Vaikka niitä läpäisemättömiä pelejä on kirjastohyllyksi asti, niin siitäkin huolimatta aina välillä tekee vaan mieli palata jo koettuihin peleihin, joko vain pikaiseksi visiitiksi tai sitten vähän pidemmäksi aikaa. Joitakin pelejä kokeilee hetken eikä se vain nappaa ja jotkut pelit on pelannut useasti ja silti niiden parissa viitsii kuluttaa aikaa.

 

 

 

Viime aikoina tuntuu että jo koetut pelit puskevat sisään joka paikasta. Nykyään voi kirjastostakin lainata pelejä (varsin uusia sellaisia) mikä helpottaa entisestään harrastustoimintaa. Sitten on PS Now jossa aina välillä, tulee vastaan varsin iso kattaus pelattavaa jota ei ole ennen kokenut, mutta sieltä löytyy paljon sellaistakin, minkä on kokenut useasti ja sama pätee PS Plussaan. Sitten on tietysti jo hankittu kirjasto jossa on vieläkin paljon pelejä, joita trophy mielessä ei ole vieläkään pelattu loppuun asti.

Jostakin syystä aina välillä sitten palauttelee mieleen vanhoja tuttuja ihan vain jotta voisi puhua niistä. Tai joskus kun pelaa jotakin aivan muuta, joku muu tulee mieleen jolloin pitää virkistää muistia kun ei voi olla varma että oliko asia X oikeasti tehty niin hyvin pelissä Z vai onko peli Y oikeasti parempi, eikä vain vanhan lämmitystä.

 




Overlord%20II.jpg?1584833683

Pisteet tyylikkyydestä

 

 

Ylivaltiaat. Ensimmäinen ja toinen sukupolvi tarjoaa pitkälti samanlaisen pelattavuuden mutta muutamilla ratkaisevilla poikkeuksilla niissä ratkaisevissa paikoissa.

 

 

 

Overlords (1&2)

Tämä on sellainen pelisarja joka näyttää paperilla todella hyvältä ja jonka periin itsekin lopulta aikoinaan päätyi. Eräässä vaiheessa ideana oli pelata kokonaan läpi Raising Hell joka on ykkösen laajennettu versio, mutta sitten osui kakkonen kohdalle ja päädyinkin sen pariin. Tämä on vähän sellainen tapaus jossa tietää mitä odottaa, mutta se kaikki grindaaminen ja tekemisen määrä niin on niin valtavaa, että ei sitä ihan äkkiä viitsi uudestaan tehdä, vaikka kyseessä olisikin myös uutta sisältöä ja mahdollisuus kokeilla vähän erilaisia vaihtoehtoja valintojen kanssa.

 

Ensimmäinen ylivaltias

Peli jossa saat olla itse paha ylivaltias, jonka ei välttämättä tarvitse olla paha, kokonaan. Overlord sijoittuu fantasiamaailmaan jossa pelaaja ohjaa Sauronia muistuttavaa haarniskoitua hurjan näköistä miestä, joka puolestaan komentaa armeijaa Klonkkuja, joita myös minioneiksi tässä pelissä kutsutaan. Paha ylivaltias ei tee itse mitään, ellei halua, vaan komentaa riiviöarmeijaansa joka tekee mukisematta mitä heiltä vaaditaan. Minionit hyppäävät käskystä myös tuliseen kattilaan jossa heistä valmistetaan haarniskoita tai aseita.

Minioneja on pelissä neljä erilaista joista jokaisella on omat vahvuutensa ja omat heikkoutensa. Normaalit minionit ovat perustaistelijoita jotka ovat hyvä tappelemaan, mutta eivät osaa oikein muuta. Punaiset minionit kestävät tulta ja heittelevät tulipalloja, mutta eivät ole kovin kestäviä. Vihreät minionit taas kestävät myrkkykaasuja ja roikkuvat vihollisissa, mutta eivät yksinään ole kovin vahvoja kun taas siniset minionit osaavat uida ja herättää kuolleita henkiin, mutta tappelu ei heiltä juuri luonnistu. Overlord osaa itsekin tosin tapella ja saakin runsaasti vahinkoa aikaan aseilla ja loitsuilla, mutta minionit ovat kuitenkin pelin suola, sillä ilman niitä, puzzlet eivät onnistu ja taistelu saattaa olla hyvin nopeasti ohi.

Mitä tulee vihollisiin, niin vastaan tulee fantasiamaailmoista tuttuja hahmoja aina haltioista ja kääpiöistä alkaen. Pomoviholliset ovat erittäin koomisia ilmestyksiä kaikkinen huvittavine pikkulisineen. Mukana myös hieman steampunk henkistäkin tavaraa. Kaikki humoristisella otteella tietenkin. Pomoviholliset osaavat olla paikoin haastaviakin, mutta yleensä kaikkiin ongelmiin löytyy ratkaisu, jonkin minion tyypin avulla. Tietty sääli on tosin siinä, että yksikään pomovihollinen ei todellakaan ole yhteen niin hieno näky, kuin itse pelihahmo. Aika usein pomoviholliset ovat ikävän särmättömiä.

Tavallaan ne kaikki hienoimmat puolet on otettu vain pelihahmoon ja kaikki synkkyys ja upeus on jäänyt pois vihollisista. Se mikä tässä pelissä on tavallaan isompi heikkous, on se, kun minioneja pitäisi ohjata vähän tarkemmin, sillä se ei onnistu yhtään niin hyvin kuin sen voisi toivoa. Sen lisäksi pelistä puuttuu muutamia fantasiaolentoja, joita peliin todella toivoisi.

Vaihtelua pelissä on kuitenkin kiitettävästi, sillä pelissä on monta vaihtelevaa aluetta ja monet asiat voi suorittaa vasta sitten kun hallussa on tietynlaisia riiviöitä työntekoon. Vaihtelu on pelissä läsnä myös valinnoissa, jotka ovat aina läsnä. Pelissä on karkeasti kahdenlaisia valintoja. Hyviä ja pahoja. Jotkut ovat todella peliämuuttavia kun taas toiset, vain tietyn puolen vahvistamista. Yksi ratkaiseva teko voi muuttaa pelaajan ulkonäön ja linnan ulkonäön kokonaan, kun taas toiset valinnan, eivät juuri vaikuta.

Tämä kahden puolen läsnäolo tosin tuo mukanaan runsaasti uudelleenpeluu arvoa. Pelattavaa pelissä riittää muutenkin, sillä peli ei ole aivan lyhyt, vaikka se aika helppo ajoittain onkin. Pelissä on muutama erilainen loppuratkaisukin jotka muodostuvat valintojen mukaan. 

Overlordissa on oma viehätyksensä, sen huumori on aina läsnä ja toimii erittäin hyvin. Pääminioni neuvoo pelaajaa, kun taas perusminionit huutelevat aina välillä omiaan ja heidän lausahduksensa ovat kyllä hauskoja. Peli on rentoa pelattavaa eikä ota itseään turhan vakavasti.

 

Toinen Ylivaltias

Overlord II ei tee suurta pesäeroa edeltäjäänsä ja hyvä niin. Ensimmäinen ylivaltias oli toimiva ja hauska peli. Pelaaja sai olla juuri niin paha kuin halusi ja hänen tahtoaan toteutti joukko toinen toistaan erikoisempia riiviöitä. Nämä kätyrit ovat tässäkin pelissä se iso juttu. Kätyrit toimivat samalla tavalla, tuntuvat samanlaisilta ja tekevät samoja juttuja. Tämä konsepti kehittyy hieman, sillä uusiakin juttuja on, kuten ratsut joita kätyrit voivat käyttää. Overlord II on tyyliltään samanlainen kuin edeltäjänsä. Humoristinen ote ja fantasimaailma ovat läsnä kokoajan, mutta ikävän usein tuntuu, että peliä on selvästi karsittu. Sivutehtäviä tuntuu olevan vähänlaisesti, mikä näkyy mm. siinä, miten ne on aseteltu. Pelaamista on suunnilleen saman verran kuin edeltäjässä ja läsnä ovat ne samat ongelmat, mutta myös ne samat vahvuudet.

Overlord II on monella tavalla isompi peli. Päämajä on selvästi suurempi ja nyt ylivaltiaalla voi olla enemmän kuin yksi rakastajatar. Vanha Gnarl on myös läsnä, kommentoimassa ja opastamassa pelaajaa. Pelissä on suuri parannus aseiden ja varusteiden kanssa, sillä tällä kertaa niissä on vähän enemmän eroja. Samalla vastaan tulee myös yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi peli tuntuu karsitulta. Magioita on vain muutama ja samoin comboja. Peli selvästi pyrkii siihen, että kätyrit tekisivät työn.

Se missä peli on oikeasti edelleen heikoilla, on kätyrien tarkempi ohjaus ja pulmanratkonta. Tietyissä kohdissa pitää ohjata kätyrilaumaa vähän tarkemmin ja tämä ei toimi kovin hyvin. Selvä miinus on myös pelin päävihollinen ja viimeinen taistelu joka sanalla sanoen on tehty laiskasti.

Mutta eroaako Overlord II merkittävästi edeltäjästään niissä hyvissä asioissa. Ei. Peli toimii, on viihdyttävä ja tarjoaa riittävästi tekemistä. Pelissä on myös valintoja, kuten edeltäjässään, mutta ei ihan yhtä paljon, tai siltä se ainakin tuntuu. Hyvin usein peliä pelatassa tuntuu että ykkösessä oli enemmän tätä ja tätä. Pelattavaa tästä tosin irtoaa samalla tavalla kuin edeltäjästään ja löydettäviä esineitäkin on jokunen. Lisäksi se on vain niin hauskaa katsoa kun kätyrilauma hajottaa aivan kaiken mikä ei ole omaa. Tyyli on tässä pelissä hyvä ja rento huumori on iso osa sitä.


Lyhyesti

Overlord on todella viihdyttävä peli jossa on upea pelihahmo ja hieno maailma. Huumori on hyvä lisä ja muutenkin peliä on kiva pelata. Overlord II ei eroa kovin paljon Overlordista. Jotkut asiat peli tekee eri tavalla ja jotkut samalla tavalla. Jotakin jää kaipaamaan ja jokin on selvää kehitystä. Lisättäköön vielä, että mukana on ihan tarinaakin ja pelihahmo on edelleen todella upea ja nyt ne päivitykset tuntuvat oikeasti päivityksiltä. Peli ei ole merkittävästi parempi, mutta ei myöskään huonompi.

 

+ Pelihahmo

+ Minionit

+ Huumori

+ Valinnat

+ Fantasiamaailma

 

- Ohjattavuus saisi olla merkittävästi parempi

- Ajoittain hidas

- Pomovihollisista puuttuu särmää

- Tuntuu monesti todella karsitulta

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen



Rhiona.jpg?1580221759

Cyberpunk ja steampunk space western asetelmassa

 

 

Tarinoita rajamailta yhdistää Telltalen pelattavuuden Borderlands sarjan pähkähulluun huumoriin ja lopputuloksena on varsin toimiva kokonaisuus viitenä palasena.

 

 

 

Tales from the Borderlands

Tarinapeli jossa tarina itsessään muovautuu sen perusteella, mitä pelaaja päättää milloinkin tehdä. Tämä on jotakin minkä Telltale osasi aikoinaan todella hyvin. Itselleni Borderlands sarja on suhteellisen tuttu sillä kakkonen on pelattu lisäsisältöineen läpi ja ykköstä ja kolmostakin on kokeiltu. Pelisarjan huumori on ok, mutta ei kuitenkaan riittäisi myymään pelisarjaa sellaisenaan.

Tällä kertaa tein vähän erilaisen arvion sillä olen pelannut tämän pelin aiemminkin läpi. Tällä kertaa arvio on kootusti poimintoja jokaisesta jaksosta ja isosta kokonaisuudesta.

 

EPISODE 1: ZER0 SUM

 

Pelin ensimmäinen jakso esittelee pääasiassa sen mistä tarina alkaa ja millaiseen tilanteeseen se lopulta johtaa eli kokonaisuuden palaset asetellaan pelaajalle ja siihen päälle sitten aletaan rakentaa.

Pelissä pelaaja ohjaa kahta hahmoa.

Rhys (Troy Baker) on Hyperionin mies ja Fiona (Laura Bailey) on Pandoralainen huijari. Kaksikko päätyy tahtomattaan työskentelemään yhdessä vaikka samalla aikaa, kumpikin ajaa omaa etuaan eikä suoranaisesti luota toiseen. Tässä kaikessa pelaaja toimii tarinan kertojana joka päättää mitä kumpikin ajoittain tekee. Pelaaja voi siis suosia toista tai pyrkiä luomaan luottamusta kaksikon välille, tai olemaan vain mahdollisimman suuri törppö molempia kohtaan. Kiveenkirjoitetut tarinapointit nyt ohjaavat kokonaisuutta tiettyyn suuntaan ja sitä kautta kummallakin hahmolla on tietyt jutut, joista ei vain pääse irti.

Toinen osa tarinasta keskittyy tulevaisuuteen jossa Rhys ja Fiona vuoronperään kertovat tarinaa, toisen huudellessa väliin. Tämä on sellainen osa kokonaisuutta josta olisi voitu ottaa niin paljon enemmänkin irti, sillä ne harvat kerrat kun toinen hahmo trollaa toisen tarinaa ovat todella hyviä.

Tämä kaikki on toteutettu tavalla jossa peliä, pelaajaa tai pelihahmoja ei oteta turhan vakavasti, joten pelaajallakaan ei ole suoranaista syytä ottaa mitään turhan vakavasti. Huumori on se mikä pelin näkyvin juttu, mutta jos haluaa oikeasti hauskan Telltale kokonaisuuden, niin Guardians of the Galaxy on tätä peliä huvittavampi.

Tunnelmansa puolesta humoristinen ote toimii ja kun siihen yhdistetään erittäin hyviä hahmoja ja erinomainen Space Western tyyli, niin voidaan oitis sanoa että tämän tarina vie mukanaan. Ei ehkä ihan niin intensiivisesti kuin The Wolf Among Us, mutta silti.

Kokonaisuudessaan ensimmäinen osa viisiosaisesta pelisarjasta aloittaa kaiken todella hyvin. Hahmot tulevat tutuiksi ja tarina pääsee alulle.

 

EPISODE 2: ATLAS MUGGED

 

Sanotaan että toinen jakso jakaa ensimmäisen jakson hyvät ja huonot puolet. Tarina etenee kivasti ja hahmojen väliset suhteet saavat lisää puhtia puhumattakaan tarinasta joka alkaa hiljalleen heijastella valintojen vaikutuksia ja lisää kaasua uusien valintojen kanssa.

Tässä jaksossa juonessa alkaa nousta hiljalleen esille eräs elementti joka ainakin vaikuttaisi keskeiseltä jatkon kannalta, mitä se lopulta onkin. Siinä missä ensimmäinen jakso on juurikin se osa jossa pyritään koukuttamaan pelaaja niin toisessa tarkoitus on alkaa viemään tarinaa johonkin suuntaan.

Siinä missä ensimmäinen jakso laittoi tarina alulle niin toinen jakso alkaa purkaa sitä. Tarinan edetessä tulee eteen valintoja jotka todellakin tuovat selviä muutoksia siihen miten tarina alkaa edetä ja tämän jakson viimeinen valinta vaikuttaa todella isolta, etenkin kun kyseessä on vasta toinen jakso viidestä.

Osa valinnoista on selvästi pienempiä mutta sanotaan että kun pelkkä pakoreitin valinta voi tuoda mukanaan nopeasti ohi olevan mutta todella hyvän lisän peliin, niin silloin jotakin on tehty oikein.

Uusia kasvoja tulee myös vastaan ja pakko todeta että ainakin itse pidän todella siitä että kun uusi hahmo ilmestyy niin hänestä tulee nopea esittelyruutu jossa yksikin sana voi olla aivan tarpeeksi. Se on myös yksi Borderlands sarjan parhaita tyyliseikkoja ja on yksi niitä elementtejä jotka vaikuttavat pieniltä lisäyksiltä, mutta ovat todella hyviä. Myös jo esitellyistä hahmoista ne isommat tekijät ovat mukana kuvioissa, kuten August (Nolan North).

Sanotaan että Atlas Mugged ei ole ehkä ihan yhtä hyvä kuin Zer0 Sum, mutta taso ei juuri heikkene vaan pysyy suunnilleen samana huumorin ja tarinan kuljetuksen kanssa.

 

EPISODE 3: CATCH A RIDE

 

Mitä tulee tarinaan, se alkaa saada jälleen uusia osia kun ryhmään liittyy lisää jäseniä ja uusi vihollinenkin esitellään. Hyvin pian jaksossa tulee vastaan hyvin iskeviä osia ja käy ilmi että tässä episodissa vastaan saattaa olla melkoisia käänteitä.

Catch a Ride on ehkä paras jakso tähän mennessä. Se on toiminnallinen, todella hauska ja täynnä hyviä juonielementtejä jotka ovat ehtineet kyteä vähän aikaa. Riippuen myös aiemmista päätöksistä, voivat tietyt osiot mennä aivan eri tavalla ja tämän jakson valintojen perusteella, voi tulevaisuudessa olla luvassa kohtauksia, jotka ovat todella erilaisia, riippuen valinnoista.

Rhys ja Fiona puolestaan kehittyvät hahmoina selvästi mikä rikastaa tarinaa entisestään. Sanoisin että kumpikaan ei ole millään tavalla täydellinen sillä kummastakin löytyy puolia joita helposti vihaa. Rhys on selvästi enemmän se josta tehdään pilaa kun taas Fionasta maalataan osaavampaa tekijää.

Tässä jaksossa tulee vastaan myös tähän mennessä paras customointiosuus ja viimeistään tässä vaiheessa huomaa miten paljon pelissä kerättävä raha vaikuttaa ja miten paljon voikaan merkitä se, miten paljon rahaa on tähän mennessä käyttänyt tai säästänyt.

Sanotaan että kolmas jakso toimii parhaiten juuri siksi, että se yhdistää niin monta elementtiä niin hyvin. Siinä on vähemmän tylsempiä osiota kuin kakkosessa ja siinä on enemmän tarinallista syvyyttä kuin ykkösessä ja ihan lopussa peli ei tee mitään aivan törkeää cliffhanger lopetusta, mutta jättää kaiken silti sen verran jännäksi, että seuraavan episodin pelaaminen houkuttaa.

