- Saisi olla selkeämpi
- Tekstin määrä
Arvosana: 6,6
Erinomainen
Pääarvio
Ehkä se kaikkein korkeimman profiilin peli kaikista. Sanotaan että demo ei ihan vakuuta siitä että tämä peli olisi niin hyvä, miten hyväksi sitä nyt on kehuttu.
Androidi Eeva cyberpunkmaailmanlopussa
Erinomainen Terä
PlayStation Plus
Stellar Blade
Demoa pelatessa ei ollut hirveästi kiinnostus tätä peliä kohtaan noussut, vaikka monessa tuutissa onkin sitten, ja vähän ennenkin, kailotettu että Stellar Blade on tämän vuoden kovimpia tapauksia, että se on sitä ja se on tätä. Tosin samalla aikaa on myös kuullut vihjauksia että se siistittyä pehmopornoa ja vaikka mitä muutakin. Pääasiassa omalla kohdalla voin todeta että kyllä tästä tulee yksi jos toinenkin peli mieleen.
Epämääräisiä hirviöitä, kiiltävää pintaa ja hurmetta
Stellar Blade ei tarinallisesti aukea demon aikana kovinkaan paljoa, vaan iso osa on pelaajan omaa tulkintaa siitä, mitä on tapahtunut. Pelihahmo Eve on osa iskujoukkoa jonka tehtävä on etsiä ja tappaa paikallisten hirviöiden alfa maapalolla joka vaikuttaisi olevan yksi valtava taistelutanner. Pelissä päästään nopeasti kiinni toimintaan, kun Eve laskeutuu keskelle taistelukenttää, samalla kun koko maihinnousujoukko kokee raskaat tappiot ja näyttävän alkutaistelun jälkeen, Eve on ainoa joka on vielä hengissä ryhmästään. Tukihahmoksi nousee hyvin maassa operoiva romunkerääjä Adam, joka ei fyysisesti seuraa Eveä taistelukentälle, mutta jonka robottiapuri seuraa. Kaksikon keskustelu tarjoaa hieman täytettä maailmaan ja tarjoaa hieman osviittaa siitä että mitä on tapahtunut ja mitä seuraavaksi pitäisi tapahtua. Demo on varsin lyhyt ja toimii lähinnä katsauksena siihen, mitä pelissä sitten tulee vastaan.
Pelin hirviöhahmoissa on aika paljon vaihtelua sillä jotkut ovat perus hyönteisiä muistuttavia ryömiviä tuholaisia, kun taas jotkut melko älykkäiltä olennoilta vaikuttaivia hirviöitä erilaisine aseineen. Hirviöhahmojen kanssa vaikuttaa lupaavalta se, että niitä on erilaisia joten vihollisvariaatiota tulee varmaan olemaan pääpelissäkin sitten jonkin verran. Nopeasti vastaantuleva ensimmäinen pomotaistelu isoa järkälettä vastaan toimii monista soulslike peleistä tuttuna viimeisenä testinä pelaajan taistelukyvyistä ja siitä eteenpäin meno sitten hieman rauhoittuu ja tarjoaa katsauksen maailman tutkimiseen, sen suoraviivaisessa etenemisessä
Tyylillisesti Stellar Blade vaikuttaa aika tavanomaiselta toimintaseikkailupeliltä jossa näkee vaikutteita vaikka mihin peleihin. Nopeatempoinen ja näyttävä toiminta on hurmeista ja brutaalia eikä myöskään sieltä helpoimmasta päästä. Scifi tulevaisuusmaailma on hyvin rakennettu ja sen pohjalla on dystopinainen rauniomaailma siitä, mitä ihmiskunta jossakin vaiheessa oli. Eve itsessään saattaa hyvinkin olla androidi, mutta tarina ei sitä vielä tässä kohtaa varmista. Sanotaan että on mahdollista että hän on vain cyberpunkhenkisesti paranneltu ihminen, sillä Eve ja hänen kaltaisensa ainakin vuotavat verta. Mutta huomioiden miten animehenkisesti he pukeutuvat, viittaa muuhun. Seksikkyydellä peli ei suoraan mässäile samalla tavalla kuin verisyydellään, mutta ei Eveä tarvitse kauaa katsoa että näkee mikä osa väestöä pelintekijöiden kohteena on ollut. Hahmona Eve ei demon aikana vielä etene mihinkään, mutta ei myöskään tunnu mitenkään ärsyttävältä. Adam sen sijaan, on vähän sellainen että en nyt suoraan osaa sanoa että kuinka nopeasti hän alkaa kyllästyttää mutta Eve jätti paremman vaikutelman, vaikka vähän sellaiselta heikkohermoiselta aluksi vaikuttaakin.
Nier Automata 2
Kun aletaan miettiä että mitkä pelit ovat enemmän tai vähemmän olleet esikuvina tätä peliä tehtäessä, Nier Automata nousee ylivoimaisesti eniten esille ainakin omassa mielessä. Oletuksena että Eve on androidi, on hän melko lähellä Nier Automatan 2B:tä, mutta ei ole yhtä mieleenpainuva. Ulkoisesti Eve tuo paljon enemmän mieleen Bayonettan, mutta vähemmällä dominatyylillä ja enemmän, paremman ilmauksen puutteessa, huippumalliatyylillä. Eve on kuitekin merkittävästi erilainen hahmo kuin kumpikaan ja saattaa hyvinkin pelin edetessä kehittää oman tyylinsä jonka ansiosta hän sitten joko jää mieleen, tai ei. Nier Automata vivahteet näkyvät myös maailmassa erittäin hyvin, vaikka tällä kertaa erilaisten robottien sijaan vastassa onkin lihasäkkejä jotta veri voidaan roiskuttaa öljyn ja romumetallin sijaan. Maailman taso ei ole ihan yhtä pitkälle edennyt mitä se Nier Automatan tapauksessa on, mutta selvä dystopia tässäkin maailmassa vallitsee ja ihmiskunta on tämän invaasion hävinnyt jo kauan sitten. Monet tyyliseikat Stellar Bladessa saavat pelin tuntumaan merkittävästi enemmän itämaiselta peliltä, kuin länsimaiselta, ihan kuin Nier Automatakin, joka myös on samalta suunnalta ja siinä on paljon todella japanilaisia vivahteita yhdellä jos toisellakin tavalla.
Stellar Blade ottaa tästä asetelmasta kuitenkin oikein hyvin irti sisältöä sillä vaikka demossa nyt ei paljoa paikkoja tutkitakaan ja kaikki etenee melko selvää janaa pitkin, niin pelissä huomaa että maailma on ainakin tehty hyvin. Siis se nyt ei eroa paljoakaan monesti muusta rauniokaupungista jossa ei näy ristinsielukaan, kunnes sitten hirviöt hyökkävät kimppuun koloistaan, mutta The Last of Usin, Nier Automatan ja Terminator tavoin Stellar Blade onnistuu vangitsemaan sen fiiliksen joka tälläiseen miljööseen kuuluu. Tähän sitten yhdistetään paljon huipputeknologiaa avaruusalustan ynnä muiden kautta ja kokonaisuus paisuu kuin pullataikina. Graafisessa tyylissä Stellar Blade näyttää oitis paljon monia muita pelejä korkeamman profiilin tapaukselta ja kiiltokuvatyttönä Eve on selvästi sellainen hahmo, jonka ympärille voitaisiin alkaa pelintekijöiden mielessä rakentaa pelisarjaa.
Peruskivaa, mutta ei mitään erikoista
Pelattavuus on osa, joka tuhoaa monet pelit jo kun katsoo aiempaa sattumaa tässäkin kokoelmassa, niin siinä on yksi. Stellar Blade on pelattavuudessa selvästi paremmalla tasolla kuin keskivertopeli sillä vaikka parryamisen ajoituksessa on aluksi vähän hakemista, niin toiminnallisesti peli toimii hyvin. Väistäminen, hyökkääminen ja torjuminen ovat kaikki hyvin toteutettuja osia tätä tanssia ja samoin liikkuminen ylipäätään. Kamera ei ole liian herkkä eikä liian jäykkä, mikä korostaa sitä että tämän pelin kanssa kokonaisuutta on ihan testattukin eikä mitään isoja korjauksia tarvitse välittömästi tehdä kun peli ilmestyy. Siltä demo ainakin vaikuttaa.
Toiminassa peli ei ole soulslike, niin kuin monet muut nykyään yrittävät olla, enemmän ja vähemmän. Tiettyjä vivahteita voisi sanoa näkevänsä, mutta monella tavalla toiminta on ihan sitä tyypillistä toimintaseikkailupelitoimintaa mitä on monissa peleissä ja soulslike on siitä alagenre, yleensä roolipelielementeillä. Hahmonkehitykseen ei tämän demon aikana nyt isommin tullut uppouduttua jos sellainen edes löytyy. Varusteita ja vastaavia voi parannella ja tiettyjä mekaniikka pelissä selvästi on, mutta ne todennäköisesti pääsevät oikeuksiinsa vasta kun peli lähtee kunnolla käyntiin ja sitä rataa. Silloin vasta pystyy sanomaan että kuinka paljon peli oikeasti toistaa itseään, vai kuinka paljon pelin taistelusysteemi kehittyy. Demon ainaka tästä sai vähän sellaisen vaikutelman että ihan kivaa hack n slash toimintaa, mutta siinä se pitkälti sitten on.
Maailmassa on vähän tutkittavaa, vihollisia on erilaisia, kiipeilyäkin harrastetaan pienimuotoisesti ja pulmanratkontaakin saattaa tulla vastaan. Pääpaino kuitenkin pysyy toiminnassa ja vaikka se ihan kivaa onkin, niin ei tämä demo nyt suoraan vakuuta että Stellar Blade olisi tämän vuoden toimintapeli. Tässä paketissa on aika vähän omaa, sillä hyvin monella osa-alueella pelin kanssa tulee jokin toinen peli mieleen joka teki vastaavaa, mutta paremmin. Stellar Blade voi olla pelaamisen arvoinen, mutta en itse tule ostamaan tätä peliä sillä siinä ei ole tullut vastaan vielä mitään sellaista, joka kiinnittäisi oman huomioni.
Yhteenveto
Stellar Bladesta ei demon perusteella saa ihan täyttä kokonaiskuvaa vaan vaikutelma on enemmän pintaraapaisu siihen, mitä peli mahdollisesti voisi alkumetreillään olla ja mitä se sitten voisi alkaa kehittää. Toiminta on ihan kivaa, mutta tarvitsee enemmän muuttujia ja muutenkin lihaa luiden päälle. Ulkoisesti peli on hienon näköinen, tarina on vähän niin ja näin eikä päähenkilö nyt välittömästi jää mieleen ulkoisesti tai sisäisesti. Nier Automata tulee eniten mieleen useammalla tavalla, mutta demo ei suoraan lisää kiinnostusta ostaa peliä. Sitä tulee ehkä pelattua sitten joskus, mutta tämän perusteella, ei puhuttelu minua.
+ Hurmeinen ja näyttävä toiminta
+ Vaikutteita oikeista paikoista
+ Graafinen taso on hyvä
- Verkkainen ja hidas
- Muuttujia on aika vähän
Arvosana: 6,9
Erinomainen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.