Kirjastojen valikoima on pelien tapauksessa varsin kattava ja monesti tätä kautta tulee kokeiltua montaa peliä, jota ei muutoin ajattelisikaan, samaan tapaan kuin PS Plussan katalogin kanssa. Kynnys kokeilla jotakin peliä on siis hyvin alhainen, mutta helposti monien pelien kanssa myös pettyy, jos odotukset ovat jostain syystä vähän korkeammalla.
Viime vuonna kirjastosta lainattujen pelien kokoelma yhdessä Sattuma paketissa ilman mitään sen ihmeellisempää. Sanotaan että ne jotka olivat erityisen hyviä, saivat kokonaan omat arvionsa ja nämä ovat enemmänkin niitä, joista ei sitten syystä tai toisesta keksinyt ihan niin paljoa sanottavaa että niistä olisi korostanut kokonaan oman arvionsa, syystä tai toisesta. Osan kohdalla taas, unohtui ja nyt ne tulivat vastaan, vaikka arvio olisikin kirjoitettu jo jonkin aikaa sitten.
Returnalin rauhallisempi serkku
Arvet Yläpuolella
Scars Above
Peli josta nimi ei kerro oikeastaan mitään eikä avaa kokonaisuutta oikeastaan mitenkään. Tämä on kuitenkin sellainen peli joka vaikutti joskus kiinnostavalta kun siitä oli nähnyt vähän pelikuvaa. Tästä tuli mieleen nopeasti mieleen Returnal, mutta ilman hektistä luotihelvettitoimintaa, jonka tilalle paljon suunnitelmallisempi lähestymistapa.
Scifihaaksirikko vihamielisellä planeetalla
Pelin alku tuo mieleen lukuisia muita avaruusseikkailuja ja tapa jolla peli sitten lähtee hiljalleen etenemään tuo mieleen myös yhden jos toisenkin scifirymistelyn. Pelaajan ohjaama Kate (Erin Yvette) on tiedeupseeri avaruusaluksella ja kun kaikki sitten yllättäen menee pahasti pyrstölleen ja Kate herää tuntemattomalla planeetalla, erillään muusta miehistöstä ja ilman mitään tarvikkeita, vaikuttaa tilanne aika lohduttomalta. Kate alkaa hiljalleen tutkia ympäristöään, haalia kasaan tarvikkeita ja siinä samalla selvittää että mitä on tapahtunut ja onko hän ainoa joka on vielä hengissä. Tarinallisesti kokonaisuus etenee varsin hyvää vauhtia, aluksi, mutta alkaa parin käänteen jälkeen todella laahata eteenpäin eikä loppuratkaisukaan tarjoa varsinaisesti mitään kovin erikoista.
Pelimaailmana planeetta tarjoaa oikein mielekästä katseltavaa sillä erilaista ympäristöä löytyy luolasta ja lumi-ihmemaasta alkaen, joiden jälkeen vehreä niitty on oitis todella suuri tyylillinen harpaus, hyvällä tavalla. Scars Above on kivan näköistä katseltavaa ja ympäristöjen erikoisuudet tarjoavat mukavasti scifi tunnelmaa. Peli on tässä mielessä erittäin onnistunut, mutta pelin varsinainen oma juttu ei isommin välity kokonaisuudesta minkä vuoksi pelistä tulee hyvin pitkälti samanlainen fiilis kuin monesta muustakin samanlaisesta pelistä. Returnal on yksi peli joka tästä tulee tavallaan mieleen, mutta näiden kahden pelin erot ovat todella selkeät, vaikkakin niillä on asetelmallisesti samat runkopalikat. Scars Above on toiminnallisessa mielessä merkittävästi hitaampi ja paljon suunnitelmallisempi, siinä missä Returnal on nopeatempoista räiskintää suurella määrällä asioita jotka yrittävät vain vaikeuttaa pelaajan matkaa. Scars Above on tunnelmallisempi ja merkittävästi helpompi kokonaisuus jossa tarinankerronnalla on suurempi rooli ja toiminta on enemmänkin sellainen toissijainen osa-alue. Vihamielisellä planeetalla on toinen toistaan pahempia hirviöitä, mutta onneksi Katen kehittämä työkalu/ase kykenee vastaamaan useampaan haasteeseen sekä pulmanratkonnassa että taistelussa.
Hyvin tylsä ja itseääntoistava, hyvin äkkiä
Toiminnallisesti peli tarjoaa melko perusrunkoista ammuskelua ja jonkinverran lisävarusteita tarjoamaan vaihtelua. Pelin toiminnallinen perusasetelma on muutaman elementin ympärillä, joilla samalla aikaa ratkotaan pulmia ympäristössä ja taistellaan vihamielisiä hirviöitä vastaa. Tuli sulattaa jäätä, sähkö tekee enemmän vahinkoa märkiin kohteisiin ja jää jäädyttää nesteitä. Tämä systeemi on aluksi oikein kiva, mutta siitä tulee nopeasti todella itseääntoistavaa eikä pelin toiminnallisesta annista saa erityisen paljoa irti, koska se ei merkittävästi kehity pelin edetessä. On siis sääli että pelissä se osa joka monesti tälläisissä peleissä todellakin voi kantaa peliä varsin pitkälle, ei vain toimi ja on nopeasti hyvin tylsää.
Tämä yksitoikkoisuus on yksi pelin vallitsevia teemoja sillä erityistä vaihtelua ei ole luvassa juuri ollenkaan. Pulmanratkonta on eräänlaisena lisänä taistelun ohessa, mutta se ei ole missään kohtaa erityisen hauskaa sillä siinä missä joissakin peleissä pulmanratkonta on oikeasti hyvä lisä (hyvin harvoin), tällä kertaa se ei vain toimi koska lähestulkoon kaikki kohdat joissa on jonkinlaista pulmanratkontaa tuntuvat pääasiassa pelkältä täytteeltä ja näennäiseltä vaihtelulta joka ei kuitenkaan tarjoa mitään sellaista, mikä oikeasti kiinnostaisi. Jäljelle siis jää tarina, mutta kuten jo todettu, tarina ei isommin nappaa koska hyvän alun jälkeen se ei vain jaksa kiinnostaa ja on vain yksi osa-alue lisää joka ei vain toimi.
Scars Above on tyylikäs kokonaisuus joka olisi voinut toimia oikein hyvin, mutta ei onnistunut tarjoamaan mitään sellaista joka olisi oikeasti koukuttanut jatkamaan pelin kanssa. Tälläisenään se on lähinnä perustylsä scifiseikkailu joka on pääasiassa jokaisella mahdollisella tavalla aika tylsää pelattavaa, mutta ei kuitenkaan rikkinäistä sellaista ja ja jos muut scifipelit on jo kaluttu läpi, tämä tarjoaa ainakin siihen jotakin täytettä.
Yhteenveto
Scars Above on harmillisen tasapaksu kokonaisuus joka ei tunnu etenevän yhtään mihinkään. Pelissä on useita muuttujia, hienoja ympäristöjä ja scifiasetelmasta on otettu irti sentään jotakin. Pelin rytmitys tuntuu kuitenkin laahaavalta ja toimintaan menee yllättävän nopeasti maku, sillä se ei missään vaiheessa erityisemmin nappaa mukaansa. Tarina on astetta parempi, mutta sen kerronta ei ole se paras mahdollinen ja muutenkin pelin kanssa on vähän sellainen fiilis, että siihen on yritetty tuoda muuttujia änkemällä mukaan puzzleja, jotka tuntuvat todella pakotetuilta ja enemmänkin ärsyttäviltä hidasteilta, kuin kuin mielekkäältä vaihtelulta.
+ Asetelma ja aloitus on hyvä
+ Maailma ja ulkoasu ovat hyvin toteutettuja
- Melko tylsän tasapaksu toiminta
- Tarinan heikko rytmitys ja kerronta
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Valon ja pimeyden taistelu
Aeterna Noctis
Aeterna Noctis
Pelattu ihan sattumalta kivan näköisen kannen ansiosta, mutta hyvin nopeasti tästä tulee vähän sellainen fiilis että jos tästä olisi pelannut demoa jossakin vaiheessa, se kokeilu olisi saattanut jäädä todella lyhyeen sillä tämä on erittäin tylsä ja melko mitäänsanomaton tapaus.