Tasollisesti eroa ei ole paljon, mutta kuitenkin sen verran että sen noteeraa. Huumorimielessä uusi ryhmäläinen (Ashley Johnson) on helposti pelin hauskin hahmo, kuin hyvin tehty versio Claptrapista ja toiminnallisissa pätkissä Borderlands pelisarjan hyviä (ja pitkäikäisimpiä) ja ei niin hyviä (Athena tuntuu lähinnä mäntiltä) hahmoja osataan käyttää oikein hyvin.

 

EPISODE 4: ESCAPE PLAN BRAVO

 

Toiseksi viimeinen osa pelistä asettaa palikat kohti loppuhuipennusta. Oikeastaan mitään muuta tämä episodi pelistä ei teekään ja pakko sanoa että tämän osan pelaamisen jälkeen tuntuu että käteen ei jäänyt juuri yhtään mitään uutta. Myös monet osat peliä olivat lähinnä tylsiä, mutta mukaan mahtui myös pari aika hauskaakin pätkää ja isossa juonikuviossa tarina vetää mukaan vielä muutamia ylläreitäkin.

Pelin tarinan pääpuoli Rhysin osalta käy todella selväksi ja pari käännettäkin saadaan mukaan. Lopetus on jälleen sellainen, joka asettaa odotuksia jatkon kannalta mutta omalla tavallaan, se on todella hyvä, riippuen täysin siitä, miten pelaaja hoitaa tilanteen. Siinä mielessä erittäin tyypillinen osa ennen loppuhuipennusta.

Escape Plan Bravo saattaa hyvikin olla sarjan heikoin osa. Siinä ei vain tunnu olevan mitään sellaista mikä tekisi siitä erityisesti muita paremman. Se ei ole mitenkään huono, vaan tarjoaa samaa huumoria ja kovia valintoja kuin aiemmatkin. Eräs draamallisesti vahvaksi tarkoitettu pätkä ei myöskään sitä ollut.

Tarina ei tosin etene juuri minnekään ja nykyaika osiot ovat todella sivualalla. Edellinen osa oli sarjan tähän mennessä parasta antia ja tuntui tarjoavan yllättävän paljon. Nyt tuntuu että panokset on käytetty, tai niitä on säästelty viimeiseen osaan tämän osan kustannuksella. Sen lisäksi että tämä osa ei tarjoa erityisen paljoa, on se myös aika lyhyt ja nopeasti pelattu, ainakin se tuntuu siltä. Puhumattakaan että ne rasittavat ja kiusalliset naurettavuudet ovat huipussaan.

 

EPISODE 5: VAULT OF THE TRAVELLER

 

Päätösosa pelistä ei pääse muiden osien heikkouksista eroon, mutta se osaa tuoda ne suuret vahvuudet esille erinomaisesti. Selvästikin koska nyt ei ole enää järkeä säästellä mitään vaan laittaa kaikki peliin ja nitoa aiempien osien valinnat ja tapahtumat yhdeksi paketiksi. Selvää on kuitenkin se, että tämä osa todella monella tavalla jättää ja korostaa mahdollisuuksia toiselle kaudelle.

Toiminnallinen puoli on vahvasti läsnä erinomaisessa loppuhuipennuksessa joka on todella näyttävä ja intensiivinen. QTE toimintaa parhaimmillaan ja kiitettävästi variaatiota, perustuen pelaajan ratkaisuihin pelin aikana.

Tarinallisesti luvassa on paljon hyvää dialogia ja vahvoja tunteita, puhumattakaan kaikkien niiden päätösten seurauksista mitä on tähän asti tehty. Hyvin pienetkin päätökset voivat merkitä aika paljon tavallaan ärsyttää että missään kohtaa ei ole juurikin väliä että paljonko rahaa pelaajalla on koska sitä ei juurikaan enää käytetä.

Vault of the Traveller on hyvä päätös jossa on tyyliä ja sisältöä. Lopetus on ikävän cliffhangermainen, mutta kokonaisuudessaan erittäin hyvillä ääninäyttelijöillä, tunnelmalla ja tarinalla varustettu Tales from the Borderlands, on todella toimiva peli. Se ei ole Telltalen parasta laatua, mutta ei huonointakaan ja Borderland tunnelmallisesti kokonaisuus on todella uskollinen pelisarjalle.

 

+ Space western mausteinen tunnelma steam- ja cyberpunk vivahteilla

+ Valintojen vaikutukset näkyvät

+ Kahden päähahmon kanssa kikkailu ja toisen trollaaminen

 

- Liiallinen pelleily ja jopa kiusalliset kohtaukset

- Dialogia olisi kiva pystyä nopeuttamaan (koskaa kokosarjan uudelleen pelaamista)

- Monta todella laahaavaa osiota

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava



Max.jpg?1584824263

Onko koko maailma hullu, vaiko vain yksi mies?

 

 

Hullun Maxin maailma kääntyy hienosti pelimuotoon kaikessa rujossa maailmanlopun meiningissään. Välillä ajellaan autolla ja välillä tapellaan, kokoajan samanlaisessa hengessä.

 

 

 

Mad Max

Elokuvien kanssa Mad Max on tullut todella tutuksi ja osittain Fury Roadin vanavedessä tämä peli nousi aikoinaan tutkalle. Toisena syynä oli se, että tämä on yksi niitä pelejä joka imitoi Batmanin suosituksi tekemään taistelumekaniikkaa, vaikkakin omalla rujolla ja yksinkertaisemmalla tyylillään. Mad Max on kuitenkin sellainen peli, jossa on monta liikkuvaa osaa ja joka pyrkii olemaan uskollinen lähdemateriaalille. Päähenkilö ei näytä Mel Gibsonilta tai Tom Hardyltä, mutta hän näyttää Mad Maxilta ja tuntuu Mad Maxilta.

 

Verta, bensaa ja hiekkaa

Peli alkaa ja etenee todella samalla tavalla kuin elokuvatkin, mikä tekee siitä erittäin hyvän osa isoa kaanonia. Riippumatta siitä mihin osaan Maxin tarinaa tämä peli mahtuu, niin kyseessä on vahva osa kokonaisuutta. Max päätyy vastakkain Immortant Joen (Fury Roadin pääroisto) pojan Scrotusin kanssa. Maxin tavarat varastetaan, auto tuhotaan ja hänet jätetään kuolemaan. Mutta miehen sisäinen tuli ei hevillä sammu ja Max iskee nopeasti takaisin. Lopulta hän päätyy aavikkolle seuranaan koira. Kohdattuaan oudon kyttyräselän, alkaa Max lopulta rakentaa uutta autoa, Magnum Opusta, jolla liikkua armottomassa hiekkaerämaassa. Pelin edetessä vastaan tulee monenlaista enemmän tai vähemmän hullua kulkijaa ja haasteetkaan eivät äkkiä lopu.

Pääasiassa pelin maailma on yksi valtava hiekkainen ja suolainen autiomaa jossa vesi, polttoaine, ammukset ja varaosat ovat arvokasta tavaraa. Auton päivittäminen on haastavaa, mutta pakollista eikä varusteiden arvokkuutta myöskään pidä aliarvioida, Maxin kehittämisestä puhumattakaan. Koluamalla aavikkoa voi löytää monia arvokkaita tarvikkeita helpottamaan matkan tekoa. Aavikko jakautuu useisiin eri territorioihin joilla on omat pääkaupunkinsa ja johtajansa. Aavikolla on myös tuhottavia torneja, voitettavia kilpa-ajoja, tuhottavia saattueita ja valloitettavia linnakkeita. Jokaiseen tehoaa eri taktiikka ja pelin edetessä haaste kasvaa merkittävästi.

 

Autolla ja jalkaisin, aina taistellen

Osa pelistä vietetään auton ratissa ja osa jalan. Jalan yhteenotot käydään nyrkein ja Max on erittäin tehokas tappelija. Pienen lisämausteen tuo katkaistu haulikko jolla antaa sotapojille kyytiä. Ammukset ovat arvokkaita ja valtaosan ajasta kannattaa tyytyä tappeluun nyrkein. Kentissä on ajoittain vähän lisätarvikkeita tehostamaan tappelua, mutta tappelua hankaloittavat vihollisten tehosteet, kuten sotarumpalit. Tiettyä toistoa pelissä on todella paljon sillä samalla tavalla kuin aavikkolla on tietty yhtenäinen ulkoasu, niin taistelulla tietty samanlainen flow. Tässä taistelumekaniikassa on kuitekin sitä jotakin mikä pitää kiinnostuksen sitä kohtaan esillä ja peliä jaksaa tahkota varsin paljon.

Kun ollaan liikkellä autolla, niin taistelu muuttuu oitis aivan toisenlaiseksi. Haulikko on edelleen osa taistelu, mutta autolla osa myös muitakin mehusteita. Vihollisia päin ajaminen toimii jos autoa on varustettu piikkien ja muiden tehoteiden avulla kestävämmäksi. Autoon saa myös muitakin varusteita kuten tarkkuuskiväärin jolla voi karsia vihollisten vahvuutta etäältä. Autolla ajamisessa on oma vauhdintunteensa ja vaikka se ei yhtä hauskaa olekaan kuin nyrkkitappelut, niin jokin siinä vain toimii.

Yhteistä näillä kahdelle puolelle on se tyyli. Räjähdyset, liekkien leimahdukset, ruudin haju, sotamaalaukset ja veren maku tekevät kokonaisuudesta todella rujon ja väkivaltaisen, mutta niihän sen kuuluukin olla Mad Maxin maailmassa. Ajoneuvot räjähtävät ja metallinpalaset lentävät. Viholliset hakataan muusiksi tai räjäytetään kappaleiksi kerta toisensa jälkeen.

 

Nimeni on Max

Tarinallisesti kokonaisuus etenee varsin hyvin. Kun tarinaa alkaa viemään eteenpäin, se etenee myös varsin nopeasti. Itse hukun nopeasti erilaisiin sivutehtäviin joita maailma on pullollaan ja sen takia tarina jää helposti sivuosaan. Tämä on kuitenkin niitä tapauksia joissa tarinaa olisi hyvä pelata kunnolla eteenpäin, että saa käyttöönsä kaikki ratkaisevat työkalut joilla maailman tutkimisesta tulisi helpompaa. Muutenkin peli muuttuu merkittävästi helpommaksi jos tarinaa viitsii käydä eteenpäin, vaikka maailman tutkiminen houkuttelevaa onkin. Erilaisia sivutehtäviä on todella paljon mutta silti peli tuntuu kokoaja tyhjältä autiomaalta, mikä kertoo siitä, että pelissä on todellakin päästy siihen Mad Max tunnelmaan.

Erittäin hyvin tunnelma korostuu päähahmossa. Max on mies jolla ei ole mitää menetettävää, mutta jonka selviytymisvaisto estää häntä kuolemasta ja saa taistelemaan. Max ei ole kovinkaan mukava mies ja ajattelee lähinnä vain itseään ja päämääräänsä. Tässä pelissä se päämäärä on auton saaminen ja sen jälkeen lähteminen, kaikki muu on vain välietappeja tähän päämäärään. Valtaosa muista hahmoista unohtuu pelin pelaamisen jälkeen, mutta pelin edetessä iso kokonaisuus korostuu varsin hienosti erikoisine hahmoineen.

Ehkä kaikkein huonointa pelissä on se valtava toiston määrä. Tiettyjä asioita tehdään uudestaan ja uudestaan. Tehtävät muuttuvat haastavammiksi mutta varusteet tulevat samalla paremmiksi. Kokonaisuus on siinä mielessä hankala summata että pelissä ei ole mitään ilmeisi virheitä tunnelmallisesti. Tämä on Mad Max juuri sillä tavalla millä elokuvatkin ovat Mad Maxia. Pelillisesti luvassa on paljon samojen juttujen tekemistä mikä tekee pelistä vähän puuduttavan paikka paikoin, mutta siinä on myös sitä jotakin mikä vain toimii ja saa jatkamaan.


Yhteenveto

Mad Max on niitä pelejä jotka ovat jääneet aika vähälle huomioille. Se on kuitenkin yllättävän toimiva ja kiinnostava paketti johon mahtuu paljon tekemistä. Pelattavaa on runsaasti ja monella tavalla tekeminen on sitä niin kutsuttua perushuttua avoimessa pelimaailmassa erilaisine toistuvine haasteineen. Se mikä kuitenkin tämän pelin kanssa syystä tai toisesta toimii, on se tavallaan itseään toistava toiminta, jossa on asennetta juurikin siinä määrin, että kokonaisuuden haluaa katsoa loppuun asti. Tarina on siellä pitämässä toiminnan liikkeessä.

 

+ Mad Max tunnelma ja tyyli

+ Toiminta

+ Paljon pelattavaa

 

- Paljon toistoa

- Vähän omaa

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Professor.jpg?1584824262

Tyyli se on mikä ratkaisee

 

 

Bethesdan peleillä tuntuu olevan tiettyjä toistuvia ideoita. Jotkut niistä toimivat koukuttavalla tavalla, mutta monet asiat todella rasittavat, etenkin ne, jotka ovat merkki sulasta piittaamattomuudesta.

 

 

 

Fallout 4

Fallout sarja on itselleni tuttu satunnaisten osien kautta. Kolmosta pelasin joskus kaverin suosituksesta, se ei ollut kovinkaan hyvä peli, huomioiden miten paljon sitä oli hehkutettu. Tämän pelin sain aikoinaan toisen pelin kanssa samassa kaupassa eli ei ollut alunperin tarkoitus hankkia mutta hyvään hintaa bonuksena, niin kyllähän se tuli sitten pelattua läpi, kertaalleen, mutta paljon olisi vielä löydettävää ja tutkittavaa. Myös New Vegas tuli yhteen väliin koettua, huomattavasti parempi kuin Fallout 3.

 

Paljon liikkuvia osia

Fallout 4:n tarina alkaa kun pelaaja valitsee että kumpi puoliso hän on. Molempien puolisoiden ulkoasun saa itse päättää, mutta toinen on valittava omaksi pelihahmoksi. Tarina lähtee nopeasti käytiin ja kun ydinpommi iskee, pelaaja perheineen viedään turvaan. Mutta sitten kun muukalaiset tulevat kidnappaamaan pelaajan pojan ja tappavat hänen puolisonsa, niin ainoa päämäärä on pelastaa poika ja kostaa kaappaajille. Mutta ulkona odottaa aivan uudenlainen maailma, ydinsodan jälkeinen maailma, uusilla säännöillä.

Pelissä on tiettyjä juttuja jotka ovat sarjalle ominaisia. Tyyli on todellakin niin ja näin. Se on varsin hieno taistelussa VATS systeemin, hidastusten ja kykyjen muodossa, mutta maailman musiikki on aivan hanurista ja maailman tutkiminen on hidasta ja puuduttavaa. Kokemusta saa vähän kaikesta joten sitä kertyy nopeasti, mutta kehitettävääkin on todella paljon, joten hidasta tulee olemaan. Maailmassa saa lähteä minne ikinä mielee, mutta koska kaikki matka taitetaan jalan niin fast travel tulee olemaan arvokas lisä, mutta se tarkoittaa toistuvaa latausruudun katselua.

Fallout 4 on monella tavalla kuin kaikki Bethesdan tekemät pelit. Siinä merkkaa määrä enemmän kuin laatu. Vaikka tyylikkyydessä on muutamia todella hienojakin juttuja, niin isossa kokonaisuudessa todella monet asiat jättävät todella paljon toivomisenvaraa. Monet pelaajan mahdolliset partnerit pitkällä matkalla sen sijaan toimivat todella hyvin. Dogmeat, Piper, Nick Valentine, Curie ja Hancock kaikki ovat hyviä hahmoja, mutta mukana on myös niitä huonojakin, kuten MacCready ja paladin Danse. Iso osa NPC hahmoista on myös aika kehnomman puoleisia ja vain harvat hahmot todella toimivat.

 

Voimaa, ketteryyttä, älyä, charmia, tuliaseita, lyömäaseita...

Lähemmäs kaikkiin osiin tätä peliä pätee se määrä laadun sijaan. Hahmoaan voi muokata varsin vapaasti mutta hän kuullostaa aina samalta, sukupuolesta riippuen. Se miten hahmoa kehittää vaikuttaa siihen missä hahmo on lopulta hyvä. Ominaisuuksissa on useita eri tasoja mutta tuottelias pelaaminen pakottaa poimimaan ominaisuuksia sieltä täältä, sillä vain yhden ominaisuusjoukon kehittäminen tekee etenemisestä yksitoikkoista ja tietyistä osuuksista voi tulla aika hankalia. Jos panostaa charmiin, niin voi hoitaa tilanteita puhumalla ja jos panosta tuliaseisiin niin luodit ovat toiminassa hyvin arvokkaita. Mutta entä jos panostaakin voimaan ja lyömäaseisin, tehden itsestään todellisen tankin, no sekin on mahdollista.

Fallout 4 on niitä tapauksia jossa kaiken, mikä ei ole hitsattu kiinni, voi viedä. Aseiden kanssa niiden päivittäminen on tärkeää ja rojun kanssa niiden hyötykäyttäminen suotavaa. Se missä tämä peli on onnistunut on se, että aseiden kanssa pelaaja saa vaikka täysin nimetä aseet oman mielensä mukaan, mikä tavallaan jopa kannustaa leikkimään aseseppää ja luomaan itselleen juurikin sopivan arsenaalin. Kaupungin rakentaminen sen sijaan ei kiinnosta juuri yhtään vaan mieluummin metsästän itse parempia aseita ja kokemuspisteitä. Tämän pelin kohdalla tuntuu että tietyt ominaisuudet, joista osan saa mahdollisilta liittolaisilta, ovat ensiarvoisen tärkeitä alkupelissä mutta koska eteneminen on hyvin vapaamuotoista, niin isossa osassa on myös tuuri.

Tarinan seuraaminen vie tiettyihin ratkaiseviin paikkoihin, mutta monesti mahdollisten partnerien tehtävien tekeminen on myös suotavaa, jos haluaa hyviin väleihin hahmon kanssa ja saavuttaa sitä kautta lisää bonuskia. Tämä on niitä tapauksia kun kokonaisuudessa on aivan liikaa liikkuvia osia yhtä aikaa ja kaikki muuttuu todella sekavaksi todella pian. Tietty suunta pelaajalla on kokoajan, mutta pelaajasta riippuvaa, että miten hän haluaa edetä päämäärään.

 

Minuuttimiehet, Instituutio, Rautatie, Teräksen veljeskunta...

Fallout 4 tarjoaa myös muutamia isoja valintoja. Yksi suurimpia on se, että kenen kanssa lopulta liittoutuu, sillä monista muista voi tulla vihollisia. Kyse on pitkälti siitä kenestä pitää eniten tai kenestä pitää vähiten. Tässä kohtaa on hyvi nostaa myös esiin että PS4:llä tämä peli on täynnä bugeja jotka tekevät tiettyjen tehtävien suorittamisesta mahdotonta, mikä puolestaan syö erittäin hyvin kaiken mielekkyyden mitä pelissä on missään kohtaa ollut. Puhumattakaan että niitä ei selvästikään ole pelintekijöiden taholta mitään aikomustakaan korjata. Tämä on monella tavalla erittäin hyvä esimerkki siitä, että Bethesda ei vain välitä.

Riipuuen siitä, kenen kanssa liittoutuu, niin loppuratkaisu muuttuu. Tarinassa on omat käänteensä ja kun valitsee tietyt tehtävät, niin jotkut tehtävät epäonnistuvat oitis ja jatkotehtävät putoavat pois mahdollisuuksista. Tiettyjen valintojen jälkeen ei voi enää perääntyä ja riippuen siitä kenen joukkoihin on päätynyt, voivat seuraukset olla melkoisia. Pelissä ei ole samanlaista karmasysteemiä mitä Fallout 3:ssa, mutta tietyt jutut ovat huomattavasti pahempia kuin toiset.

Se mikä tässä pelissä todella rasittaa on se, että tietyt tehtävät toistuvat kokoajan. Tietty hahmo antaa loputtomasti tehtäviä, mutta ne ovat lopulta saman toistoa, mikä ei ole hauskaa, vaan umpi puuduttavaa. Kokemuspisteiden saaminen ei missään kohtaa tyrehdy, se vain hidastuu. Peli antaa pelaajalle hyvin paljon vapauksia, mutta monissa tilanteissa on myös kiveenkirjoitettuja puolia. Monet hahmot voi suoraan tappaa, miettimättä sen enempä ja tarina vain muuttuu sen mukaan. Siinä mielessä peli ei todellakaan pidä pelaajaa kädestä, jos pelaaja haluaa tuhota kaiken, se onnistuu.

 

Runsaasti sisältöä, vähällä laadulla

Kokonaisuutta kuvastuu erinomaisesti se, että sisältöä on enemmän kuin monissa muissa peleissä, mutta laatua huomattavasti vähemmän. Tämä on niitä pelejä josta voisi kertoa vaikka mitä, mutta joka muuttuu lopulta niin monella osa-alueella yhdeksi sekavaksi massaksi että on vaikea sanoa että mitä tästä pitäisi korostaa. Pelaajalla on paljon vapauksia, maailmassa riittää tutkittavaa, löydettävää ja tapettavaa.

Fallout 4 on kuitenkin sellainen tapaus joka muuttuu oikeasti hyväksi vasta sitten kun siinä on oikeasti pitkällä. Kun alkaa olla plakkarissa jo muutama kymppitason kyky ja pelaaja oikeasti pystyy niittämään vihollisia kuin heinää. Silloin peli alkaa tuntua oikeasti hyvältä ja saavuttaa aivan uusia tasoja. Siihen kestää kuitenkin aikaa päästä ja sitä ennen kokonaisuus ei ole yhtään niin hyvä, vaan tuntuu ajoittain varsin rasittavalta.

Fallout 4:n tapauksesa täytyy kuitenkin todeta että kaikenkaikkiaan tämä saattaa olla paras pelaamani Fallout. Siitä saa helpon jos haluaa sillä vaikeustaso on runsaasti. Siinä saa tehdä mitä haluaa sillä pelaajaa ei juuri estellä. Tarinassa on puolensa, mutta yleinen tapa jolla peli on kasattu, jättää aivan liikaa toivomisenvaraa. Niin monella osa-alueella olisi kyllä voitu tehdä enemmän hienosäätöä ja korjata bugeja.


Yhteenveto

Laskeuma 4 on sarjansa parhaita pelejä, mutta se ei vielä ole tarpeeksi. Monesti kokonaisuus on rasittavan pitkäveteinen ja hidas, mutta toisinaan se on intensiivinen ja vauhdikas toiminnassaan. Tekemistä on todella paljon ja pelaajalla riittää vapauksia. Mutta samalla aikaa pelissä on paljon bugeja ja määrä ei vain korvaa laatua.

 

+ Paljon pelattavaa

+ Paljon vapauksia

+ Paljon vaihtoehtoja

 

- Paljon bugeja

- Toistoa tehtävissä

- Hitautta etenemisessä

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Lohikäärmeen hamstraama aarrekasa sen kun kasvaa ja kasvaa, samalla kun yksi jos toinenkin tunkee tonteille ja haluaa osansa.

 

 

 

Hoard

Hoard on sellainen peli joka on helppo oppia mutta haastava hallita. Peli tarjoaa ihan kiitettävää haastetta ja suunnattoman määrän vaihtelua vaikka ideallisesti oikeastaan mikään ei juuri missään kohtaa todella muutukaan. Siitäkin huolimatta Hoard on sellainen tapaus jonka parissa voi käyttää hetken tai pari aina välillä, vaikka ei mitään isompaa haastetta kaipaisikaan. Jos olet koskaan halunnut olla kuin Smaug, nyt siihen on tilaisuus.

Pelin perusidea on simppeli mutta se mikä pelistä tekee haastavan, on kenttien eskaloituva kartta. Alussa pelissä on vain lohikäärme (tai useampi). Pikku hiljaa kenttään ilmestyy enemmän ja enemmän tavaraa, kunnes kenttä on aivan täynnä kaupunkeja, jousimiehiä, ritareita ja tusinoittain vankkureita. Kaiken tämän keskellä on pelaaja, yksin koko maailmaa vastaan. Mutta lohikäärme on oikeissa käsissä se todellinen voimanpesä.

Lohikäärmeen kehittäminen on avain voittoon. Lohikäärmeessä voi kehittää useampaa eri ominaisuutta, joista jokaisessa on omat hyvät puolensa. Pelaaja joutuu kuitenkin valitsemaan että mitä ominaisuuksia hän haluaa kehittää. Ollako soturi joka voittaa taistelussa niin ritarit kuin jousimiehetkin, vaiko nopea ja vahva kultarohmu joka kerää nopeasti paljon aarteita. Variaatioita riittää.

Hoard on tunnelmaltaan todella vahva peli. Harva peli ylipäätään asettaa pelaajaa lohikäärmeksi. HOARD tekee tämän hyvin ja erinomainen fantasiatunnelma tukee peliä kokoajan. Paikoitellen kaoottiseksi muuttuva kartta tarjoaa haastetta, vaihtelua ja paljon erinomaista pelattavaa. Kun mukana on useampi lohikäärme, muttaa peli helposti, paljon haastavammaksi.

Hoard on yksi sellainen peli, jonka kohdalla ohjainta kanttaa harkita, sillä ainakin hiirellä tähtääminen on ajoittain vähän hankalaa. Lisäksi paikoitellen olisi kiva jos lohikäärmettä voisi vähän zoomata.

Voidaan myös kyseenalaistaa että onko pelattava olento edes lohikäärme, vaiko vain traaki, mutta itse olen sitä mieltä, että tällä pedolla on neljä rajaa ja siivet, joten se on lohikäärme. Sen verran kaukaa sitä kuvataan, että vaikeaahan se on sanoa.

Kokonaisuutena on helposti opittava peli joka toimii erinomaisesti myös lyhyinä pelisessioina, mutta viihdyttää myös pitkissä sessioissa. Vaihtelua on runsaasti ja tunnelma on loistava.

 

+ Lohikäärmeellä pelaaminen

+ Eskaloituva kartta

+ Fantasia tunnelma

+ Vaihtelu

+ Paljon pelattavaa

 

- Ohjattavuus voisi olla parempikin

- Tuntuu toisinaan epäreilulta.

 

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava



BB.jpg?1584824261

Ison pomon aaveet

 

Kiinteä Metallivaruste vitonen: Aavekipu on se peli jonka ympärillä velloo paljon tunteita. Se on Hideo Kojiman viimeinen MGS, hänen ja Konami ruman avioeron keskelle jäänyt lapsi ja tarinallisesti varsin heikko sarjan yleisellä tasolla. Mutta pelattavuudessaan, koko sarjan huippukohta. Peli jonka piti saattaa sarjan alku ja loppu yhteen.

 

 

Luvassa spoilereita tarinasta joten jos ei ole tuttu, niin kohta ne käänteet ovat!

 

 

Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Yleensä kun tästä pelistä puhuu, niin väkisinkin jollakin tavalla noteeraa sen miten rumasti kaikki päättyi Kojiman ja Konamin kohdalle ja miten pahasti se näkyy tämänkin pelin kanssa, sillä ei tätä nyt voi valmiiksi kutsua, tai jos voi, niin ei tätä voi mitenkään kutsua peliksi joka yhdistäisi tarinan joka alkoi ensimmäisessä Metal Gear pelissä, sillä paljonhan niitä asioita jää kertomatta, avaamatta tai noteeraamatta. Menemättä tarinaan vielä, niin MGSV yritti selvästi olla liikaa ilmestyessään. Se nyt oli jo merkki jostakin, että pelin prologista piti tehdä erillinen ja täysi hintainen peli, ottaen huomioon että se on demon pituinen. Siinä missä Phantom Pain saattaa hyvinkin olla pelisarjan paras osa, on Ground Zeroes, pelisarjan huonoin osa. Tietysti niistä mitä olen itse pelannut.

Pelkästään se kaikki mitä kulisseissa tapahtuu on saanut niin paljon huomiota että kyllähän peliä senkin pohjalta arvosteltu. Varsin hyviä arvosanajakin on tullut ihan täysiin pisteisiin asti, mutta eräs IGN arvio (10/10) on ristiriitainen, koska sekin sanoo että tarina ei ole niitä vahvimpia osia, mutta silti täydet pisteet (miten ja millä järjellä?!). Itse en ole suuri MGS fani, sillä tätä ennen ainoa sarjan peli jonka olen kokonaan alusta loppuun asti itse pelannut, on ollut Metal Gear Solid 3: Snake Eater. Voisi sanoa että itse olen kokenut Big Bossin tarinan ensisijaisesti. Muitakin sarjan pelejä olen pelannut, mutta ne eivät ole vakuuttaneet, mutta syystä tai toisesta, päädyin tämän hankkimaan aikoinaan. En täysihintaisena, mutta silti.


Tyylikäs kokonaisuus heikolla tarinalla

Tarina alkaa suoraan Ground Zeroesin jälkimainingeista. MSF on tuhottu ja Pazin kuolemaan johtaneen räjähdyksen jäljiltä Big Boss (Kiefer Sutherland) on koomassa, kunnes melkein kymmenen vuotta myöhemmin herää. Pelaajan ensimmäinen tehtävä on luoda itselleen oma hahmo todella kehnolla hahmonluonnilla (josta voi jo vetää johtopäätöksen jonka jälkeen pelin loppuhuipennus ei ole yllätystä nähnytkään) vaikka astuukin samantien Big Bossin rooliin. Salamurhayrityksen jälkeen Big Boss pakenee ja kohtaa Ocelot (Troy Baker) nimisen revolverisankarin, josta tulee hänen luottomiehensä, kun hän alkaa rakentaa itselleen uutta palkkasoturiarmeijaa nimeltään Diamond Dogs. Matkalla vastaan tulee monia tuttuja kasvoja ja uusiakin ilmestyksiä joihin kuuluvat niin parhaat päivänsä nähnyt Kazuhira Miller (Robin Atkin Downes) kuin myös enigmaattinen XOF eliittijoukon johtaja Skull Face. Big Bossin koodinimiin kuuluu tuttuun tapaan Snake, tällä kertaa etuliitteellä Venom, mutta kyllä kaikki häntä pomoksi kutsuvat.

Tarina on pelin heikoimpia osia ja se on Metal Gear Solid sarjassa aika outo juttu, sillä tarinallisesti pelit ovat olleet usein todella vahvoja. Mukana on paljon todella erikoisia tilanteita ja hahmoja, puhumattakaan monista ideoista ja kikkailuista joita Kojima tuppaa harrastamaan. Tälläisen pelin tapauksessa yleensä ne mielenvikaisimmatkin ajatukset voivat olla todella mahdollisia. Pelisarja tuppaa yhdistelemään todellista teknologiaa, mutta futuristisella maustella. Bossin robottikäsi on kehittyneempi kuin nykyajan proteesit ja muutenkin monet laitteet ovat aikaansa edellä, mutta musiikkia kuunnellaan kasettisoittimella. Itse tykkään tästä vaihtoehtoisesta historiasta jossa yhdistellään tyylikkäimpiä menneen maailman laitteita tulevaisuuden härpäkkeisiin joita ei vielä nykyäänkään ole. Tyylillisesti MGSV on erittäin hyvä, mikä on kyllä melkoinen bonus.

Eräs asia mistä itse pidän myös todella paljon, on Kiefer Sutherland BB:n roolissa. David Hayter on tähän asti jatkuvalla höpöttämisellään vienyt sarjaa eteenpäin, mutta itse en ole koskaan tykännyt siitä että hän on täysin samalla äänenpainolla, puhetyylillä ja paskanjauhannan määrällä vetänyt sekä Solid Snaken että Big Bossin rooleja. Sutherland on juurikin oikea mies muuttamaan sen, sillä hänen tapauksessaan merkitsee se laatu, ei määrä. Mutta kyllä se oudolta tuntuu että hän puhuu aika vähän ja antaa ilmeiden puhua. Mutta tarinallisessa mielessä puhe onkin yksi tämän pelin teemoista ja sitä kautta myös hiljaisuus, jolloin ilmeet ja eleet korostuvat. Itse olisin silti mielellään kuunnellut Sutherlandia enemmänkin.


Timanttinen pelattavuus taktisella toiminnalla

Pelattavuus on kuitenkin pelin ehdottomasti suurin valttikortti ja helposti koko pelisarjan vahvin. Pelisarja on tunnetusti hiiviskelypainotteinen ja vain hiiviskely, näkymättömyys ja aavemaisuus nettoavat ne parhaat arvosanat ja koodinimet. Se on nyt muuttunut oikeaan suuntaan, sillä nyt huomattavasti toiminnallisempikin lähestymistapa on täysin mahdollinen ja itse huomasinkin että ei sitä hiiviskelyä paljon harrastanut kun sai käyttöönsä vähänkin parempia varusteita. Tosin siinä pelin idea onkin. Pelaaja saa aivan omalla tavallaan edetä tilanteisiin, sillä tehtävät sijoittuva avoimeen maailmaan lähi-idässä, jossa kohde on paikassa X jonne voi edetä suunnasta P,I,E tai L ja joko niin että kukaan ei tajua mitään tai niin että ketään ei ole jäljellä kun pelaaja on käynyt. Taktiikka on iso osa peliä ja siihen vaikuttavat niin ympäristö kuin saatavilla olevat varusteetkin.

Varustelu on iso osa pelin mikromanagerointia. Tehtävät ovat sitä toimintaa, mutta tehtävien taustalla pitäisi rakentaa tukikohtaakin. Tosin iso osa ajasta tulee vietettyä helikopterissa josta käsin voi hyvin etänä määritellä mitä projekteja tehdään ja sitä kautta prioriteetit tulevat esiin. Tukikohdassa tulee kuitenkin olosuhteiden pakosta käytyä, mutta itse en missään kohtaa todella kiinnostunut sen kustomoimisesta omanlaisekseni, sillä siinä kohtaa pelin kiinnostavuus alkoi hiipua kaikkien epäselvien nippelien, nappelien, tellien, lellien, pillien ja pullien takia. Valikoita valikoiden perään, joten ei kiitos, niin kiinnostavaa se ei ole. Paljon enemmän keskityin kenttävarustuksen kehittämiseen, sillä se on iso sitä, miten hyvin tilanteet voi ratkaista. Heti kun sain astetta paremman tarkkuuskiväärin niin koodinimi oli Wolf, eikä siitä juuri muuttunut.

Itse ei tietenkään tarvitse kaikkea tehdä. Pelin edetessä avukseen saa erilaisia partnereita joista oma ehdoton suosikkini on DD. DD on koira jonka Boss pelastaa pentuna ja josta Ocelot kouluttaa taistelukoiran, jonka tarkka vaisto ja tehokas hyökkäys tekevät pelaamisesta erityisen mielekästä. Tämä koira kun käyttää veistä, kuten muutkin sissit. Muutakin kalustoa on ja vaihtelu todellakin virkistää. Lisäksi erilaisten taktiikoiden käyttö on suotavaa, sillä jos tehtäviä tekee aina samalla tyylillä, alkavat viholliset varautua siihen, esimerkiksi jos ammut aina vihollisia kaukaa pääosumilla, alkavat he panostaa kypärien käyttöön. Mutta sinäpä voit komentaa erityisoperaation, jonka tarkoitus on katkaista kypärien saatavuus.

 

DD.jpg?1584824265

Yksi kaikkien aikojen parhaita partnereita pelihistoriassa

 

 

50:50 niin monessa suhteessa

Koodinimet ovat yksi pelin kiinnostavimpia juttuja. Niitä on todella paljon ja ne määräytyvät täysin sen perusteella miten tilanteet hoitaa. Mitä asetta käyttää, miten etenee, kenen kanssa tai millaisilla taktiikoilla ylipäätään. Tarkka-ampujana olin Wolf, mutta ajoittain kun menin vähän erilaisella taktiikalla, koodinimiksi nousivat myös Bear, Hound ja Bat, Joskus oli kiinnostavaa vain kokeilla että millaisen koodinimen saa jos taktiikka on tiettyä tyyliä. En enää muista että mikä mikäkin oli, kuin ne mitkä olivat ajoittain niitä joita itse eniten käytin. Susi on tarkka-ampuja (Sniper Wolf), Karhu on lähikontaktitaistelija, Hurtta käyttää DD:tä paljon ja Lepakko on monipuolistin tekniikoiden spesialisti. Erittäin hienoa tässä on se, että aina koodinimi ei vaihdu kokoajan, vaan siihen voi vaikuttaa sekin, miten olet suorittanut tehtäviä useamman toimeksiannon aikana.

MGS tunnelmassa iso tekijä ovat myös ne hahmot joita tarinaan kuuluu. Big Boss ja DD nyt ovat ylivoimaisesti parhaat, vaikka BB aika hiljaista sorttia onkin. Muissa hahmoissa lähinnä Ocelot ja uusi tuttavuus, erikoinen tarkka-ampuja Quiet ovat niitä astetta parempia, mutta se yksi joka on kaikista ikimuistoisin, on Skull Face. Tässä on pahishahmo, joka on todellinen mysteerimies, mutta myös erittäin kiinnostava sellainen. Siksi onkin todella harmillista, miten huonosti häntä on käytetty isossa kokonaisuudessa. Niitä huonojakin hahmo on ja heistä haluaisi vain nopeasti eroon. Näitä ovat todella rasitavat Huye Emmerich ja pikku räkänokka Eli (joka ärsyttää ensitapaamisesta aina pelin loppuun asti).

Tehtävien suhteen peli toimii oikein hyvin. Haaste nousee kokoajan ja tehtävissä on aina sellaisia pieniä uniikkeja juttuja jotka pitävät mielenkiinnon korkealla. Mutta sitten on niitä hetkiä kun kaikki on vedetty ihan typeryyksiin asti. Välillä tulee vastaan tehtäviä joissa pitää joko taistella tuhotonta ylivoimaa vastaan, tai lähes tuhoutumattomia terminaattoreja vastaan, joita myös Skulls nimikkeellä kutsutaan. Tämä kaiken lisäksi pelissä on todella vähän oikeasti hyviä pomotaisteluita. Sen verran minäkin olen ensimmäistä MGS peliä pelannut että tiedän miten hyviä pomotaisteluja sarjan alkupuolella oli ja MGS3 vasta hyviä pitikin sisällään. Tässä pelissä niitä ei ole oikeastaan yhtään, siis ei yhtään (hyvää).

Tehtävien kanssa muutenkin on paljon epätasapainoa. Ne lähes tavallisimmalta tuntuvat tehtävät ovat parasta antia, kun pitää neutraloida hahmo Y valitulla tavalla. Tappaminen on se helppo ratkaisu, mutta vihollisen voi myös kaapata, jolloin hänestä voi saada resurssin omaan armeijaansa. Sitä kautta peliin tulee taas uusi puoli lisää, sillä lähes mitä hyvänsä mikä ei ole hitsattu kiinni, voi varastaa ja ottaa omaan käyttöön ja sitten käyttää tehtävissään. Ne kaikkein suurimmat heikkoudet ovat satunnaisia tehtäviä, mutta se kaikki alkaa heti, sillä tämän pelin prologi on ehkä huonoin mitä tiedän, se jatkuu aivan liian pitkään ja pakottaa pelaajan ryömimään lattialla, sentti kerrallaan. Hidasta, tylsää ja jatkuu aivan liian pitkään ja se on vain yksi esimerkki.


Yllätys jonka kaikki näkivät jo kaukaa

Viimeinen mahdollisuus välttää ne isoimmat spoilerit sillä nyt mennään siihen osaan peliä, eli lopetukseen. Tarinallisesti kaikki jää todella auki ja pelkästään se iso salaisuus kaiken taustalla miehestä joka myi maailman, on todella surkea juonen käänne, ei edes yllättävä, vaan ainoastaan surkea. Se että pelaaja ei edes pelaa todellisella isolla pomolla on kuin Kojima vetämässä mattoa pelaajan jalkojen alta, mutta on niin ilmiselvästi kertonut siitä, että se ei ole mikään yllätys tai shokki, vain typerä ratkaisu. Sitä ei voi kovinkaan yllätykselliseksi kutsua koska heti pelin alussa pitää tehdä oma hahmo ja alkupelin Ishmael puhuu Kiefer Sutherlandin äänellä, mikä ei voi olla sattuma. Puhumattakaan että hänen kasvonsa ovat mysteeri. Sitten on tämä juttu että Boss puhuu aika vähän, on käsipuoli ja kaikkea muuta pientä.

Loppuratkaisun lisäksi pelistä löytyy muutama muukin typerä ratkaisu, kuten se että kolmas näytös puuttuu kokonaan, toinen näytös on pelkkä raakile ja pelin kiinnostavin hahmo, Skull Face tapetaa todella tylsällä tavalla ja vielä pelin munattomimman hahmon toimesta, mikä on vain yksi suuri keskisormen näyttö. Tarina jättää niin monella tavalla kylmäksi, että ei siitä voi mitään pisteitä antaa, mikä on sääli koska pelattavuus on laadukasta ja peli on tyylikäs kokonaisuus.


Kokonaisuutena Metal Gear Solid 5: Phantom Pain on erinomainen peli ja pelisarjan paras osa. Se on todella niukka voitto, sillä Metal Gear Solid 3: Snake Eater ei jää kauas. Tarinallinen vajavaisuus ja heikkous vaikuttavat todella paljon ja samoin pomovihollisten puuttuminen. Pelattavuus on kuitenkin kunnossa ja toiminta on hauskaa. Phantom Pain on hyvä peli, mutta siitä näkee todella selvästi, että se olisi voinut olla aika paljon parempikin, jos siihen olisi oikeasti panostettu samalla tavalla kuin tähän sarjaan joskus panostettiin. Vaikka en sarjan aiempia pelejä ihannoikaan, niin kyllähän niistä näkee, että niihin oli aivan eri tavalla panostettu.

 

+ Toiminta ja sen monipuolisuus

+ DD

+ Kiefer Sutherland

+ Tyylikkyys

+ Skull Face

 

- Tarina on todella heikko

- Pomovihollisten puuttuminen

- Keskeneräisyys

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Triss.jpg?1584824312

Geralt ja Triss ovat edelleen isossa osassa tarinaa

 

 

Noituri 2: Kuninkaiden Salamurhaajat on Witcher trilogian keskimmäinen osa, valtava harppaus eteenpäin ensimmäisestä ja pohja kolmoselle, vaikka onkin huomattavasti suppeampi, mutta tyyliltään ja toteutukseltan erinomainen kokonaisuus aikuisulle tunnelmalla, merkittävillä valinnoilla ja tarinalla joka jatkaa ykkösestä ja jatkuu kolmoseen.

 

 

 

Witcher 2: Assassins of Kings

Witcher pelisarja on sellainen tapaus jossa taso on noussut exponentalisesti. Ensimmäistä peliä en ole kunnolla päässyt koskaan pelaamaan, mutta tietty ajatus siitä on ja kyllähän siinä on selvät heikkoudet, mutta todella hyvä tarina. Tämän kakkosen olen pelannut kokonaan, mutta helpolla vaikeusasteella ja nippa nappa toimivana kun koneen tehot juuri ja juuri pyörittivät. Kolmonen onkin sitten yksi parhaita pelejä koskaan. Siinä missä kakkonen on ainakin kaksinverroin parempi kuin ykkönen ellei jopa ykkönen potenssiin kaksi, on kolmonen tämä kakkonen potenssiin kolme. Tarina on erinomainen, valinnat voivat olla todella ratkaisevia ja tunnelma on erittäin aikuinen sillä väkivalta ja seksi eivät ole turhan sensuroituja. Ehkä seksuaalinen sisältö on jopa paljastavampaa kuin kolmosessa.

 

Valkoinen Susi valitsee polkunsa

Witcher 2 on peli joka sijoittuu aikuiseen fantasiamaailmaan jossa on erittäin paljon materiaalia aina väkivallasta seksiin ja kiroiluun. Kaikki tämä on tosin vain pintaa sillä sisällä on vahva fantasiasydän ja sen ympärillä paljon tekemistä keskusteluista taisteluihin. Witcher on peli jossa valinnoilla on väliä ja päätöksillä on pitkälle johtavia seurauksia. Sen lisäksi Witcher 2 on sellainen peli jossa kaikkea ei voi saavuttaa yhdellä pelikerralla, sillä eräs päätös vaikuttaa siihen, mihin tarina vie. Pelaaja joutuukin valitsemaan polkunsa kahdesta vaihtoehdosta jotka johtavat täysin erilaisille poluille. Yhdellä suunnalla on kommand Verno Roche luottonaisensa Ves'n kanssa, kun taas toisella puolella on haltiakapinallinen Iorveth. Pelin edetessä kuvioon sotkeutuu myös useampikin kuningas, salamurhaaja Letho, lohikäärmeetappaja Saskia, sekä eräs lohikäärme, jonka kautta mukaan tulee myös viittaus erääseen kirjoista tuttuun lohikäärmeeseen, jota jäin Witcher 3:n DLC sisältöjen kanssa kaipaamaan.

Tämä kokonaisuus on todella monipuolinen ja monimutkainen. Koko tarinaa ei voi saada, jos ei pelaa peliä läpi vähintään kahta kertaa, sillä spoilaamatta pelin suurimpia salaisuuksia, ei kaikista juonikuvioista voi edes täysin keskustella. Ruusilla tanssimista matkasta ei tule sillä monet valinnat tuntuvat johtavan todella heikkoihin lopputuloksiin. Laajuutta ei ole samalla tavalla kuin Wild Huntin kanssa, mutta kyllä tämä peli tyydyttää fantasian nälän todella helposti ja ne joille kirjat ovat tuttuja, saavat vielä enemmän irti kun tuttuja naamoja tulee vastaan.

Se miten pelaaja pelaa korttinsa vaikuttaa merkittävästi siihen miten tarina lopulta kehittyy. Tietyt juonikuviot jatkuvat kolmanteen peliin, mutta loppuviimeksi tuntuu että aika monet valinnat eivät niinkään vaikuta siihen miten kaikki jatkossa etenee. Jotkut päätökset johtavat vain muutamaan pikku seikkaan ja jos ne tietää, niin huomaa että loppuviimeksi paljon isompia valintoja ovat ne, mitkä vaikuttavat siihen miten tämä peli päättyy. Tietysti monien hahmojen kohtalo on tärkeä jatkon kannalta. Hahmovalikoima onkin todella onnistunut sillä esimerkiksi Triss Merigold on erityisen hyvin tehty hahmo ja yksi koko trilogian parhaiten tehtyjä hahmoja. Triss ei kuitenkaan ole ainoa sillä myös Roche ovat todella hyviä hahmoja. Saskia on näitä astetta monimutkaisempia tapauksia jonka kokonaismerkitys korostuu enemmänkin niille jotka tekevät oikeat valinnat ja joille kirjat ovat tuttuja.

 

Terästä vai hopeaa?

Noiturit kantavat kahta miekkaa (teräs ihmisiin, hopea hirviöihin) ja runsasta varastoa erilaisia yrttejä sun muita, eliksiireihin jotka tehostavat tiettyjä ominaisuuksia kun joutuu turvautumaan väkivaltaan.  Eliksiirien ja taikojen käyttö maustaa miekan käyttöä paljon ja avain taisteluissa pärjäämiseen onkin siinä, miten niihin varautuu. Taistelussa Geralt ei voi enää käyttää eliksiirejä, vaan silloin on mentävä sillä mitä taisteluun on tuonut. Witcherin taistelu on haastavaa, mutta oikealla varautumisella ja tietyllä taktiikalla, siinä pärjää kyllä. Monesti ennen taistelun alkamista pitääkin juoda muutama litku jotka antavat todellisen edun taisteluun, eikä noiturin merkkejäkään kannata aliarvioida. Joskus ne ovat jopa välttämättömiä. Taisteluissa Geralt voi panostaa muutamaan asiaan joihin lukeutuvat niin miekankäyttö kuin noituuskin, kokemuspisteiden kanssa pelaaja voi päättää, missä hänestä tulee hyvä ja mikä jää vähemmälle huomiolle.

Toinen ja ehkä jopa taistelua merkittävämpi osa on keskustelu. Geralt voi keskustella hyvin monen henkilön kanssa maailmassa. Toiset antavat tehtäviä kun taas toiset vaihtavat/myyvät tavaraa. Keskusteluissa on aina muutamia vaihtoehtoja noituuden käyttämisestä suoraan uhkailuun tai suostutteluun. Kaikki keinot eivät tepsi kaikkiin joten pelkkään yhteen lähestymistapaan ei voi aina luottaa. Witcher maailma on karu hyvin monella tapaa. Luottamus on asia jota ei pitäisi suoda kaikille sillä maailma on täynnä selkäänpuukottajia ja valehtelijoita. Monet tehtävät vaativat tekemään päätöksiä ja päätöksien seurauksena voi tapahtua jotakin hyvin ikävää, jos päätöksiään ei yhtään pohdi.

Lähestymistapa tilanteisiin on aina pelaajan itse päätettävissä sillä tämän pelin moraalisysteemi ei sulje pois tiettyjä vaihtoehtoja. Pelaaja voi olla täysi kusipää yhdessä kohdassa ja oikeudenmukainen sankari toisessa. Pelaaja voi lisäksi olla hyvä tai paha, mutta nämäkään eivät ole täysin mustavalkoisia tässä maailmassa. Vaikka olisit paha, ei se tarkoita ettekö voisi olla silti oikeudenmukainen ja vaikka olisit ahne, ei se tarkoita ettetkö tekisi hyviä asioita. Juuri tämä on niitä seikkoja mikä tekee Witcher 2:n keskusteluosioista helposti paljon taisteluja miellyttävämpiä ja monipuolisempia. Paljon enemmän ratkaisevat ne päätökset mitä pelaaja päättää tehdä sillä huonot ratkaisut sulkevat tiettyjä ovia kokonaan. Jälleen nostetaan esille että yksi ainoa valinta ratkaisee sen, millainen pelin keskimmäinen osuus on.

 

Wild Huntin varjossa

Siinä missä Witcher 3: Wild Hunt on monella tavalla täydellisyyttä hipova peli, niin tässä pelissä on niitä tiettyjä selkeitä heikkouksia. Kyllähän Witcher 2 on monella tavalla todella erilainen peli kuin jatko-osansa, mutta kyllä monet ratkaisut tässä pelissä tuntuvat olevan niitä astetta typerämpi. Eräs asia mikä todella alkaa nyppiä on se, että pelissä joutuu ajoittain taittamaan pitkiä matkoja täysin jalan, ilman mitään nopeaa matkustamista ja kaksinverroin rasittavaa tästä tulee silloin, kun kantamuksissa tulee raja vastaan. Pelin sisällä isoimpia ongelmia ovat lähinnä se loputon roinan määrä. Koskaan ei tiedä mitä tulee tarvitsemaan ja ajoittain tuntuu myös siltä, että rahaa on tässä pelissä erittäin hankala saada, ellei sitten halua farmata kaikkea mitä sattuu löytämään.  Loppuviimeksi Geratl voi kantaa aika rajallisen määrän tavaraa, sillä jotkut tarvikkeet joita tarvitsee parempiin varusteisiin tms. Painavat todella paljon.

Mitä tehtäviin tulee, niin muutama päätehtävä pysyy aktiivisena kokopelin ajan ja aina välille, vastaan tulee uusia johtolankoja. Sivutehtävät maustavat päätarinaa ja sivutehtävissä on niin väkivaltaa kuin keskusteluakin vaativia osuuksia. Jotkut ovat erittäin nopeasti suoritettavia ja jotkut voivat vaatia vähän aikaakin. Vaihtelua on kiitettävästi ja suurin osa tehtävistä voidaan hoitaa useammalla kuin yhdellä tavalla. Suosiiko pelaaja sitten puhetta vai nyrkkejä, rahaa vai oikeutta. Kaikki eivät sulje toisiaan pois, mutta kaikkia ei voi myöskään miellyttää. Tehtävä rakenne on todella hyvä sillä vaikka määrällisesti ollaan kaukana kolmosen tasosta, niin sisällöltään ei olla niin kaukana. Pituudeltaan ja laajuldeltaan Assassins of Kings on todella kaukana Wild Huntista, mutta monessa suhteessa tämä peli osaa sentään panostaa laatuun määrän sijaan.

Eräs asia kuitenkin tekee tästä pelistä hivenen huonon monille pelaajille. Tämä peli nimittäin vaatii koneelta aika paljon jerkkua, jos pelattavuudesta haluaa kaiken mahdollisen irti. Oma koneeni pyörittää juuri ja juuri, joten suosittelen miettimään ostoa jos kone on vähän heikompi raudan suhteen. Helppo vaikeusaste on anteeksiantava, mutta jo normaalilla tasolla taistelu voi osoittautua aika vaikeaksi, jos kone ei meinaa pysyä perässä.

Eräs asia mikä on suuri parannus ykköseen nähden ja jota on kolmosessakin viety oikealla tavalla eteenpäin on se ohjattavuus. Ohjattavuus tuntuu hivenen hassulta ja välillä tavaraa ja nappuloita on niin paljon, että taistelu muuttuu räpeltämiseksi, mistä syystä itse suosin miekkaa. Tähän tietysti vaikuttaa myös se että tämähän on PC peli ja itse suosin niitä pelejä joissa on täysi ohjaintuki.


Lyhyesti

Witcher 2: Assassins of Kings on erinomainen fantasia peli. Sen aikuinen maailma on upea niin monella tavalla se tarjoaa paljon pelattavaa ja kovia päätöksiä. Peli tarjoaa upean ja monipuolisen tarinan ja runsaasti Noituri kirjojen tunnelmaa. Peli kannustaa pelaajaa kokemaan tarinan kahdesta, sillä se on ainoa keino saada koko tarina. Saskia on yksi niitä osia josta ei saa täyttä kuvaa jos ei näe tarinan molempia puolia ja sama pätee niin Rocheen kuin Iorvethiinkin. Se kumman puolen valitsee korostuu kun taas toinen jää todella sivuosaan.

Loppuratkaisussa on myös valinnallinen painoarvo ja kun korostetaan että Assassins of Kings on trilogian toinen osa, niin kaikki saa aivan uutta perpektiiviä sillä monet asiat voivat vaikuttaa siihen mitä jatkossa tulee tapahtumaan, mutta kyllä ne kaikkein kovimmat valinnat ovat niitä, joista ei voi varmaksi sanoa että miten paljon ne vaikuttavat tulevaan.

 

+ Aikuinen fantasiamaailma

+ Päätökset

+ Monipuolisuus

+ Tunnelma

+ Paljon pelattavaa

 

- Raskas!

- Tietty räpeltäminen ja roinan määrä

- Ei fast travel ominaisuutta

 

 

Arvosana: 8,2

 

Mahtava