Monesti se pelisarjan toinen osa on se joka näyttää että mihin sarja on menossa. Onko kyseessä jotakin aivan erilaista, vaiko hyvin samanlaista. Missä on kehitytty ja missä ei?




Kokoelma erilaisia kakkospelejä joista osan edeltäjät ovat hyvin tuttuja, osan jonkin verran ja osan ei oikeastaan yhtään. On siis mistä valita, mutta ainakin kaikkien kanssa voinee olettaa, että ne kovimmat virheet on ehditty tehdä siinä ensimmäisessä pelissä.




FEAR2.jpg?1631561897

Mahtavan pelin suht kelvollinen jatko-osa


Pelko 2: Projekti Alkuperä




F.E.A.R 2: Project Origin

Ensimmäinen F.E.A.R on ehdottomasti yksi parhaita räiskintäpelejä mitä on vastaan tullut ja se on myös yksi parhaita kauhupelejä mitä on vastaan tullut. FEAR2 on monella tavalla hyvin uskollinen jatko-osa, tehden hyvin monet asiat samalla tavalla kuin edeltäjänsä, mutta tehden myös pieniä muutoksia sinne tänne. Peli on graafisesti mennyt eteenpäin mutta tasollisesti, se on mennyt useammalla tavalla taaksepäin. FEAR3 ei ole itselleni vielä tuttu (on piakkoin) joten en osaa sanoa että onko FEAR2 sarjansa huonoin, mutta uskallan varovaisesti veikata, että se on. Ainakin sen perusteella, millaisen kokemuksen tämä peli tarjoaa.


Sekunda Point Man sivutarinassa

F.E.A.R 2 ei jatka suoraan edeltäjän tapahtumista, vaan tapahtuu enemmänkin samoihin aikoihin ja eri hahmojen näkövinkkelistä. Päähenkilönä on Delta Forcen kersantti Michael Becket joka ryhmänsä kanssa lähtee pelastustehtävälle, joka ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Kun ykköspelin lopputapahtumat alkavat suuresta räjähdyksestä, päätyy Becket muutamien ryhmäläistensä kanssa osaksi projekti Harbingeria ja sitä kautta vastakkain Alman kanssa, joka myös kehittyy. Tarina ei ole mitään erikoista, mutta ei ole jaksotettu sen huonommin kuin ykkönenkään. Pääasiassa samaa kaavaa toistetaan uudestaan ja uudestaan, kun Becketin ryhmän rippeet yrittävät tuhota Alman, samalla kun Alma ja vihollis-sotilaat vainoavat Becketiä. FEAR2 on selvää jatkoa ykköspelille samalla tavalla kuin pari ykköspelin lisäriäkin, mutta mitään isompia linkkejä mihinkään ei suoraan ole. Maailma on sama, viholliset ovat samoja ja Alma on edelleen kuvioissa, mutta tarina on todellakin oma kokonaisuutensa, eikä ykköspelin pelaaminen ole suoranaisesti pakollista, mutta se helpottaisi kokonaiskuvion ymmärtämistä.

Becket on kuin suora kopio ykköspelin Point Manista, siinä mielessä että Becket ei puhu pelin aikana mitään, mikä on monesti todella outoa, koska monessa tilanteessa hänen todellakin odottaisi sanovan jotakin, että tilanteet sujuisivat vähän paremmin. Lisäksi Becket saa Point Manin erikoisominaisuuden, ajanhidastamisen, minkä kautta pelattavuuskin on hyvin samanlaista kuin ykkösessä. Tässä pelissä tähän on sentään selvä syy, eikä se vain ole oletuksena mukana, kuten oli FEAR: Perseus Mandate lisärissä, jossa päähenkilö oli vielä selvempi kopio ykköspelin sankarista. Silti Becketin kansa tuntuu että hahmoon ei ole edes yritetty panostaa, vaan kokoon on kyhättä todella tylsä perustoimintapelipäähenkilö joka näyttää aivan tavalliselta sotilaalta ja on mykkä. Puhumattakaan että Becket tuntuu tarinassakin olevan lähinnä sivuhenkilö, sillä vaikka kaikki käydään läpi hänen näkövinkkelistään, niin ei Becket juuri tuo tarinaan mitään erikoista lisää, paitsi jos miettii aivan loppua, joka sekin on törkeä cliffhanger muutamalla todella typerällä ratkaisulla, joista ehkä isoin johtuu Stokesista, viimeisestä Becketin ryhmäläisestä.

Tarinallisesti FEAR 2 tuntuu todella selvältä keskimmäiseltä osalta, sillä monella tavalla tuntuu että kaikki mihin peli johtaa, on vain pohjusta seuraavalle pelille ja Becket on parhaimmillaan vain sivuhahmo joka melkovarmasti on kertakäyttöistä tavaraa jatko-osassa. Pelin tapahtumat eivät nekään ole kovin ihmeellisiä, sillä pääasiassa kyse on vain toimintakohtauksesta toiseen matkaamisesta ja useista jump scare hetkistä, jotka ovat paljon halpamaisempia mitä ykkösessä. Ensimmäisen pelin säikyttelyosuudet muuttuivat turhauttavaksi vasta aivan loppupuolen kummituksilla, sillä sitä ennen kaikki oli erittäin hyvin tehtyä, immersiivistä ja psykologisesti erinomaisesti tasapainoitettua ja jaksotettua kauhua, joka loi erinomaisen mahdollisuuden sihen, että Point Man oli psykoosissa ison osan ajasta. Tällä kertaa, monet tyyliseikat ovat menneet aivan väärään suuntaan.


Kauhua väärältä suunnalta

Tunnelma oli edeltäjän kanssa huipussaan. Iso syy oli siinä verisessä, mutta hillityn verisessä tyylissä, mikä tuli vastaan jokaisessa käänteessä. Höyrystyneitä verisiä luurankoja, veritahroja ja ruumiita kaikkialla ja jatkuva salaperäisyys siitä, mikä oikeasti aiheutti kaiken ja miten? Tietysti peli meni välillä yli kun haulikon ammus räjäytti vihollisen kokonaan, mutta hurmeisuudella ei missään kohtaa yltiöpäisesti mässäilty, vaan kaikessa oli tiettyä hillittyä otetta. Se päti myös siihen miten kauhua käytettiin pelissä. Hallusinaatioita oli todella paljon mutta kauhussa pääroolissa oli psykologinen kauhu, ei niinkään sellainen halpa säikyttely mitä todella monet elokuvat käyttävät. Kyllähän niitä jump scare hetkiäkin oli, mutta varsin vähän ja ilman räjähtäviä ääniä tai muuta vastaavaa. Paljon tehokkaampaa olivat tuhkaksi muuttuvat hahmot, karmivat äänet ja se jatkuva odotus että milloin jokin hyökkää kimppuun. Ykköspelin lisäosat menivät paljon enemmän halpaan säikyttelyyn, varsinkin Perseus Mandate ja harmillista onkin, että Project Origin on ottanut mallia tästä lähestymistavasta.

Verta on paljon enemmän ja koska pelin graafinen ulkoasu on kehittynyt, ovat monet paikat paljon kiiltävämpiä ja siistimpiä, minkä takia verta on monesti paljon enemmän, että se todella korostuu. Värimaailma on edelleen sellainen harmahtava, rauniokaupungin ruskahtavalla sävytyksellä, mutta mitä tulee yleiseen tunnelmaan, niin siinä ei ympäristön ja pelin tyylikkyys enää niinkään näyttele pääosaa, vaan isommassa roolissa on se suoraviivaisempi ja silmille tulevampi kauhutyyli mikä nojaa paljon vähemmän psykologiseen immersioon ja enemmän koviin ääniin ja näyttäviin efekteihin. Myöskään jaksotus ei toimi samalla tavalla. Osittain syynä on myös se, miten Almaa käytetään pelissä. Ensimmäisessä pelissä ison osan pikku tytön muodossa liikkunut Alma oli enemmän sellainen hiiviskelijä joka ilmestyy siellä täällä ja enemmänkin tarkkailee pelaaja, käyden vasta loppupuolella aggressiivisemmaksi. Tietysti Alma oli aina vaarallinen, mutta ei niinkään aggressiivinen. Tällä kertaa nuoren aikuisun ja hyvin seksuaalisesti stimuloivan sellaisen muodossa oleva Alma on huomattavasti hyökkäävämpi ja johdattelevampi.

Kauhutyylisesti peli on enemmän toimintakauhua, mikä ei ole välttämättä huono asia. Itse esimerkiksi pidän enemmän toiminnallisemmista Resident Evil peleistä, vaikka tämä onkin aika heikko vertaus. Syy miksi pidän FEAR 1:n lähestymistavasta enemmän johtuu siitä, että se ei nojaa halpaan säikyttelyyn jota tungetaan pelaajan silmille, vaan kauhu sopii tarinaan ja auttaa korostamaan sitä. 


Näyttävää toimintaa ontossa kuoressa

Merkittävä osa kokonaisuudessa on tietenkin toiminta, siitä nyt ei päästä mihinkään. Ensimmäinen FEAR oli uskomattoman hyvä toiminta peli joka oli oikealla tavalla haastava. Vihollisia oli aina enemmän kuin ja he toimivat varsin älykkäästi. Pelaajalla oli ässänä mahdollisuus hidastaa aikaa, mikä todellakin teki hänestä ylivoimaisen vastustajan, varsinkin jos käytössä oli ykkösen VK haulikko, joka on edelleen yksi ylivertaisimpia aseita missään räiskintäpelissä, huomioiden että kyseinen ase oli erittäin yleinen ja suhteellisen tehokas myös kauempaa. Lähellä usein riitti yksi ammus ja vihollienn oli jauhelihaa. Toiminnan mielekkyyttä ei vain voinut olla korostamatta tarpeeksi, sillä myös lähitaistelussa Point Man oli aina se vahvempi osapuli perusvihollisia vastaan ja lähitaistelussa oli runsaasti vaihtelua. Silti ammuskelu oli yleensä se parempi vaihtoehto.

Tällä kertaa toiminta nojaa vielä enemmnä suoraan ammuskeluun koska Becket ei ole yhtä taitava lähitaistelija. Aseita on muutamia erilaisia. Monet ykköspelistä tutut asetyypit ovat läsnä, joskaan haulikko ei ole enää yhtä tehokas. Erikoisaseitakin löytyy, mutta ne eivät ole mitenkään peliä muuttavia, kivoja kokeilla, mutta monesti aivan ne alusta asti käytössä olleet aseet ovat paljon parempia. Vihollisia tuntuu olevan tällä kertaa paljon enemmän ja vaikka he edelleen osaavat pyrkiä sivustoon ja toimia ryhmänä, niin eivät ne ole yhtä hvyin käytettyjä kuin ensimmäisellä kertaa. Toiminnassa ei muutenkaan ole mitään isompaa kehitystä, kaikki vain näyttää paljon kiiltävämmältä, varsinkin silloin kun heittää slo-mo tilan päälle ja viholliset oikein kiiltävät. Kyllähän tämä on kivaa ammuskelua, mutta ei edeltäjänsä veroista. Se ei tarkoita etteikö räiskintä olisi hauskaa, mutta se vain tuntuu ottaneet useamman askeleen taaksepäin.

Toiminnassa on muutamia selviä ja vähemmän selviä muutoksiakin. Lääkintätarvikkeita voi kantaa mukanaan vain vajaan kourallisen, kun taas viimeksi niitä pystyi kantamaan kaksi kourallista, mikä on merkittävästi vähemmän. Myöskään elinvoimaa ei voi parannella tällä kertaa, tai jos voi, niin itse en löytänyt yhtäkään sitä päivittävää tehostetta. Slo-mo tilaa voi kehittää mutta siihen tarvittavat tehosteet tuntuvat olevan paljon paremmin piilotettuja ja muutenkin piilotavaroina on lähinnä erilaisia viestejä jotka rikastavat maailmaa ja tarinaa, mutta eivät juuri auta toimintaa, mikä vähentää kiinnostusta tutkia paikkoja ja kannustaa enemmänkin vain painamaan eteenpäin. Ykköspelissä oli oikeasti hyötyä jos tutki monet vähemmän ilmeisetkin paikat. Se on yhteistä molempien pelin kanssa, että ajoittain reitti eteenpäin ei tunnu niin selvältä. Ei pelissä nyt suoraan jumiin jää, mutta välillä joutuu etsimään tietä eteenpäin ilman isompa vihjeitä. Erittäin positiivista on sentään se, että tällä kertaa taskulamppu on kuin oikea taskulamppu, eli siinä on virtaa kunnolla, eikä se vähän väliä simahda. Lisäksi peli ei ole ihan niin pimeä kuin edeltäjänsä. Tosin vastapainona mukaan on tuotu muutamia turhiakin mekaniikkoja, kuten esteiden siirtämistä.

Kenttäsuunnittelu ei sekään ole kehittynyt oikeastaan minnekään. Luvassa on ehkä vähän enemmän variaatiota, mutta hyvin usein kentät koostuvat raunioisesta kaupungista tai suhteellisen tylsistä toiminta tai labratiloista samalla värityksellä. Muutama erilainen kenttä löytyy, mutta ei mitään maailmaa mullistavaa tai oikeasti joukosta erottuvaa. Monella tavalla peli oikeasti tuntuu selvältä jatko-osalta muutamilla parannuksilla, mutta se todellinen sisin ei tunnu samalta. Ainakin peli näyttää hienommalta ja hahmojen väliset keskustelut tuntuvat elävämmiltä, puhumattakaan siitä, että tällä kertaa niitä on enemmän, eikä kaikki ole pelkkää radiokommunikaatiota.


Yhteenveto

FEAR 2: Project Origin on hyvä räiskintäpeli. Se ei kuitenkaan ole millään tavalla edeltäjänsä veroinen, mutta ainakin se on muutamilla tavoilla kehittyneemmän näköinen ja oloinen. Se sisin tunnelma ja tyylikkyys eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla. Peli ei ole pelottavampi, vaan enemmänkin säikyttelyyn panostava kokonaisuus. Räiskintä on hauskaa ja ottaakin pääosan tarinan kuljetukselta joka on lähinnä kivana lisänä ja johtaa karuun cliffhangeriin. Peli näyttää ja tuntuu FEAR sarjan peliltä, mutta ei yllä edeltäjänsä tasolle.


+ Ajan hidastamiseen panostava toiminta

+ Näyttävä ja verinen tyyli

+ FEAR tunnelma


- Tarinan jaksotus ja päätös

- Halpa säikyttely

- Monesti todella itseääntoistava


Arvosana: 6,2


Hyvä




Killing%20Floor%202.jpg?1631535512

Nyt tehdään paljon jauhelihaa


Tappolattia 2


PlayStation Now



Killing Floor 2

Itse en ole koskaan pelannut, muistaakseni, alkuperäistä Killing Floor peliä, sillä ei ihan äkkiä tullut edes mieleen että milloin se mahdollisesti oli edes tehty. Tässä suhteessa odotuksia tätä jatko-osaa kohtaan ei ollut nimeksikään, vaan siihen pääsi uppoutumaan vapaasti ilman ongemia. Näin ainakin voisi luulla, sillä peliaika tämän kanssa on jäänyt hyvin lyhyeksi, sillä aika nopeasti tästä saa selville kaiken oleellisen, pääasiassa perusräiskintää brutaalilla tyylillä, varsin kattavalla "hahmovalikoimalla". Iso ongelma tässä kuitenkin on siinä, että tämä on hyvin selvästi moninpeliksi tarkoitettu ja tuntuukin siitä syystä enemmän Left 4 Deadin tasoiselta, kuin Doomin tasoiselta FPS peliltä.


Valitse hahmoluokkasi ja aseesi

Peli on ensimmäisen persoonan räiskintää monenlaisten hirviöiden täyttämissä kentissä ja sellainen varsin karu tyyli tulee esiin pelistä todella nopeasti. Ruosteisten naulojen ja piikkilankojen koristama verellä värjätty ruudin ja savun hajuinen asetelma tuo mieleen yhden jos toisenkin pelin ja aika nopeasti Killing Floor 2 tuntuu todella tavalliselta, mutta ainakin perustoimivalta räiskintäpeliltä. Se mikä peliin tuo ainakin vaihtelua on varsin kattava määrä hahmoluokkia joiden aseistukset todella tarjoavat erittäin hyvää vaihtelua muutoin todella monotoniseen toimintaan. Aseita on paljon, ei Borderlands paljon, mutta kuitenkin sen verran paljon, että niistä saa aika kivasti vaihtelua irti. Eri hahmoluokkien eri aseet tarjovat erittäin kivasti tyylierojakin. Siinä missä gunslinger on kuin cowboy, on commando selvä sotilas ja berserker on lähitaistelija.

Peli tukee erilaisia pelityylejä varsin hienosti ja jokaiselle pelityylille tuntuu olevan ihan kivasti aseita. Oma suosikkini on ehdottomasti gunslinger jossa peliin saa ihan mukasti sellaista villin lännen menoa jossa pääosassa ovat tupla revolverit ja lisäaseina saa hankittua vaikkapa vipulukkokiväärin tai kaksi pistoolia automaattivariaatiosta. Astetta erikoisempiakin aseita on, kuten tuliammuksia ampuva spitfire. Toiminta on ehdottomasti parhaimmillaan tuliaseilla, mistä syystä on aika hämäävää, että peli tarjoaa ensimmäiseksi hahmoluokaksi berserkeriä, jolla lyömäaseet ovat pääosassa ja tällä hahmolla ensin pelattuna, alkuvaikutelmat tähän peliin olivat aika negatiiviset, sillä peli on yllättävän haastava, varsinkin soolona. Tästä syystä tuliaseet ovat ehdottomasti paras tapa taisteluun, tai ainakin se helpompi tapa. Lähitaistelu aseet ovat tietenkin osana toimintaa, mutta aseiden vaihtelu voisi olla paremminkin toteutettu, sillä monesti tälläkin osa-alueella puuttuu se tietty jouhevuus. Ampuma- ja lyömäaseiden lisäksi räjähteet kuuluvat pakettiin ja ne ovat monesti erittäin arvokkaita, kun vihollisia on suuri määrä. 


Ammuttavaa kuin liukuhihnalla

Pelattavuus koostuu pääasiassa vihollisaaltojen hävittämisestä ja lopussa pomovihollisen tappamisesta. Pelimuotoja on muutama erilainen ja kenttiäkin on jokunen, mutta se peruspelattavuus ei juuri muutu, ellei sitten halua mennä kokonaan moninpelin maailmaan, taistelemaan muita pelaajia vastaan. Moninpeli korostuu vaikka sitä ei haluaisikaan, sillä peli muuttuu varsin äkkiä varsin haastavaksi jos vihollislaumoja vastaan taistelee yksin. Merkittävä syy tähän on siinä, että pelihahmon liike ei ole sieltä parhaasta päästä. Pelissä ottaa varsinin pomovihollisia vastaan taisteltaessa yllättävän helposti aika paljon vahinkoa. Pelihahmo pystyy kyllä juoksemaan ja hyppimään, mutta se liike on juuri sen verran hidasta, että viholliset kyllä saavat kiinni tai onnistunuvat yllättämään jos pelihahmo peruuttaa. Ampuminen on sopivan jämptiä perushyvää räiskintää, mutta esteiden yli ei juuri hypitä, mitä rajoittaa merkittävästi liikettä kun vihollisia on paljon joka puolella ja tilanteesta pitäisi pystyä irrottautumaan.

Aaltotaistelussa on myös taktiikkaa kenttäsuunnittelun muodossa. Pelaaja voi hitsata ovi säppiin, jolloin vihollisten reitit ovat kiinni ja vihollislaumojen täytyy kiertää tai yrittää läpi. Tämä tosin toimii myös toisin päin, sillä tiukassa tilanteessa etäisyyden ottaminen voi olla hyvin tarpeellista ja silloin on syytä muistaa että mitkä reitit ovat säpissä. Resurssien hallinta on tärkeää, mutta pelaajalla on yleensä apunaan kaikki tarvittava ettei juuri tarvitse arvuutella. Vihollisten määrän näkee pelaaja ohjataan aina päivityspisteelle aaltojen välillä. Tämä on ainoa tilaisuus hankkia tarvikkeita ja päivittää aseita. Koska rahaa on varsinkin aluksi todella rajallinen määrä niin on tärkeää priorisoida ostoksensa. Itse suosin yleensä aluksi aseen päivitystä, haarniskan ja pommien täyttyä ja mahdollisesti ammusten täyttyö, kun vihollisissa ei vielä ole merkittävää määrä kestäviä erikoisvihollisia. Uusia aseita tulee hankittua lähinnä sitten, jos rahaa sattuu olemaan jäljellä.


Perusräiskintää hyvin selvillä puutteilla

Killing Floor 2 on monella tavalla todella perusräiskintä, mutta se on hyvin tehty perusräiskintä jota on mielekästä pelata ja jonka pariin on aika helppoa palata koska lähinnä nappien opettelu on pitää aina kerrata. Koska hahmoluokat kehittyvät käytössä, niin aina ei tarvitse aloittaa nollasta, varsinkaan kun tietyissä intervalleissa hahmoluokat saavat lisää tehosteita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa että vaikka pelissä hahmo kehittyy pelatessa, niin toistoa on silti toiston perään. Kyllähän Warhammer Vermintide End times oli myös yhtä toistoa alusta asti, mutta sekin oli erittäin hyvä peli. Killing Floor 2 on samalla tavalla mielekäs peli, vaikka sen maailma ei olekään yhtä tyylikäs.

Ajantappopelinä Killing Floor 2 on hyvä kokonaisuus josta saa kuitenkin enemmän irti useammalla pelaajalla. Jopa boteista olisi apua soolopelaajille. Tästä syystä peli ei pärjää vertailussa vaikkapa edellämainitulle Warhammer pelille jossa meno on samankaltaista toimntaa, mutta kiinnostavammassa ja tyylikkäämmässä asetelmassa, paremmilla hahmoilla. Erilaisia hahmoja on varsin erilaisia ja muutamia kustomointivaihtoehtojakin on. Harmillista tosin on että sellaista oikeasti coolin näköistä hahmoa ei yksinkertaisesti ole. Monilla on kyllä todella hienoja asuja ja erinomaisia lisäyksiä saatavilla, mutta yksikään ei oikeasti erotu edukseen joukosta, kun taas moni on oikeasti aika typerän näköisiä.

Vaikka kyseessä on hyvä FPS peli, niin tarinan puuttuminen aika varsin heikko hahmovalikoima itseääntoistavassa kokonaisuudessa eivät ole erityisiä vahvuuden merkkejä. Parempia räiskintöjäkin on aika paljon. Syynä tähän on se että pelaajalle ei anneta kaikkia parhaita muokkauksia että he käyttäisivät rahaa niiden hankkimiseen. Mutta kun hahmot eivät vaikuta edes perustasolla, niin ihan äkkiä niille ei tule hankittua lisää kustomointitarvikkeita.


Yhteenveto

Kokonaisuutena hyvä perusräiskintä jossa ammuttavaa on paljon, erilaisia hahmoluokkia on mukavasti ja sitä kautta erilaisia aseita on kivasti. Tarinatilan puuttuminen ja heikko pelihahmovalikoima eivät suoranaisesti lisää kiinnostusta ja kyllähän peli on todella itseääntoistava ja soolona vieläpä paikoin yllättävän haastava. Se on kuitenkin hyvä ajantappopeli jossa pääosassa on räiskintä ilman mitään ylimääräistä.


+ Runsaasti hahmoluokkia

+ Runsaasti erilaisia aseita

+ Paljon ammuttavaa


- Itseääntoistava pelattavuus

- Heikko hahmo- ja kustomointivalikoima


Arvosana: 6,5


Erinomainen



HITMAN%E2%84%A2%202.jpg?1634206026

Uusimman iskumies trilogian toinen palanen


Palkkatappaja 2


PlayStation Plus



Hitman II

Agentti 47:n tarina jatkuu trilogian keskimmäisessä osassa joka ei ole oikeastaan juuri huonompi tai parempi kuin edellinen tai seuraava. Trilogia on aikalailla samaa massaa, toisissa on hieman paremman tehtävät, toisissa tarinan jaksotus on parempi ja sitä rataa. Tässä keskimmäisessä osassa tarinankuljetus on kaikista heikoin, sillä sehän jää kesken, koska seuraava peli jatkaa siitä. Jaksotus ei muutenkaan ole pelin parhaita puolia, mutta erilaiset tehtävät eivät ole tasollisesti erityisen huonoja vaan pääasiassa sitä hyvää keskitasoa ilman isompia ongelmia.


Pelattavuus ei muutu suuntaan tai toiseen

Pelattavuudesta ei keksi juuri mitään uutta sanottavaa sillä se ei ole muuttunut mihinkään edeltäjästään eikä jatko-osakaan juuri kehity tästä mihinkään. Kentät ovat täynnä tavaraa jota voi käyttää aseena joko tappotarkoituksessa tai tainnutustarkoituksessa. Jokaisessa tehtävässä jonkinlainen päämäärä jonka saavuttamiseen on useita eri reittejä. Pelaaja voi pyrkiä mahdollisimman lähelle sitä todellista Silent Assassin tyyliä jossa 47 saapuu paikalle, tappaa kohteen ilman että kukaan huomaa mitään ja katoaa paikalta ennen kuin edes huomaa mitään. Omalla kohdall kyse on enemmänkin siitä että mikä ikinä onkaan se helpoin ratkaisu, valitsen sen, koska se puhtain ratkaisu vaatii monesti hyvin tarkkaa seurantaa ja varovaista toteutusta.

Toiminta on myös aivan mahdollinen osa pelattavuutta mutta yleensä tälläisissä peleissä siihen ei kannusteta koska pelihahmo ei kestä mitenkään ihmeellistä määrää vahinkoa ja viholliset käyvät ihan oikeasti kimppuun suurella voimalla. Itse en pelannut online tilassa tai vastaavassa joten en tiedä että mikä oma suoritusarvioni olisi ollut eikä se oikeastaan kiinnostanutkaan koska vastaavaa shaissea tuli vastaan myös Hitman III:ssa, jossa olisi pitänyt olla kokoajan online tilassa.

Peli koostuu useasta erillisestä tehtävästä jotka tapahtuvat mitä ihmeellisimmissä paikoissa ympäri maailmaa. Tilanteet vaihtelevat samalla tavalla kuin muutenkin sarjassa eikä varsinainen taso pelin kentissä ole juuri pudonnut tai noussut. Tämä kuin korostaa sitä, että Hitman II on ehkä trilogian harmain ja särmittömin osa joka kuin muuttuu siksi välitilaksi ensimmäisen pelin ja kolmannen pelin välillä, ilman että oikeastaan millään tavalla todella erottuisi joukosta.


Hyvin tyypillinen keskimmäinen osa

Hitman II on tälläinen peli jota muistan joskus hieman aloittaneeni kun se oli osa PS Now valikoimaa, mutta sitten se vain jäi parempien pelien jalkoihin ja poistui palvelusta. Nyt kun se on PS+ kattauksessa niin kyllähän sitä taas aloitti, mutta melko varmaa on että se jää tälläkin kertaa houkuttelevimpien pelien jalkoihin, sillä itse en ole isommin hiiviskelypelien perään ja tämä peli todellakin korostaa sitä että hiiviskely on se ns. oikea tapa. Kun ei näe pelin suoritusarviota, niin ei tarvitse isommin myöskään miettiä sitä että tekeekö tehtävät millä tavalla, sen kun vain painaa eteenpäin ja katsoo että mitä tapahtuu.

Vaikka peli on tarinallisesti se liitoskohta, niin se ei tarkoita että peliä olisi tehty hutiloiden. Hitman II on varsin laadukkaasti tehty tyylikäs ja hienon näköinen peli. Kaikki osat ovat kuten muissakin uusimmissa Hitman peleissä. Tarinankerronta on hienoa ja tarina on tyylikäs. Tässä kohtaa se tarina vain ei pääse oikeastaan millään tavalla oikeuksiinsa koska se alkaa jostakin ja päättyy ennenkuin ehtii kunnolla etenemään minnekään. Peli ei ole huono, se on Hitman laatua siinä missä mikä hyvänsä muukin Hitman sarjan pelin, mutta siinä ei ole oikeastaan mitään oikeasti omaa tai erityistä.


Yhteenveto

Hitman sarjan uusimman trilogian keskimmäinen osa jatkaa ensimmäisessä osassa alkanutta tarinaa, johtaen kolmanteen. Tälläisenä se on tarinallisesti keskeneräinen eikä toimi omillaan sitten millään. Pelillisesti paketti toimii huomattavasti paremmin kokoelmana erilaisia keikkoja joissa on varsin kiitettävästi mahdollisuuksia operoida. Pelattavuus ei sekään ole juuri muuttunut mihinkään ja kolmannen pelin pelanneena, ei tule muuttumaankaan. Tehtävät ovat kelvollisia, mutta ei mitenkään erityisiä tämän trilogian tasolla. Kyllähän ne kerran pelaa mutta siihen se sitten jääkin.


+ Laajat kentät useilla toimintamahdollisuuksilla

+ Toimintakin on mahdollisuus


- Hiiviskelypainotteisuus

- Tyypillinen keskimmäisen osan tarinankerronta


Arvosana: 5,6


Paremmalla puolella



Hotline%20Miami%202_%20Wrong%20Number.jp

Veristä menoa kuin Quentin Tarantinon elokuvassa


Kuumalinja Miami 2: Väärä numero


PlayStation Now



Hotline Miami 2: Wrong Number

Ensimmäinen Hotline Miami on tuttu vähintäänkin idealtaan, tyyliltään ja väkivaltaisuudeltaan ja olen siitä joskus demoakin pelannut, mutta en kokonaista peliä. Hotline Miami on joka tapauksessa juurikin sellainen peli joka jää kyllä todella hyvin mieleen, juurikin sen todella neon värikkään ulkoasun ja lähes tulvivan hurmeisuuden vuoksi. Vaikeus on pelissä todella isossa osassa ja muutenkin peli on onnistunut luomaan itselleen todella vahvan tyylipohjan josta kakkonen voi sitten jatkaa. Wrong Number on hyvin uskollinen jatko-osa, sillä se on juurikin sellainen peli, millainen ykkösen voisi olettaa olevan.


Psykopaattien naamiaiset

Pelissä seurataan useampaa pelattavaa hahmoja joita yhdistää suunnaton väkivalta joka paikoitellen eskaloituu mitä pidemmälle peli etenee. Naamiopsykopaatteja riittää, mutta rikollinen alamaailma korostuu myös muillakin tavoilla ja tarinassa on puolensa, vaikka sen kerronta ei sieltä parhaasta päästä olekaan ja pelin ehdottomasti suurin koukku on sen hurmeinen väkivalta, jollaista näkee elokuvissa pääasiassa kun puikoissa on Quentin Tarantinon kaltainen ohjaaja. Ohjaajista puheenollen, eräs pelin juonikuvioista seuraakin elokuvan tekoa, jossa ei kainostella hyvin tulenarkoja aihealueita. Kun kyseessä on näin hurmeisen väkivaltainen peli, niin monet raskaat teemat voivat tuntua aika merkityksettömiltä tai hukkua kokonaan siihen, vereen mitä pelissä vuodatetaan kentästä toiseen. Tarinallisessa mielessä Hotline Miami 2 ei ole järin mieleenjäävä eikä sen monista hahmoistakaan oikeastaan yksikään jää mieleen ja tietyssä kohtaa peliä ei tarinaakaan tule juuri enää seurattua.

Tarinan paikoin suhteellisen epäselvä jaksotus sekin on tavallaan juuri Tarantinomaista, kun kaikki ei tapahdu kronologisessa järjestysessä tai hyppää hahmosta toiseen. Tilanteita yhdistääkin pääasiassa pelattavuus ja sen väkivaltainen ote, joka jatkuu alusta loppuun asti ja siitä peli pääasiassa tunnetaankin, ei sen tarinasta tai hahmoista vaan sen verisestä tyylistä, hyvin anteeksiantamattomasta ja armottomasta pelattavuudesta jossa pelihahmo kuolee helposti yhteen virheeseen, aivan kuin vihollisetkin. Monet jotka eivät ole koskaan pelisarjaa pelanneet, saattavat kuitenkin tunnistaa pelin nimen ja osata oitis kertoa, että millainen peli on kyseessä. Pikselisävytteinen grafiikka on omiaan korostamaan sitä puolta kokonaisuudesta.


Verta pakkiin

Haaste on pelissä todella korkea, mutta samalla aikaa se on sitä luokkaa, että toistolla, paikoin hyvin puuduttavalla toistolla, siitä pääsee yli. Kuolema palauttaa nopeasti alueen alkuun jossa viholliset toistavat samoja kaavoja, joita rikkovat pääasiassa vain pelaajan tekemät ratkaisut. Tuliaseet herättävät oitis huomiota ja voivat aiheuttaa merkittävän vihollistulvan pelaajan niskaan, mikä vaatii nopeita ratkaisuja, tai kokonaan uutta yritystä. Pelaaja on aina alakynnessä, mutta myös yllätysedussa. Lyömäaseet eivät päästä juuri ääntä ja oven avaus voi kaataa vihollisen maahan juuri sopivasti, että pelaaja ehtii tappamaan tämän, yleensä hakkaamalla pään tohjoksi lattiaa vasten. Tuliaseet toimivat heittoaseina kun ammukset loppuvat ja oviaukot ovat todella hyviä paikkoja niistää isompiakin vihollislaumoja ilman isompia ongelmia, sillä viholliset eivät näe seinien läpi, eivätkä ammu seinien läpi. Pelaaja ja viholliset pelaavat pitkälti samoilla säännöillä. Paitsi että pelaaja voi katsoa kameraa siirtämällä muitakin alueita ja arvioida vihollisten määrää ja sijoittelua, ennekuin alkaa toimimaan.

Pelin merkittävä heikkous on kuitenkin siinä toistossa. Kenttiä voi joutua yrittämään uudestaan ja uudestaan koska pienikin virhearvio voi käydä erittäin kalliiksi ja pakottaa aloittamaan koko osuuden uudestaan, jos viimeinen elossa oleva vihollinen, onnistuu ampumaan pelaajan. Vauhti pelissä on hyvin hetkinen ja vaikka ohjattavuus onkin varsin simppeli, niin kun nopeus on tekijä pelissä, jossa virheet käyvät kalliiksi, niin pakostakin kenttiä joutuu pelaamaan uudestaan ja uudestaan, monesti vieläpä ihan tyhmien virheiden jälkeen. Peli palkitsee nopeudesta ja peräkkäisistä tapoista mikä tuo kenttiin tiettyä uudelleenpeluuarvoa niille, jota haluavat päästä kiinni huippuarvosanoihin. Tarinallisessa mielessä peli ei juuri kanna ja monesti kentissä syy siihen miksi pelihahmo ylipäätään hyökkää vihollisarmeijaa vastaan, jää joko pimentoon tai on ehtinyt unohtua ennenkuin kentästä lopulta selviää.


Värikäs retropläjäys

Hotline Miami 2 on parilla tavoilla tyypillinen "raivopeli" jossa lyhyitä osuuksia toistetaan kyllästymiseen asti jotta päästään seuraavaan pätkään peliä, jossa sitten taas toistetaan yhtä osuutta, kunnes päästään seuraavaan. Tietyllä tavalla on palkitsevaa päästä läpi vaikeasta pätkästä, mutta itse en kuitenkaan koe sitä niin palkitsevana, että peli oikeasti houkuttaisi jatkamaan. Enemmänkin peli tuntuu sellaiselta että sitä pelaa pätkän, kyllästyy ja peli unohtuu. Sitten sitä joskus pelaa uudestaan ja sama toistuu uudestaan. Tässä kohtaa korostuu se, että koska tarina ei ole erityisen mukaansatempaava, ei pelin kanssa ole sellaista todellista houkutinta. Pelattavuudessa on puolensa, mutta se ei ole niin hauskaa, että sitä pelaisi niin sanottuna ykköspelinään, vaan enemmänkin paketti on sitä sorttia, että sitä voi pelata silloin tällöin, mutta tässä tapauksessa peli tuntuu aina aluksi turhauttavalta, koska peli pitää opetella taas uudestaan jotta pääsee kiinni pelattavuuteen.

Tämä on niitä pelejä joka ulkoisesti näyttää sellaiselta veikeältä retropläjäykseltä, mutta jonka sisältö on juurikin sitä rage game tyyliä jossa korostuu kärsivällisyys ja periksiantamattomuus. Monet retropelit ovat kyllä aika vaikeita, joten siinä mielessä Hotline Miami 2 saattaa hyvikin tarjota juuri sitä, mitä siltä odottaakin. Pelissä kun ei ole varsinaista game overia, joka palauttaisi aina alkuun, vaan kun selviää uudelle alueelle, voi aloittaa aina alueen alusta vaikka kuolisi kuinka monta kertaa.


Yhteenveto

Hotline Miami 2: Wrong Number on tyylikäs ja intensiivinen toimintapeli verisellä otteella ja haastavilla kentillä. Sitä ei millään voi kutsua helpoksi peliksi ja se tuntuukin monesti todella turhauttavalta kokonaisuudelta jossa pelihahmo kuolee yhdestä osumasta, kuten vihollisetkin. Erilaiseet aseet tuovat vaihtelua itseääntoistavaan pelattavuuteen ja vaikka mukana tarinakin on, niin se on lähinnä kiva lisä ilman mitään erikoista sisältöä joka kannusta taisi palaamaan pelin pariin. Haastetta hakeville pelaajille Hotline Miami 2 on kuitenkin hyvä mahdollisuus, etenkin jos haluaa hioa taitojaan kokoajan paremmiksi.


+ Värikäs ja verinen ulkoasu

+ Intensiivinen toiminta


- Turhankin kireä vaikeustaso

- Todella itseääntoistava


Arvosana: 6,0


Hyvä



Pääarvio

Ehkä se peli kaikista näistä jatko-osista, jonka kanssa on vaikeinta arvioida, että onko se parempi kuin edeltäjänsä, samalla tasolla kuin edeltäjänsä, vai ihan eri peli kuin edeltäjänsä.



RAGE2.jpg?1605447548

Raivo 2


Ei graafisesti niin hieno kuin Borderlands 3 eikä toiminnassa niin mielekäs kuin Doom Eternal eikä niin erikoinen kuin Bulletstorm, mutta Rage 2 on juurikin sellainen perusräiskintä, joka erottuu joukosta muutamilla todella hyvillä pelattavuuden ratkaisuillaan.


PlayStation Now

Epic Games



Rage 2

Mitä tulee räiskintäpeleihin, niin nykyään niistä on olemassa tiettyjä odotuksia ja jos kyseessä on jatko-osa, niin oitis vähän enemmän. Rage 2 on siinä mielessä erikoinen tapaus että vaikka se on jatko-osa, niin se on sitä lähinnä nimellisesti, koska se tuntuu aivan erilaiselta peliltä. Tässäkin pelissä ollaan aavikolla ja ajellaan autolla, mutta aseet ovat selvästi parempaa laatua tyylillisesti ja muutenkin pelin ote on jotenkin siistitympi. Peli ei siis juuri tunnu jatko-osalta, vaan pitkälti omalta kokonaisuudeltaan jonka kanssa tuntuu, että peli sijoittuu samanlaiseen mielipuoliseen maailmaan kuin Borderlands 3, mutta Rage 2:ssa on hyvin vähän mitään omaa, mikä johtaa siihen, että peli tuntuu hyvin sielutomalta. Se on kuin räiskintä siinä missä niin monet muutkin, eli ei juuri erotu joukosta millään ihmeellisellä tavalla. Onko se sitten parempi kuin edeltäjänsä. Tavallaan on, mutta se johtuu pääasiassa vain siitä, että ohjattavuus on parempi ja sitä kautta ammuskelu luonnistuu paremmin. Mutta mikäli Rage olisi tuotu nykypäivään, niin tilanne tasoittuisi oitis.


Väriä ruosteen ja hiekan sekaan

Ensimmäinen Rage on sellainen peli jota pelasin jonkin verran PS Now striimin kautta, eli lopullinen vaikutelma ei ollut usealla tavalla se kaikista imartelevin sillä peli vähän tökki ja PS3 pelinä, sen ohjattavuus oli vähän tönköhkö. Mutta sen Mad Max tyylinen lähestymistapa oli todella toimiva. Tietysti Rage tuntui myös vähän Borderlandsilta, mutta ilman erinomaista graafista ulkoasua ja kattavaa asevalikoimaa. Rage 2 on aika kaukana siitä millainen ykkönen on, mikä tuntuu lähinnä siinä, että tälläinen scifi ote huomattavasti isommassa osassa, kuin sellainen huomattavasti maanläheisempi maailmanlopun tunnelma ruosteisella ja hiekkaisella aavikolla. Tämä tyylillinen ratkaisu ei ole huono, sillä olihan näitä puolia myös ykkösessä, mutta tällä kertaa ne tuntuvat olevan alusta asti mukana kokonaisuudessa, merkittävässä näkyvämmin.

Tarinallisesti mitä yhteyttä ei juuri tunnu olevan kuin aivan vähän. Tällä kertaa ei pelata maailman sokkona tempautuvalla selviytyjällä joka käyttää mitä lie huonokuntoisia teipillä kasattuja aseita, vaan nyt pelataan sotilaalla joka on taitava taistelija ja jolla on käytössään varsin kehittynyt aseistus ja varustus, sekä resursseja. Tarina on lähinnä jokin syy seikkailla pitkin aavikkoa ja tappaa iso liuta mielipuolia, jotta voidaan luoda liittouma jolla saavutetaan pelin alussa asetettu tavoite. Mielipuolia tässä pelissä riittää ja sitä kautta pelissä riittää pelattavaa. Monesti kyseessä on muutamien perusasioiden toistoa eri paikoissa, mutta ainakin on tekemistä. Pääpaino on ja pysyy siinä räiskinnässä ja välttämättömässä paikasta toiseen ajamisessa.

Eräs asia mikä tämän pelin todella myös erottaa edeltäjästään on se tyylikkyys. Aavikkomainen ympäristö on edelleen osana kokonaisuutta, mutta nyt kaikki ei ole vain hiekkaa ja ruostetta, vaan spray maaleja ja neonvärejä on käytetty reippaasti ja kaikkialla. Itse tavallaan pidän siitä sillä se on hieno tyyliseikka jossa ympäristöt korostuvat ja joka tuo peliin edes hieman omanlaista tyylikkyyttä. Tälläinen tekno noir tyylitelty fiilis sävyttää peliä kaikkialla ja saa kokonaisuuden näyttämään erittäin hyvältä. Ei se nyt varsinaisesti nostata peliä mihinkään, mutta tuo peliin edes jotakin sellaista joka tyylillisesti tuntuu sen omalta jutulta, vaikka se pienimuotoinen juttu onkin niin sen kautta tämä peli jää jollakin tavalla mieleen, sen sijaan että se jäisi yhdeksi tusinaräiskinnäksi. Kyllä pelin yleinen ote on varsin hieno ja kirkkaat värit milloin missäkin ovat hyvä tapa korostaa milloin mitäkin osaa kentissä. Pelin tarinallinen puoli ei juuri jää mieleen vaan tuntuu lähinnä joltakin pakolliselta. Asetelma on kuitenkin hyvä ja tyylikkyys myös. 


Erinomaista räiskintää ja ylitsevuotavaa sisältöä

Pelattavuudessa Rage 2 on kuitenkin mennyt selvästi eteenpäin ja tuntuu pääasiassa todella mielekkäältä pelata. Erilaiset tehosteet sun muut vain nappaavat aina omalla tavallaan, sillä sekä tuplahyppy että syöksyväistö tuovat toimintaan juurikin sitä kaivattua nopeutta. Lisäksi Rage 2 on pelattavuudessa samalla tavalla kehittynyt Ragesta, kuin Borderlands 3 on kehitynyt Borderlands 2:sta. Toiminnassa isossa osassa on liike ja ammuskelun jouhevuus. Liikkumista auttavat monet tehosteet joilla pelihahmo liikkuu kentissä sulavammin ja se tuo taisteluun lisää mahdollisuuksia, nopeutta ja sitä kautta enemmän mielekkyyttä. Monella tavalla Rage 2 on juurikin oikeilla tavoilla kehittynyt jatko-osa jossa ensimmäisen pelin monia puolia on viety eteenpäin juurikin sillä tavalla, että räiskintä on hauskempaa. Tietysti myös se näkyy, että Rage 2 on PS4:n peli, kun taas Rage, on PS3:n.

Aseissa on hienosti eroja ja toiminnassa on monenlaisia mahdollisuuksia jotka tuovat mukavasti vaihtelua kokonaisuuteen. Tietyt ratkaisut tuovat vahvasti mieleen uusimmat Doom pelit sillä Rage 2 ei ole sellainen räiskintä jossa varovainen eteneminen on pääasia, vaan tässä pelissä voi ramboilla ja mennä voimalla päälle, koska toiminnassa on monia juurikin tähän ratkaisuun kannustavia tekijöitä. Pelin ehdottomasti parhaat osuudet ovat juurikin ne räiskintäpätkät ja tyylilliset ratkaisut ovat kuin jotakin Doomin ja Borderlandsin välimaastosta. Toimintaa korostaa entisestään iso valikoima erilaisia päivityksiä jotka tekevät pelistä entistä syvällisemmän ja entistä isomman. Päivityksiä ja niiden kautta muuttujia tuntuu ajoittain olevan vähän liiankin kanssa, mutta laajuutta pelissä riittää vähän jokaisella osa-alueella, joten ei tämä nyt varsinaisesti mikään huono juttu ole.

Koska räiskintägenre on niin ylitsevuotava, voi siinä olla hyvin haastavaa erottua edukseen. Doom Eternal on yksi viimeisimpiä tapauksia joka on todella ottanut genren omakseen tekemällä pitkälti kaiken oikein ja mielekkäällä tavalla ja paremmin jo erinomainen edeltäjänsä.  Borderlands 3 taas on yksi viimeisimpiä tapauksia joka ei kehittynyt tarpeeksi todella erottuakseen joukosta, jolloin sen monet heikkoudet korostuvat. Rage 2 on ehdottomasti todella mielekäs tapaus joka räiskinnässä loistaa juurikin siksi, että se jää pelkkään ammuskeluun. Vaikka perusrunko onkin todella tavanomainen, niin se miten kokonaispakettia koristeltu, saa sen erottumaan edukseen.


Sisältöä josta puuttuu se sisältö

Rage 2 on monella tavalla sellainen klassinen jatko-osa, joka yrittää jokaisella mahdollisella tavalla tehdä kaiken isommin ja hienommin kuin edeltäjänsä. Tietyt ratkaisut tosin eivät ole ihan niin hyviä ja ne ovat vieläpä niitä samoja, mitä tulee vastaan miltein kaikissa peleissä nykyään, jotka pyrkivät olemaan isompia ja vapaampia. Tekemistä on siis todella paljon, mutta valtava osa siitä on samojen juttujen toistoa uudestaan ja uudestaan, vaikkakin alati kasvavalla taitovalikoimalla. Vihollisten tukikohtien tuhoamista siellä ja täällä, vihollisten ampumista siellä ja täällä sekä jatkuvaa aarteenetsintää ympäri aavikkoa. Tämä kaikki alkaa tietyssä vaiheessa käymään hyvin tylsäksi, kuten monissa omaan sisältöösä tukehtuvissa peleissä tuppaa käymään. Rage 2 ei tarjoa niin paljoa erikoista tekemistä että siihen todella uppoutuisi, vaan siitä kaikesta tulee lähinnä sellaista kivaa lisätekemistä, kun haluaa ampua vihollisia. Kaikki vihollistukikohdat ja vastaavat eivät juuri yritäkään olla enempää kuin täytettä. 

Ajaminen sentään on suhteellisen mielekästä, mikä on hyvä asia koska sitä joutuu tekemään todella paljon. Matkat ovat pitkiä, joten kävely ei ole vaihtoehto. Positiivista on myös se, että kentässä on selvä merkki siitä, että mihin pitäisi kääntyä, mikä nopeuttaa tätäkin prosessia merkittävästi. Nämä ovat selvästi niitä ratkaisuja jotka tekevät pelissä etenemisestä merkittävästi hauskempaa taisteluiden välillä.

Rage 2 on hyvin samantuntuinen tapaus kuin Borderlands 3. Edeltäjä oli hyvä peli, joskin Ragen tapauksessa edeltäjä oli ihan kiva Mad Max tyylinen hiekanmakuinen ja ruosteen sävyinen aavikkomaailma täynnä ryöväreitä tappamassa toisiaan. Borderlands 2 ei nyt varsinaisesti siitä paljoa eroa, mutta tuon pelin graafinen ulkoasu todella erottu sen joukosta. Rage 2 on mennyt graafisessa tyylissä vähän erikoisempaan suuntaan, juurikin sen värivivahteisuuden ansiosta, mutta se ei vain tuo sisältöön juuri mitään todellista täytettä, vain lisää tekemistä mikä on sitä samaa tavaraa, mitä pelissä tehdään muutenkin kokoajan. 


Yhteenveto

Raivo 2 on jatko-osa pääasiassa vain nimensä vuoksi sillä mitään siitä ykkösen tyylistä ei ole jäljellä. Rage 2 yrittää olla jotenkin uusi, mutta samalla aikaa se ei oikeastaan tunnu tietävän että yrittää olla. Ykkösen Mad Max vivahteinen aavikkomaailma on edelleen paikallaan, mutta ei se vain tunnu samalta, vaikka värikkäät ratkaisuvat ovatkin tyylikkäitä ja tekevät pelistä omanlaisensa. Pelattavuus on kohentunut, mutta se onkin pitkälti ainoa oikeasti toimiva uusi asia, koska edes tarina ei mitenkään erityisesti nappaa.


+ Värikkyyden tuomat tyyliseikat

+ Runsaasti pelattavaa

+ Mielekäs toiminta

+ Taistelutehosteet


- Jotenkin sieluton vähän kaikilla tavoilla

- Itseääntoistava

- Paikoin todella täyteen ahdettu


Arvosana: 7,4


Loistava