Riippumatta siitä että millaisia pelejä tykkää pelata, niin on hyvä välillä myös vähän kokeilla jotakin muuta, jotakin uutta ja joskus taas summa mutikassa vain valita jotakin. Sitä kautta voi kiinnostua aivan uusista genreistä, tai sitten oppia arvostamaan vielä enemmän sitä minkä on jo todennut hyväksi.

 

 

 

PlayStation Now on todellakin tutustuttanut moniin sellaisiin peleihin joita ei muuten pelaisi. Aiemmin PlayStation Plus toi kuukausittain eteen uusia pelejä ja joukossa oli usein sellaisia tapauksia joita ei muuten pelaisi. Itse pelaan pelejä yleensä siitä 15 minuutista yhteen tuntiin, jolloin pelistä saa tietyn kokonaisvaikutelman ja siitä voi jopa kirjoittaa jotakin arviotakin. Yleensä kuitenkin pelaan pelin loppuun asti jos haluan tehdä siitä kattavan arvion, mutta tunnin tai parin pituinen pelisessio usein tarjoaa tarpeeksi sisältöä

PS Now tosin tarjoaa monta sataa peliä joita voi vapaasti kokeilla ja tämän ansiosta olen ehtinyt kokeilla todella monenlaisia pelejä, osa sellaisia joita en välttämättä muuten edes kokeilisi. Monien pelien kohdalla menin täysin joko nimen tai kuvan mukaan, lukematta sen enempää siitä mistä peli kertoo. Annoin kaiken tulla yllätyksenä.

 




Abzu.jpg?1558212235

Vapaasukeltelua sinisissä vesissä

 

 

Nimellisesti on yritetty vain päästä aakkosissa ensimmäiseksi

 

PlayStation Now

 

 

Abzû

Aika pitkälti samantyylinen peli kuin Journey, mutta tällä kertaa tämä maaginen, loppuakohden varsin myyttinen matka tehdään +90% veden alla. Abzu ei oikeastaan millään tavalla kerro että mistä on kyse. Pelaaja on keskellä merta, sukelluspuvussa jossa ei päällisin puolin ole mitään happisäiliöitä, mutta loputtomasti kapasiteettia pysytellä veden alla. Matkan aikana meren eläviä tulevaa vastaan planktonista sinivalaisiin ja suoraviivaisissa ja värikkäissä ympäristöissä on todella paljon löydettävää. Tosin siinä on myös paljon katseltavaa kun erilaisia kaloja, haita ja valaita tulee vastaan.

Abzun ohjattavuus on todella simppeli, liikkeitä on muutama ja normaalin uimisen lisäksi pystyy myös ratsastamaan itseä isommilla eläimillä. Sellainen rento meininki on läsnä kokoajan, mutta koska itse olen monesti myös se suorittaja, niin seikkailu käydään alusta loppuun asti. Siinä kestää pari tuntia.

Se mikä tässä pelissä alkaa lopulta eniten nyppiä on se tietty uimisen hitaus. Ajoittain tulee vastaan pätkiä kun taas päästään uimaan vähän nopeammin mutta valtaosa ajasta ollaan ajoittaisten pyrähdysten vallassa ja täytyy sanoa että jossakin vaiheessa se alkaa ärsyttämään että hahmolla ei voi uida nopeammin. Tämä tosin on selvää koska tämä on niitä pelejä joissa tarkoitus olisi katsella ympäristöjä samalla kun etenee.

Kokonaisuutena Abzû on ihan hieno peli, sen uudelleenpeluun perustuu keräiltävien esineiden etsimiseen ja saavutusten suorittamiseen. Itse en ole juuri tälläisten pelien perään kun tarina ja toiminta loistavat poissaolollaan. Tiettyä mystisyyttä pelissä on, kun liikutaan jossakin Atlantiksen ympyröissä ja hienon näköinen peli on kyseessä. Journeyn tapaan se tosi ei millään yllä kaikkien aikojen parhaimpiin peleihin, ei edes lähelle. En nyt sanoisi että se on edes sellaien ainutlaatuinen tapaus, mutta kokeilemisen arvoinen joka tapauksessa.

 

+ Merenelävät kuten Miekkavalaat

+ Rento ja hienon näköinen

 

- Hidas eteneminen

- Köyhästi vaihtelua

 

Arvosana: 5,4

 

Välimallia



Shadow%20of%20the%20Beast.jpg?1557162917

Verinen, väkivaltainen ja yksinkertaisella tavalla monipuolinen

 

 

Pedon varjo

 

PlayStation Now

 

 

Shadow of the Beast

Pelin tarina käynnistyy nopeasti selittelemättä sen kummemmin taustoja ja koko tarina etenee samalla tavalla. Pelihahmona on alienin ja predatorin yhdistelmämörkö Aarbor ja kaulapannasta vapauduttuaan lähtee jahtaamaan orjuuttajaansa. Siitä tarina sitten etenee omalla painollaan loppuun asti, jossa useampia loppuratkaisuja. Tarinan kehittyminen jää pitkälti mysteeriksi koska pelaaja ei ymmärrä mitä maailman olennot puhuvat, osa kun puhuu murisemalla tms.

Tyylillisesti Shadow of the Beast on hyvin verinen ja väkivaltainen peli. Verta on ämpärikaupalla kun peto viipaloi vihollisia kappaleiksi. Taistelu kehittyy valtavasti ja vaikka pohjalla on aika tavallinen taistelumekaniikka niin taitovalikoimaa alkaa kertyä kuin Batmanilla Arkhamissa. Taistelussa on valtavasti variaatiota, mutta sääli onkin se, että taistelu ei ole ihan niin sulavaa kuin toivoisi. Todella usein tuntuu että pelihahmo tai viholliset eivät reagoi liikkeisiin kuten pitäisi, jolloin pelihahmo ottaa osumaa ihan typeristä virheistä. Taisteluun on saatu aika paljon syvyyttä mutta harmillista on se että se on pitkälti tullut pelattavuuden kustannuksella.

Toiminta on kuitenkin pelin parasta antia. Pelaaja pisteytetään sen mukaan miten hyvin hän pelaa ja pelin edetessä pelihahmon ominaisuuksia voi kehittää haluamallaan tavalla, tullen entistä paremmaksi tappajaksi. Vaikka pelihahmo kuolisi, niin hänet pystyy todella helposti herättämään sillä paikalla missä kuolema tapahtui, pisteytys siinä eniten kärsii.

Toiminnan ohessa on myös hieman tasohyppelyä mutta nämä ovat helposti pelin huonoimmat osat. Tuntuu että tasohyppelyä on tarpeettomasti lätkäistä vaihtelumielessä, mutta se ei vain toimi haluatulla tavalla vaan on pääasiassa vain ja ainoastaan tarpeetonta häsellystä ja hidastelua peliin. Pomoviholliset ovat pikkuisen yhdistelmä näitä kahta sillä jokaisessa pomotaistelussa on sellainen jokin jippo jota kautta voitto tulee. Peli etenee 2D tyylillä mutta ympäristö on 3D. Tämä on ihan hienoa idea ja toimii.

Se lisäksi että taistelu on todella upeaa, niin pelin ympäristöt ja graafinen ulkoasu ovat erityisen hienoja.Ympäristöissä on hienosti vaihtelua ja väärimaailmallisesti vaihtuvuus on todella näyttävää. Peli ei ole ylipitkä ja isompi juttu on parempien pisteiden hankkiminen kentistä ja mahdollinen vaikeustason nostatus. Tekemistä kyllä on mutta peli ei juuri nappaa niin hyvin että sitä jaksaisi tahkota uudestaan ja uudestaan.

Kokonaisuutena Aarborin tarina on hieno kokonaisuus jossa on kaikki loistopelin rakennuspalikat. Mahtavalle tasolle pelin tyylillä ei vain päästä, mutta perushyvä peli on kyseessä ja erityisen hieno sellainen. Mutta tunnetustihan grafiikka ei hyvää peliä tee. Tunnelmallisuudessa Pedon Varjo kuitenkin ottaa isot pisteet.

 

+ Erittäin verinen ja näyttävä

+ Toiminta

 

- Tarpeeton tasohyppely

- Tietty epätarkkuus ja kömpelyys

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Thomas%20Was%20Alone.jpg?1557162925

Palikkolaatikon asukkaat

 

 

Thomas oli yksin

 

PlayStation Now

 

 

Thomas Was Alone

Se on jännä juttu että usein juurikin pulmapelit ovat niitä, jotka omassa mielessäni ovat helposti liian pitkiä. Osasyy tähän voi olla siinä, että ne alkavat nopeasti käymään puuduttavaksi koska ainoa mitä teet on ratkot kokoajan haastavampia ongelmia. Puzzlet ovat osana hyvin monia toiminnallisiakin pelejä, mutta esimerkiksi Uncharted pelisarja osaa käyttää niitä toiminnan ja seikkailun kylkiäisenä. Kun pulmat ovat se pääasia pelissä, niin nämä pelit jäävät usein sitten kesken siinä vaiheessa kun kiinnostus niitä kohtaan loppuu tai kärsivällisyys loppuun. Tämän pelin tapauksessa kyse on jälkimmäisestä, sillä tarinallisesti Tomi oli yksin, on yllättävän hyvä tapaus.

Thomas on punainen suorakulmio. Tarinan alussa hän on yksin, ilman päämäärää. Pikkuhiljaa Thomas oppii liikkumaan ympäristössään. Hän hyppää varsin hyvin ja liikkuu hyvin. Kentistä löytyy aukko, johon hän mahtuu ja jonka kautta hän pääsee uudelle alueelle. Tarinan lopussa, hän ei ole enää yksin koska matkan varrella hän kohtaa monta muutakin. Näihin kuuluvat mm. John ja Chris.

Tarinallisesti jokaisella muodolla on oma persoonansa aina vähän mulkusta Chrisistä ystävälliseen Johniin. Jokaisella muodolla on myös omat erikoisominaisuutensa jotka saavat heidät erottumaan muista ja toimimaan osana pulmanratkontakoneistoa. Thomas on perushyvä kaikessa kun taas John hyppää paljon korkeammalla kuin muut. Chris on surkea hyppäämään kun on lyhyt ja läski, mutta mahtuu pienemmistä koloista kuin muut. Erilaisten muotojen erilaiset ominaisuudet saavat ajattelemaan pulmanratkontaa kokoajan uudella tavalla ja kun mukaan sitten heitetään kenttähasardeja niin meno muuttuu kokoajan haastavammaksi.

Thomas oli yksin on sellainen peli ei ole kovinkaan ihmeellisen näköinen ja jos pelin poimii pelkän nimen perusteella tietämättä siitä etukäteen mitään, niin saattaa yllättyä iloisesti, varsinkin jos pulmapelit kiinnostavat. Itse olin kuullut pelistä aiemmin ja päätin kokeilla. Vaikka tarina onkin suhteellisen kiinnostava kertojaäänen mielekkyyden ja tietynlaisen huumorin kautta, niin peli on kuitenkin sitä tyyppiä jonka parissa itse en viihdy varsinkaan pitkiä aikoja kerralla. Tämä johtuu siitä että itse olen paljon enemmän toiminnallisten pelien ystävä, vaikka tarinalliset pelit todella vangitsevia ovatkin.

Thomas Was Alone on kokonaisuutena suhteellisen yksinkertainen peli mikä on tämän lajityypin pelille todella hyvä asia. Haaste nousee pikkuhiljaa kun uusia muotoja esitellään ja uusia hasardeja esitellään ja sitten näitä yhdistellään. Virhe johtaa vain palaamaan aiempaan tarkastuspisteeseen tai mahdollisesti heti siihen kohtaan josta äsken lähdit liikkeelle. Pulmia saa leipoa juuri niin kauan kuin itse viitsii, peli ei juuri aseta rajoitteita, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Pulmapelien fanien kannattaa ehdottomasti kokeilla.

 

+ Hyvä idea ja tarinallinen ote

 

+ Pulmapainotteinen

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



Catherine, vai Katherine?

 

PlayStation Now

 

 

Catherine

Vincent Brooks (Troy Baker) on parisuhteessa oleva nuori mies. Hänen tyttöystävänsä Katherine on tarkan laskelmoiva uranainen jolla biologinen kello alkaa tikittää ja häätkin alkavat olla mielessä. Tähän asetelmaan sitten sekoittuu kolmanneksi osapuoleksi viehkeä ja aistikas kaunotar Catherine. Vincent on tässä kolmiodraamassa kaiken keskellä ja lähes kyvytön ratkaisemaan tilanne tavalla jonka lopputulos olisi edes lievästi hyvä.

Pelaaja astuu ohjaksiin ja pienillä valinnoilla pikkuinen enkeli Vincentin olkapäällä alkaa muuttaa muotoaan näiden valintojen aiheuttaman karman mukaan. Sininen pyhimys johtaa hyveellisiin ratkaisuihin kun taas pinkki syntinen petollisiin ratkaisuihin. Pelaajan tekemien ratkaisujen pohjalta katsottavaksi tulee sitten paljon animaatiota jossa tarina etenee omaan suuntaansa.


Varsinainen pelaaminen koostuu kahdenlaisista osioista. Huomattavasti parempaa sisältöä tarjoavat Vincentin illat Stray Sheep baarissa jossa hän näkee ystäviään ja juopottelee. Pelaaja päättä että kenen kanssa Vincent puhuu ja kuinka paljon hän juo. Keskusteluissa tulee ajoittain vastaan hetkiä joissa pelaajalta kysytään jotakin ja vastaukset voivat heilauttaa karmamittaria suuntaan tai toiseen. Mittarin saa suhteellisen äkkiä toiselle puolelle asteikkoa ja loppuratkaisu on riippuvainen osaltaan siitä, missä kohtaa mittaria karma heiluu.

Toinen osa pelattavuutta koostuu tasohyppelypätkistä joissa pelaaja kiipeää palikkatornia ylöspäin, samalla kun alimmat palikat putoavat pois ja pomotasoilla groteskit hirviöt jahtaavat Vincentiä, hirviöt joiden muoto ottaa Vincentin stressitekijöiden aiheiset muodot. Kiipeily on aluksi ihan näppärää mutta varsinkin lopussa siitä tulee raivostuttavan vaikeaa, niin vaikeaa että se ei ole enää millään tavalla hauskaa. Sääli että pelistä iso osa vietetään näiden pulmien kanssa joissa aika on monesti isossa osassa.

Pulmatasojen välillä seuraa aina katollisen kirkon tyylinen tunnutus jossa Vincentiltä kysytään syvällinen kysymys siitä, millanen hän on tai millainen luulee olevansa. Nämä ovat niitä valonpilkahduksia sillä kysymyksiin on tarjolla kaksi vastausta ja mittari heilahtaa näiden kohdalla aina jompaan kumpaan suuntaan.


Baariosuudet ovat ihan kivaa rentoutumista joissa hahmoista oppii uutta ja isoa tarinaa kaiken taustalla pystyy vähän avaamaan. Harmillista on että näissä on aika vähän todellista sisältöä ja vaikutusmahdollisuutta oikeastaan mihinkään. Sinällään nämä ovat ihan hienoja lisiä, kun Vincent vastailee tekstiviesteihin tai saa ajoittain mystisen äänen tarjoamaa triviaa alkoholista. Silti tuntuu että kaikki päätökset sun muut vaikuttavat todella vähän mihinkään tarinalliseen. Ainoa mikä siihen tuntuu vaikuttavan on karmamittarin taso.

Pulmahuoneet muuttuvat nopeaan tahtiin ja ajoittain ne ovat erityisen rasittavia. Osasyynä tähän on se, että tietyt hyvältä vaikuttavat taktiikat eivät vain toimi ja ohjattavuus on kaikessa yksinkertaisuudessaan liian epätarkka ja hankala todella nopeaan toimintaan. Virheitä tekee erittäin helposti ja varsinkin loppupuolella kärsivällisyys on todella koetuksella.

Tarinallisesti peli on todella vahvasti kiveen kirjoitettu. Tuntuu että pelissä on kokonaista kaksi vaihtoehtoa jokaisella välianimaatiolle. Itse olen pelannut tämän läpi kerran joten en osaa varmaksi tähän vastata ja täytyy sanoa että pulmaosuuksien takia en tule toista kertaa pelaamaankaan. Catherine on tarinallisesti vähän sellainen peli jossa pelaaja on pitkälti sivustakatsoja ja valinnan vapaus on todella näennäistä, koska vasta aivan lopussa tuntuu siltä että millään on mitään väliä.


Kokonaisuutena Catherine on kuin pehmoporno peli ilman seksiä. Kaikki on pääasiassa syntistä vihjailua ja päähenkilön henkisen helvetin läpikäymistä. Kokonaisuudesta puuttuu kaikki se mikä tekisi siitä oikeasti hyvän. Tarinaan ei voi vaikuttaa tarpeeksi ja pulmaosuudet syövät nautinnollisuutta aivan liikaa. Catherine on sellainen tapaus joka vaikutti varsin kiinnostavalta, mutta ei isona kokonaisuutena vain toimi.

 

+ Karmasysteemi ajatuksena

+ Stray Sheep osuudet

 

- Pulmaosuudet

- Valintojen vaikutusten olemattomuus

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



LIMBO.jpg?1558212243

Synkät on ympäristöt

 

 

Limbo on lohduton paikka

 

PlayStation Now

 

 

Limbo

Kastamattomana kuollut vai hurskas? Limbosta on varmasti olemassa jokaisella jokin ajatus, oli se sitten teologinen tai tanssiin liittyvä. Pelillisesti kyseessä on pulmapeli, eli kahden vaiheilla ollaan. Onko kyseessä hyvin koukuttava ja erinomaisesti tasopainoitettu mielekäs paketti, vai rasittavuuden ja puuduttavuuden rajamailla oleva itseään toistava pakkopullapitko.


Tunnelmassaan Limbo on erinomaisesti rakennettu, erityisen tyylikäs peli. Tyyliä on musta ja valkoinen, sekä siitä seuraava ajoittainen harmaa. Ympäristön esteet ja rakennelmat ovat mustaa, samoin kuin pelihahmot, tausta ja valot ovat valkoista. Näiden kahden värin yhdistelmänä on sitten tälläinen paketti jossa värimaailmassa ei ole paljoa vaihtelua, mutta tämä tyyli toimii niin hyvin että se kantaa alusta loppuun asti ja luo erittäin vahvan tunnelman joka tekee Limbosta tyylikkyydessään sellaisen pelin joka kannattaa kokea, edes osittain.

Äänimaailmallisesti taso on samaa luokkaa. Puhetta ei ole yhtään eikä tarinaakaan. Kuka pelihahmo on ja mitä hän on tekemässä. Kysymys voisi olla että mitä itse tekisit jos heräisit pimeydessä ja vain yksi suunta jonne mennä. Jäisitkö paikallesi vai lähtisitkö kulkemaan ainoaan suuntaan johon voit. Äänitehosteet luovat esimerkillistä tunnelma joka niin ikään pitää tasoa yllä. Ympäristön äänet sekä ajoittaiset musiikkilisäykset vahvistavat Limbon asennetta ja tunnelmallisuutta entisetsään. Ankean masentava ja ajoittain ahdistava valon ja varjon leikki nuoren pojan hengellä on erittäin näyttävää, tyylikästä ja tunnelmallista.

Limbo on omalla tavallaan todella väkivaltainen peli. Veri on mustaa, joten sitä ei paljoa näy, mutta koska matka on vaaroja täynnä aina alun kahvunraudoista, myöhemien osien sirkkeleihin, niin raa'at kuolemat ovat osa pakettia. Poika menee helposti useiksi palasiksi, joten väkivaltaisuus on kokoajan läsnä. Mitään ystävällistä ei tule vastaan vaan kaikki tuntuvat olevan pelaajaa vastaan.


Se miten maisemat muuttuvat näkyy lähinnä pulmien muodossa ja kenttähasardien. Tarkoitus on rakentaa saatavilla olevista esineistä, yleensä laatikoista, jonkinlaista alustaa jonka päälle kiivetä. Tällä tavoin tarkoituksena sitten ylittää esteitä. Pelin edetessä puzzlet kehittyvät ja muuttuvat todella paljon haastavimmiksi kun mukaan tulee sähköä, liikkuvia osia ja erilaisia teknisiä laitteita ja sodan koneita. Alun metsämaisema teollistuu merkittävästi loppua kohden.

Limbo ei ole pitkä peli mikä on pulmapelille hyvä asia. Loppukohden moniin puzzleihin alkaa todellakin mennä maku ja luvassa on pari aika äryttävää pulmaa jossa tietää mitä pitäisi tehdä mutta toteutus ei luonnistu ihan noin vain. Joidenkin pulmien kanssa pitää harrastaa vähän kokeilua, vaikka muuttujia ei paljoa olisikaan. Limbon pelaa läpi parissa tunnissa, mutta kaikkien salaisuuksien etsiminen vie helposti kauemminkin. Osa pulmista on varsin näppäriä ja toistoa ei ole mitenkään liikaa koska peli sentään kehittyy omalla tavalla.

Isoimmat vahvuudet kokonaisuudessa ovat kuitenkin tunnelmassa ja graafisessa ulkoasussa. Limbo näyttää erittäin upealta peliltä mikä on omiaan tekemään siitä sellaisen tapauksen joka jää mieleen. Positiiviset puolet ovat kyllä vahvoja ja pelillisesti Limbo on tapaus jonka uudelleenpeluuarvo on aika mitätön eikä pelillisessä muodossa sisältö ole mitenkään erityisen hyvää.

 

+ Synkän mustan ja valkoisen sävyttämä tyyli

+ Tunnelmallinen asetelma

 

- Iso osa pulmista

 

Arvosana: 6,7

 

Erinomainen



Bubsy_%20The%20Woolies%20Strike%20Back.j

Ketäköhän tämä oikeastaan edes kiinnostaa

 

 

Woolien vastaisku

 

PlayStation Now

 

 

Bubsy: Woolies Strike Back

Woolien vastaisku on varmaan jatkoa jollekin Bubsy pelille, mutta ainoa peli josta Bubsyn entuudestaan tunnen on sellainen tapaus joka on tehnyt hänestä yhden huonoimmista pelihahmoista koskaan, Bubsy 3D. Bubsy 3D on sellainen peli josta käy viidessä minuutissa ilmi millainen tapaus se on ja vartin jälkeen siitä ei ole enää epäilystäkään. Woolies Strike Back on peli, jonka läpäisee tunnissa, tai vähän päälle, riippuen miten paljon haluaa keräillä tavaraa ja suorittaa haasteita.


Tarina nyt ei ole mitenkään erikoinen. Avaruuden muukalaiset rohmuavat kaikki lankakerät itselleen ja Bubsy rohmuaa ne takaisin. Siinä samalla tämä ilvespoika tekee muukalaisista selvää jälkeä. Tarinassa nyt ei sen kummempaa sisältöä eikä oikeastaan pelissä itsessäänkään. Kenttiä on 15 joista kolme on pomotaisteluita. Yhden kentän läpäisee helposti viidessä minuutissa ja mitenkää vaikeita eivät pomotaistelutkaan ole. Siitä voi laskea kuinka paljon sisältöä tästä pelistä saa.

Bubsy on hyvin geneerinen viileän nokkela vekkuli antropomorfinen ilves. Hänellä on paita, mutta ei housuja ja hän laukoo mukanäppäriä kommentteja vähän väliä. Myös kenttien alussa on luvassa näppärä sanaleikki elokuvien nimistä kissamaisilla sanamuunnoksilla. Tämä on ihan nokkela idea, mutta ei se nyt mitään kallista oikeastaan mihinkään suuntaan kun pelissä itsessään ei ole sisältöä oikein mihinkään. Bubsy ei ole läheskään niin ärsyttävä kuin viimeksi, sillä Bubsy 3D:n ääni oli aivan kaamea, siis huonoimpia koskaan. Tällä kertaa Bubsy on sellainen tyypillisen piirrossarjapäähenkilön tyylinen. Olisivat saman tien laittaneet ääneksi Urkelin niin olisi edes tullut jotain eroa muuhun massaan, tämän hahmon kohdalla kun mitään ei ollut menetettävissä.


Pelattavuuden suhteen Woolies Strike Back on hyvin geneeristä, tavallista, massasta mitenkään erottuvaa tasohyppelyä ilman minkäänlaista omaa juttua. Bubsy osaa hypätä, Bubsy osaa liitää, Bubsy osaa jopa tehdä loikan jolla voi vahingoittaa vihollisia ja taittaa matkaa nopeammin. Kentät ovat täynnä lankakeriä koska täytyyhän tasoloikassa olla jotain kerättävää. Muutamia tehosteitakin on, kuten erilainen paita, jonka avulla Bubsy kestää kaksi osumaa, muutoin hän kuolee yhdestä osumasta, jonka saa aika helposti. Elämiä on kissamaiseen tapaan 9 kappaletta ja uudet elämät saa aina uudessa kentässä. Tarkastuspisteitä on tosi tiuhaan tahtiin ja joskus aivan kentän lopussa. Haaste kyllä nousee pikkuhiljaa, mutta peli loppuu niin äkkiä että mitään merkittävää ei ehdi tapahtua.

Pomotaistelut eivät nekään ole kovinkaan kaksisia. Haastetta tulee lisää mutta pomovihollinen on joka kerta sama tylsä lentävä lautanan, vaikkakin vähän päivitettynä. Haastetta vähäntee sekin että kun Bubsy kuolee, niin pomoviholliset eivät saa energiaansa täyteen. Pelin on siis hyvinkin helppo, mutta se on hyvin tylsä. Tietysti jos peli on ensisijaisesti tarkoittu lapsille niin tämä ei ole paha asia, mutta pomovihollisissa viimeistään huomaa miten helpoksi peli on tehty, kun jotkut pomovihollisten hyökkäykset ovat niin huonoja, että Bubsya ei tarvitse edes liikuttaa ja mikään ei osu. Aivan liian osa pomotaisteluja on pelkkää odottamista kun pomo härvää ympäriinsä eikä aina edes tee mitään.


Kokonaisuudesta voin sanoa että en oikeastaan odottanut tältä peliltä mitään, mutta puhtaasta uteliaisuudesta päätin tätäkin nyt kokeilla. Niin huono tämä ei ole kuin Bubsy 3D sillä jotain on sentään tehty paremmin. Peli on värikäs, keräiltävää on paljon eikä vaikeus missään kohtaa haittaa. Mutta tekeminen on tylsää, peli on lyhyt ja pomotaisteluissa ei ole mitään mielikuvitusta, kuten ei oikeastaan missään muussakaan. Bubsy on edelleen kuin pelimaskottien Dane Cook, ihan täysi vitsi mutta ei nyt millään erityisen hyvällä tavalla.

 

+ Värikäs ulkoasu

+ Sopii hyvin nuoremmille pelaajille

 

- Lyhyt

- Tylsä ja mielikuvitukseton

 

Arvosana: 2,3

 

Surkea



Ziggurat.jpg?1558212248

FPS toimintaa taikavoimilla

 

 

Zikkuratin uumenissa odottaa kerros kerrokselta suurempia haasteita

 

PlayStation Now

 

 

Ziggurat

Tämä on niitä tapauksia kun nimi ei kerro kovinkaan paljoa. Tiedän mikä zikkuratti on, mutta se nyt ei kerro vielä oikeastaan mitään. Kuvasta nyt voi päätellä että jotain magiaa tässä on mukana, joten katsotaan mitä pelillä on tarjottavanaan. Positiivinen yllätyshän tästä tuli sillä vaikka Ziggurat on varsin yksitoikkoinen, niin se on silti tietyllä tavalla todella haastava ja tiettyyn pisteeseen erittäin koukuttava räiskintäpeli joka erottuu erottuu massasta juurikin omalla värikkäällä tavallaan.

Tarina on sivuseikka paketissa. Varsinainen päähenkilö on velho-oppilas Argo jonka tehtäväksi tulee läpäistä haastava temppelitorni käyttämällä oppimiaan taikavoimia. Näitä taikavoimia sitten kanavoidaan erilaisilla aseilla joita on neljää tyyppiä ja mukaan mahtuvat niin loitsukirjat, taikasauvat sekä alkemia. Jokaisella aseella on oma manapoolinsa ja aloitusasetta lukuunottamatta yksikään ei itsestään lataudu. Manaa saa lisää erilaisilla kristalleilla joita saa nujertamalla vihollisia. Viholliskattaus on todella valtava sillä mukaan mahtuu todella erikoisia tapauksia aina tappajaporkkanoista lentäviin pääkalloihin ja isoihin demoneihin. Pomoviholliset ovat monesti järeämpiä versioita  normaaleista vihollisista ja varsinkin viimeinen yhteenotto on erittäin haastava.

Ziggurat tuo monella tavalla mieleen Doomin, mutta velhomaailmaotteella. Tosin omanlaisia juttujaan pelissä on aika paljon. Kun pelin aloittaa, kentät kehittyvät satunnaisesti, eli peliä ei voi opetella ulkoa. Pomovihollisen kutsumiseen tarvitaan loistukirja joka löytyy kerroksesta. Myös lisätavaraa on saatavilla ja monenlaisia sala- ja ansahuoneita. Mahtuuhan mukaan myös jumalalttareita joista voi saa siunauksia tai kirouksia, sattuman kauppaa. Se mikä tekee pelistä niin haastavan on siinä, että yksi kuolema palauttaa pelin alkuun. Kerroksia on vain kourallinen, mutta ne muuttuvat nopeasti todella vaikeiksi. Hahmo kehittyy kokoajan ja hänen ominaisuuksiaan pystyy parantamaan, taktiikka on kaikki kaikessa, sillä viimeinen pomovihollinen ei ole mikään vitsi.

Tämä peli onnistuu erottumaan massasta lähinnä siksi, koska se ei ole sitä normaalia arkipäiväistä räiskintää niillä aseilla joita kaikissa muissa peleissä käytetään. Zigguratissa on kerrallaan neljä asetta ja jokaisesta on pari perusase poislukien pari variaatiota. Tämä on vähän niukasti vaihtelua, mutta kun huomioi että peli ei ole viittä kenttää pidempi, niin se on aika hyvin. Pelattavia hahmoja aukeaa kun suorittaa tiettyjä saavutuksia, kuten tietty määrä vahinkoa tietyllä asetyypillä. Sitten on muutenkin monia saavutuksia ja uudelleenpeluuarvo on ihan mukava, koska pomoviholliset viimeistä lukuunottamatta vaihteluvat samalla tavalla kuin pelattavat kentät.

Ziggurat on kokonaisuutena nopeasti itseään toistava peli, mutta se on sen verran tiivis paketti, että se ei ala muuttua puuduttavaksi liian äkkiä. Vihollisvariaatio ja satunnaisesti luodut kerrokset pitävät mielenkiintoa yllä. Tunnelma on todella hyvä ja kun ottaa huomioon että kyseessä ei ole mikään ison budjetin räiskintä, niin hyvä paketti tästä on saatu kasattua.

 

+ Erottuu FPS massasta

+ Värikäs

+ Mielekäs toiminta

 

- Helposti todella vaikea

- Itseääntoistava

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Shadow%20Complex%20Remastered.jpg?155716

Räiskintää metroidvaniassa

 

 

Varjokompleksi uudelleenlämmitettynä

 

PlayStation Now

 

 

Shadow Complex Remastered

Aluksi nimi kuullosti todella tutulta, jossakin yhteydessä olin tästä kuullut tai joskus pelannut. Kyllähän se palautui lopulta mieleen, useammallakin tavalla. Tämä on niitä pelejä joissa on yksi sellainen nopea lopetus. Tosin jos pelin haluaa läpäistä pidemmällä tavalla, niin pelattavaa on aika kattavasti ja jos haluaa tehdä ja löytää kaiken mitä pelillä on tarjottavana, niin tähän saa upotettua aikaa erittäin paljon, sillä metroidvania tyyliin salapaikkoja on paljon eikä kaikkiin pääse ennenkuin saa tietyt varusteet, joista osaan pääsee käsiksi vasta aivan pelin loppupuolella.

Tarinan päähenkilö on Jason Fleming (Nolan North), Nathan Draken näköinen ja oloinen (ei nyt yhtä humoristinen ja veikeä) mies jolla taustalla erikoisyksikkötasoista osaamista. Jason päätyy baari-illan jälkeen kauniin neitokaisen, Clairen, kanssa kiipeilemään luonnon helmaan. Heidän retkensä tapahtuu kuitenkin valtavan maanalaisen tukikohdan päällä ja pian Claire on kaapattu ja Jason on vastakkain armeijan kanssa.


Pelaaminen tapahtuu 2D ohjattavuudessa ja etenemisessä, mutta kentät ovat 3D muodossa ja joskus sitä myös hyödynnetään. Seuraus on kuitenkin sellainen mistä seuraa enemmän tarpeetonta säätämistä mitä pitäisi. Jos vihollisia pitää ampua taustalta, se tapahtuu jotenkin puoliautomaattisesti. Parhaimmillaan peli on silloin kun liikutaan oikealle, vasemmalle, ylös tai alas ja siinä samalla ammutaan tai lyödään vihollisia. Aseen tähtääminen hoituu ohjaimen toisella tatilla ja liikkuminen toisella. Pelin edetessä saataville tulevat varusteet ovat sitten oma osansa. Kokonaisuutena ohjattavuus toimii ihan kivasti eikä siinä olla mitenkään realistisessa otteessa, mikä on vain hyvä asia. Jason voi pudota niin korkealta kuin haluaa, hyppiä seinältä toiselle kuin ninja ja ammuksia ei lasketa, vain erikoisvarusteiden mahdolliset ammukset ovat kuluvia, mutta niitäkin saa erittäin usein.

Metroidvania tyylisesti peli koostuu kartan läpikäymisestä ja salapaikkoihin pääsemisestä. Joskus pitää ampua reitti auki kun taas jotkut esteet vaativat räjähteitä. Kartta on varsin iso ja oikoteitä aukeaa pikkuhiljaa. Lähes kokoajan pelaajalla on käytössään valmiiksi laskettu navigaattorireitti, mutta pari kertaa vastaan tuli bugi jolloin reitti ei aktivoitunut, ennenkuin pelaaja kulki tietystä kohdasta uudestaan, jolloin pelin tarina pääsi taas kärryille tilanteesta. Itselläni ei ollut niin paljon kiinnostusta tätä peliä kohtaan että olisi kolunnut kaikki paikat läpi. 

Muistan edelleen todella hyvin että Castlevania: Symphony of the Nightia (parasta metroidvaniaa/castleroidia koskaan) pelasin aikanaan todella paljon ja muistaakseni kalusin peliä läpi noin 197% (max 200%). Tämän pelin tapauksessa kiinnostusta ei ollut niin paljon. Vaikka Jason onkin ihan hyvä pelihahmo niin pomotaisteluita ei ole muutamia tylsiä isoja roboja lukuunottamatta eikä löydettävän tavaran määrä sekään kannusta siihen että koluaisi jokaisen ruudun kartasta.


Toiminnallisesti peli on kuitenkin erittäin viihdyttävä. Kun testailin useita pelejä niin sain tätä vähän alulle. Sitten kun kerran palasin tämän pariin, niin seuraavaksi olinkin jo lähes läpäissyt sen. Tähän upottaa mieluusti useamman tunnin aikaa, riippuen tietenkin siitä vaikeustasosta. Mitä enemmän tutkii, sitä enemmän resursseja on kuten erikoisaseiden ammuksia, elinvoimaa, panssaria ja niin edelleen. 

Pelattava ei todellakaan lopu ihan äkkiä ja tunnelmallisesti peli toimii oikein hyvin. Vaikka Jason onkin aika tavallisen oloinen pelihahmo, niin hän silti sellainen perushyvä toimintasankari ja tarina on sen mukainen. Paha Cobra Commander tyylinen pahis on suhteellisen hyvä pahoine motiiveineen. Tarina on lähinnä syy kaikelle mitä tapahtuu eikä siinä ole mitään kovin erikoista.

Se miten peli on rakennettu toimii kuitenkin todella hyvin. Vaihtelua on kivasti ja erilaisten trophyjen kautta peliä voi pelata vielä sitäkin enemmän. Erilaisia saavutuksia on paljon ja siinä samalla kun perkaa tukikohtaa läpi, niin pääsee kokemaan kattavan seikkailun. Ajoittain häiritsee se että paikasta toiseen matkaaminen kestää niin kauan, sillä hyvin usein paikasta toiseen pääseminen on yhtä sokkelointia, ellei sitten jatkuvasti vilkuile karttaa. Toisin kuin Symphony of the Nightin tapauksessa, tämän pelin kanssa en oikein missään kohtaa todella oppinut paikkoja.


Kokonaisuutena Shadow Complex on oikein hyvä peli. Siinä on paljon pelattavaa, löydettävää ja ammuttavaa. Erilaiset varusteet tuovat vaihtelua ja vaikka itse en todellakaan tykkää siitä että kaikkiin paikkoihin ei aluksi pääse ja lopussa en enää viitsi tutkia kaikki paikkoja uudestaan, niin viihdyin pelin parissa todella paljon. Tämä on oikealla tavalla mukanaanvievä peli. Toiminta on hienoa, tarina vähän marginaalinen mutta tyylillisesti paketti on erittäin hyvin kasattu ja viihdyttää alusta loppuun asti.

 

+ Tyylikäs asetelma

+ Toiminnan mielekkyys

+ Paljon erilaisia varusteita ja pelattavaa

 

+/- Metroidvania tyylinen rakenne = Paljon etsittävää ja vanhoille alueille palaamista

 

- Heikohko tarina

- Paljon edestakaisin ravaamista

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen