Pitkä matka alkaa läpi hyytävän erämaan

Metro 3 jatkaa kahden aiemman pelin tarinaa ydinsodan runtelemassa maailmassa täynnä mutatoituneita eläimiä ja epätoivoisia ihmisiä joille väkivalta monesti on se vastaus kaikkeen. 

PlayStation Now

Metro: Exodus

Metro sarja on itselleni varsin tuttu koska kaksi aiempaa peliä on tullut pelattua Redux tuplapaketin ansiosta. Mitään isompia odotuksia niitä kohtaan ei aikoinaan ollut mutta ne onnistuivat olemaan varsin toimiva kaksikko. Metro 2033 ja Metro: Last Light eivät eronneet toisistaan juurikaan sillä niiden pelattavuus, tunnelma ja tyyli olivat hyvin samanlaisia. Varsin suoraviivaisia, immersiivisiä ensimmäisen persoonan räiskintää ja hiiviskelyä yhdisteleviä tarinoita ydinlaskeuman muokkaamasta Venäjästä. Laskeuman vuoksi ilman on myrkyllistä hengittää ja eläimet ovat mutatoituneet mitä hurjemmiksi hirviöiksi, eikä ole ihmiskuntakaan päässyt pakoon laskeuman vaikutuksia. Metrotunnelit ovat "turvallisia" alueita joissa selviää ilman kaasunaamaria ja jossa hirviöt pysytytään pitämään edes hieman kurissa. Kaksi ensimmäistä peliä olivat varsin suoraviivaisia, tarinapainotteisia tapauksia joista ensimmäistä en "osannut" pelata sillä oikealla tavalla, saaden siten sen kaanonin lopetuksen (huonon lopetuksen) mutta toisen pelin aikaan tiesin mikä on pelin henki ja sain taas kaanon lopetuksen (hyvän lopetuksen).

Pako Moskovasta

Pelin päähenkilö on kahdesta aiemmasta pelistä tuttu Artyom. Hänen äänensä kuulee kun hän päiväkirjamaisesti selostaa tapahtumia tehtävien välillä mutta kun pelaaja on puikoissa, on Artyom hiiren hiljaa ja antaa muiden hoitaa puheet. Ensimmäisen pelin aikaan nuori ja kokematon tiedustelija otti yhteen mystisten olentojen kanssa, tappaen ne lopulta itse, mutta kun hän tajusi totuuden, se satutti. Toisen pelin aikaan Artyom päätyi kohtaamaan kyseisen rodun nuoren jälkeläisen ja saavuttamaan oman pelastuksensa, samalla kun hän pelasti tämän olennon ja saattoi sen yhteen selvinneiden lajitoveriensa kanssa. Siinä samalla pelaaja joutui heijastelemaan omia valintojaa, kun moraalinen kompassi näki kaiken. Nyt kun kolmas peli alkaa on kulunut jo aikaa. Artyom on naimisissa Last Lightista tutun Annan kanssa ja appiukko Millerin käskyistä huolimatta, Artyom tutkii ulkoalueita, kuin etsien jotakin, uskoen että elämää on Moskovan ulkopuolellakin. Lopulta muutaman mutkan kautta Artyom yhdessä Spartan joukon kanssa lähtee Moskovasti ja suuntaan kohta erämaata, joka on huomattavasti vähemmän elinkelvoton, kuin heille on vuosikaudet väitetty.

Tarina seuraa sotilasyksikön matkaa junalla pitkin Venäjää, kohti Volgaa ja Kaspian merta. Mutta matka on kaikkea muuta kuin helppo, sillä mukana on hidasteita, hirviöitä ja monenlaisia ihmisiä ja ympäristöjä. Exodusin ympäristöt eivät ole pelkkää pimeää maanalaista tunnelia tai ränsistyvää maanalaista kaupunkia tai ajoittaista kylmää sodan raunioittamaa maanpintaa. Exodus tarjoaa paljon enemmän sillä alueet muuttuvat merkittävästi kun peli etenee. Vastaan tulee monia hyvin tuttuja videopeliympäristöjä, jotka ovat kaikki kuitenkin hyvin uskollisia kirjasarjan ajatuksille ja Venäjän maantieteelle. Vaihtelua ei sitäkään puutu, sillä tuntuu että jokaisella alueella on omanlaisensa tyyli. Muutamat kentät ovat hyvin laajoja, lähes avoimia pelimaailmoja, mutta kuitenkin sen verran pieniä ja hallittuja, että ei niihin eksy tai kyllästy. Mikään alue ei veny tarpeettoman laajaksi ja vaikka paria aluetta onkin hyvin isoja ja vapaasti tutkittavissa, voi tarinan käydä läpi hyvin nopeasti jos niin päättää, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin onnellinen.

Matkan aikana koetaan monenlaisia tapahtumia. Vaikka eteenpäin voi painaa hyvin nopeasti ilman mitään erikoisempaa miettimistä, niin valtava osa pelin tunnelmallisesta painokkuudesta ja tarinankerronnasta tapahtuu monia pieninä hetkinä jotka pelaajan pitää päättää tehdä. Monesti kyse voi olla siitä että ennenkuin lähtee hytistään, istuu vielä hetken vaimonsa vieressä ja kuuntelee hänen puhettaan. Toisinaan taas voi olla hyvä ajatus odottaa ja katsoa että olisiko muilla ryhmäläisillä jotakin mielessään.

Nyrkki vai veitsi

Iso osa Metro sarjan tyyliä perustuu väkivaltaan. Pelissä voi panostaa vahvasti myös hiiviskelyyn ja monesti se on jopa suotavaa. Itse en ole siinä kuitenkaan kovin hyvä ja lähemmäs kaikki hiiviskelynä alkaneet tilanteet päättyivät taisteluun. Ratkaisevaa on kuitenkin se, miten tilanteet sitten lopulta aikaa ratkaista. Helppo tapa on tietenkin ottaa ase käteen ja tappaa kaikki mikä käy päälle. Siten monet tilanteet helposti päättyvätkin ja erilaisten mutanttien kanssa tässä ei ole edes mitään ongelmaa, se on lähemmäs normaalia. Kahden ensimmäisen pelin kokeneena uskoin kuitenkin tietäväni miten Metro toimii, eli väkivaltaa pitäisi välttää, kunnes se on ainoa jäljellä oleva keino. Mutanttien kanssa kuitenkin itse käytin oitis aseita hyödykseni enkä sitä juuri miettinyt. Ihmisten kanssa on kuitenkin aina monimutkaisempaa sillä varsinkin tällä kertaa moraalisysteemiä korostaa sekin, että mitä muut ihmiset tulevat ajattelemaan Artyomin toiminnasta.

Jos tappaa kaiken mitä vastaan tulee, pääasiassa ihmiset jotka eivät ole lähtökohtaisesti hyökkäyskannalla, tekee asioista paljon vaikeampia itselleen. Monilla alueilla on tiettyjä ihmisryhmiä jotka lähinnä puolustavat omaa aluettaan tai ajattelutapaansa kun ei eivät muusta tiedä. Mutta sitten on ryhmittymiä jotka lähtökohtaisesti ryöstelevät ja turvautuvat väkivaltaan eikä heidän tappamisensa ole samalla tavalla moraalitonta kuin ns. tavallisten ihmisten. Ne joilla ei ole muuta vaihtoa, eivät tiedä paremmin tai jotka elävät omalla tavallaan ja joiden alueelle muukalaiset (pelaaja joukkoineen) tunkeutuu, vain puolustavat itseään jolloin heidän tappamisensa voi olla se moraalittomampi ratkaisu, puhumattakaan siitä, mihin se voi johtaa. Jos pelisarja ei ole entuudestaan tuttu, voi ensimmäisen isomman alueen lopputulos mennä pahasti metsään isossa kokonaisuudessa, jos pelaaja ei tiedä miten tämän pelisarjan maailma toimii, tai vaihtehtoisesti ei kuuntele mitä hänelle kerrotaan. Ryhmäläiset kuten vaikkapa Anna, nostavat esiin hyviä pointteja siitä, miten voisi olla järkevää toimiva, eli mitään ei jätetä täysin arvailun varaan eikä peli ole tarinallisessa mielessä mitenkään epäreilu.

Ajoittain peli menee huomattavasti toiminnallisempaan suuntaan ja itse pidän siitä, sillä monesti on todella miellyttävää mennä mukaan hurjaan ammuskeluun ja taisteluun jossa pääsee käyttämään monia erilaisia aseita. Sitten ajoittain hienovaraisempi lähestymistapa on suotavampi, jolloin joutuu miettimään enemmän että mitä tekee. Viholliset voi lähietäisyydellä tyrmätä nyrkein, jolloin he selviävät ja tämä on se huomattavasti mukavampi vaihtoehto. Vaikka tyrmäisi kaikki tavallisetkin ihmiset, niin se on hyvä asia, koska he selviävät ja tietyssä pisteessä, jäljellä olevat voivat antautua, jolloin heidätkin voi tyrmätä, jättää rauhaan tai vaikka tappaa. Myös vihamielisemmät ihmiset voivat antautua kun heidän vahvuutensa romantaa. Ampuma-aseiden kanssa ei ole kivaa tapaa, sillä niillä voi vain tappaa. Tietyissä tilanteissa se on ok, mutta monesti kannattaa miettiä.

Vaarat voivat vaania vaikka missä

Pidä huoli varusteista ja ne pitävät huolen sinusta

Aseet ja varusteet ovat monissa tilanteissa hyvin ratkaisevassa asemassa sen suhteen, mitä voi ja mitä ei voi tehdä, tai miten helposti voi edetä valitulla tavalla. Aluksi varusteita on vähänlaisesti, mutta pelin edetessä valikoima kasvaa varsin kattavaksi. Asevalikoimaa on paljon ja kenttä kentältä variaatio kasvaa. Aseet ovat muokattavissa varaosien ja varusteiden kautta mikä tuo mukanaan lisää taktisuutta. Muokkaukset auttavat niin tähtäyksen kuin vakaudenkin kanssa, tulivoimaa unohtamatta. Aseiden muokkaaminen korostaakin pelaajan omaa tyyliä sillä ratkaisevaa voi monesti olla se että mitä aseita on ja kuinka paljon ammuksia aseisiin on. Revolverista voi muokata tarkkuuskiväärimäisemmän kunnes saa paremman pitkän matkan aseen kun taas haulikko on poikkeuksetta lyhyen matkan ase. Ampuma-aseiden tukena on myös polttopulloja ja heittoveitsiäkin, mutta myös vihollisten välttely ja harhauttaminen ovat hyviä tatkiikoita.

Aseiden muokkauksen lisäksi niiden huoltaminen on iso osa kokonaisuutta. Yksi parhaita esimerkkejä varusteiden kulumisesta on kaasunaamara, joka on yksi pelin arvokkaimpia esineitä. Tietyillä alueilla ei selviä ilman kaasunaamaria ja taistelussa se voi herkästi vaurioitua, jolloin se pitää välittömästi paikata. Aseissa ei ole tälläisiä samanlaisia puolia, mutta jos niitä ei koskaan putsaa, niiden teho ja tarkkuus laskevat ja niistä tulee lähes hyödyttömiä.

Varusteet eivät keskity vain aseisiin, sillä monet varusteet mahdollistavat paljon hienovaraisemmankin toiminnan. Tiedustelijan varusteita ovat niin kompassi, kiikarit kuin pimeänäkölasitkin. Kompassi näyttää mihin pitäisi suunnata ja pimeässä näkeminen auttaa merkittävästi monissa paikoissa etenemään varovaisemmin. Tutkimalla paikkoja tarkkaan ja perusteellisesti, voi löytää hyvin arvokkaita varusteita jotka mahdollistavat erilaiset taktiikat ja varustelut. Jotkut asusteet mahdollistavat suuremman ammusmäärän kantamisen kun taas toiset suuremman määrän toisenlaisia tarvikkeita. Mitään tavaraa ei voi kantaa loputtomasti mukanaan, joten säännöstely on tärkeää. Liian tuhlaava lähestymistapa voi tehdä seuraavasta osuudesta liian vaikean, mutta myös liian varovainen varusteiden käyttö voi tehdä osuudesta tarpeettoman vaikean. Tietyt resurssit ovat hyvin runsaita kun taas toisia on hyvin vähän. Tässä nousee esiin esineiden tuhoamainen, materiaalien vuoksi, joista voi sitten rakentaa jotakin muuta.

Rujoa tyyliä ja taktista immersiota

Tyylillisesti Metro Exodus on hyvin immersiivinen peli ja se näkyy parhaiten siinä, että mitään erityisiä valikoita pelissä ei ole. Pausella pelin saa pysäytettyä, mutta jos pelissä itsessään haluaa tehdä jotakin, niin se tapahtuu pelin sisällä ja kaikki tapahtuu omalla tavallaan, joka pyrkii olemaan mahdollisimman elävää. Kun Artyom katsoo karttaa, hän ottaa fyysisen kartan esiin jonne hän merkkaa määränpään ja kiinnostavat paikat. Tavoitteet hän myös kirjaa ylös ja pelaaja voi tarkistaa ne kartan kääntöpuolelta. Mitään turhia valikoita ei juuri ole. Nappia painamalla tietysti näkee paljonko vaikkapa heittoveitsiä on tai mitä aseita voi käyttää, mutta esineiden tekeminen ja aseiden muokkaaminen tapahtuu repun kautta ja samalla aikaa kun peli etenee. Tälläinen lähestymistapa korostaa pelin immersiivisyyttä. Tiettyjä asioita pitää näyttää pelaajalle valikoilla ynnä muilla, mutta tapa jolla Metro käyttää näitä, korostaa sitä miten paljon niiden esittämiseen on nähty vaivaa.

Metro on tunnelmallisesti erittäin hienon näköinen peli eikä sen jaksotuskaan ole missään nimessä huono. Taistelu on varsin toimivaa ja mielekästä, mutta ikävän usein siinä korostetaan sen välttelyä viimeiseen asti. Tyylikkyydessä kuitenkin näkyy sellainen maailmanlopun jälkeisen maailman ote jossa ammuksia on vähän, aseet ovat mitä ovat ja resurssien etsiminen on tärkeää. Siinä mielessä peli onnistuu erittäin hyvin tuomaan esiin tälläisen samanlaisen otteen mitä vaikkapa Last of Us pelissäkin pääsee kokemaan. Ammuksia ei ole tuhlattavaksi asti, paikkojen tarkka koluaminen on tärkeää ja sinä vain on jotakin todella mielekästä, kun etenee hissuksiin erämaassa ja muutamalla tarkalla laukauksella poimii vihollisia, ilman että he edes huomaamat. Sitten vähän aikaa myöhemmin, ei näy vihollisia yhtään, mutta sellainen vaaran ilmapiiri ei katoa mihinkään.

Pelin moraalisysteemi on hyvin salaperäinen, sillä missään ei ole mittaria joka kertoisi että onko pelaaja millaisella tasolla, se selviää yleensä silloin, kun tapahtuu jo jotakin peruuttamatonta. Tämä sopii yleiseen tunnelmaan erityisen hyvin puhumattakaan siitä miten paljon pelin moraali korostaa pelin tiettyä harmaahkoa yleisasennetta. Peli ei ole suoranaisesti mustavalkoinen eikä pahojen asioiden tekeminen esti tekemästä hyviä asioita jos haluaa vaihtaa otettaan. Mutta tiettyjä asioita ei voi perua.

Hyvin jaksotettu, huonosti painotettu

Pelin ehkä heikoimmat asiat ovat sen tietynlaisessa hitaudessa ja hiiviskelyn korostamisessa. Tämä on valittevasti niitä tapauksia kun hiiviskely nostetaan toiminnan edelle, jos haluaa hyvän lopetuksen. Omalla kohdalla usein päädytään tilanteeseen jossa nyrkit puhuvat kun hiiviskely ei ole erityisen hauskaa puuhaa. Artyom ei ole erityisen ketterä, mutta jerkkua löytyy, kun hän pystyy hyvin helposti lyömään porukkaa tajuttomaksi. Tätä kautta pelissä korostuu tosin myös se, että vaikka tilanteet voi ratkoa monin tavoin, niin hyvin usein pitäisi pyrkiä hiipimään, sillä kun viholliset käyvät päälle, niin he kaikki tuntuvat oitis tietävän missä pelaaja on, ja kaikkien tyrmääminen voi olla haastavaa. 

Kun useamman kerran joutuu tilanteeseen jossa pitää joko tappaa tai tyrmätä kaikki päästäksee oikeasti eteenpäin, niin alkaa tuntua että peli toistaa samaa idea uudestaan ja uudestaan. Erityisen ärsyttävää pelissä on se, että hyvin monissa tilanteissa se hiiviskely on korostetusti se "oikea" vaihtoehto. Tietysti voi hoitaa kaiken ammuskelemalla mutta jos oikeasti pyrkii siihen hyvää lopetukseen niin monissa tilanteissa joutuu aina pyrkimään siihen ei väkivaltaiseen lähestymistapaa tai siihen että ei tapa porukkaa. Itseäni nyppii se kun pelin lopetus on hyvä jos hiiviskelee ja paha jos ammuskelee, siinä kun menee samalla se mielekkyys pelistä. Lopetuksen tulisi perustuva valintoihin jotka eivät ole lähemmäs yksinomaan riippuvaisia siitä, mitä pelityyliä suosii, itse kun en hiiviskelystä todella nauti, niin kyllähän tämä syö pisteitä. Vaikka tehtävien ympäristöt muuttujat ja muuttujat ovat erilaisia, niin silti tuntuu että sellainen yleinen idea on melkein aina sama.

Pelin jaksotus toimii huomattavasti paremmin kuin pelin painotus. Välillä tekeminen on suoraviivaista ja välillä huomattavasti vapaampaa sivutehtävineen ja tutkittavine paikkoineen. Aina välillä on myös tarinaa kuljettavaa tekemistä toiminnallisemman meiningin tueksi. Koska mitään ei oikeastaan pelissä ole niin paljon että se alkaisi ideallisesti toistaa itseään, toimii kokonaisuus todella hyvin. Siis tietyt tehtävät kyllä toistavat itseään, mutta laajoja maailmoja, suoraviivaisia maailmoja ja tarinapätkiä on hyvin säännöstellysti. Metro Exodus ei ole pääjuonen tapauksessa erityisen pitkä peli, mutta kaikki sivutekeminen ja peliin uppoutuminen kyllä pidentää kokonaisuutta varsin paljon. Ongelmallista on enemmänkin pelin painotus niissä tarinallisesti ratkaisevissa osuuksissa.

Yhteenveto

Metro Exodus on Metro sarjan tasolla pitkälti samaa tasoa kuin kaksi aiempaa. Maailmanlopun rujo kurimus on näyttämönä erittäin hieno ja muutenkin peli onnistuu ulkoisesti olemaan erittäin upea ilmestys ja yksi immersiivisimpiä ensimmäisen persoonan pelejä. Peli on toiminnassa hyvin mielekäs, vaikkakin se painostaa pelaajaa olemaan huomattavasti hiiviskelevämpi kuin taistelevampi. Pelattavuus toimii hyvin ja vaihtoehtojakin on, puhumattakaan niistä monista pienistä yksityiskohdista.

+ Maailmanlopun asetelma

+ Erinomainen tunnelma ja rujo tyyli

+ Monet pienet yksityiskohdat ja jaksotus

+ Toiminnallinen pelattavuus

- Hiiviskelyn korostaminen/suosiminen

- Toiston maku ja pelaamisen painotus

Arvosana: 8,0

Mahtava