Draculan Linna: Varjon Ruhtinaat aloittaa Castlevanian päätarinan kokonaan alusta, käyttäen kuitenkin matkan aikana hyväkseen monia tuttujakin hahmoja, mutta ei mitenkään hyvin, johtaen lopulta sarjan pitkään horrokseen.

 

PlayStation Now

Spoilereita!

 

Castlevania: Lords of Shadow sarja

Tämä on yksi niitä pelisarjoja josta olen monesti todella pitänyt ja sitä kautta Lords of Shadow on vaikuttanut todella lupaavalta tapaukselta. Sen isoimmaksi ongelma nousee kuitenkin se paikkapaikoin todella keskinkertainen pelattavuus tahmealla ohjauksella ja hyvin typerillä pelillisillä ideoilla, mutta siinä on myös todella erinomaista tyyliä, vahvaa tunnelmaa ja Castlevania hengessä paljon hirviöitä ja Belmont klaanin Gabriel (äänenä Robert Carlyle). Mutta kun tietää mihin sarjan kanssa lopulta mennään, koska olen jatko-osaa hieman aloittanut ja todennut että se on parempi peli, niin tietää mitä tulossa on. Mirror of Fate puolestaan tarinallisesti sinetöi Lords of Shadow sarjan paikan Castlevania sarjan suurimpana virheenä joka on irvikuva siitä, mitä sarja oli ennen sitä.

 

Paluu alkuun

Kaikki alkaa erityisen tyylikkäällä tavalla, nousten yhdeksi parhaista videopeli-introista. Rankkasade ja kylä jossa valmistaudutaan hirviöiden tuloon. Sitten kuvaan astuu tyylikäs hahmo, pelihahmo Gabriel Belmont, joka on vastaus ongelmiin. Samalla kun opitaan pelaamaan, päästään oitis toimintaan. Hack n slash tyyliin vihollisia piestään monenlaisilla taktiikoilla ja pelissä huomaa erittäin nopeasti että kyseessä on paljon taktisempi tapaus kuin vaikkapa God of War, johon pelin pelillinen idea ilmiselvästi perustuu. Viholliset tekevät todella paljon vahinkoa ja pelaaja ei sitä paljoa kestä. Mutta ruoskallaan Gabriel on enemmän kuin kyvykäs taistelija. Kantama on kiitettävä ja combot ovat todella hienon näköisiä, puhumattakaan että variaatiota saa erilaisilla iskuilla, heikoilla (mutta nopeilla) ja vahvoilla (mutta hitailla) sivalluksilla. Ihmissusien hyökkäs on kuitenkin vasta alkua, sillä tästä alkaa Gabrielin matka kohti taistelu jossa häntä vastassa ovat suunnattomat pahuuden voimat, jollaisiin hän ei ole varautunut. Samalla aikaa kun Patrick Stewartin äänellä puhuva kertoja tunnelmallisesti lukee kirjaa pelaajalle, Robert Carlylen tyylikkään karheasti näyttelemä Gabriel, taistelee omia demonejaan vastaan, matkaan kohti mahdollista pelastusta, josta kuitenkin tulee hänen kadotuksensa.

Tapa jolla peli rakentuu saa sen vaikuttamaan paljon suuremmalta mitä se onkaan. Siis erittäin laaja peli on kyseessä mutta monet maat ovat aika lyhyitä, kun taas toiset tuntuvat laahaavan vähän turhankin pitkään. Hahmon kehitys ei ole sieltä parhaasta päästä. Siis se on toimiva ratkaisu että pelaaja pystyy avaamaan erilaisia uusi hyökkäyksiä kun pelissä pääsee etenemään, mutta tapa jolla pelaaja saa lisää elinvoimaa, jättää aivan liikaa toivomisenvaraan. Koska pelin ohjattavuus on aika tahmea ja kenttäsuunnittelu monesti tarpeettoman hämäävä, niin tarvittavien esineiden etsiminen on enemmän turhauttavaa kuin palkitsevaa ja hauskaa. Jokainen elinvoiman lisäys on todella tarpeellinen jo ihan normaalillakin vaikeusasteella, koska pelihahmo kuolee niin helposti. Lords of Shadow on vaikea peli, mutta se on sitä vääristä syistä. Osittain se on pelillinen valinta, mutta tämä on niitä tapauksia kun peli olisi toiminut merkittävästi paremmin nopeatempoisempana toimintana, sen sijaan että olisi näin suunnitelmallinen. Varsinkin kun pelattavuus ja erityisesti ohjattavuus eivät kumpikaan tue tätä.

Toiminnallisessa mielessä pelissä on puolensa, mutta niitä varjostaa se, että niihin ei ole saatu tuotu sellaista mielekästä otetta, vaan se turhan pikkutarkka ja paikka paikoin rasittavan turhauttava rytmi mikä taistelussa on, tekee tästä varsin puuduttavan hack n slash pelin. Toiminnassa on mukana myös monia lisävivahteita joista ensimmäisiä ovat heittoveitset, mutta pitkin peliä tulevat parannukset sun muut eivät juuri auta kehittämään toimintaa sellaiseen suuntaan että yltäisi tarinankerronnalliselle tasolle. Tarina on pitkälti ainoa syy miksi tätä peliä haluaa pelata enemmän, koska taistelu ei vain nappaa samalla tavalla, kuin tarina. Pelattavaa on kuitenkin varsin runsaasti ja kun taisteluun pääsee kunnolla sisään, niin se ei ole vastenmielistä, sen olisi vain pitänyt, varsinkin PS3 tasolla, olla merkittävästi parempaa.

 

Hyvin kahtiajakoinen valinta

Viimeinen mahdollisuus välttää järeitä spoilereita. Se mikä lopullisesti tuhoaa tämän pelin tulee vasta tarinan myöhemmissä vaiheissa, mutta se kahtiajakoinen tilanne alkaa tässä pelissä. Reboot jatkumossa tehdään uudestaan sama virhe, mikä sarjassa tehtiin Lament of Innocencen aikaan, Mathias Cronqvistin kanssa. Nyt tämän tempun kohteena on pelaajan ohjaaman Gabriel. Siis jos katsotaan sitä tyyliä jonka Dracula on ottanut sarjassa viimeaikoina, etenkin animesarjassa, niin yhdennäköisyys on todella ilmeinen. Gabriel näyttää siltä, miltä Draculakin joten ei ole ylisuuri yllätys että hän muuttuu. Tavallaan en tykkää yhtään, koska Vlad Tepes Draculana on paljon parempi vaihtoehto ja sitä käytettiin todella hyvin Symphony of the Nightissa ja se tarjoaa pelin mytologiaan upeita vivahteita.

Mutta tämä ei ole niin huono käänne kuin aiemmin, jolloin käänne oli sieltä huonoimmasta päästä. Se oli todella surkea valinta kauan sitten niin monella tavalla. Siis tavallaan tällä kertaa ollaan ihan hyvissä puikoissa (koska pyritään aloittamaan puhtaalta pöydältä), koska ennenkin on leikitelty sen kanssa, että kuka Dracula todella on. Itse olisin vain kaivannut vähän syvällisemmän ja tyylikkäämmän hahmoin kuin Gabriel on, mutta on tämä parempi hahmo Draculaksi kuin Cronqvist. Siis Vlad Tepes on paras vaihtoehto ja monesti Castlevania kanssa Lamentin käänne on voitu sivuuttaa, itsekin koin sen paljon myöhemmin, monien muiden pelien jälkeen. Huomaan kyllä miten runollista on, että Belmont klaanin soturi Gabriel on se pahuus, jota hänen jälkeläisensä yrittävät poistaa ja vaikka Gabriel ei olisi ollut tyylillisesti oma valinta, eikä Robert Carlyle on äänivalintani, niin kaikenkaikkiaan kumpikin on kelvollinen valinta, koska lopputulos ei ole täysi epäonnistuminen. Hahmo näyttää ja kuullostaa hyvältä ja tarinallisesti tämä on todella hyvä käänne, kun miettii tätä täysin uutena jatkumona jossa Dracula myytti on erilainen.

Kakkospelissä tästä asetelmasta otetaan huomattavasti enemmän irti koska pelihahmona on edelleen sama mies, mutta tällä kertaa hän on muuttunut ja todellinen voimanpesä mikä tekee kakkospelinkin aloituksesta todella eeppisen. Pelaaja pääsee käyttämään todella hienosti monia Draculan kykyjä, hänen miekkaansa ja veriruoskaansa. Toiminnassa on pitkälti samantyylinen idea, mutta rytmi on hieman erilainen. Taistelu on hieman nopeampaa ja muutenkin tarkempaa ja pelattavuus on pitkälti kaikilla ratkaisevilla tavoilla jouhevampaa mikä tekee siitä huomattavasti miellyttävämpää. Erilaisuus toiminnassa korostuu myös merkittävästi koska kyseessä on Dracula, joka on varsin voimakas ja pystyy imemään verta vihollisistaan, mikä tuo pelihahmoon entistä enemmän voimaa, verrattuna Gabrieliin, joka oli elämänlähteiden armoilla. Tämä peli ottaa hyvin samanlaisen otteen toimintaan, mutta tällä kertaa se kaikki on monipuolisempaa ja tuntuu oitis paljon jouhevammalta, ei enää sellaista tahmeaa ja hitaahkoa vaan yllättävän sujuvaa. Tästä syystä pelin tarinaa on paljon helpompaa ja nautinnollisempaa seurata, koska taistelu on hauskempaa. Valinta laittaa pelaaja Draculan puikkoihin on todella hyvä ratkaisu, sillä tällä kertaa se vahvistaa tarinaa todella ratkaisevasti ja asettaa ykköspelissä tapahtuneen juonenkäänteen aivan uuteen valoon, jolloin se vaikuttaa oitis paremmalta. Voisi siis oitis olettaa että jatko-osa on kaikilla tavoilla parempi. Mutta hyvin pian päästään siihen kohtaan, jota ensimmäinen peli jo hieman vihjailikin ja se kaikki on alamäkeä siitä alkaen.

 

Castlevaniasarjan perikato

Tavallaan Dracula käänteen sietää, se on selvä kun asiaa miettii tarpeeksi monelta kantilta. Pelattavuuteen tottuu, vaikka siitä onkin vaikea nauttia, tarina on loppuviimeksi todella hyvä lopetusta lukuunottamatta ja monta todella hyvää hahmoa kuuluu joukkoon. Tahmea pelattavuus johtuu tavallaan aikakaudesta, mutta se mikä todella tuhoaa tämän pelisarjan on se, miten se tulee tästä jatkumaan sillä se miten pahasti tässä pelisarjassa tuhotaan sekä Trevor että Alucard on lähemmäs anteeksiantamatonta ja yksi syy miksi kakkonen ei ole suoraan parempi kuin ykkönen. Tapa jolla tarina etenee kakkosessa, asettaa Draculan aivan uuteen rooliin kokonaisuudessa, mikä on omiaan korostamaan sitä, miten erilainen tarina tällä kertaa onkaan kyseessä. Mutta tapa jolla se käsittelee monia muita pelisarjan tilanteita, ei vain toimi. Alucard pilataan aivan täysin tässä jatkumossa, mikä on todella suuri heikkous.

Mitä tulee pelattavuuteen, niin tämä on hyvä kohta korostaa pelisarjan muutamaa erityisen suurta heikkoutta joita huomaa molemmissa peleissä, nimittäin tätä uusien ideoiden ja pelielementtien tuputtamista peruspelaamiseen, se ei toimi oikeastaan missään kohtaa vaan ainoastaan korostaa miten vähän pelattavuuteen on todella panostettu. Ykköspelin hyvin varhainen suo-osuus on raastavan puuduttavaa, hidasta ja tylsää. Kakkospeli toistaa tämän saman tylsällä hiiviskelyllä hyvin pian ja vastaavaa puduttavaa pelleilyä on luvassa myös myöhemminkin, mikä ei mitenkään paranna pelin sijoituksia sillä vaikka ykkösen tarina on hyvä ja kakkosen pelattavuus on parannus ykkösestä niin nämä kaksi peliä ovat todella rasittavia pelata, kumpikin eri syistä ja kumpikin on vaikea, aivan vääristä syistä.

Tarina on vahvaa alamäkeä kun kakkososa lähtee kunnolla käyntiin. Pelin tyyli heikkenee kun mennään nykyaikaisempaan asetelmaan ja se on vasta yksi osa monista typeristä ratkaisuista. Ykköspelissä Zobek sai ansaitsemansa karun kohtalon, mutta silti jo ykköspelin aikaan tarpeeton monimutkaistuskikkailu jossa hahmo jostakin syystä palaa takaisin, sekoittaa pakkaa aivan turhaan. Tuntuu että näiden kahden pelin kanssa ei olla osattu päättää selvää suuntaan oikein missään, koska niin monet tilanteet vain kumotaan ja lopulta pelin kanssa tuntuu, että se on yksi vaihtoehtoinen todellisuus jossa kaikki kävi toisin ja sitten kumosi itsensä samalla aikaa.

Onkin haastavaa sanoa että kumpi näistä kahdesta pelistä olisi loppuviimeksi parempi, se jossa pelataan Gabrielilla vai se jossa pelataan Draculalla. Kummassakin on nimittäin puolensa, mutta aivan loppujen lopuksi tuntuu, että näiden kahden pelin kanssa ollaan hyvin pitkälti samalla viivalla, mutta eri syistä.

Yhteenveto

Lords of Shadow sarja eli tämä peli, sen jatko-osa ja eräänlainen sivuosa Mirror of Fate, ovat helposti yksi Castlevania sarjan suurimpia heikkouksia, joka onnistui jopa tappamaan sarjan, toistaiseksi. Castlevania ei ole ollut ansaitulla paikallaan enää pitkään aikaan ja tapa jolla tämä reboot kertoo tarinan, on helposti sieltä huonoimmasta päästä. Toiminta on parhaimmillaankin aika tylsänpuoleista hack n slash mättöä ja ohjattavuus paikka paikoin hyvin tahmeaa ja pelattavuus kärsii merkittävästi siitä, mutta kakkospelissä toimintaan saadaan enemmän sulavuutta, jolloin siitä nauttii enemmän. Tarinallisesti ykköspeli tekee todella kahtiajakoisen valinnan, joka kuitenkin kakkospelin aikaan alkaa tuntua varsin toimivalta, koska nyt ollaan uudessa jatkumossa, uudella suunnalla. Vaikka en olisi itse sitä näin tehnytkään, niin se tavallaan toimii, mutta tarinallisesti kakkonen on sitä tasoa, mitä ykkönen pelattavuudellisesti. Tästä jää hyvin ristiriitaiset mietteet, samalla tavalla kuin Dracula käänteestä jää näiden kahden pelin välillä.

 

+ Castlevania tunnelma

+ Tyylikäs toteutus ja ulkoasu

+ Suuri osa tarinasta

+ Dracula asetelma

 

- Lopetus

- Alucardin käyttö

- Tahmea pelattavuus

- Rasittavat osa-alueet ja ideat

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia