Jotkut pelit ovat niin hyviä että niitä haluaisi enemmänkin, mutta toiset taas niin huonoja että ei voi uskoa miksi sille on pitänyt tehdä jatkoa. Hyvin usein se on juurikin se ensimmäinen jatko-osa, joka on kovimmassa ryöpytyksessä ja määrittää sen, että lähteekö sarja käyntiin.

Monet toiset ovat yllättävän hyviä pelejä ja helposti edeltäjiään parempia kuten Sly 2: Konnakopla, Uncharted 2: Among Thieves, Spyro 2: Ripto's Rage, Ninja Gaiden Sigma 2 sekä Batman: Arkham City. Sitten tapauksia kun kakkososa on niukasti parempi kuten Kingdom Hearts II tai Red Dead Redemption 2. Joskus kakkospeli tosin suunnaton pettymys, kuten Devil May Cry 2. Harvemmin tosin se kakkososa jää pelisarjan parhaaksi sillä niin Resident Evil 4, Devil May Cry V ja Witcher 3: Wild Hunt ovat osoittaneet. Mutta, kuten Kingdom Hearts II on osoittanut, joskus toinen peli jää huipulle. Ei se kakkospeli yleensä kauas huipusta jää jos pelejä on vähän sillä vaikka esim. Spyro 3, Sly 3 ovat sarjojensa parhaat, niin eivät edeltäjät kauas jää. Kun pelejä alkaa olla kourallinen tai päälle, niin kilpailu alkaa olla oitis kovaa. Final Fantasy taas on aivan toisenlainen tapaus kun kasi ja seiska ovat niitä huipputapauksia, niin ja nelonen.

Nyt on enemmänkin kyse sellaisista tapauksista että pelisarjat eivät ole itselleni niitä suosikkeja, vaan enemmänkin tapauksia joita on tullut pelattua, mutta vaikutelmat ovat aika moninaisia, joidenkin kanssa myöhempiäkin osia on jo pelattu kun taas joidenkin kansa, pelejä on vain kaksi.

Useampi samassa sopassa

Taas ylikypsää

PlayStation Now

Overcooked 2

Tämä on niitä tapauksia kun jatko-osan kanssa ei keksi oikeastaan mitään sellaista sanottavaa mitä ei olisi edellisen pelin kanssa jo keksinyt. Overcooked 2 on todella samanlainen kuin edeltäjänsä ja itsellä kun on hetki mennyt ykköspelin pelaamisesta, niin niitä eroja ei todellakaan huomaa. Tiettyjen asioiden kohdalla miettii, että oliko tämä myös aiemmin pelattavuudessa, mutta varma ei voi olla.

Pelin kantava Iiea ei ole juuri muuttunut eikä pelattavuuskaan ole merkittävästi erilainen minkä takia kokonaisuus todellakin tuntuu hyvin tutulta ja hyvin samanlaiselta. Tosin joitakin satunnaisia lisiä on tullut mukaan ja pelattavuudessa sellaisia pieniä lisäjuttuja. Valtaosa kaikista parannuksista suin muista on tosin sellaisia, että niitä ei juuri edes huomaa, ellei pelejä pelaa perä jälkeen ja ehkäpä vielä käänteisessä järjestyksessä. Hahmoja on erilaisia, jotkut pelimekaniikat tuntuvat uusilta ja uusia ideoitakin tuntuu olevan, mutta korostettakoon taas, hyvin samanlaiselta tuntuu kuin ykkönen joten samalla aallonpituudella ollaan.

Idea on edelleen tehdä erilaisia ruoka-annoksia mahdollisimman nopeasti ja virheettömästi. Raaka-aineita on paljon ja niitä yhdistelemällä voi rakentaa annoksia. Raaka-aineita pitää ensin muokata leikkuulaudalla ja sitten kasata lautaselle, mahdollisesti ensin paistinpannun kautta. Muutamia muuttujia on siellä täällä ja raaka-aineiden vaihtelu ei ole ainoa asia. Ympäristöissä on erilaisia haittatekijöitä ja monesti kokonaisuutta hankaloittaa sekin että keittiö jakaantuu siten että tiettyä asiaa voi tehdä vain tietyssä osassa keittiötä. Kyllähän niitä muuttujia on vaikka kuinka mutta pääasiassa kyseessä on todella samanlainen peli kuin aiemminkin.

Sen verran aikaa edellisen pelin pelaamisesta on mennyt että osaa ihan äkkiä sanoa että mikä on eri tavalla kuin ennen ja kuinka paljon peli ylipäätään on kehittynyt. Joka tapauksessa Overcooked 2 on samalla tavalla hyvä peli kuin aiemminkin. Tämä on pitkälti hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä niin hyvässä kuin pahassakin. Se on yksin pelattuna todella vaikea ja moninpelinä se on herkästi säheltämistä. Mutta siinä on silti suunnattoman paljon muuttujia ja se on todella mielekäs pelata. Puhumattakaan että se on todella veikeän näköinen.

Yhteenveto

Jos ensimmäinen Overcooked on tuttu, niin tämä on oitis tuttu, niin samanlainen peli on kyseessä, ehkä vähän helpompi, mutta idea on sama, pelattavuus on sama ja ulkoasu on sama. Toisaalta, kun se ensimmäisellä kerralla toimi niin hyvin, niin miksi muuttaa liikaa. Parempi lisä sellaisia pieniä asioita.

+ Moninpeli

+ Simppeli mutta puolinen pelattavuus

- Yksinpelinä erittäin vaikea

- Muuttuu herkästi sähellykseksi

Arvosana: 7,4

Loistava

Isompi ja kehittyneempi

Seuraava Pahuus sisällä

PlayStation Now

The Evil Within 2

Ensimmäinen Sisäinen Pahuus oli monin tavoin hyvin vahvasti RE4 mäinen peli, mutta paljon kauhuun nojautuvampi. Tämä jatko-osa on monilta perusideoiltaan hyvin samanlainen selviytymiskauhupeli toiminnallisilla elementeillä, unenomaisilla rakenteilla, groteskeilla hirviöillä ja pelillisillä ideoila aina hahmonkehityksestä ja aseiden päivittämisestä alkaen. Tarina etenee hurjaa vauhtia eteenpäin, jatkaen hieman siitä mitä ensimmäisellä aloitettiin, mutta tällä kertaa focus on aivan muualle, lähempänä päähenkilö Sebastian Castellanosta ja peli itsessään on valinnut avoimemman pelimaailmallisen ratkaisun sivutehtävineen. Evil Within 2 on kuin se peli mitä ensimmäinen peli alusti.

Tyypillisillä tavoilla kehittynyt jatko-osa

Tarina lähtee käyntiin vivahteilla menneistä joiden seurauksena etsivä Sebastian Castellanos menetti tyttärensä Lilyn ja myöhemmin etääntyi vaimostaan Myrasta. Hyppy nykyhetkeen asettaa alkoholisoituneen ja väsyneen Sebastian vastakkain pahaenteiselle Mobius järjestölle työskentelevan Julie Kidmanin kanssa. Kun Kidman sitten tekee Sebastianille ehdotuksen josta mies ei voi kieltäytyä, kääntyy Sebastianin elämä ympäri ja hän palaa unimaailmalliseen STEM ympäristöön jossa aivan kaikki on mennyt kohti maailmanloppua. Samalla kun Sebastian sukkuloi hirviöiden täyttämässä painajaismaailmassa, yksi päämäärä mielessään, saa hän huomata, että hän on vain yksi osa valtavaa palapeliä jonka kokonaisuudesta hänellä ei ole mitään käsitystä, puhumattakaan miten paljon se liittyy hänen menneisyyteensä.

Pelillisesti Evil Within 2 on hyvin läheinen edeltäjänsä kanssa, vaikka se onkin kehittynyt hieman ja mennyt puoliavoimeen pelimaailmaan. Aseet ovat samaa tavaraa ja se oikeasti oma juttu aseistuksessa on edelleen Agony varsijousi joka on hyvin kehittynyt ase monenlaisine harppuunoineen. Peruspistooli ja haulikko aloittavat arseenalin joka pelin edetessä täydentää muutamilla aseilla, mutta pelin hengessä myös hiiviskely veitsen kanssa on erittäin käytännöllinen ratkaisu. Lyöminen on myös mahdollista, mutta monesti ilman kertakäyttöistä kirvestä, se ei ole se terveellisin vaihtoehto. Itse olen huomattavasti hyökkävämpää sorttia ja kaikki viholliset tulee tapettua, sillä niistä saa tarvikkeita ammusten valmistamiseen, Sebastianin kehittämiseen ja aseiden parantamiseen. Myös ympäristöjen täydellinen perkaaminen on avainasemassa pelin edetessä sillä mitä enemmän tarvikkeita pelaajalla on, sitä helpompaa eteneminen on, etenkin jos haluaa ratkoa tilanteet ammuskelemalla.

Ensimmäisen pelin pelanneet ovat hyvin nopeasti mukana pelin tapahtumissa ja vanhat tutut ovat tuttuja. Päämajana toimii tällä kertaa sairaalasiiven sijaan Sebastianin toimisto jossa tietoa yhdestä jos toisesta asiasta ja sieltä löytyvät myös ne hahmonkehitykseen tarvittavat osat. Aivotuoli ja mysteerilokerikko ovat jälleen osa peliä ja tietenkin myös tuttu hoitajatäti. Pelimaailmallisesti kaupunkiympäristö on huomattavasti modernimman oloinen kuin aiemmat syrjäseutumaiset ympäristöt, mutta raunioituneita ympäristöjä tulee myös vastaan aina laitoksista viemäreihin. Mutta uusiakin ympäristöjä tulee vastaan uusine hirviöineen. Yksi pelin kiinnostavimpia vihollishahmoja onkin heti ensimmäisenä vastaan tuleva valokuvataidetta tekevä hyypiö.

Samat palaset erilaisena kokonaisuutena

Tämän jatko-osan kanssa tulee hyvin nopeasti sellainen tunne että ensimmäinen peli oli lähinnä tutustuttaminen tähän maailmaan, jotta toisella kertaa voitaisiin sitten oitis kertoa se tarina, mikä on haluttu kertoa. Ensimmäisellä kerralla keskityttiin pitkälti siihen, mitä STEM kykenee tekemään ja siinä ohessa sivuttiin sitten monia tärkeitä osia tarnallista kokonaisuutta. Sebastianin kivulias menneisyys, Kidmanin kaksoisagentti tyyli ja salaperäinen Mobius olivat kaikki omia juttujaan jotka tulivat tutuiksi lähinnä silloin jos peliin uppoutui astetta enemmän, muutoin ne kaikki saattoivat mennä täysin ohi. Monet ykköspelin isot jutut ovat täysin poissa, eikä niihin merkittävästi edes palata, koska tällä kertaa keskitytään Sebastianin aaveisiin. Muutamia todella hyvin tehtyjä väläyksiä menneisyyteen kyllä on luvassa, mutta niiden painoarvo on hyvin vähäinen, koska nyt ollaan uudessa ympäristössä, uudella focuksella ja tarinallisesti ykkösen tapahtumat ovat lähinnä hahmojen ja kuvioiden pohjustamiseen käytettyjä tehokeinoja.

Siinä missä ensimmäinen peli eteni hyvin suoraviivaista reittiä, on kakkonen alusta asti avoimempi. Päätehtävä on heti selvillä, mutta pelimaailmaan avoimia alueita voi tutkia hyvin vapaasti ja muutamia sivutehtäviäkin löytyy. Sivutehtävissä ei tosin ole mielikuvitusta juuri käytetty sillä ne tuntuvat nojaavan samojen ideoiden toistoon. Tämä avoimen pelimaailman ratkaisu on myös täysi painajainen jos haluaa keräillä kaiken tarpeellisen, sillä koskaan ei voi olla varma, että ovatko tietyt esineet kappalekohtaisia, esimerkiksi keräiltävät avaimet voi saada osittain vain tietyissä jaksoissa.

Kakkososa tuntuu paljon paremmin muotoillulta kokonaisuudelta sillä monet ykkösen rasittavimmat asiat ovat poissa. Äkkikuolemia ei tullut vastaan kovinkaan paljoa ja muutenkin pelin aloitus ei ollut ihan niin laahaava ja hidas kuin aiemmin. Tietysti alussa saa kyllä nopeasti tuta mitä astetta kovemmat viholliset osaavat tehdä ja miten nopeasti sirkkeli tekee selvää pelihahmosta, ihan kuin moottorisaha ykkösessä. Hiiviskely on edelleen varteenotetta vaihtoehto ja halpaa säikyttelyä harrastetaan niin paljon että se alkaa kyllästyttää. Kakkonen yrittää paikka paikoin olla vähän psykologisempi kauhupeli kuin edeltäjänsä, mutta ei uskalla mennä niin pitkälle kuin ehkä pitäisi. Muutenkin pelin kanssa tuntuu että pelissä yritetään tuoda pelattavuuteen yhtä jos toista lisää, mutta mitkään osat eivät todella nappaa sen enempää kuin ensimmäiselläkään kertaa. Itse en toisella kertaa edes vaivautunut tonkimaan kaikkia paikkoja löytääkseni kaikki avaimet, toisin kuin viimeksi, jolloin avaimia oli jopa muutama ylimääräinenkin. Evil Within 2 kuitenkin saattaa olla huomattavasti pidempään viihdyttävä peli, sillä avoimia ympäristöjä on muutama ja sitä kautta tutkittavaakin on.

