Värikkäiden pelien kohdalla erilaisia mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon koska erilaisia tyylejä on niin paljon. Tietyllä väriskaalalla saa todella retron fiiliksen kun taas toisella voi korostaa tiettyä taidesuuntaa, puhumattakaan että värikkyys ei suoraan tee pelistä kaikille sopivaa, koska brutaalitkin pelit voivat olla hyvin värikkäitä. 

Omalla kohdalla todella pidän siitä kun pelissä on käytetty värejä ja oikeastaan kaikkiin genreihin sopii sellainen todella värikäs toteutus. Joihinkin se paremmin kuin toisiin ja kyllähän myös sellaiset vähemmän värikkäät pelit toimivat, mutta viimeaikoina on tullut vastaan paljon todella värikkäitä pelejä.

Simppeliä ja koukuttavaa louhintaa, viljelyä, rakentelua, taistelua...

Penkoja

PlayStation Plus: Premium

Forager

Peli joka ei ideallisesti ole kovinkaan lähellä sitä, mikä itseä isommin kiinnostaa. Forager on kuitenkin yksinkertaisuutensa ansiosta yllättävän koukuttavaa, varsinkin kun se lähtee vähän enemmän käyntiin ja kun sen jälkeen se muuttuu kiihtyvään tahtiin monipuolisemmaksi ja muuttujiltaan laajemmaksi ja haastavammaksi kokonaisuudeksi jossa tavallaan ei ole isommin vaihtelua, mutta on kuitenkin, koska erilaisia osa-alueita pelissä on niin suunnattomasti.

Tilkku maata, hakku, puuta ja kiveä

Forager alkaa todella vaatimattomista lähtökohdista. Pelaaja on keskellä merta, pienellä maatatilkulla jossa kasvaa puita ja josta löytyy kiveä. Hakkua käyttämällä pelaaja alkaa sitten kaatamaan puita ja hakkamaan kiviä. Kiveä ja puuta käyttämällä aletaan sitten rakentaa erilaisia tarvikkeita ja rakennelmia joilla voidaan valmistaa parempaa tavaraa joilla sitten tehostaa raaka-aineiden keräämistä. Rahalla voi sitten ostaa lisää maata, josta löytyy lisää raaka-aineita, kuten myös kasvamassa määrin uusia raaka-aineita ja uusia hahmoja joilla on erilaisia tehtäviä pelaajalle. Kiven hakkaaminen muuttuu mineraalien louhimiseksi, marjojen kerääminen kalastamiseksi, tuulimyllyllä voi valmistaa siemeniä joita istuttamalla voi viljellä haluamiaan kasveja ja pankki tuottaa rahaa jolla sitten ostaa lisää tarvikkeita. Erilaisia rakennelmia tulee hyvää vauhtia lisää ja ne tehostavat erilaisia osia peliä. Yhdellä rakennuksella voi ostaa ja myydä tavaraa kun taas toisella valmistaa kehittyneepää tavaraa joka on erittäin tärkeää kun käyttöön tulee todella tehokkaita rakennelmia. Uusia haasteita tosin tulee uuden maan kanssa lisää, sillä vaikka kanat ja lehmät ovat helppoa lihalähdettä, härät käyvät päälle. Limaviholliset ovat helppoja tappaa, mutta luurangot voivat tarjota vähän enemmän päänvaivaa. Vauhti kiihtyy kokoajan, kuten myös raaka-aineiden määrä ja uusiutuminen.

Forager noudattaa aika simppeliä kierrettä. Pelaaja louhii tavaraa joista valmistaa milloin mitäkin. Joskus tiiliä, joskus kultaharkkoja, joskus terästä ja joskus lasia. Tietyt materiaalit tarvitsevat toisia materiaaleja jotta niitä voi valmistaa ja mitä enemmän materiaalia tietyn materiaalin valmistamiseen vaaditaan, sitä arvokkaampaa se yleensä on. Joitakin tarvikkeita on todella vaikeaa saada, tai sitten syynä on vain se, että pelaaja ei ole edennyt pelissä tarpeeksi pitkälle, avannut oikeaa suuntaa taitopuustaan tai muuta vastaavaa. Iso ongelma pelissä on siinä, että monesti se tuntuu etenevän liian hitaasti, koska tiettyjä esineitä ja tarvikkeita on niin vaikeaa saada, että peli tuntuu monesti junnaavan paikoillaan. Sen sijaan tietyssä vaiheessa raaka-aineiden uusiutuminen tuntuu niin nopealta että kaikki paikat ovat ihan täynnä puuta, kiiveä, kukkaa ja ties mitä muuta jota ei vain ehdi kerätä pois kun on muita kiireitä. Rytmitys pelissä voisi olla paljon parempi, pääasiassa siten että tiettyä automaatiota peliin kaipaisi vähän nopeammin jotta ihan kaikkea ei tarvitsisi tehdä itse, tai jos tarvitsee tehdä itse, niin taitopuuhunu kaipaisi mahdollisuuksia kerätä tavaraa merkittävästi nopeammin ja aikaisemmin.

Vaikka pelistä nousee esiin monia kritiikkejä jotka olisi voitu tehdä merkittävästi paremmin, niin pelilooppi on todella koukuttava ja peliin upottaa hetkessä pari tuntia ihan vain farmaamiseen, kirjaimellisesti. Jos pelaaja vain jatkaa tavaran keräämistä ja käyttämistä, niin pelihahmo kehittyy ja sitä kautta on mahdollisuuksia tehostaa omaa toimintaa tavalla tai toisella. Kyllähän sitä toivoisi että kaikkea voisi tehdä paljon nopeammin ja tehokkaammin, mutta pienissä erissä kokonaisuus toimii todella hyvin koska siinä vaiheessa kun peli alkaa tuntua puurolta, on melko varmasti saavuttanut jo yhtää ja toista. Perusteet pelissä on sen verran yksinkertaisia että peliin pääsee nopeasti sisään ja kiinni. Tietyssä vaiheessa vaihtoehtoja on jo niin paljon että yhteen voi käyttää vaikka kuinka paljon aikaa vain farmatakseen itselleen enemmän tiettyä raaka-ainetta jotta voi viedä toista osa-aluetta eteenpäin. Muuttujia on niin paljon että tekeminen ei kovinkaan äkkiä lopu.

Rytmitys takkuaa, hitaus tympii, mutta koukuttaa

Forager on peli jossa on paljon sellaisia osia, joita ei voi ennalta arvata ja peli tuntuu olevan sitä sorttia jossa saa etulyöntiaseman jos tietää että mistä päin taitopuuta saa mitäkin taitoja ja kuinka hyödyllisiä ne ovat isossa kokonaisuudessa. Tiettyjä osia on aivan turha ottaa käyttöön vaikka niihin pääsisi käsiksi aikaisin, koska niihin tarvittavia resursseja ei saa käyttöönsä kovinkaan äkkiä. Sama pätee myös siihen mitä kannattaisi kehittää aikaisin jos haluaa nopeuttaa rahan saantia ja sitä kautta maan ostamista. Arpapeli korostuu myös siinä mistä päin maata ostaa koska tietyllä suunnalla on tietynlaista raaka-ainetta saatavilla ja toisaalla taas toista. Koska tietyt varusteet vaativat tiettyjä materiaaleja, on Forager helposti turhauttava peli, koska ensimmäisellä pelikerralla (toistan tuskin edes tulee) on mahdotonta tietää etukäteen että mitä tarvitsee ja milloin ja miten omaa peliä pystyy todella tehostamaan. Moniin osiin kokonaisuutta löytyy keinoja, mutta kyse onkin siitä, että mitä kokee itse tarvitsevansa ja minkä ajattelee olevan hyödyllistä ilman että tietää mikä todella on. Tämä tuo mieleen ensimmäisen XCOMin, joka on ensimmäisellä kerralla todella vaikea, kun ei tiedä että mikä on oikeasti tärkeää tukikohtaa rakentaessa ja mikä taas ei.

Pelin yleinen rytmi on ihan hyvä, mutta siinä on paljon sellaisia asioita joita voisi parannella. Koska muuttujia on niin paljon, menee helposti sekavaksi. Forager ei ole niinkään peli joka läpäistään samalla tavalla kuin vaikkapa juuri mainittu XCOM. Forager on enemmän peli joka toimii ajantappamiseen erittäin hyvin koska siinä ei ole tiettyä lukittua reittiä tai mitään ykköstavoitteita joihin pyrkiä. Pelissä on tavoitteita, mutta niitä ei syötetä pelaajalle suoraan eikä ruudulla ole mitään sellaista mihin suoraan pyrkiä. Forageria on hankala suositella, sillä vaikka se onkin kivaa pelattavaa, niin se ei ole sellainen peli jonka pariin voisi kuvitella palaavansa uudestaan ja uudestaan tai jota pelaisi uudelleen kun sen kerran "läpäisee". Forager on suunnitelmallinen peli samalla tavalla kuin vaikkapa Stardew Valley, mutta siihen verrattuna Forager on merkittävästi nopeampi, sillä Stardew Valley hidastaa menoa paljon nopeammin. Foragerissa ei tarvitse nukkua ja syömällä ruokaa energiaa saa nopeasti takaisin, jolloin voi nopeasti jatkaa taas ajantappamista.

Yhteenveto

Forager on omassa genressään oikein hyvin tehty peli, vaikka se ottaakin aikansa että se lähtee ihan oikeasti käyntiin. Pelattavaa riittää todella paljon ja isossa roolissa onkin simppeleiden asioiden toistaminen, kunnes käyttöönsä saa kehittyneempiä metodeja, jolloin kokonaisuus paisuu kuin pullataikina. Peli onnistuu koukuttamaan todella hyvin, mutta samalla se alkaa myös tietyillä tavoilla puuduttaa kun alun jälkeen peli alkaa hyytymään ja kaikkea saa lopulta odottaa ja odottaa, puhumattakaan että monet osat pelistä ovat arpomista. Forager on joka tapauksessa todella hyvin tehty, koska sen parissa kuluu helposti pidempikin aika.

+ Koukuttava kunhan lähtee kunnolla käyntiin

+ Paljon muuttujia

+ Graafinen ulkoasu

- Rytmitys tekee pelistä helposti puuduttavan

- Paljon arpapeliä usealla tavalla

- Asteittain todella hidas

Arvosana: 7,4

Loistava

Sukupuu kasvaa ja kasvaa

Roisto Perintö 2

PlayStation Plus: Premium

Rogue Legacy 2

Ensimmäinen Rogue Legacy on tuttu peli joten aika hyvä ajatus siitä on, mistä tässä pelissä on kyse. Ensimmäinen peli oli ihan kiva, mutta ei lopulta niin erikoinen että sen olisi katsonut loppuun asti. Kakkonen ei merkittävästi muuta edeltäjästä tuttua kaavaa, mutta mukana on vähän enemmän muuttujia, jatko-osan tapaan.

Esivanhempien jalanjäljissä

Ensimmäisen pelin tapaan pelaajan päämääränä on tutkia salaperäistä linnaa, kerätä aarteita ja kukistaa vihollisia. Juoni on sivuseikka sillä pääpointti on vahvistaa omaa linnaa ja sitä kautta pelihahmoa jota ohjaa. Roguelike tyyliin yksi kuolema nollaa linnan, joka on satunnaisesti rakentuva, eli peliä ei voi opetella ulkoa. Tietyillä alueilla linnassa on tosin pysyvät säännöt jotka vaikuttavat kokonaisuuteen ja vihollisiin joita alueella kohtaa. Vaikka linna nollautuu, niin pelaajan keräämillä aarteilla voi kehittää oman linnan eri osia ja sitä kautta vahvistaa pelihahmon erilaisia ominaisuuksia ja avata uusia hahmoluokkia joilla on omant ominaisuutensa ja pelityylinsä. Seuraava pelihahmo on aina edeltävän pelihahmon perillinen ja jokaiselle hahmolle tulee aluksi tietyt random ominaisuudet. Pelaaja voi valita kolmesta vaihtoehdosta perilliseksi ja erilaiset ominaisuudet voivat olla positiivisia tai negatiivisia.

Se mikä todella tuntuu erottavan tämän edeltäjästään on erilaisten hahmoluokkien suurempi määrä. Ritari on peruspätevä miekkaa käyttävä hahmo, aloitusluokka. Jousiampuja ampuu nuolia etäältä kun taas velho käyttää magiaa. Duelisti on rapiirin kanssa nopea kun taas barbaari on raskaalla aseella hidas. Erikoisempiakin hahmoluokkia löytyy ja kaikilla on omat etunsa. Mitä enemmän pelaa tiettyä hahmoluokkaa sitä vahvemmaksi kyseinen hahmoluokka kehittyy ja sitä helpommaksi meno hahmoluokalla muuttuu. Iso osa kokonaisuutta onkin opetella pelaamaan useammalla hahmoluokalla, jolloin saa mukavasti vaihtelua peliin. Mahdollista on tietysti suosia aina tiettyä hahmoluokkaa ja opetella se mahdollisimman hyvin. Koska eri hahmoluokilla on omat etunsa taistelussa, löytyy joukosta taatusti se oma suosikki.

Malliesimerkki roguelikesta

Rogue Legacy 2 on ihan kiva peli, se pitkälti samalla tavalla viihdyttävä kuin se ensimmäinenkin, mutta vähän monipuolisempi. Tämä on siis yksi näitä tapauksia että kun jatko-osa on ilmestynyt niin ykköspeliä ei ole juurikaan intressejä pelata, jos pelaa tämän ensin, koska kakkonen on merkittävästi kehittyneempi. Kokonaisuutena pelissä on muuttujia ja pituutta, mutta sen suurena ongelmana on se, että pelaaminen menee helposti todella itseääntoistavaksi ja tämä peli on rakentunut siten, että se on usein pelkkää harhailua kunnes sitten sattumalta löytää jotakin hyvää joka kehittää hahmoa tai vie kokonaisuutta jollakin tavalla eteenpäin. Rogue Legacy 2 ei ole selkein peli, sillä mitään selviä suuntimia pelissä ei oikeastaan ole ja tarkoitus on vain perata linnaa huone huoneelta. Eri huonoissa on erilaisia aarteita, vihollisia tai satunnaisia lisähaasteita ja tehosteita vahvistamaan pelaajaa. Tämä ei kuitenkaan tee pelistä erityisen koukuttavaa sillä voi kestää turhauttavan kauan, ennenkuin pelistä löytyy minkäänlaista selkeää suuntaa joka veisi peliä eteenpäin.

Roguelike pelien joukossa Rogue Legacu 2 ei lopulta ole mitenkään erityisen joukosta erottuva. Siinä on kiinnostava lähestymistapa siihen, miten seuraava yritykset samassa, joskin muuttuvassa linnassa ovat helpompia, eli juurikin tämä että perilliset jatkavat vanhempiensa tehtävää ja vahvistuvat saaduilla aarteilla ja opeilla. Tämän lisäksi pelissä on hyvin vähän sellaista mikä todella nostaisi sen erityiseksi peliksi. Roguelike pelien joukossa on loppuviimeksi hyvin vähän oikeasti hyviä pelejä ja näistä vain yksi on sellainen jonka voisi lukitella parhaisiin peleihin, nimittäin Hades. Rogue Legacy 2 on kuitenkin erittäin uskollinen sille tyylille jota nämä pelit monesti edustavat. Mutta se ei ole lopulta niin erikoinen peli että sitä jaksaisi katsoa loppuun asti sen enempää kuin ykköstäkään, vaikka peli näyttää hyvältä ja siinä on muutamia suhteellisen koukuttavaksi tehtyjä ideoita.

Yhteenveto

Rogue Legacy 2 on ihan hyvä toiminnallinen tasohyppely peli jossa kuolema pakottaa aloittamaan koko pelin alusta, joskin seuraavaan yritykseen saa enemmän apuja kuin edeltävään. Erilaisia hahmotyyppejä on runsaasti ja oman suvun erinäisiä vahvuuksia voi suhteellisen vapaasti lähteä päivittämään. Helpoksi peliksi tätä ei voi kutsua, mutta taistosta tulee siedettävämpi mitä enemmän peliä pelaa ja sen erilaiset niksit oppii. Aivan kuten edellisessäkin pelissä. Kokonaisuutena sen verran parempi peli kuin edeltäjänsä, että jos haluaa tämän tyylistä menoa, niin mieluummin tämä.

+ Sukupuu asetelma

+ Graafinen tyyli

+ Paljon erilaisia hahmoja ja ominaisuuksia

- Suhteellisen turhauttava

- Sekava eteneminen

- Itseääntoistava

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Pari messevää erää polttopalloa

Polttopalloakatemia

PlayStation Plus: Premium

Dodgeball Academy

Värikäs urheilupeli sillä hyvällä tavalla. Monella tavalla tämä tuo mieleen sellaiset SNES ajan värikkäät pelit, joskin suuremmalla määrällä bittejä ja sisältöä. Pelissä on tarinaa ja sitä kautta valtava määrä tekstiä. Pelattavuus nojaa kuitenkin simppeliin hauskanpitoon josta on helppoa saada kiinni.

Polttopallon Ash Ketchum

Pelaaja ottaa ohjattavakseen Polttopalloakatemian uuden oppilaan, Otton, joka on lähestulkoon eräänlainen polttopallon Ash Ketchum, joka sopii rooliin niin ulkoisesti kuin asenteellisestikin. Nopeasti hän ystävystyy Balloony nimisen pelaajan kanssa ja hankkii myös pari kilpailijaakin ennenkuin lukuvuosi kunnolla edes alkaa. Sanotaan että melko tyypillinen kouluun sijoittuva tarina on nopeasti valmis, sellaisella melko veikeällä ja yliampuvalla tyylillä. Ja vauhti kiihtyy nopeasti. Tarina on pääasiassa oikein hyvin tehty ja pitää sisällään erittäin hyviä tyyliratkaisuja. Pelimaailmaan kuuluvat ihmisten lisäksi monenlaiset oudommatkin olennot jotka ovat joko alieneita tai jonkinlaisia eläinhahmoja. Tämä tyyliratkaisu on ehdottomasti todella onnistunut ja omalla tavallaan erittäin kiinnostava. Koska itse pidän juurikin tälläisistä maailmoista joissa antropomorfisia hahmoja, on tämä oitis sieltä vähän paremmasta päästä.

Tavallaan Dodgeball Academy tuo mieleen Pokemonin, eikä vain päähahmon ansiosta, vaan myös siksi että tässä maailmassa polttopallo on jotakin aivan erityistä koska sille on olemassa kokonainen akatemia. Lisäksi akatemian alueella on paljon haastettavia pelaajia, joista osa haastaa pelaajan pelkästään kun pelaaja osuuden heidän katselinjalleen. Polttopalloa pelaamalla ratkotaan kaikki kinat ja pelaajilla on jopa yli-inhimillisiä voimia joilla he täysin nuijivat haastajat pelissä. Tästä asetelmasta on saatu todella paljon irti ja erilaisten hahmojen kautta peli rakentuu todella hienosti eteenpäin.

Yliampuvaa ja kehittyvää taistelua

Varsinainen pelaaminen on pääasiassa polttopalloa kasvavalla haasteella. Pelaaja voimistuu voittamalla matseja ja erilaiset taktiikat tuovat itse matseihin lisää vaihtelua. Kaikki alkaa simppelillä pallon poimisella ja heittämisellä tai väistelemmisellä mutta omat osuutensa taktiikassa on pallon komppaamisella vihollisen heittäessä sen ja omilla viritysheitoilla jotka tekevät enemmän vahinkoa. Mukaan astuvat myös superhyökkäykset jotka ovat hahmokohtaisia. Päähahmo otto tekee Dragonball Z:sta tutun kamehamehaa muistuttavan hyökkäyksen kun taas tiimitoveri Mia kutsuu salamoita kentälle. Vihollisten taktiikat muuttuvat haastavammiksi pelin edetessä eikä kaikessa ole aina kyse pelkästä elinvoimasta. Useampi vastustaja kerralla tekee pelistä oitis paljon haastavamman, varsinkin sitten kun erikoisliikkeet ja vastaavat astuvat kuvioihin sekoittamaan kokonaisuutta.

Peruspelattavuus kehittyy pelin edetessä ja muuttuu kokoajan haastavammaksi, minkä vuoksi on tärkeää kehittää hahmojaan ja ostaa parempia tarvikkeita jotka lisäävät erilaisia ominaisuuksia kuten kestävyyttä, hyökkäysvoimaa ja vastaavaa. Sivutehtävät ovat hyvä keino hankkia tehosteita tai muuten voimistaa hahmoja sillä päätehtävissä haaste nousee varsin hyvää tahtia mikä pakottaa kehittymään. Tietyt osat taistelussa tuntuvat melko kyseenalaisilta kuten pallon varastaminen missä vastustalla tuntuu aina olevan yliote. Tietyt taktiikat tuntuvat merkittävästi toisia paremmilta ja toiset pelkästään sekoittavat pakkaa. Kokonaisuutena paketti toimii oikein hyvin ja tarjoaa kasvavaa haastetta. Muutoin isompaa vaihtelua ei ole luvassa ja valtaosa taistelujen välillä tapahtuvasta menosta on pelkkää täytettä ja jatkuvaa tekstitulvaa.

Yhteenveto

Dodgeball Academy on ulkoisesti erittäin kivan näköinen värikkään ulkoasun ja näppärän hahmosuunnittelun ansiosta, tuoden tavallaan mieleen Pokemon pelit, mutta polttopalloasetelmassa. Tarinaa riittää, mutta pelin sydän on simppelissä polttopallon pelaamisessa jossa pallo heitetään, torjutaan ja väistetään. Peli vaikeutuu tasapainoitetusti ja sopii erittäin hyvin nopeisiin pelikertoihin sekä vähän pidempään pelihetkeen sillä se ei vaadi suurta määrää opeteltavaa.

+ Polttopallo

+ Graafinen ulkoasu

- Vaihtelun puute

- Tekstin määrä

Arvosana: 7,0

Loistava

Auringon ja kuun matka

Tähtien Meri

PlayStation Plus: Premium

Sea of Stars

Yksi näitä harvoja pelejä joka on hyvin nopeasti julkaisunsa jälkeen tullut osaksi Plussan valikoimaa ja sitä kautta yksi harvoja pelejä joka osoittaa että Plussassa on enemmän potentiaali kuin mitä käytetään ja tämä peli sai aika paljon kehujakin, kuten vuoden indiepeli Game Awardsissa. Joka tapauksessa tästä syystä tätä peliä oli syytä kokeilla ja katsoa että millainen se ihan oikeasti on, vaikka demo ei varsinaisesti vakuuttanutkaan.

PS1:n roolipeli PS5 aikakaudella

Sea of Stars on yksi peli joka alkaa aivan liian hitaasti ja laahaavasti suurella määrällä tekstiä ja vähäisesti oikeaa tekemistä, mutta mukaan on ängetty lähestulkoon turhaa liikkumista, joka olisi voitu täysin automatisoida jotta lukeminen olisi ainoa turhauttava asia mitä pitäisi tehdä ennenkuin peli oikeasti alkaa. Pelkästään tästä syystä Sea of Stars onnistuu olemaan ärsyttävä kokonaisuus mielekkään sijaan ennen kuin se kunnolla edes alkaa eikä rytmitys ole se paras mahdollinen pian alun jälkeenkään. Tämä on kuin suoraan niitä asioita joita ei pitäisi tehdä, tälläisessä tapauksessa se ei vain välity erityisen hyvin pelistä ulos ja vain haittaa peliä, koska tämä tapahtuu niin aikaisin.

Pelissä seurataan kahta pelihahmoa Zale käyttää miekkaa ja auringon elementtiä kun taas Valere käyttää taistelusauvaa ja kuun elementtiä. Kummallakin hahmolla on omat juttunsa ja pelaaja saa valita että kummasta tekee päähenkilön. Hahmoa voi vaihdella eikä tällä pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa miten tarina kehittyy ja etenee. Kumpikaan hahmoista ei ole suoraan toista parempi ja koska molemmilla taistellaan, ei hahmon valinta ole erityisen merkittävä, vaikka se siltä tavallaan tuntuukin. Tarinassa seurataan näiden kahden matkaa ja pelin edetessä uusia hahmoja liittyy iloiseen joukkoon.

Tarinallisesti pelin suurin heikkous on siinä, että nykyaikana tälläiset pelit eivät vain nappaa, joissa on niin tuhottomasti luettavaa ja koska pelin yleinen tapa viedä tarinaa eteenpäin on usein paikasta toiseen liikkumista ja siellä sitten lisää tekstiä, tuntuu että tämä kaikki olisi voitu tehdä paljon paremmin siten, että tekstiä tulisi kokoajan ja peli liikkuisi itse eteenpäin, eikä pelaajan tarvitsisi välillä liikkua ja lukea, koska se tuntuu pelkästään turhalta pitkittämiseltä ja kun kyseessä on yksi selvä heikkous kokonaisuudessa, tuntuu että varsinkin tällä osa-alueella peliä olisi pitänyt todellakin ottaa mukaan vähän moderneja ratkaisuja. Nämä asiat eivät olleet hyviä PS1:llä, eivätkä ne ole hyviä nytkään, sillä ihan kaikkea retroa ei tarvitsisi tuoda nykypäivään.

Vuoropohjaista toimintaa ja vähän lisää muuttujia

Sea of Stars on todella monella tavalla kuin perinteinen jrpg, kuten Final Fantasy sarjan pelit PS1:llä. Graafisesti peli on kuitenkin tälläinen moderni pikselitaidepeli jollaisia on nähty vaikka kuinka paljon ja ulkoasuun on pelissä selvästi panostettu kunnolla, mikä on suuri plussa. Mutta täytyy myös todeta että nykyään oma sietokyky näitä tekstitulvapelejä kohtaan on aika paljon heikempi kuin aikoinaan, kun parempaa ei juuri ollut saatavilla mutta nykyään jos peli nojaa suureen määrään tekstiä, sen sietää olla todella hyvä ja erityinen että sitä oikeasti sietäisi ja Sea of Stars ei tähän pysty samalla tavalla kuin vaikkapa Legend of Dragoon joka on viimeisin PS1:n roolipeli jonka olen pelannut kauan aikakauden jälkeen ja jota hype tosin oli heikentänyt merkittävästi, mutta joka silti oli mielekästä pelattavaa. Tälläisten pelien kanssa monesti todella toivoisi että tekstitulvaa voisi kunnolla nopeuttaa jos tekijöillä ei ole ollut resursseja ääninäyttelyyn, sillä jatkuva tekstiruutujen painelu alkaa nopeasti kyllästyttää.

Pelin suurin valtti on vuoropohjaisessa toiminnassa jossa on omat pienet juttunsa jotka tekevät siitä vähän perustasoa erikoisemman. Hyökkäyksien kanssa oikea-aikainen nappulan painaminen vahvistaa pelaajan hyökkäystä, tai heikentää vihollisen hyökkäystä. Myös tietynlaiset hyökkäykset tekevät enemmän vahinkoa tiettyihin vihollisiin ja erikoistekniikat tarjoavat lisää taktiikoita kokonaisuuteen. Toiminta on ihan kivaa ja kehittyy pelin edetessä, mutta kuitenkin suhteellisen hitaasti, mikä yhdistettynä muutenkin heikkoon tarinalliseen rytmiin ja pelin etenemiseen muutenkin heikosti ei ole kovin vahva yhdistelmä. Tälläisenään Sea of Stars toimii parhaiten kun hakee jotakin sellaista, mikä olisi mahdollisimman lähellä PS1:n roolipelejä, kärjessä Final Fantasy.

Yhteenveto

Sea of Stars on kuin suoraan PS1:ltä peräisin oleva tekstitulva rpg joka muistuttaa välittömästi Final Fantasy sarjaa vuoropohjaisen taistelun ansiosta. Taistelua on kehitetty suhteellisen monipuoliseksi ja toimii hyvin. Pelin värikäs pikselitaideulkoasu on myös erityisen hienoa katseltavaa. Pelin alku on kuitenkin todella laahaava ja luettavaa on liiankin kanssa, eikä tämä juuri muutu, sillä peli etenee turhankin hitaasti.

+ Värikäs ulkoasu

+ Vuoropohjainen taistelusysteemi

- Erittäin huono rytmitys

- Turhauttava määrä luettavaa

Arvosana: 5,6

Paremmalla puolella

Merkittävästi parempi kuin elokuva

Scott Pilgrim vastaan maailma: Peli

PlayStation Plus: Premium

Scott Pilgrim vs the World: Game

Peli joka yhteen väliin katosi digitaalisesta saatavuudesta ja kun tätä on hetken pelannut parin muun kanssa, niin voi todeta että olisi voinut pysyäkin poissa, sillä tämä beat em up ei ole läheskään niin hyvä, kuin sen olisi pitänyt olla ja se selvästi olisi voinut olla.

Beat em up joka näyttää hienolta, mutta tuntuu huonolta

Elokuvan ideaa seuratan, mutta retrolla videopeliulkoasulla toteutetusti. Pääpointti on kukistaa kaikki pahat exät, jotka toimivat pelin pomovihollisina. Matkan varrella tietysti hakataan iso liuta vastaan tulevia ihmisiä. Pelattavia hahmoja on runsaasti, kaikilla omanalisensa tyyli ja vähän omia mausteita toiminnassa. Tässä suhteessa pelii vaikuttaa oitis todella hyvältä ja graafinen ulkoasu on erittäin hienon näköistä ja monia videopelivivahteita riittää vaikka kuinka paljon. Yksityiskohdista ei ole pihistelty ja monia hienoja tyyliseikkojakin riittää vaikka kuinka paljon. Pelaajia mahtuu kerralla mukaan useampi ihan couch co-op metodilla ja pitkälti kaikki ratkaisevat palikat ovat kohdallaan pelissä. Kunnes sitten siirtyy siihen varsinaiseen pelaamiseen.

Aika nopeasti pelissä käy ilmi että nyt ei ole kyseessä sellainen beat em up kuin vaikkapa TMNT4: Turtles in Time jossa mäiskintä on alusta asti todella hauskaa ja kestää loppuun asti. Tämän pelin suurin ongelma on juurikin siinä, että mäiskintä ei ole kovin hauskaa. Se tuntuu tehottomalta ja kun tähän yhdistetään pitkälti kaikki perussynnit joihin tämän genren peli saattaa langeta, on kokonaisuus hyvin heikolla tasolla. Viholliset monesti tyytyvät jatkumaan torjumiseen, kaatuvat turhankin pitkäksi aikaa mutta eivät kuole ja ovat monesti poissa ruudusta, jolloin niitä pitää odottaa, että niitä voi mätkiä vähän lisää. Juurikin tälläisten asioiden vuoksi pelin toiminta, jonka pitäisi olla se paras osa, jättää todella kylmäksi ja kannustaa etsimään merkittävästi parempia beat em up pelejä korvaamaan näin karkean pettymyksen.

Tämä on isossa kokonaisuudessa valtava sääli, sillä Scott Pilgrim vs the World on sellainen peli joka ulkoasultaan ja yksityiskohtaisuudeltaan on erittäin hienon näköinen peli, jota kiinnostaisi pelata paljon enemmän, mutta joka ei yksinkertaisesti pelattavuudeltaan tarjoa riittävästi syitä siihen. Parin kaverin kanssa pelattunaan tämä ei vain napannut samalla tavalla kuin Turtles in Time ja Shredder's Revenge ovat Turtles peleissä napanneet todella hyvin. Scott Pilgrim on kivaa katseltavaa ja siinä on todella hienoja ideoita mukakna, mutta se ei pelattavuudessaan pääse millään sille tasolle, jolle sen ehdottomasti pitäisi, koska tälläisenä kokonaisuutena, se on melko tylsän turhauttavaa ja aivan liian hidasta pelattavaa jossa erinomaiset tyyliseikat, yliampuvat ideat ja eeppiset tilanteet menevät täysin hukkaan.

Yhteenveto

Scott Pilgrim vs the World on elokuvaan perustuva beat em up jonka suuri ongelma on siinä, että se on perustappelussa harmillisen pitkäveteinen. Viholliset kestävät paljon vahinkoa, iskuissa ei tunnu olevan kunnolla voimaa eikä pelattavuus muutenkaan ole erityisen mielekästä. Peli on siis todella hienon näköinen, täynnä yksityiskohtia, tyylikkäitä ratkaisuja ja pelattavia hahmojakin on useita, mutta se fiilis pelissä jättää kylmäksi ja kun tämä on tilanne parin kaverin kanssa pelatessa, ei ole hirveästi mielenkiintoa uudelle yritykselle soolona.

+ Tyylikäs ulkoasu

+ Paljon yksityiskohtia ja hienoja tilanteita

- Tappelu on tehotonta

- Kaikki beat em up perussynnit löytyvät

Arvosana: 4,0

Huono

Hänestä on moneksi

Ei kukaan, Pelastaa maailman / Kukaan ei pelasta maailmaa

PlayStation Plus: Premium

Nobody Saves the World

Tämä on niitä tapauksia kun pelistä on hieman ajatusta, että mistä on kyse, mutta kun peliä sitten pelaa, niin huomaakin että aika kaukana oltiin ajatuksellisessa mielessä, sillä Nobody Saves the World on paljon koukuttavampi ja erikoisempi, miltä se aluksi vaikutti. Mutta se on samalla aikaa myös hivenen sekava tapaus joka painostaa tiettyyn pelityyliin jotta siitä saisi enemmän irti.

Väritön heppu värikkäässä maailmassa

Pelin alussa pelaaja alkaa ohjaamaan melko mitäänsanomatonta tyyppiä. Pelaaja herää, ilman housuja, ja lähtee tutkimaan ympäristöä. Kun mitättömyydelle sitten osuu käsiin taikasauva, avautuvat aivan uudet ovet. Ensiksi hän muuttuu rotaksi, mikä ei ole paljoa, mutta auttaa häntä silloisessa tilanteessa merkittävästi ja mitä paremmaksi hän rottana tulee, sitä enemmän hän pystyy käyttämään sauvan voimia, muuttuaakseen taas erilaisiksi hahmoiksi ja parantamalla kyseisiä hahmoja, taas uusia avautuu käyttöön ja horisontissa siintää entistä parempia hahmoja, kuten lohikäärme. Tarina on kaikessa tässä sellaista perustavallista fantasiahömppää johon päätyessään pelaajan tehtäväksi tulee suorittaa monenlaisia tehtäviä ja kasvamassa määrin päämääräksi muodostuu maailman pelastaminen.

Tarina koostuu ajoittaisista keskusteluista, joissa pelaajan vastaukset ovat pääasiassa aivan yhdentekeviä ja tekstiä ei tule ihan tolkutonta määrää. Hyvä huumori pysyy osana tarinankerrontaa ja vaikka peli ei tarinallisesti olekaan se kaikista ihmeellisin, niin tapa jolla maailmaa rakennetaan siinä samalla toimii todella hyvin. Maailma tosin pärjää hyvin omillaankin, sillä sieltä löytyy vaikka mitä yllätyksiä ja nokkelia pop kulttuuriviittauksia ja kliseiden käyttöä, joka toimii isona kokonaisuutena todella hyvin. Peli vaikuttaa varsinkin aluksi todella vaatimattomalta, mutta edetessään, se kasvaa aika isoihin mittasuhteisiin ja siinä samalla kokonaisuudesta osataan ottaa todella paljon irti.

Erityisen huvittavia ovat monet pienet asiat kokonaisuudessa ja kun pelihahmo on aika tylsän näköinen mitättömyys, niin siitäkin osataan ottaa irti vitsi jos toinenkin. Muissa hahmoissa on paljon enemmän syvyyttä ja he näyttävät ihmisiltä, kun taas pelihahmo vaikuttaa sellaiselta perusmuotilta, jota ei ole vielä koristeltu minkäänlaiseksi. Se on ideakin pelissä ja tätä ideaa käytetään ihan hyvin. Tarina ei ole pelin vahvinta antia, mutta se ei ole myöskään erityisen huonoa settiä. Pelin ehkä suurin heikkous on sen rytmityksessä, sillä tahti jossa uusia hahmoja saa käyttöönsä ei aina osu ihan yksiin saatavilla olevien haasteiden kanssa. Tästä syystä onkin hyvä että pelimaailmassa voi liikkua aika vapaasti ja teleporttaaminen paikasta toiseen onnistuu myös vaivattomasti, jolloin eri alueille liikkuminen ei ole turhauttavaa.

Jokaisella hahmolla on puolensa

Suurimmassa roolissa kokonaisuudessa ovat eri muodot joita pelihahmo voi taikasauvan voimilla ottaa ja näiden hahmojen kehittäminen tekemällä erilaisia hahmokohtaisia haasteita on pelin suola. Osa on todella simppeleitä, mutta sitten on niitä jotka eivät ole sieltä selkeimmästä päästä selityksessä, tai jotka on helppo käsittää hieman väärin. Monet saa kuitenkin tehtyä vain pelaamalla peliä ja hahmoille saa lisää haasteita, kun avaa muita hahmoja, jotka taas avaavat synergioita muihin hahmoihin. Tämä iso hahmojen välinen synergiakokonaisuus on kokonaan oma petonsa joka vaikuttaa aluksi monimutkaisemmalta mitä on ja tietyssä vaiheessa peli alkaa helposti vaikuttaa siltä, että kaikesta ei millään pysty pitämään kirjaa, mutta pelissä on tarpeeksi helpotuksia, joiden kanssa kokonaisuuden avaaminen kyllä onnistuu, jos ei millään muulla tavalla, niin palaamalla alkuun ja alkamalla tutkia paikkoja uudestaan, uusien hahmojen kanssa.

Hahmojen tietyt erikoisominaisuudet tuovat peliin tietyn metroidvaniavivahteisuuden, sillä siinä missä ensimmäinen hahmo, rotta, pystyy menemään pieniin koloihin, pystyy myöhemmin avautuva merenneito uimaan vesien poikki. Hahmojen erot korostuvat nopeasti myös taistelussa, sillä toiset ovat lähitaistelijoita, kuten ritari ja toiset ampuvat milloin mitäkin, kuten etana. Eri hahmoja avautuu kuin tietyt hahmot saa nostettua tietylle tasolle ja vaikka kaikkia mahdollisia hahmoja ei etukäteen tiedäkään, niin kyllä peli osaa houkutella juuri oikealla hahmolla, joka siintää useiden hahmojen avaamisen jälkeen horisontissa. Peli vaatii kuitenkin todella paljon aikaa että hahmoja saa kunnolla avattua, mutta ei kuitenkaan kasva kymmenien tuntien maratooniksi.

Nobody Saves the World on koukuttava peli koska se on tehty todella hyvin ja se näyttää graafisesti todella hyvältä. Koska eri hahmoilla pelaaminen on todella erilaista, pitää se pelisyklin todella koukuttavana, kun pitkälti hahmoa vaihtamalla pelistä tulee aivan erilainen mitä se aluksi oli ja vanhojen hahmojen pariin saattaa ajoittain joutua palaamaan, että saa käyttöönsä uusia ja erilaisia hahmoja joilla saa uusia haasteita jo olemassa oleville hahmoille, jotta pystyy avaamaan taas uusia hahmoja ja niin se peli etenee, haastaen pelaajaa uudestaan ja uudestaan, sillä mitä pidemmälle pelissä mennään, sitä haastavammaksi kaikki muuttuu, mutta hyvässä tahdissa.

Yhteenveto

Nobody Saves the World on isona kokonaisuutena hyvin tehty peli joka näyttää erittäin hienolta ja on pelattavuudessaan todella monipuolinen ja yllättävän koukuttava peli, joka samalla aikaa myös vaatii pelaajaa todella paneutumaan peliin. Muuttujia on mukavasti ja sitä kautta pelissä pysyy sellainen tietty mielekäs rytmi joka todella pitää pyörät pyörimässä. Tiettyä toistoa kokonaisuudessa on, mutta sitä on osattu käyttää hyväksi, kun mukaan on heitetty suuri määrä todella erilaisia hahmoja ja pelin ulkoinen tyyli tulee hienosti esiin niissä kaikissa. Pelin rytmitys voisi olla parempikin, mutta pääasiassa kaikki on tehty erittäin hyvin ja kokonaisuus toimii esimerkillisesti.

+ Suuri määrä erilaisia pelattavia hahmoja

+ Värikäs ulkoasu

+ Paljon tekemistä

- Rytmitys heittelehtii

- Tuntuu paikoin todella itseääntoistavalta

Arvosana: 8,0

Mahtava

Pääarvio

Peli jossa varsin normaali ja turhauttava asia on osattu laittaa todella hyväksi pelikokonaisuudeksi värikkäässä ympäristössä.

Jatko-osa on sitten varmaa pakkaamisesta

Purkaminen

PlayStation Plus: Premium

Unpacking

Tästä pelistä on itsellä ollut vähän sellainen fiilis että idea on juurikin sellainen ok, ihan kiva stressinpoistaja jossa tavaraa puretaan ja laitetaan mihin mieli tekee. Tai sitten täysin päinvastainen stressipeli jossa kaikki roina pitää onnistua purkamaan juuri oikeaan paikkaan.

Terapeuttista rentoutumista, tai pikkutarkkaa stressausta

Unpacking on peli josta itselle on parhaiten jäänyt mieleen possupehmolelu, joka putkahtaa aina jostakin laatikosta esiin. Pelin idea on käydä läpi elämänkaarta alkaen ensimmäisestä omasta huoneesta ja edeten omaan ensimmäiseen kämppään ja siitä sitten taloon. Tavaramäärä kehittyy ja lisääntyy räjähdysmäisesti ja samoin se purettavien laatikoiden määrä. Joskus pitää alkaa sisustaa typötyhjää huoneistoa ja kun taas joskus sitä roinaa on jo valmiiksi tuhottomasti ihan joka paikassa ja sitten pitäisi vielä onnistua tyhjentämään laatikkotolkulla kamaa jo olemassa olevan roinan sekaan. Monille muuttaminen on varmasti jollakin tavalla tuttua, tai sitten se tulee olemaan tuttua tulevaisuudessa. Itsellä on  kokemusta oman huoneen sisustumisesta sekä useamman huoneen huoneiston sisustamisesta ja tavaramäärä on aivan tolkuton ja muutto monella tavalla iso ja stressaava projekti. Unpacking ottaa tämän konseptin, mutta nyt ainoa mitä pelaajan täytyy tehdä, on purkaa pahvilaatikot ja laittaa niissä olevat tavarat omille paikoilleen. Tai jos pulmanratkonta elementti ei voisi vähempää kiinnostaa, niin sitten vain purkaa tavarat mahdollisesti jo valmiiksi sekavaan huoneeseen ja mahduttaa ne enemmän tai vähemmän sopivasti yhteen.

Unpacking antaa pelaajalle mahdollisuuden valita että haluaako tätä pelata pulmapelinä jossa pitää onnistua päättelemään että mikä mikin tavara on, vai haluaako vain purkaa laatikoita ja sisustaa milloin mitäkin huonetta ilman että kukaan tuomitsee enemmän tai vähemmän pöhköjä ratkaisuja. Trophyt eivät ole lukittuna tiettyyn pelityyliin vaan ideana on enemmänkin antaa pelaajalle tilaa pelata peliä haluamallaan tavalla. Joiden tavaroiden kanssa nimittäin ei ole aina niin selkeää että mikä kyseisen tavaran pitäisi olla ja tiettyjen tavaroiden kanssa sen todellinen ulkoasu saattaa selvitä vasta sitten, kun sitä alkaa laittamaan paikalle, johon se voisi sopiva, kuten julisteet. Unpackingia voi pelata siten, että peli täytyy ratkaista, tai sitten sitä voi pelata vain ajanvietteenä ja mahdollisena stressin poistajana. Siinä on tiettyä mielekkyyttä, kun pahvilaatikon saa tyhjäksi ja sen poksahtaa kadoksiin. Toisin kuin tosielämän pahvilaatikot.

Elämän eri vaiheet ja kaikki roina niiden mukana

Unpacking on näitä pelejä, jossa on yksi idea ja se on toteutettu todella onnistuneesti. Vaihtelua pelissä ei ole juurikaan, vaan alusta asti läsnä olevaa ideaa kehitetään pelin edetessä lisäämällä tavaramäärää ja huoneita, minkä vuoksi kokonaisuus pysyy kasvamassa määrin haastavana, jos pelaajaa kiinnostaa pulmanratkonta. Ilman sitäkin peli toimii oikein hyvin, mahdollisesti jopa selvästi paremmin. Tietyt ärsyttävyydet ovat läsnä jatkuvasti, mutta ne hieman muuttavat muotoaan. Aluksi ärsyttävää on se, että tavarat saattavat olla laatikoissa aivan miten sattuu. Ensin on vain yksi huone, joten se on harjoittelua, mutta heti toisessa osuudessa on paljon laatikoita, useampi huone ja tavarat voivat olla ihan sekaisin, tyyliin saman parin kengät eivät ole samassa laatikossa. Tavaroissa alkaa olla pelin edetessä enemmän johdonmukaisuutta, kun nainen jonka elämää seurataan selvästi alkaa oppia pakkaamisesta jotakin. Toisenlainen ärsyke tulee tavaramääräst, sillä aluksi ei ole täysin tiedossa että paljonko kutakin roipetta on, jolloin on vaikea sanoa että mahtuuko kaikki tähän, vai pitäisikö keksiä toinen paikka. Tavaroita voi tietysti siirrellä myöhemminkin, eivätkä ne ole oitis kiinni siinä, mihin ne laitetaan.

Kokonaisuutena peli toimii hyvin kaikessa yksinkertaisuudessaan ja veikkaan vahvasti että tämä on näitä edullisempia pelejä koska se ei ole mikään massiivinen kokonaisuus. Kenttiä on se puolisen tusinaa ja iso osa pelin viehättävyyttä on siinä, kun pelissä vain kokeilee yhtä ja toista ja kikkailee ympäristön kanssa, kun huomaa että niinkin voi tehdä. Unpacking on sitä parempaa toistoa sillä muutama vähän helpompi kenttä ennen sitä todellista muuttopainajaista tasoittaa kokonaisuutta hyvin. Loppuviimeksi Unpacking kertoo yhden pikkutytön tarinan, kun hän muuttaa paikasta toiseen possunsa kanssa, samalla kun hänen elämänsä käy läpi yhden jos toisenkin käänteen. Tarina on sellainen osa kokonaisuutta että sitä ei välttämättä edes ajattele isommin jos vain lätkii tavaroita paikoilleen, tai purkaa laatikoita vain purkamisen ilosta, mutta pidemmällä tarkastelulla pelistä saattaa huomata paljon enemmän asioita.

Yhteenveto

Unpacking on erittäin hyvä peli kun kaipaa jotakin simppeliä tekemistä ilman isompia paineita, stressinvähennysmielessä. Se on myös hyvä peli kun kaipaa pikkutarkkaa pulmanratkontaa ja täysin virheetöntä sisustussimulaatiota alati kasvamalla tavaramäärällä. Värikäs ulkoasu on todella hyvä ja vaikka musiikki alkaakin tietyssä kohtaa ottaa päähän, niin pelissä on sellainen hyvin rauhoittava tyyli joka sopii hyvin kokonaisuuteen. Pelissä myös riittää yksityiskohtia vaikka kuinka paljon ja vaikka vaihtelua onkin hyvin vähän, niin tämän yhden ideansa peli toteuttaa erittäin mallikkaasti.

+ Värikäs ulkoasu ja rento asenne

+ Ei pakota pelaajaa pulmanratkontaan

+ Yksityiskohtaisuus

- Tiettyjen tavaroiden ulkonäkö/selkeys

- Vaihtelun vähyys (tekeminen ja musiikki)

Arvosana: 7,6

Erityinen