Jotkut pelit ovat niin hyviä että niitä haluaisi enemmänkin, mutta toiset taas niin huonoja että ei voi uskoa miksi sille on pitänyt tehdä jatkoa. Joskus tosin jatko-osat todellakin oppivat edeltäjien virheistä.
Tietyt ideat ja pelit voivat tietyssä pisteessä saada hengellisiä jatko-osia, joilla yritetään vangita se sama tunne missä onnistuttiin joskus aiemmin. Monesti kyseessä voi olla edellisen pelin tekijöitä, kun taas toisinaan kyseessä on enemmänkin faneja. Itse olen lähinnä sitä mieltä että siinä ei ole mitään pahaa, mutta ongelmallista on se, että jos aiemman pelin maineella yritetään ratsastaa, niin siinä kasataan helposti aivan liikaa odotuksia.
Minipeli suoraan Burnout 3: Takedownista
Vaaravyöhyke
PlayStation Now
Danger Zone
Joskus pelit tuovat mieleen muita aiemmin pelattuja pelejä ja Danger Zone on lähemmäs täydellinen esimerkki siitä. Tästä pelistä nimittäin tulee täysin, vain ja ainoastaan mieleen Burnout 3: Takedown pelin minipeli jossa pyrittiin aiheuttamaan mahdollisimman paljon vahinkoa ensin ajamalla autolla liikenteen sekaan ja sitten räjäyttämällä auto, aiheuttaen vielä enemmän vahinkoa. Siinä ohessa sitten pyrittiin keräämään tehosteita, kuten lisää pisteitä.
Danger Zone on tismalleen kuin tämä peli. Mutta kyseinen minipeli on yksi parhaita minipelejä koskaan, joten ainakin Danger Zone ottaa mallia parhaasta. Ongelmana tosin on että Danger Zone ei pidä sisällään samaa mielekkyyttä. Idea on hyvä mutta toteutus jättää liikaa toivomisen varaa. Ensimmäiset näkyvät ongelmat eivät ole niinkään ohjattavuudessa, vaan enemmänkin siinä kenttäsuunnittelussa. Ensimmäiset kentät ovat aika tylsähköjä, tavallaan haastavia, mutta eivät juuri mitenkään sellaisia joita haluaisi pelata uudestaan ja uudestaan.
Burnout 3 osasi juuri oikealla tavalla tehdä tästä pelityylistä koukuttavan. Ensimmäiset kentät olivat varsin helppoja kullata ja sitten kun peli eteni niin vaatimukset tietysti nousivat, mutta se tuhon määrä ja mielekäs kenttä suunnittelu auttoi oitis pitämään kaiken niin paljon kiinnostavampana, että se ei tuntunut missään kohtaa rasittavalta. Kyllähän tälläisessä pelissä on ideana haastaa pelaaja pelaamaan kenttiä uudestaan ja uudestaan parempien pisteiden toivossa, mutta Danger Zone ei ole kovinkaan hieno katsella ja tuntuu olevan paljon enemmän realistuus-suuntainen. Burnout 3 veti tietyllä tavalla asioita yli mutta pysyi silti varsin realistisen oloisena ja näköisenä. Danger Zone näyttää halvalta eikä ole oikealla tavalla näyttävä saati koukuttava.
Kokonaisuutta auttaisi merkittävästi se jos pelissä olisi enemmän täytetty. Varsinkin ne ensimmäiset kentät pitäisi tehdä siten että idea alkaa houkuttaa ja tässä tapauksessa siihen ei olla päästy. Vaikka idea onkin todella hyvä ja kiinnostava niin se on saatu vaikuttamaan aivan liian luisevalta. Paketissa on liian vähän sitä täytettä josta ne massiiviset ketjukolarit, romumetallin täyttämät tiety ja mielekkäät pisteiden laskennat saatiin PS2 aikakaudella tehtyä. Tällä kertaa siitä jäädään aika kauas. Tietysti voisi sanoa että onhan tämä parempi kuin ei mitään, mutta ei tälläinen ole kokonaisen pelin arvoinen, nippanappa minipelin.
+ Idea
+ Pelattavuus
- Liian vähän hajotettaa ja kolaroitavaa
- Tuntuu todella karsitulta
Arvosana: 4,0
Huono
Resident Evil 4:n jalanjäljissä
Pahuus sisällä
PlayStation Now
Evil Within
Kauhu ei ole niitä omia suosikkigenrejäni. Syy niinkään ole siinä että ne pelottaisivat pelata, vaan enemmänkin siinä, että itseäni ärsyttää se, kun joutuu pelaamaan jollakin munattomalla nyhveröllä joka ei uskalla tapella vastaan tai pysty, koska vihollisista on tehty niin ylivoimaisia että ne tappavat pelaajan yhdestä osumasta. Evil Within, joka myös nimellä PsychoBreak tunnetaan, on tapaus joka monella tavalla tuntuu sortuvan moniin pahimpiin kauhupelikliseisiin, mutta se onnistuu myös tarjoamaan oikeanlaista kauhua, samalla antaen pelaajalle oikean mahdollisuuden pistää hanttiin.
Selviytymiskauhua toiminnallisilla mahdollisuuksilla
Olen kuullut sanottavan että tämä olisi sellainen peli joka pyrkisi olemaan Resident Evil 4, mutta enemmän kauhua kuin toimintaa, olisiko ollut samoja tekijöitä, ehkä ohjaaja. Näin muistelen mutta en ole varma. Tietyt samankaltaisuudet kyllä näkyvät, mutta paljon selvemmin pelistä huomaa, että siitä on pyritty tekemään huomattavasti kauhupainotteisempi ja toiminta on mukana lähinnä lisämausteena, vaikka monin paikoin toiminta ottaakin aktiivisemman roolin. Pomotaisteluissa pelaajalle tehdään kyllä selväksi että hän on yhtä tyhjän kanssa verrattuna moniin pelin hirvityksiin, kuten jatkuvasti mukaan änkeävään Ruvikiin tai Lauraan.
Tunnelma pelissä on kuitenkin todella hyvä, painostava ja monesti pakokauhua luova kun pelaaja joutuu pakenemaan milloin mitäkin hirvitystä. Välillä tosin on myös mahdollista taistella vastaan, mutta ne kohdat ovat monesti sellaisia että jos niistä ei etukäteen tiedä, ei voi olla varma että onko taistelulla mitään vaikutusta. Tunnelman luojana pelissä on ajoittian Inception mainen surrealistinen ote jossa maisemat voivat vaihtua tuosta vain, koska kaikki tapahtuu mielen sisällä ja sen takia luvassa on paljon sellaisia asioita jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän järjettömiltä.
Inception kun Freddy Krueger liittyi leikkiin
Tarina alkaa kun veteraanietsivä Sebastian Castellanos (Anson Mount) saapuu partnerinsa Josephin Odan (Yuri Lowenthal) ja tulokkaan Juli Kidmanin (Jennifer Carpenter) kanssa mielisairaalalle, jossa helvetti on pääsemässä irti. Kaikki kolme ovat pian osa mielipuolista tilannetta jossa heitä vainoaa Ruvik (Jackie Earle Haley) niminen mies. Tarinan edetessä jokaisesta paljastuu uusia puolia ja heidän menneisyytensä avautuu.
Evil Within on monella tavalla sellainen kokonaisuus jonka kanssa hyvin herkästi putoaa kärryiltä, jos ei tutki paikkoja tarkasti sanomalehtien ynnä muiden lisäinfojen takia, tai keskity siihen mitä ympärillä tapahtuu. Paikat vaihtuvat usein, ihmiset muuttuvat ja paljastavat sen mitä todella ovat, puhumattakaan että kaikki paikat ovat täynnä toinen toistaan vaarallisempi hirviöitä joihin Ruvikin lisäksi kuuluu Sebastianin heti kättelyssä tapaaman moottorisahakahjo joka on kuin suoraan Resident Evil 4:n Salvador, mutta paremmin syönyt, eli lähempänä Leatherfacea Teksasin Moottorisahamurhista. Pelin edetessä vastaan tulee myös paljon muita, kuten astetta klassisemmaksi muodostunut kassakaappiheppu tai eräs hirvitys joka tuo mieleen erään toisen kauhuelokuvan.
Vihollisia on aluksi vain muutamia erilaisia mutta variaatio kasvaa pelin edetessä ja sitä kautta peli pitää pelaajaa varpaillaan. Koskaan ei voi tietää että mitä tapahtuu seuraavaksi. Vaihtuvatko maisemat vai saako pelaaja kimppuunsa lauman vihollisia, vai käykö kimppuun joku pelin supervihollisista joka tappaa pelaajan yhdestä kosketuksesta. Niin ja kentät ovat täynnä ties mitä ansoja eli kokoajan saa olla varpaillaan ja laskea ammuksia.
Toiminnan rajoittamista vai varovaisuuden korostamista?
Tunnelma pelissä on tietyllä tavalla kokoajan painostava, mutta se on myös vaihteleva. Välillä on niin pimeää että pitää käyttää lyhdyn valoa, kun taas välillä on niin valoisaa että eteensä näkee oikein hyvin. Joskus pelaaja saa myös tukea muilta, mutta valtaosan ajasta saa seikkailla yksin. Aseita on muutamia erilaisia perus pistoolista ja haulikosta alkaen aina niihin muihinkin klassisiin asevaihtoehtoihin, tarkkuuskivääriin ja magnumiin. Mutta mukaan mahtuu myös pelin astetta uniikimpi ase, nimittäin Agony niminen varsijousi joka on monalla tavalla pelin yleishyödyllisimpiä aseita tiukoissa taisteluissa sillä sen avulla voi sokaista vihollisia, jäädyttää vihollisia tai luoda miinoja. Muiden aseiden kanssa hyödyt ovat selkeät. Pistooli on hyvä perusase, haulikko on lähietäisyydelle, kivääri kaukoetäisyydelle ja magnum tilanteisiin jossa tarvitaan nopeasti paljon tulivoimaa.
Pelaajalla on myös muitakin työkaluja, kuten veitsi jolla voi puukottaa vihollisia jos pääsee yllättämään heidät. Tämän lisäksi pelaaja voi hetkellisesti käyttää kentistä löytyviä tarvikkeita kuten kirvestä tai soihtua jolla tappaa perusviholliset heti. Lyöminenkin onnistuu, mutta aseet ovat huomattavasti parempia tarvikkeita. Luodit ovatkin hyvin arvokkaita mutta varsinkin alussa, niitä voi kantaa mukanaan todella säälittävän määrän. Lisäapua on tulitikuista joilla voi polttaa vihollisia. Kentistä löytyy myös runsaasti vihreää geeliä jolla tehostetaan pelihahmon ominaisuuksia johon kuuluvat myös aseiden tehokkuus, ammustenkanto kyky ja lähemmäs kaikki hyödyllinen. Kehittäminen tapahtuu pelin ainoassa todellisessa turvapaikassa jossa myös tallennetaan tai vieraillaan ruumishuoneella jossa paljon lukittuja lokeroita, joihin voi löytää kentistä avaimia ja lokeroista lisää resursseja.
Toiminta on helposti pelin mielekkäin osuus, mutta se on myös tehty varsin haastavaksi sillä viholliset kestävät osumia, varsinkin aluksi ja ammuksia on vähän. Mutta tämä on myös se juttu, jonka kautta pelin kenttiä saattaa viitsiä myöhemmin pelata uudestaan, kun aseissa alkaa olla enemmän potkua ja toiminta alkaa olla helpompaa. Pomotaisteluissa on kuitenkin aina syytä olla varpaillaan, sillä monilla on aina jokin kerrasta tappava ominaisuus mikä tuntuu monesti täydeltä huijaukselta.
Epäreilu vai vain väärällä tavalla haastavaa?
Ehkä pelin rasittavimpia puolia ovat juurikin monet halvat säikyttelykohtaukset ja epäreilut kuolemat jotka johtuvat siitä, että pelaaja ei toimi tarpeeksi nopeasti paniikkia nostattavassa tilanteessa jossa vihollinen voi tappaa pelaajan yhdellä ainoalla iskulla, tai väärä ratkaisu johtaa siihen että kenttähasardi tappaa pelaajan yhdessä nopeassa hetkessä. Näinä hetkinä väkisinkin tulee mieleen että peli on vain epäreilu. Mikäli pakettia vertaisi vaikkapa Resident Evil 4 :n kokonaisuuteen, niin kyllähän siinäkin pelissä oli monia sellaisia kohtia joissa pelaaja kuoli erittäin helposti. Jotkut viholliset kun pystyivät tappamaan pelaajan tuosta vain, ehkä se tunnetuin esimerkki on potaattisäkkimies moottorisahan kanssa. Sitten oli tietysti hetkiä jolloin yksi pieleen mennyt QTE johti kuolemaan. Evil Within kuitenkin tuntuu olevan paljon salaperäisempi sen suhteen mihin pelaaja voi kuolla ja tuntuu huomattavasti epäreilummalta monissa kohdissa joissa vain on päätetty että pelaaja kuolee yhteen osumaan.
Se mikä tekee pelistä muutenkin niin haastavan on se, että siinä missä RE4:n ohjattavuus oli suhteutettu siihen miten nopeita ja tarkkoja viholliset ovat, on Evil Within nopeatempoisempi mutta samalla pakottaa myös varovaiseen etenemiseen ja ajoittaiseen piileskelyyn kaikkine kauhukliseineen. Pelissä on juoksuominaisuuskin, mutta poliisiksi Sebastian ei jaksa juosta kovinkaan kaksista matkaa ilman että läkähtyy ja pysähtyy huilaamaan.
Monilla pelin taktiikoilla voi säästää ammuksia, kuten käyttämällä tulitikun polttaakseen ruumiin ennenkuin se nousee, tai polttamalla ruumiin kun vihollisia on paikalla enemmän. Yksi pieni tulitikku nimittäin sytyttää aimo roihun, polttae viholliset oitis. Varsijousen erilaiset ammukset myös luovat taktisia vaihtoehtoja, mutta monesti oma valintani on silti vain suht suoraan tappaa kaikki mikä voi häiritä paikkojen tutkimista. Tosin paikkojen tutkimista hidastavat myös monet ansat siellä ja täällä.
Yhteenveto
Evil Within ehkä yrittää olla Resident Evil 4 vaikutteinen kauhupeli, mutta se mitä se lopulta on, on monia epäreiluja taktiikoita käyttävä kauhukokonaisuus jossa pelaajaa heitellään milloin mihini. Tarinallisesti ja tunnelmallisesti kaikki on ihan ok, mutta se on se pelattavuus missä ne suurimmat heikkoudet piilevät ja nekin lähinnä sen takia miten peli pyrkii luomaa joko haastetta tai puhdasta kauhua. No lopputulos on se, että peli on kyllä kauhutunnelmassa erittäin onnistunut mutta reilussa pelattavuudessa ei. Monia pelottavia hetkiä riittää, mutta monesti se johtaa siihen että pelin mielekkyys kärsii. Tämän perusteella en ole erityisen kiinnostunut jatko-osasta, jos sekin panostaa niin paljon enemmän kauhuun kuin mielekkääseen toimintamaustettuun pelattavuuteen. En ainakaan erikseen maksaisi siitä. Mutta, koska sekin nyt kuuluu PS Now valikoimaan, niin ehkä jossain vaiheessa.
+ Mielekäs toiminta
+ Vaihtelevat ympäristöt ja tunnelmat
+ New Game plus
- Typerät tavat rajoittaa toimintaa
- Epäreilu monin paikoin
- Lukuisat äkkikuolemakohdat
Arvosana: 5,3
Välimallia
Aseena vain videokamera
Tarkoitus olisi taas kestää vähän kauemmin
PlayStation Plus
Outlast 2
Kauhupelien joukossa on hyvin hankala erottua kunnolla edukseen samalla, kun onnistuu olemaan mielekäs pelata. Outlast kuuluu sarjaan kauhupelejä, joissa pelaaja on mitättömyys joka ei kykene tappelemaan vastaan kun kaiken maailman ilkimykset ja möröt käyvät kimppuun. Suosituksi tämän peli-idean teki Amnesia: Dark Descent jatko-osineen ja ensimmäinen Outlast seurasi monella tavalla tällä tiellä, mutta toi siihen paljon omiakin ideoita.
Tarina seuraa reportteripariskuntaa jotka matkalla tutkimaan raskaana olleen naisen murhaa, joutuvat hurjan onnettomuuden seurauksena joutuvat eroon toistaan. Pelaaja ottaa ohjattavakseen Blaken, joka lähtee vain kamera apunaan tutkimaan paikkoja, vain huomatakseen että alueella on tekeillä jotakin varsin outoa ja vastaan tulevat ihmiset, ovat kaikkea muuta kuin vieraanvaraisia.
Tarina ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, mutta ei myöskään tylsimmästä päästä. Ongelmallista on lähinnä se, että tapa jolla peliä pelataan, ei millään tavalla kannusta jatkamaan koska kaikki mitä pelin aikana tehdään on joko harhailua tai vihollisten pakenemista. Siinä ohessa tietysti myös piileskellään ja vältellään vihollisia, mikä tekee kaikesta entistä hitaampaa, eikä siitä syystä kannusta jatkamaan sitäkään vähää. Tavallaan tapahtumien taltioiminen on jännä idea mutta se ei pelasta kokonaisuudesta oikeastaan mitään.
Peli tarjoaa tunnelmallisessa mielessä varsin hyvää settiä jos on kauhupelien perään. Itse olen enemmänkin sitä tyyppiä joka pitää kauhutunnelmasta silloin kun se on enemmänkin mausteena jollekin muulle. Toiminnallisissa kauhupeleissä on todellakin puolensa mutta tälläisissä tapauksissa joissa pelataan munattomalla luuserilla, ei ole oikeastaan mitään erityisen mielekästä.
Monien pelien kanssa kokonaisuuden pilaa lähemmäs aina surkea ohjattavuus tai jokin muu vastaava asia joka tekee pelattavuudesta tavalla tai toisella epämiellyttävää. Tämä on kuitenkin niitä tapauksia kun kokonaisuudesta puuttuu kaikki mielekkyys jo pelkkien pelillisten ideoidenkin kautta. Pelattavuus ei tällöinkään ole missään kohtaa erityisen mielekästä, joten ei sen parissa vain viihdy kuin ehkä nippa nappa sen pari tuntia, mikä on niitä maagisia rajoja jonka pyrkii peleille antamaan.
Kokonaisuus onnistuu tunnelmallisessa mielessä luomaan kauhutunnelmaa erittäin hienosti, mutta pelillisesti kaikki jättää todella paljon toivomisenvaraa sillä peliä ei ole oikeastaan missään kohtaa hauskaa pelata, vaan siitä tulee harhailun, piileskelyn ja pakenimisen sekaista kikkailua.
+ Ahdistava ja pakokauhua aiheuttava tunnelma
- Rasittava pelata
Arvosana: 2,0
Surkea
Klassikko klassisimmasta päästä
Pakkimiehen maailmanmestaruus versio
PlayStation Now
Pac-Man: Championship Edition
Pakkimies nyt on niin klassinen pelisarja että kyllä sen varmaan kaikki jollakin tavalla tietävät, ehkä ovat jopa pelanneetkiin. Championship Edition on hyvin erilainen kun vertaa alkuperäiseen peliin, mutta pääideoiltaan se on pitkälti samaa tavaraa, mutta hyvin modernilla ja helpotetulla, puhumattakaan, vauhdikkaalla otteella.
Idea on syödä kaikki pallerot kentältä samalla vältellen kummituksia. Lopulta napataan sitten hedelmä ja siirrytään seuraavaan kenttään jossa toistetaan samaa prosessia. Se mikä tekee kaikesta oikeasti erilaista on se värikkyys ja vauhdikkuus uusilla tehosteilla. Kummituksiin koskettaminen ei oitis tapa pac-mania, vaan tönäisee kummituksia hieman, pari tönäisyä ja ne suuttuvat, silloin ne tappavat yhdestä osumasta. Kun tarpeeksi kerää jerkkua niin voi sitten klassiseen tapaan lounastaa kummitukset hyvästä pistesaldosta.
Pisteiden kerääminen onkin pelin isoimpia juttuja ja siihen iso osa pelin tekemisestä perustuukin. Muutamia pelillisiä parannuksia on siellä täällä, kuten kykyä hypätä tai muuta vastaavaa. Pelistä tekee erilaisen myös se, että se siinä tuntuu siltä että monilla tavoilla siitä on yritetty tehdä raidemaisempaa. Tuntuu että kaikissa kentissä on aina tietty reitti jota kulkea jotta saa kerättyä kaiken tarpeellisen mahdollisimman nopeasti.
Kokonaisuus on vähän niin ja näin. Kyllähän tästä tulee heti Pac-man mieleen, mutta mukana on myös paljon kaikenlaista sellaista mikä tekee siitä varsin uudenlaisen. Peli ei kuitenkaan ole niin erikoinen että sitä todella jaksaisi pelata uudestaan ja uudestaan, vaikka peli ei olekaan täysin saman idean toistamista. Championship Edition ei ole huono peli, mutta se ei ole myöskään erityinen tai edes ihmeellinen tapaus.
+ Vauhdikas ja värikäs
- Itseääntoistava
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
Änäri vuosimallia 2013
NHL13
Osana isompaa pakettia saatu lätkäpeli tiivistää aika hyvin kaikki ne puolet mitä urheilupelit omasta mielestäni pääasiassa ovatkin. Hyvin kaukana siitä mitä itse pidän mielekkäänä pelata, joten ei tälle nyt mitenkään erityisen kaksista arvosanaa tule annettua kun pelistä ei mitenkään erityisesti nauti missään kohtaa.
Kun peliä vertailee aiempiin kokemuksiin urheilupelien joukossa, niin onhan tämä nyt ainakin parempi. Kun huomioi että yksi kovin montaa änäriä tai lätkäpeliä ei ole tullut pelattaua niin vertailupohjaakaan ei siis paljoa ole. Sen verran kuitenkin että tietää milloin peli on ihan täyttä kuraa eikä tämä nyt ole mikään ihan täysi katastrofi, sillä pelissä on sentään toimiva pelattavuus eikä paketti nyt mitenkään huonon näköinenkään ole. Se ei kuitenkaan tarkoita että pelistä erityisesti pitäisi.
Jääkiekko ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä ja tämä pätee sekä pelaamiseen että katsomiseen, ainakin omalla kohdallani. Siinä suhteessa tästä pelistä ei saa irti oikeastaan mitään erityistä. Pelaaminen ei sekään ole siitä syystä mitenkään ihmeellistä, saati mukaansatempaavaa. Tämän lisäksi pelissä on ongelmallista sekin, että pelaaminen ei ole mitenkään sieltä helpoimmasta päästä. Itse en oikein missään kohtaa todella päässyt kiinni siihen kaikkeen vaan valtaosan ajasta pelaaminen oli enemmän tai vähemmän räpeltämistä.
Kokonaisuutena NHL13 on peli josta nauttiakseen pitää olla kiinnostusta jääkiekkoa tai edes urheiluakohtaan. Silloin siitä saattaa onnistua poimimaan jotain muutakin kuin vain sen, että miten pelattavuus toimii ja nappaa. Voisi sanoa että NHL13 on kuin kaikki aiemmatkin.
+ Näyttää ja tuntuu lätkältä
- Ei ole erityisen mielekästä pelattavaa
Arvosana: 3,5
Säälittävä
Kura lentää
Kura Ralli 2.0
PlayStation Now
Dirt Rally 2.0
Tämä peli tuo mieleen lähemmäs heti yhden pelin PS1:n aikakaudelta, nimittäin Colin McRae Rally 2.0. Kyseessä onkin saman sarjan peli, joka tosin on käynyt läpi täyden nimenmuutokseen. Ensin Colin McRae Rally muuttui Colin McRae Dirt nimelle ja lopulta pelkästään, Dirt nimelle. Nyt ollaankaan sitten jo Dirt Rally nimen alla. Pelillisesti, ei ole kyllä edetty oikeastaan mihinkään.
Dirt Rally 2.0 on rallipeli samalla tavalla kuin lähemmäs kaikki muutkin monet rallipelit. Ainoa omanlaisensa juttu tässä pelissä on se että kyseessä on maastoajosta eikä kaupunkiajosta. En tätä kuitenkaan laske pelin vahvuudeksi, sillä se tuntuu tekevän pelistä erityisen mielekästä. Ajaminen tuntuu hitaalta ja kököltä eikä missään kohtaa tunnu vauhdin tunnetta. Peli nojaa huomattavasti enemmän tarkkuuteen kuin nopeuteen, mikä kyllä samalla syö kaiken mielekkyyden pelistä itsestäänkin.
Kokonaisuutena Dirt Rally 2.0 on samalla tavalla mielekäs kuin Colin McRae Rally 2.0 oli aikoinaan. Eli sitä pitää yhden radan verran ja siihen se pitkälti jääkin, sillä pelistä ei keksi juuri mitään hyvää sanottavaa, eikä se pelillisesti nappaa millään tavalla.
+ Näyttää hienolta
- Ei tunnu mielekkäältä
Arvosana: 2,3
Surkea
Tuttu maailma uudet pelimekaniikat
Mordheim: Tuomittujen Kaupunki
PlayStation Now
Mordheim: City of the Damned
Voisi sanoa että kun maailma on tarpeeksi kiinnostava, niin siitä haluaisi enemmän ja monipuolisempaa sisältöä. Mordheim on samaa maailmaa kuin Vermintide ja itse tavallaan pidin Vermintidestä yllättävän paljon, jopa enemmän kuin Left 4 Dead 2:sta johon sitä eniten itse vertailisin. Warhammer maailmaan sijoittuva peli tarjosi erinomaista ensimmäisestä persoonasta kuvattua toimintaa jossa hyvä hahmovalikoima ja hahmoissa oikeasti eroja. Vaikka pelattavuus onkin todella itseääntoistava ja paikoin epäreilu, koska on rakennettun moninpeliksi, niin se on myös tyylillisesti erittäin mielekästä pelattavaa ja siitä syystä onnistuu monella tavalla todellakin vangitsemaan oman kiinnostukseni. Rottien runtelema maa on erittäin hyvä näyttämö.
Vermintide kohtaa Valkyria Chroniclesin
Hyvin äkkiä huomaa että Mordheim: City of the Damned ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Pelissä on aika paljon opeteltavaa ja se opeteletava on kaikenlisäksi monin paikoin aika epäselvää. Vaikka tutorialit olisi käyty läpi, niin ei ole mitään takuita että todella tietäisi miten mikäkin mekaniikka pelissä toimii tai miten kaikkia pelin osa-alueita voi käyttää hyödykseen taistelussa. Tässä mielessä peli ei ole se kaikkein helpoin poimittava, koska sitä pitää monin paikoin todellakin opetella pelaamaan, muutenkin kuin vain opettelemalla kontrollit.
Tässä mielessä peli tuo hyvin äkkiä mieleen Valkyria Chronisles pelisarjan jossa tämäntyylinen taktinen vuoropohjastrategia on ehkä kaikkein parhaiten tullut itselleni tutuksi. Mordheim on tässä tapauksessa hyvin samanlainen. Se on monilla ratkaisevilla tavoilla hyvin erilainen, mutta pääideat tuntuvat olevan yhteisiä. Valkyria toiminta on tietyillä tavoilla sellaista mistä itse todella pidän, mutta se vaatii paljon aikaa jotta siihen pääsee todella sisälle ja jos saa valita, niin XCOMin lähestymistapa vuoropohjaiseen strategiatoimintaan on hieman parempi. Eräs tälläistä pelimekaniikkaa ja tyyliä hyödyntävä tapaus oli Hard West, jonka kanssa kesti hetki jotta peliin todella pääsi sisään, mutta sitten ei hetkeen tullutkaan pelattua mitään muuta. Se peli tosin oli selvästi XCOM perillinen, kun taas Mordheim on Valkyria perillinen.
Iso ongelma tälläisten pelien kanssa on siinä, että kun pelin pariin yrittää palata pidemmän ajan jälkeen, niin joutuu opettelemaan kaiken uudestaan. Varsinkin näin armottomassa pelissä, jossa saa hyvin nopeasti, hyvin pahasti turpiinsa, jos ei ole yhtään varautunut ja osaa kaikkia pelin hienouksia. Pelit joissa on paljon opeteltavaa ja jotka eivät osaa opettaa kaikkia pikku asioita kiinnostavalla tavalla, jäävät hyvin herkästi sivuun ja Mordheim on ikävä kyllä juurikin tälläinen, jonka mekaniikkojen ja taktiikkojen opettelu on kaikkea muuta kuin hauskaa. Se on enemmänkin puurtamista joka on vain pakko tehdä jotta peliin pääsee kunnolla kiinni. Puhumattakaan että ennekuin peliä pääsee toiminnallisessa mielessä edes pelaamaan joutuu sukkuloimaan läpi monia valikoita, jotta pystyy edes rakentamaan itselleen toimivan sotajoukon.
Ihmiset ja rotat
Siinä missä vaikkapa XCOM2 panosti siihen että sotilaista sai tehtyä hyvin yksilöllisiä ja ne pääsi itse nimeämään, tuntuvat Mordheimin hahmot paljon. Syy tähän on lähinnä siinä että monet hahmot näyttävät todella samanlaisilta, tyyliin XCOM Enemy Unknown, jossa sotilaita pystyi muokkaamaan todella vähän. Siis Mordheim mahdollistaa tuota monipuolisemman muokkaamisen, mutta olisi ollut kiva jos hahmoista olisi saanut oikeasti erilaisia, nyt muokkaaminen keskittyy lähinnä värien vaihteluu. Voipi olla että kun peli etenee, niin hahmoille pystyy ostamaan monipuolisempia asusteita, mutta aluksi hahmojen ulkoasu on aika samankaltaista. Nimeäminen tosin on hyvin vapaamuotoista sillä sotajoukkonsa ja sen jäsenet saa nimetä miten itse haluaa, mikä on tälläisessä pelissä aina plussaa.
Hahmojen vaihtelu on vähän niin ja näin sillä monet hahmot näyttävät todella samanlaisilta, mutta pelaaminen onkinsitten joillakin tavoilla varsin erilista. Jotkut ovat nopeita lähitaistelijoita toiset ampuvat etäämmältä kun taas jotkut todella isoja ja vahvoja, mutta tyhmiä. Kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Monesti taktiikkaan kuuluu juurikin se että mitä hahmoa kannattaa missäkin tilanteessa käyttää ja sitä kautta miettiä että miten haluaa minkäkin tilanteen hoitaa jotta pääsee todella niskan päälle, tämä korostaa myös varautumista ja sotajoukon rakentamista. Muuttujia on todella paljon sillä erilaisilla hahmoilla on erilaisia ominaisuuksia joiden taktinen käyttö on monesti avain voittoon. Joskus voi olla hyvä hyökätä, kun taas toisinaan viivyttely voi olla parempi ratkaisu.
Erilaisia ryhmittymiä on runsas kourallinen ja oma valintani oli rotat (skaven) joka erottuu eniten joukosta kun muut ovat ovat lähinnä erilaisia ihmisryhmiä, osa kiinnostavampia kuin toiset. Kaikilla ryhmillä on tietynlaiset hahmotyypit mutta tietyillä ryhmittymillä on voi olla vähän omanlaisemmat tyylinsä tietyissä asioissa ja saattavat sitä kautta panostaa vähän erilaisiin asioihin, pääasiassa kaikki toimivat samoilla ideoilla. Itse en useampaa ryhmittymää ole tämän arvion kirjoittamisen aikaan juuri tutorialeja lukuunottamatta testannut joten siitä en osaa kovin kattavaa mielipidettä sanoa. Iso osa tatkisuutta on joka tapauksessa punnita mahdollisuuksia ja ottaa huomioon käytössä olevia resursseja ja vastapuolen resursseja. Jokaisella ryhmittymällä on myös tarina kerrottavanaan, mikä on enemmän kuin hyvä asia sillä se kannustaa läpäisemään jotakin. Se matka ei tule olemaan helppo, sillä tässäkin pelissä kun hahmo kuolee, hän kuolee lopullisesti. Kuolemien lisäksi ryhmää haittaavat hahmojen vammat joita he taistelussa saavat. Nämä ovat niitä osia kokonaisuutta jotka pakottavat miettimään siirtoja tarkkaan, koska paluuta ei ole ja yksi virhe voi käydä todella kalliiksi. Vammat johtavat usein merkittäviin heikkouksiin, mutta voivat joskus tarjoata myös yllättäviä bonuksia.
Merkittävä osa taktisuutta ei ole vain taistelussa, sillä taistelun ulkopuolella tulee lisää opeteltavaa ja lisää muuttujia. Pelin edetessä pelaaja pystyy kehittämään omaa ryhmittymäänsä, kuten hankkimaan parempia aseita ja varusteita ja palkkaamaan parempia ryhmäläisiä. Sankarihahmot ovat helposti arvokkaimpia mutta vaativat enemmän resurreja kun perus soltut. Tämä managerointiosuus ei ole sieltä hauskimmasta päästä sillä se tuntuu aivan olevan siinä tilanteessa, että mitään ei ole tarpeeksi ja aina tuntee olevansa liemessä. Peli myös alkaa aivan liian hitaasti eikä näin ollen osaa oikealla tavalla koukuttaa pelaajaa mukaan, vaan tuntuu alusta asti hyvin luotaantyöntävältä.
Todella hienon näköinen, mutta jotain puuttuu
Pelin suurimpiin valtteihin kuuluu juurikin sen tyyli. Tämä keskiaikaistyylitelty fantasiamaailma on erittäin upea, vähän samalla tavalla miten Hard Westin villi länsi. Kun maailma näyttää hienolta, niin siihen haluaa uppoutua ja tälläinen keskiaikaistyyli tuo merkittävästi erilaisen fiiliksen, kuin Valkyrian maailmansotavivahteinen maailma ja ote. Ulkoisesti peli näyttää todella hienolta kaikessa synkkyydessään ja hahmot sopivat maailmaan todella hyvin. Itse olisin kuitenkin todella kaivannut enemmän kustomointia mutta hahmojen nimiäminen on kuitenkin jo se ratkaiseva tekijä jolla pelaaja saadaan kiinni kokonaisuuteen huomattavasti paremmin.
Mordheimin isompia ongelmia on kuitenkin se, että sen tyylikkyydestä huolimatta, se ei pelattavuudessa vain nappaa sillä tavalla, miten olisin itse toivonut. Voi olla että tämä vaatisi huomattavasti enemmän aikaa jotta peliä oppisi oikeasti pelaamaan, mutta kun tämän kanssa helposti tulee aina pidempi väli, niin kaikki pitää opetella aina uudestaan, mikä puolestaan syö sitä kiinnostusta entisestään. Monesti tuntuu että viholliset osuvat aina paremmin kuin itse ja yli-inhimillisillä tavoilla onnistuvat aina iskemään selustaan ja tuhoamaan kaiken mitä on yrittänyt rakentaa. Samanlaista ongelmallisuutta olisi myös XCOMissa eikä se Valkyria Chroniclesissakaan ollut hävinnyt minnekään.
Yhteenveto
Mordheim: City of the Damned on yllättävän hyvä peli, mutta se olisi voinut olla niin paljon parempikin, jos siinä olisi ollut monia pieniä lisiä ja tasapainotuista. Tasapainotetumpi haastetaso taso olisi iso parannus tai mielekkäämpi pelattavuus, tai paremminkin, pelattavuuden opettaminen pelaajalle, olisi haitannut kokonaisuutta sillä tälläisenään pelin jättää aika herkästi aina välillä kesken ja tämän pariin voi olla hyvin hankalaa palata, sitä opeteltavaa tässä pelissä on todella paljon. Monilla tavoilla Mordheim on varsinkin aluksi todella luotaantyöntävä tapaus. Se on toiminnallisessa mielessä monilla tavoilla epäreiluhko, vaikkakin tämäntyylinen toiminta on muutamilla tavoilla varsin koukuttavaa. Peli vain vaatii turhan paljon aikaa, jotta siihen pääsee kunnolla sisään ja siksi sen aloittaminen on aika haastavaa. Vääristä syistä.
+ Keskiaikainen fantasiaote ja synkkä tyylikkyys
+ Monipuolinen toiminnallinen toteutus
- Epäreiluhko haaste
- Paljon opeteltavaa / luotaantyöntävä
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.