Itse olen pitkälti sellainen pelaaja joka ei pelaa kovin montaa peliä yhtä aikaa. Olen enemmänkin sellainen joka aloittaa yhden pelin ja pelaa sen sitten läpi asti ennenkuin aloittaa seuraavan. Tämä kuitenkin muuttuu jos työn alla ei ole sellaista peliä joka todella veisi mukanaan. Silloin tulee aloitettua useampi peli ja osa niistä jää pitkäksi aikaa kesken.

 

 

 

Aina välillä tulee vastaan sellaisia pelejä jotka aivan yllättävällä tavalla vievät mukanaan. Syitä tähän voi olla monia ja tiettynä lieveilmiönä on se, että jos keskeneräisiä pelejä sattuu silloin olemaan "työn alla" niin ne herkästi myös jäävät sinne limboon odottamaan sitä aikaa kun niiden pariin sitten lopulta joskus palaa.

Sitten on pelejä jotka on tarkoitus läpäistä, mutta ne eivät ole niin mukaansa tempaavia, että niiden takia sivuuttaisi kaikki muut pelit. Voisia sanoa että kesken jääneet pelit lukeutuvat karkeasti kahteen kategoriaan: Jonossa olevat ja limbossa olevat. Toiset odottavat vuoroaan kun taas toiset täyttä tylsyyttä kun ei juuri satu olemaan muutakaan tekemistä. Tämä limbosarja on lisäksi niin suuri, että osa jää sinne lopullisesti.

 




Overcooked.jpg?1566340771

Mitä useampi kokki, sitä paremmin menee

 

Ylikypsää

 

PlayStation plus

 

 

 

Overcooked

Aika monet pelit joissa on sekä yksin- että moninpelin mahdollisuus on tehty siten että ne ovat mahdollisia läpäistä kummalla vaihtoehdolla hyvänsä. Tietysti monet pelit ovat helpompia useammalla pelaajalla, jos pelissä on useita erilaisia muuttujia. Jotkut pelit taas on tehty siten että ne ovat selvästi helpompia useammalla pelaajalla tai muuten vaan suunniteltu pelattavaksi useamman pelaajan voimin.


Overcooked on juurikin tälläinen peli. Sitä voi pelata yksinkin, mutta useammalla pelaajalla se on huomattavasti helpompi. Itse pelasin sitä ensin yksinpelinä mutta hyvin nopeasti huomasin että se muuttuu varsin äkkiä varsin haastavaksi sähellykseksi kun yhden pelaajan pitää tehdä kaikki. Kaksinpelinä se on jo merkittävästi helpompi kun kaksi pelaajaa kommunikoi keskenään ja tekee eri tehtäviä. Tietyssä pisteessä sitten tehtävät alkavat olla liikaa kahdelle pelaajalle jolloin se kolmas pelaaja alkaa olla varsin hyödyllinen ja ennen pitkää myös neljäs.

Tosin pelissä on myös se että tietyssä vaiheessa sähellys alkaa mennä todella pitkälle. Tila kun on aina rajallinen ja monta kokkia säntäilee ympäriinsä niin kommunikaation puute aiheuttaa nopean kaaoksen. Kommunikaatiolla pääsee pitkälle mutta siinä ohessa vaaditaan jatkuvaa sopeutumista.


Aluksi pelin tavoite on varsin simppeli. Pilko/muussaa raaka-aine, keitä ja tarjoile. Pelin edetessä muuttujia tulee kokoajan lisää. Raaka-aineita on useita, tiskejä kertyy ja ympäristö muuttuu. Välillä kokataan maantiellä tai laivalla ja välillä maanjäristys halkaisee keittiön kahtia. Muuttujia tulee todella nopeasti lisää ja välillä vuorossa olevat simppelit tehtävätkin voivat olla yllättävillä tavoilla haastavia.

Toinen puoli haastetta ovat vaatimukset ja käytettävissä oleva aika. Arvosteluasteikko on 1-3 tähteä ja kun tarjoiluaikaa on vähemmän, niin nopeampi toiminta on vaadittavaa. Yhden tähden saavuttaa varsin helposti, mutta pelin edetessä jo kaksi tähteä voi olla haastavaa ja kolme tähteä hyvin vaikeaa.

Pelistä tulee sähellystä viimeistään siinä vaiheessa kun keittiö jakaantuu siten että vain yhdellä puolella voi pilkkoa ja toisella keittää jne. Se muuttujien määrä on aivan tolkuton ja siitä syystä jokaisessa kentässä on omanlaisensa haasteet. Yhdessä kentässä se haastavuus tulee raaka-aineiden ynnä muiden sijainneista kun taas toisessa haastavuus tulee monipuolisuudesta tai kenttähasardeista. Tylsäksi peli muutu, stressaavaksi kylläkin... ja hyvin äkkiä.


Kokonaisuutena Ylikypsää on peli jossa yksinpeli on todella heikoilla kantimilla. Itse olen pelannut tätä 1, 2 ja 3 pelaajan voimin ja pelin edetessä haaste ei oikeastaan missään kohtaa varsinaisesti laske, mikä pitää pelissä jatkuvan oppimisen ja sopeutumisen käynnissä. Peli itsessään on simppeli koska näppäinkomentoja ei ole kovin paljoa, mutta se haaste tulee siitä että osaavatko pelaajat kommunikoida keskenään ja pitää pään kylmänä, kun peli muuttuu erityisen hektiseksi.

 

+ Moninpeli

+ Veikeän näköinen

+ Simppeli oppia ja vaikea hallita

 

- Yksinpelinä erittäin vaikea

- Muuttuu herkästi päättömäksi säheltämiseksi

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Red%20Faction.jpg?1567764830

 

Punainen ryhmittymä

 

Red%20Faction%20II.jpg?1562893895

 

Punaisen ryhmittymän nyrkki iskee jälleen

 

PlayStation Now

 

 

Red Faction & Red Faction 2

Muutama asia yhdistää näitä kahta peliä kivuliaan selvästi. Kummatkin ovat varsin suoraviivaista räiskintää ilman mitään sen ihmeellisempää, toki kakkosessa on vähän enemmän tarinaa ja lihaa luiden päällä, siinä missä ensimmäinen on paljon yksinkertaisempi.

Se mikä kuitenkin yhdistää näitä kahta todella vahvasti on todella vanhentunut ohjattavuus. Kummassakin on nimittäin käänteinen ohjattavuus. Kun katset ylös, niin pitää painaa alas. Itse en pidä yhtään tälläisestä ohjattavuudesta ja osittain siksi kokemukseni näiden kahden pelin kanssa jäi todella lyhyeksi. Sen perusteella mitä näistä irti sain, oli sitä laatua että aika perusluontoista räiskintää jostakin PS2 aikakaudelta.

RF2 varsinkin on todella huonosti ikääntynyt, sillä pelaaminen ei ole oikeastaan millään tavalla mielekästä koska vaistomaisesti aina kun pitäisi katsoa ylös, katsotkin ensin alas.

Aseiden suhteen vaihtelua ei paljoa ehtinyt tulla mutta sen perusteella mitä ehdin nähdä ja kokea, niin kaikki alkaa juurikin sillä tavalla, millä tälläiset pelit aina alkavat, eli oikeastaan mitään ihmeellisempää. Kyllähän siinä tarinaakin sai vähän alulle ja jonkinlaista käsitystä kokonaisuudesta, mutta aina lopulta kaikki palaa siihen pelattavuuteen, joka on huono.

Kokonaisuutena nämä ovat sitä pelityyppiä johon ajanhammas on purrut sen verran kovaa, että ei näitä vain viitsi pelata koska ohjattavuus tekee siitä sen verran vastenmielistä. Ja kun pelejä on muutenkin niin paljon, niin ei ole juuri mieltä tuhlata aikaa ja sopeutua.

 

+ Räiskintää

 

- Ohjattavuus

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



Kummamaailma: Muukalaisen viha

 

PlayStation Now

 

 

Oddworld: Stranger's Wrath

Aivan heti pelistä huomaa että se on omalaatuinen paketti. Pelimaailma on kuin mistä hyvänsä villin lännen maisemasta, mutta mukana on paljon vähän kehittyneempää teknologiaa joka antaa sellaisen steampunk viban. Tämä on erittäin toimiva asetelma ja lisää selvästi kiinnostusta peliä kohtaan. Mikäli Oddworld ei ole ajatuksellisesti tuttu entuudestaan, niin peliin kannattaa suhtautua todella avoimin mielin. Jos pelisarja on jollakin tavalla tuttu, niin sitten tietää jo vähän mitä peli tulee tarjoamaan ulkoisesti.


Tarinassa seurataan cowboy tyylistä nimeämätöntä palkkionmetsästäjää. Tarinan taustoja ei avata paljoakaan, mutta pian käy ilmi että muukalaisen päämääränä on eräänlainen lääketiteellinen toimenpide, jota ilman hän ei tule selviämään. Sen päälle sitten rakentuu yhtä jos toista, mutta pääpaino on rahan kerääminen ja sitä tehdään palkkionmetsästyksellä.

Kohteet voi palauttaa elävänä tai kuolleena ja elävistä maksetaan enemmän. Elävänä pyydystäminen on aluksi todella helppoa, mutta muuttuu varsin nopeasti todella haastavaksi. Vihollisen ulkoasu ei juuri muutu, mutta heidän asustuksensa ja varustuksensa muuttuvat. Haaste tuleekin siitä että miten pelaaja varautuu toimimaan muuttuvien olosuhteiden alla. Matka kohteen luo menee yleensä vihollislaumojen läpi joiden pyydystäminen muukalaisen pohjattomaan pussiin onnistuu kun viholliset joko kuolleita, tai taju kankaalla. Apunaan muukalainen käyttää varsijousta ja isoa valikoimaa veikeitä ammuksia.


Toiminta on isossa peliä. Vihollisia tulee vastaan lisääntymässä määrin ja lähemmäs jokaisen pyydystäminen on suotavaa ja vielä mielellään elossa, sillä elossa olevasta vihollisesta saa yleensä pari kymmentä moolah valuuttaa kun taas kuolleesta alle kymmenen. Pomoviholliset ovat siitä parista sadasta ylöspäin, riippuen että tappaako heidät vai tainnuttaako heidät. Toiminnassa isossa osassa ovat pelaajan ammukset. Muukalainen ei tykkää aseista, vaan käyttää ammuksinaan erilaisia eläviä, hyvin veikeitä otuksia. Näitä otuksia on todella moneen käyttötarkoitukseen. Siinä missä hämähäkki ampuu bolan joka sitoo viholliset hetkellisesti, on lepakko se tuhoisin vaihtoehto joka tekee massiivista vahinkoa sekä elinvoimaan että kestävyyteen, kumpi mittari sitten ensin loppuukaan määrittää että kuoleeko kohde vai pyörtyykö. Ammusvariaatiota on pari kourallista ja osaa ammuksista löytyy todella helposti kun taas osa on astetta harvinaisempaa. Vain sähkö-ötökkä on ammus joka ei kulu, kaikki muut kuluvat, riippuen pelityylistä.

Toiminnan taktisuus tuleekin siitä että mitä ammuksia on käytössä ja kuinka paljon. Hämähäkki on helpoin tapa pyydystää normaaleja vihollisia yksittäin ja elossa. Skunkki taas on massaisku ja lamaannuttaa isomman joukon kerralla, mutta ei yhtä pitkäksi aikaa kuin hämähäkki. Karavappalo taas on puhtaasti hyökkäykseen tai ansoittamiseen tarkoitettu terävähampainen tuholainen, kun taas maaorava ainoastaa tuottaa ääntä joka houkuttelee tai hämää vihollisia. Jos ammukset ovat lopussa niin muukalainen voi tarjota myös tehokasta luuvitosta joka toimii normaaleja vihollisia vastaan todella tehokkaasti sillä pari näppärää nyrkiniskua päin näköä tainnuttaa perusviholliset.

Pomoviholliset ovat kuitenkin astetta kovempia paloja, sillä heidän kestävyytensä palautuu suhteellisen äkkiä mikä tekee elävänä pyydystämisestä haastavaa. Lisäksi monet pomoviholliset tekevät merkittävää vahinkoa ja muukalainen ei sieltä kestävimmästä päästä. Mutta apuna on se, että muukalainen pystyy keräämään elinvoimaa takaisin tällä "cowboy up" tyylillä. Hän hakkaa pölyt pois kunnes on taas täydessä toimintakunnossa. Mutta se kuluttaa kestävyyttä joka ottaa aikansa palautua.


Toiminnan ohella pelissä on myös ajoittaista kiipeilyä, mutta toisin kuin ensimmäisen persoonan ammuskelu, on kolmannen persoonan kiipeily ja juoksentelu paljon kömpelömpää. Pelistä huomaa että sillä on jo hieman ikää alla, juurikin siksi koska osa pelin kiipeily ja hyppimiskohtauksista tuntuu tarpeettoman tarkoilta. Myös "räiskinnässä" on hetkiä kun huomaa että peli ei ole sieltä tarkimmasta päästä, mutta kiipeily sun muu on paljon tökömpää, kun muukalainen törmäilee paikkoihin tai ei pääsekään tietyn esteen päälle.

Ympäristöt ovat kyllä hienon näköisiä ja graafinen ulkoasu on sopivan tomuinen, mutta ajoittain tuntuu että vaihtelua olisi voinut olla enemmänkin. Se tosin pätee paljon enemmän vihollisiin sun muihin kuin ympäristöihin. Vaikka monet alueet näyttävätkin suhteellisen samanlaisilta on sentään hieman eroa on luvassa. Viholliset sen sijaan ovat samaa kastia alusta asti. Viholliset ovat lismomaisia kun taas kansalaiset kanamaisia.

Muukalainen on helposti pelin tyylikkäin ilmestys. Tämä Clint Eastwood oloinen bonchoa pukea parrakas ja karhean käheä-ääninen päähenkilö on tyylikäs lännen mies jossa on sitä oikeaa asennetta ja karheaa tyyliä. Se toimii oikein hyvin.


Pelin suurimman heikkoudet ovat juurikin siinä tietyssä vaihtelun puutteessa mitä tulee pelihahmoihin ja moniin ympäristöihin. Ammukset pitävät toiminann kiinnostavana, mutta itse huomasin että useimmiten en käyttänyt kuin niitä ammuksia joita sain lähistöltä ja varsinkin lepakkoammukset olivat kaikkein arvokkaimpia ja hämähäkit hyödyllisimpiä. Tekeminen ei oikeastaan missään vaiheessa muutu sillä idea on alusta asti sama. Menen suoraa reittiä kohti vihollista, nuijien matkan varrella kaikki vastaantulevat viholliset. Toista tätä niin kauan kunnes tarina etenee seuraavaan pitäjään ja toista taas sama. Haaste nousee suhteellisen nopeasti ja vaikka ensimmäisen kaupungin jahdit saikin tehtyä aika helposti niin että vihollisen pyydysti elossa, niin myöhemmin ei enää jaksanut nähdä vaivaa.

Pelin haastavuus on hyvin epämääräinen sillä jotkut viholliset ovat todella helppoja kun taas osa raivostuttavan vaikeita. Kaikkein rasittavinta on kuitenkin se tietty epäreiluus. Tuntuu että jos haluaa saada kohteen kiinni elossa, niin pitää todella tarkka ja todella nopea. Sen lisäksi liikkuminen kolmannessa persoonassa olisi voinut olla vähän jouhevampaakin. Kokonaisuudessa pelattavuus on kuitenkin varsin hyvää ottaen huomioon minkä ikäinen peli on kyseessä.

Eräs iso heikkous tulee myös siinä vaiheessa kun pelin western teema katoaa kokonaan tietyn pisteen jälkeen. Tuntuu kuin tarinallisesti mukana olisi kaksi yhteen nivottua peliä. Tietysti loppupuolella huomasin itse että silloin alkoi suosiolla vain käydä rajusti päälle edes miettimättä vihollisten elävänä nappaamista. Sääli on kuitenkin että western teema hylättiin lähemmäs kokonaan. Tarinallisesti peli tosin otti ison harppauksen eteenpäin, muuttuen samalla varsin kiinnostavaksi.


Kokonaisuus jättää monilla osa-alueilla paljon toivomisevaraa, mutta siinä on myös omaa tyylikkyyttään. Parhaiten tämän pelin jaksaa läpäistä muutama jahti kerrallaan, sillä pitkinä maratooneina tämä peli tuntuu toistavan itseään todella nopeasti. Kyseessä ei myöskään ole se lyhyintä laatua oleva peli sillä pelattavaa on varsin hyvin ja pelattavuus pysyy haastavana ja varsinkin loppupuolen haasteet ovat todella kovia, vaikka olisi ostanut kaikki saatavilla olevat päivitykset. Helppo peli ei ole kyseessä, mutta ei myöskään ylipääsemättömän vaikea.

 

+ Western tunnelma steampunk vivahteilla

+ Veikeat ammukset ja toiminta

+ Muukalainen

 

- Vaihtelun puute

- Epätasainen haastavuus

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Day%20of%20the%20Tentacle%20Remastered.j

Klikkailupelit ovat vähän kökköjä konsoleilla

 

 

Lonkeron päivä

 

PlayStation Now

 

 

Day of the Tentacle Remastered

Tämän tyylisissä seikkailupeleissä on usein se ongelma että niissä on todella paljon "yritys, erehdys" sisältöä. Asioihin on aina se yksi oikea vaihtoehto mikä johtaa siihen että asioita tulee kokeiltua todella paljon, jotta se oikea ratkaisu löytyy. Tähän kun heitetään kolme pelattavaa hahmoa joita kaikki pitää käyttää ongelmien ratkaisuun, niin muuttujia tulee paljon ja sitä kautta pelissä on valtavasti tätä lopunto aarteenetsintää ja kikkailua. Itse en erityisemmin pidä tälläisistä peleistä, ellei niissä sitten ole jotakin aivan erityistä mikä vetäisi huomion itseensä. Lonkeron Päivässä ei ole mitään sellaista.


Tarinassa seurataan kolmea kaverusta joiden tehtävänä on estää tietoisuuden kehittäneiden lonkeroiden maailmanvalloitus. Kun kaverukset sitten hullun tiedemiehen kartanossa päätyvät eri aikakausille, vaatii tehtävän suorittaminen historian muuttamista, tavaroiden siirtelyä aikakausien välillä ja paljon esineiden etsimistä ja käyttämistä. Tarinassa on jatkuvasti läsnä huumori ja omalaatuinen logiikka ja tyyli. Ulkoasu on värikäs ja veikeä mutta pelattavuus on vähän kökömmän puoleista eikä peli oikein missään kohtaa tunnu todella hauskalta koska valtaosa ajasta on haahuilua ympäriinsä, kun yrittää miettiä että mitä pitäisi tehdä.


Ajatukseltaan Day of the Tentacle on todella omalaatuinen kokonaisuus. Pelissä on paljon typeryyksiä, omalaatuisia vitsejä ja runsaasti yliampuvaa sisältöä. Pelin ratkaisut ovat usein suhteellisen pähkähulluja ja vaikka monet pelin omalaatuiset ideat eivät ole sieltä huonoimmasta päästä niin pelin nautinnollisuutta mikään niistä ei juuri lisää. Tämänlaiset pelit ovat helposti sellaisia että niitä ei jaksa ilman ohjetta käydä läpi asti, ellei niissä ole mitään sellaista mikä todella kannustaisi siihen.

Lonkeron päivässä ei ole mitenkään kiinnostavaa sisältöä, erityisen hyviä hahmoja tai aivan omaaluokkaansa olevaa tarinaa saati muuta sisältöä. Seikkailuklikkailujen ystävät saavat tälläisestä kokonaisuudesta varmaan enemmän irti kuin sellaiset pelaajat jotka pelaavat näitä satunnaisesti.

 

+ Ulkoasu

+ Huumori

 

- Puuduttava

- Perustuu pitkälti eri asioiden kokeilemiseen

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



This%20War%20of%20Mine_%20The%20Little%2

Kovat ajat vaativat kovia ratkaisuja

 

 

Tämä minun sotani: Pikkuiset

 

PlayStation Now

 

 

This War of Mine: Little Ones

Tämä kuuluu niihin peleihin jotka ovat tunnistaa heti kun näkee hieman, vaikka ei ole koskaan pelannut, joten tietty ajatus pelistä oli ennalta. Kyse on selviytymistaistelusta sodan varjossa. Kun pieni joukko on jäänyt sodan sytyttä eristyksiin autioituvaan kaupunkiin, niin alkaa jatkuva selviytymistaistelu. Mustavalkoinen grafiikka kuvastaa todella hyvin lohdutonta maailmaa jossa pelaajan ohjaamat ihmiset eivät ole ainoita jotka taistelevat omasta selviytymisestään. Joskus vastaan tulee tavallaisia ihmisiä, joskus sotilaita ja joskus roistoja. Koskaan ei voi tietää mitä huominen päivä tuo tullessaan, mutta jatkuva resurssien etsiminen on pakollista, sillä mitään ei saa ilmaiseksi, paitsi kuoleman. 

Voisi sanoa että ne ilmestyskirjan ratsumiehet ovat jatkuvasti ovella, sillä kuolema voi korjata monella tavalla, väkivallan, nälän tai sairauden muodossa. Jos tarpeeksi synkältä näyttää, voivat pelihahmot jopa riistään epätoivossa hengen itseltään. Pelihahmot kärsivät lähes jatkuvasta nälästä, univajeesta ja surusta. Mitä julmempia asioita pelaaja päättää tehdä, sitä kovemmin se vaikuttaa pelihahmoihin. Jos he ryöstävät puolustuskyvyttömät tai tappavat jonkun, he stressaantuvat, mutta jos he eivät saa kerättyä tarpeeksi ruokaa ja resurreja, alkavat he kärsiä toisella tavalla.

Pelissä isossa osassa on se jatkuva selviytymistaistelu ja kaikki mitä se vaatii. Päivisin tehdään ruokaa, raivataan tilaa jotta voidaan tehdä sänkyjä, tuoleja, työkalupenkkejä, vedenkeräimiä, ansoja eläimille tai kasvimaita. Muuttujia on niin paljon että resurssit eivät ikimaailmassa riitä kaikkiin, muuten kuin todella pitkän ajan kuluttua ja koska aika kuluu, niin talvikin on tulossa. Oman muuttujansa tuovat myös muut ihmiset. Joskus he haluavat vain tehdä kauppaa, mutta joskus he saattavat pyytää apua tai tarjota ystävyyttä, mutta onko mikään ilmaista tälläisessä maailmassa. Yöllä sitten tulee aivan uudenlaiset haasteet. Jonkun pitää lähteä etsimään resurreja ja jonkun on syytä vartioida leiriä, sillä ryövärit ovat liikkeellä. Yöllä liikkuminen on vaarallista, sillä vaikka jotkut ovatkin ystävällisiä, niin toiset saattavat käydä hyvin nopeasti aggressiivisiksi.

Omaan joukkoon ei kuulu kuin muutama henkilö ja se on todella vähän. Ruuasta on lähes jatkuvasti huutava pula mutta koska yöllisille retkilläkään ei kaikkea pysty ottamaan mukaansa, täytyy valintoja tehdä. Kestääkö ryhmä nälkää päivää kauemmin, jos sen sijaan pyrkii vain keräämään lääkkeitä, joita yksi tarvitsee kipeästi nyt. Se missä lukumäärä taas tuntuu todella pieneltä, on se, miten työnjako menee yöllä. Jo yksikin valvottu yö vaikuttaa todella paljon siihen, miten henkilö pystyy toimimaan ja yhden olisi syytä olla vahdissakin. Pelissä on niin paljon muuttujia että selviytyminen alkaa jo viikon kuluttua tuntua todella epätodennäköiseltä, varsinkin jos yksi sairastuu, yksi haavoittuu ja yksi on surullinen. Kaikkiin on tietenkin lääkkeet ruuasta ja lääkkeistä viinaan ja tupakkaan, mutta kaikki ovat pois jostakin muusta.

Itse en juuri lämpene peleille joissa se ainoa todellinen päämäärä on selviytyminen, eli tehdään samoja asioita päivästä ja yöstä toiseen. Tehdään ruokaa, parannetaan puolustuksia, kerätään resursseja, ei koskaan saada kaikkea mitä tarvittaisiin ja niin edelleen. Siis jotkut pelit ovat onnistuneet tässäkin asiassa, mutta This War of Mine on loppuviimeksi aika puuduttava ja raastavan hankala peli koska tuntuu että kokoajan ollaan reunalla ja yksikin huono "ryöstöretki" voi olla yksi liikaa. Mutta toisaalta, sehän se tämän pelin viesti onkin. Sodan runtelemassa maassa pätevät viidakon lait ja joillekin ihmisriekaleille, se on liikaa.

 

+ Synkän mustavalkoinen ulkoasu

+ Pelin tunnelma ja viesti

 

- Tuntuu jatkuvasti turhauttavan vaikealta

- Tuntuu monesti perustuvan tuuriin

 

Arvosana: 5,8

 

Paremmalla puolella



What%20Remains%20of%20Edith%20Finch.jpg?

Mitä meistä jää jos ei muistoja ja tarinoita?

 

 

Mitä Edith Finchistä on jäljellä?

 

PlayStation plus

 

 

 

What Remains of Edith Finch

Kävelysimulaattorit ovat sellainen genre joka paperilla kuullostaa aika tylsältä, mutta oikeilla ideoilla ja hyvällä toteutuksella näin ei aina ole. Everyones gone to Rapture on esimerkki siitä miten tälläisestä ideasta saadaan aikaiseksi erittäin tylsä paketti, kun taas What remains of Edith Finch on esimerkki juurikin siitä kolikon toisesta puolesta. Pelattavuus ei ole monimutkaista ja pääpaino on ennenkaikkea tarinassa, sillä eteenpäin pääsee ilman suurempia ongelmia eikä pelissä ole game overia.


Tarinassa tutustumaan Finchien sukupuuhun jonka viimeisiin oksiin kuuluvan Edithin kertomana tutustutaan suvun tarinaan, suvun eri jäsenten kokemusten kautta. Kokemuksiin mahtuu paljon erilaisia tapahtumia ja pääasiassa kyseessä on laajamittainen tragedia sillä monet suvun jäsenistä eivät koskaan kasvaneet aikuisiksi ja muutenkin sukupuun oksista monet eivät enää kasva. Tarinallisesti uppoudutaankin niihin moniin syihin jotka omalla tavallaan muovasit suvun jäseniä ja samalla heidän tarinansa tulevat tutuiksi, kukin omalla tavallaan. Yhdessä tutustutaan suvun alkuun, Odin Finchiin ja alkuperäiseen taloon, kun taas yksi pätkä kertoo Edithin veljen Lewisin mielenterveysongelmien varjostaman tarinan ja tuleehan tutuksi myös lyhyt tarina Gregory vauvasta ja mysteeri Miltonista. Erittäin isoon osaan nousee kuitenkin yksi tarinan kiinnostavimmista henkilöistä, Edithin Edie mummo.

Pelattavuus koostuu erittäin simppeleistä mekaniikoista, muutamat napit riittävät eikä peli missään vaiheessa oikeastaan jumitu. Se mikä tekee tästä tarinasta oikeasti hauskan kokea johtuu siitä että monet tarinoista ovat oikeasti erilaisia. Siinä missä Barbaran tarina kerrotaan sarjakuvana on moni muu aika perinteistä muisteloa mutta tyyli vaihtuu, kuten Calvinin tarina, joka puhdasta vauhtia ja ehkäpä kaikista peliosuuksista hauskin.


Peli alkaa kun pelaaja saapuu Finchien sukutalolle keskelle korpimetsää, veden rannalle. Edith Finchin kokoaman kronikan kautta sitten aletaan tutustua sukuhistoriaan ja piirtämään oksille kuvia. Talo itsessään on valtava, toistuvasti laajennutta, salakäytävien täyttämä, mutta kauan sitten hylätty rakennus, joka on kaikessa monipuolisuudessaan todella kiinnostava paikka tutkia. Vaikka meno eteneekin todella putkimaisesti, niin genrelle se sopii todella hyvin. Pelaajan tehtävänä on lähinnä liikkua eteenpäin ja ajoittain tehdä jotakin pientä kivaa. Pelillisesti luvassa on pääasiassa muutamia minipelejä joista valtaosa on tehty todella hyvin, mutta osa tuntuu laahavan vähän turhan pitkään. Vaihtelua on kuitenkin erittäin hyvin.

Pituutensa puolesta kyseessä on todella tiivis ja hyvin jaksotettu kokonaisuus. Pelin läpäisee helposti muutamassa tunnissa mutta ympäristöt, tarinat ja yleinen tunnelma tarjoavat hyvää vastinetta sille ajalle. Mutta uudelleenpeluuarvo on aika onneton ja mikäli kyseessä olisi jotakin muuta kuin PS+:n kautta ilmaiseksi tarjottu peli, niin ei tässä olisi täyshintaiselle pelille tarpeeksi arvoa. Monet ovat nostaneet tämän pelin yhdeksi parhaista peleistä koskaan, mutta itse en sille sellaista titteliä tarjoaisi. Omassa genressään What remains of Edith Finch on kuitenkin esimerkillinen tapaus, koska se ei muutu missään kohtaa todella tylsäksi vaan talon arkkitehtuuri ja laajuus tarjoaa kivasti nähtävää. Erityisen hienoa on nähdä se, miten talo on vuosien saatossa laajentunut, uusien sukupolvien syntyessä.

Tarinallisesti osa perheenjäsenistä on huomattavasti muita sympaattisempia, osa tarinoista selvästi muita koskettavampia ja osa sukulaisista selvästi muita vastenmielisempiä. Siinä missä Edie on yksi parhaita hahmoja on Edithin äiti helposti yksi huonoimpia hahmoja, ei mitenkään mukavalta tuntuva ihminen, mutta tarinan auetessa syyt siihen tulevat selville. 


Kokonaisuutena 'Mitä Edith Finchistä jää jäljelle' on peli jossa selvästi mennään mentaliteetilla laatu korvaa määrän. Toisin kuin Everyones gone to the Rapture jossa määrä korvaa helposti laadun, on Edith Finch tapaus jossa on aika selkeä suunta. Vain pieneen osaan kentistä voi vaikuttaa, mikä estää jumiutumisen, suunta eteenpäin on aina selkeä ja kun kerran olet sisällä, et enää pääse ulos samaa reittiä.

Tarinan draamallinen vahvuus on siinä, että kaikki eivät saa onnellisia loppuja ja monet odottamattomat tapahtumat muovaavat useiden ihmisten elämää. Miten menetys vaikuttaa vanhempiin, sisaruksiin ja kaikkeen heidän ympärillään, miten paljon tarinat, joita ei koskaan kerrottu, olisivat voineet muuttaa kaikkea. Vasta aivan pelin lopussa lopussa tarjotaan vastaus siihen, mitä Edith Finchistä nyt on sitten jäljellä.

 

+ Vaihtelevaa sisältöä

+ Talon arkkitehtuuri ja monipuolisuus

+ Draamallinen vahvuus

 

- Uudelleenpeluuarvo

- Jos missaat jotain, et voi palata taaksepäin

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen