Kun miettii sivustoja joissa on runsaasti pelejä kaupan, niin Steam nousee yleensä ensimmäisenä mieleen. Sitten yhteen vaiheeseen tuli GoG Galaxy, lähinnä Gwentin vuoksi (joka nykyään myös Steamissa) ja Epic Games, jonka ilmaisten pelien tarjoukset vetävät vahvasti puoleensa. Mutta kumpi on Steamin isompi haastaja?
Epic Games todellakin houkuttaa pelaajia vierailemaan usein, sillä Epicillä on usein ilmaisia pelejä tarjolla ja monesti todlela isojakin tapauksia. Itse olen satunnaisesti käynyt kurkkimassa mitä on tarjolla, mutta tiedän, että aikojen saatossa, todellisia helmiä on ollut tarjolla halukkaille.
Nyt onkin hyvä hetki poimia jo todella laajasta Epic kirjastovalikoimasta pelejä jotka vaikuttavat kiinnostavalti ja joita ei tullut silloin pelattua, kun ne sai lisätä osaksi kirjastoa.
Synkempi miltä aluksi vaikuttaa
Doki Doki kirjakerho Plussa
Epic Games
Doki Doki Literature Club Plus
Yksi näitä pelejä jonka ison käänteen olen nähnyt useamman pelilistauksen kautta jo useamman kerran joten vaikutus ei ole niin iso, mitä se on silloin, jos pelistä ei etukäteen tiedä yhtikäs mitään. Tosin peli myös aloittaessa ilmoittaa että aika häiritsevää kamaa on tiedossa, mikä hieman myös spoilaa yllätyksiä mitä on luvassa. Pointtina onkin se, että tämä on niitä pelejä josta saa enemmän irti, jos siitä ei tiedä yhtikäs mitään etukäteen.
Runopoika treffaa "korkeakoulu" tyttöjä
Peli sijoittuu lukioon (tai miten sanan high school nyt ikinä kääntääkään) jossa pelaajan kutsuu paikalliseen kirjakerhoon hänen ystävänsä ja tutustuttaa hänet samalla kirjakerhoon kolmeen muuhuun jäseneen. Pelin edetessä pelaaja kirjoittaa kerhoon useita runoja ja tutustuu syvällisemmin sen jäseniin joista jokaisella on omat demoninsa ja salaisuutensa, jotka lopulta tekevät koko pelistä aivan jotakin muuta, miltä se aluksi vaikuttaa. Doki Doki Literature Club näyttää deittisimulaattorilta ja visuaaliselta romaanilta jossa pelaaja yrittää treffata kerhon söpöjä tyttöjäseniä, mutta todellisuudessa kyseessä on kauhupeli joka käsittelee todella synkkiä ja kipeitä asioita. Pelkästään pelin todellinen genre on jotakin sellaista mikä tulee helposti isona yllätyksenä, mutta se ei ole edes se todellinen iso käänne, mikä pelissä tietyssä vaiheessa tulee mukaan kuvioihin ja tekee pelistä todella erikoisen kokonaisuuden, jossa neljättä seinää ei lopulta ole ollenkaan ja minkä vuoksi peli on ehdottomasti paljon parempi, mitä se muutoin olisi.
Tarinallisesti kokonaisuuden ehkä merkittävimpänä heikkoutena on sen hivenen hidas aloitus mikä tekee pelistä melko laahaavan. Visual novel genressä pelin on jo valmiiksi melko haastavaa todella koukuttaa pelaaja, ainakin mitä tulee omiin kokemuksiin sillä nämä pelit ovat usein aika hitaita ja laahaavia. Tietysti itse en isommin edes perusta kyseisestä genrensä, joten pelin täytyy oikeasti onnistua tekemään jotkain eritysitä, että sen parissa alkaisi oikeasti viihtyä. Monet heikkoudet mitä tässä pelissä on, ovat sellaisia heikkouksia mitä tässä koko genressä on ja siitä syystä peli ei ei merkittävästi häviä monille muille visuaalisille romaaneille koska ne jakavat ne monet asiat, jotka niitä heikentävät. Kaltaistensa joukossa Doki Doki Literature Club on ei ole mitenkään erikoinen, ennenkuin sen loppupeli alkaa lähestyä ja jolloin siitä aika äkkiä tulee erikoinen. Matka tähän pisteeseen on kuitenkin hivenen pitkä ja pelissä on aika vähän sellaista sisältöä, joka iskisi ja pitäisi otteessaan.
Tyypillinen genressään, kunnes...
Pelin heikko rytmitys on ehkä se isoin ongelma minkä jokunen muu visual novel peli on onnistunut välttämään paljon tehokkaammin. Omalla kohdalla, kun tiesin että peli menee täysin pois raiteilta, oli mukana se odotus, mitä ei olisi, jos ei tietäisi pelistä etukäteen mitään. Peli tuntuu aluksi todella laahaavalta ja runojen kirjoittaminen on oikeastaan ainoa asia mikä pelissä vähän rikkoo pelkkää lukemista. Päätöksiäkin pelissä on aika vähän, mikä tuntuu korostavan sitä että deittisimulaattorien joukossa peli on melko luiseva. Tietysti kerhossa on jäseniä myös vain neljä, mikä myös korostaa sitä vaihtoehtojen vähyyttä. Pelistä tekee iskevämmän kuitenkin se, miten paljon se muuttuu lopussa.
Yllättävien käänteiden ja synkkiin vesiin menevän tarinan ohella pelillä ei ole paljoa kerrottavaa sillä kauhupuoletkin ovat sellaisia, että vaikka ne tulevatkin todella hyvin tehtyinä yllätyksinä, niin matka niihin asti on todella tylsä, mutta sen voisi sanoa olevan sen arvoista, sillä kun peli muuttuu, niin se todellakin muuttuu. Yllättävää on ettei tälläisiä pelejä ole enempää, sillä yhdestä jos toisestakin genrestä mielellään näkisi jotkain tälläistä, mikä rikkoo monet rajat joita peleissä on. Samalla tavalla kuin vaikkapa Undertale, Doki Doki Literature Club onnistuu todella erottumaan joukosta ja jäämään mieleen, koska se on löytänyt sellaisen yhden erikoisemman jutun, joka todella toimii ja josta peli onnistuu ottamaan todella paljon irti. Kovin moni muu peli ei ole samaa yrittänyt, tai sitten ei ole onnistunut, koska kovin montaa ei tule mieleen. Mutta juurikin tälläiset, todella erikoiset pelit ovat helposti sellaisia, joita mielellään näkisi vähän enemmänkin ja jotka todella haastavat pelaajan.
Hämärän rajamaille ja neljännestä seinästä läpi
Tiettyjä asioita pelissä ei voi isommin avata ilman että spoilaa jotakin joten itse nopeasti vielä summaan jokusia ajatuksia siitä, mitä peli tekee erityisen hyvin ja jonka pelin jo pelanneet tietävätkin ja joka toivottavasti tulisi peliä vielä pelaamattomille yllätyksenä.
SPOILEREITA
Yllätyksien ansiosta Doki Doki Literature Club on peli, joka jää aika hyvin mieleen ja erottuu erittäin positiivisesti joukosta. Tälläisiä mieltä taivuttavia pelejä on tullut vastaan jokunen ja monesti ne jotka onnistuvat löytämään sen yhden erikoisemman idean ja nostamaan sen paljon ylemmäs toimivat merkittävästi muita paremmin. Tässä tapauksessa koko juttu Monikan kanssa on juuri tälläinen. Se että Monika on kuin eräänlainen tietokoneohjelma jonka tekoäly on kehittynyt niin pitkälle että se ottaa kaiken hallintaansa, iskee niin vahvasti jo ennen sitä hetkeä, kun jäljellä on vain Monika.
Tämä on sellainen asia josta olisi todella kiinnostavaa nähdä jotakin vielä pidemmälle vietyä, mutta siinä helposti tulee mieleen että mitä kaikkea voidaan tehdä, ennen kuin rikotaan jotakin lakeja. Varsinkin tämä, jossa peli poimii pelaajan käyttäjännimen ja käyttää sitä korostaakseen sitä, että tietää pelaajasta paljon enemmän, kuin mitä pelaaja on kertonut.
SPOILEREITA
Yhteenveto
Doki Doki Literature Club on visuaalinen romaani genren monilla heikkouksilla, kuten hivenen heikolla rytmityksellä. Siinä on treffisimulaattorien joukossa aika vähäiseltä tuntuvat vaihdot ja vähäisesti koukuttavaa tekemistä. Tarina on kuitenkin yksi iso juttu, johon kuuluu todella yllättäviä ja iskeviä käänteitä sekä todella synkkienkin asioiden käsittelyä. Kauhupuolet erottavat tämän pelin monista muista ja loppupuole vielä enemmän, vaikkakin siihen asti pääseminen ei ole erityisen hyvin tehty matka.
+ Tarinan loppupuoli
+ Yllätykset ja kauhuratkaisut
- Laahaava ja tylsä alkupuoli
- Vähäiset vaihtoehdot
Arvosana: 7,0
Loistava
Run Forrest, Run!
Ilmaritarit eivät koskaan luovuta
Epic Games
Aerial Knight's Never Yield
Vauhdikas peli loputtomasta juoksemisesta simppeleillä kontrolleilla ja ihan kivalla ulkoasulla. Aivan erilainen peli miltä se vaikutti nimensä perusteella, tai pelikuvakkeen perusteella.
Eteenpäin ja yli tai ali esteistä
Aerial Knights Never Yield on samalla tavalla kiva peli kuin vaikkapa Infinity Runner tai Vector, vaikkakin simppelimpi. Se ottaa kuitenkin ideastaan todella paljon irti ja onnistuu siksi jättämään ihan posiviitisen vaikutuksen, vaikka siinä onkin samanlaisia ärsyttävyyksi mitä löytyy myös monista raivopeleistä. Peli on kontrolleiltaan erittäin yksinkertainen ja pelissä on värikoodaus mikä tavallaan helpottaa kaikkea merkittävästi, jolloin pelaajan ei tarvitse itse tietää että mitä nappia milloinkin painaa, ettei hänen juoksunsa lopu. Muuta pelissä ei oikeastaan tehdäkään kuin juostaan juoksemasta päästyä ja väistellään esteitä.
Pääasiassa ideana on kuitenkin läpäistä kentät mahdollisimman nopeasti, sillä peli kellottaa kenttien läpäisyn ja kirjaa ylös kuolemat, mikä on pelin tapa haastaa pelaaja tekemään paremmin joka kerta. Kentät eivät muutu, joten niiden opettelu on täysin mahdollista ja koska pelissä on käytössä vain neljä nappulaa, on kaikki pääasiassa todella helppoa, paitsi että yksi nappi on spurttinappi joka nopeuttaa peliä ja tekee siinä välittömästi vaikeamman.
Näyttävyys on pelissä isossa osassa ja vaikka kaikki onkin melko simppeliä eikä useamman tunnin jälkeen ole enää samalla tavalla iskevää kuin aluksi, niin yleisen rytminsä ansiosta peli kuitenkin positiivisesti onnistuu olemaan pelattavuudessaan tasaisen laadukasta. Tämä on niitä pelejä joka sopii hyvin simppeliin ajantappamiseen, mutta haastavuutensa ansiosta voi toimia myös pidempään, jos pelaajaa kiinnostaa haastaa itsensä pelaamaan kentät läpi nopeammin ja paremmin.
Yhteenveto
Aerial Knight's Never Yield on hyvä peli simppeliin mutta haastavaan pelaamiseen jonka oppii nopeasti, mutta joka myös pystyy haastamaan pidempäänkin. Mitään isompaa vaihtelua kokonaisuudessa ei ole joten se ei ole niitä pelejä joka koukuttaa pidempään.
+ Simppeli pelattavuus
+ Vauhdikkuus
- Heikko vaihtelu
Arvosana: 6,0
Hyvä
Käärmelintu
Epic Games
Snakebird
Peli josta ei ollut mitään ajatustakaan alunalkaen eikä peli muutenkaan ole sellainen, että se otsikollaan kertoisi oikeastaan mitään siitä, että millainen se on sitten pelata.
Luikertelua tasolta tasolle
Pulmapelien joukossa on haastavaa erottua joukosta ja vielä haastavampaa erottua joukosta positiivisesti. Snakebird erottuu pääasiassa positiivisesti mutta senkin ongelmana on, kuten monilla muillakin pulmapeleillä, että tietyssä vaiheessa se alkaa todellakin käydä jo itseääntoistavaksi ja tässä tapauksessa todella suoraan tylsäksi. Se ei ole erityisen huono peli, mutta ei myöskään koukuttava peli. Se ei ole erityisen monipuolinen, mutta yhtä ideaa on osattu käyttää hyvin ja tietyillä muuttujilla siitä on saatu vaihtelevalla tavalla vaikea.
Pääidea on ohjata käärme jolla linnun pää, tai lintu jolla käärmeen ruumis, lopetusportaaliin. Käärmelintu pitenee syömällä hedelmiä, ei voi pakittaa ja putoaa tasolta jos yksikään osa sen ruumiista ei ole kiinteällä alustalla. Näillä elementeillä aletaan rakentaa kokonaisuutta joka kehittyy ihan hyvään tahtiin.
Ideasta on otettu ihan mukavasti irti, mutta siitäkin huolimatta tämä peli ei kovin ihmeelliseksi nouse sillä tietyt pulmapelit ja vastaavat vain ovat paljon koukuttavampia, kuten Sparkle, Critter Crunch tai Tetris.
Yhteenveto
Snakebird on pulmapelien joukossa astetta parempi kokonaisuus. Se muuttuu haastavaksi sopivaan tahtiin ja ottaa simppelistä ideastaan mukavasti irti. Erityisen koukuttava se ei ole, mutta tarjoaa joka tapauksessa mukavaa päättelytehtävää jonka pariin ei välttämättä palaa usein, mutta joka ei vaadi isompaa opettelua.
+ Kiva idea
- Tylsähkö
Arvosana: 6,0
Hyvä
Pillerii mä pyöritän
Yokun Saaripikakuljetus
Epic Games
Yoku's Island Express
Yksi niitä pelejä joka on ties milloin ollut ilmaisena Epic pelinä ja jota on sitten jossakin vaiheessa tullut hieman aloitettua ilman mitään tietoa siitä että millainen peli on kyseessä. Tällöin voi vastaan tulla tapauksia jotka aivan oikeasti yllättävät ja kannustavat katsomaan vaikkapa koko kokonaisuuden loppuun asti. Yoku's Island Express on juurikin sellainen peli, sillä kaikessa yksinkertaisuudessaan se on erittäin viihdyttävä tapaus, eikä vaari sellaista merkittävää keskittymistäkään.
Flipperi kuljettaa
Pelissä pelaaja ottaa tehtäväkseen eräänlaisen posteljoonin työt. Peli sijoittuu jonkinlaiseen salaiseen maailmaan jossa Yoku toimii saarella posteljoonina. Pelin varsinainen tarina ei ole kovinkaan erikoinen ja unohtuu nopeasti, toimii lähinnä syynä sille miksi pelaaja on ylipäätään matkalla jonnekin. Siinä ohessa sitten autetaan paikallisväestöä milloin missäkin ongelmissa ja tutkitaan saaren monia saloja värikkäissä maisemissa täynnä hasardeja, mutta myös kerättävää tavaraa.
Peli on metroidvaniarakenteinen tasohyppely, sillä erotuksella että pelaaja ei voi hypätä, vain liikkua sivuttain. Hyppääminen tapahtuu maailmassa olevilla flippperialustoilla, jotka lyövät pelihahmon korkeuksiin ja tätä kautta avaavat mahdollisuuksia miten tutkia paikoja. Kaikki alkaa simppelisti, mutta sitten kehittyy haastavammaksi askel askeleelta. Alkupuolella pinballin pelaaminen ei ole järin vaikeaa, mutta tietyissä kohdissa on haastavaa päästä oikeisiin paikkoihin. Salapaikat ja vastaavat ovat haastavampia löytää mutta aika usein ne sulautuvat melko hyvin osaksi kokonaisuutta että niitä ei välttämättä edes pidä salapaikkoina. Varjopuolena tässä on se, että aika ajoin peli tuntuu sen verran epämääräiseltä että se oikea suunta eteenpäin ei ole niin selkeä, kuin sen pitäisi olla.
Pinball mekaniikat ovat pelissä ehdottomasti se osa joka erottaa sen monista muista peleistä, sillä ei tule ihan äkkiä mieleen toista peliä jossa olisi samanlainen kantava pelattavuus. Tässä on omana heikkoutuneen se, että flipperin pelaaminen ei ole niin tarkkaa kuin sen ajoittain toivoisi olevan, mutta sopii ideaan todella hyvin ja siitä on saatu ihan kivasti irti. Vaihtelua pelissä on melko heikosti, mikä on tietyn epämääräisen etenemisen kanssa pelin merkittävin heikkous. Tasollisesti peli ei kuitenkaan ole mitään sellaista mikä erityisesti nappaisi. Sen melko laahaava rytmitys alkaa ärsyttää paljon enemmän kuin sen omanlainen pelattavuus alkaa koukuttaa, mikä johtaa siihen että vaikka peli on ihan kivaa pelattavaa, niin se jää helposti myös syrjään.
Yhteenveto
Yoku's Island Express on pelattavuudeltaan sopivan erilainen, sopivalla tavalla aika rentoa pelattavaa ja vieläpä aika veikeä tapaus. Pinball tyylinen pelimekaniikka yhdistettynä pulmanratkontatasohyppelyyn ei kuitenkaan toimi niin hyvin kuin voisi toivoa ja pelin rytmitys takkuaa myös, minkä vuoksi monesti toivoo että pelissä olisi selkeämpi suunta mitä edetä jos haluaa viedä tarinaa eteenpäin ja kaikki oheisreitit olisivat metroidvaniatyylisemmin yhdistetty kokonaisuuteen.
+ Pinball mekaniikka
+ Ulkoasu ja graafinen tyyli
- Hivenen laahaava rytmitys
- Vaihtelun puute
Arvosana: 6,0
Hyvä
Pääarvio
Puhtaasti se peli joka on ollut osana Epicin kirjastoa pisimpään ja joka on ehdottomasti kirjaston kärkeä.
Pelinjohtajalla riittää temppuja
Kohtalon Koura 2
Epic Games
Hand of Fate 2
Peli jonka edeltäjää en ole pelannut ja josta en joskus aikanaan tiennyt juuri mitään, mutta joka saattaa olla yksi parhaita pelejä omassa Epic kirjastossa ja joka on yksi sellainen peli jonka parissa voisi ehdottomasti viihtyä vähän pidempäänkin, vaikka se ei olekaan tälläinen peli jota kaikkien tulisi kokeilla. Siinä on kuitenkin pääasiassa kaikki oikeat palaset mukana, vaikka toteutus onkin paikkapaikoin suhteellisen puolivillainen.
Pelinappulana elävässä lautapelissä
Hand of Fate 2 on yhdistelmä useampaa erilaista peliä yhtenä isona kokoelmana sillä mukana on hieman pakanrakentelua, hieman hack n slash toimintaa, noppapeliä, kortinvetoa ja roguelikerakenne haastamassa pelaajaa entisestään. Asetelma on se että pelaaja on eräänlainen pelinappulava elävässä lautapelissä jossa pelinjohtaja vetää kortteja jotka sitten muodostavat seikkailun jota pelaja alkaa käymään läpi kortti kerrallaan ja erilaisten pienempien pelien muodossa. Kaikki tämä on rakennettu synkkään fantasiamaailmaan erilaisine hirviöineen ja tarinoineen. Tapa jolla peli etenee on monesti kiinni sattumista ja pelaajan erilaisista valinnoista. Joskus on kyse tuurista ja joskus taidosta ja näiden kahden elementin yhdistely ei aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tarina pelissä rakentuu sitä mukaa kun pelinjohtaja jakaa kortteja pöytään, tai miten pelaaja niitä valitsee. Kortit luovat skenaarioita joita seuraamalla sitten edetään yhden pätkän verran. Jotkut skenaariot tarjoavat resursseja, yleensä johonkin hintaan, oli sitten kultaa tai verta. Joskus skenaariot selvittää taistelulla, joskus onnekkaalla nopan heitolla. Joskus skenaariokokoelma on suoraviivainen reitti, joskus taas sellainen, jossa on vaihtoehtoja. Tapa jolla isompi kokonaisuus rakentuu sopii erittäin hyvin tähän pakanrakentamiseen, koska skenaariokokoelma on kuin korttipelissä jaettu käsi, tosin siitä ei välttämättä pelata aina kaikkea, vaan valitaan ne, jotka haluaa pelata.
Fantasiatunnelma on erinoaminen ratkaisu tähän pakettiin sillä se tietty taianomaisuus istuu erittäin hyvin tilanteeseen jossa jakaja pyörittää magialla kortteja ympäriinsä ja sitten jakaa niitä. Sama pätee kaikkiin pelimerkkeihin mitä pelissä on saatavilla ja tapaan jolla jakaja sitten niitä käsittelee. Tässä kohtaa monesti ne pienetkin yksityiskohdat ovat erityisen hyviä ja toimivia. Yleinen fiilis on todella hyvä ja koska mukana on hieman ääninäyttelyäkin, rakentaa se tunnelmaa erinomaisesti. Luettavaa pelissä on myös aika paljon, mutta tapa jolla pelitilanne on isona kokonaisuutena rakennettu toimii todella hyvin juurikin monien pienien ratkaisujen ansiosta jotka yhdessä toimivat erityisen hyvin sekä tunnelman luojana, että pelillisenä ratkaisuna jossa on paljon erilaisia muuttujia.
Useampi peli yhden pelin sisällä
Se mitä kaikkea peli tarjoaa toimii pääasiassa oikein hyvin, mutta siitäkin huolimatta pelissä ei ole niin paljoa vaihtelua kun voisi toivoa. Toimintaosuudet ovat se pätkä jossa on ehkä eniten varsinaista tekemistä ja vaikka se onkin pääasiassa simppeli hack n slash tyylinen osuus melko itseääntoistavia vihollisia vastaan ja melko samanlaisilla metodeilla johon kuuluu lyömistä väistämistä ja torjumista. Vaikka se onkin erittäin simppeliä toimintaa, niin se on hauskaa ja toimii erittäin hyvin pidempäänkin, vaikka siinä voisi olla enemmänkin muuttujia. Mutta koska tämä on yksi osio muiden joukossa, se ei käy niin itseääntoistavaksi kuin monissa muissa tapauksissa. Mutta muihin pelin osuuksiin verrattuna, se on niitä, jossa on oikeasti enemmän tehtävää pelaajalle.
Tietyt valintapätkät pelissä ovat aika simppeleitä ja koostuvat yleensä kahdesta vaihtoehdosta jossa joko tehdään jotakin tai jätetään tekemättä. Nämä ovat pääasiassa resurssien keräämiseen, mutta riskejäkin on, mikä vain korostaa sitä että kaikkeen kannattaa suhtautua jonkinlaisella varauksella. Selkeimpiä ovat ne valinnat joissa on selvä hinta, esim 10 kultarahaa. Kun vaihtoehtoja on enemmän ja kaikki maksavat jotakin, niin silloin peli on parhaimmillaan, vaikkakin useimmiten kyse on enemmän siitä että teetkö vai etkö? Minipelejäkin on aina välillä. Joskus kun yrittää tehdä jotakin niin heitetään noppia ja koitetaan ylittää tietty raja ja jos siinä onnistutaan, niin silloin voittaa. Monesti noppia voi heittää uudestaankin, mutta nämä pätkät ovat aina sattuman kauppaa, tietyllä taktikoinnilla. Paljon vähemmän sattuman kauppaa on kourallinen kortteja joissa on yksi voitto kortti ja sitten nämä sekoitetaan ja summa mutikassa valitaan yksi kortti, ja todennäköisesti, se on häviävä. Tämä on niitä pätkiä pelissä on tuurilla on liiankin suuri osa kokonaisuudessa ja näitä tuntuu tulevan vastaan aika paljon.
Koska peli yhdistelee useampaa genreä, ovat erilaiset peliosat yhtä aikaa itsenäisiä, mutta silti osa isompaa kokonaisuutta. Yksi hävitty noppapeli ei vielä tarkoita mitään koska vaikka tiettyjä lisäresursseja ei saa, se ei suoraan heikennä peliä jos muissa pelikohdissa pärjää erittäin hyvin. Itse huomasin että toimintaosuuksissa pärjäsin oikein hyvin vähilläkin apuvoimilla, mutta peli on nopeasti paljon helpompi lisäresursseilla ja kun peli on aluksi helppo, pystyy kaikkea mahdollista, kuten elinvoimaa säästämään pidemmälle. Elinvoima on resursseista se tärkein, koska kun peli vaikeutuu ja toiminnasta tulee haastavamapaa, niin elinvoimaa alkaa arvostaa paljon enemmän ja sitä ei haassaa ihan kaikkeen ja monet vapaaehtoiset skenaariot alkavat olla vaivan arvoisia heti jos niissä voi palauttaa omaa elinvoimaansa.
Hyvännäköinen ja hyvin rakennettu
Hand of Fate 2 on isona kokonaisuutena sellainen peli jossa on kaikki oikeat ainekset ja vaikka niistä osaa ei ole tehty ihan niin hyvin kuin pitäisi, toimivat ne hyvin yhdessä ja tapa jolla iso kokonaisuus niiden kautta tasapainottuu toimii todella onnistuneesti. Toisaalta, se osa mikä tuurilla on pelissä, tuntuu paikoin todella epäreilulta, vaikka kyse olisikin pienemmistä osista peliä. Asiaa ei suoranaisesti auta sekään, että vaikka peli on tasapainoitettu hyvin, niin siinä on monesti sitä keinotekoista horjutusta mukana.
Ulkoasulta ja tarinanrakennukseltaan pelistä tulee hieman mieleen Joe Dever's Lone Wolf jossa toiminta oli selvästi se isoin juttu, mutta ne pienemmät muuttujat olivat myös hyvä osa kokonaisuutta. Genrellisesti ne ovat aika erilaisia pelejä mutta silti niissä on tunnelmassa ja ulkoasussa samanlainen fiilis. Fantasiaelementit toimivat todella hyvin, pelin kuljetus toimii hyvin ja ulkoasu on ihan hyvä.
Kokonaisuutena peli ei ole sellainen must play peli, mutta se on omalla tavallaan juuri sen verran koukuttavaa ja hyvin tehtyä pelattavaa, että se jää mieleen paremmin kuin moni peli joka tarjoaisi paljon enemmän. Vaikka pelissä onkin heikkoutensa, on se hyvällä tavalla tehtyä viihdettä heikkouksineenkin sillä vaikka siitä puuttuu yksi jos toinenkin asia, niin kyllä sen parissa viihtyy aika hyvin ja sen pariin jaksaa palata useammankin kerran. Tosin, se ei ole niin hyvä peli että sen valitsisi useamman muun pelin sijaan ja koska se on itsellä PC:llä, niin konsolipelit monesti kiilaavat sen edelle.
Yhteenveto
Hand of Fate 2 on hyvin toteutettu kokonaisuus, vaikka tietyt osa-alueet ovatkin vähän niin ja näin. Pelissä on toimintaa joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan oikein hyvin tehtyä, mukana on valintoja jotka vaikuttavat resursseihin ja mukaan mahtuu myös sattuman kauppaa ja ulkoinen toteutus on hyvällä tasolla. Monesti sattumalla on kuitenkin vähän liikaa osaa kokonaisuudessa ja vaihtelun suhteen muuttujia saisi olla enemmänkin. Mutta ehdottomasti todella hyvin tehty kokonaisuus.
+ Toimintaosuudet
+ Yleinen asetelma ja tunnelma
+ Useamman pelin yhdistely
- Vaihtelua on heikommanlaisesti
- Paikoin tuurilla on liian iso osa
Arvosana: 7,5
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.