Jos peli sattuu perustumaan tuttuun lähdemateriaaliin jonka fani vielä itsekin on, niin kyllä sellaiselle pelille mielellään antaa mahdollisuuden, vaikka se todennäköisesti tuleekin olemaan pettymys jollakin tasolla. Siellä on aina se pieni toivon kipinä siitä, josko tämä peli olisikin hyvä.

Jos se ei maksa muuta kuin aikaa, niin yhtä hyvin voi kokeilla, koska sitten tietää varmuudella että onko peli epäonnistuminen, vaiko aliarvostettu helmi. Tai jotain siltä väliltä. Harmillista kyllä, kun todella pitää lähdemateriaalista ja odotuksia on, niin hyvin harvoin, niitä helmiä löytyy.

Digitaalisten hirviöiden maailman seuraava järjestys

Digimaailma: Seuraava Järjestö

Digimon World: Next Order

Digimon on yksi niitä sarjoja josta pienenä pidin todella paljon. Pokemonin sijaan juurikin Digimon olisi sellainen joka todella vei mennessään ja erilaisia Digimon sarjoja on tullut katsottua todella paljon, vaikka taso laskikin vauhdilla ensimmäisen porukan jälkeen. Digimon pelit ovat kuitenkin siinä mielessä todella houkuttelevia, että niissä on valtavasti mahdollisuuksia tarjota juurikin sitä mielekästä toimintaa, mitä sarjakin tarjosi, valtavalla kattauksella toinen toistaan parempia Digimoneja. Niin hyviä kuin pahojakin.

Tuo mieleen muistoja, huonoja muistoja

Pelin aluksi valitaan pelihahmo, poika tai tyttö. Erittäin pian päästäänkin suoraan toimintaan kun WarGreymon ja MetalGarurumon molemmat ottavat yhteen Mugendramonin kanssa, pelaajan tsempatessa heitä ja huutaessa ohjeita. Taistelusysteemi näyttää oitis todella hyvältä. Se on näyttävä ja varsin lupaavanoloinen, varsinkin kun vertaa siihen taistelusysteemiin joka PS1:n Digimonissa oli, joka siis oli ihan kuraa. Tällä kertaa valitaan mitä hyökkäystä Digimonin haluaa käyttävän ja siinä ohessa sitten taktikoidaan että pitäisi kerätä enemmän energiaa, vai käyttää sitä heti. Lisäksi koska ryhmässä on kerralla kaksi Digimonia, niin toiminnassa on enemmän puolia. Intron aikana kaksikko jopa digivoituu Omnimoniksi, suoraan Digimon elokuvasta. Jollakin ihmeen kaupalla pelaaja häviää ja päätyy Digimon kylään, jossa alkaa sitten kasvattaa kahta omaa Digimoniaan.

Tässä kohtaa pelin taso menee ryminällä alas ja aivan vääristä syistä. Pelihahmo on pitkälti täysin mykkä dialogeissa, mikä on sääli, koska "kouluttajat" ovat olleet aina iso osa Digimon maailmassa. Mutta se mikä tuo oitis epämieluisia muistoja mieleen, ovat ne kaikki sivumekaniikat joita joutuu sietämään kokoajan. Pelaajan suhde hänen kahteen lemmikkiinsä kehittyy täysin sen mukaan että miten pelaaja ruokkii niitä, vie vessaan ja laittaa levolle. Täysin tarpeetonta shaissea joka vain hidastaa peliä. Koulutus ei ole sen parempaa ja harmillisesti, sitä pitää tehdä varsinkin alussa, todella paljon. Koulutus on jatkuvaa valikoiden räpläämistä ilman mitään kunnollisia minipelejä ja digivoitumistasot ovat tuntuvat olevan täysin satunnaisia koska on hyvin vaikea sanoa että mitä vaatimuksia milläkin tasolla on. Erityisesti tässä ärsyttää se, että jos haluaa tietyn digimonin, on täysin tuurista kiinni että saako sen. Omalla kohdallani, tämä on yksi syy miksi tämä peli sai jäädä todella nopeasti. Jos osaan valita lohikäärmetyyppisen lemmikin josta pitäisi kehittyä Guilmon (josta taas Gallantmon tai Growlmon), mutta saan jonkin kuppaisen Solarmonin, niin koen että peli fuskaa.

Tämä on yksi valtava syy miksi peli todella ei toimi. Jos lemmikkien kehitys on täysin tuurista kiinni, eikä minipelejäkään ole, niin ei sitä kovin kauaa jaksa edes yrittää. Siihen vain menee erittäin nopeast kaikki maku. Puhumattakaan että jos sattuu pullalla saamaan astetta paremman digimonin niin se kehityskaari on hyvin hidas prosessi joka vaatii lisää puuduttavaa grindaamista koulutusvalikoissa, joissa ei ole yhtään mitään hauskaa. Yksi tylsä reaktiotesti joka sekään ei ole itsestäänselvä.

Kehittynyt, mutta ei tarpeeksi

Kun vertaa tätä aiemmin pelaamaani, niin kyllähän tämä on kehittynyt paljon. Mukana on ääninäyttelyä, enemmän digitaalihirviöitä ja graafisestikin peli on hienompi. Taistelusysteemi on sekin valtavasti kehittynyt ja on tällä kertaa jopa hauskaa, peräti pelin kohokohtia vuoropohjataisteluvivahteella ja näyttävillä hyökkyksillä. Taistelusysteemin ulkopuolella peli ei kuitenkaan ole kehittynyt oikeastaan yhtään minnekään. Digimonien ruokkiminen, kehuminen/toruminen ja vessassa käyttäminen ovat rasittavaa hidastetta jonka olisi aivan hyvin voinut karsia joko kokonaan pois tai jättää kokonaan harjoitusosuuteen. Tälläisenään peli tuntuu olevan täynnä hidasteita jotka eivät tuo peliin mitään rakentavaa sisältöä tai mielekästä sivutekemistä.

Peli on pääasiassa ympäriinsä ravaamista ja erilaisten digimonien etsimistä ja ajoittain myös niitä vastaan tappelemista. Ympäriinsä ravaaminen on monesti kuin epämääräistä suunnistusta, mutta tällä kertaa on sentään jonkinlainen käsitys siitä että minne pitäisi mennä ja mitä tehdä. Taistelujen tapauksessa, on kuitenkin ikävällä tavalla menty pahasti vikaan, muutamalla hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkin, taisteluista saatava hyöty on monesti todella pientä, ellei jopa olematonta. Toiseksi, taistelut ovat hyvin nopeasti, hyvin vaikeita. Siis haastetaso on tässä pelissä todella keturallaan, sillä vihollisten taso nousee monesti aivan liian äkkiä, mikä pakottaa taas kouluttamaan omia digimoneja paremmiksi, eli lisää grindaamista. Tämä on sellainen noidankehä joka aivan taatusti karsii tältä peliltä kaikki satunnaiset fanit pois, oli Digimon kuinka hyvää lähdemateriaalia tahansa. Tätä peliä kun ei ole kovinkaan usein erityisen hauska pelata. Erityisen harmillista on se, että aika pienillä muutoksilla, tästä olisi saatu jo varsin siedettävä. Mutta todellinen laatu olisi vaatinut paljon isompia muutoksia.

Yhteenveto

Digimon on juurikin sellainen tapaus jossa omalla kohdalla todella upea idea, on käytetty todella huonosti. Siis tämä palauttaa suoraan ykköspleikkarin aikaan ja ensimmäiseen Digimon peliin jota koskaan pelasin. Se oli kipeällä tavalla samanlaista sontaa kuin tämäkin mitä tulee pelin kantaviin ideoihin. Siis tämä on tietysti monella tavalla kehittyneempi ja hiotumpi, mutta ei merkittävästi parempi. Iso osa pelistä on rasittavien sivujuttujen silmälläpitämistä, tylsää harhailua, valikkojen selaamista ja arpapeliä juurikin niissä ratkaisevissa asioissa. Se kaikki hauskuus puuttuu täysin. Taistelussa on puolensa ja peli näyttää hienolta, mutta tästä puuttuu kaikki se, mitä Digimon peliltä todellakin kaipaisi.

+ Paljon Digimoneja

+ Taistelut

+ Digimon idea

- Paljon tylsää grindaamista

- Paljon tarpeettomia lisävivahteita

- Turhauttavaa sattumanvaraisuutta

Arvosana: 3,3

Pettymys

Hulluja nuo roomalaiset

Asterix ja Obelix Extraextralarge 3: Kristallihiidenkivi

Asterix & Obelix XXL3: Crystal Menhir

Asterix sarjakuvia paljon lukeneena ja niitä piirroselokuvia paljon katsoneena lukisin itseni sarjan faniksi sillä sarjakuvat ovat erittäin laadukkaita eikä juuri pahoja asioita niitä elokuvia kohtaankaan ole. Asterix ja Obelix pelejä on tullut vastaan jokunen ja tämän peli demokin tule yhteen väliin pelattua. Demosta sai todella hyvän kuvan pelistä itsestään ja täytyykin myöntää että mikäli pelissä ei olisi moninpeliä, niin ei siitä saisi samalla tavalla irti pelattavaa. Kokonaisuus toimii ihan kivasta, mutta siitä tulee hyvin nopeasti sellainen fiilis, minkä sai jo demostakin. Tämä on idealtaan hyvä peli, mutta se toteutukseltaan sitä luokkaa, joka on pari konsolisukupolvea jäljessä, ottaen huomioon se laatu, millä se on toteutettu.

Pieni mies Galliasta

Asterixin ja Obelixin seikkailu alkaa tutusta pienestä Gallialaiskylästä jossa tutut hahmot liikkuvat. Siellä ovat niin päällikkö Aladobix, bardi Trubadurix sekä tietäjä Akvavitix, jotka lienevät ne tunnetuimmat. Tarinassa pääkaksikon tehtäväksi tulee kolmen taikakiven etsiminen kristallihiidenkiveen, jotta sen avulla pystytään löytämään Akvavitixin vanha ystävä joka saattaa olla roomalaisten vankina. Matkan aikana ei juuri tuttuja kasvoja näy, mitä nyt loppupuolella vastaan tulee itse pääpaha, Julius Caesar, kuten asiaan kuuluu, eräänlaisena pelin toistuvana riesana nyt on yksi typerä roomalaiskenturio tai vastaava. Tarina etenee aika nopeasti ja monissa kentissä päämäärät saavutetaan aika äkkiä. Positiivista on sentään se, että peli on ääninäytelty, vaikka still kuvilla tarina monesti eteneekin. Graafinen ulkoasu on värikäs ja sopiva, ei erikoinen, mutta ajaa asiansa. 

Pelaamisessa isossa osassa on roomalaista piekseminen kattavalla määrällä erilaisia liikkeitä. Näitä ovat niin syöksylyönti, pyörintä ja roomalaisen nappaaminen/pyörittäminen/heittäminen sekä ilmaan lyöminen, muutama näistä liikkeistä nousee ehdottomasti omaksi suosikiksi ja niillä pääsee todellakin siihen henkeen mitä aiheeseen kuuluukin. Välillä tätä menoa hidastaa se, kun ei ole varma että riittääkö roomalaisen ilmaan lyöminen tämän nujertamiseen, vai pitääkö vielä senkin jälkeen lyödä. Tiettyjä merkkejä on siitä että riittääkö, mutta iskua virittäessä ei voi olla vielä varma että riittääkö. Menoa se ei juuri hidasta koska piestävää riittää kentästä toiseen, sillä monet pelin kentistä ovat juurikin roomalaisten leirejä joissa ideana on pyyhkäistä leirin läpi hävittäen matkalla kaiken ja keräämällä mahdollisimman paljon kypäriä, jotka toimivat kaupoissa valuuttana. Lopussa sitten kenttä pisteytetään ja se on suhteellisen vaativaa, jos haluaa kultasijalle.

Pelissä on jokusia sivutehtäviäkin, mutta ne tuntuvat olevan pääasiassa turhia lisiä joista ei saa oikeastaan mitään kunnollista palkinnoksi. Tosin vähän nopeastihan tämä peli tuli pelattua, joten jotakin ratkaisevaa ehkä missattiin. Mutta sellainen fiilis sivutehtävistä tuli, että turha niihin on paneutua, ellei välttämättä kaipaa jotakin näennäistä vaihtelua roomalaislegioonien hävittämiseen.

Yhteistyön voimalla pääsee pitkälle

Erittäin iso asia tämän pelin kanssa on moninpeli. Itselläni on kokemusta myös siitä yksinpelistä, joskin demon kautta. Moninpelaaminen tuo mukanaan lähinnä yhden heikkouden, nimittäin sen että vihollisten määrä ei tunnu kasvavan tarpeeksi, sillä monessa kohtaa tuntuu, että kombomittarin saisi revittyä aika paljon korkeammaksikin, jos vihollisia olisi enemmän, tai toinen pelaaja ei tekisi mitään, mutta mitäpä hauskaa siinä olisi. Kyllä tämän asian kanssa elää aivan hyvin, sillä moninpeli tuo mukanaan niin paljon enemmän plussapuolia jotka tekevät pelistä helpomman ja monella tavalla merkittävästi siedettävämmänkin.

Yksi merkittävä vahvuus mikä moninpelissä on, tulee siitä, että ei tarvitse vaihtaa hahmoja. Muutamassa kohtaa peliä pitää nimittäin pelata yhteistyössä sekä A:lla että O:lla jotka voivat tehdä asioita joita toinen ei voi tehdä. Kun kaksi pelaajaa, niin kaikki tämä sujuu paljon nopeammin. Pelissä ei ole juuri sellaisia pätkiä joissa ei tietäisi mitä pitää tehdä (ellei peli satu bugittamaan) ja kun on kaksi pelaajaa, niin kaiken suorittaminen luonnistuu paljon nopeammin kun ei tarvitse vaihdella hahmoja. Myös taistelussa on hyötyä kahdesta pelaajasta sillä jos toinen sattuu tulemaan tyrmätyksi, niin peli ei pääty jos toinen pysyy hengissä, kunnes toinen on taas jaloillaan. Tämä on erityisen hyvä juttu tietyissä kohdissa peliä jossa kuolema korjaa äkkikuolema tavalla erittäin helposti. Tietyissä kentissä nimittäin sattuu olemaan rotkoja tai vesilammikoita joihin A tai O oitis kuolevat, tai tuurilla menettävät vain muutaman sydämen. Myös kypärien (valuutan) kerääminen on nopeampaa ja helpompaa kun kaksi pelaaja pelaa yhteen.

Niin ja onhan siinä tietysti se että couch co-op on aina couch co-op, se vain on viihdyttävää hyvän pelin parissa ja vaikka tämä peli onkin tasollisesti pitkälti samalla tasolla kuin monet PS2:n couch co-op pelit, niin kyllä se viihdyttää. Siis siinä tuntuu että tämän pelin pitäisi olla edistyneempi tai edes hiotumpi, mutta silti.

Oikea suunta, mutta jää lyhyeksi

Asterix peliltä toivoo nimenomaan tämän tyylistä mättöä jossa pääpaino on vihollislaumojen hävittämisessä. Idea on siis enemmän kuin oikea ja moninpeli juuri oikea lisä siihen. Se missä peli on kuitenkin jäänyt lyhyeen, on siinä, että A:n ja O:n roomalaisten hävityksessä pitäisi olla sama tunne mikä on Dynasty Warriors tyylisessä mätössä jossa yksi hahmo hävittää yksin satoja vihollisia. Siis kun yhdellä kunnon pyörähdyksellä pyyhkäisee kymmenen vihollista kerralla, niin kyllä siinä on aivan omanalaisensa fiilis. Sellainen fiilis pitäisi Asterix pelissäkin olla. Mutta tämä on kuitenkin oikealla tiellä, sillä ei tämän idean peli muuta tarvitse kuin useammanlaisia liikkeitä joilla hakata vihollisia ja sitten tietysti paljon vihollisia joita piestä. Monella tavalla peli todellakin tarjoaa sitä, mitä siltä odottaakin.

Ongelma tässä kaikessa on siinä, että tälläisellä toteutuksella pelistä jää vähän sellainen halpa maku. Peliä olisi voitu hioa vielä vähän pidemmällekin, sillä tämä ei vain tunnu nykypäivän peliltä, vaan pelissä on juurikin sellainen fiilis mikä on nyt jo pari kertaa todettu, eli tämä tuntuu peliltä joka on peräisin PS2-PS3 taitteesta. Tätä korostaa se, että pelissä on muuta todella typerä suunnitteluvirhe joilla saa itsensä pysyvään ansaan, osa kenttäsuunnittelussa ja osa pelin koodauksessa, sillä muutamassa otteessa peli bugaa sen verran että ratkaiseva reitti on tukossa. Nämä ratkeavat yleensä nopealla resetoinnilla, mutta siinä menettää aina edistyminen samassa syssyssä. Juurikin tälläiset asiat syövät pelin mielekkyyttä aika tehokkaasti.

Eräs asia pelissä kuitenkin korpeaa todella paljon, nimittäin se suunta, jonka peli ottaa loppupuolella. Tiettyyn pisteeseen asti pelaaminen on pääasiassa mättöä jossa roomalaisia piestään uudestaan ja uudestaan ilman mitään sen ihmeellisempää. Sitten aivan yks kaks tulee vastaan hiiviskelykohtaus jossa on pakko edetä herättämättä huomiota (ja sitten paluumatkalla piestä kaikki), elikkä pakotettu hiiviskelyosuus. Sitten kun on siitä selvitty niin alkaa pulmarumba jossa siirrellään palikoita uudestaan ja uudestaan kunnes päästään ulos luolastosta. Pulmapeli jatkuu pitkälti loppuun asti ja taistelusta tulee se mauste. Tämä on erittäin hyvä esimerkki vääränlaisesta vaihtelusta, sillä mikään osa tästä erilaisesta pelaamisesta ei ole millään tavalla hauskaa, vaan raivostuttavaa koska siinä ei ole joko mitään järkeä tai se on niin pakotettua ja ylikäytettyä, että se syö mielekkyyttä todella hyvin ja vieläpä aivan lopussa, jolloin peli on jättämässä viimeisiä vaikutteitaan pelaajaan.

Yhteenveto

Asterix ja Obelix XXL3 on helpoin kuvata siten, että se on peli, joka on tehty liian myöhään sillä tälläisenään, se tuntuu olevan pari konsolisukupolvea jäljessä. Siis peli on varsin viihdyttävä ja toimii oikein hyvin, moninpelinä. Yksinpelinä ei läheskään yhtä hyvin. Pelin perusmättö on ihan kivaa settiä mukavalla määrällä vaihtoehtoja, mutta aika itseääntoistava peli tämä loppuviimeksi on muuttuu lopussa tarpeettoman paljon pulmapeliksi. Idea on silti hyvä, mutta siitä ei ole otettu tarpeeksi irti.

+ Perusmättö

+ Moninpeli

+ Asterix & Obelix teema

- Vääränlaista vaihtelua

- Itseääntoistava

Arvosana: 5,6

Paremmalla Puolella

Kuinka Koulutat Lohikäärmeesi. Ensimmäisen elokuvan pohjalta tehty peli vaikuttaa arveluttavalta, mutta onnistuu siltikin hieman yllättämään. Mutta se ei yllätä, että ei tämä ole sellaista laatua, mitä elokuvasarja ansaitsisi.

How to Train Your Dragon

Näin Koulutat Lohikäärmeesi sarja on yksi näitä tapauksia joka on toiminut alusta asti ja joka on laajentunut ja laajentunut. Pelien osuus kokonaisuuteen oli ilmiselvää ja vaikka niitä onkin tullut useampi, niin yhtäkään erityisen hyvää ei ole vielä osunut kohdalle. Peleistä ensimmäinen on muutamalla tavalla vähän erilaisempi tapaus mitä aluksi siltä edes odotin ja vaikka se ei missään nimessä olekaan mitenkään erityinen ja ihmeellinen, se ei ole yhtään niin huono kuin aluksi vähän epäilin sen olevan.

Tutut hahmot, uudet tapahtumat

Tarinassa seurataan tuttuja hahmoja tutuissa paikoissa, mutta miltein kaikki on kuitenkin toisin. Jos elokuvan on nähnyt, niin hyvin äkkiä huomaa, että elokuvan tarinalla ja tämän pelin tarinalla ei ole oikeastaan mitään yhteistä hahmojen lisäksi. Elokuvassa viikingit taistelivat lohikäärmeitä vastaan, kunnes nörttimäinen Hiccup sitten ystävystyi lohikäärmeistä pelätyimmän kanssa ja lopulta toi lohikäärmeet osaksi viikinkien elämää. Tässä pelissä, lohikäärmeet ovat ilmeisesti olleet osa viikinkien arkea jo eikä Night Furyn linkki Hiccupiin ole niin erikoinen. Pelin tarinassa pelaaja ottaa ohjattavakseen joko Hiccupin tai Astridin ja alkaa kouluttaa lohikäärmettään ja myöhemmin lohikäärmejoukkoaan osallistumaan turnauksiin. Kaveriporukasta epämääräisin tietysti pelaa rumaa peliä voidakseen saada voiton itselleen, mikä johtaa moniin hidasteisiin. Siis täysin erilaista settiä kuin elokuva, mutta se tuttu tunnelma on edelleen läsnä, vaikka tarinassa ollankaan rinnakkaistodellisuudessa tai jonkinlaisessa "What if?" tilanteessa.

Se että tarinalla ei ole mitään osaa elokuvan tarinaan ei varsinaisesti oli huono asia, sillä pääpaino on kokonaisuudessa ja tarina nyt on lähinnä jokin syy pitää tapahtumat liikkeessä. Pääpaino on enemmänkin kaikessa tekemisessä jossa lohikäärmettä koulutetaan todelliseksi turnajaismestariksi. Erityisen lisän tähän kaikkeen tuo se, että omaa lohikäärmettään voi kustomoida varsin mukavasti, vaikkakin myös todella rajatusti. Tämä on kiva lisä, jota olisi kuitenkin voitu kehittää merkittävästi pidemmälle, mutta ainakin siinä tulee vähän lisää maustetta kokonaiskuvioihin.

Tappelupeli ja minipelejä

Pääosa pelattavuudesta, mitä tulee tarinankuljetukseen keskittyy tappelupelityylisiin yhteenottoihin joissa lohikäärmeet ottavat mittaa toisistaan. Tämän pelin mekaniikka on aikansa elänyt sillä se on aika hidas liikkeellisesti ja viiveellisesti. Tappelussa on muutamia erilaisia komboja ja tatkiikoita jotka saa käyttöönsä, kun lohikäärmettään kouluttaa harjoituskehässä. Oikeiden taktiikoiden käyttö on erittäin tärkeää jotta erilaisia vastustajia vastaan pärjää, teoriassa. Käytännössä tilanne on se, että tekoäly on varsin helposti jallitettavissa koska muutamalla simppelillä taktiikalla saa vastustajan oitis polvilleen. Tappelupelin kokonaisvaikutelma on sellainen, että se oli aikanaankin vähän vanhentunut, sillä näin jähmeä ohjattavuus on PS2 tappelupelien tasoa, kuten Godzilla Unleashed, joka sekin oli paikkapaikoin toimivampi. Liikkeet ovat varsin simppeleitä minkä takia tuntuu hassulta että niihin ei ole panostettu tämän enempää minkä avulla pelistä olisi saatu huomattavasti nopeatempoisempi ja mielekkäämpi. Tälläisenään harjoittelut ja taistelut ovat aika samanlaisia ja kyllästyttävät turhankin nopeasti ja ovat ilman törkeää apinan koijaamista, yllättävän haastavia.

Toinen osa pelattavuutta on kaikessa sivuaktiviteetissa joista minipelit ovat ainoa asia johon kannattaa edes vähän käyttää aikaa. Muuten sivutehtävät ovat tavaran keräämistä kyllästymiseen asti. Minipeleissä on kivasti vaihtelua, mutta niistä ei silti saa kovin pitkäksi aikaa erityisen tekemistä. Yhdessä minipelissä lennetään rinkuloiden läpi, toisessa pelataan, näppäinmuistipeliä kun taas yhdessä pyydystetään lampaita, eräässä tehdään jääveistoksia ja viimeisessä luodaan lohikäärmeitä. Minipeleistä on useampi vaikeustaso joista viimeinen on muutamassa erittäin vaikea, kun taas toisessa läpihuutojuttu. Lohikäärmeen kehityksen kannalta, näitä kuitenkin kannattaa tehdä.

Turhaa täytetty ja toistoa

Pelialueena on kylä ja lähimetsä, eli lääniä ei nyt erityisen paljoa ole. Keräiltävää tavaraa on tarpeettoman paljon ja sen kerääminen on tylsää samojen asioiden toistoa juuresten nyppimisestä kivien kääntelyyn. Ajoittain se on kuitenkin pakollista koska eräs mekaniikka on lohikäärmee tyytyvyys johon vaikuttaa kyseisen eläimen lepo, nälkä, terveys, luottamus ja mieliala joita voi kohentaa erilaisilla esineillä. Mukana on myös roolipelillinen kehitys-systeemi johon kuuluvat niin hyökkäysvoima, -nopeus sekä tulivoima. Lohikäärmeenkoulutukseen kuuluvat taistelun opettelu areenalla, sekä minipelit. Harmillista on kuitenkin se, että jos haluaa tehokkaan tiimin jossa kaikki ovat huipputerässä, pitää minipelejä pelata aika paljon ja eri lohikäärmeillä, sillä farmaamista ei tässä pelissä voi harrastaa. Kun lohikäärmeellä on suorittanut yhden aktiviteetin loppuun, ei siitä enää saa kokemusta.

Kokonaisvaikutelma tästä pelistä on vähän sellainen että mukana on paljon hyviä ideoita, mutta niiden toteutus on todella hiomaton ja kokenut pelaaja kyllästyy ikävän nopeasti. Tämä on niitä pelejä josta itse todellakin haluaisin pitää, mutta jossa on aivan liian paljon sellaisia asioita jotka ovat hiomattomia tai sitten vain aivan turhaa täytettä ilman kunnollista tarkoitusta. Siltikin, tämä peli ei ole niin huono, kuin voisi luulla, mutta se ei myöskään ole sellainen peli, jota ehdottomasti kannattaa kokeilla. Ilman turhia odotuksia, fani kyllä saa jotakin irti. Vähäksi aikaa.

Yhteenveto

Peli elokuvasta joka ei seuraa elokuvan tapahtumia vaan tekee jotakin aivan omaa. Pelattavuudeltaan hieman vanhentuneemmanpuoleinen, mutta kuitenkin oikein toimiva ja tarjoaa mukavasti tekemistä. Toistoa riittää, mutta samalla aikaa peli on kokonaisuutena yllättävän onnistunut, eikä myöskään ihan täysi läpihuutojuttu. How to Train Your Dragon on parilla tavalla yllättävä peli, mutta usealla tavalla todella ennalta-arvatta. Paljon olisi ollut vielä hiottavaa, mutta perushyvää viihdettä joka tapauksessa.

+ Näin Koulutat Lohikäärmeesi tunnelma

+ Useita kustomoitavia lohikäärmeitä

+ Minipelit tuovat vaihtelua

- Heikko tarina

- Paljon toistoa

Arvosana: 5,0

Välimallia

Lyhyeksi jäänyt vilkaisi pelisarjan tulevaisuuteen

Marvel vastaan Capcom: Äärimmäinen

Marvel vs Capcom: Infinite

Tämän pelin kanssa arvio jää lyhyeksi, koska kovin paljoa en ehtinyt tätä pelaamaan, muutamasta sattuneesta, ei niin positiivisesta syystä. Mutta siinä ajassa ehdin tutustua hahmovalikoimaan ja siihen, mihin suuntaan pelisarja on menossa ja siksi kasaan mietteeni nyt hieman lyhyemmin, koska muutamien taistelujen jälkeen mitään erityisen kattavaa kokonaiskuvaa tästä oli vähän vaikea saada. Pelisarja kuitenkin on entuudestaan tuttu, joten vertailupintaa on ja samoin tiettyjä odotuksia ja toiveita siitä, mihin sarjan pitäisi olla menossa.

Hahmovalikoima on varsin hyvä sillä mukana ovat niin Iron Man, Doctor Strange kuin Dormammu ja Ultronkin. Capcomin puolelta mukana ovat niin Dante ja Morrigan Aesenland kuin Chris Redfield ja Nemesis. Muutamia hahmoja ei ollut oitis saatavilla mutta en ollut varma että olivatko DLC materiaalia, vai avattavissa pelaamalla. Näihin kuului Marvelin puolelta yksi suuri valttikortti, nimittäin Venom. Hahmovalikoimassa on hyviä valintoja, mutta myös monet puuttuvat kokonaan ja muutamia muutoksia ei olekaan tullut. X-Menit ovat poissa eikä Resident Evil hahmoissa ole juuri muutosta, paitsi että Wesker puuttuu. Chris olisi aivan hyvin voinut vaihtua Leoniin, niin olisi siinäkin mielessä tullut vähän vaihtelua. Ei siis ihan niin hyvä kattaus kuin edellisessä pelissä, mutta hyviä lisäyksiä oli mukana.

Pelaaminen sen sijaan jättää aika paljon toivomisenvaraa sillä pelattavuus ei ole kehittynyt oikeastaan mihinkään suuntaan. Ilman tutoriaalieja tai aiempaa kokemusta sarjan kanssa, voi peliin olla haastavaa päästä kunnolla sisään. Ei mahdotonta, mutta peliä pitää oikeasti vähän aikaa harjoitella, jotta siinä pääsee kunnolla fiilikseen. Yksi valtava heikkous tosin on siinä, että nyt ryhmät eivät ole 3v3, vaan 2v2, mikä tuntuu oitis selvältä takapakilta. Pelattavuus ei siis ole kehittynyt eteenpäin, vaan taaksepäin. Tästä jää väkisinkin vähän sellainen fiilis, että pelin kohdalla ei olla menty minnekään, vaan kokonaisuutta on vain karsittu, jostakin ihmeellisestä syystä. Tälläisenään tulee vähän se maku, että peli on tehty vain rahastus mielessä, ilman mitään oikeaa kehitystä. Tarinaa en tosiaan pelannut, joten vaikea sanoa siitä sen enempää, mutta en odottaisi ihmeitä, kun peruspelattavuuden suhteen ei olla menty oikeaan suuntaaan.

Yhteenveto

Pelimekaniikoiltaan peli ei suoranaisesti vaikuta merkittävästi edenneen suuntaan tai toiseen. Tämä on niitä pelejä joka vaatii opettelemista, jotta pelaamiseen pääsee kunnolla sisään. Mutta eräs asia pelaamisessa on suoraa takipakkia, nimittäin se että tiimikoko on pienempi. Ei hyvä merkki. Mitä taas tulee hahmovalikoimaan, niin enemmänkin vaihtelua voisi olla, etenkin Capcomin puolella. Tietyt vakiotähdet ovat edelleen mukana mutta uusiakin lisäyksiä on. Infinite ei kuitenkaan ole tarpeeksi kehittynyt suuntaan tai toiseen että sitä voisi millään suositelle edeltäjän ohi.

+ Hyvä hahmovalikoima muutamiila hyvillä lisillä

- Muutamat hahmot puuttuvat täysin

- Pelattavuudessa ollaan menty taaksepäin

Arvosana: 4,5

Huonommalla puolella

Pääarvio

Ehkä jopa se yksi aihealue, jonka peleistä innostuu kaikista eniten. Lähinnä siksi, että siitä aiheesta on jo tehty monta erittäin hyvää peliä.

Erittäin hyvä erimerkki perusmätöstä

Teini-ikäiset mutantti ninja kilpikonnat: Mutantit Manhattanilla

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant in Manhattan

TMNT aiheisia pelejä on itse tullut pelattua aina NES ajoilta asti ja tämän aihepiirin pelit ovat vaihtelevalla tasolla olleet varsin hyviä. NESin TMTN2 on edelleen erityisellä paikalla omassa mielessä ja PS2:lla Turtlesit kokivat todellisen renessanssinsa sillä varsinkin TMNT2: Battle Nexus todella erottui joukosta ja nousi jopa yhdeksi konsolin parhaaksi peliksi. Mutta myös niitä huonoja pelejä on mahtunut joukkoon. Tässä värikkäässä valikoimassa Mutant in Manhattan on harmillisesti aika välimallin tapaus. Se ei ole suoraan huono, mutta ei siinä myöskään ole mitään sellaista, joka nostaisi sen erityisen positiivisesti esiin joukosta.

Viihdyttää fanikuntaansa

Peli on tarinallisessa mielessä hyvin perinteistä Turtles settiä. Pääroistona on parivaljakko Silppuri ja Krang, joista Silppuri on tottakai viimeisenä pomovihollisenakin. Ennen näitä kahta vastassa on joukko muitakin pomovihollisia, aina Bebopista ja Rocksteadysta alkaen. Mitenkään erikoinen tarina ei ole kyseessä, mutta kokonaisuus tarjoaa joka tapauksessa hyvät puitteet seikkailulle jonka lomassa nelikko sitten pieksee ison joukon jalkaninjoja ja ulottuvuus X:n kivisotilaita. Tukijoukkoina ovat tuttuun tapaan April O'Neil ja mestari Tikku. Pääpiirteittäin kokonaisuus on sitä luokkaa, että mitään ei selitä, vaan oletetaan että pelaaja on perillä siitä mitä tähän kokonaisuuteen kuuluu.

Graafisesti peli on värikäs, sarjakuvamaisella otteella joka näkyy tyyliseikkana vähän joka paikassa. Jokainen kilppari on todella omanalisensa, Leon ollessa se kurinalainen johtaja, Raphin ollessa se raivokas taistelija, Donnien ollessa se älykkö tietotekniikkaexpertti ja Mickeyn ollessa se huumoria mukaantuova vitsiniekka. Porukan kemiat toimivat hyvin ja kokonaisuutena peli on kuin kokoelma jaksoja jostakin TMNT animaatiosarjasta. Omalla kohdalla suosikkini on vuoden 2003 sarja. Tämä peli on kuin kokoelma useiden sarjojen eri osuuksia, sillä siinä missä Turlesit ovat enemmänkin kuin 80-luvun sarjasta, niin tyyliseikat ovat lähempänä 2003 sarjaa.

Pelattavuudessa ollaan myös juurikin sellaisissa tilanteissa kuin tälläiseltä peliltä voi odottaakin. Tosin, mitään isompaa kehitystä oikeastaan mihinkään suuntaan ei ole tapahtunut. Toiminta on pitkälti sitä rataa että yhdellä napilla tehdään nopeita liikkeitä ja yhdellä hitaampia mutta vahvempia liikkeitä, mukaan on myös pyritty tuomaan väistöliikkeen kautta tehtävää parrya, mutta tämä ei vain toimi. Erilaisia tehosteitakin riittää, mutta monet niistä on vähän turhaa kikkailua joka johtaa vain monimutkaisempaan ja sekavampaan kokonaisuuteen. Taistelu on hyvin pitkälti samaa rataa mitä se on ollut niin monissa muissakin TMNT peleissä.

Ei merkittävää kehitystä siellä missä pitäisi

Eräs asia, minkä peli tekee merkittävästi eri tavalla, kuin monet muut aiemmat, on siinä, että tässä pelissä tekoäly ohjaa kolmea muuta kilpparia, eli kaikki neljä ovat jatkuvasti mukana toiminnassa ja kilpparin vaihtaminen tapahtuu varsin helposti, kuin myös monet erikoisliikkeet. Monien pelien kanssa on jopa toivonut tälläistä lähestymistapaa, mutta nyt saa huomata että pitää varoa mitä toivoo. Yksi pelin heikkouksia nimittäin on siinä, että kun kaikki neljä huitovat yhtä aikaa, niin aika sekavaksihan tämä taistelu menee ja sellainen tietty yhdenmukaisuus ja toiminnan hallinta vähenee merkittävästi. Etuna on tietysti se, että jos yksi kilppari tyrmätään, niin muut voivat pelastaa tämän ja tekoäly reagoi tyrmäyksiin hyvin nopeasti. Pelissä on siis varsin helppo lähestymistapa kuolemiseen, mutta tietyt pomoviholliset voivat tehdä silti todella merkittävää vahinkoa, vaikkapa kaikkiin yhtä aikaa, mikä pakottaa taktiseen ajatteluun.

Tämän neljän kilpparin yhtäaikaisen käytön kanssa on kuitenkin menty yhteen suureen syntiin, nimittäin couch co-op puuttuu, mihin TMNT pelit on kuin luotu. Verkonkautta yhteistyö kyllä toimii, mutta se ei ole sama asia. Parhaat TMNT pelit ovat olleet juurikin sellaisia joita on saanut pelata moninpelinä samalta TV:ltä. Tämä peli ei vain tunnu samalta, ja on merkittävästi enemmän suora yksinpeli.

Yksi suuri heikkous on myös siinä, että monilla vihollisilla on hyvin paljon elinvoimaa. Tämä oletettavasti siitä syystä, että neljä hahmoa joutuisi keskitymään tiettyihin vihollisiin tiiminä, mutta tämä johtaa turhauttavaan nappuloiden hakkaamiseen, kun vihollinen ei vain ota kuollakseen. Erilaisia komboja tässä pelissä ei ole mitenkään paljoa, mikä on entistä enemmän omiaan korostamaan sitä, että perusmättöä harrastetaan kentistä toiseen, kyllästymiseen asti. Kentissä olevat erilaiset sivutehtävät eivät nekään ole mitenkään erikoisia. Joko nuijitaan kaikki viholliset, puolustetaan esinettä X tai pidetään nappia pohjassa kun käytetään tiettyä esinettä. Tämä ei ole oikeanlaista vaihtelua, vaan myös aika puuduttavaa ja tylsää puurtamista.

Yhteenveto

Teini-ikäiset mutantti ninja kilpikonnat: Mutantit Manhattanilla on perushyvä turtles peli, mutta se ei ole kehittynyt oikeastaan mihinkään, mihin sen olisi tähän mennessä jo pitänyt. Tälläisenään kyseessä on perushuttua alusta loppuun asti. Kentät toistavat samaa kaavaa, taistelu ei juuri kehity ja menee monesti liian sekavaksi. Suurin synti on moninpelin puute, jonka vuoksi pelistä ei paljoa saa irti. Pelattavuus toimii, peli näyttää hienolta ja tuntuu hyvältä. Mutta tässä vaiheessa näin merkittävän aihealueen kanssa, pitäisi peliin panostaa jo merkittävästi enemmän, eikä mennä taas sieltä, mistä aita on matalin.

+ TMNT tunnelma tutuilla hahmoilla

+ Perushyvää mättöä erikoisliikkeillä

- Lyhyt ja itseääntoistava

- Couch co-op puuttuu

Arvosana: 5,0

Välimallia