Final Fantasy VII Remake Part 2: Rebirth

 

 

Final Fantasy VII Remake (Part 1) loi erinomaisen pohjan kertoa uudelleen yksi parhaita FF sarjan pelejä. Tarinallisesti pelissä on valtavia heikkouksia eikä se yllä parhammistoon, mutta siinä on silti niin paljon monia erinomaisuuksia, jotka tekevät siitä yhden parhaista peleistä sarjassa. Remake versio kertoo monet tutuista tarinoista uudelleen, mutta uudella tavalla.

 

 

 

 

Viimeinen Fantasia 7 Uudelleensyntymä

FFVII Remake 2 on yksi näitä pelejä joka on kerännyt valtavasti odotuksia ja hyvästä syystä. Traileri trailerilta peli on onnistunut lisäämään hypeä kun tuttuja hahmoja on yksi toisensa jälkeen tullut osaksi tarinankerrontaa. Vaikka itse olenkin ollut toiveikas, niin olen samalla aikaa myös hieman varovainen odotusten suhteen, sillä kokonaisuudessa on vielä merkittävät mahdollisuudet tehdä asioita väärin, ihan niin kuin FFVII Remake teki. Rebirthin kanssa tilanne tosin on se, että nyt on jo tehty selväksi, että kohtalo on muuttunut ja matka eteenpäin on tuntematon sillä kaikki mitä tapahtuu tästä eteenpäin, seuraa uutta jatkumoa, kohti uudenlaista kohtaloa ja uudenlaista loppuhuipennusta.

 

Kuin edellinen, mutta paljon parempi ja isompi jokaisella tavalla

Final Fantasy VII Remaken pelaaminen on suositeltavaa että saa kunnolla kiinni siitä, mitä tarinassa tapahtuu, keitä hahmot ovat ja mitä kaikkea on tapahtunut, sillä peli jatkuu aika suoraan siitä mihin edellinen peli jäi. Rebirthin tapahtumat alkavat kun palkkasoturi Cloud Strife yhdessä viimeisimpien liittolaisten kanssa lepää pienessä kaupungissa nimeltä Kalm, ennenkuin jatkaa pahamaineisen eliittisoturin, legendaarisen Sephirothin, jahtaamista, samalla kun sekä he, että Sephiroth taistelevat omia kohtaloitaan vastaan. Pelin introna toimii Cloudin tarina siitä, kun hän ensimmäistä kertaa tapasi idolinsa, josta on sittemmin tullut hänen pahin vihollisensa ja mitä lopulta tapahtui, mikä muutti aivan kaiken. Intro on demoa pelanneille jo tuttu juttu ja jos demon on pelannut, on intro mahdollista ohittaa ja siirtyä itse peliin, kun tarina lähtee etenemään. Tarinaa sen enempää spoilaamatta voidaan kertoa että alkuperäisen pelin tapahtumissa päästään ensimmäisen levyn loppuun, mutta mukaan on tuotu hieman uudenlaisia ratkaisuja, jotka tekevät lopetuksesta hieman myös kakkoslevyn loppua mukailevan. Kaikki kuitenkin johtaa ehkä koko pelin ikimuistoisimpaan kohtaukseen, mitä sarjan fanit ovat varmasti jo veikanneetkin. Alkuperäisen pelin pelaaminen ei ole välttämätöntä ja voi olla jopa parempi että jos alkuperäistä ei ole pelannut, niin nyt ei kannata aloittaa. Remake kannattaa pelata ennen tätä ja tämän jälkeen kannattaa myös harkita pelaavansa Crisis Core: Final Fantasy VII:n Reunion versio.

Remake oli loppuviimeksi melko suppea peli, se teki tietyt osat tarinasta paljon laajemmin mitä alkuperäinen ja toi mukaan runsaasti omia lisäyksiään. Hahmot oli toteutettu erittäin hyvin, tarina oli rytmitetty onnistuneesti ja yleinen fiilis pelissä oli ensiluokkaisella tasolla. Mutta pelissä on oli myös heikkouksiaan sillä tiettyjä kohtauksia oli muutettu liikaakin, eivätkä ne vain toimineet samalla tavalla kuin olisi pitänyt. Samalla myös tuntui että tietyt laajemmat kohtaukset eivät olleet erityisen kiinnostavia ja yhden hahmon osa pelaamisessa jäi harmillisen pieneksi. Peli jätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä, mutta isona kokonaisuutena se oli erittäin hyvä peli ja Rebirth on Remakelle vähän sama mitä Arkham City oli Arkham Asylumille, mutta paljon isommassa mittakaavassa. Rebirth siirtyy enemmän avoimen maailman tyylisemmäksi, mutta pysyy pienemmissä alueissa, joita voi sitten tutkia vähän vapaammin. Tämä tekee pelistä merkittävästi isommin mitä Remake oli missään kohtaa pelattava ei lopu mitenkään äkkiä. Pelkästään pääjuoneen voi helposti upottaa sellaisen +50 tuntia ja kaiken sivutekemisen, lisähaasteiden sun muun kanssa tämä määrä on äkkiä kaksinkertainen.

Isojen pelialueiden vuoksi peli tuntuu alue toisensa jälkeen todella massiiviselta, joten määrän suhteen pelistä saa ehdottomasti rahansa takaisin. Positiivista on lisäksi se, että laadun suhteen mitään ei ole tehty erityisen puolivillaisesti. Muista peleistä tuttuja juttuja löytyy myös vaikka kuinka paljon. Ghost of Tsushiman tapaan eläimiä seuraamalla löytää tiettyjä paikkoja, tässä tapauksesa lintuja. Myös se hidas esteiden ohittaminen, paikkojen välistä ahtauminen mitä on tullut vastaan mm. Star Wars Jedi sarjassa on läsnä. Ihan täydellistä suoritusta tässä ei kuitenkaan tehdä, sillä NPC hahmot eivät suoraan suhteuta omaa etenemistään pelaajan vauhtiin, mitä Witcher 3:ssa tehtiin. Monista pienistä tilanteista ja ratkaisuista kuitenkin huomaa, että pelissä on tehty paljon juuri oikeanlaisia ratkaisuja ja osattu ottaa mallia niistä ratkaisuista, mitkä on todettu todella toimiviksi. Lisäksi pelissä on paljon tietynlaista toistoa, sillä Batman: Arkham Knight tyyliin tuntuu että tiettyjä ideoita on käytetty paikoin vähän liikaakin, sillä isoilla alueilla on yleensä kourallinen tiettyjä tehtäviä jotka toistavat samaa kaavaa. Ne ovat vapaaehtoisia, mutta silti tuntuu että tässä vähän haetaan sitä täyttä tasapainoa. Mutta ainakin on tekemistä samalla kun kehittää hahmoja ja liikkuu paikasta toiseen. 

Tässä kohtaa tulee vastaan yksi pelin suurimmista ärsyttävistä asioista, nimittäin Chadley. Valtaosa vapaaehtoisesta tutkimisesta tehdään Chandleyn pyynnöstä ja hän on juurikin tälläinen hahmo, joka ei osaa olla lässyttämättä turhia. Lisäksi monesti kun suorittaa tietyn paikan, niin käydään nopea facetime keskustelu hänen kanssaan ja hänen naamansa alkaa hyvin nopeasti ärsyttää, koska se on aina sellainen pieni hetki kun pelaaja joutuu odottamaan ja kuuntelemaan kun hän lässyttää. Sanotaan että ääninäyteltynä juttuja kuuntelee mieluummin kuin vain lukisi teksiä, mutta tässäkin olisi voitu mieluummin tehdä niin että Chadley puhuu taustalla kun pelaaja voi halutessaan jo jatkaa matkaa, sen sijaan että pitää aina käydä se pieni ärsyttävä pätkä läpi kun tekee milloin mitänkin. Sanotaan että ihan joka kerta Chadley ei jaa triviaansa, mutta kuitenkin aivan liian usein. Se varsinainen laadukas vaihtelu, tosin odottaa vähän syvemmällä, sillä eri paikoissa on tarjolla erilaisia sivuaktiviteetteja jotka toimivat minipeleinä ja näissä on onnistuttu todella esimerkillisesti. Muutamat minipelit ärsyttävät erinäisistä syistä, mutta valtaosa toimii todella hyvin ja minipelien joukossa on FF tyyliseen tapaan myös korttipeli. Se ei ole Triple Triad, se ei ole Gwent, vaan ihan uusi, Queen's Blood.

 

Toiminnallinen yhdistelmä vanhaa ja uutta

Toiminnan suhteen Final Fantasy sarja on jo niin kaukana alkuperäisestä, että olisi jo positiivista vaihtelua, jos sarjassa päästäisiin takaisin vuoropohjaiseen toimintaan. Remaken kanssa tosin sanoin, että se on uusi kultastandarti siitä, mitä toiminnan sarjassa pitäisi olla ja sama pätee myös tähän. FFVII Remakessa se mikä todella iski, iskee uudelleen tässäkin pelissä, hieman paranneltuna, mutta edelleen todella tutun tuntuisena. Pelissä on käytössä reaaliaikainen taistelu jota voi käyttää jos haluaa ja haluamiaan liikkeitä voi asettaa pikavalikkoon mikä pitää toiminnan nopeatempoisena. Ehdottomasti pelin suurin valtti toiminnassa on kuitenkin ajan hidastaminen, jolloin pelaaja voi määritellä omille ryhmäläisille haluttuja hyökkäyksiä tai muita liikkeitä, joita he sitten toteuttavat taistelun aikana. Tämän mekaniikan kautta tähän tulee paljon samanlaista fiilistä mitä oli alkuperäisessä FF7:ssa, mutta modernilla otteella ja tietyillä rajoituksilla. Tämä systeemi on ehdottomasti sarjan parhaimmistoa ja paikoin se toimii jopa paremmin kuin vuoropohjainen ratkaisu. Mutta siltikin, itse miellän FF sarjan enemmän sellaiseksi vuoropohjaiseksi roolipeliksi, vaikka tämä onkin se suunta, jota muidenkin sarjan pelien kannattaa ehdottomasti käyttää, koska se toimii fantastisesti ehkä ainoa taistelusysteemi josta pidän enemmän on se mitä Batman: Arkham sarjassa ja Middle-Earth: Shadow sarjassa on käytetty.

Hahmonkehitys puolestaan ei ole se paras mahdollinen, mutta kun pääsee vähän kiinni siihen miten se jakautuu, niin homma toimii ihan hyvin. Siinä on vähän FFX:n ja vähän FFIX:n ratkaisuja mukana sillä pelihahmoilla on omat Folionsa, jotka ovat kuin X:n Sphere Grid ja käyttämällä tiettyä asetta tarpeeksi kauan ja aseen omia ominaisuuksia hyödyntäen, saa kyseisen aseen nimikkotaidon pysyvästi omaan arsenaaliinsa, mikä tuo mieleen FFIX:n tavarasysteemin, mikä tosin oli omasta mielestäni kyseisessä pelissä todella ärsyttävää skeidaa. Tähän kun yhdistetään vielä alkuperäisen VII:n materiasysteemi, niin hahmokehitys on kaikessa monimutkaisuudessaan erittäin toimiva ja hyvin rakennettu sillä materiasysteemi erityisesti rikastaa kokonaisuutta merkittävästi ja tuo toimintaan tiettyjä ratkaisuja, jotka todellakin nostavat pelin toiminnallisessa mielessä aivan uudellen tasolle. Uutena juttuna ovat hahmojen väliset synergialiikkeet, jotka ovat näyttävyydessään todella upeita, käyttävät kahta hahmoa ja ovat paikoin todella suuri valtti taistelussa. Eri liikkeillä on erilaisia hyötyjä, kuten se että Tifa voi käyttää Cloudin miekkaa ponnistaakseen ylemmäs, osuakseen lentäviin viholliseen ja limit break vivahteiset synergia liikkeet taas tuovat mukanaa erilaisia buffeja, kuten mahdollisuuden käyttää parempia limit break liikkeitä. Limit Break systeemi olisi voinut olla paljon parempikin, sillä se on vähän liikaa kiinni synergiasysteemissä ja limit breakien kehittäminen on todella pitkä ja vaikea prosessi. Tämä on eräs asia jota seuraava peli voisi muokata merkittävästi paremmaksi, mitä tulee toimintaan.

Valmiiksi hyvästä taistelusysteemistä on kuitenkin saatu vielä parempi, sillä yksi pelin merkittäviä vahvuuksia monipuolisuuden nimissä on se, että pelissä on tällä kertaa yli tuplasti enemmän pelattavia hahmoja kuin aiemmin, mutta myös tuplasti hahmoja jotka jäävät tukihahmoiksi kokonaisuudessa. Jokainen pelattavista hahmoista toimii hieman eri tavalla muihin verrattuna sillä vaikka hahmot voi karkeasti jakaa niihin jotka lyövät ja niihin jotka "ampuvat" niin pelityyleissä on niin paljon eroa että vaihtelua kokonaisuuteen saa oitis, kun vain vaihtaa hahmoja jota taistelussa käyttää eniten. Cloud on erittäin tehokas lähitaistelija jonka Operator ja Punisher taistelutyylit tarjoavat mukavasti vaihtelua aggressiivisuuden ja voimakkuuden yhdistelyssä. Pelattavien hahmojen joukkoon liittynyt Red XIII (mahdollisesti oma suosikkini) taas käyttää tehokasta yhdistelmää fyysisiä ja maagisia hyökkäyksiä yhdistettynä hänen omaan Vengeance systeemiinsä (lifesteal tila) joka palkitsee parryamisestä ja torjunnasta. Barrett taistelee etäältä minigunilla, mutta toimii myös eräänlaisena tankkina tiettyjen ominaisuuksien ansiosta. Aerith heittelee loistuja etäältä ja on pelin tehokkaimpia tukihahmoja jonka käytössä loitsuista saa todella paljon irti. Tifa taas on lähitaistelija joka käyttää suurta määrää erilaisia liikkeitä ja nopeaan vahingontuottamiseen, eroten ehkä vähiten Cloudista, joka toimii eräänlaisena toimintastandartina pelissä. Myöhemmin porukkaan liittyvät hahmot sitten sekoittavat pakkaa aikanaan. Vaihtelua toimintaan saa heti kun vähän vaihtaa että millä hahmolla pelaa ja vaihtelu toimii nappia painamalla kolmihenkisen ryhmän jäsenten välillä.

 

Nyt se todellinen matka vasta alkaa

 

 

Vaihtoehtouniversumi vai aikasilmukka

Tarinallisessa mielessä ykköspelin tapahtumien jälkeen, muutamat asiat ovat nousseet tämän tarinakokonaisuuden kanssa esille ja yksi niistä on se, että miten kokonaisuus nyt sitten kehittyy ja etenee, mitä muutoksia tapahtuu. Ensimmäisen pelin kanssa todella isoja muutoksia ei oikeastaan ollut ennen loppua, mutta tällä kertaa tilanne on hieman erilainen mitä tulee pelin tarinalliseen etenemiseen ja kokonaisuudessa on muutamia ajatuksia herättäviä osia, joiden kautta iso kokonaisuus voi saada aivan uudenlaisen tason. Vaihtoehtouniversumi lienee se helpoin tapa kuvata tätä remaken tarinakokonaisuutta, mutta se ei ole missään nimessä ainoa.

 

Kohtalon hetket ja muistojen varjot

Tarinallisessa mielessä ei luvassa ole juuri mitään maata mullistavaa mutta samalla tavalla kuin edellisessäkin pelissä, uusia asioita on lisätty peliin ja tuttuja tapahtumia ja lavannettu. Tuttuja tapahtumia tulee vastaan toinen toisensa perään, mutta ei välttämättä samassa järjestyksessä kuin alkuperäisessä pelissä. Peli, kuten edellisen pelin aikaan arvelin, alkaa Kalmista ja päättyy ykköslevyn tapahtumiin, ehkä parhaaseen mahdolliseen tilanteeseen, johon trilogian keskimmäinen peli voi tässä tarinakokonaisuudessa päättyä. Tiettyjä juonikuvioita on mukana myös kakkoslevyltä, sillä kolmas peli sarjassa on pääasiassa loppuhuipennus, mutta mitä ilmeisimmin tietyt juonikuviot joita ei ole vielä tässä vaiheessa voitu vielä käyttää, ovat osana seuraavan pelin tapahtumia. Isona kokonaisuutena pelissä on muutamia vaiheita kun miettii että tämä olisi voitu tehdä toisinkin, tai että tähän olisi sopinut todella hyvin kohtaus sieltä tai täältä, mutta pääasiassa tämä tarinakokonaisuus toimii paljon paremmin, kuin trilogian ykköspelin tarinakokonaisuus.

Siinä missä ensimmäisessä pelissä on monta kohtausta joiden aikana todellakin mietti että nyt on jäänyt käyttämättä valtava määrä potentiaalia. Kuten se että sellikohtaus on supistettu melko surulliseksi uudeksi versioksi ja tietyt tilanteet jotka olivat todella hyviä ensimmäisellä kerralla on muutettu niin paljon että ne eivät enää edes tunnu samanlaisilta. Vastaavaa ei tunnu nyt tulevan vastaan yhtään, vaan kaikki kohtaukset joita itse odotin näkeväni uudella tavalla, oli tehty merkittävästi paremmin, mitä ne olivat alkuperäisessä, eikä se sisin ole muuttunut liikaa, eli tässä suhteessa Rebirth on merkittävästi parempi kuin Remake. Mahdollisen kolmannen pelin, Reimagined, kanssa ei myöskään tule mieleen kovinkaan montaa kohtausta joka vielä puuttuisi ja joita innolla odottaisi, vaan tilanne on enemmänkin se, että miten tarinakokonaisuus saadaan trilogian päätösosassa niputettua toimivasti yhteen. Rebirth onnistuu tekemään erittäin hyvin juurikin ne asiat mitä keskimmäisen osan tarinaa pitääkin tehdä. Se etenee todella hyvää vauhtia, on rytmitetty edeltäjäänsä paremmin ja toteuttaa lähemmäs kaikki parhaimmat kohtaukset paremmin, kuin mitä ne alkuperäisessä olivat. Se myös päättyy ehkä koko tarinan tunnetuimpaan ja voimakkaimpaan kohtaukseen. Silti, kaiken tämän lisäksi, se jättää tiettyä osia kokonaisuudesta kolmannelle pelille, varmistaen että kyseisessäkin pelissä on tilaa tehdä yhtä jos toista.

Koska tarina on ennestään tuttu ja mitään massiivisia yllätyksiä ei juurikaan ole luvassa, on tilanne enemmänkin sellainen, että nyt vain odottaa innolla sitä että mitä tapahtuu seuraavaksi, onko luvassa jotakin aivan uutta lisää ja miten uudet hahmot on toteutettu. Koska peli ei ole täysin avoimenmaailmanseikkailu, pystyy se pitämään tarinallisen rytmityksen hallinnassa erittäin onnistuneesti ja pysyy alusta asti niin hyvin rakennettuna, että tarinaa ei meinaa vain pystyä hidastamaan tai pysäyttämään, vaan jatkuvasti on houkutus katsoa että mitä tapahtuu seuraavaksi ja tämän pelin jälkeen on pelin kolmas osa vaikuttaa entistä lupaavammalta sillä vaikka Remake oli jo todella hyvin tehty peli ja antoi osviittaa siitä että jatko-osalla olisi hyvä alusta kasvaa, on Rebirth paljon parempi ja alustaa monet tilanteet vielä paremmiksi, miltä ne alun perin vaikuttivat. Lopetus on varsin tyypillinen keskimmäisen pelin lopetus ja täytyy sanoa että vaikka peli ei varsinaisesti jätä mitään isoa kesken, niin silti lopuksi tuntuu että tietyt tilanteet ja kuviot olisi voitu avata loppuun asti, tai edes niputtaa vähän paremmin, sillä erittäin eeppisen taistelun jälkeen tulee vähän sellainen olo että jotakin puuttuu, tai että jotakin olisi vielä pitänyt tehdä. Mutta erittäin hyvät lähtökohdat kolmannelle pelille onnistutaan asettamaan ja tarinassa on nyt juurikin sellainen epäilyksen ilmapiiri ja ajatuksia herättävä tilanne jossa kaikki ei ole selvää ja jotakin yllättävää voi vielä tapahtua ennen seuraavaa suhteellisen kiveen kirjoitettua juonikuviota, mikä tulee trilogian päätösosassa sitten aika nopeasti vastaan.

 

Vanhojen tuttujen uudet jutut

Tarinan ollessa tuttu, myös hahmot ovat pääasiassa tuttuja entuudestaan ja remake tilanteessa kiinnostavaa on nähdä että miten hahmot toteutetaan uudella kerralla ja toimivatko hahmot yhtä hyvin kuin ennen. Remaken kanssa tietyt hahmot toimivat merkittävästi paremmin uudella kerralla, mutta tietyt taas eivät. Koska alkuperäinen peli oli PS1:llä, on harppaus aika merkittävä kun verrataan vaikkapa Resident Evil 4:n remakeen. RE4 oli ääninäytelty ja sitä rataa, kun taas FFVII PS1:llä ei ollut ja peliä pelanneilla on varmaan ollut ajatuksia siitä, miltä tiettyjen hahmojen pitäisi kuullostaa. Paikoitellen ääninäyttelyssä on todella osattu tehdä erinomaisia ratkaisuja jotka todellakin tekevät tietyistä hahmoista entistä parempia. Cait Sith on tästä erittäin hyvä esimerkki sillä ääninäyttely on aivan erilainen, millaista odotin ja tekee hahmosta merkittävästi paremman. Vincent taas, no sanotaan heti että Matthew Mercer on ehdottomasti parhaita ääninäyttelijöitä mitä löytyy ja hän olisi se, jonka valitsisin ääninäyttelemään Squall Leonhartia, jos FFVIII:sta tehdään remake. Vincentinä hän toimii erittäin hyvin, ollen juuri sellainen valinta, millainen pitääkin.

 

SPOILER-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Red XIII:n ääninäyttely oli ensimmäisestä hetkestä asti erityisen hyvä, mahdollisesti se Remaken paras. Mutta sanotaan että tässä pelissä kuvaan astuva Nanaki puoli, ei vain toimi, vaan menee aivan väärään suuntaan ja tekee hahmosta merkittävästi erilaisen tietyn pisteen jälkeen ja sitä parempaa ääntä tulee nopeasti ikävä. Ääninäyttelyn rooli korostuu todella merkittävästi juurikin tälläisissä tapauksisa. Red XIII ei enää tunnu siltä miltä hahmon ehdottomasti pitäisi kun ääninäyttely menee niin pielee ja Cait Sith kuullostaa aivan erilaiselta kuin itse ajattelin hänen kuullostavan, mutta hyvällä tavalla.

Eräänalisena vertauksena voidaan ottaa Advent Children elokuva, jossa hahmoa ääninäyttely, erittäin lyhyesti, mutta erittäin hyvin, Liam O'Brian ja remaken ääninäyttelyssä oli paljon samankaltaista fiilistä. Tämä uusi versio kuullostaa niin tavanomaiselta nuorelta animepäähenkilöltä tai vastaavalta, joita on kuullut ehkä vähän liiankin useassa jrpg:ssä. Puhumattakaan että ääninäyttelyn kautta myös hahmon koko olemus kokee merkittävän muutoksen ja Red XIII ei ole enää niin vakava, uhkaava tai kylmän viileä, vaan paljon, koiramaisempi siinä mielessä että hän on leikkisämpi ja rennompi. 

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------SPOILER

 

Rebirth on tyylikkyytensä ja laajuutensa lisäksi myös merkittävästi hauskempi peli mitä aiempi oli. Eri hahmojen keskinäinen sanailu maailman mantuja tallatessa on paikoin todella hauskaa kuunneltavaa ja siihen on syynsä miksi FFVII:n hahmovalikoima on edelleen pelisarjan paras. Hahmot täydentävät toisiaan erittäin hyvin ja koska hahmoja on melko paljon, niin erilaisia persoonia mahtuu mukaan runsaasti. Kaikki saavat tilaisuuden loistaa sillä välillä ryhmä jakaantuu pienempiin kokoonpanoihin jolloin eri hahmot saavat vähän enemmän aikaa keskenään. Myös tietyissä sivutehtävissä yksi hahmo voi korostua muiden yli tavalla tai toisella. Koska mukaan mahtuu todella monenlaista tyyppiä, osataan monimuotoisuutta käyttää erinomaisesti erilaisissa tilanteissa. Yuffien tapauksessa hahmo toimii erinomaisesti vitsinä monissa tilanteissa kun hän saa tietyn ylimielisyytensä jälkeen nokilleen, kun taas Aerith on monesti huvitta lapsellisuutensa vuoksi.

Yksi heikkous jonka itse nostan esille on se, että tälläkin kertaa tulee vastaan tilanne jossa uusi hahmoa esitellään mukaan kokonaisuuteen sellaisessa vaiheessa, että hahmosta ei saada otettua irti vielä juuri mitään. Edellisessä pelissä se oli Red XIII joka ei ollut pelattavana hahmona, vaan lähinnä tukihahmona loppupuolella ja nyt vuorossa on Vincent Valentine, joka saattaa erittäin suurella todennäköisyydellä olla sitten tämän pelin DLC:ssä mukana pelattavana hahmona. Nyt hän toimii sivussa tukihahmona jolla ei harmillisesti päästä pelaamaan ollenkaan. Sama juttu mys Cidin kanssa, kun taas Cait Sith on pelattava hahmo, vaikka tuskin kukaan olisi halunnut nimenomaan pelata hänellä ja niitä on varmasti valtava määrä, jotka ehdottomasti olisivat halunneet pelata Vincentillä. Siinä missä ensimmäisessä pelissä Red XIII oli se jolla pelaamista saatiin odottaa tähän peliin asti, nyt pelattavia hahmoja on kaksi joita saadaan odottaa.

Tarinallisessa mielessä tämä on kuitenkin se oikea ratkaisu sillä vaikka en itse pidä tästä yhtään, niin ymmärrän miksi tähän on päädytty. Vincent ja Cid ovat mukana leikissä kun peli alkaa olla jo loppusuoralla, joten heidän esittelemisensä kokonaisuuteen pelattavina hahmoina olisi ollut melko turhauttavaa suunnittelua, koska heillä olisi päästy pelamaan todella vähän aikaa. Kolmannessa pelissä sitten varmaan päästään oitis asiaan kun Vincentillä pääsee pelaamaan alusta asti ja hänen pelattavuuttaan on ehditti hioa pidemmän aikaa. Red XIII on yksi pelin parhaita pelattavia hahmoja ja huomaa että hahmolla pelaamiseen on oikeasti panostettu. Kolmosella on suuret mahdollisuudet tehdä kaikki vielä paremmin. Tarinallisessa mielessä, kuten pelattavuudenkin suhteen, on lopulta parempi, ettei tähän peliin ole ahdettu mukaan kaikkea mahdollista sillä nyt Red XIII, Barret ja varsinkin Aerith saavat tarinallisesti paljon enemmän tilaa todella kehittyä ja osansa saavat myös Tifa ja Cloud, yhdessä ja erikseen. Jatko-osaan sitten jätetään niin Vincentin, Cidin kuin Yuffienkin tarinat. Se laatu mitä eri hahmoihin on ensimmäisestä pelistä asti saatu, vain korostaa sitä, miten tärkeää on antaa kaikille hahmoille kunnolla tilaa ja vaikka se pelaajia monella tavalla ärsyttääkin, niin pelillisenä kokonaisuutena, nämä ratkaisut hyvin todennäköisesti maksavat kaiken takaisin kun trilogian päätösosaa päästään pelaamaan seuraavan viiden vuoden sisään.

 

Lisää tuttuja summon olentoja alkuperäisestä pelistä, uudella tavalla

 

 

Kohti Loppuhuipennusta FFVII Re-sarjassa

Isossa kokonaisuudessa on vielä useita juonikuvioita ja tarinatilanteita joita ei ole vielä nähty ja jotka toimivat varmasti paremmin juurikin loppupuolella tarinaa. Alkuperäisessä pelissä jokaisella levyllä oli omat kohokohtansa jotka olivat joko erinomaisesti tehtyjä kohtauksia, todella mahtavia pomotaisteluita tai ties mitä muuta. Remake onnistui erityisen hyvin tarjoamaan todella mieleenpainuvan yhteenoton Rufus Shinran kanssa, kun taas Rebirth toteutta Gold Saucer treffit tyyliin alkuperäinen potenssiin kaksi, ainakin. Kolmosessa on muutama asia jotka ovat todella lupaavia sekä pomovihollisten että kohtausten suhteen, mutta siellä on myös muutama selvä ansa paikka, joilla koko kokonaisuutta voidaan nopeasti heikentää.

 

Odotukset kasvavat, mutta luottoa riittää

Final Fantasy sarjan pelien joukossa VII ei ole tarinallaan koskaan erityisesti vakuuttanut, toisin kuin vaikkapa IV, VIII tai XVI, mutta se on ollut kelvollinen, pois lukien useampi aika huono juonenkäänne tai suoraan typerä ratkaisu. Spoilaamatta mitään voidaan sanoa että tietyt juonikuviot ovat erittäin pakotettuja, heikentävät todella hyvien hahmojen kokonaisuutta ja siinä samalla koko peliä, varsinkin tarinallisesti. Mutta se missä VII on ehdottomasti yksi parhaita pelejä sarjassa on juurikin hahmoissa ja niiden käytössä. Varsinkin Red XIII, Vincent Valentine, Tifa Lockheart ja Aerith Gainsborough onnistui varastamaan shown useasti päähahmolta ja sama tyyli on jatkunut tässäkin sarjassa. Yuffien tapauksessa hahmosta on saatu entistä hauskempi kuin aiemmin ja innolla odotan miten hyvin Vincentiä tullaan kolmannessa pelissä käyttämään. Ei liene yllättävää että monet odotukset kolmatta peliä kohtaan ovat melko korkeita.

Eräässä asian Remake asetti riman melko korkealle, nimittäin pomotaisteluissa. Yhteenotot Renoa tai Rufus Shinraa vastaan jäivät todella hyvin mieleen sillä kummassakin Cloud otti yksin mittaa kummastakin, toisesta alkupuolella ja toisesta loppupuolella. Ne olivat lisäksi niitä yhteenottoja joita todella odotin, varsinkin Rufus taistelua joka olisi eräänlainen kohokohti Midgar loppuhuipennuksessa alkuperäisessä pelissä ja remake osui napakymppiin remakessa, vaikka Rufusin asussa olikin liikaa sellaista kikkailua, joka on vähän liiankin tyypillistä tietyissä japanilaisissa produktioissa. Rebirthillä on eräs valtti, jota ei tässä voi mainita spoilaamatta useampaa osaa pelistä, mutta pomotaisteluiden kanssa tilanne on pelien kesken melkolailla tasan mitä tulee laatuun, mutta tällä kertaa parilla tavalla on osattu nokittaa juuri oikein. Lopputaistelun suhteen, Rebirth voittaa melko selvästi, sillä tällä kertaa lopputaistelusta on saatu entistä eeppisempi ja tapa jolla alkuperäisen pelin ehkä tunnetuin kohta on tehty uudestaan, on aivan omaa luokkaansa. Myös summon olentojen kanssa ykkönen myös toimi rimaa asettaen, mutta tässä kohtaa tilanne on suhteellisen tasainen, sillä tietyt olennot tekevät paluun, mutta sitten on myös uusia. Bahamut oli joka tapauksessa Remakessa yksi parhaita versioita hahmosta pitkään aikaan, eikä Arisen versio nyt iske samalla tavalla, mutta on aika uskollinen, vaikkakin erittäin onnistuneilla tavoilla uudenlainen versio se Neo Bahamutille ja kolmosessa aivan varmasti on jonkinlainen versio Bahamut ZEROsta.

Eräs asia mikä merkittävästi lisää myös uskoa jatkoon, ja jota en ole korostanut tarpeeksi, ovat erilaiset minipelit. Ykkösessä niitä oli useampi ja osa oikein hyviä. Nyt määrä on merkittävästi suurempi, sillä erilaisia mininpelejä on useamman pelin tarpeisiin ja valtaosa niistä on toteutettu esimerkillisesti. Joukossa on niitä oikeasti huonojakin, mutta ne ovat todella satunnaisia, kun valtaosa vastaantulevista minipeleistä on tehty erittäin hyvin. Vaihtelua on merkittävästi ja laadukas toteutus on läsnä jatkuvasti, sillä oli tyyli minipelissä minkälainen hyvänsä, pelin pelaaminen on helppoa ja ohjattavuus toimii erittäin hyvin, mikä ei ole ollut FF sarjassa mikään itsestäänselvyys, sillä FFX esimerkiksi pudotti pallon tällä saralla todella pahasti. Tässä minipelitouhussa tulee mieleen Kingdom Hearts sarjassa, jossa minipelejä on myös varsinkin KH3:ssa tuotu kokonaisuuteen todella paljon. FFVII Rebirth saattaa kuitenkin olla Square Enixin peleistä sekä, joka toteuttaa juurikin minipelit paremmin kuin yksikään toinen peli ja jos jatko-osa onnistuu pitämään saman laadukkaan ja monipuolisen toteutuksen suurella variaatiolla, voi se hyvinkin onnistua pistämään vielä paremmaksi, mahdollisesti jopa kaikilla osa-alueilla.

Tämäkin peli todennäköisesti saa jonkinlaisen lisäsisältöpaketin, ihan kuin Remakekin sai ja päästiin siinä sitten pelaamaan Vincentillä tai ei, kyllä se tälläisen pelin tapauksessa olisi aika lupaava tapaus. Voidaan nimittäin sanoi että aika monia asia mikä tässä pelissä on loppupuolella tullut osaksi kokonaisuutta, olisi todella monessa muussa pelissä lätkäisty erikseen ostettavaksi lisäriksi.

 

Final Fantasy VII Reimagined (Remake Part 3)

FFVII Remake osa 3, mistä itse käytän nimitystä Reimagined kunnnes virallinen nimi mainitaan, ilmestynee tällä tahdilla mahdollisesti joskus 2028-2029, riippuen missä vaiheessa sen kehitys on, kuinka pitkä se on ja mitä kaikkea muuta Square Enixillä tapahtuu. Mikäli suunta on sama kuin näiden kahden pelin kanssa, niin tulee seuraava ja viimeinen osa Remake trilogiaa olemaan erittäin vahva kokonaisuus. Se on tietysti ihan täysi kysymysmerkki että mitä pelissä tulee tapahtumaan sillä nyt tarinassa on tehty useita muutoksia. Osa on suoria lisäyksiä ja osa suoria karsintoja, mutta sitten on niitä muutoksia jotka ovat viemässä kokonaisuutta parempaan suuntaan ja yhdistämässä siihen sellaisia asioita, jotka muutoin olisivat kokonaan erillään kaikesta.

Kun miettii että mitä kaikkea Rebirth tekee paremmin kuin Remake, niin helppo vastaus on että: Kaiken. Pelissä on erittäin laaja ystävyys-systeemi, joka määrittää erään Gold Saucer osuuden pelissä, mikä on merkittävästi isompi juttu kuin Remaken yksi pätkä jossa valitaan joko Aerith tai Tifa. Sitten on minipelit joita on valtavasti, osa ei erityisen hauskoja pelata ja pakko on jos haluaa kaikki Dark Matter aineet ja sitä kautta kaikki parhaat tavarat. Mutta suunta on laadullisesti ja määrällisesti ollut ylöspäin aiemmasta. Sitten on iso liuta pomotaisteluita jotka selvästikin ovat nyökkäyksiä aiemman pelin suuntaan. Pointtina on se, että jos kolmonen haluaa vielä pistää paremmaksi, niin oikea vastaus ei ole mennä isommaksi, vaan hiotummaksi. Rebirth on tehnyt lähemmäs kaiken oikein ja lopulta kyse onkin siitä, että mitä se ei ole tehnyt oikein ja mitä jatko-osa voisi parannella. Limit systeemi on yksi jota voisi hioa, crafting systeemi menee lopuksi todella naurettavaksi vaatimuksissa ja minipelien kanssa myös aletaan vaatimaan melkoista virheettömyyttä suorituksissa. Ehkä suurin synti on kuitenkin se, että tietyt osat kokonaisuutta on lukittu Hard pelitilaan, mikä on tuttu juttu aiemmasta pelistä ja edelleen melko k-päinen veto. Pääasiassa kolmas peli voi näitä asioita hioa ja alkaa nojaamaan enemmän ja enemmän siihen, että pelin pitäisi tarinallisessa mielessä vain korottaa panoksia ja viedä tietyt kuviot seuraavalle tasolle ja tietyt maaliin asti. Niin ja... tuoda mukaan taas pari uutta pelattavaa hahmoa.

Loppuhuipennus nyt tulee olemaan joka tapauksessa enemmän kuin kovan paineen alla, sillä tämä peli, päättyi hyvin pitkälti sillä tavalla millä itse ajattelin sen päättyvän, vaikka itse olisinkin tehnyt tietyt asiat aivan eri tavalla ja lisännyt jopa panoksia samalla. Tarina olisi sen jälkeen ollut aivan uudella tasolla. Kohtaukset johon alkuperäisen pelin ykköslevy loppui, olivat enemmän kuin osuva tapa lopettaa tämä osa ja kolmannessa pelissä on varmasti samanlaisia tapahtumia, mitkä toimivat erityisesti alkuperäisessä pelissä. Nyt tosin on mahdollisuus tehdä lopputappelu entistä paremmin ja todella antaa Sephirothille niin eeppinen loppuhuipennus, kuin videopelihistorian paras roistohahmo ansaitsee.

Kutsutaan kolmatta peliä millä nimellä tahansa, niin toivottavasti se noudattaa, tätä re-make, re-birth tyylistä nimeämistä ja itse kutsun sitä peliä niin kauan nimellä re-imagined, kunnes virallinen nimi julkaistaan, mahdollisesti tuossa 3,5 vuoden kuluttua, jolloin on mahdollisesti vielä jäljellä puolesta vuodesta vuoteen, ennenkuin peli saa virallista julkaisuaikaa.

 

Red XIII on helposti yksi parhaita pelattavia hahmoja

 

Yhteenveto

Final Fantasy VII: Rebirth on juurikin sellainen jatke Final Fantasy VII Remakelle, jollainen sen pitääkin olla. Pelin heikkoudet ovat aika pienimuotoisia ja monesti liittyvät asioita, joita peliin ei syystä tai toisesta saatu, voitu, viitsitty tai haluttu laittaa mukaan, sekä tietyt asiat joita itse olisi todellakin halunnut tehdä toisin. Toisena pelinä sarjassa, se on kuitenkin todella esimerkillinen tapaus. Pelattavaa on paljon enemmän kuin aiemmin, vaihtelua on tuhottoman paljon ja kohtaukset toistensa perään on toteutettu erittäin laadukkaasti ja tarinankerronta on huipussaan. Pelattavat hahmot saavat todella kiitettävästi tilaa kehittyä ja yleinen rytmitys on huipputasoa. Toiminta on erityisen hyvin tehty ja vaikka se on pääasiassa samanalista kuin aiemmin, uudet hahmot tuntuvat aivan uusilta pelkästään pelattavuudessaan ja muuttujia on myös tuotu toimintaan mukavasti.

Rebirth on esimerkillinen keksimmäinen osa trilogiaa sillä se tekee pääasiassa kaiken paremmin mitä edeltäjänsä teki ja luo erittäin hyvin pohjan jatko-osalle, johon rakentaa. Alkuperäiseen verrattuna pelissä osataan käyttää todella ansioituneesti hyväksi kaikkea tuttua ja turvallista, mutta samalla uskalletaan myös kokeilla yhtä ja toista.

Mahtava kokonaisuus ja ehdottomasti vuoden 2024 parhaita pelejä ja oman sarjansa parhaimmistoa.

 

+ Tyylikkyys, tarinassa, hahmoissa ja toiminnassa

+ Tarinan ja pelattavuuden rytmitys

+ Laajuus ja monipuolisuus

+ Tutut hahmot ja tutut tilanteet uudella tavalla

+ Toiminta ja erilaiset pelattavat hahmot

 

- Ne tietyt asiat jotka jäävät puuttumaan

- Limit Break systeemi ja tietyt muut pikku jutut

- Chadley

 

Arvosana: 9,3

 

Mestariteos

 

Pelisarjansa parhaimmistoa ja vuoden 2024 parhaimmistoa