Pimeyden puolella valoa vastaan
Pelissä on melko tyypillinen asetelma jossa Pimeyden ja Valon edustajat käyvät ikuista sotaa keskenään. Tällä kertaa vähän yllättävämmin pelaaja omaksuu Pimeyden kuninkaan roolin jolloin vihollispuolella on Valon kuningatar. Peli alkaa astelmasta jossa kuningas on hävinnyt viimeisimmän yhteenoton ja "kuollut". Uusi taistelu on vain ajan kysymys ja nyt on aika voimistua ja valmistautua seuraavaan yhteenottoon. Asetelma on hyvä, mutta tapa jolla tätä aletaan purkamaan, ei ole erityisen hyvä, sillä tällä aloituksella ja rytmityksellä Aeterna Noctis on hyvin laahaava kokonaisuus eikä edes pel toiminnallinen ote onnistu vakuuttamaan.
Aeterna Noctis on monella tavalla todella hyvin tavanomainen metroidvania joka näyttää todella kivalta ja on asetelmaltaan todella hyvä, mutta jonka kanssa tuntuu että oikeastaan mistään osa-alueesta ei ole otettu irti yhtään mitään ja kaikilla osa-alueilla on päädytty todella mitäänsanomattomiin ratkaisuihin. Täysin mahdollista on että peli alkaa paranemaan edetessään, mutta aloitus on niin heikko, että mieleenkiinto ehtii loppua hyvissä ajoin todella heikon rytmityksen vuoksi. Peli on paperilla siis todella lupaava, mutta toteutus ei onnistu viemään kokonaisuutta mihinkään mikä on sääli.
Yhteenveto
Aeterna Noctis on peli jonka aloitus on hyvin heikko. Peruspalikat ovat paikoillaan, mutta pelistä ei ole onnistuttu tekemään niin kiinnostavaa, että sen parissa viihtyisi. Toiminta on ihan kivaa, pelin asetelma on hyvä ja ulkoasuakin toimii, mutta rytmitys on niin huono että peli jää junnaamaan paikoilleen sen sijaan, että se veisi mennessään.
+ Hyvä asetelma hyvällä ulkoasulla
+ Peruskivaa toimintaa
- Heikko rytmitys hitaalla aloituksella
- Tylsä
Arvosana: 4,9
Huonommalla puolella
Dinosaur Destiny
Eksentrisenprimaalinen
Exoprimal
Tämä on sellainen peli joka on jäänyt jossakin kohtaa mieleen, mutta joka ei merkittävästi kiinnostanut. Joka tapauksessa sen verran kiinnostava että sitä ainakin tuli kokeiltua.
Vähän Dino Crisisiä, vähän Anthemia, vähän Earth Defenseä...
Exoprimal alkaa erittäin hyvin. Pelaaja kehittää oman pelihahmon, Ace, joka heitetään mukaan erikoisjoukkoon lupaavasti kehitetyssä tarinakokonaisuudessa, jossa päästään taistelemaan dinosauruksia vastaan. Tapa jolla dinosaurukset on liitetty tähän kokonaisuuteen tuntuu yllättävän kliseiseltä kikkailulta, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Taisteluhaarniskat erilaisine variaatioineen antavat hieman sellaisia vivahteita mitä myös Anthemissa oli, mutta yleinen asetelma on Exoprimalissa merkittävästi parempi, vaikka nyt ei lennellekään vaan liikutaan maan kamaralla ja ammutaan hirmuliskoja muiden exofighterien kanssa. Intron jälkeen tosin alkaa nopeasti tulla hieman sellaisia Marvel's Avengers tyylisiä viboja, kun koko moninpelipuolta aletaan enemmän tai vähemmän tuputtaa pelaajalle. Tässä kohtaa oma kiinnostus alkaa myös merkittävästi laskea, vaikka tukijoukko onkin suht toimiva ja pelissä voisi olla tarinallisesti potentiaalia.
Toiminta on pelin isoimpia juttuja ja se ei ole ihan niin mielekästä kuin tälläisessä pelissä voisi toivoa ja vähän samanlaisia fiiliksiä oli silloin joskus Divisionia pelatessa. Perusteet ovat kunnossa mutta pelistä puuttuu sellainen mielekäs ote jota mm. Marvel's Avengerissa oli, vaikka peli olikin sitten ihan muilla tavoin pilattu todella pahasti. Pelihahmolla on haarniskatyypistä riippuen jokunen erikoistemppu perustaistelun lisäksi. Dead-Eye on tulitaistelija kun taas Roadbloack on lähitaistelija ja Witchdoctor on enemmän tukihahmo. Jokaisella on roolinsa kokonaisuudessa ja hyvään tiimiin kuuluu kaikkia.
Se missä viimeiset rippeet kelvollisesta asetelmasta häviävät tulee siitä, että Exoprimal on melko puhtaasti moninpeli jossa kaksi eri tiimiä ottaa yhteen erilaisissa haasteissa, joissa pääasiassa tapetaan dinoja. Koska peli vaatii jatkuvan onlinen, niin jossakin vaiheessa tämä peli tulee kuolemaan pois ja loppuviimeksi täytyy todeta että ei tässä nyt niin paljoa menetätä sillä samanlaista pelattavaa saa Earth Defense sarjassa, vaikkakaan ei dinosauruksilla, mikä on Exoprimalin ylivoimaisesti suurin koukku, sillä ilman dinoja, tämä olisi melko peruspaksua räiskintäpuuroa, jollaista on saatavilla aika paljon ja monesti jonkinlaisella kampanjalla jos muiden pelaajien kanssa pelaaminen ei kiinnosta.
Yhteenveto
Exoprimal on yksi näitä typeriä aina online pelejä mikä on sääli sillä tästä olisi saanut aikaiseksi oikein hyvän kampanjarymistelyn, sillä nytkin pelissä on paljon vivahteita muista peleistä. Toiminnassa on jonkinverran muuttujia peli näyttää oikein hienolta ja tarinaakin on saatu vähän mukaan. Itseääntoistavuus on kuitenkin pelin yksi iso ongelma eikä Exoprimal muutenkaan merkittävästi eroa monista samankaltaisista peleistä, mutta jos dinosaurus teema osuu, niin kyllä tästä saa oitis vähän enemmän irti.
+ Dinosaurukset
+ Tyylikäs asetelma ja ulkoasu
- Itseääntoistava
- Melko herkkä kamera
- Pääasiassa vain moninpeli
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Yritä, kuole, yritä kuole...
Super Lihapoika
Super Meat Boy
Ehkä se tunnetuin kaikista "raivopeleistä" jossa kuollaan uudestaan ja uudestaan kunnes sitten ehkä päästään kentästä seuraavaan jossa voidaan taas kuolla uudestaan ja uudestaan ja niin homma etenee. Tämä on sellainen peli jota kannattaa ainakin kokeilla koska nykyään se vaikuttaa olevan yksi niitä pelejä jonka rooli pelihistoriassa on jo melko merkittävä.
Nopeasti asiaan ja nopeasti lihoiksi
Peli alkaa nopealla introlla jossa tavataan pelin päähenkilö Lihapoika, tämän tyttöystävä Laastarityttö ja paha tohtori Sikiö. Pahis vetää hyviksin rakasta turpiin ja kaappaa tämän joten hyviksen tehtävä on pelastaa neito hädässä. Simppeli tasohyppelytarina ja sitten menoksi. Tarina on simppeli ja siltä pelattavuuskin aluksi vaikuttaa, mutta kiihtyvään tahtiin pelattavuus muuttuu hyvin haastavaksi ja jos haluaa saada kaikki bonukset, se muuttuu haastavaksi paljon nopeammin.
Super Meat boy on vaikea peli, mutta pääasiassa oikeilla tavoilla, tai ainakin niin oikeilla kuin raivopelin on tarkoitus olla. Kentät ovat melko lyhyitä ja noudattavat melko simppeliä kaavaa, johon tulee pelin edetessä lisää muuttujia. Aluksi selvää pääasiassa hyppimällä, mutta kun mukaan tulee liikkuvia osia, muuttuu peli oitis paljon haastavammaksi, koska tarkkuutta vaaditaan melkoisesti. Oman lisähaasteensa tuovat myös keräiltävät esineet, laastarit, joita on aina välillä kentissä. Niiden kerääminen on täysin vapaaehtoista ja monesti niiden kanssa pitää tehdä vähän ylimääräisiä liikkeitä ja mennä ehdoin tahdoin vaaran vyöhykkeelle. Koska pelihahmo kestää kokonaista yhden osuman, ei virheisiin ole juuri varaa.
Omanlaisensa lisähaasteen kokonaisuuteen tuo se, että pelin ohjattavuus on aika liukas ja vaatii jonkinverran totuttelua että tarkemmissa hypyissä oikeasti onnistuu. Tämä näkyy myös siinä kun yrittää tehdä asioita erityisen nopeasti. Peräkkäisten hyppyjen tekeminen esimerkiksi ei välttämättä onnistu ihan niin jouhevasti kuin toivoisi ja liukkauden vuoksi tietyt liikkeet vaativat paljon harjoitusta ja johtavat usein turhautumiseen. Ohjattavuus ei ole millään tavalla täydellinen, eikä monesti edes erinomainen, vaan enemmänkin siedettävä. Mutta koska pelattavuus pysyy niin yksinkertaisena, ei opeteltavia asioita ole erityisen paljoa, minkä vuoksi kokonaisuudesta saa aika nopeasti kiinni ja asiat joita pelissä ihan oikeasti täytyy hallita ovat enemmänkin oikea ajoitus ja pelin edetessä useamman liikkeen yhdistäminen hyväksi komboksi.
Turhauttavaa ja tarkoituksella
Super Meat Boy on hyvin usein hyvin turhauttava peli. Yhtä kenttää voi joutua yrittämään uudestaan ja uudestaan ja kuolema voi tulla vastaan aina samassa kohtaa. Se että kenttää joutuu toistamaan uudestaan ja uudestaan on kuitenkin tehty yllättävän siedettävästi, sillä kuolemaa seuraa nopea uusi yritys ja koska kentät ovat simppelitä (aluksi) ja nopeasti pelattavia, voi osasta selvitä yllättävän äkkiä ilman isompia ongelmia, vaikka sitten toisia kenttiä voikin joutua yrittämään turhauttavan monta kertaa, ennenkuin edes pääsee ensimmäisestä merkittävästä esteestä eteenpäin. Tietyt toiminnot varsinkin tekevät haasteista monesti todella turhauttavia, mutta samalla aikaa pelissä oppii kokoajan tekemään uusia asioita tai ainakin vanhoja jo opittuja asioita paremmin, koska muutoin ei vain pääse eteenpäin.
Tasohyppelypelinä kokonaisuus toimii oikein hyvin ja omassa alagenressään Super Meat Boy on melko esimerkillinen tapaus. Se vaatii hermoja sillä tämä ei ole sellainen peli joka läpäistään pelailemalla, tämä läpäistään suorittamalla sillä tietyssä pisteessä kuolemat aletaan kenttäkohtaisesti laskea useamman käden sormin ja useamman kerran. Tähän on kuitenkin osattu tuoda mukaan yksi todella hyvä juttu, joka vähän osoittaa sitä että yrittämällä esteistä selviää. Kun kentän läpäisee, lähtevät kaikki pelaajan yritykset yhtä aikaa liikkeelle ja kun kerralla pari kymmentä lihapoikaa juoksee surman suuhun, on se aika huvittavaa katsottavaa ja todella hyvä tyyliseikka.
Super Meat Boyn vaikutuksia näkee monessa paikassa, sillä tasohyppelypelien joukossa Celeste, on hyvin läheinen hengenheimolainen tälle pelille. Kummallakin on oma tapa käsitellä pelaajan yrityksiä ja kumpikin muuttuu nopeasti haastavaksi. Ero tosin on siinä, että Celeste on tarinallisempi peli joka haluaa että pelaaja läpäisee kokonaisuuden ja kokee tarinan loppuun asti, kun taas Super Meat Boy tuntuu sellaiselta peliltä joka yrittää todella pysäyttää pelaajan ja saada luovuttamaan, sillä mitään apukeinoja ei ole, toisin kuin Celestellä. Tälläiset pelit ovat helposti niitä joihin mielenkiinto voi loppua todella äkkiä, mutta tässä joukossa Super Meat Boy toimii moni kaltaisiaan paremmin. Sanotaan että ei niin hyvin kuin Celeste, mutta merkittävästi paremmin kuin Cuphead (joka tosin on genrellisesti eri sorttia).
Yhteenveto
Super Meat Boy on genrenluoja ja vaikka vastaavia pelejä onkin tullut vaikka kuinka, niin tämä on edelleen yksi sellainen jota kannattaa kokeilla ylitse muiden samanlaisten raivopelien. Pelattavuus on simppeliä ja toimivaa, uudelleensyntyminen on vikkelää ja kentät melko lyhyitä ja vaikeus kasvaa melko sopivaa vauhtia, vaikka se alkaakin tietyssä pisteessä todella ärsyttää. Ulkoasu on myös todella hieno ja kaikessa yksinkertaisuudessaan Super Meat Boy on kokeilemiesarvoinen kokonaisuus, joka kuitenkin vaatii pelaajalta aika paljon.
+ Simppeli ja toimiva pelattavuus
+ Ulkoasu
+ Rytmitys
- Turhauttava tarkoituksella
- Hivenen itseääntoistava
- Melko liukas ohjattavuus
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Merkittävästi erilainen Street Fighter kuin monet aiemmat
Katutappelija 6
Street Fighter 6
Tässä pelisarjassa on pelattu jokusta peliä ja heti voidaan sanoa että ei ole tämän sarjan tyyli, pelattavuus tai hahmon napanneet samalla tavalla kuin useamman muun pelisarjan. Soul Calibur on ehdottomasti se paras ja kyllä Tekken menee myös tämän ohi, puhumattakaan monista pienemmistä pelisarjoista. Street Fighter 6 on kuitenkin lupaava tapaus siinä mielessä, että pelin kampanjassa luodaan oma hahmo, jota sitten aletaan kehittämään.
Tappelua kaduilla, kirjaimellisesti
Pelin asetelmasta tulee itsellä mieleen Soul Calibur 3:n Chronicles of the Sword, mitä pelisarja itsekään ei ole onnistunut toistamaan samalla laatutasolla. Soul Calibur 6 kyllä yritti Libra of Souls pelimuodossa, mutta lopputulos oli lopulta vain varjo siitä, mitä Chronicles of the Sword parhaimmillaan oli ja se oli PS2:lla, kun taas SC6 on PS4:llä. Street Fighter ei ole samaan päässyt missään vaiheessa ja onkin toiminut pääasiassa tappelupelinä ilman isompaa tarinaa, vaikka mukana olisikin ollut sellainen tavanomainen turnaus jonka lopuksi kustakin hahmosta saadaan jotain pientä kivaa näytöspätkää. Street Fighter 6 on aivan toista maata, sillä se on alusta asti todella vahvasti kiinni tarinallisessa mentaliteetissa. Pelaaja luo täysin uuden hahmon jolla sitten lähtee oppimaan taistelulajeja milloin minkäkin opettajan oppilaana. Siinä ohessa sitten haastetaan paikallisia katutappeluihin ja tässä kaupungissa lähestulkoon kaikki tappelevat.
Tämä on vaihteeksi todella kiinnostava ja onnistunut tapa tappelupeliltä tarjota vähän enemmän kuin perustappelua. Erilaisia variaatioita on nähty tavalla ja toisella eikä tässä nyt olla vieläkään sillä tasolla millä viimeisimmät Mortal Kombat pelit ovat olleet, InJustice 2:sta puhumattakaan, sillä kyseiset pelit ovat kultastandarti tappelupelien joukossa mitä tulee tarinalliseen puoleen. Tosin Soul Calibur VI puolestaan on pelattavuudessa edelleen sieltä vahvimmista päästä, mutta ei niin selvästi kuin pelisarja joskus oli. Tarinasta saa joka tapauksessa paljon enemmän irti silloin kun saa luodan täysin oman hahmonsa ja päättää oman taistelutyylinsä. Tosin tässä pelissä lähdetään liikkeelle todella perusteista. Vaatetus on todella tylsää ja kestää aivan liian kauan että hahmoa saa tässä mielessä muokata mieleisekseen. Hahmonluonnissa on muutoin ehdottomasti puolensa, sillä se on varsin monitahoinen. Sanotaan että tässäkin pelissä on muutamia niitä klassisia virheitä mitä on tehty, sillä tietyt osa-alueet ovat vaihtoehdoiltaan hyvin vähäisiä, kun taas toiset todella monipuolisia. Hahmonluonnin osuutta kokonaisuudessa ei voi kuitenkaan vähätellä, sillä se lisää oitis kiinnostusta peliä kohtaan.
Perustuttua tappelupelihuttua
Varsinainen pelaaminen koostuu tappeluista, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tietyt tappelijat ovat tasollisesti paljon korkeammalla kuin pelaaja ja samoin puhtaasti haasteessa paljon vaikeampia vastustajia. Ideana olisi kehittää omaa hahmoa kokoajan voimakkaammaksi, samalla oppien uusia temppuja joiden kautta luoda omanlaistaa taistelutyyliä erikoisliikkeineen. Koska pelin edetessä vastaan tulee uusia opetteja ja sitä kautta uusia taistelutyylejä, pysyy peli varsin monipuolisena, ellei sitten pitäydy täysin siinä tyylissä mistä aloittaa. Kehittyminen on joka tapauksessa enemmän kuin suotavaa jotta pärjää astetta kovemmille vastustajille. Monissa taisteluissa tarpeeksi korkea taso riittää koska pelaaja tekee enemmän vahinkoa ja kestää enemmän vahinkoa, minkä ansiosta yhteenotot sujuvat paljon helpommin kuin silloin jos vastustaja on 10 tasoa korkeammalla. Hahmon kehitys on erittäin tärkeää ja hahmoa kehitettäessä on yleensä muutama vaihtoehto mitä osa-alueita kehittää kahdesta vaihtoehdosta ja kolmesta janasta jotka johtavat korkeammalle tasolle.
Tappelu itsessään on sarjalle aika tyypillistä, ei sieltä parhaasta päästä, mutta myös hieman kehittynyttä. Tappelussa on puolensa, mutta jos puhtaasti pelimekaniikkojen perusteella valittaisiin peli, niin ei tämä yksinkertaisesti pärjää monelle muulle tappelupelille, mutta ei tämä millään tavalla huonoimpiakaan ole, sillä kun systeemistä vähän saa kiinni, niin se alkaa luonnistua oikein hyvää tahtia. Tappelu on ihan kivaa, mutta loppuviimeksi kaikki toistaa itseään aika nopeasti eikä tämä nyt samalla tavalla napannut kuin vaikkapa Soul Calibur III:n Chronicles of the Sword. Tässä tarinakampanjassa on kyllä puolensa mutta samalla aikaa tästä kokonaisuudesta ei saa niin paljoa irti että sen parissa viihtyisi monia muita pelejä enemmän. Street Fighter sarjassa tämä kuitenkin tekee tästä yhden sarjan parhaista peleistä, ainakin omalla kohdalla, mutta kaikkia sarjan pelejä pelanneet saattavat bongata asioita joihin itse en isommin takerru. Ainakin mitä tulee verkkomoninpeliin ja vastaaviin.
Yhteenveto
Street Fighter 6 on omassa sarjassaan ehdottomasti sieltä parhaasta päästä, mikä nyt ei ole suoraan iso juttu koska sarja ei ole isommin itseä vakuuttanut ja tappelupeleissä on monta parempaa. Tapa jolla peli kuitenkin lähtee tarinallisesti liikkeelle on oikealla tavalla koukuttavaa pelattavaa ja kehittyy hyvää vauhtia. Tappelusysteemissä on puolensa, vaikka se vaatiikin oman aikansa että siitä saa kunnolla kiinni. Ulkoisesti peli on kivan näköinen ja tarjoaa runsaasti pelattavaa. Tarinatila varsinkin tuo hienosti muistoja mieleen Soul Calibur III:n Chronicles of the Swordista.
+ Oman hahmon luominen
+ Tappelu
+ Tutut hahmot
- Rytmitys
- Toisto
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Kauan ennen yakuzaa
Kuin Lohikäärme: Ishin
Like a Dragon: Ishin
Yakuza sarja ei ole isommin napannut ja siihen on todella selvät syyt joista iso osa on edelleen läsnä, sillä vaikka sarja on vaihtanut nimeä Yakuzasta Like a Dragoniksi, se ei ole korjannut oikeastaan mitään osaa kokonaisuudesta. Syy tähän voi löytyä siitä että tämä peli on oikeastaan remake vuoden 2014 spin-offista Yakuza sarjalle.
Aikakauden tyyliseikkoja vaikka kuinka
Feodaalinen japani on yksi parhaita historiallisia ajanjaksoja johon peli voi sijoittua. Monet tyyliseikat joita tämä aikakausi tarjoaa, toimivat uskomattoman hyvin yhdessä ja tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia joilla rikastaa japanilaista kulttuuria vähän länsimaiseksi, mutta ilman että se todellinen sielu katoaa mihinkään. Kyllähän parasta japanilaisessa kulttuurissa pelimielessä ovat ninjat ja samurait. Tämä tuli todella vahvasti selväksi Ghost of Tsushimassa (paino enemmän samuraissa kuin ninjassa) ja Rise of Ronin vaikuttaa erittäin hyvältä. Kun tähän konseptiin lisätään länsimaisia vaikutteita, kuten tuliaseita ja vieraan vallan muita osia, niin kyllä mahdollisuuksia riittää. Vaikka Yakuza pelisarja ei ole missään kohtaa omalla kohdalla todella iskent ja pelit tuntuvat enemmän tylsältä puurolta kuin mielekkäältä pelattavalta, niin tällä ajanjaksolla on oma painoarvonsa ja siitä syystä Ishin on helposti sellainen peli, joka voi nopeasti olla koko pelisarjan paras, jos se vain onnistuu käyttämään saatavilla olevia pelimerkkejään hyväkseen.
Pelin tarinassa päähenkilö Ryoma (selvä Kasuma Kiryu) on häpäisty ronin jonka päämääränä on kostaa adoptioisänsä murha, samalla aikaa kun lännen laivat alkavat tuoda omia vaikutteitaan japaniin. Tarinan aikana vastaan tulee iso liuta hahmoja joiden nimiä en edes yritä muistaa, osittain siksi että ne menevät helposti sekaisin ja osittain siksi että tarina ei pelissä napannut isommin, vaan meni nopeasti ohi. Mutta tuttuja kasvoja Yakuza sarjasta kyllä löytyy, Kiryun tapaan. Iso syy miksi pelin tarina ei vain nappaa johtuu siitä että luettavaa on niin suuri määrä että mielenkiinto siihen alkaa nopeasti huveta, eikä pelillä ole tarjottavana oikeastaan mitään sellaista, joka lisäisi kiinnostusta pelin tarinaan ja sen hahmoihin. Hyvin tyypillinen Yakuza sarjan peli siis.
Tyylikkyydestä peli ottaa oitis isot pisteet sillä Ishin näyttää juuri siltä, miltä sen toivoisikin näyttävän. Pelissä riittää samuraimiekkoja, japanilaisia vaatteita, asutuksia, taidetta, luontoa ja uskontoa mikä rakentaa maailmaa erittäin hyvin. Verinen ote taisteluun on todella iskevä sekin ja pelin hurmeinen ulkoasu vain korostaa sitä miten brutaalia toiminta tähän aikakauteen sijoittuvissa peleissä on. Se on ehdottomasti todella hieno osa pelin tyylillistä kokonaisuutta. Ryomasta tulee hyvin esiin sellainen ronin tyylinen ulkoasu tietyllä modernilla vivahteella ja hän on hyvä pelihahmo samalla tavalla kuin Kiryu on ollut. Pelisarja ei isompia pisteitä kerää, mutta ainakin siinä on hyvä päähenkilö. Vihollisten kanssa tosin, peli ei nappaa ihan niin hyvin ja pelin rytmitys on pitkälti samaa sorttia mitä monissa aiemmissakin Yakuza peleissä. Sanoisin että jos aiemmat Yakuza pelit eivät olisi tuttuja, niin tästä olisi varmaan saanut enemmän irti, kun tuttu ja turhauttava kaava ei olisi niin tuttu, mitä se harmillisesti on. Ishinin maailma ja asetelma ovat kuitenkin paljon toimivampia tunnelmassaan, kuin yksikän toinen peli koko sarjassa.
Moniulotteista toimintaa ja paljon turhaa lässytystä
Pelin rytmityksen suuri ongelma on siinä, että pelissä on niin paljon luettavaa. Ongelma ei ole suoraan välianimaatioissa, koska ne sentään tuntuvat aina johtavan johonkin ja niitä kyllä viitsii katsoa aina pätkän siellä ja toisen täällä kun peli oikeasti etenee johonkin. Mutta sitten on aivan liikaa näitä osuuksia kun kävellään kaupungissa paikasta toiseen ja jokaisessa paikassa tulee valtava määrä tekstiä joka ei tunnu johtavan mihinkään muuhun kuin seuraavaan tekstitulvaan ja tämä on yksi koko pelisarjan turhauttavampia asioita. Monissa peleissä on välillä puhuttua dialogia ja sitten luettavaa dialogia. Tämän sarjan tapauksessa, kun ei japania ymmärrä, on kaikki luettavaa ja kun kyseessä ei ole PS1:n JRPG, niin itsellä on sietokyky tälläistä kohtaan aika matala.
Kun kaikesta turhasta p*sk*n jauhannasta päästään, niin peli tarjoaa aika monimuotoista toimintaa jollaista näkisi mielellään vähän paremmassa pelissä. Tämä taistelusysteemi tarjoaa useamman erilaisen taistelutyylin. Yhdessä tyylissä käytetään samuraimiekkaa, toisessa taas käytetään pistoolia, kolmannessa nyrkkejä ja neljännessä taas otetaan todellakin kiinni kahden maailman kohtaamisesta ja käytetään miekkaa ja pistoolia (mikä saattaa olla oma suosikkityylini). Jokaisessa tyylissä on omat pikku niksinsä ja niiden hallinta vaatii hieman opettelua. Tyylien vaihtelu on oma opetteluvaiheensa, mutta kun toiminnasta alkaa todella saamaan kiinni, niin se vain paranee kehittyessään. Miekkatoiminta on monesti juuri sieltä parhaasta päästä ja kun siihen yhdistetään vähänkin tuliaseita, niin tyylillisesti se saa oitis lisää voimaa alleen. Ei tämä nyt mikään Devil May Cryn kaltainen mestaritoteutus ole, mutta pienikin mauste tätä tyyli toimii omalla kohdalla lähemmäs aina.
Toiminnassa on harmillisesti myös yksi pelin heikkouksia, nimittäin toisto. Ishin menee pitkälti tietyssä toiston luupissa alusta loppuun asti. Jauhetaan shaissea, silvotaan vihollisia ja toistetaan. Päätarinan rytmitys ei ole läheskään sieltä parhaasta päästä ja sellainen todella selvä perseily korostuu paikoin aivan liikaa, mikä sekin on yksi Yakuzan tavaramerkki. Sarjalle tyypilliseen tapaan mukana on kuitenkin myös useita minipelejä, jotka ovat läsnä tuomassa vaihtelua isoon kokonaisuuteen. Näitä ovat mm. Karako ja uhkapelaaminen. Sanotaan että paremmassa pelissä uppoutuisin ajoittain niihinin enemmänkin mutta tässä tapauksessa ne eivät isommin pelasta kokonaisuutta, sillä tapa jolla on toteutettu eivät isommin nappaa. Peli on parhaimmillaan toiminnassa ja harmillisesti monet puolet toiminnan ulkopuolella eivät lisää kiinnostusta peliä kohtaan.
Yhteenveto
Like a Dragon: Ishin on nimeltään oitis tyylikäs, mutta samalla hämäävä ja pelille jopa liian hyvä. Pääasiassa peli on hyvin samanlainen kuin Yakuza sarjan aiemmat pelit, mutta teemaltaan se on merkittävästi tyylikkäämpi kokonaisuus ja toiminnaltaan oikein näyttävää pelattavaa. Mutta tyylikkyyttä kampittavat todella typerät, kiusalliset ja suoraan ärsyttävät ratkaisut ja tuhoton määrä luettavaa. Toiminta on pelin parasta antia, mutta sekin tupaa uudestaan ja uudestaan menevään aika pitkäveteiseksi ja itseääntoistavaksi kuten aina ennenkin tässä pelisarjassa, joten Ishin ei varsinaisesti korjaa mitään osaa kokonaisuudessa, se vain asettaa sen hienompaan ajanjaksoon.
+ Samuraiteemainen asetelma
+ Näyttävä ja verinen toiminta
- Paikoin kiusallinen, typerä tai ärsyttävä
- Melko itseääntoistava
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Panssaroitu Kuori 5
Armored Core V
Uuden Armored Coren lähestyessä on hyvä hetki tehdä vähän taustatyötä ja tutustua tämän kirjoittamisen aikaan uusimpaan peliin, joka suoraan PS3:lta, eli siitä on jo hyvin pitkä aika ja tuleva Rubicon, onkin pelisarjan aivan uusi aikakausi. Armored Core sarja on From Softwaren tuotosta ennen heidän maineikasta Souls uraansa. Armored Core V onkin yksi niitä pelejä on ilmestynyt yhtä aikaa Soulslike pelien kanssa, Dark Soulsin jälkeen, ennen Dark Souls 2:sta.
Mech toimintaa ja sekavaa tarinankerrontaa
Mikäli pelisarja olisi paremmin tuttu, voisi alkuasetelmasta saada enemmän irti mutta kun pelisarjan aloittaa tästä pelistä, putoaa suoraan keskelle toimintaa ja tarina lähtee leviämään joka suuntaan välittömästi ja siitä on melko haastavaa saada kunnolla kiinni. Asia ei muutenkaan merkittävästi parane pelin edetessä loikkauksin eteenpäin. Pääpaino tuntuu olevan pääasiassa täysin toiminnassa koska tarinallisesti sisältöä ei ole juuri nimeksikään. Kyllähän pelissä tapahtuu yhtä ja toista ja välianimaatioissa on puhetta tekstin sijaan, mutta pääasiassa kaikki hahmot ovat pelkkiä ääniä radiossa ilman kasvoja ja jos hahmot ovat osa toimintaa, niin silloin he ovat sotakoneissa, jotka nopeati alkavat näyttää aivain samanlaisilta. Tarinapuoleen ei siis kannata nojata ollenkaan, koska siitä ei saa irti oikeastaan mitään.
Pelattavuuden kanssa pelistä saa irti oitis paljon enemmän koska ammuttavaa riittää ja aseitakin on useampia ja lisää tulee kun peli etenee. Erilaisia toimintoja sotakoneissa riittää ja mukavasti iso osa on automatisoituja mikä nopeuttaa ja helpottaa taistelua kokonaisuutena kun ihan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Tietyntasoinen automaattitähtäys varsinkin on todella hyvä lisä. Aseita on muutenkin useampi ja niiden kanssa voi melko vapaasti valita, joskin tietyillä aseilla on omat vahvuutensa ja ammukset ovat puoli jota ei todellakaan kannata sivuuttaa. Vaikeustaso alkaa nousta melko nopeasti ja toiminnassa täytyy eri aseiden lisäksi huomioida oma liikkuminen, suojautuminen ja vihollisten hävittäminen oikealla taktiikalla. Toiminnassa on vaihtoehtoja, mutta mielekästä se ei ole oikeastaan missään kohtaa ja muuttuu aika aivottomaksi tulitukseksi hyvin äkkiä.
Monet seikat pelissä eivät ole sieltä selkeimmästä päästä vaikka avainasiat selitetäänkin todella selkeästi. Sotakoneen korjaaminen ja ammusvaraston täydentäminen saisivat olla nopeampi ja selkeämpiä, kuten myös ammusmäärät, elinvoima ja tälläiset. Pelissä tulee vähän sellainen fiilis että sen kanssa jotakin on nyt jäänyt huomaamatta tai jotakin pitäisi tietää etukäteen, eli pitäisi olla pelannut aiempia pelejä sarjassa. Pelattavuudesta tuntuu puuttuvan monia perusasioita, tai sitten niitä ei ole vain selkästi kerrottu. Varsinkin ketterämpi liikkuminen on yksi asia jota pelissä ei ole huomioitu erityisen hyvin. Se on kuitenkin pieni ongelma kun peli ei ole erityisen mielekästä pelattavaa muutenkaan eikä siitä saa tarinallisestikaan irti oikeastaan mitään.
Kokonaisuudesta voi todeta kaikessa yksinkertaisuudessaan että Dark Soulsin ja kumppanaiden rinnalla Armored Core ei ole oikeastaan yhtään mitään sillä vaikka kummassakin pelisarjassa on merkittävät haasteensa, niin Soulslike pelit ovat mielekästä pelattavaa, kun taas Armored Core on tämän perusteella pääasiassa tylsää.
Yhteenveto
Armored Core viitonen ei isommin vakuuta tutustumaan enempää tähän pelisarjaan. Pieniä asioita peli tekee oikein koska omaa taistelukonettaan voi muokata ja muutenkin pelissä on useita hienosti tehtyjä puolia. Ääninäyttely on hyvällä tasolla ja PS3 tasolla myös ulkoasu. Tarinallisesti kokonaisuus on parhaimmillaankin melko tylsä ja mitäänsanomaton eikä sivuhahmoista saa pelkkien äänien kautta paljoa irti. Viimeinen niitti on kuitenkin pelattavuus joka muuttuu nopeasti aika tylsäksi ja vaikka muuttujia on paljon, ei tämä peli koukuta oikeastaan millään tavalla. Kun tarinakaan ei tarjoa oikein mitään, jää tästä aika mitäänsanomaton fiilis ja samalla kiinnostus tulevaa AC6: Fires of Rubiconia kohtaan vähenee täysin.
+ Paljon muuttujia aseistuksessa ja muokkauksissa
+ Melko hieno toteutus
- Toiminta on nopeasti tylsää
- Tarina on tylsä ja sekava
Arvosana: 3,9
Säälittävä
Tassupartio siirtyy avoimeen pelimaailmaan
Ryhmä Hau Maailma
Paw Patrol the World
Näiden pelien kanssa ensin kyse oli uteliaisuudesta ja sitten simppelistä platinasta, mutta nyt kyse alkaa olla taas enemmän uteliaisuudesta, nyt siinä mielessä, että kehittyvätkö nämä pelit oikeasti yhtään mihinkään, vaan junnaavatko ne paikoillaan. Heikkoudet näissä nousevat nopeasti esiin eivätkä Ryhmä Hau pelit ole niin hyviä, kuin lastenpelit olivat pari kymmentä vuotta sitten.
Pennut ovat löytäneet äänensä
Tassupartio iskee taas, mutta nyt mittakaava on isompi, selviä parannuksia löytyy, mutta myös selviä yhtäläisyyksia aiempiin peleihin monella tavalla, pääasialla niillä tavoilla, joista pitäisi päästä oikeasti eroon, koska ne tekevät tästä pelistä hyvin rasittavan, ei haasteellisesti, vaan siedettävyydessään. Animaatiosarjalle peli on hyvin uskollinen, se on myös uskollinen aiemmille peleille ja lastenpelien joukossa, se selvästi sulautuu porukkaan. Mutta jos peliä pelaa vähänkin vanhempi pelaaja, niin pelin ärsyttävyydet alkavat pistää korvaan todella nopeasti ja paikoin alkaa jopa toivoa, että pelissä ei olisikaan ääninäyttely sitä määrää, mitä sitä lopulta on, kun on kuullut tietyt repliikit sen pari kymmentä kertaa. Pelin tarina on hyvin simppeli ja nopeasti läpi käyty. Tehtävät toistavat pitkälti samaa kaavaa, oli kyse pää- tai sivutehtävästä ja kaikki oheistouhu on myös erittäin simppeliä ja liiankin itseääntoistavaa.
Tarinassa häijy kissaihminen, pormesteri Humdinger, järjestää uutta kissajuhlapäivää, josta kehkeytyy kytevä katastrofi jonka ryhmä Hau sitten estää. Siinä ohessa vieraillaan tutuissa paikoissa kaupungista viidakkoon ja laskettelukeskukseen, jossa tehdään samoja juttuja, elikkä autetaan paikallisia milloin missäkin ongelmissa. Yleensä jotakin on hukassa joka noudetaan ja tuodaan tehtävänantajalle, elikkä sellainen leikki mikä on monelle koiralle tuttua juttua. Tässäkin on aina tietty kaava, etsi tehtävänantaja, etsi milloin mikäkin paikka jossa tehtävä on ja paina tiettyä nappia ja siinä se. Voi olla että pitää käydä useammassa paikassa mutta pääasiassa kaava ei muutu mihinkään ja isompaa vaihtelua ei ole luvassa missään kohtaa. Paitsi siinä, mitä pentua milloinkin käyttää.
Tällä kertaa isona muutoksena on se, että pennutkin puhuvat eikä Ryder ole ainoa joka ei osaa olla puhumatta. Pienissä keskustelunvaihdoissa tämä ei ole mikään ongelma, vaan aivan oikea suunta kehittää peliä. Täyttä animaatiota on harvemmin ja monesti mennään enemmän tällä still kuva metodilla mitä näkee usein, mutta pisteet kuitenkin ääninäyttelystä joka osuu aika samoihin animaatiosarjan kanssa ja pennut kuullostavat miltä pitääkin. Pelissä voi valita aika vapaasti että mitä pentua ohjaa, joskin tietyissä tehtävissä täytyy sitten vaihtaa että pystyy tekemään tietyn toiminnan, mahdollisesti jopa tietyllä kulkuneuvolla. Toiset pennut saavat vähän enemmän ruutuaikaa kuin toiset, mikä on täysin ymmärrettävää koska Skye on ainoa joka lentää ja sopii melkein kaikkiin tilanteisiin kun taas Zuma on hyvin vesipelastajana sidoksissa tähän elementtiin.
Toistoa liiankin kanssa ja tuskastuttavia hokemia
Kun pelin nimessäkin on osana sana World, viittaa se siihen, että tällä kertaa suoraviivaisten kenttien sijaan seikkaillaan avoimessa pelimaailmassa, jossa tehdään tehtäviä joissa liikutaan ympäri kenttää ja samalla on mahdollista myös tutkailla paikkoja omin päin ja poimia keräilyesineitä siinä samalla, tai tehdä ympäristössä pieniä hyviä tekoja. Joskus pitää Marshallilla kastella kukkia, Trackerilla trimmata pensaita tai Rockylla kerätä roskia. Tietyt aktiviteett voi tehdä millä pennulla tahansa ja näitä ovat mm. Liukumäkien laskeminen tai perhosten kanssa leikkiminen. Sivutehtävissä hyvin usein pitää jäljittää kohde Chasella ja pelastaa kohde Everestillä tai muuta kivaa. Tietyt toiminnot ovat sellaisia että useampi pentu tekee sellaisia, mutta peli määrittelee aina sen, että mitä pentua milloinkin täytyy käyttää.
Silloin kun ympäristössä seikkailee vapaasti, on täysi vapaa valitsemaan haluamansa pennun ja liikkumaan joko jalan, tai sitten pennun omalla ajoneuvolla. Skyen helikopterilla ei tosin voi lentää, mikä olisi ollut suuri ihme, koska peli on aika rajallinen ja rajoittaa pelaajan toimintaakin tietyillä tavoilla. Tämä on pienen skaalan avoimenmaailman peli jossa on neljä aluetta joissa on hieman lääniä seikkailla ja etsiä keräilyesineitä. Näitä ovat pääasiassa koirankeksit joita saa palkintona kaikesta ja jotka osoittavat hieman että mitä kannattaa tutkia. Paremmin piilotettuja esineitä ovat pentujen omat merkit ja postikortit joita löytyy sieltä täältä. Ihan kiva idea tämänkin, mutta aika itseääntoistavaa. Lastenpelimittakaavassa tämä on kuitenkin kehitystä, kuten myös Paw Patrol pelien joukossa, sillä nyt ei ole luvassa heikosti optimoitua pelaamista.
Pelin ylivoimaisesti ärsyttävimpiä puolia ovat itseääntoistavat osat, joissa merkittävän juttuna on se, että pennut usein toistavat tietyt repliikit kun tekevät tietyt toiminnot ja Rubble on näistä kaikista ärsyttävin ja kuin tehty kiristämään pelaajan hermoja ärsyttävällä ulosannillaan. Positiivista on se ääninäyttelyn osa kokonaisuudessa, mutta tämä repliikkien toistaminen hermoromahdukseen asti on jotakin, minkä olisi toivonut jääneen PS3:lle, viimeistään. Ei siitäkään nyt isompia pisteitä tule kun sivutehtävissä ja muissa ei ole merkittävää vaihtelua, mutta kyllä nuo hokemat ovat ne ärsyttävimmät. Sääli on lähinnä siinä, että aiemmissa peleissä olleita minipelejä ja ajo-osuuksia ei ole osattu hyödyntää tässä kokonaisuudessa millään tavalla, vaikka ne olisivat selväst sopineet mukaan.
Yhteenveto
Paw Patrol the World on lasten peliksi hyvin simppeli, mutta se esittelee keräilymaratoonin kokonaisuuteen. Se on lisäksi tähän mennessä laajin Ryhmä Hau aiheinen peli, mutta myös pituudeltaan samoilla paikkeilla kuin aiemmatkin. Pelaaminen on simppeliä, hivenen kankeaa ja kokonaisuudessa on yhä se fiilis että kun kyse on lastenpelistä, niin siihen ei tarvitse panostaa samalla tavalla kuin isomman yleisön peleihin. Tekeminen on saman toistoa alusta loppuun asti ja käy suht nopeasti tylsäksi, mutta tällä kertaa kehitystä on tapahtunut, sillä koiratkin viimeinkin puhuvat, ihan kuin sarjassa.
+ Kaikki pennut ovat pelattavissa milloin vain
+ Pennut puhuvat
- Toistoa toiston perään
- Hokemat
Arvosana: 4,3
Huono
NES tasohyppely kaikessa raastavassa vaikeudessaan
Herra Niksi
Mr. Gimmick
Paluu NES aikakaudelle tässä hyvin haastavassa tasohyppelypelissä jossa on paljon niksejä ja temppuja joita peli ei suoraan kerro pelaajalle, vaan kaikki keksiä itse, tai selvittää jostakin. Peli on melko lyhyt, mutta se on hyvin vaikea, kuten tämän aikakauden peleillä hyvin usein oli tapana.
Pehmolelu luistinradalla
Pelaaja ottaa ohjattavakseen vihreän pehmolelun joka lähtee etsimään omistajaansa uudessa maailmassa, jonne omistajan aiemmat lelut ovat tytön vieneet. Tarina on hyvin tulkinnanvarainen koska isompaa selostusta ei löydy ja täysin mahdollista on sekin, että pelaaja on se roisto tässä tarinassa, vaikea sanoa koska tarinaan tai sen kerrontaa ei ole juurikaan panostettu, mikä ei ole suoraan uutta NES peleissä ja jos pelaaminen toimii, niin ei se tarina nyt kokonaisuutta romuta. Tässä pelissä tosin, se pelattavuus ei toimi.
Sanotaan että NES ajan peleiltä ei tulisi juurikaan odottaa ihmeitä, koska ne ovat muutamia poikkeuksia huolimatta melko karkeita pelejä. Vaikeus tulee usein epäreiluista elementeistä ja useissa tapaukissa pelattavuudessa, kenttäsuunnittelussa tai milloin missäkin. Gimmickin tapauksessa kyse on pääasiassa pelattavuudessa ja tavallaan myös tarinankerronassa. Pelattavuus on suoraan se isoin ongelma, sillä ohjattavuus on hyvin liukas. Pelihahmolla liikkuminen on hyvin epätarkkaa, juurikin siksi, että pelihahmo ei aina pysähdy siten kuin pitäisi ja tämä tekee monista tasoloikkakohdista erityisen turhauttavia ja laskee pelin kiinnostavuutta merkittävästi. Kentästä toiseen peli muuttuu vaikeammaksi ja vaikka kenttäsuunnittelu on osasyyllinen, niin suurin syy on ja pysyy pelihahmon liikkumisessa, koska se ei missään kohtaa yllä sille tasolle, kuin sen ehdottomasti pitäisi.
Oman lisähaasteensa peliin tuo siinä olen pelaajan aseen, tähden, hallinta. Pelihahmon pystyy virittämään tähden, jota käyttää aseenaan ja hetkellisesti myös jalansijana. Tähti hyppii omalla tavallaan ja sen ymmärtäminen ottaa aikansa. Hankalaa on lähinnä käyttää tätä sellaisissa tilanteissa joissa virhe tarkoittaa kuolemaa. Aseena tähti ei ole se kaikista luotettavin myöskään koska monesti vihollisia pitää osua tiettyyn paikkaan ja tähden käyttö ei ole niin helppoa, kuin toivoisi. Pelissä saatavat lisäaseet tuovat uusia mahdollisuuksia, mutta niiden käyttö on rajallista, joten tähti on se, mikä kannattaa opetella ajoissa, sillä myöhemmin sen opettelusta tulee vaikeaa.
Peli rakentuu tarinallisessa mielessä siten ikävästi, että jotta pelissä saa hyvän lopetuksen, tulee aika paljon lisävaatimuksia, joiden yrittäminen ei isommin edes kiinnosta, sillä ne ovat hyvin pikkutarkkoja ja jos ei ole perehtynyt asiaan, voi niitä olla hyvin vaikeaa edes arvata. Peli kun ei isommin opeta yhtään mitään, vaan kaikki on sellaista, minkä joko oppii tsägällä, kokeilemalla tai sitten netistä katsomalla. Mr. Gimmick on tietysti sen aikakauden pelejä jossa ohjekirja oli isossa osassa, mutta itse en nähnyt sellaista, joten kokeilemalla opin monet asiat ja samalla kiinnostus peliä kohtaan laski kuin kissan häntä. Mr. Gimmick on aikakautensa tuote, se on kivan näköinen ja kuuloinen, mutta ei ole oikein millään tavalla hyvä peli. Se on turhauttava ja epäreilu peli jonka kanssa itse en olisi kuluttanut aikaa sitäkään vähää mitä tein, jos siinä ei olisi moderneja helpotuksia, kuten kelaaminen ja vapaa tallentaminen.
Yhteenveto
Mr. Gimmick on peli joka ihan kiva kokeilla mutta joka ei pelattavuudessa tarjoa samanlaista laatua ja mielekkyyttä mitä monet muut NES pelit tarjosivat. Peli on liian vaikea, liian liukas ohjattavuudessaan ja ilman mahdollisuutta tallentaa milloin vain (modernisointien avulla), olisi tämän pelaaminen loppunut hyvin äkkiä. Gimmick vaatii todella paljon ja jos ei onnistu löytämään naurettavan hyvin piilotettuja sala-aarteita, ei saa pelin hyvää lopetusta ja modernisointi on selvästi pyrkinyt siihen hardcore olemukseen trophyjenkin suhteen.
+ Kivan näköinen
- Turhauttavan vaikea
- Ohjattavuus
Arvosana: 3,6
Säälittävä
Pääarvio
Peli josta en tiennyt oikeastaan ennalta mitään. Näin sen kirjastossa ja päätin kokeilla.
Pikselitaidepeli monien kaltaistensa joukossa
Ritarinoita
Knight Witch
Pikselitaidepelien joukko on viie vuosina kasvanut merkittävästi ja useampaa on tullut pelattua. Tämä tietysti määrittelee vain sen että miltä pelit näyttävät, ei niinkään sitä, että millaisia ne ovat pelata, koska pelattavuudessa avautuu aivan uudet mittasuhtet ja Knight Witch, on melko hyvin toteutettu yhdistelmä metroidanviaa ja bullet hell ammuskelua.
Pikku haltia vastaan robottiarmeija
Pelin alussa ohjataan erittäin vahvaa Ritarinoitaa kun tämä sisartensa kanssa käy taistoon. Tämä osuus on lähinnä näyte siitä mihin nämä taikuuden ammattilaiset todella pystyvät. Intron jälkeen pelaaja saa ohjattavakseen nuoren haltian tms, Raynen, joka on pelin varsinainen päähahmo. Hänen kotikyläänsä hyökätään ja Rayne joutuu vastakkain vihollisten kanssa, oppien siinä samalla loitsun jos toisenkin, joilla tehdä merkittävästi vahinkoa vihollisiin, mutta Rayne on kuitenkin aivan liian heikko jäädäkseen taistelemaan ja hän joutuu perääntymään aviomiehensä kanssa läheiseen linnaan. Hänen todellinen matkansa alkaa kuitenkin vasta sitten, kun Raynesta itsestään tulee Ritarinoita ja valtakunnan uusi toivo konearmeijaa vastaan. Tarina ei ole pelin vahvin osa, mutta se pitää pyörät pyörimässä. Rayne tulee todella tutuksi kauppiaan virkaa ajavan puhuvan luurangon kanssa joka voi myydä hänelle erilaisia haarniskoita. Linnassa hän tutustuu myös useaan muuhunkin spesialistiin jotka auttavat häntä erilaisilla tavoilla.
Pelimaailma on oikein hieno ha graafiselta tyyliltään erittäin värikäs. Tuo mieleen jotkut metsähaltiat jotka asuvat puissa ja elävät harmoniassa luonnon kanssa. Sitten teollisen maailman rautahirviöt astuvat kuvioihin ja rauhallinen elämä muuttuu sodaksi. Tässä maailmassa elää muutamia erilaisia olentoja ja pelin edetessä tämä määrä vain lisääntyy. Värikäs tyyli ja todella hienosti tehty pixel art grafiikka tuovat peliin sellaisen oikein nätin tyylin jota on kiva katsella, tuo mieleen jotkut animaatiosarjat menneiltä ajoilta ja näyttää isossa kokonaisuudessa erittäin hienolta. Monien kaltaisten pelien joukossa Knight Witch ei suoraan erotu ulkoasussaan joukosta, mutta ei ole millään muotoa keskivertoa pixel art peliä heikompi mitä ulkoasuun tulee.
Knight Witch pitää sisällään aika paljon tekstiä, mutta tämäkin riippuu että mihin vertaa. Pixel art pelien joukossa tämä ei ole loppu viimeksi edes paljon, mutta tuntuu kuitenkin olevan enemmän kuin keskiverto pelissä. Dialogi ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta ainakin sen kautta saa hieman fiilistä siitä että millaisia hahmot ovat luonteeltaan tai asenteeltaan. Rayne on päähenkilönä oikein hyvä. Sanotaan että hänessä ei ole mitään todella erityistä, mikä tosin voi tavallaan johtua siitäkin, että tekstistä ei saa ihan samaa fiilistä kuin puheesta, joten pelaajan itsensä mielessä Rayne kuullostaa miltä kuullostaa ja sitä rataa.
Loistuja on mistä valita
Pelattavuuden suhteen Knight Witch on hillitty bullet hell shooter, mutta meno muuttuu hektisemmäksi pelin pääsee kunnolla etenemään. Ruutu on monesti täynnä värikkäitä ammuksia, pelaajan loitsuja, hajoavia vihollisia ja ties mitä muuta. Pelaajalla on käytössään perus pistoolilta vaikuttava loistu joka ampuu normaaleja ammuksia, ja niitä on loputtomasti. Pelihahmo automaattitähtää vihollisiin, mutta ajoittain voi olla hyvä idea itse tähdätä. Tämä mekaniikka toimii oikein hyvin ja vastaava voisi olla oikein kiva lisä muihinkin peleihin. Itsellä ei ainakaan tule äkkiä mieleen muita pelejä joissa olisi vastaavaa, joten tässä mielessä Knight Witch oitis ottaa isot pisteet.
Ulkoasussa on paljon erittäin hienoja tyyliseikkoja ja tässä mielessä pixel art lähestymistapa on ollut juuri oikea tapa rakentaa pelin tyylikkyyttä. Erilaiset loitsut erottuvat hienosti joukosta ja muutamat ovat erittäin mielekkäitä käyttää. Jotkut loitust ovat nopeasti ohi, mutta tekevät kunnolla vahinkoa, kuten murskauskuulat, kirves tai salama, kun taas jotkut loistut kestävät hetken aikaa, kuten konekivääri, haulikko tai bumerangi. Pelaajalla on käytössään loitsupakka johon mahtuu tietty määrä kortteja, elikkä loistuja. Eri loistut ovat eri hintaisi ja vaativat tietyn määrän manaa, jotta ne voi aktivoida. Koska kädessä on kerralla vain kolme loitsua, on hyvä pitää pakassa myös halvempia loitsuja, jos haluaa panostaa enemmän loistujen käyttöön. Tietyt loitsut ovat toisia parempia tietyissä tilanteissa ja pakan muokkaus on melko vaivatonta.
Oman lisänsä peliin tuo hahmonkehitys jossa kehitään joka kehoa tai mieltä, tai toisella tavalla ilmaistuna, ritaria tai noitaa. Ritari tehostaa mm. Hyökkäyvoimaa ja -nopeutta tai lisää elinvoiman määrää. Noita taas tehostaa mm. Loistujen voimaa ja manan saantia tai lisää manan määrää. Mitä enemmän pelaaja pelastaa vangittuja metsän asukkeja tai vastailee oikealla tavalla haastatteluissa, sitä enemmän linkkiä hän muihin pelihahmoihin saa ja sitä vahvemmaksi hän tulee. Haastattelut varsinkin ovat kiva moraalilisä, jossa valehtelemalla monesti saa enemmän linkkiä. Pelihahmo vahvistuu suhteellisen hitaasti, jolloin luurankokauppiaasta tulee erittäin arvokas ystävä pelaajalle erilaisen haarniskoiden ansiosta. Yksi haarnista tehostaa suoraan elinvoimaa, kun taas toinen antaa pelaajalle hajotessaan tehosteen taisteluun. Valuuttana toimivat vihreät kipunat joita viholliset jättävät kuollessaan ja jota voi löytää kentistäkin. Hahmonkehitys on melko suppeaa, mutta se toimii hyvin tässä kokonaisuudessa.
Hyvä kokonaisuus selkeine miinuksineen
Knight Witch on todella selvä metroidvania, sillä jokainen erillinen maailma on yksi iso hiljalleen avautuva kartta johon on paikoin selvästi merkitty että missä kohtaa huoneessa on ovi joka johtaa seuraavaan huoneeseen. Kaikkialle ei aina pääse, koska ovi voi olla lukossa toiselta puolelta, tai vastassa voi olla jonkinlainen este, johon tarvitaan jokin erikoisominaisuus tai vastaava. Alkupuolella saatava syöksy on juurikin tälläinen metroidvania perusrakennuspalikka. Kun sen on saanut, ei ilman enää pärjää ja peli saa aivan uuden lisän sen kanssa. Pelissä on myös lisähaasteita jotka ovat paikoin aika haastavia. Joskus ne kysyvät selvää taistelutaitoa, mutta ajoittain voi olla luvassa myös ketteryyttä ja oikeaa ajoitusta kysyviä haasteita. Knight Witch onnistuu rakentamaan kokonaisuuden erittäin toimivaksi ja koukuttavaksi kokonaisuudeksi. Paikoin vastaan tulee erittäin haastavia osuuksia, mutta monesti aloituspaikka on aika lähelle, etenkin jos on avannut oikotien. Mutta ajoittain tulee sitten vastaan tilanteita kun haastetta yrittääkseen pitää kulkea vähän tarpeettomankin pitkä matka, joka on ihan tarpeeton rangaistus epäonnistumisesta.
Varsinaista vaihtelua ei pelillisesti ole kovinkaan paljoa, mutta suuri määrä loistuja ja oman loistupakan rakentaminen tarjovat paljon muuttujia, joiden ansiosta pelistä saa aika paljon irti. Peli ei kovinkaan äkkiä edes muutu erityisen turhauttavaksi koska loppuviimeksi eri huoneet oppii nopeasti ja haasteet ovat täysin hallittavissa. Itse en harrastanut isompaa farmaamista kipunoiden kanssa ja jatkuvasti oli tarpeeksi fyrkkaa haarniskoiden ostamiseen jos siihen koki tarvetta. Kentissä on myös erilaisia aarteiden joko arkkujen ja noitakolikoiden muodossa ja aluksi tuntuu että pelissä on aika paljon erilaisia muuttujia, mutta loppuviimeksi peli pystyy todella hillittynä indienä eikä leviä joka suuntaan.
Knight Witch on hyvä peli. Se on erittäin hillitty ja hyvin tehty metroidvania ja indiepelien joukossa siinä on tarpeeksi omia juttuja, jotta se ei tunnu suoraan kopiolta jostakin toisesta pelistä. Tarina ei ole kummoinen, tekstiä on paikoin aivan liikaa eikä suuri osa siitä tunnu vain kiinnostavan. Toiminnallisesti peli kuitenkin nappaa erittäin hyvin ja värikäs ulkoasu vain korostaa toiminnan näyttävyyttä.
Yhteenveto
Knight Witch on nopeasti kehittyvää ammuskelua maailmassa jossa tutkittavaa riittää ja taisteluja tulee vastaan. Graafinen ulkoasu on erittäin hieno ja päähahmo sympaattinen. Luettavaa on jonkin verran mutta ei jrpg määrissä. Isona kokonaisuutena peli toimii hyvin ja kehittyy hyvin, mutta vaihtelua siinä on siltä hieman rajallisesti. Pääasiassa pelistä löytyy ne monet pääasiat joita nykypäivän peleiltä odottaa ja siinä on tarpeeksi omia juttuja erottamaan sen joukosta. Vaikka monet näistä olisi voitu tehdä paremminkin.
+ Graafinen ulkoasu
+ Ihan kiva toiminta
+ Hyvä yhdistely useampaa ideaa
- Vähäinen vaihtelu
- Paikoin turhankin paljon luettavaa
Arvosana: 7,4
Loistava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.