Monissa peleissä näkyy sellainen tietty japanilaisuus, yleensä sellaisena animetyylisenä ulkoasuna ja sen huomaa lähemmäs heti. Joissakin tapauksissa se ei ole ihan niin selvää, mutta usein, sitä ei voi olla huomaamatta.

 

 

 

Japanilaisuus voi näkyä peleissä monella tavalla mutta tietyt tyyliseikat tai tarinapuolet oitis saavat ajattelemaan tiettyä pelityyliä joka ei nyt ehkä vielä ihan oma genrensä ole, mutta voisi olla. Jotkut näistä peleistä ovat siis sieltä parhaasta päästä (Final Fantasy), jotkut pitävät sisällään runsaasti länsimaisia vaikutteita (Kingdom Hearts) ja jotkut taas ovat itselleni jollakin etäisellä tavalla tuttuja, ehkä sitten vain nimeltä (Tales ???).

Mukana on siis paljon sellaisiakin pelejä joiden kanssa ei kauaa aikaansa jaksa viettää, syystä tai toisesta. Mutta sitten on niitä, jotka onnistunut todella viemään mukanaan. Tälläisillä peleillä kun on monesti tapana kestää useita kymmeniä tunteja, niin jos se ei onnistu suhteellisen pian koukuttamaan, niin ei sitä kyllä ala odottamaan että milloin se sitten todella nappaa.




Fairy%20Fencer%20F%20ADVENT%20DARK%20FOR

Animea löytyy myös pelimuodossa

 

Keijumiekkailija F Saapumisvoima

 

PlayStation Now

 

 

Fairy Fencer F Advent Force

Fairy Fencer sanalla ei se ihan samanlaista painoarvoa kuin vaikkapa Dragon Fencerillä. Fairy sana kun tuo omassa mielessä vähän sellaisen pikkutyttömäisen tyylin ja kyllähän sellainen peli jää äkkiä sivuun monien paljon kiinnostavammalta kuullostavien pelin joukossa. Fairy Fencer kuitenkin tarjoaa sentään jotain eikä olen ihan välittömästi kaatunut tapaus. Mutta samalla aikaa, se ei ole sieltä mielekkäimmästä päästä mitä tulee toteutukseen, sillä sen verran monta oikotietä tämän pelin tapauksessa on otettu, mitä tulee tyyliin tarinankerronnassa.

 

Miekkailijat, keijukaiset ja raivot

Pelimaailmassa kaksi jumalaa ottivat kauan sitten yhteen heidän taistelustaan jäi tähteeksi iso joukko erilaisai Furyja. Fury tarkoittaa tässä yhteydessä asetta ja ne jotka käyttävät näitä Furyja, ovat Fencer tittelin kantajia ja yleensä heillä on sitä kautta jonkinlaine Fairy partneri. Pelin päähenkilö Fang on nuori Fencer, varsin laiska nuori mies jonka Fairy on Eryn, temperamenttinen tyttö joka raahaa Fangia etsimään aseita. Kun sitten vastaan tulee toinen Fencer, Tiara, niin Fang päätyy taas lähemmäs tahtomattaan ja huijattuna seikkailuun jossa mennään hyvin lähelle kahta miekoila lävistettyä jumalaa ja näiden välistä taistelua.

Tarina ei ole sieltä huonoimmasta päästä, mutta tapa jolla sitä kerrotaan ei taas alkaa olla. Tapa jolla tarina tosin etenee on enemmän magnaa, sillä valtaosan tekstistä saa itse lukea sillä sen verran halvastai on iso osa paketista tehty. Aina välillä on luvassa ihan puhuttuakin tarinankuljetusta, mutta silloinkin kaikki on pitkälti stillkuvilla, joissa ehkä suu liikkuu ja välillä kuva vaihtuu, joskus taas mennään sarjakuvamaisesti mutta varsinainen animaatio loistaa poissaolollaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tälläinen esitystapa on omasta mielestäni todella halpa, siinä mielessä että ei ole ollut kiinnostusta panostaa tämän enempää oikeastaan mihinkään osaan kokonaisuudessa. Kun peliin on panostettu, niin silloin se tuntuu silti ja tämä ei tunnu siltä. Tuntuu että tämä on ikävän yleistä yleensä, sillä halvempaahan peli on tällä tavalla toteuttaa, mutta se ärsyttää entistä enemmän jos välillä kuulee puhetta mutta valtaosan ajasta joutuu lukema kaiken.

Tarinallisessa mielessä peli voisi kiinnostaa sillä siinä on sen verran juurikin sellaisia tarinallisia elementtejä jotka nappaavat, mutta tapa jolla tarinaa kerrotaan, tekee siitä aika vaikeaa, sillä se ei vain omasta mielestä ole se paras mahdollinen, vaan sieltä laiskimmasta päästä. Ymmärrän myös ironian siinä, että on laiskaa jos ei jaksa lukea pätkiä dialogia, vaan kuuntelisi mieluummin kaiken.

 

Niin anime että oksat pois

Animetyylisissä peleissä on olemassa niitä jotka ovat niin selvästi animea ettei mitään rajaa ja sitten on niitä jotka ovat sitä hillitysti ja Fairy Fencer ei ole mitenkään hillitty animetyylissään. Piirrostyyli on isosilmäisine tyttöhahmoineen ja piikkitukkaisine poikahahmoineen todella animea. Myös nämä animetyyliset efektit ovat vahvasti mukana raivoilmeineen, hikipisaroinene ja muine juttuineen.

Toiminnallisessa mielessä peli toimii huomattavasti paremmin. Viholliset hengailevat kentillä ja hyökkäys johtaa taisteluun jossa ensimmäisen iskun tehnyt saa aloittaa. Tämä on hyvä taktinen lisä siihen, miten kentissä olevia vihollisia lähestyy. Usein pelaaja on aina alakynnessä, mutta peli ei ole kuitenkaan aluksi mitenkään ylihaastava vaan alkaa varsin reilusti. Taistelu etenee vuoropohjaisesti ja omalla vuorollaan pelaaja valitsee että mitä tekee, yleensä hyökkää. Esineitäkin voi käyttää pääasiassa parantaakseen itseään, mutta taistelussa hyökkäys on yleensä se paras vaihtoehto. Taistelussa erittäin positiivista on myös se, että taistelut alkavat nopeasti ja tulosruudun jälkeen päästään nopeasti takaisin peliin, nämä taistelun aloittamiset ja lopettamiset eivät ole mitenkään tarpeettoman hitaita, vaan niiden kanssa on menty sillä mielekkään nopealla tavalla. Vuoropohjainen toiminta sopii pakettiin oikein hyvin ja kun pelattavia hahmoja on ryhmässä enemmän niin taistelu paranee entisestään. Myös hahmojen kehittyminen ja uusien kikkojen oppiminen vie peliä eteenpäin. Silti, valtaosa taisteluista menee ihan perushyökkäyksillä kun niitä erikoishyökkäyksiä ei paljoa ole, eikä tuhlailevaksikaan viitsi ruveta, sillä erikoisiskut vaativat vähän energiaa.

Hahmonkehitysksessä kuvioihin astuvat valtavat määrät erilaisia muuttujia mikä sekoittaa kokonaisuutta entisestään. Muutenkin tämä peli syötää tietyin väliajoin isoja määriä opeteltavaa ja siihen menee maku erittäin nopeasti, puhumattakaan että jos kyseistä asiaa ei heti kokeile käytännössä, niin sen unohtaa lähemmäs välittömästi. Monia asioita tässä pelissä olisi voitu tehdä paljon helpomminkin ilman tarpeetonta kikkailua ja monimutkaistamista, puhumattakaan että aika monta asiaa olisi voitu myös opettaa pelaajalle paljon paremminkin.


Yhteenveto

Toiminnallisessa mielessä peli tarjoaa todella mielekästä tekemistä sillä yliampuvalla animetyylillä ja valtavaksi laajenevalla muuttujien määrällä johon kuuluu yhtä jos toista. Tarinankerronta on kuitenkin tehty todella laiskalla ja halvalla tavalla ja toimintaa varjostaa isoa määrä opeteltavaa jossa menee helposti sekaisin, varsinkin jos pelin pariin palaa myöhemmin. Fairy Fencer F ei ole suoranaisesti huono peli, mutta se on toteutettu tavalla joka jättää todella paljon toivomisenvaraa enemmän tai vähemmän jokaisella osa-alueella.

 

+ Asetelmakokonaisuus

+ Vuoropohjainen toiminta

 

- Ulkoinen toteutus ja tarinankerrontatyyli

- Sekava määrä opeteltavaa

 

Arvosana: 5,5

 

Paremmalla puolella



Lässänlässän pokenpoo: Valkoisen Noidan Raivo

 

 

 

 

Ni no Kuni: Wrath of the White Witch

Pelkästään se miten peli on nimetty vie oitis pisteet pois. Mitä päänimen pitäisi tarkoittaa? Vaikea sanoa ja ilman lisäotsikkoa tämä voisi olla aika vaikea peli myydä. Sitten yksi vilkaisi pelintekijän suuntaan ja mitään odotuksia on turha sen jälkeen enää kasata. Mutta yksi vilkaisi pelin ulkoiseen olemukseen ja kiinnostus oitis lisääntyy, joten mitä vain voi tapahtua, mutta samalla aikaa sitä kuin tietää, että eipä tätä tule pelattua loppuun asti.

 

Hyvä elokuvien tekijä ja huono pelien tekijä

Studio Ghibli on anime-elokuvien kärkinimiä, ei epäilystäkään ja animehengessä sieltä selvästi kaikenikäisille sopivammasta päästä. Siis kyllähän heidän elokuvissaan on aika ajoin vähän rajumpaakin tavaraa, mutta yleisesti ottaen Ghibli elokuvat ovat kokoperheen elokuvia erinomaisella piirrosjäljellä joka on hyvin selvästi omanlaisensa ja erottuu kyllä joukosta monien pienien ja vähän isompiekin asioiden ansiosta. Tästä syystä Ni No Kunin yksi parhaita puolia onkin sen graafinen ulkoasu ja yleensähän grafiikka ei peliä tee, mutta tämän pelin tapauksessa tästä ei mitään haittaakaan ole, vaan se on jopa yksi pelin parhaita puolia, mikä ei ole suoraan hyvä asia, sillä peli ei ole anime-elokuva, vaan sen pitäisi onnistua tarjoamaan huomattavasti erilaista sisältöä, huomattavasti mielekkäämmin, miten tämä peli onnistuu tarjoamaan.

Level 5 on joissakin tapauksissa nostettu yhdeksi erittäin laadukkaaksi pelintekijäksi, mutta itse en tähän yhdy. Rogue Galaxy saattaa olla heidän parhaita pelejään yhdessä Dragon Quest VIII:n kanssa, mutta kummassakin pelissä on myös merkittäviä heikkouksia ja valtavasti erittäin surkeaa pelisuunnittelua, vaikka ne isona kokonaisuutena toimivatkin merkittävästi paremmin kuin heidän ensimmäinen pelinsä joka on yksi huonoimpia pelejä mitä olen ikinä pelannut, Dark Cloud. Level 5 on laatutasoltaan täysin toista kastia mitä Ghibli on.

 

Tarina grindausmuurin takana

Pelin tarina seuraa nuorta Oliver nimistä poikaa joka tarpeettoman pitkän prologin jälkeen päätyy fantasiamaailmaan seikkailemaan apunaan järeällä aksentilla varustettu eläväksi muuttunut pehmolelu sekä tietyst tyypillinen värikäs joukko mitä erilaisempia tyyppejä. Päämääränä on tietysti pelastaa maailma nujertamalla Valkea noita, mutta matka siihen pisteeseen kulkee valtavan pelimäärän läpi ja grindaaminen on monesti päivän sana. Pelattava ei lopu mitenkään äkkiä, mutta ongelmaksi nousee todella pian se, että peli ei ole erityisen hauska pelata, vaan siitä tulee ikävän puuduttavaa harmillisen pian. Pelkän tarinan seuraaminen johtaa jatkuviin vaikeuspiikkeihin ja turhauttaviin hetkiin joissa yleensä pomovihollinen toimii portsarina. Tarinan seuraaminen edellyttää hahmojen jatkuvaa kehittämistä ja toinen toistaan parempien hirviöiden keräämistä. Tämä pokemon mentaliteetti on monessa tapauksessa se suositeltava lähestymistapa toimintaan sillä erilaisia olentoja on vaikka kuinka paljon ja niissä saa melkoisia voimanpesiä grindaamalla. Tämä ei kuitenkaan ole sieltä hauskimmasta päästä mitä tulee yleiseen pelattavuuteen vaan se saa pelin tuntumaan todella laahaavalta ja yllättävän itseääntoistavalta, vaikka toiminnassa vaihtoehtoja onkin.

Pelissä huomaa aika äkkiä pari selvää esikuvaa joista pokemon on toinen ja Tales sarja toinen. Taistelut tapahtuvat erillisessä tilassa jossa pelaaja saa liikkuvia melko vapaasti ja hakea paikkaa iskeä. Tämä ei ole suoraan huono idea sillä heti kun tätä toimintaa vertaa saman pelintekijän White Knight Chroniclesiin, niin siinä tietää oitis että mikä toimii ja mikä ei. Taistelu on ihan kivaa, mutta kun sitä joutuu tekemään tarpeettoman paljon vain saadakseen joukostaan tarpeeksi voimakkaan, niin kyllä siihen menee maku kauan ennen puoliväliä, oletettavasti. Tämän tyyliset pelit ovat sieltä pidemmästä päästä ja vaikka peliä on kiva katsella ja tarina ei ole ihan täysi epäonnistuminen, niin ongelmallisen siitä tekee se jaksotus ja se varsinainen pelillinen puoli. Taistelussa on paljon vaihtoehtoja mikä tavallaan pitää mielenkiintoa yllä ja koska käytettäviä olentoja on todella paljon, niin tylsyys ei oitis iske. Vastapainona tosin on se ylitsevuotava sisältöä joka tuntuu pääasiassa täytteeltä jolla vain tuupataan peliin lisää 

 

Pelkkää hienoa pintaa

Wrath of the White Witch on monella tavalla houkutteleva peli, mutta monet tavat on hyvin pinnallisia koska sisällöllisesti peli ei tarjoa läheskään tarpeeksi laatua, että sen parissa jaksaisi viihtyä samalla tavalla, kuin nyt vaikka Rogue Galaxyn kanssa, joka sekin koettele kärsivällisyyttä paljon enemmän, kuin olisi pitänyt. Tämän pelin tapauksessa tuntuu että mukana on aivan liian paljon todella turhaa sisältöä ja peliä on venytetty paljon enemmän kuin sen olisi oikeasti kestänyt. Kyllähän se on kiva että yhdestä pelistä saa paljon irti, mutta tasollisesti peli ei vain kestä loppuun asti koska vastaan tulee se vaihe jossa alkaa tuntua että paketti jatkuu aivan liian pitkään ja sen olisi pitänyt jo edetä johonkin.

Pelin tyyli toimii erinomaisesti ja monet todella pienetkin asiat siinä iskevät erittäin hyvin. Pelkästään se miten pomoviholliset esitellään toimii todella hyvin ja värikäs ulkoasu korostaa sitä erinomaisesti. Tyyliseikat ovat pelin onnistuneimpia osia sillä jokainen alue näyttää omalla tavallaan erittäin hienolta ja tarjoaa paljon silmäkarkkia. Erilaiset olennot kaupungeissa sun muissa ovat ghiblimäisen veikeitä ja ympäristöt on tehty hienosti. Grafiikka ei tosin peliä tee, joten pelkästään tämä ei peliä kanna. Pelattavuuden suhteen peli jättää paljon parantamisenvaraa ja vaikka taistelu onkin suhteellisen hyvin tehtyä, niin se ei ole kuitenkaan niin hyvää, että peliä jaksaisi pelata niin paljoa, kuin olisi tarve, voidakseen taas viedä tarinaa mielekkäästi eteenpäin.


Yhteenveto

Ni no Kunin yksi isoimpia ongelmia on siinä, että se tuntuu laahautuvan aivan liian pitkään. Tekemistä on paljon, mutta valtaosa siitä kaikesta alkaa menettää merkitystään varsin nopeasti. Pelattavuus ei ole huonoa, mutta se ei ole myöskään kovinkaan erikoista. Se on sääli, sillä mitä tulee ulkoasuun, niin ilmiselvä Ghiblityyli on erittäin hienoa katseltavaa, mutta Level-5 tyypillinen toisto ja hyvin heittelvä taso eivät pidä tätä tapausta pinnalla loppuun asti. Tarinallisesti kyseessä saattaa silti olla yksi heidän parhaita tuotoksiaan, mutta puhtaasti pelattavuuden mielekkyyden tapauksessa, Wrath of the White Witch ei kestä loppuun asti.

 

+ Studio Ghibli piirrosjälki

+ Paljon pelattavaa

+ Pomovihollisesittely ja muut tyyliseikat

 

- Pelattavuuden taso heittelehtii

- Laahaava ja liian pitkään jatkuva kokonaisuus

- Paljon turhaa sisältöä

 

Arvosana: 4,6

 

Huonommalla puolella



MALICIOUS%20FALLEN.jpg?1592261799

Tekemällä tehty puuduttavaksi

 

Pahansuopa Langennut

 

PlayStation Now

 

 

Malicious Fallen

Tämän pelin kanssa ei ollut mitään ennakko-odotuksia kun nimi ei sanonut oikeastaan mitään. Peli alkaa varsin tyylikkäänoloisesti mitä seuraa valtava määrä opeteltavaa sisältöä ilman mitään isompia selityksiä tai tarinaa, peli vain alkaa ja pelaaja alkaa sitten vain pelaamaan. Pelattavuus koostuu pääasiassa pomovihollisten listimisestä ja jokaiselta pomoviholliselta saa tehosteita ja pelihahmo voimistuu. Kuullostaa siis vähän samalta kuin Megaman, mutta Malicious Fallen on tylsä peli alusta asti ja perustuu rasittavaan puurtamiseen joka tuntuu pääasiassa vain ja ainoastaan laahaavalta.

Ideallisesti tämä peli ei ole heti tuomittu epäonnistumaan ja muutenkin peli näyttää hienolta puhumattakaan että alkaa varsin tyylikkäästä ympäristöstä, kaikessa tyhjyydessään. Mutta se miten kaikki alkaa asettua siitä eteenpäin ei kehuja kerää.

Ensimmäiseksi voidaan puhua pelattavuudesta, se ei ole sieltä huonoimmasta päästä sillä silmitöntä toimintaa kyllä riittää ja pelihahmo ohjatutuu varsin hyvin ja osaa tempun jos toisenkin. Tähän kun lisätään pomovihollisista saatavat bonukset, niin kyllähän tässä mahdollisuuksia on vaikka mihin. Mutta kun päästään tässä asiassa siihen toiseen puoleen, niin kokonaisuus menee rymisten alas. Pelattavuus nimittäin on ohjauksen suhteen hyvä, mutta vihollisten listimisen kanssa ollaan tehty isoja virheitä. Pomoviholliset kestävät aivan liikaa vahinkoa mikä tekee taistelusta erittäin puuduttavaa kun suurin haaste on siinä, että riittääkö pelaajalla kärsivällisyys pikku hiljaa kuluttaa pomovihollisten elinvoimaa ja samalla väistellä niiden hyökkäyksiä. Tämä ei siis ole vaikeaa, mutta se on tehty niin raivostuttavan hitaaksi että mitään hauskaa siinä ei ole.

Voi olla että peli alkaa parantua kun on saanut lisää eväitä taisteluun mutta sitten se vain korostaa sitä miten huonosti peli onkaan suuniteltu, koska ihan jo ensimmäiset kentät eivät kannusta jatkamaan, vaan lopettamaan pelin niille sijoilleen. Kun opeltavaa on vaikka kuinka ja se on tehty tylsäksi lukemiseksi josta pitäisi sitten painaa mieleen ne avainasiat, vain että pystyy sitten hitaasti tappamaan aikaa kunnes sitten lopulta onnistuu tekemään tarpeeksi vahinkoa pomoviholliseen, vain voidakseen tehdä sen kaiken uudestaan eri kentässä, niin kyllä siinä ollaan aika surkean pelisuunnittelun äärellä. Tälläinen peli kun ei tee mitään niin hyvin että sen takia sietäisi näin rasittavaa pelattavuutta josta saa etsimällä etsiä jotakin positiivista.


Yhteenveto

Malicious Fallen ei ole peli sieltä helpoimmasta päästä ja se vaatii hieman opettelua ja taktiikkaa. Siitäkin huolimatta tuntuu että tämä on nimenomaan peli sieltä puuduttavimmasta päästä ja tylsimmästä päästä ja se on tietoinen päätös. Malicious Fallen ei ole se hienoin peli, eikä mielekkäin peli ja se on suoraan pelattavuuden näkövinkkelistä tehty päätös, eli tarkoituksella on tehty laahaava kokonaisuus.

 

+ Näyttävyys

+ Idea ja tyyli

 

- Puuduttava pelattavuus

- Pitkäveteinen ja itseääntoistava

 

Arvosana: 3,5

 

Säälittävä



Jotkut pelit eivät vain salli kuvankaappauksia yhtään...

 

​Zestirian Tarinoita

 

PlayStation Now

 

 

Tales of Zestiria

Tales sarja on itselleni tuttu jokusen pelin kautta, mutta en vain muista että mitkä ovat niitä Tales sarjan pelejä joita olen pelannut sillä toisin kuin Final Fantasy, Tales sarjan pelit eivät ole samalla tavalla olleet mieleenpainuvia. Zestirian tapauksessa ensivaikutelmat ovat kuitenkin varsin positiivisia. Itse en ole tätä peliä nyt juuri saanut pitkälle vietytä ja arvata saattaa että kun pituus on sitä parin kymmenen tunnin luokkaa niin muutaman tunnin peliaika ei ole vienyt tarinaa vielä juuri minnekään. Tämä on joka tapauksessa yksi niitä pelejä joita voisi kuvitella pelaavansa huomattavasti pidemmällekin ja mielellään loppuun asti, varsinkin kun perusteet ovat kunnossa.

 

Kuinka monta kertaa olen nähnyt tämän ennenkin

Tämän pelin kanssa voidaan heti sanoa että ollaan niin JRPG tunnelmissa kuin olla ja voi. Tälläisiä pelejä on vaikka kuinka paljon, eli voi olla hyvin vaikeaa erottua edukseen, ellei sitten todella onnistu iskemään ja vielä hyvin äkkiä. Tales of Zestiria, ei onnistu samalla tavalla kuin vaikka monet muut, joita on ollut tarkoitus vain kokeilla, ovat. Vaikka ToZ tekeekin kaiken oikein, mitä tulee tälläiseen perus japsiropekokonaisuuteen niin kun pelattavaa on niin paljon, niin se voi olla aika luotaantyöntävää, kun tietää että ei taida 20 tuntia riittää vielä mihinkään tämän pelin kanssa, vaikka puskisi tarinaa eteenpäin kokoajan. Tässä pelissä kun ei tunnu olevan mitään omaa, niin vähän vaikea sitä on suositella monien muiden kaltaistensa ohi. Mutta PS Now kuva pelillä on kyllä hieno ja sen perusteella itsekin sitä päätin kokeilla. Niin ja sen verran tiedän että näitä Tales pelejä on tullut aika monta (tämä on 15.), niin kaipa nämä nyt sitten ovat jostain kotoisin, koska sarja on saanut pitkään kehittyä ja hiotua. Mitään huutavia virheitä pelissä ei juuri näy.

Pelin tarina alkaa aika tyypilliseen rentoon poika kohtaa tytön tyyliin ja tietenkin kaksi erilaista maailmaa kohtaa siinä samalla. Kumpikin on ihminen, mutta poika on kasvanut Seraphim olentojen luona kun taas tyttö ihmisten luona. Tarina kuitenkin lähtee kunnolla käyntiin vasta, kun poika vetää miekan kivestä ja nousee Shepherd tittelin kantajaksi, mikä tietenkin on iso juttu ja johtaa suuriin seikkailuihin. Kun kyseessä on (varmaan) sellainen +50 tunnin jrpg tarina kaikkine käänteineen, niin tämä on kaikki vain jotakin millä tarina saadaan lähtemään käyntiin ja sitten voidaan myöhemmin täydentää. Pelin päähenkilö Sorey on aika tyypillinen pirteä nuori poika, juurikin sellainen klassinen sankarihahmo kaikessa oikeunmukaisuudessaan ja rennon lempeässä luonteessaan. Hänen ystävä, monille näkymätön Seraphim taas on huomattavasti asiallisempi ja viileämpi. Tälläinen kaksikko on omiaan luomaan vähän keskustelua asiasta kuin asiasta ja kun sitten mukaan laitetaan fantasiamaailma kaikkine mahdollisuuksineen ja monine muine hahmoineen niin kyllähän tässä on oitis vaikka mitä. Tarina kuitenkin on sellainen että se alkaa aika hitaasti ja voi tuntua todella laahaavalta, varsinkin kun se ei kunnolla edes ala, ennenkuin Shepherd kuvio liitetään mukaan tarinaan. 

Tälläisissä peleissä tuppaa lähemmäs aina tulemaan vaiheita joissa tehdään mitä lie hanttihommia jotta opitaan pelaamaan, sitten harhaillaan isoissa maailmoissa kunnes löydetään jotakin tai sitten harhaillaan kaupungissa, jossa se harhailu korostuu vielä enemmän, ellei sitten peli tarjoa selviä indikaattoreita että minne mennä. Tämän pelin tapauksessa tähti kuitenkin osoittaa huomiopisteitä, joiden avulla voisi päästä eteenpäin, harmillista tosin on, että joskus tähtiä on useampi eikä mitään selvää merkkiä siitä, mikä on eteenpäin. Tämä on peliä hidastava puoli, mutta selkeys on kuitenkin plussaa, sillä monesti voi käydä niin että harhailu menee siihen pisteeseen että pelaajalla ei lopuksi ole enää mitään käryä että mitä piti tehdä ja minne pitäisi mennä.

 

Laadukkas toteutus monella osa-alueella

Eräs asia minkä peli tekee kuitenkin selvästi paremmin kuin monet, vaikka se asia onkin jotain, mitä kaikkien tulisi tehdä on se, että tarinaa kuljetetaan pääasiassa aina puheen saattelemana ja monesti välianimaatioilla. Näitä on montaa asia aina suoraan animaatioelokuvatasosta pelitasoon, jossa dialogia voi ohittaakin. Sitten on sitä tyypillistä ei ääninäyteltyä lisäsisältöä mitä on maailmat täynnä. Ison plussana tosin on se, että kun mennään tähän stillkuva tyyliseen ruutuun jossa monissa muissa peleissä on muutama random kuva ja sitten tekstiä (joskus puhetta) niin tässä pelissä, nämäkin pätkät ovat lähemmäs animaation tyylisiä, koska hahmot puhuvat ja liikkuvat. Tätä asiaa ei voi olla korostamatta tarpeeksi, sillä peliä on huomattavasti mieluisampaa pelata kun voi lukemisen sijaan kuunnella. Tälläinen toteutus on merkki siitä, että peliin on sentään panostettu enemmän kuin valtaosaan muista peleistä ja se kyllä on iso kannusta jatkaa pelin parissa, sitten jossakin vaiheessa.

Toiminnasta on vaikea sanoa mitään sellaista mikä erottaisi ToZn muista kaltaisistaan, mikä taitaa olla juurikin se oikea tapa kuvailla sitä. Toiminnallisuus on samaa laatua kuin lähemmäs kaikki muukin, sen on tehnyt kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ennenkin, eikä sitä osaa juuri kuvailla sen ihmeellisemmin. Taistelussa on puolensa, mutta arvata saattaa, että sekin muuttuu aika nopeasti aika puuduttavaksi kun peli pelaa useita kymmeniä tunteja. Tässä tapauksessa toiminta on sentään reaaliaikaista vuoropohjaisen sijaan, vaikka erillinen taistelutilanne aina muodustuukin. Itse en juuri suoraan sano että toinen on parempi kuin toinen ja hybridikin on mahdollista tehdä oikein, mutta osan ajasta, hybridi näistä kahdesta ei yleensä toimi, mistä on kipeän monta esimerkkiä aina FFXII:sta alkaen ja länsimaiset roolipelit kuten Dragon Age: Origins ja vielä aiemmin Star Wars: Knights of the Old Republic ovat tehneet sen vielä huonommin. Toiminnassa on muutamia avainliikkeitä mitä tehdä. Voi lyödä, käyttää taikavoimaa, suojata ja hyödyntää esineitä. Aika sellaista perushuttua johon tulee lisää muuttujia kun peli vähän etenee. Tässä suhteessakin peli tuntuu monin paikoin aika hitaammanpuoleiselta, sillä toiminta alkaa olla hauskaa vasta sitten, kun peliä on ehtinyt pelata vähän enemmän, mikä on sekin aika tyypillistä tämänkaltaisten pelien parissa.

Mitä tulee varsinaiseen tarinankuljetukseen, niin meno on samanlaista kuin monissa muissakin peleissä. Välillä peli etenee aika hitaasti ja monet tilanteet on kirjoitettu erittäin japanilaisesti, mikä on hyvin usein aika kaukana realistisesta tilanteesta, mutta samalla aikaa se on jotankin sellaista, mikä vain toimii omalla tavallaan. Tälläiset animetyyliset vivahteet ovat silti todella ilmiselviä. Äännähdykset, puuskahdukset, tilanteet pysäyttävät keskustelut, hahmot jotka odottavat kun pari hahmoa avaa tilannetta jne. Jos ei vielä ole tullut selväksi, niin tämä on todella japanilainen peli hyvässä ja pahassa.

 

Ei juuri erotu joukosta

Tales of Zestiria ei erotu juuri joukosta toiminnallisessa tai tarinallisessa mielessä, varsinkaan aluksi. Molemmissa tuntuu että tämä on jotakin sellaista, minkä on tehnyt monta kertaa aiemminkin joko sitten Tales sarjassa, Final Fantasyssä, Dragon Questissa tai missä hyvänsä muussa värikkäässä tai vähemmän värikkäässä japanilaisessa roolipelissä. Tosin siinä missä Final Fantasyjen kanssa muistaa aika hyvin että mitä niistä on pelannut, Tales sarjan kanssa on mennyt puurot ja vellit sekaisin jo kauan sitten eikä nimi tule äkkiä mieleen mistään, mitä on joskus tullut pelattua. Zestirian isoimpana heikkoutena onkin juuri se, että se ei erotu joukosta oikein millään tavalla, mikä taas johtaa siihen että kun miettii että mitä jrpg peli saattaisi pelata sitten kun joskus tekee mieli, niin kyllä itselläni taitaa FFXIII olla se seuraava, tämän sijaan, vaikka tavallaan olisikin kiinnostavaa katsoa että miten tämä peli sitten oikeasti lähtee kehittymään. Pisteet kuitenkin siitä että tässä pelissä on sentään ääninäyttelyä ja vielä englanniksi sillä viimeaikoina olen itse saanut muistutuksia siitä, että nämä kaksi asiaa, eivät ole itsestään selvyyksiä ja siksi ne tuntuvat kyllä hyvältä, kun on kohdannut useamman pelin, joista ne puuttuva

Vaikka Tales of Zestiria onkin sellainen peli jonka mielellään pelaisi loppuun asti, niin se on samalla tälläinen tapaus joka vaatii aikaa. Vastaavia pelejä on paljon ja monesti näiden kanssa käy niin että kun se saa alkuun, niin kuvioihin astuu joku toinen peli joka vie huomion taas muualle ja sitten peli unohtuu, kunnes löytyy taas joskus. Tässä kohtaa korostuu taas se, että tälläisiä pelejä on niin paljon. Vaikka tarina on hyvä, niin silti pelattavuudessa peli muuttuu helposti puuduttavaksi ja taistelussa ei ole tarpeeksi muuttujia, jotta se pysyisi kiinnostavana, mikä taas hidastaa pelin etenemistä. Mutta graafinen ulkoasu on todella hyvä ja muutenkin peli on ehdottomasti keskivertoa jrpgtä parempi kokonaisuus.


Yhteenveto

Tales of Zestiria on todellinen japanilainen roolipeli joten jos sellaiset ovat omia suosikkeja, niin tämä on varmasti hyvä valinta. Jos taas ei, niin parempiakin voi löytyä mistä aloittaa. Tämän pelin suurin ongelma on se, että se ei erotu joukosta eikä oikeastaan edes osaa koukuttaa pelaajaa vaikka samalla aikaa peliä on sitä tyyppiä jota voisi kuvitella pelaavansa enemmänkin. Peli alkaa hitaasti ja etenee melko laahaavasti aina välillä mikä johtaa siihen että monet paremmat pelit kiilaavat nopeasti sen edelle. Perusteet ovat kuitenkin kunnossa, mitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä koska monessa muussa näin ei ole ja tapa jolla peli on toteutettu tarinankerronnallisesti on myös sitä luokkaa jota näkee aivan liian vähän.

 

+ Fantasiatunnelma

+ Perusteet kunnossa

+ Graafinen ulkoasu ja ääninäyttely

 

- Alkaa hitaasti ja laahaa pitkään

- Ei erotu joukosta tai koukuta

- On helposti aika puuduttava

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Pääarvio

Ehkä se kaikkein animevivahteisin kaikista näistä.



GOD%20EATER%202%20RAGE%20BURST.jpg?15922

Isoja miekkoja, hurjia hirviöitä ja todella japanilaista tunnelmaa isolla kädellä

 

Jumalansyöjä 2: Raivonpurkaus

 

PlayStation Now

 

 

God Eater 2 Rage Burst

Tämän pelin tapauksessa tulee heti sellainen jotenkin tutunoloinen tunne, useasta asiasta, mutta samalla on myös sellainen tuore fiilis. Graafinen jälki on todella Code Vein tyylinen ja samoin monet tyylilliset ratkaisut aina hahmoanimaatiosta epärealistisen isoihin aseisiin ylimitoitettuihin tilanteisiin ja todella japanilaisella tavalla kiusalliseksi yltyviin tilanteisiin, sekä yleiseen maailmantilaan jossa hirviöitä on vaikka kuinka ja niiden tappamiseen erikoistuneita hirviövivahteisia taistelijoita. Pelattavuudessa on hieman Monster Hunter vivahteisuutta, mutta ilman sitä puuduttavaa hitautta. God Eater 2: Rage Burst on todellakin sellainen peli jonka parissa voisi viettää enemmänkin aikaa ja päästä kunnolla sisään, mutta samalla siinä on monia aika rasittaviakin puolia joita sietää vain oman aikansa.

 

Susilauman verisissä riveissä

Pelaaja liittyy Fenrir organisaatioon ja Blood erikoisyksikköön jonka tehtävänä on pääasiassa tappaa hirviöitä ja varmistaa ihmiskunnan selviytyminen. Täytyy heti sanoa että tässä asetelmassa on oikeanlaista tyyliä ja muutenkin tämä hyvin japanilaisesti tehty asetelma loistaa juurikin sillä tasolla mitä näkee myös monissa animesarjoissa, tosin tämä päihittää niistäkin monet. Tyylikkyys on joka tapauksessa yksi niitä asioita joka pelissä tulee hyvin nopeasti ja hyvin selvästi esiin mikä on hyvä, koska kun peli näyttää hyvältä ja vaikuttaa kiinnostavalta niin se alkaa koukuttaa oitis enemmän kuin sellaiset pelit joissa vastaavaa ei tapahdu. God Earter 2 on alusta asti varsin hyvänoloinen tapaus ja siinä on paljon mytologiaa taustalla. Eräänlaisena heikkoutena on tosin se, että sitä luettavaa on myös aivan liikaa sillä tuntuu että melkein kaikesta on kerrottuna jotakin, mikä on aika ylitsevuotavaa. 

Pelaajan luoma äänetön (yllätys) pelihahmo on hyvin vapaasti luotavissa, mutta samalla aikaa hahmonluonnissa on vaihtoehtoja aika rajatusti ja pakko sanoa että siinä missä vaatteissa kyllä löytyy sellainen tyylikyys niin kampauksissa sitä ei löydä millään. Muutenkin hahmonluonti saisi olla merkittävästi laajamittaisempi ottaen huomioon miten paljon huomiota on laitettu pelin yleiseen tyyliin jossa tämä erikoisyksikkötyylikkyys pääse todella hienosti oikeuksiinsa aika pienissäkin asioissa kuten hahmon kortissa. Juttua pelissä kuitenkin riittää ja samoin opeteltavaa mutta ne avainasiat ovat vaihteeksi toteutettu kiinnostavalla tavalla, mutta samalla taustalla on epäilys siitä, että kuinka paljon opeteltavaa pelissä on, jos sen jättää sivuun vähän pidemmäksi aikaa.

Tarinallisessa mielessä paketti on myös hyvin kasassa ja mukana on monta hyvin tehtyä ja erilaista hahmoa kuten kapteeni Julius tai pelaajan kanssa uutena porukkaan liittynyt Nana (josta tulee oitis LoLn Ahri mieleen). Sivuhahmo tulva ei kuitenkaan puske oitis päälle, vaan peli alkaa siinä mielessä suhteellisen hillitysti. God Eater 2 tosin lankeaa siihen samaan helppoon ansaan mihin monet muutkin. Kun juttua on paljon niin monia ratkaisuja tehdään tällä vähemmän panostetulla tavalla. Tarkoittaa sitä että vaikka mukana on ääninäyteltyä ja hienosti animoituakin jälkeä, niin puolet kaikesta on pelkkää tekstiä, mikä on rasittavaa, kuten kaikissa muissakin tapauksissa. Iso osa tarinankuljetusta kuitenkin tapahtuu ääninäyteltynä ja on tasoltaan kuin suoraan animesarjasta mikä on enemmän kuin positiivinen asia. Tosin siinä korostuu ärsyttävästi myös se, että päähahmo ei turhia juttele, vaan on enemmänkin kliseisten äännähdysten ja ilmeiden orja. Niitä animevivahteita pelissä on myös rasittavan paljon aina kiusallisista tilanteista typeriin eleisiin, ilmeisiin ja peräti typeriin ratkaisuihin jotka ovat omasta mielestä aina niin immersiota rikkovia ja aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

 

Niin animellista toimintaa draaman vastapainona

Toiminta on helposti pelin isoimpia juttuja ja se on toteutettu sillä erityisen yliampuvalla tyylillä jollaista pääasiassa näkee juurikin japanilaisissa animaatioissa. Tällä tarkoitan isoja miekkoja joita normaali ihminen ei ikimaailamassa pystyisi kantamaan. Tämän lisäksi mukana on paljon todella ylikorostettuja fyysisiä suorituksia ja temppuja. Vaikea sitten sanoa että mikä olisi paras vertailupinta animesarjoista tai elokuvista; Berserk, Attack on Titan, Fullmetal Alchemist, Vampire Hunter D vaiko Sword Art Online sillä vivahteita tuntuu olevan vähän kaikkialta jos ei suoraan toiminnassa niin sitten ainakin siinä, millainen maailma on ja millaisessa porukassa pelihahmo työskentelee.

Toiminnassa korostuvat soturit jotka kantavat itseään isompia aseita ja käyttävät niitä ilman mitään ongelmia. Realistisuus on siitä kaukana, mutta näyttävyys sentään on kohdillaan. Toimintaa on hieno katsoa ja pienen opettelun jälkeen, siinä alkaa tuntea olevansa aika hyvä. Omat suosikkiaseet löytyvät aika helposti ja itse en juuri vaihdellut tai edes kokeillut muita, vaikkain tuliaseiden kanssa se voisi olla enemmänkin kohdallaan. Tosin lyömäaseissakin korostuu se, että toiset aseet ovat nopeampia kuin toiset ja toiset tekevät selvästi enemmän vahinkoa kuin toiset. Miekkoja on pari erilaista ja tietysti vaihtoehtoihin kuuluu niin kirvestä, keihästä kuin vasaraakin. Pyssyjen suhteen taas löytyy konekivääriä, haulikkoa ja tarkkuuskivääriä joten kyllä toiminnassa saa toteuttaa itseään varsin vapaasti. Erilaiset hirviöt vaativat erilaisia taktiikoita mikä kannustaa kokeilemaan. Pelin edetessä pelihahmo oppii myös yhtä jos toista lisätemppua, kuten Blood Arts superhyökkäyksen.

Toiminnassa on muutamia asioita joita olisi voitu tehdä merkittävästi paremminkin, mutta samalla aikaa sitä miettii, että onko se ollut tarkoituksellinen ratkaisu. Yhtenä esimerkkinä on viholliseen lukittautuminen, minkä toivoisi olevan helpompaa, ellei jopa automaattista. Mutta samalla aikaa miettii, että onko ideana se, että pelaaja on paremmin tietoinen ympäristöstään ja pystyy irrottautumaan taistelusta oitis ja vaihtamaan toiseen kohteeseen, ehkä jopa lennosta. Toiminnassa on paljon sellaisia pieniä asioita joita miettiä ja kehittää, etenkin kun vastaan alkaa tulla isompia ja vaarallisempia hirviöitä joita saa silpoa ihan kunnolla. Tuntuu että monissa tapauksissa pelin aseet ovat paljon heikompia kuin pitäisi tai viholliset ovat liian usein pelkkiä elinvoimakimppuja joissa suurin haaste on kärsivällisyys. Yksi pelin suurimpia heikkouksia ovatkin monet naurettavat vaikeuspiikit sillä yks kaks vastaan voi tulla tehtävä jossa niin kestävä vihollinen että se ei vain ota kuollakseen ja tarjoaa vastapainona niin tuhottomia iskuja että pelihahmoista yksi on jatkuvasti maissa. Tälläinen epätasapainoisuus syö kärsivällisyyttä todella kovasti, varsinkin kun toiminnassa ei ole sellaista erityisen monipuolista vivahdetta, vaan tälläisissä tilanteissa tuntuu että se taktisuus korostuu enemmän kuin mikään muu.

 

Paljon vaikutteita, oikein käytettynä

God Eaterin tapauksessa tuntuu että pelissä on monta sellaista asiaa minkä on nähnyt jossain muuallakin. Pelin kanssa tuntee olevan oitis kotonaan, vaikka siinä onkin monia sellaisia pelimekaniikkoja jotka vaativat totuttelemista ja opettelemista. Tarinallisesti peli etenee siinä mielessä todella hyvin että monesti tuntuu että seuraisi animesarjan etenemistä, mutta ilman tietoa siitä että onko tämä nyt käynnissä oleva sarja 20 vai 200 jaksan pituinen. Vaikka tarinassa on vähän liikaa sellaisia kiusallisia ja tai myötähäpeää nostavia osia, niin silti ne pystyy sietämään kun peli on sentään hyvä. Samalla tavalla animesarjoissa sietää paikoittaisia typeryyksiä, koska sarja itse toimii niin hyvin ja on kiinnostava. Täytyy vain toivoa että se myös pysyy sellaisena loppuun asti.

Itsellä juurikin tämä asetelma uppoaa todella hyvin. Siinä on sellaista tiettyä iskevää tyyliä jossa olisi tosin todella hienoa vaikuttaa vähän enemmän siihen, millaista hahmoa ohjaa. Vaikka pelaaja saakin ajoittain päättää mitä haluaa sanoa, niin valtavaosan ajasta, peli ajaa itse itseään ja pelaajan hahmo on vain yksi ratas koneistossa ilman mitään pelaajan vaikutusta. Pelihahmo toimii todellisen animeprotagonistin tavoin, mutta kanssakäyminen on niitä tyypillisiä sanattomia ilmeitä ja eleitä, jotka pidemmän päälle alkavat hieman ärsyttää. Mutta vastapainona pelihahmo on todellinen badass joka osaa tehdä viillokkia isoistakin hirviöistä ja käyttää aseita joiden pelkkään siirtämiseen tarvitaan nosturia.

Pelataessa tulee paljon vivahtieta erilaisiin animesarjoihin ja elokuviin ja vaikka pelihahmosta ei mitään D:tä, Gutsia tai Spike Spiegelia saakaan niin tälläinen sotilaallisvivahteinen ympäristö on kuitenkin omiaan luomaan tietynlaista tyyliä joka pitää kiinnostusta yllä, puhumattakaan siitä miten hyvin siitä lähtöpisteestä rakenneta tarinaa toinen toistaan paremmilla hahmoilla jotka eroavat hienosti toisistaan. Julius on rennon rauhallinen, vaikkakin kivenkova veteraani kun taas Nana on pirteä ja leikkisä animetyttö hyvin paljastavilla vaatteilla. Sitten on Romeo joka on tälläinen kaverihahmo joka toimii koomisena kevennyksenä, tyyliin Prompto (FFXV).


Yhteenveto

God Eater 2: Rage Burst on hyvä peli, se on aika vaativa, hitaasti kehittyvä ja todella animellinen. Näyttävyys on isossa osassa toiminnassa ja pelattavaa on todella runsaasti. Muuttujia on paljon, moniin yksityiskohtiin on panostettu todella paljon ja yleinen tunnelma pelissä on vahvasti rakennettu ja tyyli on pelissä erittäin hyvässä terässä. Moniin asioihin toivoisi silti parantelua ja tietyissä asioissa on otettu oikoteitä ja vaikka pelistä todella haluaisi pitää niin pelattavuus jättää aivan liikaa toivomisen varaa, ollakseen oikeasti nautinnollista koko matkan ajan. Isona kokonaisuutena peli ottaa vaikutteita monesti lähteestä, tehden niistä todella hyvän kokonaisuuden joka tietystä toistosta ja melkoisesta hitaudesta huolimatta koukuttaa jatkamaan ja katsomaan ainakin tarinan loppuun asti, vaikka se ajoittain onkin vähän turhauttavaa.

 

+ Erinomainen tyylikkyys monissa pienissäkin asioissa

+ Yliampuvan näyttävä toiminta hirviöineen ja valtavine aseineen

+ Graafinen ulkoasu ja ääninäyttely

+ Asetelma ja animevaikutteisuus

 

- Monesti etenee todella hitaasti

- Hyvin yksitoikkoinen toiminta

- Monet ei niin hyvät ratkaisut

- Paikoin turhan paljon luettavaa

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava