God%20of%20War.jpg?1570834825

Yksi parhaista mytologioista

 

 

Sodan Jumala tarjoaa näyttävän ja mytologiarikkaan maailman suoraan norjalaisen jumaltarusten sydämmestä. Tarina on kuitenkin vasta aloitus, sillä kaikkea sitä parhaimmistoa saa odottaa jatko-osaan asti. Se missä peli on mennyt vahvasti oikeaan suuntaan, on paremman jumaltaruston valinta, sillä tätä paremmaksi ei vain pääse.

 

 

Spartalainen skandinaviassa

Alun alkaen God of War keskittyi kreikkalaiseen jumaluskontoon, eli sieltä löytyi niin sodan jumala Ares, ylijumala Zeus, kuin myös kuoleman jumala Hades ja merenjumala Poseidon, unohtamatta monia paikallisia sankareita kuten Perseus, Theseus ja Herakles. Myös monet hirviöt kuten Medusa ja Hydra olivat mukana kuvioissa. Itselleni tuttuja pelejä ovat ne pääsarjan pelit, eli God of War 1-3. Muut pelit, kuten Ghost of Sparta tai Chains of Olympos eivät ole tuttuja.

Tällä kertaa siirrytään kreikasta pohjolaan ja vastaan tulee paljon norjalaisen mytologian jumalia ja hirviöitä, mutta monessa tapauksessa kaikki jää pitkälti legendoihin, tarinoihin ja ajatuksiin, sillä todella harvat sellaiset isommat hahmot tulevat millään tavalla esiin. Itse pääjehu, jumalten jumala, kaikisä ja monen alan höylä, Odin, tulee kyllä tutuksi, mutta ei häntä vielä näy, mutta jatkoa tulee aivan varmasti jossakin kohtaa.

 

Sama urpo, eri maa

Tarina seuraa tuttua puupäätä, yhtä huonointa pelihahmo koskaan, Kratosta. Mutta sanottakoon heti, että verrattuna aiempiin peleihin, Kratos on muuttunut varsin paljon ja vain hyvällä tavalla. Tukkimiehen parta sopii hahmoon todella hyvin ja uutena aseena toimiva Leviathan kirves istuu hahmolle kuin nenä päähän, varsinkin tässä maailmassa, joka on paljon voimakkaampi kuin se, mistä Kratos on peräisin.

Tarina alkaa kun Kratos tuhkaa, yhdessä poikansa kanssa vaimonsa ruumiin. Siitä alkaa sitten matka jonka tavoitteena on täyttää äidin ja vaimon viimeinen toive, eli ripotella hänen tuhkansa maailman huipulta. Matka tulee tosin olemaan paljon pidempi kuin aluksi voisi kuvitellakaan sillä monia käänteitä tulee vastaan, ensimmäinen todella pian kuin muukalainen koputtaa ovelle.

Kratos ei hahmona todellakaan ole sieltä parhaasta päästä, eikä hän isänäkään kovin kaksiselta vaikuta. Poika on lisäksi suhteellisen rasittava tapaus, tarinallisesti, mutta erittäin hyödyllinen ja kykenevä, pelillisesti. Häntä ei tarvitse vahtia, saattaa tai suojella, sillä jousen kanssa poika on erittäin suuri apua Kratosille, varsinkin kun etenee. Ja kun peli alkaa etenemään niin käy selväksi että God of War 2018, on todella erilainen kuin aiemmat pelit. Se on isompi toiminnassa ja tarinassa, mikä tekee siitä parhaan God of War pelin tähän mennessä ja jos jatko-osa sitten viilaa pikkuviat pois ja tuo mukanaan hyvin tehtyjä hahmoja tästä mytologiasta, se tulee melko varmasti olemaan vielä parempi kuin tämä.

 

Mitä mahdollisuuksia

Tämä skandinaavialainen mytologia tarjoaa todella erilaisia mahdollisuuksia sillä lohikäärmeet, sudet, jättiläiset ja ties mitkä olennot ovat osa sitä maailmaa. Jättiläis-susi Fenrir on yksi ehdottomia suosikkejani koskaan eivätkä lohikäärme Nidhogg tai jättiläiskäärme Jörmungandr ole kaukana puhumattakaan niistä jumalista kuten Odin, Tyr, Hel, Thor, Loki ja Freya, niin ja ovathan siellä myös Surtur ja Ymir. Sitten on tietysti se legendaarinen tapahtuma tässä mytologiassa joka on tavalla tai toisella aina hiipinyt mukaan kun tämä mytologia on osa kokonaisuutta ja aivan varmasti se tulee olemaan osa tätäkin mahdollista uutta trilogiaa, nimittäin Ragnarök.

Iso osa näitä kovimmista nimistä on vain mainintoja mutta en yllättyisi jos Odin olisi pian pääroistona. Paljon mainintoja on jo ollut sillä Odin on monien tarinoiden tärkeä rakennuspalikka ja kyllähän se Surtur on myös mainittu ja samoin Tyr ja Thor.

Itse pidän niin paljon tästä mytologiasta että kyllä tämä rikas ja suuri paketti oli lopulta pakko kokea vaikka Kratos kuinka huono hahmo olisikin ollut. Osa syynä oli myös se, että tämä nyt oli monen valinta vuoden peliksi 2018, mutta itse kyllä edelleen antaisin sen pystyn ylivoimaisesti paremmalle pelille, Red Dead Redemption 2.

Mutta samalla kun hehkutan sitä mitä mahdollisuuksia tällä pelisarjalla nyt onkaan, kun se on siirtynyt kreikkailaisesta jumalmaailmasta siihen ainoaan parempaan jumalmaailmaan, niin nostan väkisinkin esille sen tosiseikan, että kyllähän tämä pelisarja todella usein joko pilaa käyttämänsä hahmot tai sitten ei käytä kaikkea potentiaalia. Vain harvat hahmot se on tehnyt hyvin. Odin, Tyr, Hel... puhumattakaan monista hirviöistä, kuten Fenriristä sekä maailmanlopusta, Ragnarökistä, voi tämän pelisarjan käsissä tulla ties millaisia pyhäinhäväistyksiä. 

Samalla aikaa taustalla on se jo mainitsemani vahva epäilys että mikäli näitä hahmoja tuodaan peliin, niin ne myös tullaan pilaamaan todella vahvasti. Alkuperäiset pelit kun eivät tehneet Hadesta kovinkaan hyvin ja tässäkin pelissä Jörmungandr jättää aika paljon toivomisen varaan jos ei kokonsa niin ulkoisen olemuksensa vuoksi ja jos Fenrir tehdään puolivillaisesti niin se on anteeksiantamatonta. Mutta toisaalta, alkuperäiset tekivät Poseidonin todella hyvin ja tässäkin pelissä on jo nähty Mimir joka ei ollut mitenkään huono, mutta taas toisena puolena, tämän pelin Freya on todella kaukana siitä, mitä hänen pitäisi olla.


Kratos ja poika

Iso osa pelin tarinaa, käänteitä ja draamallisia hetkiä keskittyy siihen että Kratos on nyt isä ja vastuussa pojastaan, kun Faye (äiti) on kuollut. Monet vaarat uhkaavat kaikkialla, jumalat ovat kaksikon perässä, monet hirviöt ovat paljon pahempia kuin mikään mitä kreikassa tuli vastaan. Kratos on todella epäluottavainen kaikkea kohtaa, ei pidä häiriötekijöistä ja on hyvin ankara opettaja. Mutta matkan aikana käy myös selväksi, että Kratos on kaiken kovan pinnan alla isä joka on valmis mihin tahansa jotta poika saisi elää ja hänen rakkaansa viimeinen toive tulisi täytettyä.

Kratosin ja pojan suhde ei tunnu siltä vahvimmalta sillä pojan äiti kertoi hänelle paljon tarinoita, opetti monia asioita ja tuntui avoimelta, kun taas Kratos salailee asioita, ei jaa asioita ja pitää kaikkea enemmän tai vähemmän opettavana kokemuksena, myös niitä kaikkia häiriötekijöitä. 

Pelaaja saa suhteellisen vapaasti liikkua maailmassa ja poika seuraa perässä. Heidän kahdenkeskinen sananvaihtonsa ohjaa pelaajaa siihen suuntaan missä tarina etenee, mutta mikään ei juurikaan estä tutkimasta paikkoja joihin pelaajaa pääsee etenemään. Kun maailma avautuu ensimmäisen kerran, eivät kaikki paikat ole heti saavutettavissa ja kyllähän vastaan tulee tiettyjä esteitä jotka vaativat backtrackkaamista (mitä vihaan todella paljon).

Muita varsinaisia hahmoja pelissä ovat lähinnä metsän noita joka tuntuu ainoalta liittolaiselta sekä tatuoitu jumala joka on pelin selvä pääroisto. Muutamia muitakin hahmoja tulee vastaan mutta aika pääasiassa kaikki mikä elää, on tapettavaa. Vihollisia milloin missäkin muodossa.

 

Kirves leikkaa ja lentää brutaalilla otteella

Toiminta on tietenkin se isoin juttu tässä pelissä. Vaikka pulmia tuleekin vastaan usein ja kiipeilyäkin Kratos on norjassa alkanut harrastamaan enemmän, niin kyllä isoin osa pelin tekemisestä on vihollisten hakkamiista tuusan nuuskaksi. Leviathan kirves on kuin Thorin vasara. Kratos voi heittää sen ja kutsua takaisin. Kirveen käyttö tulee todella tutuksi sillä pitkään se on Kratosin ainoa todellinen ase. Lyöminen on mielekästä ja heittäminen on mielekästä. Mitä enemmän kirvestä päivittää sitä tuhovoimaisempi siitä tulee. Variaatio erilaisten hyökkäysten ja tehosteiden suhteen on aivan valtava ja se koskee vain kirvestä sillä tarinan edetessä muitakin mahdollisuuksia tulee.

Aluksi Kratos käyttää kirveen lisäksi vain nyrkkejään ja kilpeään. Kilpi on iskujen torjumiseen mutta se toimii ajoittain myös lyömisen tehostamisena. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän tehosteita pelaaja saa. Jotkut tehosteet ovat enemmänkin vahingon tuottamista, osa tainnuttamista ja osa pakkasvoimaa. Kaikki riippuu pelaajan omista mieltymyksistä sillä toiminta pysyy monipuolisena ja erilaiset haasteet mitä peli tarjoaa, kannustavat kokeilemaan lisää.

Poika on tietenkin osa toimintaa sillä hän taitava jousiampuja. Nuolet tainnuttavat vihollisia jolloin Kratos voi repiä viholliset kirjaimellisesti palasiksi joten ei ole mitenkään epäselvää että väkivaltaa pelissä on todella paljon. Mutta nuolet ovat myös hämäystä jolloin viholliset eivät ehdi väistää kirveen viritettyä iskua tai viholliset eivät ehdi iskeä Kratosta. Monet viimeistelyliikeet alkavat tietyllä tavalla toistaa itseään, mutta koska vihollisia on useammanlaisia, niin tietty variaatio on osa kokonaisuutta.

Osa vihollisista on todella rasittavia, osa pakottaa käyttämään tiettyjä taktiikoita ja osa on pelkkää riistaa. Se miten vihollisia on jaksotettu toimii usein todella hyvin, mutta ajoittain tuntuu että pelissä menee päälle vaihde, jolloin vastaan tulee aivan liikaa niitä ärsyttäviä vihollisia, kuten revenantteja jotka ovat helposti pelin rasittavimmat viholliset, joita ei ehdi edes lyödä, ellei poika ensin horjuta niitä nuolillaan. Mutta sitten kun vastaan tulee Wulvereita, niin silloin taistelu on yhtä aikaa todella hauskaa ja astetta haastavampaa.

 

Tekeminen ei tekemällä lopulla

Taistelu todellakaan ole ainoa osa peliä sillä mukana on paljon kiipeilyä ja puzzleja, eli Uncharted sarjasta on otettu vaikutteita. Kratos nyt ei ole mikään Nathan Drake sillä kiipeäminen on hidasta ja suunnitelmallista. Tälläiset osat ovat lähinnä hidasteita, jotta peli ehtii ladata seuraavaa osaa pelistä, mutta koska lataustauot ovat olemattamia, niin se toimii. Tietty hitaus kyllä ärsyttää silloin kun pitäisi vaihtaa sijaintia maailmojen välillä. Tiettyjä paikkoja, animaatioita ja tapahtumia saa pelissä katsella kyllästymiseen asti.

Varsinkin alussa peli on todella tiukka siitä miten se antaa pelaajan edetä. Vapaa matkaaminen eri sijaintien välillä on todella rajattua ja vasta pitkälti puolen välin jälkeen saa pelaaja vapaasti liikkua miten haluaa ja tehdä mitä haluaa. Häiriötekijöitä on todella paljon. Itse sain tämän pelin platinattua ja voin kertoa että se parilla tavalla peli on todella reilu trophy haasteiden suhteen, sillä vaikka pelissä pitääkin tappaa kaikki 51 Odinin korppia ja etsiä kaikki perimätietotekstit, kaikki kuvataulut ja kaikki keräiltävät esineet, niin ihan kaikkea pelissä ei siltikään tarvitse tehdä.

Tekeminen kun ei meinaa tekemällä loppua sillä erilaisia arkkuja on joka paikassa, erilaisia haasteita tulee vastaan jatkuvasti ja maailma avautuu sen verran pikku hiljaa että kaikkiin paikkoihin ei edes pääse heti. Mutta sen peli tekee hyvin, että mitään ei voi menettää, sillä kaikkiin paikkoihin joissa on jotakin löydettävää, pääsee aina vierailemaan uudestaan. Muutenkin maailman avautuminen on tehty todella järkevästi ja hyvin.

Silti voisi sanoa että valtaosa pelin pulmista on turhaa hidastetta, sillä niistä puuttuu se kaikki mielekkyys mitä Uncharted sarjan puzzleissa yleensä oli, vaikka nekin olivat ajoittain turhaa hidastelua. Jaksotus on kuitenkin sitä luokkaa, että tästä pelistä tulee todella usein mieleen että se on kuin Naughty Dogin esimerkistä tehty.

 

Niin paljon hukattua potentiaalia ja vapauksia

Peli ottaa todella paljon vapauksia mytologian suhteen ja monella tavalla, se pilaa tietyt hahmot heti, mutta samalla se tekee monet asiat paremmin. Se kuitenkin lisää huolta siitä, että miten pahasti pelisarja tulee jatkossa pilaamaan muita asioita. Kuten aiemmin mainitsemani jumalat, hirviöt ja tapahtumat. Mahdollinen aikamatkustut nyt sekoittaa pakkaa välittömästi, mutta kyllä ne heikkoudet näkyvät ihan muualla tässä vaiheessa.

Ehkä se kaikkein paras esimerkki on Freya. Tämän jumalan pitäisi olla todella erilainen. Freya on hyvin kaukana siitä, Valkyyrioiden päälliköstä, eloveenaneitomaisesta tähtikatseista kauneimmasta soturista. Tämä versio on paljon lähempänä Friggaa, kuin Valkyrioiden päällikköä. Siinä päästään myös siihen että se asetelma mihin Freyaa käytetään, todella latistaa hahmoa, sillä hän on liian äitimäinen ja shamaanimainen hahmo, kuin hurja taistelija. Toisaalta, pahispuolella oleva Baldur on tehty niin paljon särmikkäämmäksi kuin se nättipoika joka hän on mytologiassa.

Ääninäyttely on myös iso osa kokonaisuutta. Poika on ärsyttävä, mutta ei niin ärsyttävä kuin mukulat peleissä ja elokuvissa yleensä ovat. Siis ei tämä ole niin hyvä kuin Last of Usin Ellie, mutta ei myöskään rasittava kuin hän olisi voinut olla. Kratos ja poika ovat ääninäyttelyssä ihan ok kun taas Freya on varsin hyvä ja Baldur varsin huono. Mutta suurin valtti ääninäyttelyssä, ehdottomasti paras, on Mimir, jonka roolissa Alastair Duncan näyttää pystyvänsä myös koomiseen roolisuorituksiin, Middle-Earth sarjan Celebrimborin jälkeen.

Todella usein tuntuu että monia todella mehukkaita osia kokonaisuudesta ei ole käytetty juuri yhtään. Jörmungandr on vain yksi näistä ja se että lähemmäs kaikki loistavat poissa olollaan tekee tästä sellaisen pelin jota pelatessa tuntuu todella usein että kaikki tämä on vain yhtä pitkää prologia jossa asetellaan palasia paikalleen ja vasta kakkosessa sitten päästään vauhtiin. Siitä kertoo jo pelkästään Bifrost silta jossa näkyy useita maailmoja, joista osaan ei tässä pelissä vain pääse, koska Odin.


Sodan Jumalan paluu

Ei liene epäselvää että tämä peli on Sodan Jumalan paluu. Se kantaa samaa nimeä kuin ensimmäinen peli, mikä on omasta mielestäni suoraa laiskuutta. Jos kerran päähenkilö on sama, niin miksi tämä ei voi olla God of War 4. Tai jos sarja pitää rebootata niin miksi ei päähenkilöä olisi voitu vaihtaa. Miksi ei olisi voitu pelata aikuisella Atreuksella ja Kratos olisi jäänyt kokonaan pois, tai vahvasti sivurooliin ilman mitään valokeilaa. Silloin kaikki olisi ollut paremmin. Mutta kuten olen jo todennut, tästä tämä trilogia (ja se tulee olemaan trilogia) vasta alkaa. Niitä mahdollisuuksia on valtavasta ja vaikka onkin selvää, että ainakin jossain määrin tekijät kusevat tämän, niin on mahdollista, että monia asioita he tekisivät myös todella oikein, sillä tietyt vihjaukset sekä mytologian mahdolliset tapahtumat luovat lisää mahdollisuuksia. Ne jotka tietävät Ragnarökistä enemmän, tietävät että aika monet jumalat, kuolevat.

 

Niin erilainen ja niin paljon parempi, mutta ei kaikessa

God of War 4 on peli joka on pelattavuudessaan todella erilainen kaikkiin aiempiin nähden. Kratos ei ole enää ihan niin ylivoimainen, hän ei ratko kaikki ongelmia lyömällä, vaikka käyttääkiin paljon raakaa voimaa ja muutenkin peli on paljon laajempi, vapaampi, rikkaampi ja no, parempi. Mutta ei aivan kaikessa.

Pelin suurimpiin heikkouksiin kuuluu sellainen tietty laiskuus. Eniten se näkyy vihollisissa. Siis perusvihollisia nyt on tarpeeksi monenlaisia, mutta pomovihollisten suhteen peli vetää nolon saldon. Peikkoja ja muinaisia vastaan tapellaan kyllästymiseen asti ja Baldur hakataan myös useamman kerran. Uniikkeja pomovihollisia on vain ihan muutama, mikä on näin laajassa pelissä aivan säälittävää. Aiemmat pelit sentään tarjosivat todella paljon variaatiota pomovihollisten suhteen. Tämän pelin kanssa sellaisia oikeasti upeita pomotaisteluita on ehkä kolme joista Hraezlyr ylivoimaisesti näyttävin taistelu.

Lisähaastetta tietysti tuovat monet valkyyriat joissa on tiettyjä eroja ulkoisessa olemuksessa ja taistelutyylissä, mutta nämä lisähaasteet ovat myös kaikki varsin samanlaisia, mutta näissä sentään on sitä todellsita skandinaavista tunnelmaa, jos aiemmin mainittua Hraezlyria ei lasketa, joka todellakin on yksi pelin kohokohtia.

Mutta silti sellaiset monet pienet asiat ovat todella hyvin tehtyjä. Mimir jutut ovat aina hauskaa kuunneltavaa ja sisältävät varsin paljon tietoa. Etenkin venematkoilla ne tarjoavat ajanvietettä ja sama pätee siihen, kun pitää "fast travelata" mystisiä portteja käyttäen. Muita todella miellyttäviä juttuja ovat sellaiset pienet asiat kuten kirveellä leikkiminen, tai pienien arkkujan "avaaminen" kun Kratos reteesti lyö nyrkkinsä kannesta läpi.

 

Nyt se vasta alkoi

Iso osa peliä on odottaminen. Kun pelin läpäisee niin alkaa spekulaatio siitä, mitä tulevaisuus tuo. Ja tästä eteenpäin ennen yhteenvetoa kaikki menee reteään spoileriterritorioon. Monet osat ovat vain omia veikkauksia, mutta samalla monet niistä veikkauksista perustuvat pelistä poimittuun tietoon.

_________________________________________________________________________________

Omia veikkauksiakin voi tehdä, sillä kun puhutaan tästä aikamatkustuksesta ja monista sellaisista paloista joissa kaksi mytologiaa yhdistyy, herää kysymyksiä siitä, että onko Kratos tavallaan joku toinenkin jumala, kuten Tyr, vaiko peräti Odin. Entä sitten kun jatko-osa tulee, ottaako Atreus isomman roolin, mutta Lokina, entä tuleeko hänelle apuriksi Fenrir susi joka sitten puree Kratosin/Tyrin käden irti tai tappaa Kratosin/Odinin Ragnarökin aikaan, vai vetääkö pelisarjan itsensä tässä asetelmassa vielä järeämpään umpisolmuun ja pärsää aivan kaiken mitä aloittaa, kuten se on osittain jo nyt tehnyt. Jää nähtäväksi.

_________________________________________________________________________________


Yhteenveto

God of War on peli jossa on selviä puutteita. Siinä on ajoittain todella paljon hidasteita ja pitkiä välimatkoja, mutta kolikon toisena puolena, siinä ei ole lataustaukoja. Taistelu on mielekästä mutta puzzlet ovat turhia hidasteita. Pelattavaa on paljon, mutta osa siitä on pelkkää esineiden keräilyä. Vihollisissa on kivasti vaihtelua, mutta pomovihollisissa taas ei. Skandivaanialainen mytologia on upeasti esillä, vaikka siitä onkin pilattu isoja osia. Ei millään vuoden 2018 paras peli, mutta God of War sarjan tasolla, selvästi niitä parempia, laajempia, monipuolisempia ja vaihtelevampia.

 

+ Toiminta

+ Skandivaanialainen mytologia

+ Paljon pelattavaa

 

- Kratos

- Pomotaistelut jättävät todella paljon toivomisen varaa

- Niin paljon pilattuja osia

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava