Assassin's Creed sarja on nähnyt monenlaiset aikakaudet ja pelimekaniikat. Pelaamalla niitä ristiin ja rastiin joutuu aina opettelemaan eri mekaniikat uudelleen ja tällöin vanhemmat pelit helposti tuntuvat merkittävästi heikommilta. Mutta samalla aikaa huomaa, että tässä sarjassa taso todellakin heittelehtii.
Assassin's Creed peleistä on arvioinnit yhdessä ja erikseen useammat sarjan osat. Ensimmäisenä muistaakseni silloinen kärkikolmikko: ACII, ACIV: Black Flag ja AC: Syndicate. Myöhemmin omat arvionsa ovat saaneet kärkiviisikkoon mahtuneet AC: Valhalla ja AC: Rogue. Myös Odyssey on jossakin kohtaa arvioita, mutta se jää kärkiviisikon ulkopuolelle.
Parhaat Assassin's Creed pelit omasta mielestäni, tällä hetkellä kun koko sarja on pitkälti pelattu, pois lukien mobiilipelit:
5. Rogue
4. II
3. Syndicate
2. Black Flag
1. Valhalla
Tämäkin järjestys voi heitellä suuresti sillä monesti Black Flag tuntuu parhaalta ja toisinaan taas Syndicate tuntuu parhaalta osalta koko sarjassa. Tähän arviopakettiin mahtuvatkin sitten ne pelisarjan huonoimmatkin pelit ja oikeastaan ainoa peli josta arviota ei taida löytyä on omalla kohdallani se alkuperäinen Assassin's Creed.
Palat sarjaa, joista ei kokonaisiksi peleiksi ollut
Salamurhaajan Oppi: Aikakirjat Kiinasta, Intiasta ja Venäjältä
PlayStation Plus: Premium
Assassin's Creed: Chronicles - China, India & Russia
Chronicles pelit tässä sarjassa ovat melko irrallisia pääsarjasta ja tarjoavatkin hyvän mahdollisuuden katsoa vähän tiettyä kulttuuria aivan omalla tarinakokonaisuudellaan ja vähän yksinkertaisemmalla pelattavuudellaan. Itse en missään kohtaa erityisemmin kiinnostunut näistä, sillä aihepiirit eivät isommin napanneet ja aihepiirit ovat monesti niitä asioita jotka todella tässä pelisarjassa vetävät huomiota puoleensa. 1800-luvun loppupuolen Lontoo steampunk vivahteineen, merirosvoteema tai viikinkiteema syvällisellä mytologiapuolella ovat sellaisai jotka kiinnostivat oitis. Nämä ovat enemmänkin sellaisia pelejä joita kokeilee, kun ne nyt ovat ilmaiseksi saatavilla.
Vakojaatrilleri Lokakuun vallankumouksen aikaan
Omat pelikokemukset keskittyvät pääasiassa Venäjä peliin mutta monella tavalla Kiina ja Intia ovat todella samanlaisai, mutta aivan omanlaisillaan tarinoilla. Venäjä tarina sijoittuu vallankumouksen ympyröihin ja on tyyliltään varsin vakoojatrillerimäinen. Pelin päähenkilö, Nikolai, on oikein hyvin tehty hahmo ja tarina etenee oikein hyvää vauhtia, mikä on tavallaan tälläisten pienempien pelien vahvuus. Niiden rytmitys on monesti paljon nopeampi. Venäjä kronikassa graafinen ulkoasu todella punasävytteisellä värimaailmaan istuu todella hyvin tähän ajanjaksoon.
Graafisesti tässä on enemmän sarjakuvamainen ote, varsinkin tarinapätkissä, mikä toimii aika hyvin. Tyylillisesti tämä ei ole huono ajatus, kun pelissä muutenkin on sellainen vähän tyylitelty ulkoasu. Tälläinen tietty tyyli näyttää ihan kivalta ja suppealla hahmojoukolla ja melko tiivillä tarinalla peli etenee hyvää vauhtia. Nikolailla on tilaa kehittyä ja tarinan aikana hän saa sopivasti tilaa kasvaa, vaikka pääasiassa kyse onkin hänen taustojensa esittelystä, samalla kun hän suorittaa tehtäväänsä.
Pelattavuus voisi olla parempikin. Sanotaan vaikka että pelattavuus antaa vähän sellaisen mielikuvan että tämä olisi tarkoitettu käsikonsolille tai mobiilipeliksi, juurikin sen vaatimattomuuden vuoksi. Simppeli pelattavuus helpottaa sisään pääsemistä eikä opeteltavaa ole erityisen paljon. Mutta peli on niin hiiviskelyrakenteinen että ei tämä nyt sieltä parhaasta päästä millään ole. Tämä olisi hyötynyt paremmasta tasopainosta taistelun ja hiiviskelyn välillä, sillä taistelulla on varsin pieneltä tuntuva rooli, eikä edes erityisen mielekkäästi toteutettu, kun taas hiiviskely tuntuu korostetulta ja nojaa pitkälti tähän äkkikuolemamentaliteettiin, jossa virheitä ei juuri sallita.
Kronikkoja erilaisista kulttuureista
Assassin's Creed sarjassa Chronicles pelit ovat merkittävästi erilaisempia kuin kaikki muut. Ne ovat paljon simppelimpiä pelattavuudessaan ja myös tarinalisuudessaan. Eteneminen on suoraviivaista kiipeilyä, vihollisten välttelyä ja tappamista tilanteesta riippuen. Kaikki alkaa hyvin simppelillä ja helpolla asettelulla, mutta alkaa vaatia enemmän ja enemmän pelin edetessä, kuten arvata saattaa. Näihin peleihin pääsee sisälle todella helposti koska opettelemista ei ole erityisen paljoa. Tästä syystä peleissä ei myöskään ole mitenkään suurta määrää vaihteluakaan, vaan samanlainen tyyli jatkuu alusta loppuun asti, tietyillä pienillä muutoskohdilla siellä täällä.
Kronikkapelien vahvuus on juurikin siinä, että ne ovat otteita eri kulttuureista ja kertovat aivat omat tarinansa jotka eivät ole juurikaan kiinni missään, vaan toimivat omina kokonaisuuksinaan. Tästä syystä näitä olisi voinut tulla vaikka kuinka paljon, mutta kun pelattavuus ei ole sieltä parhaasta päästä ja eri tyylien tasopainotus on vähän kallellaan yhteen suuntaan, niin tämä on parempi lopputulos jossa tämä kolmikko on oma kokonaisuutensa pelisarjassa, pääsarjan taustalla. Pelattavuudessa on paljon samaa, mutta muutoin jokainen peli tarjoa omanlaisensa kokonaisuuden omalla päähahmollaan ja omilla tapahtumillaaan. Lisäksi se tulevaisuushöpötys ja muut tarpeeton kikkailu on saatu jätettyä minimiin, mikä on aika lähellä sitä, mitä Assassin's Creed olisi saanut olla alusta asti.
Yhteenveto
AC sarjassa Chronicles pelit erottuvat joukosta lähinnä siksi, koska ne ovat niin pienimuotoisia ja simppeleitä. Niistä tulee sellainen fiilis että ne on tarkoitettu käsikonsolille tai mobiilipeleiksi, eikä niissä ole samanlaista mielekkyyttä mitä monissa muissa peleissä sarjassa on. Suurin vahvuus peleissä on mahdollisuus uppoutua tiettyyn kulttuuriin tai aikaan ilman isompaa panostusta, koska pääsarjaan simppelimpi toteutus ei aseta samanlaisia paineita. Pelattavuus ei kuitenkaan ole sieltä parhaasta päästä ja oikeastaan vain yksi peli tästä triosta on oikeasti houkutteleva pelata.
+ Itsenäiset kokonaisuudet
+ Graafinen tyyli
+ Melko simppeli pelattavuus
- Hiiviskelypainotteisuus
- Tylsähkö tarinatoteutus
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
AC sarjan ehkä surkein osa
Salamurhaajan Oppi 3 + Vapautus
PlayStation Plus: Premium
Assassin's Creed III + Liberation
Assassin's Creed sarjan eräänlainen käännekohta, erityisesti tarinallisessa mielessä ja samoin hetki jossa pelisarja meni reilusti alamäkeen AC2 kokonaisuuden jälkeen, voidakseen sitten AC4:n myötä nousta pelisarjan siihen asti merkittävimpään laadulliseen nousuun. Peruspelattavuus on hyvällä tasolla siinä missä aiemminkin ja muutakin uusiakin juttuja löytyy. Remaster pakettiin kuuluu myös Liberation peli, joka ei ole pelkkä lisäri, toisin kuin selvä lisäri, Tyranny of King Washington.
Yksi huonoimmista päähahmoista, yksi parhaista pääroistoista
Kolmas Assassin's Creed kertoo yhtä aikaa kahta tarinaa. Nykyajassa Desmond Milesin tarina saavuttaa loppuhuipennuksensa, mutta tämäntyylinen pelleily ei sarjassa tähän lopu, vaikka se hetkellisesti parantaakin otettaan. Koko Desmond tarinakaari on edelleen sieltä tylsimmästä ja tarpeettomimmasta päästä. Tätä osaa täytyy vain sietää jotta pääsee seuraavaan osaan historiallisia hetkiä, jotka sijoittuvat tällä kertaa koloniaaliseen Amerikkaan. Sisällissota ja intiaanikulttuuri ovat isossa osassa tätä tarinaa, joka sijoittuu useammalle vuosikymmenelle ja kertoo isän ja pojan tarinan. Tarinassa on useita hyviä ideoita, mutta niiden käyttö ei lopulta vain toimi ja loppuhuipennus jättää vähän karvaan maun suuhun. Ehkä isoimpana syynä tässä on se, että pääroisto on todella hyvä (helposti yksi sarjan parhaita) kun taas päähenkilö on mahdollisesti sarjan huonoin, ainakin esi-isähahmoista. Tämä on niitä tarinoita kun pääroisto on merkittävästi parempi ja siksi ainakin itse kallistuin helposti hänen puolelleen. Päähenkilö on niin huono että hänen haluaisi nähdä kuolevan, mutta tämäkin on niitä tapauksia kun loppuhuipennus ei yksinkertaisesti ole tyydyttävä.
Pelin alussa pelaaja ohjaa Haytham Kenwayta, karismaattista brittiä, jonka tie vie lopulta Amerikan siirtokuntiin, aloittamaan uutta ajanjaksoa veljeskunnalleen, jossa hän itse nousee tärkeään asemaan. Tämä osa harmillisesti toimii vain prologina sillä vaikka Haythem on erinomainen hahmo todella monella tavalla ja hänellä pelaisi mielellään enemmänkin, vaihtuu fokus muutaman kappaleen jälkeen Haythamin poikaan, Connoriin. Connor, on todella huono pelihahmo, hän ei vain toimi ja tuntuu pääasiassa todella ärsyttävältä hahmolta, etenkin verrattuna isäpappaansa. Connor on näitä hahmoja jonka kuolema ei paljoa painaisi, vaan olisi vain hyvä asia. Temppeliritarien puoli onkin tässä tapauksessa merkittävästi parempi kuin salamurhaajien, mikä astettaa tarinan kiinnostavaan asetelmaan, mutta lopulta se kaikki menee sitä arvattavinta ja suoraan sanoen tylsintä reittiä jossa historiallisten hahmojen käyttö on sitä kaikista ennalta-arvattavinta sorttia. Tarina itsessään pitää sisällään muutamia yllätyskäänteitä jotka toimivat todella hyvin, varsinkin alkupuolella, mutta mitä lähemmäs loppua mennään, sitä heikommaksi tarina menee.
Sarjan heikointa antia hyvistä puolistaan huolimatta
AC sarjassa on paljon heittoa laadullisesti eri pelien välillä. AC4, joka on kolmen parhaan pelin joukossa sarjassa, pitää sisällään paljon todella itseääntoistavia tehtäviä ja siitä syystä sivutehtävät toimivat sinä todellisena vaihteluna, koska päätehtävien hiiviskelypainotteisuus ja samojen ideoiden toisto rasittaa nopeasti. Valhalla taas on täynnä samanlaisia tehtäviä, mutta fokus on paljon parempi, koska toiminta on kelpo vaihtoehto. Assassin's Creed: Syndicate taas hyvä välimuoto näistä kahdesta, sillä vaikka mukana on niitä huonojakin tehtäviä, aika paljon, niin vastapainona on paljon hyvää sisältöä, varsinkin sivutehtävissä. AC3 on kuin huono jatke AC2:lle, jossa rytmitys oli oikein hyvä hiiviskelyn ja taistelun välillä, vaikkakin vähän hiiviskelyä korostavalla tavalla ja Brotherhood jatkoi tätä ideaa onnistuneesti, ilman suoraa pakottamista hiiviskelyyn. Tässä kohtaa sarjaan tuntuu että fokus alkoi valua hiiviskelysuntaan sillä vaikka toiminta on pätevä vaihtoehto, niin monet tilanteet ovat sellaisia että ideana olisi tehdä kaikki tietyn mallin mukaan.
Asiaa ei myöskään auta se että hiiviskely on todella rasittavaa, koska tämä on vielä sitä aikaa jossa hiiviskelyssä ei ollut hiiviskelytasoa, vaan piileskely tehtiin ympäristön kautta ja hivenen kankea ohjattavuus teki siitä oitis merkittävästi vaikeampaa. Taistelu on paljon helpompi ratkaisu, sillä miekan, kirveen, pistoolin ja muiden työkalujen hyödyntäminen tekee taistelusta paljon hauskempaa. Pelattavuudessa on monesti puolensa, mutta se ei vain tunnu olevan tarpeeksi. Parkour on tietenkin merkittävässä osasa, mutta voidaan sanoa että kun on pelannut myöhempiä AC pelejä, niin tässäkin tapauksessa on vaikeaa palata taaksepäin, koska pelattavuus tuntuu varsinkin tällä aikakaudella todella kankealta. Unity esimerkiksi tuntuu kiipeilyssä paljon jouhevammalta pienien muutosten kautta, mutta verrattuna Revelationiin, ei pelattavuus tunnu erityisen kulmikkaalta. Ristiin pelattaessa eri pelien heikkoudet ja vahvuudet korostuvat melko selvästi.
Sivutehtävissä on hieman vaihtelua ja kyllähän tästä pelistä sisältöä löytyy. Mutta se ei vain tunnu järin koukuttavalta, vaikka tyylillisesti peli näyttääkin todella hyvältä. Connorilla pelaaminen ei vain ole erityisen mielekästä. Metsästys on ehkä se yksi asia, minkä tämä peli esitteli sarjalle ja sitä kautta resurssien kerääminen tälläkin metodilla. Tämä on yksi hyvä puoli mitä tämä peli toi sarjaan, mutta se on lopulta laiha lohtu kun monet muut asiat ovat melko huonolla tasolla. AC3 on pitkälti se peli sarjassa jossa on monia hyviä puolia, mutta ne paljon selkeämmät huonot puolet peittävät ne niin selvästi alleen, että kyllä tämä peli tuntuu lopulta selvästi huonolta osalta sarjaa.
Assassin's Creed 3 kakkonen
AC3: Liberation on peli jossa on paljon samaa fiilistä mitä AC4: Freedom Cryssa, mutta Liberation on isompi peli päätarinaltaan ja tekemistä on muutenkin aika paljon. Sanotaan että kyseessä ei ole yhtä iso peli mitä AC2 kakkonen, Brotherhood, on mutta pelattava ei tässäkään tapauksessa äkkiä lopu. Päähenkilönä toimiva Aveline De Grandpre on merkittävästi parempi pelihahmo mitä pääpelin Connor, mutta ei yllä parhaiden AC päähenkilöiden joukkoon, jossa Edward Kenway ja Eivor Varinsson pitävät kärkipaikkoja. Tarinallisessa mielessä Aveline hyvin pohjustettu ja käytetty hahmo tälläisessä suppeammassa tarinassa joka toimii erittäin hyvin omana kokonaisuutenaan, vaikka onkin samalla aikaa hyvin kiinni AC kolmosessa. Tarina harmillisesti ei ole sieltä parhaasta päästä ja pääroisto on suoraan huono esitys. Tavallaan huvittaa että tässä pelissä päähenkilö on hyvä ja pääroisto huono, kun taas pääpelissä se oli toisin päin ja paljon suuremmalla ja selvemmällä erolla.
Liberation tuntuu todella DLC tyyliseltä tapaukselta, joka on sitten laajentunut omaksi pelikseen, samalla tavalla kuin Spider-Man: Miles Morales tai Uncharted: Lost Legacy, mutta tämä ilmestyi paljon aiemmin. Pelattavuus ei merkittävästi eroa AC3:sta, mikä on aika selvä juttu, koska tämä on Assassin's Creed III tittelin alla oleva tapaus. Suuret pisteet tulevat tässäkin tapauksessa siitä tyylistä ja aikakaudesta jota näkisi mielellään enemmänkin. Tosin kun on pelannut Assassin's Creed: Rogue peliä (todellinen Assassin's Creed 4 kakkonen), niin huomaa että tämä peli ei ole läheskään yhtä hyvä, sillä tyylikkyyden lisäksi kyseisessä pelissä on yksi sarjan parhaita tarinoita. Liberationin tarina ei ole erityisen hyvä, mutta se käyttää Avelinea hyvin. Freedom Cry tuntui aikoinaan todella samanlaiselta, mutta korostetaan vielä, että Liberation tuli ensin, eli Freedom Cry pyrki toistamaan tämän pelin idean, tavallaan siinä onnistuen, sillä kyseinen peli ei ollut erityisen hyvä. Liberation ei ole merkittävästi AC3:sta parempi peli vaan itseasiassa aika samoissa ja pitkälti samanlaisista syistä, mutta vähän eri painopisteillä. Pelattavuus toimii hyvin, mutta tässä on mukana sitä vähän kankeaa Assassin's Creediä. Liberation on pääasiassa samaa tavaraa kuin AC3, mutta eri hahmoilla ja omalla tarinalla. Pelattavuus ja rytmitys on pitkälti samalla tasolla vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Yhteenveto
Koonti AC3:n koko sisällöstä on kiva idea sillä nyt on mahdollista käydä läpi myös Liberation sekä Tyranny of King Washington. Remasterointi ei ole tehnyt pelille isommin palveluksia eikä se ulkokuori muutenkaan pelasta peliä jossa on ehkä koko pelisarjan huonoin päähenkilö ja melko heikko tarina sekä menneisyydessä että nykyisyydessä, vahvaa alkua lukuunottamatta. Pääroisto on tosin erittäin hyvä. Yksi lisäpeli ja pääpelin lisäsisältö eivät ole laadullisesti mitenkään merkittäviä sarjan tasolla. Pelaaminen on peruspätevää ja aikakausi on erittäin hyvä. Pelihahmot tosin jättävät toivomisen varaa, kuten myös se tarina.
+ 2,5 peliä
+ Aikakausi näyttää tyylikkäältä
+ Toiminta
+ Loistava pääroisto
- Hiiviskely
- Itseääntoistava ja heikosti rytmitetty
- Tarina, kahdella tasolla
- Surkea päähenkilö
Arvosana: 4,0
AC3: 4,0
Liberation: 4,0
Huono
Yksi sarjansa suurimpia skandaaleja
Salamurhaajan Oppi 9: Yhtenäisyys
PlayStation Plus: Premium
Assassin's Creed: Unity
Tämän muistan sinä pelinä, joka rikkoi koko sarjan ja jota pidän osasyyllisenä siihen, että Syndicate ei saanut reilua vastaanottoa. Tästä muistaa hyvin ne monet painajaismaiset bugit joita kaikki kriitikot, pelilehdet ja vastaavat nostivat esille. Ei siis ollut isommin kiinnostusta tutustua tähän peliin koska se ei mitään isompia kehuja saanut. Aikakausi ei ole se kiinnostavin, pelihahmo on taas liian Ezion näköinen ja kyllähän tässä kohtaa alkaa oikeasti vaikuttaa siltä että sarjalta on temput loppuneet. Mutta kun nyt osana Plussaa on, niin voisihan tämänkin katsastaa ja ottaa selvää että millainen peli ihan oikeasti on.
Tylsä pelihahmo, ei se erikoisin aikakausi, mutta kelvollinen tarina
Arno Dorian menettää isänsä varsin nuorena, jolloin hänen ystävänsä Elisen isä ottaa hänet suojatikseen. Nuorena miehenä Arno on taitava parkourissa ja kehittänyt tunteita Eliseä kohtaan, saaden myös vastakaikua. Kun Arnon toinenkin suojatti sitten murhataan, saa Arno tästä syyt niskoilleen ja päätyy pian Versaillesista Bastilleen, tyrmään mätänemään. Täällä hän kuitenkin sitten tapaa tulevan mentorinsa, joka johdattaa hänet uudelle polulle, osaksi itseään isompaa kokonaisuutta. Tarinallisesti Unity on perushyvää AC laatua, mutta se ei ole mitään niin ihmeellistä, että nousisi sarjan kärkeen. Syy ei ole niinkään juonenkäänteissä, vaan enemmänkin hahmovalikoimassa ja siinä, miten historian tapahtumia hyödynnetään tarinassa.
Heti voidaan sanoa että Arno ei ole erityisen hyvä pelihahmo, vaan karkeasti jaetussa kärkihahmojoukossa, hän on oitis sitä huonompaa kastia, mutta ei nyt niin huono kuin Connor. Omalla kohdalla en ole missään vaiheessa isommin tykännyt tästä Desmond Miles/Ezio ulkoasusta, sillä se ei isommin miellytä silmää, tosin samalla on vaikea sanoa että miksi näin on. Arnon tapauksessa mitään pisteitä ei myöskään ropise hänen luonteestaan, sillä se tuntuu vähän liikaa siltä, että tässä yritetään oikeasti luoda Ezio uudestaan, kun hahmo on niin muka nokkela ja sitä rataa. Arnon tarina ei ole sieltä huonoimmasta päästä, mutta lähemmäs kaikki muu hahmossa vie oitis alaspäin, mikä on sääli sillä tämä tarina olisi todellakin tarvinnut paremman pääosan esittäjän, pääroistoa unohtamatta. Edes sivuhahmoista ei löydy hyviä esityksiä, paitsi yksi, Elise. Hän nousee tarinan aikana koko pelin parhaaksi hahmoksi, pärjäten varsin hyvin vertailussa koko sarjassa. Se puolestaan onkin jo melkoinen saavutus koska sarjasta löytyy monta erinomaista hahmoa, ennen ja jälkeen Unityn ilmestymisen. Vaikka Elise onkin erinomaisesti tehty hahmo, niin valtaosa muista hahmoista ei ole erityisen ikimuistoisia eikä edes kovin hyviä. Aniharvat hahmot pelissä oikeasti toimivat, oli sitten kyse keksityistä tai historiallisista.
Pelin tapahtumat sijoittuvat Ranskan vallankumouksen aikaan ja toisin kuin monessa muussa pelissä, tässä pelissä iso osa tapahtumista ei ole itselle erityisen tuttuja, mutta koska useat hahmot ovat suhteellisen tuttuja, niin sitä kautta saa myös vähän kosketuspintaa tapahtumiin. Napoleonin nyt tietävät varmaan kaikki historiaan perehtyneet kun taas markiisi de Sade ja Maximillien Robespierre eivät ole ihan niin tunnettuja, joskin tekonsa saattavat olla. Peli ei ota historiallisista hahmoista erityisen paljoa irti, mutta esimerkiksi Roberspierren kanssa ei ole menty sellaiseen kikkailuun, kuten vaikka Julius Caesarin kanssa. Pääroisto puolestaan jää ikävän mitäänsanomattomaksi, kuten sarjassa on useasti käynyt. Yleensä monet sivuroistot toimivat paljon paremmin, mutta tässä pelissä ei ole edes sitä puolta. Tarinassa on puolensa, mutta koska iso osa hahmoista on niin huonoja, ei tarina kanna minnekään.
Tyylillisestikään Unity ei onnistu vetämään samoista naruista mistä Rogue onnistui vetämään juuri ennen tätä peliä ja Syndicate heti tämän pelin jälkeen. Unity tuntuu monella tavalla juurikin nopeasti ja heppoisesti kyhätyltä peliltä joka ei panosta oikeastaan mihinkään osaan kokonaisuudessa erityisen hyvin. Vaikka tarina on hyvä, niin huono päähahmo romuttaa sen todella nopeasti ja koska Rogue onnistui juuri aiemmin kertomaan yhden pelisarjan parhaista tarinoista, on rima melko korkealla. Lisäksi tarina sijoittuu aikakauteen josta ei saa samalla tavalla sisältöä irti kuin vaikkapa Black Flagista tai Valhallasta. Pariisi tosin on hieno kaupunki, kuten Lontoo Syndicatessa, mutta se on yksi niitä pieniä valonpilkahduksia melko heikossa kokonaisuudessa. Tarinankerronnassa tehdään myös yksi kardinaalimunaus. Välianimaatioita ei voi ohittaa ja koska monissa tehtävissä ei ole välietappeja, tarkoittaa se sitä, että tehtävissä olevat välianimaatiot täytyy katsoa joka kerta. Tosin, edes tämä asia ei ole täysin johdonmukainen, sillä jotkut pätkät voi ohittaa, mutta monesti ne, jotka pitäisi voida ohittaa, on niitä, joita ei voi.
Pelattavuus ottaa askelia eteenpäin
Koska itse olen pelannut pelisarjaa todella ristiin rastiin on tullut tasapainoiteltua useammalla pelattavuudella joista osa merkittävästi parempia kuin toiset. Esimerkiksi Syndicaten jälkeen on ollut haastavaa pelata vanhemman pelimekaniikan pelejä, puhumattakaan Valhallan jälkeen palata lähemmäs täysin erilaiseen pelisarjaan. Roguen jälkeen Unity tosin vaihteeksi suoraan se seuraava peli joten, muutoksen pitäisi tuntua luonnolliselta. Unity onkin se AC peli joka on merkittävästi parantanut pelattavuutta, tuoden siihen tietysti hieman enemmän liikkuvia osia mitä tulee varsinkin vapaajuoksemiseen, mutta sen verran hyvällä tavalla, että se tietty kömpelö arpominen jää vähemmälle. Tässä kohtaa todella tuntuu että pelihahmo kiipeää taidokkaammin, kuin vaikkapa Roguessa ja sitä aiemmissa, kunnes se sitten Valhalla taas alkoi ottaa takapakkia, mikä oli erittäin selvää takapakkia kun Odysseyssa pystyi kiipeämään lähemmäs mitä pintaa tahansa ja Valhallassa oli selviä rakoituksia.
Vapaajuokseminen on se suurin juttu. Ehdottomasti isoin muutos koko parkoursysteemissä on se, että nyt pelaaja voi määrittää että mihin suuntaan haluaa edetä, ylös vai alas. Tämä ei ehkä vaikuta isolta muutokselta, mutta koska tähän mennessä juokseminen ei erotellut suuntaa, tuli monissa kohdissa vähän sellaista tarpeetonta kikkailua, kun pelihahmo ei välttämättä mennytkään ihan siihen suuntaan, kuin pelaaja tarkoitti. Nyt pelissä on enemmän tarkkuutta ja vaikka systeemi ei olekaan täydellinen, on se merkittävä parannusaskel jota pelisarja on tarvinnut AC2:sta asti. Tämän jälkeen voi olla sitten taas haastavaa pelata vanhempia pelejä, kuten Ezio trilogian kahta seuraavaa peliä. Näyttävää parkour on joka tapauksessa ja näyttävyyteen on panostettu monilla melko pienilläkin asioilla, jotka tekevät menosta vähän jouhevampaa ja luonnollisempaa.
Toiminnallisesti peli on myös kehittynyt hieman, mutta lähinnä pelattavuuden jämäkkyyden suhteen, sillä perusidea on edelleen samanlainen, mutta nyt tiettyjen taisteluliikkeiden toteuttumaninen tuntuu jotenkin selkeämmältä ja jämptimmältä. Edelleen mukana ovat hyökkäys ja puolustus sekä uutena väistöliike. Sitten on tietysti iso liuta erilaisia salamurhaajan työkaluja, joiden kautta toiminta monimutkaistuu melkoisesti. Liikkuvia osia on paljon, mutta kun peliä pelaa melko lähellä Roguen läpäisemistä, voisi sanoa että isoa opettelukynnystä ei tule, koska Unity on niin luonnollinen jatke.
Hiiviskely on eräs asia, joka on mennyt sarjassa lähtökohtaisesti askel askeleelta paremmaksi, samalla tavalla kuin toimintakin. Tällä kertaa pelaaja voi nappia painamalla kyyristyä, mikä tekee hänestä vaikeamman havaita ja tämä on eräs asia, jonka poissaolon huomasi erittäin selvästi tätä peliä vanhemmissa, kuten Roguessa. Nyt ei tarvitse luottaa pitkiin heinikoihin, koska hiiviskelyssä on sitä samaa ideaa, mitä niin monissa muissakin hiiviskelypeleissä on ollut jo pitkään. Eihän tämä nyt Originsista eteenpäin olevien pelien tasoa ole, mutta Rogueen verrattuna selvä parannus.
Harmillista tosin on, että varsinkin loppupuolella tehtävät on onnistuttu tekemään niin turhauttavaksi, että minkäälaisesta pelattavuudesta ei saa irti oikeastaan mitään. Peli suorastaan korostaa hiiviskelyä ja rankaisee monesti isolla kädellä toiminnallisemmasta lähestymistavasta. Unityn kanssa, varsinkin lopussa, tuntuu että tässä kohtaa pelisarjaa on kaikki ideat niin loppu, koska pelissä ei tunnu olevan mitään oikeasti omaa. Se näkyy myös monissa hahmoissa.
Pelisarjan suurimpia skandaaleja
Unityn suurimmaksi ongelmaksi nousee lähinnä se, että se tuntuu hätäisesti tehdyltä peliltä jossa ei ole ollut samanlaista laadukasta kehitystä takana, mitä monissa muissa sarjan peleissä on ollut. Kyllähän Roguessa oli myös samanlaisia ongelmia, mutta pelin vahvuudet tasapainoittivat ja seuraava peli Syndicate nojaa monella tavalla aivan samanlaisiin ideoihin. Mutta miksi Unity sitten tuntuu hätäisesti tehdyltä ja täytetyltä peliltä pelisarjassa, joka on kuitenkin puskenut markkinoille uutta peliä vuosittain, 2019 ollen ainoa vuosi kun edes mobiili AC peliä ei ilmestynyt, sitten ensimmäisen pelin? Syitä on varmasti monia, mutta kokonaisuutta ei auttanut sarjan suurin skandaali, Unityn julkaisu. Vaikka en tätä peliä pelannut kun se ilmestyi, niin olen varmaan kaikkien pelaajien tavoin nähnyt niitä bugikuvia ja videoita tästä pelistä, jotka romuttivat monien uskon tätä sarjaa kohtaan. Unity oli täysin rikkinäinen peli ilmestyessään, mutta itse en mene siihen sen enempää, koska nyt, pelissä ei ole isommin bugeja.
Kaikenlisäksi Unity on peli johon on suorastaan ängetty mukaan moninpeli. Itse en tähän edes tutustunut, mutta monet palkinnot ovat moninpelivaatimuksena takana ja itse muistan monta esimerkki siitä, kuinka pakotettu moninpeli on turhauttava pelillinen ratkaisu. Tosin, Unity ei olisi hyvä peli vaikka moninpeliä ei olisikaan, koska pelin monet ongelmat ovat paljon syvemmällä. Tarinallisesti ongelma on heikoissa hahmoissa ja tunnelmallisesti maailmanajassa ja tapahtumassa, joka ei ole kiinnostava, monipuolinen ja tyylikäs samalla tavalla kuin renessanssi, viktoriaaninen aikakausi, merirosvojen tai viikinkien aikakausi, unohtamatta juuri aiemmin tullut siirtomaa-aikakautta. Unitylla ei ole tarjottavanaan oikeastaan mitään sellaista, joka oikeasti erottaisi sen monien muiden pelien joukosta. Kun yhdessä sarjassa on pelannut yhden pelin läpi, tehden lähemmäs kaiken, ei kiinnostusta ole kovin paljoa tehdä sitä uudestaan ja uudestaan. Roguesta en tehnyt kaikkea, koska Black Flagin kanssa se on vielä mielessä sen verran hyvin ja Unityn kanssa en tee kaikkea, koska Syndicatesta tein. Nykyään ollaan muutenkin menossa siihen, että peleissä on niin paljon sisältöä, että kaiken tekemiseen vaaditaan tuhottomasti aikaa. Assassin's Creed: Valhalla on kaikkine lisäsisältöineen peli johon saa upottaa satoja tunteja jos haluaa tehdä kaiken. Ei mahdoton juttu, sillä Witcher 3:n kanssa olen tehnyt kaiken, mutta aikaa ei ole koskaan tarpeeksi.
Assassin's Creed: Unity on hyvä esimerkki pelistä joka hyvä esimerkki modernista, täyteen ahdetusta pelistä johon saa upotettua kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, jos vain jaksaa sitä toistoa. Se on myös hyvä esimerkki siitä, kun pelisarjalta on ideat jo loppumaan päin ja ainoa mitä se tekee, on toistaa samaa kaavaa pelistä toiseen. Unity nyt vain sattuu olemaan se ongelmallinen tapaus jonka huono päähahmo ei isommin kannusta uppoutumaan kokonaisuuteen, toisin kuin Edward Kenway Black Flagissa, Shay Cormac Roguessa tai Eivor Valhallassa. Kyllähän Syndicaten Jacob Fryessa on ulkoisesti samaa näköä kuin Arnossa, mutta luonteeltaan ja tyyliltään hän on merkittävästi onnistuneempi ja tarinaa on jakamassa hänen sisarensa Evie. Arno taas, on Ezio uudestaan, eikä edes Ezio ollut järin hyvin tehty päähahmo, mutta siedettävä ja todella tyylikkäästi tehty.
Yhteenveto
Assassin's Creed: Unity on pelisarjan yleiselle tasolla ihan peruspätevä mitä tulee pelattavuuteen, mutta heikompaa kastia, mitä tulee tarinaan, tyylikkyyteen ja sen sellaiseen. Ei lähellekään sarjan paras peli, mutta pitkälti bugivapaana, kelvollista pelattavaa jos sarjasta tykkää. Pelissä kestää tarpeettoman kauan että kaikki lähtee käyntiin ja tekemisessä ollaan ajatusmallissa määrä korvaa laadun. Unity on parhaimmillaan perushuttua AC sarjassa, ei se huonoin, mutta kallistuu sinne heikompaan päähän, vaikka tekeekin erittäin hyviä parannuksia.
+ Pelattavuuden parannukset
+ Paljon pelattavaa
+ Pariisin toteutus
+ Elise
- Arno Dorian
- Pääroisto on tylsä ja kliseinen
- Pelillinen toisto
- Monella tavalla todella mitäänsanomaton
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Sarjan uusien aikakausien alku
Salamurhaajan Oppi: Alkuperä
PlayStation Plus: Premium
Assassin's Creed: Origins
Tämä on yksi niitä pelejä joka mielipiteitä. Se on vähemmän sitä perinteistä AC:tä ja enemmän tätä uudempaa tyylisuntaa, joka on pian jäämässä taas sivualalle kun Miragen olisi tarkoitus palata alkutyyliin. Mutta ilmeisesti Japaniin sijoittuva peli noudattaa vielä tätä ideaa. Monella tavalla Odyssey teki kaiken paremmin kuin Origins ja Valhalla vielä sitäkin paremmin, onnistuen myös tekemään maailmasta ja tyyliratkaisuista todella toimivia. Itse pidän vanhasta norjalaisesta mytologiasta merkittävästi enemmän kuin kreikkalaisesta. Origins on kuitenkin se mistä kaikki alkoi ja siitä alkoi myös uuden päähenkilön tarina nykyajassa. Ja kaikki tämä meni pyllylleen.
Salamurhaajista ensimmäiset
Pelin tarinassa seurataan muinaisessa Egyptissä medjai Bayekia joka on kostoretkellä. Kun kultti murhasi hänen lapsensa, vannoi Bayek yhdessä vaimonsa Ayan kanssa kostoa. Peli alkaakin ensimmäisen kulttilaisen tappamisella ja siitä peli sitten lähtee aukeamaan. Kulttilaiseista jokaisella on koodinimenä jokin eläin ja iso osa kokonaisuutta on ensin selvittää että kuka kukin on ja sitten lopulta tappaa nämä. Tarinan aikana Bayekin ja Ayan yhteinen matka monimutkaistuu ja sillä oma osuutensa kokonaisuudessa on myös Egyptin kuningattarella, Cleopatralla, kuin maailman mahtavimmalla miehellä, Julius Caesarilla. Muita todella tunnistettavia historiallisia hahmoja ei juuri ole ja suuri sääli onkin, että kumpaakin näistä hahmoista käytetään pelissä erittäin huonosti.
Tarina on varsin simppeli, hiljalleen avautuva, mutta pelillisesti todella keinotekoisesti hidastettu. Se ei ole AC sarjassa sieltä parhaasta päästä mikä monella tavalla johtuu siitä että Bayek ei ole se paras mahdollinen pelihahmo. Erityisesti sanoisin että ongelmana on todella tylsä ulkoasu. Pelin aluksi Bayek on varsin tyylikkään näköinen medjai, mutta muutta todella nopeasti täysin kaljuksi ja koruttomaksi ukkeliksi, jossa ei ole mitään hienoa. Sisältö ei isommin myöskään tarjoa mitään. Muutoin voisi sanoa että huonoin päähahmo, mutta AC3 tarjoaa haastajan, kuten myös tämä peli, sillä Bayek ei ole ainoa päähenkilö, vaikka pelaaja hänellä pelaakin valtaosan ajasta ja hän on ainoa jota voi oikeasti muokata haluamaansa suuntaan. Muutamassa pätkässä pelaaja ottaa ohjakset Ayasta, jonka tasoa on lähemmäs aina sopiva ja jolla pelaaminen on todella riisuttua. Merkittävä ongelma on siinä että Ayan osuudet ovat todella pakkopullaa, sillä niissä ohjaisi mieluummin Bayekia eikä pakotetutusti Ayaa. Asiaa ei auta se että Aya on vielä huonompi hahmo kuin Bayek. Hän on taitava murhaaja, mutta hänestä on onnistuttu tekemään todella epämiellyttävä ja pelin loppuhuipennuksessa pelataan hänellä, mikä on aika ruma temppu ja vie kaiken mielekkyyden pelin tärkeimmistä tapahtumista. Varsinkin kun niitä ei viedä edes kunnolla loppuun asti.
Mutta yksi asia, menee vieläkin alemmas, nimittäin nykyaikaosuudet. Nämä osuudet ovat systemaattisesti olleet koko pelisarjan huonoimpia osia ja nyt mennään selvää takapakkia Black Flagin ideasta ja onnistutaan esittelemään mahdollisesti koko pelisarjan huonoin hahmo, Layla Hassan. Layla on tylsä, ärsyttävä ja todella pakotetusti mukaan ängetty hahmo jolla ei ole mitään järkevää syytä olla osa kokonaisuutta ja koska Odyssey ja Valhalla on pelattu paljon kattavammin läpi ennen Originsia, voidaan sanoa että tästä mennään vielä alaspäin.
Hyviä ideoita isojen virheiden varjossa
Pelattavuudeltaan Origins ei ole se huonoin peli sarjassa, sillä tämä uusi suuntaa tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia siihen, miten pelaaja haluaa edetä. Lyömäaseet ovat yksi taktiikka, jouset toinen ja erikoistyökalut värittävät toimintaa. Aseisiin kuuluu miekkoja, keihäitä, nuijia ja sauvoja joista kaikilla on omat vahvuutensa. Keihäällä yltää kauas, nuijalla tekee massiivista vahinkoa ja miekka on tehokas ja nopea lähietäisyydellä. Kilpi on erittäin arvokas työkalu ja lähitaistelussa taktiikka on erittäin tärkeää. Kilpiviholliset ovat oitis vaikeampia kuin ne joilla ei ole kilpeä, mutta merkittävää on myös vihollisen aseistus, sillä keihäsviholliset osuvat kauemmas, mutta nuijaviholliset lyövät kovempaa. Jousiviholliset ovat ehkä ärsyttävimpiä koska ne juoksevat karkuun ja ampuvat pelaajaa. Tuntuu että tietyillä aseilla osuminen näihin nopeisiin vihuihin on melko haastavaa, mistä syystä on hyvä, että aseita voi kantaa kerralla kahta ja vaihtelu niiden välillä on vaivatonta. Eri aseet vaativat erilaisen pelityyliin ja oman löytämiseen voi mennä aikaa. Sama pätee myös jousiin joita on useampaa sorttia. Yhdellä voi ampua nopeasti, kun taas yhdellä erittäin tarkasti ja pitkänkin matkan päästä. Kokemuspisteitä on aina rajallisesti, joten tiettyä ominaisuutta kehittää helposti enemmän kuin muita.
Kokemuspisteitä pelissä saa kun nousee tasoa ylemmäs ja tasoa saa ylemmäs tekemällä lähemmäs mitä tahansa. Eläimiä metsästämällä, vihollisia tappamalla ja paikkoja löytämällä saa kokemuspisteitä, kuten myös varuskuntia hävittämällä ja tehtäviä tekemällä. Tehtävät ovatkin helpoin tapa saa runsaasti kokemuspisteitä, mutta tietyissä tapauksissa tuntuu usein siltä, että tehtävät haaste ei kompensoi saatavaa xp määrää. Vaikka tekisi omaa tasoa korkeampaa tehtävää, se ei tietyn pisteen jälkeen isommin enää tunnu. Erittäin rasittavaa tämä on myös siksi, että todella suuri osa tehtävistä noudattaa aivan samaa kaavaa kuin monet aiemmat. Todella monessa tehtävässä puhutaan tyypeillä, saatetaan tyyppejä ja kuunnellaan lisää bullshittiä, tai tutkitaan paikkoja, jotta voidaan sitten mennä jonnekin ja tappaa kaikki siellä. Vaihtelua on melko vähän ja valtaosan pelin sisällöstä onkin pelkkää täytettä ilman minkäänlaista merkittävää laatua, kuten myös toisessa Ubisoftin pelisarjassa, Far Cryssa.
Salamurhaaminen on tottakai isossa osassa, mutta harvoin pakollista. Lisäksi tämä on se vaihe jossa salamurhaaminen ei tapa vihollista, jos tämä on tarpeeksi korkeaa tasoa. Tästä päästäänkin ehkä pelin ärsyttävimpään puoleen mikä kampittaa pelattavuutta todella pahasti, nimittäin tasovaatimuksiin. Tietyt juonitehtävät suosittelevat (vaativat) tiettyä tasoa, jotta niistä selviää. Tasovaatimukset nousivat parissa kohdassa merkittävästi ja jos taso on yli 3-5 tasoa korkeampi kuin pelaajan taso, ei sitä ole mitään syytä yrittää koska pelaaja ei saa aikaiseksi vahinkoa oikeastaan yhtään eikä kestä sitä itse juuri yhtään. Tästä rutosta ei olla päästy kunnolla irti vielä Originsissakaan, mutta tässä pelissä se tuntuu olevan merkittävästi ärsyttävämpää ja korostetumpaa. Monissa tehtävissä joissa pelaajan taso ei ole ihan sitä mitä tehtävän taso, nousee tiettyjen vihollisten taso todella keinotekoisesti ylöispäin, ihan kuin peli tarkoituksella yrittäisi tasoittaa peliä omaksi eduksiin. Odysseystä tiedän myös kertoa että monesti, vihollisten taso nousee pelaajan tason kanssa, mikä tavallaan on vastoin sitä ideaa, että pelaajan pitäisi nostaa omaa tasoaa, jotta olisi samalla viivalla vihollisten kanssa, mikä ei sitten lopulta tunnu koskaan pääsevänä tasapainoon.
Monta sarjan huonointa osaa
AC: Origins on kuin kokoelma monia pelisarjan heikoimmin tehtyjä pätkiä ja ei ole omalla kohdalla minkäänlainen ihme että Origins voisi hyvinkin olla se huonoin osa sarjaa. Sanotaan että vaikka Egypti tyyliseikkoineen, kulttuureineen ja jumalineen ei olekaan millään tavalla sieltä parhaasta päästä, niin siinä on omat hyvät puolensa. Muinainen Egypti on yksi vanhimpia korkeakulttuureita ja vain Sumer olisi vanhempi. Tästä syystä Egypti on hyvä lähtökohta, varsinkin kun historiasta tietää, että tämä on sitä aikaa, kun Cleopatra jää pian Caesarin vallan alle ja Caesarin jälkeen, mitä todennäköisimmin kohtaa loppunsa Augustuksen käskystä.
Mahdollisesti huonoin historiallisen hahmon käyttö sarjassa löytyy juurikin tästä pelistä, sillä todella monia asioita näiden pelin tunnetuimpia hahmojen kanssa ei viedä mihinkään. Varsinkin pelin tunnetuin historiallinen hahmo (veikkaisin) on tehty erittäin huonosti.
Spoiler
_________________________________________________________________________________
Tästä päästäänkin siihen, että omasta mielestäni tässä pelissä ei olisi pitänyt olla tehtävää, jossa Caesar salamurhataan, tai ei ainakaan tällä tavalla, tai tällä pelihahmolla. Sen lisäksi, tässä olisi pitänyt olla tehtävä, jossa Cleopatar salamurhataan ja samalla tarjotaan eräs teoria siitä, miten se tapahtui.
Muutenkin Julius Caesarin käyttö ja hahmon toteutus on lähes loukkaavaa häntä kohtaan. Caesarista on tehty melko vähäpätöinen hahmo josta puuttuu kaikki todellinen auktoriteetti jota hahmoon kuuluu. Verrataan vaikka Rex Harrisonin roolisuoritukseen elokuvassa Cleopatra, jossa Caesar oli merkittävästi enemmän sitä, mitä hänen pitääkin olla. Tässä, hän on loppuviimeksi todella pieneen osaan jäävä ja melko vähäpätöisesti toteutettu hahmo. Kyllähän Syndicate myös loppuviimeksi onnistui möhläämään Viiltäjä Jackin, mutta tämä on paljon huonompi.
_________________________________________________________________________________
Uudella tavalla pelissä on tehty myös nämä hetket joissa salamurhien yhteydessä tappaa ja uhri keskustelevat. Nyt ne on venytetty pitkiksi keskusteluksi joita ei voi edes ohittaa. Samanalaistaa roskaa löytyy myös Unitysta ja vaikka nämä hetket ovat hienoja, niin silti monesti ne haluaisi ohittaa.
Origins tarjoaa ehkä huonoimman tarinakokonaisuuden mitä pelisarjasta löytyy. Vaikka AC3 on myös huono, niin erinomainen pääroisto kyllä korjasi paljon ja historiallisia hahmoja oli käytetty paremmin, puhumattakaan että Desmondin tarina johti loppuunsa. Huonoa oli lähinnä Connor. Originsissa on paljon enemmän huonoa ja niitä hyviä puolia saa etsimällä etsisä.
Kokonaisuutena Origins oli paljon huonompi kuin muistin sen olevan. Myönnettäköön että en alusta loppuun asti sitä aiemmin pelannut kokonaan itse, mutta isoja pätkiä. Mitään en silloin tosin menettänyt, sillä valtaosa pelin tekemisestä on turhaa ja tylsää täytettä jota ei kannusta tekemään heikosti tehty päähenkilö ja suorastaan loukkaavan huono tarinakokonaisuus joka ei tee kunniaa niille historiallisia tapahtumille joille se olisi voinut ja joille sen olisi pitänyt tehdä. Nykyaikaosuudet taas ovat vielä huonompia, vielä huonommalla päähahmolla.
Yhteenveto
Assassin's Creed: Origins ei ole vain huono AC sarjan peli, se kisaa sarjan huonoimman pelin paikasta. Tarina on yhtä aikaa todella tylsä ja suoraan epämiellyttävää seurattavaa. Iso syy on sarjan huonoimpiin kuuluvissa hahmoissa niin animuksessa, kuin sen ulkopuolella. Historiallisten hahmojen kanssa tehdään kaksi valtavan typerää ratkaisua joiden kautta pelin lopetus on pohjalta myös. Pelattavuus pelastaisi paljon, mutta peli ei edes noudata kunnolla omia sääntöjään, vaan kallistaa kokonaisuutta aina pelaajan haitaksi. Tapahtumapaikat, teemat ja tyylit eivät vedä mitään pisteitä nekään ja lähemmäs kaikki sivutekeminen on kuin päätehtävissä, samojen asioiden toistoa kyllästymiseen asti.
+ Salamurhaajien alkuaikojen kertominen
+ Pelisarjan vieminen uuteen suuntaan
+/- Paljon pelattavaa
+ Huonot päähenkilöt
+ Historiallisten hahmojen todella huono käyttö
+ Tekeminen toistaa itseään
+ Peli on kallistettu pelaajalle epäreiluksi
Arvosana: 3,4
Pettymys
Pääarvio
Sitä sarjan terävintä kärkeä, joka myös nostaa omassa muistissa ei niin hyvän päähahmon, merkittävästi paremmaksi isossa kokonaisuudessa.
Paluu renessanssiajan Italiaan
Salamurhaajan Oppi: Ezio trilogia
PlayStation Plus: Premium
Assassin's Creed: Ezio Trilogy
Assassin's Creed II oli sarjasta ensimmäinen jonka omistin itse, mutta ensimmäinen peli oli se jota pelasin ensimmäisenä ja siitä syystä kakkosen parannuksia osasi todellakin arvostaa. Ezio hahmona ei isommin napannut, mutta pelissä oli todellakin puolensa ja Renessanssi todellakin korotti panoksia tehden pelistä erinomaisen. AC2 onkin monella tavalla edelleen yksi niitä pelejä sarjassa jota pitää varsin korkealla kaltaistensa joukossa, sen monista heikkouksista huolimatta, koska se teki niin paljon niin hyvin. Itse skippasin siis suoraan kakkosen ja siirryin suoraan niihin pelihin Ezion tarinassa joita en ollut aiemmin pelannut.
Ezion tarina jatkuu
Brotherhood ja Revelations jatkavat Ezion tarinaa, hypäten kumpikin omaan aikakauteensa. Brotherhood tapahtuu varsin pian kakkosen jälkeen kun taas Revelations sijoittuu aikaan, kun Eziolla alkaa ikä jo painaa. Isoin juttu tässä kaikessa on se, että pelkästään kakkosen perusteella, Ezio Audiotera ei ole erityisen hyvä hahmo, itse en ainakaan isommin pitänyt, silloin kun pelin pelasin ja suuarpi oli jotenkin typerä tyyliseikka. Kun pelaa nämä kaksi muuta peliä sarjasta, niin täytyy kyllä myöntää, että Ezio paranee hahmona merkittävästi sillä jo Brotherhoodin aikana hän kehittyy merkittävästi paremmaksi hahmoksi. Tai sitten oma mieli on vain muuttunut ja Ezio olisi alkuperäisessäkin parempi, jos senkin olisi pelannut uudestaan. Isona kokonaisuutena tarina onnistuu kertomaan erittäin hyvin sen, miten Ezion tarina jatkuu ja kehittyy trilogian aikana.
Nykyaikaosuudet ottavat ison palan kokonaisuudesta ja toisin kuin Ezion tarina, ne osuudet eivät luo yhtä hyvää kokonaisuutta. Nykyaikapätkät ovat turhaa kikkailua jota ilmankin olisi pärjätty. Desmond on tylsän tavallinen ja särmätön päähenkilö ja Shaun on ärsyttävä mulkku. Tämä tosin saa Ezion tarinan tuntumaan kasvamassa määrin paremmalta. Nykyaikaosuuksien kanssa tarina etenee, mutta silti tuntuu että siinä ei päästä yhtään mihinkään, oli sitten kyse Brotherhoodista tai Revelationista, koska kummassakin päädytään vain tilanteeseen jossa kaikki jää enemmän tai vähemmän kesken, uusien kysymysten kanssa.
Pelattavuus on joka tapaksessa se osa joka pitää kutinsa osasta toiseen. Parkour ei ole muuttumassa mihinkään, joten sitä ei tarvitse opetella joka kerta uudestaan, vaikka jokainen peli ne perusteet kertaakin tavalla tai toisella, joten ei haittaa jos pelien välillä vierähtää vähän enemmänkin aikaa. Vapaajuokseminen on hauskaa ja näyttävää, mutta samalla aikaa sen kanssa kyllä huomaa, että itse on tullut pelattua uudempia pelejä sarjassa, joissa tämä on tehty paremmin. Pelattavuudessa toiminta onkin sitten sellainen osapuoli, joka vaatii hieman totettulua ja tietyt toimintaratkaisut eivät ihan heti nappaa. AC2:n muistan counter tyylisesti taistelusta ja itse muistin sen paljon parempana, sillä heti Brotherhoodissa toimintaa piti ihan oikeasti harjoitella uudestaan ja silloinkin kesti turhauttavan pitkään, että taistelun flow'hun pääsi ihan oikeasti kiinni. Mutta tälläiset tietyt asiat ovat pelistä toiseen samat.
Brotherhood
Veljeskunnan aloitus on todella hyvä. Koska kaikki alkaa AC2:n jälkeen, on Ezio varsin hyvissä voimissa. Hänen kaupunkinsa kukoistaa, hänellä on valtaa ja mammonaa, puhumattakaan vakuuttavasta määrästä arsenaalia. Mutta sitten hän saa vastaansa merkittävästi kovemman vihollisen kun aiemmasta pelistä tutun, nykyisen paavin, Rodrigo Borgian poika Cesare hyökkää suurella armeijalle Ezion kimppuun ja kaaoksen aikana kaikki Ezion rakentama tuhoutuu ja hän joutuu aloittamaan lähes tulkoon alusta asti. Taidot ovat tallella ja aika nopeasti arsenaaliakin saadaan kerättyä, mutta salamurhaajien veljeskunnan uudelleenrakennus on tavallaan hyvä tapa hieman nollata pelihahmoa. Tässä tuleekin vastaan tämän pelin ehkä merkittävin oma juttu, nimittäin salamurhaajien värvääminen ja kouluttaminen.
Eräänlainen minipeli päätarinan ja monien sivutehtävien kyljessä on mahdollisuus lähettää omia salamurhaajiaan tekemään milloin mitäkin oheistehtäviä, jotka tekevät heistä parempia salamurhaajia ja sitä kautta he pystyvät tekemään haastavampia tehtäviä ja mahdollisesti avittamaan Eziota tämän käydessä taisteluun pikku paavia vastaan. Muutoin pelin tekeminen ei ole kaukana AC2:sta. Mukana on useammanlaista oheistekemistä, joka on hyvä tapa kerätä rahaa ja sitä kautta vahvistaa pelihahmon arsenaalia ja parannella kaupunkia johon uusi veljeskunta pesiytyy. Kaupungin parantelu kuitenkin syö merkittävästi resursseja, kuten myös tietyt varusteet. Erilaista tavaraa on vaikka kuinka paljon ja siihen alkaa tietyssä vaiheessa todella kyllästyä. Brotherhood ei ole mikään lisäristä omaksi pelikseen kasvanut kokonaisuus, vaan kokonaisen pelin mittoihin mahtuva paketti.
Aiemmasta pelistä tuttuja hahmoja on vaikka kuinka paljon. Niccolo Machiavelli oman alkuaskelista asti mukana tarjoamassa konsultaatiota ja nerokas Leonardo Da Vinci tulee myös tarjoamaan tukeaan. Rodrigo Borgia on tällä kertaa enemmänkin takapiru ja pääosassa roisto puolella on Cesare, josta on tehty aivan täysin mammari ja mäntti jolla on kusi noussut täysin päähän ja jumaluuskompleksi samoin. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kun historiallinen hahmo tehdään lähes täyden pelleksi tai vastaavaksi, sen sijaan että hahmoon laitettaisiin enemmän tyyliä. Puolustuksena voidaan tosin sanoa että ainakin tässä on tehty jotakin mikä merkittävästi eroaa Rodrigo Borgiasta, joka oli oikein hyvin tehty pääroisto. Cesare on enemmän rasittava mulkku, samalla tavalla kuin vaikkapa Draco Malfoy, Jamie Lannister tai Commodus. Häntä ei ole lopulta edes kiva vihata.
Revelations
Tarinallisessa mielessä, Revelations on se Ezio trilogian päätös, joka onnistuu aika hyvin niputtamaan yhteen tämän kokonaisuuden, myös monien sivuhahmojen kanssa. Desmondin tarinasta ei tarvitse sanoa juuri mitään, se on tarpeetonta pelleilyä. Ezio tarinakaari on siinäkin mielessä onnistunut, että vaikka siinä on tämä futuristinen Dan Brown tyylinen kikkailu mukana, niin se on kuitenkin vielä hillitty, kun vertaa siihen roskaan, mitä pari viimeisintä ovat nykyaikaosioden kanssa päätyneet tekemään. Tämä tarina on lopetukseltaan oikein hyvä, korostaen sitä että Ezio on selvästi pelin tekijöiden suosikki assassiineja, saaden varsin tyypillisen hyvän lopetuksen, toisin kuin monet häntä merkittävästi paremmat hahmot sarjassa, kuten Edwards Kenway tai Frye sisarukset esimerkiksi.
Tälläkin kertaa otetaan hyvä asetelma käyttöön, jossa Ezion resurssit ovat vähän rajallisemmat, koska hän on siirtynyt toiseen paikkaan tutuista ympyröistä. Samalla aikaa tarina saa uutta puhtia kun käy ilmi että mitä Ezio todella etsii. Muutenkin tämä vanha mies versio hahmosta toimii oikein hyvin tässä asetelmassa ja tuo hahmoon ja tarinaan vähän enemmän uutta puhtia. Pelattavuuden suhteen meno on hyvin samanalista mitä se on ollut tähän mennessä joten Revelationiin pääsee sisälle melko helposti. Tosin tuntuu että tässä kohtaa viimeistään olisi voitu antaa pelaajalle alusta asti erittäin taitava ja hyvin varustettu pelihahmo, eikä taas yhtä tekosyytä koota kaikkea tyhjästä.
Revelations on Ezio trilogiasta ehkä se kaikista huonoiten rytmitetty peli. Alku on vähän niin ja näin, koska siinä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, eikä tilannetta pohjusteta tarpeeksi hyvin. Kun peli oikeasti alkaa, vaikuttaa kaikki hyvin tutulta, etenkin jos tämän pelaa trilogiasta viimeisenä. Tämän pelin tarinankuljetus ja tehtävärakenne kuitenkin tuntuu aika hitaalta verrattuna muihin ja kehitystä ole oikeastaan millään saralla tullut. Revelations ei ole sellainen kolmas osa mitä Kuninkaan Paluu tai Jedin Paluu, vaan se on enemmän sellainen tapaus joka tuntuu hyvin irralliselta kahteen aiempaan nähden, eikä siksi nappaa ihan yhtä hyvin. Loppupuolella tarina laittaa taas uuden vaihteen silmään ja kokonaisuus tuntuu oitis monimutkaisemmalta mitä se oli vielä AC2: aikaan. Revelations on ihan kiva peli, mutta se ei tunnu tekevän mekaanisesti tai tarinallisesti mitään erityistä. Voisi sanoa että se on monella tavalla hyvä esimerkki pelistä, joka tuntuu väkisin väännetyltä, vaikkakin samalla tasolla toteutetulta kuin Brotherhood.
Yhteenveto
Ezio trilogia on yksi parhaita tarinallisia kokonaisuuksia koko sarjassa, sekä Ezion että Desmondin kannalta. AC3 on sitten molemmilla saroilla merkittävä notkahdus. Brotherhood ja Revelation toimivat molemmat hyvin itsenäisinä peleinä, mutta pääasiassa olisi hyvä pelata nämä järjestyksessä että tarinasta saa eniten irti. Molemmilla peleillä on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta AC2:n rinnalla ne toimivat oikein hyvin, kumpikin tehden hieman omia juttujaan ja tarjoten paljon sisältöä. Ezio kokoelma onkin laajuudeltaan melko massiivinen, etenkin jos pyrkii tekemään kaiken. Se on peruspätevää perinteistä AC:tä niin hyvässä kuin pahassakin.
+ Kolme peliä yhdessä
+ Pätevää perinteistä AC:tä
+ Tarinan kerronta ja rytmitys
+ Toiminta
- Hiiviskely
- Paljon täytesisältöä
- Ei juuri vaihtelua kolmen pelin välillä
Arvosana: 7,4
ACII: 7,7
Brotherhood: 7,4
Revelation: 7,0
Loistava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.