Remedy on yksi niitä pelintekijöitä joilta voi odottaa vähän enemmän. Viimeisin tuotos, Control, on yksi viime vuoden parhaita pelejä, mutta on vaikea sanoa että onko se heidän paras pelinsä, sillä heidän ensimmäisiin tuotoksiinsa kuuluva Max Payne ja sen jatko-osa, pärjäävät kilpailussa erittäin hyvin.
Sami Järvi on Max Payne
Max Payne
Ensimmäinen Max Payne oli Remedyn läpimurto peli ja monella tavalla esimerkillinen kokonaisuus joka kertoi tarinan miehestä, jolla ei ole mitään menetettävää. Peli onnistui yhdistämään kivuliaan ja petosten täyttämän tarinan tiiviisteen noir henkiseen tunnelmaan ja upeaan hidasteilla viritettyyn toimintaan. Pelistä huomaa että siinä kokeiltiin vähän kaikenlaista eivätkä kaikki pelin monista osista selvinneet jatko-osaan. Tietyt asiat tosin toimivat niin hyvin että niistä ei luovuttu. Remedyllä on tapana myös nimetä pelihahmonsa kuvastamaan pelin luonnetta ja tästä se kaikki alkoi.
Suunnaton kipu
Kaikki alkaa Aesir rakennuksen katolta jossa Max Payne seisoo, tiensä päässä. Tästä eteenpäin kaikki kerrotaan takaumani joiden avulla saadaan ymmärrys siitä, mikä on johtanut Maxin nykyiseen tilanteeseensa. Kun New Yorkilainen etsivä Max Payne palaa kotiin, vain huomatakseen että jotakin on vialla. Narkkareiden hyökkäys johtaa hänen vaimonsa ja tyttärensä kuolemaan ja Paynen omaan persoonalliseen helvettiin. Max liittyy huumepoliisin jahdatekseen huume V:n alkuperään liittyvät tekijät ja kostaakseen rakkaidensa kuoleman. Tarinan aikana tapahtuu yhtä jos toista kun Max lavastetaan partnerinsa tappajaksi, hän ottaa yhteen sekopäisen Jack Lupinon kanssa ja tapaa femme fatale tyyppinen Mona Saxin sekä alamaailman enigmaattisen Vladimir Lemin.
Tarinallisesti kokonaisuus on kirjoitettu erittäin hyvin. Tarinassa on muutamia todella ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, mutta myös monia varsin puskan takaa tulevia yllätyksiä. Se noir tunnelma talven maisemissa toimii erittäin hyvin ja New York toimii juurikin tämän jäisen painajaisen näyttöpaikkana varsin hyvin, vaikka kaupunki voisi yhtä hyvin olla melkein mikä tahansa muukin. Monet pelin aikana vastaan tulevat hahmot jäävät aika ohuiksi, mutta samalla aikaa moniin saadaan todella hyvin sisältöä. Ääninäyttely toimii hyvin ja graafisessa ulkoasussa on mukana Remedyn omaa porukkaa, aina pomomies Sami Järvestä / Sam Lakesta alkaen, mutta mukana on myös Poets of the Fallin laulaja Marko Saaresto ja tästä eteenpäin onkin Poets of the Fall ollut yksi Remedyn liittolaisia.
Hahmona Max Payne on todella hyvin tehty hahmo. Sami Järvi sopii hahmon ulkoasuksi todella hyvin mutta ääninäyttelijänä toimiva James McCaffrey tekee hahmosta kokonaisen. Monilla tavoilla kokonaisuus pysyy todella kiinnostavana koska se käyttää erityisen hyvin skandinaavista mytologiaa hyväkseen sillä mukana on monia vivahteita aina Ragnarok klubista ja Valkyr huumeesta alkaen. Myös jumaltaruston Odin ja Baldur ovat edustettuna todella hyvin tavoin. Monet näistä yksityiskohdista ovat sellaisia joita ei suoranaisesti syötetä pelaajalle, mutta joita ei ole myöskään mahdoton huomata.
Noir tunnelmaa sarjakuvana
Monet tarinan osat kerrotaan sarjakuvana joka on todella hienon näköinen. Vaikka yleensä tykkäänkin enemmän elokuvamaisesta juonen kerronnasta, niin kyllä tälläinenkin toteutus voi toimia erittäin hyvin. Tämä on juurikin sellainen tapaus jolloin sarjakuva toimii tunnelmallisena ja tyylillisenä ratkaisuna, sekä myös mahdollisena rahallisena ratkaisuna sillä tämän pelin aikaan Remedy ei ollut kovinkaan iso nimi. Hahmot näyttävät todella tavallisilta mutta poikkeuksina Sam Järvi ja Marko Saaresto näyttävät todella sopivalta Max Paynena ja Vladimir Leminä, siinä missä monet muut tuntuvat jotenkin epäsopivilta omiin osiinsa, mutta samalla aikaa se ei ole kovinkaan iso juttu sillä ne monet pienet yksityiskohdit merkkaavat paljon enemmän.
Riippumatta siitä miten Max Paynea katsoo niin siinä on aika vähän todellisia tyylillisiä heikkouksia, sillä jaksotus on hyvä, toteutus on hieno ja maailmaan on laitettu monia todella hyviä pieniä lisäyksiä. Niitä ei välttämättä edes pane merkille kun peliä ensimmäistä kertaa pelaa mutta jos pelin maailmaa tutkii enemmän niitä siitä huomaa monia pieniä lisiä. Tarinallisesti kokonaisuus myös etenee todella hyvin ja rikastuu sopivaa tahtia. Se miltä peli aluksi vaikuttaa tulee muuttumaan todella paljon ja lopussa kaikki on kasvanut aivan uusiin mittasuhteisiin.
Payne kertoo tarinaa todella rikkaalla tavalla sillä mukana on paljon sellaisia pienia nyansseja jotka saavat kokonaisuuden tuntumaan niin elävältä. James McCaffrey on nappivalinta pääosan ääneksi sillä hänen äänensä on niitä joka ei sekoitu massaan eikä muutenkaan ole ylikäytetty, toisin kuin vaikka Metal Gear Solidissa David Hayter. Vaikka Caffrey puhuukin paljon, niin tuntuu että valtaosalla tekstistä on jotakin merkitystä, joko tarinan etenemisen tai sopusuhtaisen rikastamisen muodossa. Ajoittain tulee tunne että joskus kaikkea venytetään hieman, mutta isossa kokonaisuudessa ja tyyliratkaisuna se toimii,
Luotiaika
Ehkä se kaikkein merkittävin ratkaisu mielekkyyden suhteen on kuitenkin se toiminta. Vaikka peli olisi tarinallisesti kuinka hyvä tahansa niin jos peliä ei ole kiva pelata, niin eihän sitä jaksa käydä loppuun asti. Max Payne on kuitenkin sen tyylinen peli joka on toiminnassaan todella hyvä. Aseita on varsin paljon ja niissä on sopivasti eroa sillä siinä missä pistoolit ovat hyviä perusaseita niin haulikossa on juurikin sopivalla tavalla potkua. Loppupuolella käytössä on varsin kattava määrä aseita ja mukaan mahtuu niin tarkkuuskivääriä, rynnäkkökivääriä kuin kranaatiheitintäkin, unohtamatta omaa suosikkiani, Jackhammer automaattihaulikkoa. Mukana on myös lähitaistelu mm. Pesäpallomailan muodossa, mutta Max Payne on osuu myös tapella nyrkein ja potkuin.
Se pelin ehdottomasti ikimuistoisin ja ikinosin osa on kuitenkin se bullet time. Tämä Matrix elokuvssakin runsaasti käytetty ajan hidastaminen on sittemmin tullut todella suosituksiksi pelimekaniikaksi. Matrix teki siitä suosittua, mutta Max Payne on ensimmäisiä tapauksia joka käytti sitä pelimuodossa. Ajan hidastaminen on oiva tapa tuoda peliin vähän tasoitusta sillä pelaaja on lähes poikkeuksetta ylivoimaa vastaan. Hidastamalla aikaa ehtii tähdätä paremmin tai suorittaa hypyn joka saattaa olla niitä ikonisimpia osia pelissä. Max Payne hyppää sivuun ja voi samalla aikaa ampua vihollisia. Bullet time latautuu itsestään ja monesti se on juurikin se avain taisteluiden voittamiseen.
Viholliset pystyvät tekemään varsin paljon vahinkoa varsin nopeasti ja korkeammilla vaikeusasteilla pelaaja on selvästi se heikoin hahmo sillä viholliset kestävät enemmän vahinkoa kuin pelihahmo. Peli on haastavuuden suhteen kuitenkin varsin reilu, juurikin siksi kun bullet time tuo mukanaan juurikin sopivasti tasoitusta. Ajoittain vaikeustaso tuntuu kuitenkin pomppaavat vähän enemmän jolloin etenminen hidastuu, lähinnä siksi että pelaajasta tulee varovaisempi. Monissa kohdissa viholliset pystyvät yllättämään, mutta uudella yrityksellä siihen ollaan valmiita. Max pystyy myös kantamaan mukanaan rajallista määrää kipulääkkeitä joilla terveyttä voi parantaa. Pelissä on kuitenkin syytä pitää yllä tiettyä varovaisuutta. Haaste nousee todella sopivaa tahtia sillä kun haaste nousee, niin siinä samalla saatavilla oleva aseistus paranee. Yleensä oma ratkaisu on hannata kipulääkkeitä mahdollisimman pitkään paitsi silloin kun niitä löytää pelin kaapeista ja huoneista, silloin voi parantaa itsensä täysin. Usein se tosin johtaa myös varomattomampaan etenmiseen.
Niitä selviä heikkouksia on aika vähän ja yleinen taso on aika korkealla. Kokonaisuutta hieman varvostavat ne ajoittaset pomput vaikeustasossa ja joidenkin hahmojen ulkoasu sarjakuvamuodossa koska jotkut hahmot jotka voisivat erottua huomattavasti enemmänkin. Puhumattakaan että loppuhuipennus pelissä jättää todella mitäänsanomattoman vaikutuksen. Pääroisto on aika mitään sanomaton eikä pelissä ole sellaista näyttävää ja mielekästä lopputaistelua. Eikä parane unohtaa niitä muutamia todella rasittavia kenttiä joita myös painajaisiksi kutsutaan. Jokainen joka on seurannut verivanaa pimeydessä tyhjyyden yllä tietää kyllä miten ärsyttävää se on.
Yhteenveto
Kokonaisuutena Maksimaali Paine on todella hyvä toimintapeli jossa yksityiskohtainen ja erinomaisesti jaksotettu tarina tukee erittäin mielekästä toimintaa todella hyvin. Peli on sopivalla tavalla haastava, näyttää todella hienolta ja kertoo tarinansa tyylikkäästi.
+ Toiminta
+ Bullet time
+ Ne monet yksityiskohdat
+ Tarina
- Ajottaiset vaikeuspiikit
- Painajaiskentät
- Loppuhuipennus
Arvosana: 8,0
Mahtava
Kipu iskee taas
Max Payne 2: Fall of Max Payne
Max Paynen jatko-osa on yksi niitä pelejä josta on tullut yksi suurimpia suosikkejani vuosien saatossa ja jonka voi ehdottomasti nostaa yhdeksi kaikkien aikojen parhaita pelejä. Se karsii monia osia edeltäjästään ja voi monella tavalla tuntua huomattavasti supistetummalta kokonaisuudesta ja merkittävästi lyhyemmältä. Mutta siitä huolimatta peli on selvästi hiotumpi kokonaisuus, graafisesta paljon hienompi tarinallisesti yksi niitä tapauksia joka todellakin kannattaa kokea, mielellään ykkösosan kanssa. Kokonaisuus kehittyy todella vahvaksi noir henkiseksi rakkasutarinaksi.
Tarina jatkuu ja vahvistuu
Ykkösosan tavoin tämäkin peli alkaa siitä, mihin peli lopulta johtaa ja Maxin sanat kuvaavat sitä kaikkea todella hyvin kun James McCaffrey sanoo: "He ovat kaikki kuolleet." Siitä sitten hypätään taaksepäin ajassa sairaalaan jossa Max Payne on heikossa hapessa, siitä lähdetään etenemään ja kokonaisuus pysyy todella salaperäisenä, kunnes Max sitten saapuu ruumishuoneelle ja lopulta tarina hyppää aivan alkuun. Max Payne on palannut poliisivoimiin, mutta menneisyyden aaveet eivät jätä häntä rauhaan. Hänen perheensä raa'at murhat edelleen vaivaavat hänen untaan ja kun monet tutut hahmot menneisyydestä palaavat kuvioihin, niin Max tempautuu mukaan alamaailman väliseen sotaan johon jollakin tavalla kuuluvat ykköspelistä tutut hahmot, kuten femme fatale Mona Sax, venäläinen mafioso Vladimir Lem ja mahtimies Alfred Woden. Jokainen hahmo on saatu näyttämään huomattavasti paremmalta kuin aiemmin. Sami Järvi ei ole enää Max Payne mutta kyllä tämä uusi ulkoasu miellyttää. Mona Sax on huomattavasti viehättävämmän näköinen kuin aiemmin ja Vladimir Lem on tyylikkäämpi kuin aiemmin, kun taas Woden on varsin samanlainen kuin aiemminkin.
Tarinallisesti tyyli pysyy samana, mutta sen sijaan että kyseessä oli selvä kostotarina, niin tällä kertaa kyseessä on enemmänkin rikosmysteeri joka etenee kohti käänteitä jotka pelaaja jo tietää. Mutta se salaperäisyys kumpuuakin siitä, että täysin selvää ei ole se mitä ihan oikeasti on tapahtunut ja mikä on johtanut siihen. Tarinaan kuuluu tuttuun tapaan paljon petoksia eikä pelaajalla ole selvää varmuutta siitä, kehen hän sitten lopulta voi luottaa. Noir tyyliin kun tuppaavat kuuluvan ne kohtalokkaat naiset, rehelliset rikolliset ja korruptoituneet poliisit. Tapa jolla peli etenee on todella hyvä. Monet käänteet tulevat täytenä yllätyksenä ja saavat kyseenalaistamaan aivan kaiken. Ne monet pienet yksityiskohdat tekevät kokonaisuudesta järjettömän rikkaan ja jos pelin pelaa nopeasti läpi, ei välttämättä edes huomaa kaikkia herkullisimpia yksityiskohtia sillä esimerkiksi puhelinvastaavat pitävät sisällään viestejä jotka saattavat kertoa jotkakin hyvin kriittistä tarinallisessa mielessä.
Tällä kertaa kaikkea ei kerrota pelkkänä sarjakuvana sillä mukana on myös elokuvallisempia pätkiä. Se mikä myös tuo erityisen hyvän tyylilisän on se, että kun vastaan tulee avainhahmoja, niin peli pysähtyy ja kertoo hahmon nimen. Nämä ovat tyylillisesti todella hyviä pätkiä. Totuetus jättää hyvin vähän toivomisenvaraa sillä mukaan on saatu niin paljon niitä pieniä asioita jotka toimivat niin hyvin. Näihin tyyliseikkoihin kuuluvat myös pelin nimikkokappaleen Late Goodnight soiminen siellä ja täällä ja Poets of the Fall tekikin sen kanssa huipputyötä. Monet elokuvalliset tehosteet toimivat esimerkillisesti ja kokonaisuus tuntuu siitä syystä niin paljon paremmalta kuin aiemmmin.
Karsittu, mutta hiottu
Tarinallisessa mielessä Fall of Max Payne on niin monilla tavoilla parempi kuin edeltäjänsä sillä pelkästään pelin nimi kertoo tarinasta niin paljon. Se on tulkinnan varainen koska sen voi ottaa kirjaimellisesti, useammalla kuin yhdellä tavalla. Bullet time on edelleen isossa osassa kokonaisuutta ja toiminnan mielekkyyttä ei vain voi korostaa tarpeeksi, sillä se tuntuu nyt entistä hiotummalta ja haastellisessa mielessä entistä reilummalta. Kentissä on paljon asioita voi ampua ja jotka reagoivat fysiikan puitteissa todella hyvin. Bensakanisterit räjähtävät, lasit hajoavat, esineet putoavat ja monesti kun pelaaja ampuu tarkkuuskiväärillä, niin peli näyttää kun ammus lähtee ja osuu. Tämän lisäksi yksi pelin parhaita tyyliseikkoja on se, miten ajoittain peli näyttää miten viimeinen vihollinen kuolee, monesti pudoten tai kaatuen jotenkin. Joskus tätä käytetään muutenkin ja ne ovat todella upeita hetkiä.
Toiminnassa aseet ovat isossa osassa ja vaikka tällä kertaa aseita hieman onkin enemmän, niin monessa tapauksessa tuntuu että niitä todellisia eroja on vähemmän. Tarkkuuskivääreitä ja rynnäkkökivääreitä on muutama mutta rynkkyjen kanssa erot ovat todella mitättömät. Haulikoiden kanssa erot ovat paljon selvempiä ja mutta tavallaan kaipaan Jackhammerin todellista potkua. Lyömäaseita ei tällä kertaa myöskään ole eikä Max ole enää samanlainen lähitaistelija sillä pistoolilla lyöminen poislukien toiminta on ammuskelua. Tietysti kranaatit ja polttopullot ovat omanlaisensa lisämausteet mutta välillä toivoisi vähän enemmnä aseellista vaihtelua.
Toiminnallisessa mielessä pelissä on paljon enemmän tarkkuutta ja parempaa jaksotusta. Kipulääkkeet ovat edelleen tärkeitä apuvälineitä ja bullet time on ehdoton osa pelaajan etulyöntiasemia. Toiminnallisessa mielessä mukana on myös vaihtelua tuovia tekijöitä, jotka tosin eivät ole aina sieltä parhaasta päästä. Välillä mukana on lievää pulman ratkontaa joka yllättäen toimii varsin hyvin, tosin siinä samalla peli pakottaa pelaajaa usein miettimään jaloillaan kun muutamissa tilanteissa pitää nopeasti tehdä ratkaisuja, tai kuolee oitis. Painajaisosuudet ovat tällä kertaa huomattavasti parempi sillä ne eivät ole kovinkaan vaikeita, vaan enemmänkin psykologisia ja tarinallisia. Mutta niihin olisi voinut tuoda enemmän pimeyttä sillä nyt ne monesti vaikuttavat viinahuuruisilta unilta.
Tyylikkyys ja ne pienetkin yksityiskohdat
Niistä monista pienistä yksityiskohdista tehokkaimpia ovat ne eri jaksojen nimet jotka kertovat oitis jotkain kyseisestä jaksosta ja jotka yleensä vielä mainitaan jossakin kohtaa tarinaa jonkun (yleensä Maxin) sanomana. Tämä on jotenkin niin hauskaa sillä se että onnistuu bongaamaan jakson nimen on hauska leikki ja sitä kautta jakson nimeen saa vähän lisää taustaa. Myös kentissä on paljon sellaisia pieniä hauskoja lisiä. Osa on NPC hahmojen muodossa kun taas osa kentissä olevien esineiden muodossa. Jotkut hahmot auttavat pelaajaa ja joiden hahmojen tappaminen tai eloon jättäminen voi sekin vaikuttaa hieman siihen mitä myöhemmin tapahtuu.
Yksi sellaisia hauskoja leikkejä tämän pelin kanssa on se että laittaa pausen päälle samalla aikaa kun tekee jotain hienoa, sillä pelin fysiikkamoottori on todella tarkka ja esimerkiksi siitä saa hienon kuvan kun hyppää hidastettuna kohtia lasi, ampuu sen rikki ja menee läpi, ja juuri silloin pysäyttää kuvan. Se on niitä pieniä asioita joita pelissä alkaa tekemään kun tuntee pelin todella hyvin ja lähes läpikotaisin. Eräs tavallaan hauska yksityiskohta on siinä, että monet pelin hahmoista pitävät käsiään aina siten, että siihen kuuluisi ase. Siihen ei välttämättä edes kiinnitä huomiota, paitsi nyt kun tiedät sen. Myös luodit tekevät jälkiä pelin kenttiin minkä vuoksi on joskus hauskaa leikkiä ympäristössä ja käyttää ammuksia kun tietää että pian menettää osan aseistaan, kyllä olen pelannut tämän pelin läpi aika monta kertaa.
Pituudeltaan Max Payne 2 on aika lyhyeltä tuntuva peli. Eihän se ensimmäinenkään ollut mitenkään erityisen pitkä, mutta tämä peli tuntuu aika lyhyeltä. Se miten rikkaaksi peli on onnistuttu tekemään siinä ajassa on kuitenkin todella kunnioitettavaa, puhumattakaan siitä miten hyvin haaste on osattu tuoda peliin. Viholliset tekevät merkittävästi vahinkoa ja monissa kohdissa pelaaja pääsee nopeasti hengestään, ellei tiedä mitä pian tulee tapahtumaan. Sellaisia selviä vaikeuspiikkejä on muutamia ja joskus tuntuu että pitäisi aloittaa tietty osuus alusta koska meno on mennyt todella haastavaksi.
Yksi niitä upeimpia yksityiskohtia liittyy siihen, miten fantasitinen on pelin loppuhuipennus. Kun vertaa edeltäjään, niin loppuhuipennus on mestarillisesti tehty. Mukana on hieman pulman ratkontaa, samalla tavalla kuin ykkösessä, mutta myös aiota taistelua ja oikeanlaista eeppistä otetta. Pääroisto on upeasti tehty ja tarinallisessa mielessä myös enemmän kuin onnistunut tapaus. Lisäksi se, miten hän lopulta kuolee, on yksi pelihistorian parhaita osia, sillä siinäkin fysiikka iskee sisään ja oikeaan aikaan tehty quick save mahdollistaa kohtauksen katsomisen uudestaan ja uudestaan ja siinä on aina eroa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.