Arvioista osa väkisinkin jää sen verran unholaan, että niitä ei tule missään kohtaa liitettyä osaksi jotakin sattuma-arviolistaa, joko siksi että ne eivät vain sovi mihinkään, tai siksi että niistä ei keksi tarpeeksi sanottavaa. Tosin sitten on niitä arvioita jotka ovat päätyneet osaksi sattuma-arvioita, vaikka niistä olisikin keksinyt vähän enemmän sanottavaa.
Irtoarviot ovat sattumia sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä ne ovat kokoelma joskus kirjoitettuja arvioita jotka eivät ole missään vaiheessa olleet sopivia osaksi julkaisua. Osa näistä on sellaisia että ne ovat olleet ihan tarkoitus liittää osaksi sattumia, mutta sitten samanlaisia pelejä ei ole tullut tarpeeksi vastaan, minkä vuoksi ne sitten lopulta ovat jääneet sivuun.
Koska kyse on nyt vain kasasta sattumia, niin niillä ei välttämättä ole mitään merkittävää yhteistä. Paitsi varmaan se, että niistä ei ole keksinyt mitään tarpeeksi tähdellistä sanottavaa jotta ne olisivat arvio itsenäisesti, tai, paljon todennäköisempää, ne eivät ole sopineet osaksi muita sattumia.
Uuden vuoden kunniaksi kaikki arviot jotka on jossakin kohtaa kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on nyt niputettu joko tähän, tai yhteen useammasta kokoelmasta jotka ovat jo valmiita mutta joita ei kaikkia viitsinyt tähän änkeä.
Valloittajat lähtevät kilon paloina
Paha Pohjoinen
PlayStation Plus: Premium
Bad North
Tämä on yksi niitä pelejä joka on hyvin simppeli, mutta kasvaa edetessään. Erityisen monimutkaiseksi peli ei muutu ja toimii parhaiten sellaisena pienenä ajantappoviihteenä, koska paljoa opeteltavaa pelissä ei ole. Tästä syystä siitä ei hirveän paljoa sanottavaakaan meinaa keksiä, mutta hyvä peli on kyseessä joka tapauksessa.
Viikingit saapuvat ja valloittavat, tuo kuolevat
Pelissä ei ole mitään erityisempää tarinaa, päähahmoa tai muuta vastaavaa jota tarinakampanjapeleissä yleensä on, tai jollaisia löytyy peleistä joita itse yleensä pelaan. Pelissä on kampanja, mutta se on lähinnä rakenteellinen ratkaisu joka pitää pyörät pyörimässä. Syy on siinä, että tämä ei ole sellainen peli, vaan Bad North on enemmänkin simppeli ajantappopeli jossa idea on simppeli, pelattavuus on yksinkertainen ja pelimekaniikat ovat helposti opittavia. Mutta Bad North ei ole mikään helppo peli, vaan meno muuttuu pelin edetessä kokoajan haastavammaksi kun vihollisille tulee enemmän varusteita, heitä tulee suuremmissa määrin ja pelaajan käytössä olevat taistelijat voivat kuolla lopullisesti, mikä korostaa merkittävästi sitä, miten paljon taktiikkaa kokonaisuuteen kuuluu ja miten vaikeaksi se pitkässä juoksussa muuttuukaan.
Peruspelirakenne on simppeli. Pelaajalla on useampi komentaja joka kuuluu yhteen kolmesta sotilasluokasta. Taistelijat kantavat miekkoja ja kilpiä minkä vuoksi ovat hyviä lähikontaktissa. Keihäsjoukot taas ovat puolustajia jotka pystyvät hidastamaan vihollisten etenemistä luodessaan seiväsrintaman. Kolmantena taas ovat jousiampujat jotka ovat erittäin tehokkaita pitkällä matkalla, mutta ovat lähikontaktissa nopeasti poissa pelistä. Jokaisella joukolla on omat erikoisominaisuutensa joita käyttämällä voi tasoittaa tilannetta. Miekkamiehet pystyvät hyppäämään korkeammalta alas, tehden massiivista vahinkoa. Jousiampujat voivat vapauttaa nuolisateen yhteen paikkaan ja keihästäjät taas voivat suorittaa rynnäkön. Jokaista kompaniaa voi vahvistaa tehostamalla jotakin ominaisuutta, mitä kautta heistä tulee tehokkaampia. Lisäksi pelistä löytyy erikoisesineitä jotka tuovat mukanaan lisää tehosteita.
Pelin edetessä pelaajan tarkoitus on suojella erilaisia saaria vihollishyökkäyksiltä. Joillakin saarilla on omat komentajansa jotka saaren pelastuessa liittyvät pelaajan armeijaan, kun taas toisilla saarilla on arvoesineitä, joilla voi tehostaa edelleen jotakin tiettyä joukkoa. Suorittamalla saaria saa kultaa, jolla sitten tehostetaan joukkoja, joten kaikkien saarien pelastaminen/valloittaminen on suotavaa jotta saa mahdollisimman paljon resursseja. Joukot kuitenkin väsyvät taistelussa minkä vuoksi ajoittain voi joutua valitsemaan tietyn saaren toisen sijaan, sillä joukkojen lepääminen kuluttaa aikaa ja uhka-aalto lähestyy, jolloin tietyillä saarilla ei voi enää käydä ja mahdolliset resurssit ovat menetetty. Vastarinta on myös tietyissä paikoissa merkittävästi suurempi kuin toisissa, mutta niin on palkkiokin. Saarilla on erilaisia rakennelmia joita viholliset yrittävät tuhota. Mikäli kaikki rakennukset pelastuvat, saa enemmän kultaa ja sitä kautta pystyy kehittämään joukkojaan nopeammin.
Suuri Pohjansota
Saaret joilla taistelut käydään ovat melko pieniä ja simppeleitä, mutta pelin edetessä ne kasvat ja samoin niissä olevien muuttujien määrä ja vihollisten armeijan koko. Saarissa on korokkeita, rakennuksia, rantoja ja kulkuteitä joita nousta ja laskeutua. Kun rantoja on useampi ja taloja on useampi, joutuu joukkoaan oitis hajoittamaan ympäri saarta, ja koska käytössä on rajallinen määrä sotilaita, on erittäin tärkeää valikoida monipuolinen joukko erilaisia sotilaita. Jousiampujat ovat tehokkaita korkeilla paikoilla, joten niitä olisi hyvä olla ainakin yksi kompanja, kun taas taistelijoiden kanssa yksi ei usein riitä. Vihollisiakaan ei heit näe, vaan he saapuvat laivoilla usvasta ja koska näkyvyys on rajallinen, pitää joukkojaan olla valmiina siirtämään varsin äkkiä, jos viholliset alkavat lähestyä toisesta suunnasta. Koska jokainen komenta joukkoineen väsyy, pitää aina välillä huilata ja tällöin voi joutua tyytymään varareserviin. Mikäli pelaajalla on suuri määrä komentajia, voi muut laittaa töihin kun muut huilaavat, mutta lopulta on pakko lopettaa kierros ja edetä saarissa eteenpäin.
Pelin haaste kasvaa hyvää vauhtia, mutta tietyn rajan jälkeen voi taistelussa joutua aika koville. Eräs asia mikä merkittävästi vaikeuttaa peliä, on se, että jos komentaja kaatuu taistelussa, ei hän herää enää. Tällöin kyseinen kompania on menetetty täysin ja sitä ei voi enää käyttää. Tämä kannustaa todellakin pitämään huolen siitä että pelissä on jatkuvasti hereillä, koska pitkälle kehitetyn joukon menettäminen on kova paikka ja käy hyvin kalliiksi. Heikentyneitä joukkoja voi täydentää tietyissä rakennuksissa, jolloin menettyjä sotilaita saa takaisin saaren aikana, mutta tällöin osa miesvahvuudesta on kuitenkin hetken pois ja sen on syytä olla se hetki, kun vihollislaivat eivät ole vielä maissa.
Peli onnistuu tekemään tästä varsin simppelistä rakenteesta aika koukuttavan ja pelin veikeä ulkoasu sopii tähän erittäin hyvin. Ulkoisesti peli on hyvin yksinkertainen ja tuo mieleen eräänlaiset legot tai vastaavat sotilaslelut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Todella verinen tyyli taas on erittäin hyvä tyylilisä kokonaisuuteen ja saa pelin tuntumaan oitis hienommalta. Kyllähän sitä pienenä erilasilla leluilla leikittään vaikka ja mitä ja kuviteltaan yhtä ja toista, mistä tämä peli ottaa tyylillisesti erittäin hyvän kopin. Omassa genressään Bad North toimii hyvin ja vaikka iso kokonaisuus onkin todella itseääntoistava paikoitellen ja haasteellisesti peli alkaa tietyn pisteen jälkeen tuntua enemmän turhauttavalta kuin mielekkäältä, niin kaikessa yksinkertaisuudessaan paketti pysyy hyvin kasassa.
Yhteenveto
Bad North on hyvin tehty ajantappopeli hienolla ulkoasulla ja verisellä tyylillä. Pelattavuus on simppeliä, mutta samalla myös taktisella tavalla hyvin tehtyä pelattavaa. Vaihtelua on vähäisesti, mutta peli kehittää omia elementtejään hyvin ja vaikka se tietyn pisteen jälkeen alkaakin mennä usein turhauttavaksi, niin se on hyvää viihdettä lyhyisiin sessioihin, tai pidemmäksikin aikaa.
+ Verinen tyyli
+ Veikeä ulkoasu
- Vähäinen vaihtelu
Arvosana: 7,0
Loistava
Kaukametsän pakolainen
Sukupuutto on Ikuinen
PlayStation Plus: Premium
Endling: Extinction is Forever
Yksi näitä pelejä joka ei ole millään tavalla entuudestaan tuttu ja joka tuntui tulevan plussaan lähestulkoon heti ilmestyttyään. Ideallisesti simppeli ja muutamilla toimivilla tavoilla kiinnostavaksi tehty tarina kettuemosta ja tämän poikasista ihmisten armoilla.
Kettujen matka
Pelin alussa kettu pakenee tulipaloa pesälleen. Seuraavaksi kettu metsästää ruokaa pennuilleen joihin pelaaja saa oitis astetta isomman siteen, koska voi vapaasti muokata sitä, miltä nämä pennut näyttävät. Tästä eteenpäin kettuemon tavoite on simppeli, pitää pentunsa hengissä ja etsiä yksi pentu, jonka ihminen on napannut. Tästä alkaa loputon kierre jossa öisin kettu poistuu pentuineen pesästä etsimään ruokaa jotta pennut selviävät, sillä päivittäin pennut tarvitsevat ravintoa ja suojelua pedoilta. Emon taas tulee varoa ihmisten ansoja ja vielä enemmän, ihmisiä.
Asetelmaltaan tämä peli on erilainen kuin monet muut pelit joita on tullut vastaan. Se on ehkä lähimpänä peliä WolfQuest. Tässä pelissä vain siirrytään suoraan siihen pentueen hoitamiseen ja kokonaisuus on paljon suoraviivaisempi, graafisesti parempi ja muutenkin helpompi ja selkeämpi. Tämä ei tee tästä pelistä oitis parempaa, mutta se tekee siitä helpomman lähestyä ja muutenkin peli tuntuu viimeistellymmältä. Idea ei ole suoraan huono ja siinä on puolensa. Pelissä on todellisia seurauksiakin joita ei aluksi välttämättä edes tajua ja pelin edetessä muuttujia tulee lisää ja kokonaisuus monimutkaistuu ja muuttuu merkittävästi haastavammaksikin.
Selviytymistaistelu ihmisen jaloissa
Kettupelinä Endling on ihan hyvä ja pelattavuus on hyvin toteutettu. Muuttujia ei ole aluksi paljoa, mutta niitä tulee pelin edetessä lisää. Pelin varsinainen läpäiseminen ei ole erityisen haastavaa, mutta mukana on valtava määrä lisähaasteita joiden kanssa pelistä saa merkittävästi haastavaman kokonaisuuden. Pelattavuus pysyy melko simppelinä ja kyse on paljon enemmän pelaajan omasta ympäristön huomioimisesta, jotta ruokaa löytyy tarpeeksi ja ketut ehtivät pesälleen ajoissa. Peli ei ole erityisen pitkä ja se on paikoin rytmitetty vähän heiluvasti. Välillä vastaan tulee todella hyvin tehtyjä hetkiä ja sitten välillä tuntuu että oikeastaan mitään ei tapahdu. Tapa jolla peli kehittyy, toimii todella hyvin sillä kaikki alkaa umpimetsässä, mutta etenee aivan erilaiseen ympäristöön varsin nopeasti ja samalla tulee vastaan lisää haasteita.
Isompaa vaihtelua pelissä ei ole luvassa ja kyse on paljon enemmän tunnelmasta ja sen rakentumisesta. Pelissä on paljon sanatonta tarinankerrontaa jota ei välttämättä isommin edes noteeraa, mutta joka samalla aikaa onnistuu erinomaisesti viemään kokonaisuutta eteenpäin. Pelkästään se mitä metsän ympärillä tapahtuu on tehty erittäin hyvin. Muutenkin sellaiset aika pienet asiat toimivat pelissä todella hyvin ja onnistunut oitis tekemään tietyistä hetkistä paljon parempia. Joskus kyse voi olla eräänlaisesta sivutehtävästä ja toisessa kohtaa siitä, mitä taustalla tapahtuu. Pelissä on paljon automaatiota eikä pelaajan tarvitse mikromanageroida ihan kaikkea. Jos löytää ruokaa, riittää että sen pudottaa maahan ja pennyt syövät sen. Pennut myös seuraavat emoaan todella hyvin, kunhan vaaroja ei tule vastaan.
Kokonaisuutena Endling onnistuu oikein hyvin kertomaan eläintarinan monilla hyvillä, varsin pienillä hetkillä ja jatkuvalla tarinalla jossa on omat dramaattisetkin hetkensä. Peli etenee varsin suoraviivaisesti tiettyjä polkuja pitkin, mutta pelin edetessä myös nämä polut muuttuvat sokkeloisemmiksi ja selviytymistaistelusta tulee sitäkin kautta oitis haastavampaa.
Yhteenveto
Endling vaikuttaa pulmapeliltä, mutta siinä ei ole juurikaan pulmanratkontaa, vaan enemmän kyseessä on selviytymispeli jossa on tarkoitus hankkia ravintoa ja sitä kautta pitää pennut hengissä, samalla kun ympärillä tapahtuu. Haasteita tulee lisää pelin edetessä mutta erityisen haastava peli ei ole kyseessä, ellei sitten havittele trophyhaasteita. Tyyli pelissä on oikein hyvä, mutta kokonaisuutena asetelma ei ole se koukuttavin, vaikka siinä onkin omanlaistaan tyyliä.
+ Ulkoasu
+ Pienet asiat
- Rytmitys
- Vähäinen vaihtelu
Arvosana: 6,0
Hyvä
Laitetaan harmaat aivosolut töihin
ABC Murhat
PlayStation Plus: Premium
Agatha Christie's: Abc Murders
Hercule Poirot murhamysteeri joka on entuudestaan tuttu ennen pelin pelaamista. Tämä on helposti yksi parhaita Agatha Christie dekkareita joita on vastaan tullut ja siksi on kiinnostavaa katsoa että miten se kääntyy pelimuotoon. Hercule Poirot nyt ei salapoliisina ole millään tavalla parempi kuin Sherlock Holmes, mutta pelimuodossa tilanne voi olla aivan toisenlainen. Lisäksi ehdin pelata tämän pelin läpi vähän ennen kuin se poistui PS Plussasta.
Fiksu viiksivallu vai iso aasi?
Kun tupakkakauppias murhataan ja Hercule Poirot saapuu avustamaan Scotland Yardia tapauksen tutkinnassa, saamansa kirjeen provosoimana, alkaa nopeasti avautua astetta isompi tapaus jossa ovela rikollinen härnää Poirotia aina etukäteen. Lisäksi murhapaikalta löytyy aina murhaajan merkki, ABC kirja jonka inspiroimana ensimmäisen murhatun nimi kirjaimet ovat AA ja murha on tehty paikassa, joka niin ikään alkaa A kirjaimella. Kaava alkaa muodostua ja Poirot uppoutuu tapaukseen laittaen harmaat aivosolut töihin.
Vaikka peli ulkoisesti tuokin mieleen Telltalen tyylin, ei tässä pelissä ole merkittävästi väliä, mitä milloinkin sanoo tai tekee, kunhan aina löytää kentistä kaikki tarvittavat johtolangat joilla sitten tehdä tulkinta tapahtumasta erilaisten huomioiden pohjalta. Pelissä on keskusteluja joissa Poirot voi tehdä tiettyjä huomioita, tarjota teoriointia tai esittää kysymyksiä jotka mahdollisesti auttavat sitten selvittämään tapauksen.
Valtaosa pelin saavutuksista on eräänlaisia viiksiteemaisia, selvästi Poirotin melko omanlaisten viiksien vuoksi ja pelaaja pystyy pelissä myös kerryttämään ego pisteitä tekemällä erilaisia Poirotmaisia asioita, kuten siistimällä viiksiään peilin edessä. Näille ei tosin tee mitään, tai itse en ainakaan huomannut että niillä tekisi mitään, ellei oman egon buustamista lasketa. Mikäli tarina ja sitä kautta loppuratkaisu on tuttu, kuten omalla kohdalla on, voi vaihteeksi pyrkiä tekemään kaiken väärin ja katsomaan että miten iso aasi Poirot oikeasti onkaan, sillä itse en ole tästä hahmosta koskaan pitänyt samalla tavalla kuin Sherlock Holmesista, jolla on myös omalaatuisuutensa. Vaikka Poirotista tekisinkin melkoisen aasin, niin se ei kuitenkaan lopputulosta merkittävästi muuta. Oikea syyllinen löytyy aina ja kahdella lopetuksella on melko pienet erot, jotka nekin johtuvat yhdestä päätöksestä loppupuolella.
Täytepulmia ja huonoa optimointia
ABC Murhat on todella uskollinen alkuperäiselle tarinalle, mutta se ei tee tästä erityisen hyvää peliä, koska mukaan on selvästi täytynyt ahtaa melko suuri määrä selvää täytettä. Tämä täyte ilmenee erilaisina pulmina joissa täytyy joskus rakentaa palapeliä, selvittää numeroyhdistelmä tai käännellä palasia jotta kuva muodostuu. Näissä pulmissa on kyllä vaihtelua, mutta se tarkoita että ne olisi tehty hyvin, sillä joka tapauksessa tuntuu että pulmat ovat pelin huonointa materiaalia ja tiettyjä mukamas nokkelia lisiä pelattavuudessa, kuten esineiden muuttamista, käytetään ehkä kerran pelin aikana. Tämän lisäksi peli ei pysty etenemään ennenkuin kaikki tarvittavat palaset päättelytehtäviin on kerätty, mikä tarkoittaa että paikoitellen alueet pitää tutkia todella tarkasti, vaikkakaan erilaisia esineitä ja kohtia kentissä ei ole niin suurta määrää kuin monissa seikkailupeleissä.
Ehkä eniten tässä paketissa kuitenkin ärsyttää se, miten huonosti peli on optimoitu PS4:llä. Todella monissa dialogipätkissä peli katkeaa ja siirtyy seuraavaan pätkään, vaikka hahmon puhe olisi vielä kesken, mitä tapahtuu todella paljon koko pelin ajan, eikä sattunaisia kertoja. Tämän kun yhdistää siihen, että peli tuntuu etenevän pelattavuudessa todella hitaasti, ei tee kokonaisuudelle mitään palveluksia. Poirot taapertaa hitaasti, myös nopealla askelluksella ja kenttien siirtyminen on niin ikään melko verkkaista. Tämä nyt ei ole aivan tavatonta muihin seikkailupeleihin verrattuna, mutta ABC Murhat tuntuu siltä, että se on tarkoitettu PC peliksi ja käännetty konsolilla melko huteralla ja hätäisellä tavalla.
Hercule Poirot aiheisia pelejä en ole oikeastaan muita pelannut, kun taas Sherlock Holmes pelejä olen useitakin ja nämä pelit noudattavat tiettyjä samoja ohjenuoria, eli pulmapainotteista lähestymistapaa ympäristön tutkimisella jotta löytyy se yksi asia X, jolla pääsee eteenpäin. ABC Murhat on melko lyhyt pelit, eikä mitenkään erityisen yllättävä pelimuodossa, kuten ei alkuperäinenkään tarina, mutta ainakin se on rakennettu todella hyvin ja pelissäkin osataan ottaa hienosti huomioon ne pienet yksityiskohdat jotka todella auttavat luomaan hyvän dekkarin. Mutta pääosan ajastaan peli ei ole erityisen hyvä, ellei sitten satu todellakin pitämään pulmanratkonnasta, koska siihen peli tuntuu tähtäävän enemmän, kuin murhamysteerin selvittämiseen, vaikka focus pitäisikin olla toisin päin.
Yhteenveto
ABC Murhat on tarinana oikein hyvä, mutta pelimuodossa se ei ole sieltä parhaasta päästä, varsinkaan toteutuksessa. Mukana on hyviä ideoita päättelytehtävistä ja tutkimuksista alkaen ja ympäristön tutkiminen on tärkeä osa kokonaisuutta seikkailupelihengessä mutta tätä kaikkea on täytetty lähemmäs tarpeettomilla pulmilla. Jos tarina ei ole ennestään tuttu, voi tästä saada irti vähänä enemmän mutta tälläisenään kokonaisuus on melko samalla tasolla kuin valtaosassa Sherlock Holmes peleistä, mutta toteutus ei ole yhtä hyvä eikä päähahmo ole yhtä hyvä. Melko mitäänsanomaton fiilis tästä jää niistä tietyistä huippukohdista huolimatta.
+ Hyvä salapoliisitarina lähtökohtana
+ Hieman pelaajan valintojen vaikutuksia
+ Graafinen ulkoasu on oikein hieno
- Turhat pulmat täytteenä
- Dialogin loppupäät usein katkeavat kesken
- Hitaus pelattavuudessa
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Jatko-osan sijaan, ensin tulee esiosa ensimmäisen pelin tapahtumille
Elämä on outoa ennen myrskyä
PlayStation Plus: Premium
Life is Strange: Before the Storm
Life is Strange pelisarja on heittelehtinyt melkoisesti sillä siinä missä ensimmäinen oli erittäin onnistunut kokonaisuus, oli kakkonen valtava tasollinen romahdus ja yksi huonoimpia tarinallisia pelejä. True Colors oli sitten taas parempi ja tämä peli ilmestyi jossakin kakkosen ja True Colorsin välissä, joten on kiinnostavaa nähdä, että onko tämä peräti paras peli sarjassa, vaiko vain heikko jäljitelmä ykkösestä, sillä Before the Storm on tarinallisesti esiosa ykköspelin tapahtumille.
Ennen Maxin seikkailua, kun kuolemaan tuomitut ystävystyivät
Alussa oli Chloe ja Max, sitten Max muutti pois ja nyt on enää Chloe. Max tulee myöhemmin takaisin, mutta sitä ennen Chloe ehtii tutustua Rachel Amber nimiseen tyttöön, ystävystyä tämän kanssa ja lopulta menettää tämän, mikä johtaa lopulta syöksykierteeseen, mikä taas johtaa Chloen kuolemaan, tosin pelaajan valinnasta riippuen, mutta itselle oli selvä valinta, että Chloen on kuoltava ja Arcadia Bayn on selvittävä. Chloe ei alunalkaenkaan ollut niin hyvä hahmo että hänen takiaan olisin luopunut kaikista muista. Before the Storm sijoittuu, nimensä mukaan aikaan ennen myrskyä, jonka Max myöhemmin aiheuttaa taikavoimillaan. Tarina keskittyykin täysin Chloen ja Rachelin suhteeseen, joka on yksi iso tekijä Chloen tarinakaaressa ensimmäisessä pelissä ja myös yksi iso osa taustatarinaa. Tavallaan kaikki mitä tässä pelissä tapahtuu on vain pohjustusta sillä päänäytökselle, eli Maxin seikkailulle. Chloen ja Rachelin kohtalot on jo kirjoitettu kiveen, mutta esiosilla on kuitenkin mahdollisuus tehdä jotakin mikä yllättää, vaikuttaa ja todellakin toimii. Kingdom Hearts: Birth by Sleep on siitä vahva todiste.
Tarina alkaa muutamaa vuotta ennen Maxin paluuta kotiin. Chloe on nuori aikuinen joka suree isänsä kuolemaa, kapinoi äitinsä uutta miesystävää vastaan, on jatkuvasti ongelmissa koulussa ja on sekaantunut huumeisiin. Kun hän sitten ystävystyy monin tavoin omaan vastakohtaansa Rachel Amberiin, käynnistyy tapahtumaketju jonka aikana Chloe alkaa löytyy itseään, samaten kuin huomata että Rachelissa on myös kapinallinen puoli, eikä tämän kiiltokuvaelämä ole ihan sitä, miltä se paperilla vaikuttaa. Kolmeen episodiin jaettu tarina seuraa näiden kahden aikuistuvan teinin ystävyyttä ja seikkailua joka lopulta on enemmän taustatarina Rachel Amberista, kuin mistään muusta. Chloe nyt vain sattuu olemaan se pelisarjaa pelanneille tuttu hahmo, jonka kautta tätä tarinaa käydään läpi. Kyllähän Chloen tarinaa siinä samalla rikastetaan, mutta loppuviimeksi Before the Storm tuntuu venytetyltä lisäsisällöltä ensimmäiseen peliin. Tosin tässä pelissä esitellään ensimmäistä kertaa Steph Gingritch, joka on sivuhahmona True Colorsissa.
Tarinan kerrontaa ilman yliluonnollista
Life is Strange sarjassa magialla on ollut aina iso rooli, tai sanottaisiinko paremminkin, magialla tulee olemaan iso rooli, sillä Before the Storm ilmestyi ennen Life is Strange 2 peliä, jossa yliluonnollisuus nousi taas suureen osaan. Max pystyi kelaamaan aikaa taaksepäin ja lopulta matkustamaan ajassa varsin kauas. Daniel käytti psykokinesiaa ja Alex kanavoi tunteita. Chloella ei ole mitään tälläistä, mutta siinä missä Max otti valokuvia ja Sean piirsi kuvia, tägää Chloe graffiteja. Tämä on yksi niitä kivoja pieniä lisiä joka on hillittyä, mutta toimii silti, vaikkakin se on myös hyvin pienimuotoista, kuten lähemmäs kaikki muukin tässä kokonaisuudessa, mikä on omiaan korostamaan sitä, että Before the Storm tuntuu lisäriltä, eikä kokonaiselta peliltä. Tosin kuten Spider-Man: Miles Morales, Before the Storm on kokonainen peli, vaikka mahdollista onkin että se on alunperin aloitettu lisärinä.
Tarinankerronnallisessa mielessä peli on pääasiassa dialogivalintaa ja ratkaisevissa paikoissa valintojen tekemistä. Valinnat on lähemmäs yksinomaan A tai B tyylisiä, eli todella kahtiajakoisia, joko valitset näin tai noin, mikä on hyvin laiskaa tarinankerrontaa, eikä siitä ole kunnolla päästy irti vieläkään ja tämän pienimuotoisemman kokonaisuuden tapauksessa tämä on suhteellisen hyväksyttävää. Mutta koska valinnat harvemmin todella tuntuvat vaikuttavat yhtään mihinkään, ei tätä kokonaisuutta juurikaan tule puolusteltua. Kolmen episodin pituisessa tarinassa on tietty pääjana, jonka loppuratkaisuun vaikuttavat useat eri valinnat pelin aikana, mutta iso osa valinnoista on kerrasta poikki tapauksia, joihin tietyt aiemmat pienet ratkaisuvat saattavat vaikuttaa. Ongelmallista tälläisessä toimintamallissa on se, että vaikka peli kuinka yrittää naamioida itsensä pelaajan valintojen mukaan eteneväksi ja muuttuvaksi peliksi, on se todella kiveen kirjoitettu kokonaisuus, sillä monesti valinnoilla ei juurikaan ole väliä, koska lopputulos on lähes sama, valitsi mitä vain. Monesti vieläpä se reitti eteenpäin on kokoelma erilaisia enemmän tai vähemmän kiusallisia tilanteita.
Teemallisesti Life is Strange 0 on samaa maata kuin ykkönen, se on teinidraama ja kasvutarina jossa ympäristö rikastaa kokonaisuutta. Pelin aikana pelaaja kohtaa useita erilaisia hahmoja ja riippuen siitä että miten paljon pelaaja puhuu näiden kanssa tai ylipäätään tutkii ympäristöä, vaikuttaa siihen miten paljon sisältöä pelistä saa irti. Jaksojen lopussa tulee iso tarkastuslista jossa pelaajan tekemisiä vertaillaan muuhun pelaajakuntaan, kuten ykköspelissäkin. Tämä on niitä asioita mikä todellakin kuuluu pelisarjaan, mutta joka olisi nyt voinut olla vielä isommassa roolissa, koska peli on muutoin niin rajoitettu. Monet hahmot ovat ykköspelistä tuttuja, mutta harmillista on että mihinkään ei ole erityisemmin panostettu, vaan kaikki tuntuu lähinnä lisäyksiltä.
Ykköspelin tasolle ei vain enää ylletä sarjassa
Ensimmäinen Life is Strange oli erinomainen peli, sekä tarinallisena pelinä, aikamatkustusaiheisena tarinana että teinidraamana. Sillä oli tietyt heikkoutensa, mutta kokonaisuutena peli toimi erinomaisesti ja kertoi onnistuneesti valintojen muokkaaman tarinan jossa pienillekin yksityiskohdille annettiin runsaasti tilaa ja paikoin oikein mukavasti painoarvoa. Life is Strange 2, jota seuraavana pelasin oli lähemmäs täysin toista päätyä, sillä se on yksi huonoimpia pelejä joita olen pelannut, tehden lähemmäs kaiken huonommin mitä ykkönen, muutamista hyvistä teemoista ja ideoista huolimatta, jotka eivät kokonaisuutta pelastaneet tai juuri edes auttaneet. True Colors ei ollut niin huono, mutta kyseisessä pelissä tuntui että hyviä ideoita ja mahdollisuuksia ei osattu käyttää isossa kokonaisuudessa, vaan enemmän muutamissa pienissä tapauksissa. Before the Storm, joka ilmestyi toisena, mutta jota pelasin nyt viimeisenä, on toiseksi paras peli sarjassa, mikä ei tosin ole iso saavutus, koska tämäkin peli ontuu samoilla tavoilla kuin aiemmat, tuntuu usein aika kiusalliselta eikä osaa valintojen kanssa tehdä juuri mitään. Myöskään se, että tämän kokonaisuuden loppuratkaisu on pitkälti tiedossa jo, ei auta asiaa, koska tätäkään puolta ei isommin hyödynnetä.
Before the Storm jää monella tavalla todella viileäksi tapaukseksi joka ei sarjan tasolla tee oikeastaan mitään omaa, vaan lähinnä imitoi edeltäjäänsä, mutta hukkaa kaiken mikä teki ensimmäisestä pelistä niin hyvin. Koko sarjan kanssa tuntuu että monesti ne hyvätkin ideat hukkuvat monien huonojen ideoiden alle. Ykkösessä oli selvät heikkoutensa, mutta kokonaisuutena peli oli erittäin hyvä, sellainen jota voisi suositella ja jota kaikkien tarinapelien ystävien tulisi ehdottomasti pelata. Kakkosessa puolestaan oli muutamia hyviä hetkiä ja ideoita, mutta kokonaisuutena se on erittäin huono peli. Kolmonen taas tuntuu siltä, että se ei ole ihan varma siitä mitä haluaisi olla ja taso on todella heittelehtivä, mutta yleisesti se jää aika huonoksi. Tämän pelin tapauksessa tuntuu että tarina on todella kahlittu, sillä kaikessa edetään raiteilla eikä pelillä ole tilaa tehdä oikein mitään, eivätkä ne maailman yksityiskohdatkaan tunnu vaikuttavan mitenkään mihinkään. Pelissä on oma tarinansa, mutta senkin kanssa tuntuu että Before the Storm on esinäytös ykköspelille, eikä tee mitään oikeasti omaa, eikä tee edes imitoimiaan asioita erityisen hyvin.
Yhteenveto
Before the Storm on Life is Strange sarjassa peruspätevä peli. Se ei ole yhtä ihmeellinen ja valintojen kautta todella vaikuttava tarinapeli kuten ensimmäinen peli, mutta on selvästi parempi kuin kakkonen, joka ei vakuuttanut juuri yhtään. True Colorsin kanssa tilanne on tavallaan tasan, mutta pelin suurimpia heikkouksia on se, että lähemmäs täysin peli tuntuu DLC:ltä ykköspeliin, koska mitään yllättävää ei ole luvassa, vaikka pelissä onkin oma tarinansa. Tarinallisesti peli ei missään vaiheessa isommin nappaa eikä Chloe ole sen parempi hahmo mitä aiemmin. Sivuhahmoissa tosin on monta aika hyvää, mutta se on lopulta melko laiha lohtu.
+ Graafinen ulkoasu
+ Episodirakenne
+ Yksityiskohtainen maailma
- Pelattavuudellinen rytmitys
- Tarina ei ole erityisen kiinnostava
- Etenee paikoin todella hitaasti
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Tokiossa kummittelee
Haamulanka: Tokio
PlayStation Plus: Premium
Ghostwire: Tokyo
Alunperin ajattelin että tämä on peli joka perustuu johonkin magnaan, mutta ilmeisesti näin ei ole. Asetelma pelissä on joka tapauksessa varsin kiinnostavaa sorttia, vaikkakin samalla aikaa sitä kohtaa oli aika varovaiset odotukset, johtuen lähinnä siitä että monesti japanilaisissa peleissä tyyli voi olla vähän liian japanilaista/animellista, mikä tekee siitä helposti kiusallista. Muistan jossakin vaiheessa myös pelanneeni tästä pelistä prologin ja täytyy todeta että se oli täyttä sitä itseään ja tämä peli on aivan erilainen.
Taikuri aavekaupungissa
Pelin alussa eräänlainen henkiolento etsii onnestomuuspaikalta ruumista astiakseen. Pahaksi onnekseen henki sattuu valitsemaan tajuttomana olevan teinipojan nimeltä Akito. Kun Akito sitten tuleekin tajuihinsa, ei henki saa häntä kokonaan hallintaansa, mutta kaksikolla on nyt yhteinen matka ja yhteinen vihollinen, naamioitu hahmo jonka kanssa hengellä vaikuttaisi olevan vähän yhteistä historiaakin. Matkan aikana Akito huomaa myös että koko Tokyo vaikuttaa olevan mystisen usvan peittämää ja erilaisia outoja olentoja on alkanut ilmestyä kaikkialle. Mutta nyt Akitolla on myös keinoja taistella vastaan, sillä hän oppii nopeasti muutamia taikavoimia, joilla tehdä selvää jälkeä uhkaavista olennoista. Hiljalleen kokonaiskuva alkaa myös selkeytyä Akitolle ja hän oppii lisää uudesta parhaasta ystävästään.
Näyttävyydessä peli ottaa välittömästi todella isot pisteet. Taikavoimat ovat todella upeita ja mielekkäitä käyttää, varsinkin aluksi, mutta eräänlaisena heikkoutena tulee se, että niitä muutamaa tulee käytettyä todella paljon ja taistelut noudattavat nopeasti samanlaista kaavaa ja samoja, joskin todella hienon näköisiä liikkeitä tulee tehtyä uudestaan ja uudestaan. Pelissä on kuitenkin myös tilaa paikkoja tutkimiselle ja henkimaailman esineisiin vaikuttamiselle ja sitä kautta hahmonkehitykselle koska Ghostwire Tokyo ei ole suoraan pelkkä toimintapeli, vaikka se onkin pääroolissa. Täytyy myös todeta että taikavoimat tuovat nopeasti mieleen MCU:n Doctor Strangen, ja monella tavalla peliä pelatessa vähän toivookin että saisi kyseisestä aiheesta pelin. Mutta ehdottomasti kolmannesta persoonasta kuvattuna jolloin näkisi pelihahmon. Tässä pelissä, se ei ole varsinaisesti ongelma koska Akito on melko tylsän tavanomainen hahmo, kuin suoraan jostakin perusanimesta, kuten Tokyo Ghoul, jonka kaltaiseksi tätä peliä joskus kauan sitten luulin kun en siitä tiennyt vielä mitään.
Toiminnallisesti peli kasvaa varsin hyvää vauhtia sillä perustemppujen lisäksi vähän edistyneempiäkin juttuja on saatavilla ja hahmonkehityksen kautta mahdollisuuksia avautuu lisää oikein hyvässä tahdissa. Pelimekaniikoiltaan kyseessä on paljon parempi peli mitä alunperin ajattelin ja tyylikkyys tekee toiminnasta oitis joukosta erottuvaa. Se on kuitenkin se taikuuden käyttö joka on pelin helposti vahvimpia puolia näyttävyydessään ja pelimekaniikoissaan. Pelattavuuden suhteen peli muutenkin toimii erittäin hyvin ja tarjoaa paljon hienoja hetkiä. Mitä tulee yleiseen maailman tutkimiseen, voisi peli olla vähän lennokkaampi siinä mielessä miten pelissä voisi liikkua paikasta toiseen ja miten hyvin pelissä saisi korkeutta ja vastaavaa. Peliä ei ole selvästikään rakennettu tämä mielessä pitäen ja voisi melkein olettaa että jos tämä peli saisi jatko-osan, niin silloin liikkuminen maailmassa olisi varmasti nopeampaa ja mielekkäämpää.
Animesarja pelimuodossa
Tyylillisesti pelistä välittyy sellainen todella vahva animefiilis ja tämä on sen sorttista materiaalia että tästä saisi helposti aikaiseksi animen- tai magnasarjan sillä pelin asetelma on siihen erittäin hyvä. Autio kaupunki, joka on normaalisti maailman suurilukuisin on kaikessa aavemaisuudessaan todella onnistuneesti koottu ja luo sellaisen arveluttavan ilmapiirin. Tätä korostaa myös se, että kaikki tuntuu melko pysähtyneeltä ja kaikki ihmeellinen henkiroina on omiaan herättämään enemmän kysymyksiä. Sisältöä on vaikka kuinka mutta kaikki tämä on onnistuttu kasaamaan melko tylsään pakettiin sillä kaikkea ylimääräistä tekstiä ei suoraan sanoen kiinnosta lukea vaan se mitä tarinassa opitaan tai mitä henkikaverilta kuullaan, on se mikä oikeasti rikastuttaa maailmaa ja kertoo siitä asioita. Ghostwire Tokyo ei ole erityisen hyvin rytmitetty peli, sillä monesti se tuntuu etenevän todella verkkaisesti.
Pelissä on muutenkin melko merkittäviä heikkouksia joiden vuoksi se ei nouse erityisen korkealla mielekkyydessään. Tarina on loppuviimeksi melko tylsä ja mitä tulee valtaosaan pelin oheistekemisestä, on se toimintaakin itseääntoistavampaa ja suoraan melko tylsää täytettä. Peli tuntuu olevan sellainen kokonaisuus joka on koristeltu todella hienosti, mutta kiiltävän kuoren alla ei ole niin paljon niin kiinnostavaa ja mielekästä sisältöä että pelin parissa viihtyisi erityisen pitkään tai erityisen hyvin. Parhaiten peli toimii kivana taikuusrymistelynä aavemaisessa maailmassa, mutta siitä ei saa erityisen paljoa irti sen lisäksi. Peli on kivan näköinen, ääninäyttely toimii ja ulkoisesti peli on myös hienon näköinen, mutta siitä puuttuu se jokin mikä millään tavalla nostaisi sen edes erityisen hyväksi peliksi.
Yhteenveto
Ghostwire: Tokyo on vähän heikompi, mutta ei ei kuitenkaan varsinaisesti huono peli. Suurimmat ongelmat ovat todella itseääntoistavassa pelattavuudessa, melko tylsissä hahmoissa ja heikommanpuoleissa tarinassa. Näyttävyydestä peli ottaa joka tapauksessa pisteet sillä erilaiset loitsut näyttävät tyylikkäiltä. Mitään oikeasti erikoista pelissä ei vain tunnu olevan eikä lopulta tarjoa mitään niin mielekästä, että pelin pariin palaisi uudestaan tai edes jatkaisi pitkää aikaa yhteen soittoon.
+ Näyttävät taiat
+ Hienot tyyliseikat
- Tylsät hahmot tylsässä tarinassa
- Hyvin itseääntoistavaa pelattavaa ja täytetekemistä
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Pois alta risut ja männyn kävyt
Yksinäiset Vuoret: Alamäkeen
PlayStation Plus: Premium
Lonely Mountains: Downhill
Tämä on niitä pelejä jolta ei ole alusta asti odottanut oikeastaan mitään, lähinnä katsonut uteliaisuudesta että mikä on homman nimi. Tämä on niitä pelejä, jonka kanssa se uteliaisuus on ollut hyvä asia, sillä vaikka tämä ei millään huippupelien joukkoon kuulukaan, niin tämä on oikein hyvää ajantappoviihdettä johon on helppo päästä sisään vähän pidemmänkin tauon jälkeen, eli helppo poimia ja pelata.
Koomista katsottavaa jos ei mitään muuta
LM: Downhill on yksi näitä pelejä joka on kivaa pelattavaa, mutta myös kivaa katsottavaa ja isona syy on sen tietty koomisuus yhdistettynä sopivan simppeliin, mutta samalla hienoon ulkoasuun. Ideana on tutustua maastopyöräilyyn paikoin hyvin äärilleen vedetyllä taktiikalla jossa tulee sen luokan kolhuja että niistä ei ihan hevillä tosimaailmassa selviäisi. Juurikin monet tälläiset tilanteet tekevät pelistä todella hauskaa katsottava, paikoin melko huvittaa pelattavaakin.
Peli jossa yksi nappula on pelkästään pelihahmon kaatamiseen/luovuttamiseen on itsessään jo koominen. Ulkoasussa pelihahmo on palikkainen, mutta ympäristöissä on vähän tyylikkäämpää grafiikkaa. Verta on hieman, mutta se on lähinnä kivana tyyliseikkana sillä kaikista väkivaltaisinta pelissä ovat ne niin monet kaatumiset. Joskus meno tökkää kiveen ja pyöriä menee nurin, joskus taas törmätään suoraan puuhun ja matka loppuun siihen. Mahdollista on myös laskeutua liian korkealta ja matka päättyy siihen.
Maastopyöräily on pelin suola ja varsin yksinkertainen ohjattavuus on iso syy miksi peliin pääsee sisään hyvin helposti, mutta haastaviksi rakennetut kentät useilla oikoteille tarjoavat haasteita. Pelissä mennään pääasiassa vain alamäkeen, eli vauhtia riittää ja monissa tilanteissa on erittäin tärkeää tietää milloin on paras aika sotkea kunnolla vauhtia ja milloin jarruttaa. Varsinkin hypyt ovat pelissä erittäin haastavia koska laskeutuminen ei ole aina kaikista simppelein. Peliä oppii pelaamaan pääasiassa pelaamalla sillä vaikka ohjattavuus on erittäin simppeli, niin pelissä on muutamia sellaisia muuttujia jotka oitis tekevät kokonaisuudesta merkittävästi haastavammin miltä se aluksi vaikuttaa.
Turhauttavan ja koukuttavan ikuinen taistelu
LM: Downhill on haastava peli, tavallaan. Tiettyjä pätkiä saa pelata uudestaan ja uudestaan sillä vaikka tarkastuspisteitä n kentissä useampia, niin paikoin voi joutua ajamaan vähän pidemmän, tai vähän vaikeamman pätkät yhteenputkeen ilman virheitä. Tässä pelissä on ideana suorittaa kentät nopeasti ja tästä syystä kenttiä voi joutua pelaamaan monta kertaa että ne oppii niin hyvin, että ne pystyy ajamaan läpi tehokkaasti. Tietyt pätkät ovat helppoja, kun taas osa vaikeita. Hyvin usein pelissä tulee vastaan tilanteita jossa yhden pätkän oppii hyvin, mutta seuraava vaihe, varsinkin oikoteissä, onkin sitten paljon vaikeampi, jolloin alkupätkään joutuu yrittämään uudestaan ja uudestaan. Tässä päätyy helposti kierteeseen jossa alkupätkän oikotiestä vetää niin monta kertaa, että siihen alkaa turtua eikä sekään pätkä enää tunnu onnistuvan. Siinä on tosin yksi pelin vahvuuksia. Oikoteitä ei ole pakko käyttää vaan kentän voi ajella rauhallisesti jos haluaa, ilman että pyrkii kohti nopeaa aikaa.
Tämä on niitä pelejä joka paikoin tuntuu raivopeliltä jossa turhauttavuus on jatkuvasti läsnä, mutta tämä ei ole mikään Super Meatboy, vaan enemmänkin rauhallinen maastopyöräpeli jossa on lisänä tälläinen lisävivahde joka koettelee pelaajan kärsivällisyyttä ja tarjoaa aivan omanlaisen haasteensa. Se maastopyöräily alamäkeen puiden ja kallioiden lomassa ei ole suoraan haastavaa, muuta kuin paikoitellen, vaan se onnistuu olemaan jopa melko koukuttavaa. Ajoittain peli muuttuu paljon normaaleillakin reiteillä hieman turhauttavaksi mutta pääasiassa meno pysyy hyvin tasapainoitettuna ja kivana pelattavana.
Yhteenveto
Lonely Mountains: Downhill on yllättävän hyvä peli. Se on paikoin turhauttava ja itseääntoistava, mutta sitten toisinaan se on hyvin koukuttava ja sopivan vaihteleva. Ulkoasu on simppeli ja toimii tässä asetelmassa oikein hyvin. Ohjattavuus on simppeli ja siitä saa nopeasti koppia. Kenttäsuunnittelu on hyvällä mallilla ja haastaa pelaajan uudestaan ja uudestaan. Uudelleenpeluuarvoakin löytyy ja tämä kuuluu niihin peleihin jota voi pelata aina välillä. Se ei ehkä ole sellainen jonka pariin palaa uudestaan ja uudestaan, mutta hyvä peli joka tapauksessa.
+ Ulkoasu ja pelin tyyli toimivat hyvin yhdessä
+ Simppeli pelattavuus haastavassa ympäristössä
+ Kenttäsuunnittelu
- Paikoin turhauttavan vaikea
- Monesti aika vähän vaihtelua
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Iskevä nimi on jäänyt mieleen, vaikka pelistä ei ole muuta olekaan jäänyt mieleen
Jaettu: Eldritch versio
PlayStation Plus: Premium
Sundered
Yksi näitä pelejä jonka nimi on jotenkin todella iskevä. Oikeastaan mitään muuta tästä ei sitten olekaan jäänyt mieleen. Yhdessä vaiheessa tätä piti taas yhtenä soulslike pelinä Dead Cellsin tapaan, vaikka todellisuudessa peli on enemmänkin metroidvania. Koska pelistä ei tiedä isommin mitään, niin ei siltä isommin mitään odotakaan, mikä on varsin hyvä asia. Vaikka peli soittaakin nimellisesti heti kelloa, niin siihen pystyy silti uppoutumaan täysin ilman ennakko-odotuksia.
Harhailu ilman mitään mikä jäisi mieleen
Sundered lukeutuu omalla kohtaa näihin peleihin joita on pelannut jokusen tunnin saamatta täysin kiinni siitä että mistä pelissä on oikeasti kysymys ja kokonaisuudesta muistaa enemmänkin sen että iso osa pelaamista oli samankaltaisten huoneiden kaluaminen kyllästymiseen asti, mikä tapahtui aika nopeasti. Tämä johtuu siitä että Sundered ei ole se kaikista selkein peli, eikä se parhaiten rytmitetty peli, vaan se on tälläinen "minne pitäisi mennä" tyylinen peli joka tuntuu isolta sokkelulta lukittuja ovia ja vierekkäin olevia huoneita joissa on melko vähäisesti eroja. Pelissä on kartta, joka antaa hieman osviittaa siitä että mihin päin pitäisi suunnistaa ja ilman sitä tämä olisi merkittävästi huonompi peli mitä se on nyt.
Pelissä on vihollisrobotteja joita tuhota, mikä tarjoaa sentään jotain, mutta niidenkin kanssa kokonaisuudesta tulee vähän sellainen fiilis, että tälläistä on nähty ennenkin ja monesti vieläpä paljon paremmin tehtynä, koska tälläisenä kokonaisuus tuntuu parhaimmillaankin melko tylsältä, sekavalta ja melko mitäänsanomattomalta. Tarinasta en saanut juuri missään kohtaa kiinni eikä pelimaailmakaan ollut sellainen kaikista mukaansatempaavin.
Loppuviimeksi Sundered on hyvä esimerkki siitä kun peli on kuullostanut hyvältä eikä kansikuvakaan ole ollut hullumpi, mutta ihan pelillisessä mielessä se ei olekaan sitten tarjonnut oikeastaan mitään sellaista joka todella nappaisi mukaansa ja jos tämän olisi ihan erikseen ostanut, niin se olisi ollut taatusti valtava pettymys, sanotaan vaikka PS2 aikakaudella kun pelejä tuli vielä ostettua pitkälti kannen tai nimen perusteella, ellei sitten ollut sattumalta lukenut arviota lehdestä. Metroidvanioiden ystäville tämä voi olla hyvä valinta, mutta omalla kohtaa voin sanoa että tämä yksi niitä pelejä jota ei tullut pelattua loppuun asti ja tuskin tuleekaan.
Yhteenveto
Sundered on metroidvania varsin selvästi, mutta se ei ole hyvä metroidvania, sillä pelaamisessa ei ole juuri mitään mikä oikeasti nappaisi mukaansa, pelin paikat näyttävät samanlaisilta, pelikierre on pitkälti harhailua ja iso kokonaisuus tuntuu monesti sellaiselta "mihin pitäisi mennä" tyyliseltä touhulta joka on aika kaukana haukasta pelistä. Kokonaisuutena Sundered on peli joka unohtuu hyvin nopeasti, koska siinä ei ole juuri yhtään oikeasti omanlaista sisältöä joka erottaisi sen monista kaltaisistaan, jotka nekin nopeasti unohtuvat.
+ Pelattavuus toimii
+ Metroidvania genren ideoille uskollinen
- Sekavaa harhailua
- Tylsät ympäristöt ja viholliset
- Nopeasti tylsä ja turhauttava
Arvosana: 4,5
Huonommalla puolella
Tyylitelty, vai laiskahti tehty
Kuolleiden Länsi
PlayStation Plus: Premium
West of Dead
Tämän pelin muistan siitä, että se oli jonkin aikaa omalla Steamin toivelistalla, mutta sitten se tuli osaksi plussaa ja hyvä näin, sillä hetken pelaamisen jälkeen tästä huomaa, että se ei olekaan ihan niin hyvä kuin miltä se aluksi vaikutti. Tämä ei ole ole mikään Hades, eikäe edes Curse of Dead Gods.
Länkkärivivahteita ja varjoisia huoneita
Hadesin, Curse of Dead Godsin ja muiden roguelike pelien tapaan West of Dead pyrkii luomaan koukuttavan kierteen joka pitää ottessaan uudestaan ja uudestaan, samalla hieman kehittyen. Peli ei kuteinkaan millään tavalla yllä samaan sillä se ei ole pelattavuudessaan yhtä jämpti, eikä ulkoasussaan yhtä tyylikäs sillä ulkoasu on monine varjoineen sellainen, että vaikka se näyttää hienolta, niin samalla se luo vähän sellaisen vaikutelman, että sillä vältetään yksityiskohtien tekeminen. Tästä syystä tämä tuo paljon enemmän mieleen Hellboy: Web of Wyrdin, mutta on enemmän ammuskelua kuin nyrkkeilyä.
Pelaaja on sielu, matkalla kiirastulessa. Hän ottaa Ghost Rider tyylisen muodon ja saa käyttöönsä monenlaisia aseita, voidakseen edetä syvemmälle syvemmälle, läpi toisiaan muistuttavien huoneiden ja monien hänen päänsä tahtovien hirviöiden ohi tai läpi. Kuollessaan sielu joutuu palaamaan alkuun ja yrittämään uudestaan, tai vaihtoehtoisesti hän jää pysyvään limboon, ilman mahdollisuutta paeta. Idea ei ole huono, mutta sen toteutus ontuu todella selvästi. West of Dead on länkkäri lähinnä sivutyyliltään, eikä tästä mitään isompaa westerni fiilistä tule. Toiminta perustuu suoja-ammuskeluun jossa erittäin tärkeää on ottaa suojaa kun viholliset ampuvat tai joutuu itse lataamaan. Ammuskeltaessa täytyy sitten koittaa välttää vihollisten suojia ja osua vihollisiin. Pelaaja on itse suhteellisen hauras ja kuolema korjaa varomattomat melko helposti. Aseita on useammanlaisia ja siinä missä haulikko ampuu vain pari kertaa, mutta tekee merkittävää vahinkoa lähietäisyydeltä, on kivääri hyvä pitkällä matkalla ja tarkkuudessaan peittoo monet muut. Toiminnassa ei ole mitän kovinkaan erikoista ja paketti tuntuu vain yhdistelyltä monista muista peleistä jotka ovat tehneet eri osat kokonaisuutta paljon paremmin.
Tyylistäkään peli ei isompia pisteitä nappaa. Grafiikassa on tiettyjä tuttuja vivahteita joita on näkynyt jokusessa muussakin pelissä, mutta tuntuu että tässä on varjojen käytössä menty hieman väärään suuntaan, koska monet tilanteet näyttävät oudosti varjostetuilta ja saavat pelin näyttämään siltä, että tämä ratkaisu on tehty siksi, että aikaa ja rahaa ei tarvitsisi käyttää ulkoasuun niin paljoa, kuin varmaan olisi pitänyt. Lisäksi peli kuvataan hieman kaltevasta kulmasta mikä rajoittaa tiettyjen huoneiden näkyvyyttä merkittävästi. Tämä on hieman outoa, mutta ei suoraan haittaa mitään. Pelin ongelmat ovat enemmänkin siinä, että se ei tee mitään osaa niin hyvin, kuin paremmat pelit ovat tehneet. Yksi vilkaisu Hadesin suuntaan ja siinä käy todella selväksi että miten indiepeli tehdään todella hyvin ja yksi vilkaisu Hellboy: Web of Wyrdin suuntaan ja siinä nähdään, miten se tehdään todella väärin. Helppo arvata että kumpaa tämä peli muistuttaa enemmän.
Yhteenveto
West of the Dead on roguelike ja tuo mieleen usean samanlaisen. Se on tyylitellyn näköinen peli, mutta samalla aikaa se tuntuu aika halvasti tehdyltä ilman isompia yksityiskohtia tai hiomista. Ammuskelu toimii, mutta ei ole erityisen hauskaa. Peliluuppi tekee kokonaisuudesta itseääntoistavan eikä onnistu samalla tavalla viemään mukanaan, kuin monet selvästi paremmat pelit jotka tähtäävät samaan.
+ Perustoimiva rakenne
+ Peruskivaa toimintaa
+/- Ulkoasu
- Itseääntoistava
- Suppea
Arvosana: 4,0
Huono
Kivojen ideoiden sekava kollaasi
Unohdettu Kaupunki
PlayStation Plus: Premium
Forgotten City
Puhtaasti nopeasta kokeilusta alkanut pelaaminen. Sanotaan että tämä on yksi niitä pelejä josta en tiennyt etukäteen mitään, mutta sitten, sattumalta näin erään videon jossa puhuttiin aliarvostetuista tai muuten vain piiloon jääneistä peleistä ja tämä oli yksi niistä. Joten ehkä siitä syystä tämä nousikin vähän enemmän esille kuin niin monet muut.
Kokoelma erilaisia ideoita
Aivan alusta asti tässä pelissä on varsin kiinnostava asetelma ja erittäin kiinnostava tapa jolla se esitellään. Kaikki vaikuttaa epäselvältä ja kaikki mitä on tulossa, voi olla lähestulkoon mitä vain. Ei voi tietää, mutta kiinnostaisi selvittää. Forgotten City nojaa pitkälty juurikin tähän asetelmaan ja siinä on paljon muuttujia jotka voivat viedä kokonaisuutta vaikka mihin suuntaan. Varsinkin aivan lopussa kaikki tekee hienosti ympyrän ja pelaajasta riippuen kokonaisuudesta on joko hyvin kärryillä, tai ei juuri ollenkaan.
Peli alkaa kun muistinsa menettänyt pelihahmo juttelee joen rannalla nuoren naisen kanssa ja riippuen siitä miten paljon pelaaja kyselee ja miten hän vaistailee, muodostuu pelin alkuasetelma sen mukaan. Tietyillä valinnoilla pelaajalla on tiettyjä varusteita ja tiettyjä vastauksia, mutta lähemmäs kaiken voi sivuuttaa ja jatkaa matkaa pitkälti ilman vastauksia. Kun peli lähtee etenemään enemmän, alkaa kaikki monimutkaistua todella pian, kun pelaaja löytää itsensä antiikin kreikkaa muistuttavasta kaupungista jossa toimivat aivan omanlaisensa säännöt, joista alkaa saamaan selkoa pääasiassa vasta sitten, kun on harrastanut enemmän tai vähemmän yritystä ja erehdystä.
Spoilaamatta mitään, täytyy asioista tämän pelin tapauksessa puhua hyvin ympäripyöreästi. Erilaisia hahmoja on kaupungissa melko paljon, erilaisia tapahtumia on paljon ja pelaajan valinnoilla on paljon vaikutusta siihen, mitä tapahtuu ja mihin kaikki lopulta johtaa. Iso osa on keskusteluja ja päättelyä tietyllä määrällä tutkimista ja pulman ratkontaa. Toimintaakin on mukana, mutta hyvin säännöstellysti. Erilaisia reittejä loppuratkaisuun on paljon ja osa toimii selvinä oikoteinä. Pelin voi läpäistä viidessä minuutissa jos tietää mitä tekee tai sen kanssa voi kulua viisi tuntia, vaikka luulisi tietävänsä mitä tekee. Peli on ääninäytelty joten keskusteluja jaksaa kuunnella, kaupunki on sen verran pieni että se ei repeä harhailumaratoniksi ja erilaiset tarinakaaret toimivat hyvin yhdessä. Toiminta on ehkä pelin heikointa antia ja on hyvin rajoitettua.
Tarina joka kehittyy moniin suuntiin
Forgotten Cityn ehkä suurin ongelma on siinä, että se yrittää olla todella monta asiaa yhtä aikaa eikä tee oikeastaan mitään osa-aluetta erityisen hyvin. Vaikka pelin graafinen ulkoasu on hienoa, ääninäyttely on hyvää ja tarinassa on mahdollisuuksia, niin pelistä huomaa kyllä, että siinä on bugeja ja tiettyjä ratkaisumalleja joiden takia monesti odotetaan, että voidaan tehdä sitä tai tätä. Kun kokonaisuuteen lisätään todella paljon aarteen etsintää joka ruokkii harhailua, menee kaikki tarpeettoman sekavaksi ja monimutkaiseksi. Tarinallisessa ja monesti myös pelilisessä mielessä kokonaisuus nojaa selvästi testailuun, mitä monet pelin mekaniikatkin sitten ruokkivat.
Kun pelissä pääsee vähän paremmin sisään, niin huomaa että tarinallisessa mielessä peli on myös eräänlainen kokoelma monia hyviä ideoita jotka toimivat suhteellisen hyvin yhdessä, mutta jotka myös kaipaavat helposti ohjetta tukemaan kokonaisuutta, varsinkin jos ei tee mieli kokeilla kaikkea erikseen ja harhailla kyllästymiseen asti, etsien ties mitä, mitä ei välttämättä edes tiedä tarvitsevansa.
Tämä on niitä pelejä jonka tarinasta saa ehdottomasti eniten irti silloin, kun siitä ei etukäteen tiedä mitään ja kaikki tulee yllätyksenä. Tällöin asioita voi miettiä kokonaan itse ja antaa ajatusten kehittyä sitä mukaa kun uusia asioita paljastuu. Lopulliseen koitokseen pääseminen vaatii todella paljon aikaa ja erilaiset haasteet joita trophy muodossa on, vaativat pelaajalta todella paljon, varsinkin jos ei käytä mitään ohjeita, koska monet asiat ovat todella pienestä kiinni ja loppuviimeksi tämä sellainen peli johon voi helposti mennä useampi tunti, eikä ole välttämättä edennyt minnekään, mikä on aika turhauttavaa. Tätä ei kuulukaan ajatella toimintapelinä, hiiviskelypelinä tai edes isommin seikkailupelinä, vaan enemmänkin mysteerinäytöksenä ja tarinan kannalta.
Yhteenveto
Forgotten City tuntuu peliltä jossa on paljon isoja ideoita, mutta joka ei tunnu olevan varma siitä, mitä se yrittää lopulta olla. Pelissä on paljon muuttujia ja tarina ei ole hullumpi. Varsinainen pelaaminen ei tosin nappaa sillä toimintaa on vähän ja harhailua todella paljon mikä tekee pelistä hyvin sekavalta tuntuvan kokonaisuuden. Graafinen ulkoasu ja ääninäyttely ovat kuitenkin hyvällä tasolla ja pelissä on hyviä ideoita, joita ei kuitenkaan ole käytetty ihan niin hyvin kuin voisi toivoa, sillä tälläisenään peli tuntuu isolta tarinalliselta pulmapeliltä jossa kokeilemalla pääsee parhaiten eteenpäin.
+ Graafinen ulkoasu ja ääninäyttely
+ Tarina ja asetelma
- Harhailu ja testailurakenne
- Paljon ympäriinsä ravaamista
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
Pääarvio
Tässä ei ollut mitään isompaa syytä, muuta kuin se, että tästä keksi vähän enemmän sanottavaa.
Tarina tekee virheitä, mutta pelattavuus paikkaa
Se Vaati Kaksi
It Takes Two
Yksi näitä harvoja pelejä jota ei voi pelata yksin, vaan toinen pelaaja on välttämättömyys. Samojen tekijöiden peli, A Way Out, on tästä pelityylistä todella vahva esimerkki ja tarinallisesti oikein hyvä. Vuodeksi peli tittelin Game Awardissakin saanut It Takes Two on tuttuja ideoita erinomaisesti käyttävä kokonaisuus jossa tarina ei ole yhtä hyvä, mutta hyvä kuitenkin. Tämä peli on tavallaan sitä A Way Outille, mitä Heavy Rain oli Fahrenheitille.
Taianomainen matka joka menettää nopeasti otettaan
Tarinassa seurataan eron partaalla olevaa avioparia, Mayta ja Codya, jotka ovat jo jonkin aikaa ajautuneet erilleen eikä edes heidän tyttärensä pidä heitä enää yhdessä, vai pitääkö? Kun tyttö sitten itkien toivoo että hänen vanhempansa rakastaisivat taas toisiaan, tapahtuu jotakin maagista ja kummankin vanhemman henki siirtyy heidän ruumistaan tyttären tekemiin kahteen nukkeen. Tästä alaa kaksikon taianomainen seikkailu läpi heille täysin tuntemattoman maailman kun he yrittävät päästä takaisin omiin kehoihinsa, samalla kun uskomattoman ärsyttävä taikakirjaterapeutti yrittää korjata heidän avioliittonsa, tarjoten samalla erilaisia oppituneja. Tarinan edetessä käydään läpi mitä ihmeellisimpien maailmojen joissa nyt nukkekoossa oleva kaksikko ratkoo erilaisia ongelmia, käy läpi toinen toistaan haastavampia tilanteita, välillä taistellen keskenään ja välillä yhdessä.
Tarinallisessa mielessä It Takes Two alkaa kuin Pixar elokuva ja etenee monella tavalla kuin Pixar elokuva, mutta jolla höyry loppuu aivan liian aikaisin, tarinallisessa mielessä. Pääkaksikko toimii oikein hyvin, kuten myös useampi sivuhahmo, mutta harmillista on että aivan liian paljon tilaa saa yksi ärsyttävämpiä sivuhahmoja pitkään aikaan, nimittäin tämä kilpailuohjelmajuontaja tyylinen suurisuinen urpo, tri Hakim. Jokainen hetki kun tämä mäntti aukoo päätään ja lässyttää aivan liian pitkään, tuntuu että peli alkaa laahaamaan kokoajan kasvamassa määrin ja menettää otettaan räjähtävään tahtiin. Siitäkin huolimatta pelin kokonaistarina jaksaa kiinnostaa sen verran että sen katsoo loppuun asti, mutta kun vertaa tekijöiden aiempaan moninpelitarinaa, A Way Out, ei It Takes Two pärjää kokonaisuutena millään kyseiselle pelille, joka onnistui aivan lopussa todella korottamaan panoksia.
Siinä missä A Way Out on vankilapako yhdistettynä toimintatrilleriin, on It Takes Two yhdistelmä taianomaista seikkailuelokuvaa ja romanttista komediaa. Luvassa on paljon vauhdikkaita hetkiä, hyvähenkistä vitsailua ja sitten on niitä vakavampia kohtauksia joiden on tarkoitus herättää enemmän tunteita. Yhdistelmänä kaikki toimii oikein hyvin ja on rytmitetty hienosti, mutta samalla aikaa se ei toimi ihan niin hyvin kuin A Way Outin tapauksessa, vaikka kovin kauaksi siitä ei jäädäkään. Pelattavuuden suhteen peli toimii jopa paremmin, mutta tarinallisesti ei niin hyvin. Pelistä huomaa että siinä on mukana paljon todella hyviä ideoita, erinomaisesti toteutettuja kohtauksia ja mielekästä sisältöä. Mutta samalla aikaa pelissä on ongelmallista se että siinä on myös paljon ärsyttäviä pätkiä ja todella pakotetunoloisia hetkiä joiden kanssa tuntuu että tarinaa ei ole mietitty kunnolla loppuun asti vaan alkaa tietyn pisteen jälkeen todella ottaa päähän ja tuntua suoraan typerältä ja erittäin pakotetusti toteutetulta.
Yhteistyötä ja kilpailua tarjoava kaksinpeli
Siinä missä tarina menettää koukuttavuutensa ja puhtinsa edetessään, ei pelattavuus millään tavalla alene tasollisesti vaan onnistuu todellakin pitämään pelin vauhdissa, sillä pelattavuus toimii erittäin hyvin ja monet minipelit pitävät mielenkiintoa yllä erityisen hyvin, samalla tavalla kuin A Way Outin kanssa. Monesti yhdeltä itsenäiseltä osalta tuntuva kohtaus voi toimia niinkin hyvin, että sitä haluaa pitkittää vähän pidempään. Joskus suoraan siitä syystä että mukana on juuri oikeanlainen minipeli joka tarjoaa mahdollisen ottaa yhteen toisen pelaajan kanssa, milloin milläkin tavalla. Juurikin ne minipelit ovat pelin parhaita hetkiä ja tuovat paljon hyviä muistoja mieleen ajoilta, kun peleissä oli enemmän couch co-op tyylistä moninpelaamista.
Pelattavuudessa peli on kuin kokoelma erilaisia pelimekaniikkoja joita käytetään oma aikansa ja sitten tehdään jotakin muuta, samalla tavalla kuin minipelien kanssa osataan vaihdella aina välillä, että millaisista peleistä on kyse. A Way Outin tavoin pelissä on hetki joissa pelaajalle annetaan vähän enemmän tilaa hengittää ja tehdä milloin mitäkin. Joskus tämä voi olla vain ympärilleen katselemista ja joskus oheistekemistä. Kuten jo todettu, pelattavuudessa ovat pelin suurimmat vahvuudet. Ohjattavuus toimii erittäin hyvin ja kaikkien erilaisten pelimekaniikkojen kanssa huomaa että eri osa-alueisiin pelissä on panostettu selvästi enemmän kuin monissa peleissä on. Riippumatta siitä että missä kohtaa tarinaa ollaan, tarjoaa It Takes Two erittäin laadukasta sisältöä.
Vaikka tarina vähän nikotteleekin, niin pelattavuuden näkövinkkelistä peli on rytmitetty oikein hyvin. Välillä on hiljaisempaa, välillä on hektisempää. Välillä pelataan yhteen, välillä kisaillaan tai muuten vaan nokitellaan. Koska molemmilla pelaajilla on roolinsa kokonaisuudessa, korostaa peli hyvin usein yhteen pelaamista, kun tilanteesta suoriudutaan vain kun pelaajat osaavat komminkoida ja pelata yhteen. Voisi jopa sanoa että peli osaa tässä suhteessa toteuttaa yhteistyömekaniikat jopa hieman paremmin kuin A Way Out, mutta ero ei ole ihan niin suuri kuin monissa muissa jatko-osissa. Eri tilanteissa tämä näkyy paremmin kuin toisissa ja paikoitellen pelissä on jopa mahdollisuutena trollata toista pelaajaa, vähän roolista riippuen, mikä osuu silläkin saralla aika hyvin yhteen pelin tarinallisen asetelman kanssa.
Esimerkillinen moninpeli edeltäjänsä tavoin
Siinä missä It Takes Two onnistuu pelattavuudessa paremmin kuin tarinassa, on A Way Outin kanssa tilanne vähän erilainen koska kyseisessä pelissä kumpikin puoli toimi erittäin hyvin. Kun näitä kahta peliä vertailee vierekkäin, niin on lopulta aika vaikea sanoa että kumpi peli toimii oikeasti paremmin kuin toinen. Tavallaan vaakakuppi hieman kallistuu A Way Outin puoleen, koska kyseinen peli toimi tarinallisesti erittäin hyvin, kun taas It Takes Twon suurimmat heikkoudet ovat juurikin siinä tarinassa ja erityisesti todella surkeassa Dr. Hakim hahmossa joka on ylivoimaisesti pelin huonoimpia asioita, sillä tämä hahmo on niin ärsyttävä, että se onnistuu olemaan huonompi kuin monet todella huonot pelihahmot joita on tullut vastaan aika paljon vuosien saatossa.
It Takes Two on paikoin liiankin hyvä esimerkki siitä, miten huono tarina voi vetää erittäin hyvää peliä alaspäin ja itse en olisi tälle pelille antanut Vuoden Peli titteli, vaikka sellainen Game Awardseissa aikanaan irtosikin. Tarina sen enempää avaamatta, se on huono ja huononee edetessään. Pelattavuus on kuitenkin aivan toisella tasolla ja se mikä tarinankerronnassa menetetään, saadaan pelattavuuden kautta helposti takaisin. Moninpelinä tämä peli onnistuu samalla tavalla kuin A Way ja lopulta tiettyjä osuuksia jää hieman jopa kaipaamaan kun peli on ohi, sillä ne tarjosivat niin mielekästä pelattavaa. A Way Outin tapauksessa, niitä on ehkä jäänyt mieleen enemmän ja isona kokoniasuutena vankilapako kaverin kanssa nappaa paremmin kuin parisuhdeterapia. It Takes Two tuntuu peliltä joka on enemmän pariskunnille tms ja A Way Out enemmän kavereille, tai miksei pariskunnillekin, joten vankilapaossa on vähän enemmän sellainen ote, että sen pelaajakunta voipi olla vähän isompi. Tosin, itse suosittelisin It Takes Twon pelaamista vaikka ilman tarinaan keskittymistä, koska silloin ei lopulta menetä niin paljoa.
Yhteenveto
It Takes Two on hyvä peli ja se on nokkela peli jossa monia hyviä ideoita. Nämä ideat toimivat erityisen hyvin monissa minipeleissä mitä vastaan tulee joiden kanssa pelaajavat voivat kisailla keskenään. Tarina itsessään on kuin suoraan satukirjasta ja rytmitetty oikein hyvin, mutta paikoin myös todella oudosti tehty. Loppuratkaisu jättää toivomisenvaraa ja tuntuu viimeisne käänteen kautta oudolta. Myös eräs sivuhahmo joka on alusta asti erityisen ärsyttävä. Pelillisessä mielessä kyseessä on todella hyvä kokonaisuus josta saa paljon irti, etenkin hyvässä seurassa. Ei millään vuoden peli, mutta ehdottomasti pelaamisen arvoinen tapaus.
+ Minipelit
+ Graafinen toteutus
+ Rytmitys
+ Vaihtelu
- Todella oudot tarinaratkaisut
- Dr. Hakim
Arvosana: 7,6
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.