Harvemmin peleihin pääsee tutustumaan siten, että niitä kohtaan ei olisi mitään odotuksia. Yleensä kun tulee peleistä katsottua ennalta jotakin, että tietää olisiko kiinnostusta käyttää aikaansa peliin juuri yhtään. Mutta sitten on niitä tapauksia kun pelistä tietää sen verran vähän, että se iso kokonaisuus tulee jonkinlaisena yllätyksenä.
Vaikka pelistä tietäisikin jotakin, niin siihen voi silti uppoutua ilman isompia odotuksia. Se on yleensä mahdollista silloin kun pelintekijät eivät ole tuttuja, peli ei ole minkään jatko-osa tai henkinen seuraaja jne. Vaikkapa pelin genre olisi tiedossa, niin monissa tapauksissa se ei kerro juuri mitään, varsinkin tietyissä genreissä.
Uusi työ, uudet haasteet
Rauha, Kuolema!
Peace, Death
Yksi näitä pelejä joka oli Steamissa alennuksessa jo valmiiksi edullisesta hinnasta, joten ihan hetken mielijohteesta tuli hankittua ja melko äkkiä pelattua loppuun asti. Tarinallisesti peli ei ole erityisen pitkä, mutta se on oikeilla tavoilla koukuttava ja varsin hyvin tehty kokonaisuus jossa humoristinen ote ja rennon veikeä ulkoasu varsin synkilläkin teemoilla, on esitetty erittäin hyvin. Tämä kaikki simppelillä, mutta oikealla tavalla haastavalla pelattavuudella.
Maailmanloppu OY
Pelaaja aloittaa uudessa työssään organisaatiossa; Apocalypse Inc. Uutena viikatemiehenä hän toimii suoraan itsensä Kuoleman alaisuudessa ja lajittelee liukuhihnalla vastaantulijoita joko ylä- tai alakertaan, taivaaseen tai helvettiin. Aluksi homma on hyvin simppeliä, hyveelliset ihmiset pääsevät taivaaseen, paheelliset menevät helvettiin ja ajoittain myös hornan asukit yrittävät pujahtaa ohi taivaaseen. Pelaajan hommana on lajitella kaikki siten, että he menevät oikeaan suuntaan. Pelin edetessä muuttujia tulee valtavasti lisää ja säännöt jotka aluksi ovat simppeleitä, muuttuvat. Demonit naamioituvat ihmisiksi, mutta sarvet paljastavat. Sarvet voi peittää päähineillä, kuten myös silmät, jotka myös paljastavat jotakin lopullista asiakkaasta. Kun soppaan sekoitetaan myös syntejä, valtava variaatio myös vähemmän inhimillisiä asiakkaita ja iso liuta näppäinkomentoja eräänlaiseksi "haastattelumekaniikaksi" on muuttujia pian todella paljon. Niin ja kaikesta pitäisi suoriutua mahdollisimman nopeasti, sillä päivän päätteeksi työntekijä arvioidaan hänen nopeutensa ja oikeiden siirtojensa mukaan.
Pituudeltaan peli koostuu seitsemästä viikosta ja kenttiä on sitä kautta 50 kappaletta, joita viimeinen on loppukoe. Loppukoe arvostellaan hieman epäreilusti, sillä vaikka siihen tavallaan vaikuttaa kaikki mitä pelaaja on siihen pisteeseen mennessä tehnyt, niin silti tuntuu että vaakakuppi on pelaajalle epäedullinen. Suurin koukku tässä kaikessa on hyvin simppeli, mutta samalla aikaa todella koukuttava pelattavuus joka alkaa sopivan simppelisti, mutta kehittyy juuri oikealla tavalla erittäin monipuoliseksi, sopivan haastavaksi ja monipuoliseksi kokonaisuudeksi. Vaihtelua on loppuviimeksi suhteellisen vähän, mutta tästä yhdestä ideasta peli ottaa todella hyvin sisältöä irti. Pelin pelaa vaikka yhdeltä istumalta ja se voi jopa olla suotavaa, koska silloin kaikki säännöt sun muut ainakin ovat tuoreeltaan muistissa.
Pelattavuuden lisäksi peli on ulkoasultaan todella hyvä. Kokonaisuutta korostaa mukavan rennon humoristinen ote jossa otetaan paikoin synkistäkin asioita paljon irti. Lisäksi pakettiin mahtuu valtava määrä erilaisia pop kulttuuriviittauksia erilaisiin peleihin, elokuviin ja todellisiin tapahtumiin jotka voivat olla todella nopeasti ohimeneviä hetkiä, tai sellaisia joista otetaan hetkellisesti hieman enemmän irti.
Kohtalon koura koskettaa
Pelin pelaa läpi varsin äkkiä, mutta jos haluaa saavuttaa enemmän, voi kenttiä joutua pelaamaan läpi uudestaan ja uudestaan jotta niissä tulee oikeasti hyväksi, varsinkin kun mukana on paljon satunnaiselementtejä jotka voivat merkittävästi vaikeuttaa kokonaisuutta, niinkin paljon että kaikki voi olla kerrasta ohi. Erilaisia sivujuoniakin pelissä on, mutta monesti niistä tulevat vastaan suhteellisen satunnaisesti, eli peliä voi joutua pelaamaan useamman kerran jos nämä haluaa saavuttaa. Monesti ne ovat saavutuksia, ainakin Steamissa, joten ainakin ne kannustavat pelaamaan peliä uudestaan ja uudestaan.
Pelin DLC pätkä Hand of F on eräänlainen jatke pääpeliin joka on hyvin tyypillinen lisäsisältöäpakkaus. Jo olemassaolevia osia pelistä kehitetään eteenpäin ja tehdään haastavammaksi, samalla aikaa kun pelissä jo mahdollisesti tutuksi tulleita hetkiä viedään tarinallisesti eteenpäin, kun neljää ratsumiestä "ylempi voima", Kohtalo sekoittaa pakkaa omalla tyylillään.
Monella tavalla Peace Death tuo mieleen Death and Taxes pelin, mutta tässä pelissä tahti on merkittävästi nopeampaa, kun taas toisessa pelissä tilanne oli paljon suunnitelmallisempaa ja hitaampaa. Samalla aikaa Kuoleman ja Verojen kanssa tarinalla oli paljon isompi rooli, kun taas tämän pelin kanssa kyse on enemmänkin nopeista hoksottimista ja pelimekaniikkojen masteroimisesta, jotta kokonaisuuden pystyy vetämään läpi mahdollisimman nopeasti ja virheettömästi. Vaikka itse pidänkin Death and Taxes pelistä paljon enemmän, niin tässäkin pelissä on omanlaisensa hyvin tehty tyyli, joka toimii oikein hyvin, vaikka merkittävää pelillistä vaihtelua ei juuri olekaan. Mutta ne ovatkin ne monet pienet lisät jotka todella tekevät pelistä niin hyvän kokonaisuuden sekä tyylillisesti että pelillisesti.
Yhteenveto
Peace, Death on samalla tavalla koukuttavaa pelattavaa kuin Death and Taxes ja Papers Please. Pelattavuus on varsin simppeliä, mutta alati kehittyvää ja haastavampaa. Uudet säännöt ja lisäykset vanhoihin pakottavat keskittymään, samalla aikaa kun satunnaismuuttujat sekoittavat pakkaa. Tyylillisesti peli on veikeän näköinen omanlaisellaan otteella kuolemaan ja tuonpuoleiseen. Peace, Death on varsinkin lopuksi todella syvällinen tapaus, mutta samalla aikaa, se on myös melko epäreilusti tasapainoitettu pelaajaa vastaan parilla tavalla. Siitäkin huolimatta hyvää ajantappoviihdettä ja koukuttavaa sellaista.
+ Kuoleman ja tuonpuoleisen käyttö
+ Ulkoasu ja tyyli
+ Nopea rytmi hyvällä kehityksellä
- Paikoin epäreilusti tasapainoitettu
- Tietyt satunnaistekijät
Arvosana: 7,0
Loistava
Pako Petriasta
Tie 96
Road 96
En edes muista mistä tämä alunperin nousi tietooni, mutta jostakin syystä siitä tehtiin vertaus Telltale tyyliseen tarinaperustaiseen pelikokonaisuuteen jossa pelaajan tekemät valinnat muovaavat tarinan kulkua. Ajatuksellisesti tämä riittää oikein hyvin, sillä tälläiset pelit voivat olla varsin potentiaalisia kokonaisuuksia varsin pienien asioiden ansiosta.
Lupaava alku kohti tylsää loppua
Aivan aluksi pelaaja vastailee muutamiin kysymyksiin eri aiheista ja ehkä niillä on jotain merkitystä ja ehkä ei. Kun peli sitten oikeasti alkaa, saa pelaaja ohjattavakseen nimettömän teinin, joka on matkalla tielle 96, joka on ainoa keino poistua kuvitteellisesta Petrian valtiosta. Peli jakautuu kuuteen jaksoon ja jokaisessa ohjataan eri teiniä. Jokaisella on kuitenkin sama määränpää, mutta kuljettu reitti ja tapahtumat vaihtelevat koska jakso jaksolta lähestytään loppua, jolloin pelaajan valintojen vaikutus lopulta selviää. Isossa osassa pelin tarinassa on lähestyvä presidentinvaalit käydään Trumpin ja Clintonin välillä, joskin tässä tapauksessa Trump on nykyinen presidentti Tyrak ja Clinton on hänet haastava Florres. Pelaajalle kaikki aukeaa hiljalleen ja siinä ohessa tutustutaan kirjavaan joukkoon paikallisia joista jokaisella on oma tarinakaarensa, jonka kaikki palaset paljastuvat vain tiettyjen valintojen avulla. Näitä valintoja ovat liikkumismetodit kuten liftaaminen, bussilla liikkuminen tai vaikka ihan kävellen liikkuminen. Nämä valinnat johtavat lähinnä siihen, että mitä tapahtumia voi tulla vastaan. Ehkä pelaaja liftaa ja rekkakuski ottaa kyytiin ja juttelee mukavia. Ehkä pelaaja liikkuu taksilla ja tapaa varsin palkkatappajavivahteisen, mahdollisesti psykopaatin taksikuskin.
Pelihahmojen tie johtaa moniin erilaisiin tapahtumiin jotka riippuvat täysin siitä että minkä hahmon pelaaja jokaisessa paikassa tapaa ja millainen tapahtuma on kyseessä. Kerran se voi olla nuotiolla istuminen Zoe nimisen matkaajan kanssa kun taas toisella kertaa pelaaja voi ajautua Kardashienien kaltaisen primadonnareportterin kuvaajaksi ja tämä hahmo on niin täynnä itseään että en itse pistäisi pahakseni, jos tämän hahmon saisi hengiltä. Kaikki kohtaamiset täydentävät jokaisen hahmon omaa tarinakaarta, kuten myös sitä iso päätarinaa johon aivan kaikki lopulta jollakin tavalla liittyvät. Koska matka on pitkä ja vaarallinen, on täysin mahdollista että kaikki kuusi pelaajan ohjaamaa pelihahmoa eivät välttämättä pääse edes tie 96:lle asti tai jos pääsevät, eivät välttämättä onnistu ylittämään rajaa. Koska peli tallentaa automaattisesti ja tarina etenee riippumatta siitä miten hyvin pelaaja pelaa, on valintojen kanssa pakko jatkaa eteenpäin.
Erittäin harmillista tässä kaikessa on se, että pelaajan valinnat tuntuvat ohjaavan tarinassa vain muutamaa asiaa, sillä vaikka tarinaa yrittäisi todellakin ohjata jotakin tiettyä hahmoa vastaan, ei se yksinkertaisesti onnistu, koska tapahtumat ovat niin kiveenkirjoitettuja. Monet tilanteet tuntuvat sellaisilta, että vaikka niitä kuinka yrittäisi ohjata, ne palautuvat aina raiteilleen. Joskus se on hyvä, mutta tietyissä tilanteissa todella haluaisi enemmän vaikutusmahdollisuuksia tarinaa koskien. Tälläisenään pelistä tulee vähän sellainen fiilis että kaikki rakennetaan vaikuttamaan tietynlaiselta peliltä, mutta sen idean kanssa ei ole kuitenkaan jatkettu loppuun asti, vaan siitä lipsutaan kokoajan ja kyllähän se sitten lopputuloksessa näkyy.
Pelaaja ohjaa sivustaseuraajaa muiden tarinoissa
Pelihahmoista ensimmäinen rakentuu täysin sattumanvaraisesti eikä pelaaja voi vaikuttaa siihen mitenkään. Loput ovat sellaisia tapauksia että pelaaja voi valita kolmesta vaihtoehdosta jotka ovat rakentuneet täysin randomisti. Hahmoilla on tietty määrä kestävyyttä jäljellä, tietty määrä rahaa jäljellä ja tietty metodi jolla he liikkuvat sillä hetkellä. Sukupuoli ei käy selväksi kuin siitä että miten muut hahmot puhuttelevat pelihahmoa ja ikä on täysin tarpeetonta infoa ja johtaa moniin todella kyseenalaisiin kohtiin joissa ei ole aina edes mitään järkeä. Eräs lopetus nimittäin ei käy millään tavalla järkeen, jos pelaajan hahmo sattuu olemaan vaikka 14 vuotias. Nämä tietyt asiat ovat juurikin sellaisia että ne rikkovat immersiota erittäin tehokkaasti ja niiden kautta pelistä tulee hieman sellainen fiilis, että sitä yksinkertaisesti ole hiottu loppuun asti, liekkö edes mietitty loppuun asti. Tälläisiä tiettyjä asioita on pelissä vähän joka paikassa, mutta tämä on yksi niitä, joka pistää silmään kaikista eniten. Paljon paremmin olisi ollut jos pelihahmon tiedoissa olisi ollut iän sijaan vaikkapa sukupuoli.
Koska tietyt kulkemistavat vaativat veronsa, ovat kaksi mittaria ylitse kaiken muun, nimittäin kestävyys ja raha. Kestävyyttä saa lisää syömällä, juomalla ja lepäämällä. Käveleminen kuluttaa runsaasti kestävyyttä, kun taas bussissa matkustaminen kuluttaa vain vähän jos yhtään, mutta vaatii rahaa. Lisäksi bussissa voi olla mahdollista levätä hieman. Rahaa saa lisää joko tekemällä erilaisia tehtäviä pelihahmoille, kuten baarin hoitamista, tai sitten penkomalla paikkoja, joskus myös hyvin epärehellisin tavoin. Rahaa voi sitten käyttää ruokatarvikkeiden ostamiseen, majapaikan hankkimiseen tai vaikkapa lahjusten antamiseen. Loppuviimeksi tämä on varsin simppeli mekaniikka, mutta se toimii oikein hyvin.
Road 96 on hyvä peli, mutta se olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Jos kokonaisuudessa olisi oikeasti yritetty tehdä enemmän kuin se lähes välttämätön minimi, voisi tämä tuntua oikeasti merkittävältä peliltä omassa genressään. Kyllähän tämän pelaa läpi useammin, koska tietyt tilanteet ovat sellaisia, että niissä on potentiaalia oikeasti muuttaa monia puolia tarinassa, mutta oma aikani pelin kanssa antoi hieman ymmärtää että iso osa pelin "valinnoista" on pelkkää savuverhoa ja vain muutama valinta oikeasti vaikuttaa siihen, mitä tien päässä sitten tapahtuu. Tosin, kyllähän siinä on olemassa sekin mahdollisuus että jos pelihahmoista kaikki kuolevat ennen kuin ehtivät vaikuttaa mihinkään, voi lopputulos olla todella erilainen. Sen verran olen kuitenkin tälläisiä pelejä pelannut että tämä kokonaisuus vaikuttaa aika peruskauralta. Dialogivalinnat ovat yleensä A tai B vaihtoehtoisia, joskus mukana myös vaihtoehto C. Isot valinnat taas ovat joko tai.
Yhteenveto
Road 96 on kelvollinen tarinapeli hyvällä läpällä ja hiljalleen avautuvalla tarinalla jossa pelaaja omilla päätöksillään vie tarinaa eteenpäin. Graafisesti peli on hienon näköinen ja rytmitetty oikein hyvin. Harmillisinta on lähinnä se, että hyvin monet tilanteet eivät juuri muutu, vaikka pelaaja toimisi eri tavalla ja todella monet tilanteet eivät käy edes järkeen. Peliä myös kuormittaa pari erittäin huonoa hahmoja jotka ärsyttävät todella paljon ja joiden tarinakaareen pelaaja ei voi edes vaikuttaa. Lopulta Road 96 tuntuu tarinapeliltä, jossa ei ole osattu tehdä valintoja merkityksellisiksi ja joka tästä syystä jättää todella mitäänsanomattoman loppuvaikutelman josta muistaa lähinnä ne heikkoudet.
+ Useamman hahmon kautta kerrottu tarina
+ Paljon erilaisia tarinakaaria
+ Graafinen ulkoasu
- Paljon asioita jotka eivät käy järkeen
- Monta ärsyttävää hahmoa
- Valintojen vaikutus on hyvin pieni
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Kuka ikinä Ethan Carter onkaan, hän on ilmeisesti kadonnut
Ethan Carterin katoaminen
Epic Games
Vanishing of Ethan Carter
Tämä on yksi niitä pelejä jonka on saanut ilmaisena yhdestä paikasta ja se on myös osana PS Now'ta. Mitään isompia odotuksia peliä kohtaan ei ollut koska siitä ei ole isommin tiennytään mitään, muuta kuin että se on jonkinlainen ensimmäisestä persoonasta kuvattu salapoliisipeli tai jotain sinne päin. Tämä on oikeastaan hyvä asetelma tämän pelin pelaamiselle koska parhaiten kokonaisuus toimii tarinallisesti kun pelin taustoista ei tiedä mitään.
Ethan Carterin jäljillä
Pelin tarinassa pelaaja ohjaa Paul Prospero nimistä psyykkistä etsivää, joka saapuu tutkimaan Ethan Carterin katoamista Ethanin hänelle lähettämien kirjeiden vuoksi, jollaisia monet hänen faninsa lähettävät hänelle. Ethanin kirjeissä on kuitenkin jotakin sellaista, mitä nuoren pojan kirjeissä ei pitäisi olla. Jo alussa pelaajalle korostetaan että kaikki on jo tapahtunut eikä mitään voida enää tehdä tragedioiden estämiseksi. Ainoa mitä Prosperon on tarkoitus selvittää, on se, mitä Ethanille on tapahtunut ja mikä on johtanut siihen. Tästä alkaakin yliluonnollisilla elementeillä höystetty salapoliisitarina jossa pelaaja kohtaa toinen toistaan häiritsevimpiä tapahtumia, koskien Ethanin perhettä ja lopulta myös Ethania itseään. Ehdottomasti eniten tarinasta saa irti silloin, kun siitä tietää mahdollisimman vähän, sillä loppupuolella vastaan tulee astetta isompia "matto jalkojen alta" hetki, jonka ennalta tietäminen muuttaa koko tarinaa niin paljon, ettei sitä vain koe samalla tavalla, kuin silloin jos tarinasta ei tiedä ennalta oikeastaan mitään.
Peli on tyylillisesti varsin hienosti tehty ja iso osa on kiinni ympäristöissä. Maisemat ovat hienon näköisiä, pääasiassa syksyisiä metsiä syrjäisellä maaseudulla. Isompaa vaihtelua ei ole juuri tiedossa, sillä varsin suppea peli sijoittuu kävelymatkan kokoiselle alueelle. Sanotaan että pelin ikärajasta olisi helposti saatu revittyä vielä korkeampikin jos olisi haluttu. Vaikka pelin raakuudet ovatkin pääasiassa suhteellisen hillittyjä, niin luvassa on melko rajuakin tavaraa, vaikkakin hieman peitellysti.
Tarinankerronta on hyvin hallittua sellaisessa seikkailupelihengessä. Vaikka alueella voi liikkua todella vapaasti, niin rajat ovat olemassa jo se reitti eteenpäin on suhteellisen selkeä. Valtaosa pelin tekemisestä on täysin vapaaehtoista ja pelin pystynee varmaan läpäisemään hyvin vähällä tutkimisella. Vaikea sanoa koska itse olen pelannut pelin läpi vain kerran eikä ole oikeastaan mitään syytä uudelle pelikerralla, koska tarinassa ei ole oikeastaan mitään mikä kiinnostaisi niin paljon. Pelin jaksotus voisi olla hieman parempikin sillä vaihtelua on todella vähän ja siitä syystä peli muuttuu helposti aika tylsäksi, varsinkin jos sattuu olemaan hukassa eikä ole mitään aavistusta että mitä pelissä pitäisi oikeasti tehdä.
Harhailua suppean tarinan täytteenä
Pelaaminen koostuu pääasiassa kävelystä ympäriinsä ja siinä sivussa tiettyjen tapahtumapaikkojen tutkimisesta jossa Proseperon psyykkiset voimat ja etsivän taidot tulevat käyttöön, kun on tarkoitus selvittää että mitä on tapahtunut, johtolankojen perusteella. Tutkimuksissa pitää ensin löytää paikka avainosat arvoituksesta ja sitten niiden perusteella luoda kronologinen aikajana jolloin tapahtumat näkyvät Prosperon silmien edessä, kuin ne tapahtuisivat parhaillaan. Näissä osuuksissa on tyyliseikat kohdallaan, mutta monesti hienoa ideaa kampittaa muutaman avainpalan etsiminen, etenkin jos kyseessä on jotakin sellaista jonka voi helposti missata tai jota ei ajattele edes tarvitsevansa. Vaikka alueet ovatkin suhteellisen pieniä, niin vastaavia pelejä pelanneet tietävän, miten hyvin esineet voivatkaan olla piilossa. Tässä tapauksessa valtaosa avainesineistä ei kuitenkaan ole piilotettu erityisen ovelasti vaan kaiken kyllä löytää kunhan ei hosu. Tai jos päättää käyttää läpipeluuohjetta, kun haluaa keskittyä vain tarinaan. Peli itsessään ei pidä pelaajaa kädestä kiinni, vaan aivan kaikki pitää itse löytää ilman vihjeitä. Prosperon ajatuksia ei kuule ratkaisujen toivossa, vaan ainoastaan silloin, kun tarinaa viedään eteenpäin.
Harhailu on ehdottomasti pelin turhauttavinta puolta, sillä tietyt osuudet voivat tuntua sellaisilta, että niitä venytetään vähän turhan pitkäksi, tai niiden kanssa mennään vähän liikaa kikkailun puolelle, jolloin pelin todellinen idea uhkaa hieman hukkua siinä samalla. Kävelyosuudet ovat hyvin itsestäänselviä. Pelaajan tehtävänä on pääasiassa löytää vain reitti eteenpäin ja kävellä eteenpäin, kunnes löytyy jotakin jota tutkia, tai sitten sivuuttaa täysin ja vain jatkaa eteenpäin. Parilla tavalla peli tuokin mieleen Everyone's Gone to Rapture ja kuten sekin peli, samalla tavalla Vanishing of Ethan Carter on myös melko pitkäveteinen pelata. Tarina toimii hyvin, sillä sitä ei ole lavennettu niin paljon että se pääidea katoiaisi, mutta iso osa siitä varsinaisesta mekaanisesta pelaamisesta tuntuu monesti aika tylsältä.
Sanotaan että omassa genressään ja kaltaistensa joukossa, Vanishing of Ethan Carter toimii oikein hyvin. Se on ehkä vähän parempi kuin Everyone's Gone to Rapture, puhumattakaan että merkittävästi suppeampi, mikä on tavallaan pelin eduksi. Mutta se ei kuitenkaan pärjää millään tavalla vertailussa pelille; What Remains of Edith Finch, jossa kävelysimulaattorista on saatu merkittävästi enemmän irti monilla erinomaisilla vaihtelua tarjoavilla osuuksilla. Tosin tässä pelissä se ei ole ideana, vaan ideana on salapoliisitarina. Kyllähän tämän nyt kerran pelaa, mutta siihen se omalla kohdalla ainakin jää.
Yhteenveto
Vanishing of Ethan Carter on loppuviimeksi todella hyvillä ideoilla varustettu kokonaisuus joka ei ole erityisen pitkä tarinallisessa mielessä, mutta koska se ei auta pelaajaa etenemisessä, voi sen kanssa kestää varsin pitkä aika, ennenkuin tarina saavuttaa loppunsa. Mysteeriasetelma toimii erittäin hyvin ja vaikka lopetus onkin "matto jalkojen alta" tyylinen, niin se ei ole varsinaisesti huono. Ehkä pelin suurimmat heikkoudet ovat siinä, että se voi tuntua yhdeltä suurelta kuurupiilolta ja harhailupeliltä, mutta mahdollisesti samassa ovat ne vahvuudet, sillä pelissä pitää todella tutkia paikkoja, jotta pääsee kunnolla selville kaikesta. Tai sitten pitää vain puskea eteenpäin kunnes jotakin tapahtuu. Uudelleenpeluuarvo on melko heikko, mutta yhdellä pelikerralla luvassa on varsin hyvä yhdistelmä kävelysimulaattoria ja salapoliisitrilleriä.
+ Tarinankerronta ja mysteeri
+ Asetelma ja pelihahmo
- Harhailu ja epämääräisyys täytteenä
- Suht pitkäveteinen pelata
Arvosana: 6,2
Hyvä
Pieni kylä järvellä
Järvi
Lake
Tämän pelin kanssa en oikeastaan etukäteen tiennyt juuri mitään. Suunnilleen tiesin että mihin genreen peli sijoittuu tai millaista pelaaminen suunnilleen on, mutta siihen se pitkälti sitten jäi.
Posti kulkee järven ympäri
Pelin päähenkilö on Meredith Weiss, MIT:n käynyt ohjelmoija joka uuvuttavan pitkän työrupean jälkeen on saanut urauurtavan projektin valmiiksi. Ottakseen etäisyyttä ja ladatakseen akkuja, hän kokeilee hetkellisesti jotakin aivan muuta. Meredith palaa synnyinkotiinsa, Providance Oaks nimiseen järven rannalle rakennettuun pikku kylään jossa hän kahden viikon ajan toimii postinkantajana. Kahden viikon ajan hänen ainoa tehtävänsä on kuljettaa kirjeitä ja paketteja järven ympärillä asuville asukkailla ja samalla ottaa omaa aikaan ajatustensa kanssa. Tarina syventyy Meredithin ihmissuhteisiin paikallisten kanssa joista on osa on tuntetun hänet yli 20 vuotta sitten, kun taas osa tutustuu häneen vasta nyt. Tarina lainailee elementtejä muutamasta elokuvagenrestä aina lopetustaan myöten, mikä tietysti riippuu pelaajasta, kun tarinallisesta pelistä on kyse. Tarinaan kuuluvat niin pomomies isosta kaupungista, vanha lapsuuden ystävä, mahdollinen romanttinen kiinnostuksen kohde sekä teinityttö johon pelihahmo voi tavallaan samaistua.
Tarinallisessa mielessä isossa osassa on dialogin valinta keskusteluissa jotka pääasiassa määrittävät sen että suostuuko Meredith milloin mihinkin ehdotukseen vai ei tai haluaako hän vain nopeasti päästä takaisin töihin. Meredithin asennetta ja suhtautumista tilanteisiin ei isommin voi muuttaa sillä hänellä on tietynlainen äänensävy lähemmäs kokoajan ja pointtina on paljon enemmän se, että mitä hän tarinassa päättää tehdä. Luvassa on muutamia sivutehtäviä jotka voi täysin sivuuttaa jos haluaa, mutta vastaan tulevia tarinallisia päätöksiä ei voi sivuuttaa. Monesti päätökset ovat todella perusrunkoisia, kuten on koko valintapohjainen tarinankuljetus koko pelissä, mutta ne on toteutettu tarpeeksi hyvin, että pelin katsoo mielellään loppuun. Koska tarina sijoittuu kahden viikon ajanjaksolle ja yksi päivä on yksi työpäivä, on peli käyty nopeasti läpi ei uudelleenpeluuarvoa merkittävästi ole. Lisäksi iso osa pelin tietyistä tarinallisista pätkistä on karsittu muutamaan nopeaan välianimaatioon jotka korostavat sitä, että pelin tarina pyritään kertomaan todella nopeasti.
Erityisen paljon vaihtelua peli ei tarjoa, mikä on tavallaan myös se idea. Posteljoonina toimiminen on simppeliä paikasta toiseen ajamista, kirjeiden laittamista postilaatikoihin ja pakettien toimittamista oville tai ajoittain, suoraan vastaanottajille. Tätä sitten tehdään päivästä toiseen, paitsi sunnuntaisin. Koska kylä on varsin pieni, niin maisemat tulevat nopeasti tutuiksi ja koska kaikkiin paikkoihin ei joka päivä tule kirjeitä tai paketteja, ei ihan kaikkialla tarvitse käydä. Myös radion kuuntelussa vaihtoehtona on vain paikallinen kanava ja sen hyvin rajallinen kappalevalikoima, joka on kuitenkin varsin hyvää kuunneltavaa. Autolla ajaminen on myös simppeliä eikä kyseessä ole mikään GTA jossa voi alkaa riehumaan. Mitään isompia muuttujia ei myöskään ole ja ajomatkoistakin voi karsia osan kokonaan pois, mutta se hieman vie pointin pois pelin pelaamisesta.
Asetelmasta josta olisi saanut irti enemmänkin
Lake on peli josta huomaa todella nopeasti, useammallakin tavalla että se on indie peli ja tietyillä osa-alueilla melko hiomaton sellainen. Ajoittain keskusteluissa tuntuu että repliikki katkeaa hieman liian äkkiä pois, samalla tavalla kuin videossa jossa on editointivirheitä. Tätä sattuu suhteellisen satunnaisesti joten se nyt ei ole mikään iso heikkous, mutta kun samanlaisia hienosäätöongelmia on paljon muitakin, niin yhdessä ne ovat aika helposti huomattavia. Graafisesti peliltä nyt ei kannata odottaa ihmeitä ja pelin ulkoasu on varsin hienon näköistä, vaikka pelihahmoilla ei oikeastaan olekaan kuin se yksi ilme. Tavallaan tuo mieleen jotkut vanhemmat nukkeanimaatiot, mutta näyttää paljon hienommalta. Myös ohjattavuudessa ja nappien painamisessa on sitä hiomattomuutta. Karttavalikossa zoomaaminen ei joskus toimi ollenkaan, tai suurella viiveellä. Näppäinkomennot joskus hieman vilkkuvat ja vastaavaa. Kuten sanottu, paljon sellaisia asioita jotka kielivät viimeistelemättömyydestä, mutta jotkat eivät mitenkään peliä hajota.
Kyllähän pelissä on myös sitä että grafiikka heittelehtii. Kirje ei joskus osu postilaatikkoon hahmon laittaessa sitä sinne, mutta se ei vaikuta pelattavuuteen mitenkään. Hahmo koputtaa oven sijaan ilmaan tai seinään, mutta en nyt itse isommin pidä näitä pelin heikkouksina, koska vastaavaa nyt on peleissä ollut aina ja tulee varmaan aina olemaan. Etenkin kun kyseessä ei ole mikään iso AAAAA peli, niin odotuksien on oltava myös sen mukaiset. Paljon enemmän pelissä häiritsee se, että tästä ideasta olisi saatu niin paljon enemmänkin irti. Tarina etenee todella hoputetusti eikä pelissä pysty oikein tekemään mitään vapaa-ajan touhuja jotka rikastaisivat tarinaa tai syventäisivät pelihahmon ihmissuhteita. Järven ympärillä voi liikkua vain työpäivän ohessa ja illalla voi yleensä tehdä vain yhden asian parista vaihtoehdosta samalla kun ottaa tai on ottamatta osaa tiettyihin tarjouksiin joita pelaajan suuntaan tulee. Tarinallisia mahdollisuuksia pelissä on melko vähän ja ne noudattavat varsin simppeliä kaavaa johon pelaajalla ei ole paljoa tarjottavaa.
Pelissä on hieman samaa fiilistä mitä on ollut monissa Telltalen peleissä ja Dontnodin aloittamassa Life is Strange sarjassa, mutta Lake on paljon vaatimattomampi ja pienempi kokonaisuus, joko on kuitenkin tehty oikein toimivaksi. Pelattavaa ei ole paljoa ja sivutekemistä on vähän ja kun jotain on, sekin käydään nopeasti läpi. Se ei missän nimessä tee pelistä huonoa, mutta tälläisiä pelejä paljon enemmän pelanneena tuntuu Lake sellaiselta tapaukselta, josta olisi ollut ideansa ansiosta paljon enempäänkin. Mikäli tälläiset pelit eivät ole tuttuja, eivät odotukset varmaan ole yhtä korkealla ja jos ei mitään muuta, niin ainakin tämä on mahdollisuus ottaa hieman kosketuspintaa postinjakajan ammattiin, johon ei pelimaailmassa ole isommin syvennytty.
Yhteenveto
Kokonaisuutena Lake on suhteellisen vaatimaton peli. Vaihtelua siinä on varsin vähän, tarina on koettu nopeasti ja pelistä huomaa, että se ei ole järin hiottu kokonaisuus. Lake toimii parhaiten siten, että siinä pelaa yhden "päivän" kerrallaan, jolloin pelin monotonisuus ei iske järin kovaa. Lake ei haasta pelaajaa, mikä sopii pelin tarinan viestiin oikein hyvin. Uudelleenpeluuarvo on melko olematon ja tarinallisten valintapelien joukossa Lake on hyvin perusrunkoinen. Kunhan peliltä ei odota mitään ihmeellistä, niin siitä voi saada aika hyvin paketin jossa pelaaja pääsee astumaan postinkantajan saappaisiin pariksi viikoksi pikku kaupunkiin 80-luvulle.
+ Sarjakuvamainen ulkoasu
+ Simppeli, mutta yllättävän toimiva idea
- Hiomaton
- Perusrunkoinen
Arvosana: 4,5
Huonommalla puolella
Parkourammattilainen toimittaa pitsoja
Ninja Pizzatyttö
Ninja Pizza Girl
Muutaman näppärän idean yhdistäminen voi oikein tehtynä toimia erittäin hyvin ja tarjoata kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakin todella mielekästä. Ninja Pizza Girl on juurikin tälläinen peli. Se on hyvin simppeli peli joka ottaa erittäin paljon irti siitä yksinkertaisesta pelattavuudestaan. Parkourin yhdistäminen pizzojen toimittamiseen ei ole kovin kaukaa haettu, mutta peliin on laitettu mukaan myös aika tärkeää asiaa käsittelevä tarina.
Pizzatoimitus ninjamaisella ketteryydellä
Tarinan nimikko ninja pizzatyttö on parkour pro joka toimittaa isänsä pizzerian pizzoja asiakkaille. Paikalla tosin liikkuu toinenkin ninjaporukka joka kiusaa häntä, vaikeuttaen samalla hänen työtään. Tämä käsittelee yhtä pelin merkittävää teemaa, nimittäin kiusaamista. Jaksamista ja vastaavaa pelissä käsittelevät myös monet sitaatit joita peli tarjoaa tietyin väliajoin. Nämä voimalauseet voivat tuntua marginaalisilta, mutta ne ovat todella iso osa pelin yleistä tyyliä ja tarinallista painokkuutta. Tarina itsessään on kaikki tekstitettyä, mutta seitä on suhteellisen vähän, joten se ei tunnu missään kohtaa erityisen puuduttavalta. Sarjakuvavivahteinen toteutus on hieno tyyliratkaisu, mutta kyllähän tässä pelissä oikeasti isossa roolissa on se pelattavuus, ei niinkään se tarina.
Pelattavuus koostuu parkouraamisesta pitkin kattoja ja muita rakenteita. Realistisuus on lentänyt roskakoriin heti kättelyssä, sillä hypyt ja etäisyydet joita pelihahmo putoaa ovat aika hurjia. Niin ja kyllähän mukana on muutamia selkeitä tehosteita jotka eivät ole sieltä realistisesta päästä millään tavalla. Tosin hyvä näin, koska tyylikkyys on isossa osassa tässä vapaajuoksussa. Erinäisiä liikkeitä on jokunen ja niitä tulee muutamia lisää pelin edetessä. Pääpaino on kuitenkin siinä että peli pysyy tyylikkäänä ja hillittynä kokonaisuutena joka ei oikeastaan missään kohtaa ala tuntua erityisen puuduttavatal, vaan se on juurikin niin koukuttavaa että paketin käy läpi asti vaikka yhteen pötköön.
Pelattavuus on juurikin niin simppeli että pelissä ei ole isommin mitää opeteltavaa, vaan se on helppo aloittaa tuosta vain ja vaikka peli muuttuukin edetessään kokoajan hieman haastavammaksi, niin vaikeaa siitä ei tule oikeastaan missään kohtaa. Pelattavuudessa isossa osassa on nopeus ja kentät arvioidaan sen mukaan miten nopeasti läpäisee kentän, eli sitä kautta virheettömyydellä on osansa kokonaisuudessa. Kentissä on myös keräiltävää tavaraa jolla avata erinäisiä bonuksia kuten vaihtoehtoisia asuja, mutta ne ovat lähinnä kivoja lisiä ilman isompaa painoarvoa.
Kokonaisuutena peli on simppeliä hupua jossa vaihtelu on todella näennäistä. Peli tarjoaa samanalista pelattavaa koko pituutensa ajan, mutta se toimii oikein hyvin ja pitää mielenkiintoa yllä tarpeeksi pitkään, jotta pelistä saa irti juuri sen verran että sen todellakin jaksaa katsoa alusta loppuun asti.
Yhteenveto
Ninjapizzatyttö on simppelejä ideoita noudattava nopeatahtinen peli jossa vaihtelu ei ole päivän sana, mutta paketti on juurikin sen verran lyhyt, että ei se ala varsinaisesti kyllästyttää. Oman ajan parantaminen on iso osa kokonaisuutta, sillä kentät pääsee kyllä läpi, mutta arvosana riippuu nopeudesta. Peli kehittyy hyvää tahtia muutamilla lisämausteilla ja tarinapuoli pelissä toimii myös oikein hyvin. Paketti on kuitenkin sellainen että se ei tarjoa isommin vaihtelua eikä ole muutenkaan se erikoisin tapaus, mutta kuitenkin hyvä hyvä kaikessa yksinkertaisuudessaan.
+ Parkour
- Vaihtelun vähyys
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Pääarvio
Peli jota kohtaan oli ehkä vähiten odotuksia kaikista, sillä sen pelaaminen oli myös hieman sattuman kauppaa ja lopputulos on paljon positiivisempi, kuin muissa.
Niin kauan kuin on metsästäjiä, on luvassa myös...
Metsästys
Huntdown
Ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä kyseessä ei ole niinkään korkean profiilin peli, että siitä olisi kuullut mitään ihmeellistä. Samalla aikaa mitään isompaa infoa pelistä kovin äkkiä löydykään, mikä ei nyt ole suoraan huono asia, paitsi jos pelistä haluaisi selvittää jotakin ennen hankintaa tai pelaamista ylipäätään. Sanotaan vaikka että Huntdown on kuin monet indiepelit, näyttää retrolta, mutta saattaa hyvinkin tehdä monet kriittiset asiat paremmin, kuin monet isomman budjetin pelit.
Palkkionmetsästäjät tapporahan perässä, cyberpunkmaailmassa
Pelaaja omaksuu palkkionmetsästäjän roolin, valiten oman hahmonsa kolmesta vaihtoehdosta. Merkittävää eroa hahmoilla ei ole muuten, kuin perusaseistuksen kanssa. Palkkionmetsästäjä alkaa sitten suorittamaan erilaisia jahteja, kohteinaan toinen toistaan erikoisempia mielipuolia cyberpunk vivahteisessa kaupungissa joka suorastaan huokuu sellaista 70-80 lukujen scifitoimintaa. Äänisuunnittelu, ulkoasu ja se yleinen tyyli kaikki tuovat vahvasti mieleen elokuvat kuten Terminator, Robocop ja etenkin Blade Runner. Pikselityylinen grafiikka ei erityisemmin huou väkivaltaan, mutta se on joka tapauksessa päivän sana. Jokaista kohdesta edeltää iso liuta kätyreitä alati kasvavalla arsenaalilla. Lopussa sitten odottaa aivan omaa luokkaansa oleva pääkohde, Shogun, joka on vaikeustasossaan todellakin omaa tasoaan ja sama pätee myös hahmon eeppisyyteen.
Mitään isompaa tarinaa pelissä ei ole luvassa. Alussa kyllä möreä kertojaääni kertoo että millaisessa maailmassa eletään ja kenen ohjaksiin pelaaja hyppääkään. Tavallaan alueitten välissä käytävät keskustelut välittäjän kanssa hieman rakentavatkin sitä taustaa. Jokaisella kolmesta hahmosta on omanlainen tyylinsä, mikä tuo hieman lisäsisältöä mukanaan. Mutta pääosassa toiminta, mistä saa paikoin brutaalin vaikeaa. Vaikeustasoissa on selviä eroja sillä jo normaali vaikeustaso tarjoaa oikeasti merkittävää haastetta loppupuolella. Viholliset nyt eivät paljoa vahinkoa kestä, mutta se pätee myös pelihahmoon. Parhaimmillaan kourallisen osumia kestävä jahtaaja kyllä kaatuu nopeasti. Perusviholliset eivät kestä sitäkään vähää, varsinkaan vähän paremmasta aseesta, mutta suojien käyttö ja nopea, mutta taktinen eteneminen ovat erittäin tärkeitä selviytymisessä. Kenttien lopussa on myös arviointisysteemi jossa merkkaa pääasiassa sitä että onko pelaaja kuollut kertaakaan ja onko tappanut tarpeeksi kätyreitä. Keräiltävääkin tavaraa on tuomassa vähän lisähaastetta. Pomoviholliset nyt ovat ne selvästi suurimmat haasteet, mutta taistelut ovat pääasiassa todella reiluja, koska pomoviholliset noudattavat tiettyä kaavaa jonka oppiminen johtaa lopulta voittoon. Tietyllä tavalla myös oikeat heitettävät aseet oikeaan aikaan helpottavat merkittävästi taistelu, minkä itse todella huomasin viimeisessä pomotaistelussa.
Intensiivistä ja tyylikästä toimintaa nostalgisella otteella
Pelin toiminta on varsin yksinkertaista, mutta siitä on saatu todella mielekästä. Aseita on monia erilaisia sillä vaikka kaikki alkaa haulikosta ja sarjatuliaseesta, on loppupuolella saatavilla sekä minigunia että plasmaminigunia, sekä laserasetta joilla vihollisista tekee todella selvää jälkeä todella nopeasti. Asevariaatio pitää mielenkiintoa yllä ja tuo toimintaan sitä tarpeellista vaihtelua. Tietysti myös vihollisten kehittyminen ja alueelliset erot vihollisten välillä myös tuovat mukanaan merkittävästi vaihtelua. Haaste ei isommin pompi alueitten välillä tai sisällä, mutta jotkut pomoviholliset voivat tuntua astetta kovemmilta haasteilta eikä järjestys todellakaan määritä sitä haastavuutta koska loppupuolella voi olla varsin helpolta vaikuttavia pomovihollisia. Vaihtelua näiden kohteisiin on sentään saatu varsin hienosti ja se todellinen scifiote on erittäin vahva monessa kohtaa.
Tyyli on pelissä muutenkin huipputasoa ja tälläinen cyberpunk fiilis on todella vahvasti läsnä. Vastaan tulee niin mielipuolisia lätkänpelaajia joiden pomomies on steroidihirmu molari ja Shogunia edeltävällä alueella on selvää japaninmenoa samuraimiekkoja myöten. Tyyliratkaisut ovat ehdottomasti sieltä onnistuneimmasta päästä. Heti pelin aloitusruutu asettaa sen yleisen sävyn mikä kestää loppuun asti ja tämä on juurikin sellainen asetelma josta voisi kuvitella näkevänsä elokuvasovituksen ja en ihmettelisi jos jokin elokuva menisi aika läheltä, sillä tämä menee läheltä monia elokuvia. Pelin toteutuksen laadusta kertoo myös se, että peli on ääninäytelty, varsin laadukkaastikin vielä. Eri hahmot saattavat tietysti toistaa tiettyjä repliikkejä, varsinkin pomoviholliset ovat tähän syyllisiä, mutta se ei isommin haittaa. Paitsi jos sattuu jämähtämään yhteen taisteluun.
Erityistä plussaa peliin tuo myös moninpelin mahdollisuus, mikä välittömästi lisää pelin laatukerrointa. Tämä tekee jo valmiiksi retrotunnelmallisesta pelistä entistä nostalgisemman, sillä samalla ruudulla pelaaminen tuntuu olevan enemmän ja enemmän indiepelien heiniä, jotka monesti nojaavat siihen pikselitaidegrafiikkaan. Pääasiassa monet pelin heikkoudetkin ovat sellaisia asioita, joita pelissä ei ole ja koska kokonaisuus on toteutettu niin laadukkaasti, pelin kanssa alkaa kaipaamaan tiettyjä asioita. Sisällön suhteen on vähän hankala sanoa että pitäisikö pelin olla pidempi. Itse sanoisin että peli on sopivan pituinen, vaikka sen pelaakin varsin äkkiä. Itse haluaisin enemmän pelattavia hahmoja omalla hienolla tyylillään. Mow man esimerkiksi on todella koominen hahmo, tietyllä tahottomalla tavallaan, kuten monet androidihahmot peleissä ja elokuvissa. Hän on oma valintani pelihahmoksi sillä hahmossa on hieman sitä samaa tyylikkyyttä mitä vaikkapa Binary Domainin Cainissa.
Yhteenveto
Huntdown ei ole vain hyvä peli. Se on yllättävän hyvä tyylikkyydessään ja pelattavuudessaan ja sitä kautta mielekkyydessään. Pelattavaa on varsin sopivasti ja vaikka pelin voikin läpäistä noin viidessä tunnissa, niin se intensiivinen toiminta tarjoaa varsin paljon useammallakin pelikerralla ja vaikeustasoa korottamalla haaste kasvaa todella nopeasti. Huntdown on juurikin sellainen peli joka näyttää ja kuullostaa hyvältä ja on varsin simppelin pelattavuutensa ansiosta helppoa aloittaa ja jatkaa ilman korkeaa oppimiskäyrää. Suuret pisteet myös moninpelistä. Huntdown on ehdottomasti harkitsemisen arvoinen peli yksinpeliksi ja kaksinpeliksi.
+ Intensiivinen toiminta
+ Cyberpunk tunnelma
+ Tyylikkyys kaikkialla
+ Moninpeli
- Tarina ei olisi pahitteeksi
- Toimintaa menee helposti sekavaksi
Arvosana: 8,2
Mahtava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.