Yhteenveto

Pahuus Sisällä kakkonen on hyvin selkeä edeltäjänsä jatke. Se pyrkii rikastamaan kokonaisuutta ympäristöjen avoimuudella ja tutkimiseen kannustamisella, mutta ei juuri mitenkään erityisemmin nappaa edeltäjäänsä enemmän. Tosin jos kokonaisuutta miettii vähän enemmän, niin tarinallisesti kaikki toimii paremmin ja vaikka kakkonen onkin hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä, muutamilla hienosäädöllisillä ratkaisuilla, niin se on hieman parempi kokonaisuus. Muutamia rasittavia ratkaisuja on tehty, mutta samalla aikaa, monia asioita on myös hiottu ja korjattu, eheämpi kokonaisuus mielessä.

Erityistä plussaa pelimuokkauksista jotka ovat saatavilla heti kättelyssä, vaikkakin Bethesda käyttäjätilillä.

+ Vaihtelevat ympäristöt ja teemat

+ Tyylikäs tarinallinen kokonaisuus

+ Mielekäs toiminta

+ New Game Plus

- Ajoittaiset halpamaiset ratkaisut

- Laahaavat osuudet

-  Esineet jotka voi saada vain tietyssä kohdassa

- Itseääntoistat sivutehtävät ja ravaaminen

Arvosana: 6,0

Hyvä

Hakkerit ja hipsterit kohtaavat

Seuraavat Vahtikoirat

PlayStation Now

Watch_Dogs 2

Itse en nyt varsinaisesti odottanut ensimmäiseltä peliltä mitään erityistä enkä sitä pelannut tarinaa enempää. Muutama sivutehtävä taisi tulla puolivahingossa tehtyä, mutta tämä hakkerointi ei ollut tehty erityisen houkuttelevaksi, tai edes koukuttavaksi. Pitkälti peli oli siis samanlaista laatua mitä monet muutkin avoimen pelimaailman ammuskeluajelupelit joita monet kutsuvat suoraan GTA klooneiksi. Watch_Dogs oli harmillisesti tarinallisessa mittakaavassa aika suuri pettymys sillä pääroisto oli todella huono ja sivuhahmoja ei ollut käytetty juuri yhtään hyödyksi ja siinä samalla päähenkilö Aiden Pierce jäi myös harmillisen ontoksi hahmoksi ilman mitään todellista persoonaa. No, tällä toisella kertaa lähemmäs kaikki on toisin.

Marcus Holloway on helposti yksi huonoimpia pelihahmoja mitä tulee nopeasti mieleen viimeajoilta. Tämä nörtin ja hipsterin yhdistelmä ei ole millään tavalla kiinnostava tai edes hyvin tehty hahmo. Siis jotkut hahmot alkavat ärsyttää hyvin nopeasti lähes selittämättömistä syistä mutta tämän hahmon kohdalla kyse on vain siitä että hahmo on sekä ärsyttävä, että typerän oloinen hahmo, johon ei hirveästi jaksa aikaansa tuhlata. Sitä kautta myös kärsii se tarinallinen ja pelillinenkin kiinnostus, eli juurikin ne osat joita tässä pelissä voisi astetta enemmän tehdä. Tämän lisäksi tuntuu että Marcus on tähän maailmaan todella sopimaton siinä mielessä, että hän on paljon hilpeämpi kuin Aiden, mikä ei tunnu sopivan siihen, että hän tappaa paljon porukkaa (ainakin omalla pelityylilläni). Aidenin tapauksessa synkkä asetelma toimi, Marcusin kohdalla ei. Tosin Marcusiin verrattuna, Aiden on ehkä jopa hieman parempi hahmo.

Pelattavuudessa en itse mitään erityisen suurta kehitystä huomannut, paitsi että Marcus on paljon kikkailutyylisempi hahmo vempeleineen ja liikkeineen. Vaihtoehtoja tehtävien tekemiseen on todella paljon enemmän kuin aiemmin ja vapautta riittää, mutta itse en vain kiinnostunut tästä hakkerointikikkailutyylistä ja hiiviskelystä mikä on tarinallisesti se oikea ratkaisu, mutta pelillisesti todella tylsää. Siitä päästääkin siihen isoon ongelmaan, joka on jatkuva toisto, jossa soluttaudutaan ties minne, aina sillä idealla, että pyritään hiipimään sisään ja ulos ilman ongelmia. Siihen kyllästyy erittäin nopeasti. Peli on aikalailla jokaisella osa-alueella paljon monipuolisempi kuin edeltäjänsä ja antaa pelaajalle paljon enemmän työkaluja, mutta mitkään näistä eivät tee pelistä juuri ykköstä nautinollisempaa, vaan tuntuvat vain tekevän kaikesta sekavampaa ja tylsempää. Omalla kohdalla voin suoraan laittaa tämän siihen piikkiin, että en juuri lämpene hiiviskelylle ja pulmanratkonnalle, ellei niitä ole tehty erityisen hyvin ja tämä ei ole niitä tapauksia.

Sivuhahmot ja roistohahmot eivät ole ketkään erityisen hyviä ja mieleenpainuvia, paitsi eräs naamiota pitävä hakkeri joka vähäsanaisuudellaan jää paremmin mieleen kuin puheripulista kärsivät hakkerit ja hipsterit jotka pääasiassa vain ärsyttävät mitä enemmän heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä.

Yhteenveto

Vahtikoirat kakkosen kanssa on aika hankala miettiä mitään sellaista mitä ei olisi jo ykkösen aikaan sanonut tyylillisessä mielessä ja sitten kun alkaa miettiä pelattavuutta, niin missään ei olla menty varsinaisesti parempaan suuntaan. Siis moni asioita on kyllä kehitetty ja viety eteenpäin, mutta en suoraan sanoisi että ne ovat parannuksia, vaan laajennuksia. Tämä on sellainen peli josta oli erittäin vaikea todella nauttia, vaikka sitä pelasikin jonkin aikaa. Tämä ei ole suoranainen GTA klooni mitä ykkönen saattoi tavallaan ollakin, mutta tämä on mielekkyyden tapauksessa, selvästi huonompi kuin edeltäjänsä.

+ Se tietty tyylikkyys ja tunnelmallisuus

+ Vapaus ja monet vaihtoehdot

- Hiiviskelyn, kikkailun ja pulmanratkonnan korostaminen

- Itseääntoistava ja laahaava

- Marcus Holloway

Arvosana: 3,2

Pettymys

Astetta parempi edeltäjäänsä

Velvollisuus kutsuu toista kertaa moderniin sodankäyntiin

PlayStation Plus

Call of Duty: Modern Warfare 2

Jatko-osien joukossa tämä on niitä tapauksia kun pelistä ei meinaa keksiä juuri mitään sellaista sanottavaa mitä ei olisi sanonut aiemmin saman sarjan pelin kanssa. Kun seuraaja on arvioitu vielä sen verran lyhyen ajan sisään, että tuntee toistavansa itseään jos alkaa samalla tavalla avaamaan pelin teemoja, tyyliä ja pelattavuutta. Tällä pelillä on pitkälti samat vahvuudet ja heikkoudet kuin seuraajallaan Modern Warfare 3:lla. Mutta sitten kun tätä miettii siten, että peilaa kaikkea pääasiassa vain edeltäjään, niin sitten saa paremman kuvan siitä, että onko kyseessä millainen jatko-osa. Siis heti voidaan sanoa että kyseessä ei ole ihan niin hyvä peli mitä seuraaja on, mutta parempi peli on kyseessä, kuin edeltäjä.

Tuttua huttua, mutta paremmin jaksotettuna

Pelattavuudessa ei ole juuri mitään sellaista mikä varsinaisesti olisi muuttunut. Kyseessä on edelleen perustoimiva räiskintäpeli jota rikastetaan satunnaisilla ideoilla silloin ja tällöin. Välillä ammuskellaan samalla kun liikutaan, joskus hiiviskellään ja joskus meno vaihtuu taktiksempaan ammuskeluun. Toiminnalliset toteutukset ovat samalla tavalla laadukkaita kuin ennenkin, mutta tällä kertaa voisin sanoa että niitä on hieman enemmän, tai sitten ne ovat vain paremmin mieleenjääneitä kuin aiemmin.

Pelkästään viimeisen taistelun päätös on yksi pelisarjan parhaita koskaan sillä siinä on puhdasta tyyliä ja asennetta. Toiminnallisessa mielessä tällä kertaa ollaan siis monella tavalla samoilla kantimilla koska pelissä pelataan useammalla eri hahmolla. Pääroisto on todella hyvin tehty, merkittävästi parempi kuin aiemmin ja mitä tulee tarinallisiin käänteisiin, niin isona kokonaisuutena tämä peli on huomattavasti parempi kuin aiemmat sarjan pelit, vaikkakin edeltäjän aikana vastaan tuli eräs yllätysydinaseen kanssa, jota on hyvin vaikea ylittää. Isona kokonaisuutena kakkonen on kuitenkin parempi, sillä hyviä käänteitä ja hetkiä on enemmän kuin se yksi.

Muutenkin pelin tarinallinen jaksotus on paljon parempi kuin aiemmin ja hyvin tehdyt hahmot saavat enemmän sisältöä. Ensimmäisessä pelissä kaikki jäivät vähän ohuehkoiksi, mutta tällä kertaa kaikki tuntuu toimivan huomattavasti paremmin, mikä johtuu siitä, että tällä kertaa ei jouduta aloittamaan alusta, vaan hahmoja voidaan heti alkaa käyttää ja heidän tarinoitaan voidaan alkaa täydentää, kun he ovat entuudestaan tuttuja.

Keskimmäinen trilogiasta

Hankalahan sitä peliä on miettiä ilman että menee jatko-osaan, kun on sellaisen aiemmin pelannut. Modern Warfare 2 alkaa tarinallisesti viittä vuotta myöhemmin ensimmäisen pelin tapahtumista ja etenee pisteeseen josta Modern Warfare 3 sitten lopulta alkaa. Tähän keskimäiseen osaan mahtuu monta erittäin hyvin tehtyä juonenkäännettä jos ei tiedä, miten kolmonen etenee ja päättyy, niin tästä kaikesta saa huomattavasti enemmän irti. Eräs riipaiseva petos varsinkin tulee todella isoina yllätyksenä ja muutama muukin käänne onnistuu iskemään aika kovaa. Pelissä liikutaan erittäin tulenaroilla reiteillä ja vaikka teemallisesti ei ollakaan ihan niin heikoilla jäillä kuin kolmosessa, eikä mukana ole yhtä shokeeraavaa yllätystä kuin ykkösessä, niin pelin aikana kerrotaan todella hyvä tarina, jossa panoksia korotetaan eikä mitään jätetä törkeään cliffhangeriin, vaan enemmänkin tilanteeseen, josta on erittäin hyvä jatkoo myöhemmin.

Vaikka kyseessä onkin jo vanhemman puoleinen peli, niin turha spoilata parhaita paloja  nyt kun puhutaan tästä pelistä. Kyllähän ne on kolmosen arviossa jo spoilattu. Sanotaan vaikka että pääroiston paljastuminen on helposti yksi sarjan raivostuttavimpia hetkiä ja ehkä tämän pelin yllättävin käänne. Samaisen pääroiston voittaminen yhdellä erityisen tyylikkäällä heitolla on edelleen yksi pelisarjan parhaita lopetusliikkeitä ja pelattavissa hahmoissa MacTavish on edelleen yksi niitä parhita yhdessä John Pricen, Jack Mitchellin ja Frank Woodsin kanssa. Puhumattakaan että pelin hahmokattaus MacTavishin, Pricen, Ghostin, Roachin, Shepherdin ja Makarovin muodossa on edelleen pelisarjan parhaita, tietysti Mitchell, Gideon, Woods ja Victor Reznov ovat samaa tasoa, vaikka eivät kuulukaan tähän tarinakaareen.

Yhteenveto

Näin ykkösen ja kolmosen pelanneena tietää mitä oli ennen ja mitä tulee jälkeen, mutta kakkonen omana itsenäisenä kokonaisuutenaan toimii varsin hyvin, vaikka siinä jääkin tiettyjä asioita auki, jotka sitten ratkeavat kolmosessa. Pelillisesti mitään isompaa kehitystä ei ole mielestäni tapahtunut juuri suuntaan tai toiseen ja tarinallisesti paketti toimii Modern Warfare tasolla oikein hyvin. Peli on näyttävä, mielekäs pelata ja toimii monella tavalla oikein hyvin. Se on parempi kuin edeltäjänsä, mutta ei nyt niin hyvä kuin seuraajansa.

+ Perushyvä pelattavuudeltaan ja toiminnaltaan

+ Monta hyvin tehtyä hahmoa ja käännettä

+ Näyttävyys ja jaksotus

- Toisto ja puuduttavuus

- Muutamat käänteet

Arvosana: 7,0

Loistava

Inferno ryhmän tarina

Tähtien Sota: Toinen Taistelurintama

PlayStation Plus

Star Wars: Battlefront II

Tähtien Sota aiheisista peleistä ei ole ollut pulaa juuri koskaan ja se tuskin yllättää millään tavalla sillä kyseessä on helposti yksi kaikkien aikojen suurimpia aihealueita missään ja koskaan. Avaruuteen ja sen moniin kolkiin sijoittuvasta tarinasta ei puutu mahdollisuuksia milloin minkäkinlaiseen toimintaan, seikkailuun ja tarinaan. Tässäkin pelissä tuodaan esille monia sarjan parhaita puolia, mutta monella tavalla peli itsessään ei silti yllä mitenkään erityiseksi tai erikoiseksi kokonaisuudeksi. Varsinkaan jos sattuu vertaamaan viime aikojen parhaaseen Star Wars peliin; Star Wars Jedi: Fallen Orderiin.

Niin tylsän tavallinen tarina

Tarina alkaa Jedin Paluun loppupuolella. Kuolen Tähti räjähtää ja Kapinallisten voitto vaikuttaa täysin ilmiselvältä Imperiumin keisarin tuhon jälkeen. Imperiumin sotilaat eivät kuitenkaan ole aikeissa luovuttaa, vaan jatkaa taistelua ja näihin kuuluu myös yksi Imperiumin erikoisjoukoista, Inferno ryhmä, jonka komentajan Iden Version pelaaja ottaa ohjattavakseen valtaosan ajasta ja täysin myös pakettiin kuuluvassa Resurrection lisäpaketissa. Tarinan aikana päästään myös ohjaamaan montaa huomattavasti tutumpaa ja parempaa pelihahmoa kuten Luke Skywalkeria tai Lando Carlissiania. Kaikilla näistä hahmoista on omat erikoisominaisuutena joista yksi omia suosikkejani on ehdottomasti Landon useaan viholliseen lukittautuminen ja nopea vetäminen.

Tarina vaikuttaa aluksi astetta erilaisemmalta kuin yleensä, mutta hyvin nopeasti tarina menee siihen samaan tylsän tavalliseen suuntaan mihin todella monet muutkin Star Wars pelit menevät kaikkine hyvishahmoineen ja vapaustaistelijaryhmittymineen jne jne. Sen lisäksi että tarina etenee erittäin kliseisiä reittejä, se ei käänteineen pysty juuri edes yllättämään. Sen lisäksi että päähenkilö on erittäin huono ja tylsä hahmo, ei vihollistenkaan joukossa ole juuri yhtäkään erityisen mieleenpainuvaa saati joukosta erottuvaa hahmoa.

Hahmojen kanssa on hyvin vähän sellaista erityistä vaihtelua mitä monissa Star Wars peleissä todella voisi olla. Yksi kuitenkin erottuu todella edukseen, nimittäin Shriv joka näyttää erilaiselta, todella kovalta ja on vieläpä sisällöllisesti yllättävän onnistunut. Sen sijaan nämä monet uudet hahmot ovat hyvin heikkoja tapauksia, varsinkin jos mietitään vaikkapa Fallen Orderin jossa Cal Kestis oli enemmän kuin loistava hahmo. Mutta toisaalta, kun miettii, niin Fallen Orderissa oli myös omat huonommat hahmonsa aina Second Sisteristä ja Cerestä alkaen. Mutta tämän pelin kärkihahmojen rinnalla he ovat oitis parempia.

Vaihteleva mutta toistuva kampanja

Kampanja ei ole pituudella pilattu mutta se pyrkii ainakin olemaan erilainen mahdollinen monessa kohtaa. Kampanjaan mahtuu niin tavallista räiskintää vaihtelevissa ympäristöissä aina metsästä sotilastukikohtaan. Siinä ohessa myös lennellään tähtihävittäjillä joilloin toiminta on aivan erilaista sorttia. Räiskinnässä vaihtelua tulee monista erilaisista pelattavista hahmoista sillä siinä missä Luke käyttää valomiekkaa ja hyppii ympäriinsä, toimivat laseraseiden käyttäjät aivan eri tavalla ja vaikka heillä pelaaminen onkin todella samanlaista perusidealtaan, niin erikoisominaisuudet värittävät toimintaa kiitettävästi. Räiskijöistä oma suosikki tuleekin helposti ominaisuuksien kautta, tai sitten puhtaasti ulkoisesti. Pelattavuus on myös sopivan jämptiä, mutta siitä puuttuu sellainen tietty mielekkyys mitä monissa muissa räiskintäpeleissä on.

Räiskinnässä on ongelmallista se että aseissa ei ole sellaista omanlaista potkua joka tekisi toiminnasta sellaisen erityisen. Erikoisominaisuudet sentään ovat sitä kaivattua vaihtelua mutta aseiden erilaisuus ei pääse kunnolla oikeuksiinsa sillä todella monet aseet tuntuvat todella samanlaisilta eikä mikään erityisemmin erotu edukseen (valomiekka nyt poislukien). Muutenkin peli tuntuu todella itseääntoistavalta, missä suhteessa se että tarinan puhaltaa suht nopeasti läpi on lähinnä hyvä asia.

Omat kokemukseni pelistä perustuvat lähemmäs yksinomaaan tarinakampanjaan sillä moninpeliä ei ollut hirveästi kiinnostusta isommin edes kokeilla sillä pelattavuus ei siinä määrin juuri napannut että sitä alkaisi todella pelata tarinakampanjan ulkopuolella. Vaikka silloin voisikin pelata niillä oikeasti hyvillä hahmoilla, kuten Darth Vaderilla ja Darth Maulilla. Itse en nyt muutenkaan ole hirveästi moninpelien perään, joten jotta käyttäisin aikaa moninpeliin, niin kokonaisuuden pitäisi olla erityisen koukuttavaa sekä toimivaa.

Yhteenveto

Omat kokemukseni Battlefront 2:n kanssa keskittyvät tarinakampanjaan ja sen puoliin eikä moninpelin erilaisuuteen jossa sentään olisi paljon erinomaisia hahmoja. Pelattavuudessa ei niinkään ole ongelmia, mutta sen mielekkyys ei ole erityisen ihmeellinen eikä pelissä ole sellaista erityistä tasoakaan. Tiettyä vaihtelua on, mutta kokonaisuus voisi olla paljon parempikin. Tarinan heikointa antia on myös sen ennalta-arvattavuus ja verrattain huonot omat hahmot.

+ Vaihtelevat hahmot

+ Vaihtela pelattavuus

+ Star Wars tunnelma

- Huono päähenkilö

- Huonot roistohahmot

- Toisto

Arvosana: 4,2

Huono

Lara Croft kovettuu ja kehittyy

Hautaryöstäjän nousu

PlayStation Plus

Rise of the Tomb Raider

Kun on pelannut edeltäjän ja seuraajan, niin saa helposti parhaan kuvan siitä, miten hyvin keskimmäinen osa pärjää vertailussa, koska tietää miten asiat olivat ennen ja miten ne ovat myöhemmin ja Tomb Raiderin tapauksessa erikoista onkin se, että Rise of the Tomb Raider kisaa ensimmäisen osan kanssa trilogian parhaan pelin tittelistä, sillä Shadow of the Tomb Raider on tässä tapauksessa se heikoin osa sarjaa. Pelillisessä mielessä se ei juuri näy, mutta kun sitä vertaa tähän kakkososaan, niin huomaa että jatko-osassa keskitytään selvästi vääriin asioihin. Samalla tosin vastaan tulee se ongelma, että kun on pelannut sarjan muut osat ja pelannut ne siten että on etsinyt kaikki esineet ja ratkonut kaikki pulmat, niin sitä ei vain viitsi tehdä taas, koska sitä materiaalia on niin paljon että se jyrää toiminnan täysin alleen. Se on sääli, sillä ympäristöjen suhteen, tämä on sarjan hienoimmasta päästä. Mutta kokonaisuutena ykkönen on yhä trilogian paras, kakkosen jäädessä kakkoseksi.

Enemmän sisältöä ja vaatteita

Tarina ei suoraan ala siitä mihin ensimmäisessä osassa päästiin. Tomb Raider oli oma kokonaisuutensa ja päättyi erittäin lupaavasti, asetellen palasia kohti sitä, että Lara Croft kehittyisi pian siihen pisteeseen, mitä hän oli aiemmin. Tämä ensimmäinen jatko-osa ei kuitenkaan rakenna sen päälle oikeastaan mitään, vaan menee aivan omaa reittiään. Tuttuja hahmoja menneisyydestä on yksi todella huono ja kaikki muut ovat uusia tuttavuuksia, jotka auttavat viemään eteenpäin tarinaa jossa Laraa vainoaa hänen isänsä kuolema ja salaperäinen järjestö, Trinity. Siinä etsitään aarretta ja viedään tarinaa kohti seuraavaa pistettä, ilman että päähahmo todella kehittyy mihinkään ja samaan limboon tullaan jäämään myös jatko-osassakin. Lisäksi tällä kertaa tuodaan selvästi esiin tämä idea, että Laran vaatteita pitää vaihdella taktiikkaan sopivaksi. Se tuntuu lähinnä vievän focuksen jonnekin aivan muualle, varsinkin kun monet vaatteista saavat hahmon näyttävään joltakin aivan muulta, miltä hahmon pitäisi näyttää ja tuntua. Monesti tuntuu että tässä pelataan Aloylla, eikä Lara Croftilla ja tämä tunne ei jatkossakaan katoa.

Pelattavuuden suhteen olla pitkälti samoilla linjoilla kuin aiemminkin. Metroidvania tyylitelty maailman avautuminen vaatii tietynlaisia varusteita, mikä johtaa siihen, että pelissä ravataan aika paljon samoilla alueilla kun yritetään muistaa että mitä on jäänyt tekemättä. Itselläni on kuitenkin sen verran hyvässä muistissa tuo Shadow of the Tomb Raiderin loputtomalta tuntuvat aarteen etsintä, edestakaisin ravaaminen ja puzzlejen kanssa painiminen vihollisista tyhjissä ympäristöissä, että tällä kertaa en enää jaksanut tehdä kaikki mitä peli tarjosi, vaikka ympäristöt ja tyylikkyys olivat merkittävästi parempia kuin aiemmin. Siinä missä kolmosen tylsä mayalainen viidakkoympäristö ja kulttuuri eivät juuri napanneet, niin tämä pelin hyytävä luminen Siperia on paljon tyylikkäämpi ympäristö ja vaarallisempi. Pelattavuus on samaa kuin sarjan muissa osissa, mutta tunnelma on parempi ja tarinassakin on parempia osia, varsinkin kun kolmosen pääristo ja loppuhuipennus ovat todella isoja pettymyksiä. Tämänkertainen pääröistö Konstantin voi olla trilogian paras pääroisto.

Tekemistä pelissä riittää kyllästymiseen asti, mutta uskon että jos nämä pelit olisi pelannut sillai parin vuoden välein, niin kyllähän niissä olisi saattanut tehdä aivan kaiken, vaikka sitä etsittävää ja tutkittavaa onkin niin paljon. Ympäristö on todella hienosti rakennettu eivätkä puzzlet ole sieltä huonoimmasta päästä. Monella tavalla kakkonen on tuonut paljon lisää sisältöä, vaikka sisimmältään se onkin hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä. Harmillista onkin, että Laran hahmonkehitystä ei viedä eteenpäin, kohti todellista Hautaryöstäjää, toisin kuin pelin nimi antaa ymmärtää. Voisi luulla että pelin lopussa Lara Croft on se klassinen versio itsestään uudellaa otteella, mutta näin ei ole, vaan hahmo on pitkälti samassa pisteessä kuin ensimmäisen pelin lopussa.

Liiankin ilmeinen keskimmäinen osa trilogiaa

Tarinallisesti tämä on todella selvä pohjustus. Vaikka tarina ei suoraan jatkakaan mitään mitä ensimmäisessä aloitettiin, niin kaikki menee niin selvään käänteeseen, että siinä selvästi pohjustetaan alkavaa loppuhuipennusta (joka tulee olemaan iso pettymys) ja vieläpä sellaisella tavalla joka pääasiassa ärsyttää todella paljon. Siis mitä tulee tarinaan, se kehittyy todella lupaavasti ja sanoisinkin että kaikki olisi toiminut paljon paremmin jos eräs yllätysroisto olisi ollut suoraan se ratkaiseva tekijä ilman mitään Trinity takapirua (tai ainakin niin olisi annettu ymmärtää). Se että tätä kuviota pitää ehdontahdoin pedata jatko-osaan, on pääasiassa pelaajan kiusaamista. Tämä on tarinallisesti erinomainen esimerkki siitä, miten hyvin rakennettu tarinakaari voidaan katkaista yhdellä typerällä ratkaisulla.

Mitä taas tulee Laran kehityskaareen, niin tämä peli jos mikä on nimellisesti harhaanjohtava koska Lara ei tunnu kehittyvän minnekään. Korostetaan tätä pointtia nyt vieläkin enemmän koska se todella häiritsee. Ensimmäisen pelin lopussa Lara ampuu pääroiston kahdella pistoolilla, selvänä viittauksena siihen, millainen hahmo oli aiemmin. Miksi tästä ei ole voitu jatkuu tässä pelissä, siis pelkästään se, että Lara voisi käyttää kahta pistoolia olisi hyvä ratkaisu ja oikea suunta, mutta niin ei ole. Asenteellisesti hahmo voisi myös kehittyä enemmän, koska asujen suhteet shortsit eivät juuri sovellu lumiympäristöön, mutta eipä niitä shortseja näy jatko-osassakaan.

Nämä tarinalliset ratkaisuvat vievät huomion aivan liikaa pois siitä, millainen peli sisimmässään on. Se on aika kaukana siitä klassisesta Tomb Raiderista, sillä pääpaino on niin paljon resurssien keräämisessä, hahmon ja varusteiden kehittämisessä ja paikkojen tutkimisessa. Kiipeily ja pulmanratkonta on sitä ehtaa Tomb Raideria ja siinä mielessä ollaan oikeilla reiteillä ja pelattavuudessa ollaan myös viety muutamia ideoita vähän eteenpäin, pitäen monet pelilliset ideat vahvasti osana kokonaisuutta. Mutta itse en vain tykästy samalla tavalla pulmanratkontaan kuin toimintaa ja Tomb Raider nojaa paljon enemmän ensimmäiseen. Uncharted sarja osaa yhdistää niin toiminnan, seikkailun ja pulmanratkonnan vauhdikkaaseen tarinaan ja siihen Tomb Raiderinkin tähtää, mutta ei onnistu samalla tavalla iskemään. Toisaalta, Tomb Raider onkin avoimemman maailman peli kun taas Uncharted on suoraviivaisempi.

Yhteenveto

Tomb Raider reboot oli yllättävän toimiva suunta sarjalle ja se vaikutti erittäin lupaavalta, vaikka tietyissä pätkissä vähän hosuikin. Kyllähän siinä aika paljon odotuksia kasattiin ja tämä peli ei niistä lunastanut oikeastaan yhtään. Mutta pelattavuudessa kaikki isompaa ja paikoin hiotumpaa. Tarinallisesti tämä on trilogian heikoin osa pääasiassa siksi, että kyseessä on tarpeettoman härski cliffhanger. Isossa kokonaisuudessa tämä on kuitenkin hyvä standarti sillä mitä sarja pyrkii olemaan ja minkä päälle sitten pitäisi rakentaa. Mutta vielä ei olla siinä vaiheessa että Lara Croft todella on Tomb Raider, eikä siihen päästä vielä jatko-osassakaan.

+ Paljon pelattavaa

+ Lara Croft / Camilla Luddington

+ Toiminta

+ Luminen ympäristö ja rujo tyyli

- Puzzlet

- Tarpeeton cliffhanger päätös

- Paljon toistoa

Arvosana: 6,7

Erinomainen

Synkkä pilvi kakkonen on kaikin tavoin kehittyneempi

Synkkä kronikka

PlayStation Now

Dark Chronicle (Dark Cloud 2)

Kulkee myös nimellä Dark Cloud 2 ja on suoraa sukua yhdelle huonoimmista peleistä, mitä olen ikinä pelannut. Mutta toisin kuin edeltäjänsä, tämä tapaus on sentää sellainen, että sitä pystyy pelaamaan ilman että vi... ärsyttää kokoajan. Muutenkin kokonaisuus on kehittynyt varsin hyvin ja oikeilla tavoilla. Tällä kertaa mukana on ääninäyttelyä, jonka painoarvoa ei vain voi olla korostamatta tarpeeksi. Päähahmot on tehty huomattavasti paremmin ja pakettiin kuuluu jopa astetta parempi tarina joka tekee pelistä todella Ghibli elokuvan oloisen paketin. Puhumattakaan että peli näyttää paremmalta ja pelattavuus on parempi, vaikka mukana onkin paljon täysin samanlaisia ideoita kuin aiemmin.

Kuin suoraan Ghiblielokuvasta

Pelin tapahtumat alkavat irrallisella introlla jossa ohjataan pelin toista päähenkilöä, Monicaa. Tarina lähtee kunnolla liikkeelle vasta kun ohjaksiin saadaan pelin toinen päähenkilö, Max. Peli näytää varsin hienolta graafisesti, mutta alkaa aika hitaasti. Kun peli lähtee käyntiin niin se onnistuu erittäin nopeasti luomaan sellaisen Ghibli elokuvan vaikutelman sillä pelkästään Max tuo nopeasti mieleen Laputan Pazun. Pelin edetessä astetta eriskummalisempiakin hahmoja tulee vastaan ja teknologia mielessä paketti toimii myös varsin hyvin. Tarina ei siis ole sieltä heikoimmasta päästä, mutta se ei aluksi ole myöskään sieltä kiinnostavimmasta päästä. Omalla kohdalla tarina vielä sen verran kesken että siitä on vaikea sanoa että paraneeko se, mutta sen perusteella mitä vastaan on tullut, tarinassa on potentiaalia.

Tarinaa tukee erityisen hyvin pelin tietty teemallinen tunnelma. Mukana on hieman steampunk henkistä vivahdetta Maxin kautta ja tiettyä keskiaikaisfantasia tyyliä Monican kautta. Tälläinen kahden eri tyylin yhdistäminen toimii todella hyvin sillä sitä kautta kokonaisuuteen tulee paljon lisää mahdollisuuksia.

Monica ja Max ovat molemmat hyvin tehtyjä hahmoja ja varsinkin Monica on yllättävän hyvä hahmo. Max ei ole juuri sen huonompi mutta ottaen huomioon että häntä voi hieman kustomoidakin, niin hän ei ulkoisesti juuri nappaa. Tarinan edetessä kumpikin hahmo saa ihan kivasti sisältöä. Teemallisesti peli kehittyy myös kivasti sillä ympäristöissä, vihollisissa sun muissa on kivasti vaihtelua. Ongelmana on kuitenkin se, että pelkällä tyylillä ei pääse ihan loppuun asti.

Turhankin paljon tarpeetonta materiaalia

Pelattavuuden suhteen kaikki on paremmin kuin Dark Cloudin aikaan. Tällä kertaa pelistä pystyy paikka paikoin jopa nauttimaankin sillä ihan kaikki ei ole tehty ärsyttäväksi. Tällä kertaa aseet eivät hajoa täysin käsiin, hahmolle ei tule jatkuvasti jano eikä taistelu ole sieltä aivan huonoimmasta päästä. Puhumattakaan että kaikki viholliset eivät ole statusefektejä aiheuttavia tai muuten vaan pirun ärsyttäviä, niin taistelussa on jopa hieman mielekkyyttä. Vihollisiin lukittautuminen ja erilaisten lisäaseiden käyttäminen ei ole turhan vaivalloista, puhumattakaan siitä että lyömä ja ampuma-aseiden vaihtelu on helppoa ja eri hahmojen välillä vaihtaminen on myös todella helppoa, etenkin kun vertaa aiempaan peliin jossa lähemmäs kaikki mahdollinen oli tehty jollakin tavalla päin seiniä.

Taistelussa voi käyttää löymäasetta tai pitkän kantaman asetta. Siinä missä Max käyttää jakoavainta, käyttää Monica miekkaa. Monican pitkän kantaman aseena on taikavoimia ampuva hanska kun taas Max käyttää pistoolia. Heiteltävät aseet kuten pommit ovat molempien käytettävissä ja muutenkin kaksikko jakaa kaikki resurssit. Resursseihin kuuluvat niin leipä ja muut parannustarvikkeet, aseiden ammukset ja korjaustarvikkeet ja mm. Maxin menopelin polttoainetta. Taisteluun mahtuu siis todella paljon muuttujia ja jostakin syystä aseiden kulumisen ja niiden korjaamisen käytettävien tarvikkeiden olemassaolosta ei ole luovuttu. Muutenkin pelissä on vähän turhankin paljon tavaraa ja sitä kautta tavaravarasto on hyvin äkkiä todella täynnä.

Kokonaisuutta monimutkaistaa entisestään se että aseita pystyy päivittämään varsin paljon lisäämällä niihin tiettyjä tiettyjä ominaisuuksia ja pystyäkseen päivittämään asetta tietylle tasolle, täytyy täyttää tietyt vaatimukset. Ongelmalliseksi kaiken tekee se että tiettyjen ominaisuuksien kehittäminen on hyvin hankalaa sillä tiettyjä tarvikkeita on todella vähän ja kun päivittämiseen käytettävät resurssit pitää jakaa kahden hahmon kesken, niin se hidastaa kaikkea entisestään.

Ainakin parempi kuin Dark Cloud

Taistelua hankaloittaa parikin asiaa. Ensimmäisenä nousee esiin se, että tietyt viholliset on tehty hyvin ärsyttäväksi ja joidenkin vihollisten kohdalla kuolema korjaa turhankin helposti. Jos taas molemmat pelattavat hahmot putoavat pelistä, peli päättyy ja siihen tilanteeseen voi päätyä aivan liian helposti. Tätä helpottaa vielä sekin että joitakin vihollisia ei pysty kunnolla edes vahingoittamaan ilman järeämpää kalustoa. Muutenkin jotkut viholliset ovat kuin tekemällä tehty rasittaviksi.

Taistelu on kuitenkin sieltä parhaasta päästä, mutta sitä hankaloittaa turhan moni asia jotka olisi voitu tehdä paljon helpomminkin, varsinkin aseiden päivittäminen rasittaa todella paljon sen hitauden takia. Taistelussa on myös paljon sellaisia todella mielekkäitä osia ja muutenkin hyökkämisessä ja puolustautumisessa on sellainen tietty helppous kun pakettiin pääsee vähän enemmän sisään. Taistelutoteutusta ei voi kuitenkaan voi kutsua läpihuutojutuksi koska tietty taktisuus pelissä on avainasemassa. Pitää tietää milloin on oikea hetkiä hyökätä ja puolustautua, etenkin tiettyjen vihollisten kohdalla joiden kanssa ottaa todella helposti turpaansa jos käy vain armotta päälle. Etenkin tietyissä pisteissä kun vihollisten taso vähän nousee, niin vahinkoa voi tulla yllättävän nopeasti arvioitua enemmän.

Taistelun lisänä pelissä on maiseman rakennusta jossa tyhjälle kentälle asetellaan taloja, pensaita ynnä muuta. Tämä on kuitenkin helposti sitä ärsyttävintä kamaa ja vieläpä pakollista tehtävää. Tämä saattaa jopa huonommin tehty kuin ensimmäisessä pelissä eikä se ensimmäiselläkään kertaa ollut mitenkään hauskaa. Sellaista pientä lisätekemistäkin muutamien minipelien kautta ja muutenkin matkailua helpotetaan tukihahmolla joka pystyy tekemään tiettyjä asioita.

Kentät toistavat tiettyä samaa kaavaa. Etsi muutamat avain esineet joilla pääsee seuraavaan kenttään tai suljettuun alueeseen kyseisessä kentässä. Muutamissa kentissä on myös satunnaisia rajoitteita, kuten vain yhden hahmon käyttöä tai haasteita, kuten kaikkien vihollisten nuijimista tai vai tietyn aseen käyttöä. Tämä tekee kentistä todella itseääntoistavia eikä toiminta muutenkaan merkittävästi tarjoa vaihtelua.

Yhteenveto

Dark Chronicle on monilla tavoilla selvästi parempi peli kuin edeltäjänsä. Se on hienomman näköinen, ääninäytelty ja tarinallisesti ihan hyvä. Pelattavuudessa kokonaisuus on mennyt juurikin oikeisiin suuntiin. Taistelu ei ole yhtä rasittavaa, vaikkakin paketissa on edelleen suhteellisen ärsyttäviä asioita. Dark Cloud 2 siis parannus edeltäjäänsä nähden, mutta siinä on silti paljon heikkouksia, mutta Ghibli tyylinen tarina ja useamman eri teeman yhdistely toimii kuitenkin todella hyvin.

+ Steampunk ja fantasia tyylikkyys

+ Tarinan potentiaali

+ Taistelun monipuolisuus

- Maailmanrakentelu

- Tiettyjen asioiden toisto

- Aseiden parantelu ja korjaaminen

Arvosana: 5,7

Paremmalla puolella