DOOM%20Eternal.jpg?1593731677

Pelkkä nimikin on erinomaisesti valittu ja täynnä asennetta

 

 

Eternal on jälleen yksi osa Doom sarjaa ja se saattaa hyvinkin olla yksi sarjansa parhaita pelejä tehden kaiken paremmin kuin edellinen Doom. Tyylikkyys on huipussaan ja pelattavuus on FPS pelien joukossa sitä parasta laatua ja täynnä asennetta. Veristä ja brutaalia asennetta valtavalla määrällä demoneita joiden tappamiseen on runsaasti aseita.

 

 

 

Ikuinen Tuho

Doom on pelisarja joka lienee kaikille todellisille pelaajille tuttu vähintään nimeltään. Yksi merkittävimpiä räiskintäpelejä koskaan alkoi jo vuonna 1993 pelillä Doom ja nousi uudelleen huipulle 2016 pelillä Doom. Ensimmäinen Doom oli monella tavalla merkittävä tapaus ja vuoden 2016 peli pyrki vangitsemaan saman mielekkään tyylin, mutta modernilla tavalla, siinä onnistuen. Eternal on kuitenkin lähemmäs jokaisella mahdollisella tavalla parempi peli kuin edeltäjänsä ja omalla kohdalla voisinkin sanoa että Doom Eternal on sitä edeltäjälleen, mitä Doom II: Hell on Earth, oli aikoinaan edeltäjälleen. Ei ole epäilystäkään, etteikö tässä olisi yksi vuoden 2020 parhaista peleistä.

 

Paljon aseita ja paljon ammuttavaa

Pelattavuus koostuu pääasiassa vain ammuskelusta. Tietenkin välillä harrastetaan vähän hyppimistä ja aarteenetsintää, juurikin samalla tavalla kuin aiemmin, mutta paljon monipuolisemmilla tavoilla. Merkittävin osuus kokonaisuudessa on ehdottomasti hurmeinen räiskintä hurjalla määrällä vaihtelevia aseita joilla sitten tehdään paljon jauhelihaa kaikesta mikä tulee vastaan. Ja tapettavaa tulee vastaan tukussa ja limittäin. Positiivista on kuitenkin se, että oikeastaan missään kohtaa peliä tämä itseään toistava demonien teurastaminen ei oikeastaan muutu tylsäksi, vaan jaksaa innostaa uskomattoman hyvin toteutettuun viimeiseen pomotaisteluun asti.

Se mikä on ratkaisevassa osassa pelin mielekkyyden kanssa on toiminta ja siinä erityisesti se miten paljon aseita pelissä on ja miten paljon ammuttavaa pelissä on. Aseet ovat pääasiassa todella tuttuja sillä ainoa merkittävästi poissaolollaan loistava ase, on pistooli. Lähemmäs kaikki muut aseet ja muutama uusikin on otettu mukaan. Tuttuihin aseisiin kuuluvat niin BFG kuin kaksipiippuinen haulikkokin joista molemmat ovat erityisen hyviä esimerkkejä siitä, miten hienosti aseet on tehty tähän uuteen peliin. Hutejakin löytyy sillä esimerkiksi plasmakivääri näyttää vähän liikaakin siltä miltä se näytti ensimmäisten Doomien aikaan, toisin kuin 2016 pelissä jossa se oli oikeasti hieno. Uusia aseita sitten viime kerran ovat Balista sekä tuhon työkalu Unmaker, mutta loppupelissä todellinen shown varastaja on ehdottomasti Crucible joka ei ole vain hienoimpia aseita, vaan myös yksi vahvimpia ja tyylikkäimpiä käyttää. Jokaisen aseen kanssa pelissä on aivan omanlaisensa fiilis ja eri aseiden yhdisteleminen todellakin pitää meiningin mielekkäänä. Rajallinen ammusmäärä lisäksi pakottaa käyttämään monia aseita, mikä pitää pelattavuuden vaihtelevana ja koukuttavana. Pyssyjen lisäksi mukaan mahtuu vähän muutakin, sillä esimerkiksi klassinen moottorisaha on edelleen erittäin arvokas työkalu, mutta uusiakin ilmestykiä löytyy jotka omalla tavallaan merkittävästi lisäävät pelin monipuolisuutta ja taktisuutta. Valtaosaa aseista voi lisäksi päivittää erilaisilla lisätehosteilla jotka rikastavat entisestään toimintaa.

Valtava määrä aseita tulee todellakin tarpeeseen sillä demoja on kaikkialla ja ne käyvät kaikki kimppuun täysin armotta ja paikoitellen totaalisella ylivoimalla. Valikoimasta löytyy suht perustasoisia pirpanoita kuten Imppejä, soldiereita ja cacoedemoneita joista pääsee hyvin äkkiä eroon, mutta vastapainona on astetta kovempia mörköjä kuten revenanteja, mancubukseja ja pain elementaleja. Puhumattakaan niistä vihollisista jotka vastaavat yksinään useampaa kymmentä demonia, kuten Baron of Hell, Archvile tai Cyberdemon. Täysin uusiakin demoneja löytyy kuten Doom Hunter, Whiplash ja oma ylivoimainen suosikkini kaikista demoneista koko sarjassa; Marauder. Monilla demoneilla on todella kovia temppuja ja hyvin omanlaatuisia taktiikoitaan, heikkouksistaan puhumattakaan. Pinky esimerkiksi kärsii eniten vahinkoa selkäpuolelta ja mitä tulee hyökkäystaktiikkaan, Hell Knight käy päälle kuin raivo härkä. Muutamat demonit liittyvät taisteluun suurina laumoina, kun taas tiettyjä demoneja ei liity taisteluun kuin yksi kerrallaan. Tietyt aseet sopivat paremmin toisia demoneja vastaan kuin toiset ja tässä mielessä kattava valikoima aseita ja vihollisia pitää menon kokoajan todella mielekkäänä.

 

Tarina on siellä jossakin

Pelin tarina on pitkälti vain syynä demonien lahtaamiselle eikä päähenkikölän saappaissa seisova Doom Slayer ole kovinkaan puhelias. Lisäksi hän suosii suoraviivaista lähestymistapaa erilaisiin ongelmiin, mikä on tässä tapauksessa juurikin se oikea tapa, sillä se istuu pelin asenteeseen erinomaisen hyvin. Tarinan edetessä tapahtuu yhtä jos toista, mutta missään kohtaa tarina ei ole se isoin juttu, se on lähinnä se jokin mikä tarjoaa ajottaista vaihtelua ympäristöihin ja päämääriin kentässä kuin kentässä.

Koska kyseessä on jatko-osa, niin pelin on täytynyt kehittyä jollakin tavalla, jotta se ei olisi täysin vanhojen ideoiden toistava ja Doom Eternal on tässä suhteessa enemmän kuin onnistunut. Uudet temput eivät liity vain aseisiin ja vihollisiin sillä pelihahmokin osaa uusia juttuja. Näistä näkyvin lienee tuplasyösky joka lisää toimintaan merkittävästi liikettä ja vauhtia. Siinä missä tuplahyppy on vahva idea, niin kun mukaan heitetään mahdollisuus syöksyä pari kertaa, niin vauhtia tulee merkittävästi lisää toimintaan. Uutena juttuna tulee myös seinillä kiipeily. Tietynlaisella seinustalla voi kiivetä ylöspäni ja varsinkin ensimmäisillä kerroilla se on yllättävän hienoa kun pelihahmo tarttuu asenteella kiinni rapatusta seinästä ja kiipeää sitä ylöspäin. Tasohyppely on monesti kivana lisänä, mutta välillä tuntuu että siitä olisi voitu tehdä myös enemmänkin sellaista vähän sinne päin tyylistä. Joskus tuntuu että tarttuminen milloin mihinkin on yllättävän tarkkaa, mutta se voi johtua muutamista kohdista joissa kyseinen temppu pitää tehdä jotta pelissä pääsee eteenpäin. Muutamia satunnaisia pulmiakin on mukaan pitänyt änkeä, hidastamaan peliä.

Eräs asia pelin yleisessä tyylissä myös iskee kuin leka kiviseinään, nimittäin äänimaailma. Tämä on sellainen asia johon ei kovinkaan usein todella kiinnitä huomiota, mutta kun se nappaa niin se nappaa aivan omanlaisella painollaan. Doom Eternalin tapauksessa kyse ei ole vain rokkaavasta musiikista joka on enemmän kuin napakymppi. Tässä pelissä kaikkien aseiden ja demonien äänetkin ovat kuin tarkoin valittuja korostamaan tilannetta. Aseiden laukaukset kuullostavat todella hyvältä, kaikki räjähdykset ja osumat ovat todella mielekkäitä ja kun tämä yhdistetään erinomaiseen graafiseen ulkoasuun ja paikoin hyvin värikkäisiin ammuksiin ja hurmeisiin osumiin, niin kyllähän se vain lisää pelin nautinnollisuutta. Puhumattakaan glory kill pätkistä jotka ovat edelleen läsnä ja näyttävät todella upeilta.

 

 

I%20have%20the%20power.jpg?1593885702

I have the POWER!

 

 

Oikealla tavalla tehtyä tutkimista ja haasteita

Koska pelkkä suoraviivainen räiskintä voi olla vähän itseään toistavaa, niin peliin on lisätty myös kaikenlaista pientä kivaa lisätekemistä. Pääasiassa se on joko hahmon kehitykseen liittyvää tekemistä tai keräiltävien esineiden metsästämistä. Keräiltäviä esineitä on todella paljon joka paikassa ja näihin kuuluvat niin huijauskoodit kuin lelu-ukotkin, jotka ovat kaikessa koomisuudessaan todella hauskan näköisiä ja veikeitä. Keräiltävien esineiden suhteen jatketaan siis samalla tiellä kuin edeltäjänkin tapauksessa, mutta tällä kertaa pelihahmon monipuolisemmat ominaisuudet mahdollistavat monipuolisemmin piilotetut esineet. Joskus esineet ovat yksinkertaisesti vain haljenneet seinämän takana, kun taas toisinaan esineelle pääseminen voi vaatia monenlaista hyppimistä ja syöksymistä, puhumattakaan piilotettuja paikkojen löytämistä. Kentät ovat aika laajoja ja täynnä hyvin sellaisia pieniä yksityiskohtia. Tietyn esineen löytäminen ilman karttaa on paikka paikoin mahdotonta, minkä takia omat hahmopäivitykseni olivatkin kartta- ja navigointipäivityksiä.

Erityisen mielekästä piilotetuissa esineissä on se, että ne harvemmin ovat piilotettu siten, että niitä ei voi saada kuin tietyssä kohtaa. Kun kenttä on lopussa, niin pelaaja voi teleportata lähemmäs mihin tahansa kentällä ja etsiä mahdollisesti missaamansa esineet. Omalla kohdalla pakkomielteinen kenttien kerralla suorittaminen tosin johti siihen että karttaa tuli vilkuiltua lähemmäs kokoajan, jotta ei tarvitse palata enää taaksepäin. Kenttien täydellinen suorittaminen ei ole pakollista sillä monet keräilyesineet ovat vain kivoja lisiä, mutta hahmonkehityksessä tärkeät salaisuudet ovat hyvin arvokkaita. Tästä syystä kaikkine viholliskohtaamistenkin suorittaminen on hyvin tärkeää, jotta voi saada kaikki mahdolliset asepäivitykset.

Kenttien uudelleenpelaaminen ei sekään ole pois suljettua, sillä keräiltäviin esineisiin kuuluu myös huijauskoodeja joilla pystyy muuttamaan tiettyjä asioita pelissä ja siihen kuuluu niin loputtomat ammukset kuin loputtomat elämätkin. Tämä on juurikin oikea tapa rikastaa kokemusta, sillä tälläisiä puolia ei peleissä tunnuta käyttävän läheskään tarpeeksi. Siitäkin huolimatta että ne ovat yksinpeleissä erinomainen tapa tehdä kokonaisuudesta todella monipuolinen ja lisätä uudelleenpeluun arvoa.

 

Sarjansa paras ja genrensä parhaimmistoa

Tuho Ikuinen on monella tavalla enemmän kuin onnistunut FPS peli. Se on graafisesti ja äänimaailmallisesti todella upea, pelattavuus on jämpti ja se Doom asenne on vahvasti läsnä. Pelkästään se että aseita ei juuri latailla ja horjutetut viholliset Doom Slayer murskaa paljain käsin korostaa sitä voimaa, mitä tässä hahmossa on sisällä ja se miten se välittyy pelaajalle on enemmän kuin upeaa. Peli siis näyttää ja tuntuu niin upealta että sen parissa kyllä viihtyy ja pelin käy läpi ehkä vähän turhankin nopeasti. Monien FPS pelien kanssa nimittäin ei jaksa pari tehtävää putkeen, koska meno alkaa puuduttaa ja toistaa itseään turhankin paljon. Doom Eternal on aivan toista maata, sillä se pitää pakotetusti jättää aina välillä rauhaa, että siitä pystyy nauttimaan pidemmän aikaa. Kyllähän tähänkin tulee ajoittain vähän sellainen ähky olo, mutta toiminnassa on aivan omanlaisensa tunne, johono muut räiskinnät eivät vain tunnu pääsevän ja se tekee tästä genrensä parhaimmistoa. Helposti.

Doom sarjan tapauksessa Eternal on helposti se paras peli sillä se vain näyttää ja tuntuu paremmalta kuin yksikään aiempi ja loppuhuipennus todellakin kruunaa kokonaisuuden, sillä toisin kuin eräs toinen pomotaistelu, viimeinen pomotaistelu on ei ärsyttävillä tavoilla haastava. Viimeine taistelu on juurikin oikeilla tavoilla mielekäs koska parhaisiinkin aseisiin saa varsin kiitettävästi ammuksia ja ammuttavaa riittää. Tämä loppuhuipennus viimeistään tekee sen lopullisen vaikutuksen, jonka jälkeen on pakko todeta että kyllähän Eternal on sarjansa paras peli.

Yhteenveto

Doom Eternal on erittäin mielekäs peli pelata ja se on selvästi se pääidea. Tarina tuntuu olevan siellä taustalla vain kivana lisänä ja pääpaino on pelattavuudessa. Räiskintää maustetaan monilla piilotetuilla esineillä ja erinäisillä haasteilla, mutta kyllä se kaikkein merkittävin ja mielekkäin vaihtelu tulee aseiden ja vihollisten eroista jotka estävät menoa muuttumasta liian itseään toistavaksi, vaikka kuten monien räiskintöjen kanssa, siihenkin voi pitkässä juoksussa vaipua. Doom Eternal on kuitenkin siinä mielessä erittäin esimerkillinen räiskintä, että se ei juuri koskaan todella tunnu itseään toistavalta sillä aseiden ja vihollisten monipuolisuus ja vaihtelu pitää pelin alusta loppuun asti erittäin hyvänä pakettina.

 

+ Räiskinnän mielekkyys ja tyylikkyys

+ Paljon erilaisia aseita ja paljon erilaisia vihollisia

+ Ulkoasu, äänimaailma ja asenne

 

- Maailmat ja pelattavuus toistavat samoja ideoita

- Kaatuilu ja bugittaminen

 

Arvosana: 8,7

 

Fantastinen