Tiettyjen pelien kohdalla huomaa hyvin ilmeisen linkin johonkin toiseen peliin, jolloin pakostakin miettii että onko samoja tekijöitä vaiko vain toisen pelin faneja. Ei välttämättä kumpiakaan, mutta joidenkin pelien kohdalla viitteet selvään esikuvaan ovat todella selkeitä.

 

 

 

Voisi sanoa että jokaisella vähänkin isomman vaikutuksen tehneellä pelillä on jonkinsorttisia perillisiä/ihannoijia/imitoijia/ynnä muita, jotka enemmän tai vähemmän pyrkivät käyttämään tuttuja ideoita mitä idolissa on ollut. Joskus ne onnistuvat todella hyvin ja joskus niistä jää karvaita pettymyksiä kun edeltäjä on ollut niin hyvä, että kopioija ei onnistu millään tavalla samassa, tai jos onnistuu, niin ei yhtään niin hyvin, kuin pitäisi. Kaikki tälläiset eivät tietenkään ole onnistujia, mutta yhteistä on se, että ne viittaukset johonkin, ovat todella selkeitä.




Ritual%20of%20the%20Night.jpg?1610894831

Yön Sinfoniaa mukaileva Yön Rituaali

 

Verentahrima: Yön Rituaali

 

 

 

Bloodstained: Ritual of the Night

Ensimmäinen Bloodstained, Curse of the Moon oli yllättävän hyvä retro-otteella tehty toimintapeli joka olisi hyvinkin voinut olla Castlevania sarjan jatkoa. Monella tavalla se oli hyvin samnalainen ja parhailta osiltaan hyvin jatko-osamainen. Kokonaisuutena kyseessä oli erittäin hyvin tehty tapaus jossa moderni ote todellakin täydentää retroa otetta. Siinä mielessä kyseinen tapaus maistui varmasti sekä niille jotka haluavat todelliset retron kokemuksen vaikeuksineen, mutta myös niille jotka eivät halua aina aloittaa alusta asti jos sattuvat kuolemaan tarpeeksi monta kertaa. Bloodstained sarjan kohdalla en ole pelannut ensimmäisen pelin suoraa jatko-osaa joten vertaukset keskittyvät pitkälti suoraan ensimmäiseen peliin, mitä tulee tarinaan, tunnelmaan ja pelattavuuteen.

 

Verinen matka jatkuu/alkaa uudestaan

Pelin pääosassa on ensimmäisestä pelistä poiketen Miriam joka lähtee taisteluun Gebeliä vastaan, kun tämä kokoaa demoniarmeijaa linnaansa kylvääkseen tuhoa ympärilleen. Tarinan edetessä kokonaisuuteen tulee paljon lisää muuttujia kun sekä Zangetsu että Alfred tulevat osaksi tarinaa. Uusiakin hahmoja löytyy mutta ensimmäisen pelin pelanneena pääasiassa kärkinelikko on ainoa joka todella merkkaa jotakin. Tarinan suurimmat heikkoudet tulevat esiin varsin äkkiä, sillä se ei tunnu samalta kuin aiemmin, pääasiassa siksi että aika äkkiä alkaa tuntua siltä että tarinallisesti kokonaisuus alkaa täysin kokonaan alusta tai jatkuu siten, että siinä laitetaan kaikki mahdollinen uusiksi. Voi tietysti olla että yhteys löytyy Curse of the Moon 2:sta, mutta Ritual of the Night tuntuu kuin uudelleenaloitukselta sarjan kohdalla, varsinkin kun otetaan huomioon se että nyt keskitytään Miriamin taustatarinaan ja liitteet aiempaan peliin tulevat lähinnä tuttujen hahmojen kautta.

Tarinan suurena heikkoutena on myös se, että kokeakseen kaiken siitä, täytyy selvittää pari hyvin kryptistä osaa pelistä. Metroidvania pelinä Ritual of the Night on hiljalleen avautuva kokonaisuus jonka kanssa kestää oma aikansa ennenkuin pääsee kunnolla liikkumaan paikasta toiseen. Pelistä tulee miltein jokaisessa käänteessä mieleen Castlevania: Symphony of the Night, mikä on niin ilmeistä että sitä ei voi olla sivuuttamasta. Tarinassa on myös hyvin suoria linkkejä Symphony of the Nightin tapahtumiin. Muutama juonikuvio on kuin suoraan sieltä otettu, mutta toisin kuin Symphony of the Night, niin Ritual of the Night on ratkaisevissa paikoissa niin paljon kryptisempi, että sen kanssa ei ole hauskaa käydä kokonaisuutta läpi. Siis pelissä voi ajoittain saada neuvoja siitä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä mutta muutama asia on tehty aivan liian epäselväksi. Spoilaamatta mitään, tuntuu helposti siltä että todellinen lopetus vaatii läpipeluuvinkkejä.

Tämä tarinallinen heikkous ja etenmisen epäselvyys tekee kokonaisuudesta helposti aika vastenmielisen vaikka pääosassa pelattavuus, linnan suunnittelu ja mone pelilliset asiat tekevätkin tästä pelistä hyvin tutun tyylisen Castlevania sarjan parhaaseen osaan verrattuna.

 

Castlevanian manttelinperijä...ksi pyrkijä

Vaikka peli onkin hyvin monella tavalla todella selvä Symphony of te Night matkija, niin sitä ei vain voi kutsua sen todelliseksi manttelinperijäksi, sillä vaikka pelissä tehdäänkin miltein kaikki mahdollinen hyvin pitkälti esikuvaansa mukaillen, niin hyvin monet asiat eivät vain toimi samalla tavalla, varsinkin kun se moderni ote ei näy eikä tunnu siellä, missä sen todellakin täytyisi. Kaikki osuudet eivät missään nimessä ole huonoja, vaikka ne eivät samalla tavalla toimikaan kuin Yön Sinfoniassa. Yön Rituaali tekee monta asiaa todella hyvin, mutta monet ratkaisevat asiat jättävät silti vähän liikaa toivomisenvaraa.

Mitä tulee pelin isoimpaan pelilliseen ideaan, nimittäin linnan koluamiseen, mikä on aivan suoraan Symphony of the Nightista otettu, niin siinä kohtaa ollaan todella hyvissä tunnelmissa. Jos Symphony of the Night nappaa, niin kyllä nappaa tämäkin. Muutamat lukitut ovet ovat vähän raukkamaisia esteitä koska kaikki riippuu siitä että löytääkö avaimen oveen, sen sijaan että este olisi kykyriippuvainen. Monet esteet ovat suht selkeitä, mutta niitä ei meinaa muistaa myöhemmin, paitsi sitten kun sattuu kulkemaan ohi. Lisäksi monet käyttöön saatavat ominaisuudet ovat harmillisen tylsiä. Tässä suhteessa on sentään käytetty hyvin ideaa erilaisista kykyseteistä joilla pystyy nopeasti vaihtamaan varustusta ja kykyvalikoimaa.

Tästä pointista päästään helposti aseistukseen, jonka suhteen vaihtelua kyllä riittää. Kahdenkäden aseet löyvät kaaressa, yhden käden aseet suoraan ja ruoska vähän viistoon. Aseiden kanssa valikoi yleensä sen aseen mikä tuntuu parhaalta käyttää ja tietyt aseet ovat todellakin hyviä tiettyihin tilanteisiin ja tiettyjä vihollisia vastaan. Aseiden käyttöä tehostavat erilaiset lisäominaisuudet joita Miriam saa käyttöönsä vihollisista. Kristallikykyjen valikoimisessa on valtavasti mahdollisuuksia mutta monesti tämä menee melkoiseksi säätämiseksi, varsinkin kun mukaan heitetään muutkin varusteet ja pelaajan statsit. CON  auttaa hahmoa pystyy ottamaan enemmän vahinkoa kun taas LCK tehostaa esineiden saamista ja INT magian käyttöä.

Eräs asia myös todella ikävästi ontuu, nimittäin toiminta, ja se näkyy. Monessa tilanteessa tuntuu että siinä missä ensimmäinen peli todellakin osasi ottaa paljon irti yksinkertaisesta toiminnasta, niin tämä peli ei osaa ottaa samaa irti astetta monipuolisemmasta toiminnasta. Monien alueiden kohdalla tulee aina melkoinen vaikeuspiikki kun viholliset ovatkin asettta tehokkaampia ja pelaaja niin heikko, pomovihollisissa tämä pointti vain korostuu sillä hyvin moni pomovihollinen on ylikestävä. Pomotaistelut ovat myös hyvin heikosti tehtyjä sillä siinä missä SotN tarjosi valtavan määrän erittäin hyvin tehtyjä pomotaisteluita joita pystyy edelleen nimeään usean, ei tämän pelin kanssa tule samalla tavalla mieleen yhden yhtä, joka olisi oikeasti jäänyt mieleen astetta parempana.

 

Väärillä tavoilla retro, liian vähillä tavoilla moderni

Suurimmat ongelmat tämän pelin kanssa ovat siinä, että se yrittää niin kovasti olla uusi Symphony of the Night, mutta ei osaa tehdä oikeastaan mitään asiaa yhtä hyvin, vain heikosti imitoiden. Linnan kanssa vaihtelua on varsin paljon mutta muutama alue on todella turhauttava ja harva jää todella hyvin mieleen minään muuna kuin kliseisen pakollisena tietyn teeman alueena. Ritual of the Night on paikoitellen liiankin vahvasti kopioinut esikuvaansa, sillä muutamat asiat jotka pelissä ovat mukana, ovat sellaisia asioita jotka olisi todellakin pitänyt modernilla otteella karsia pois kokonaan tai edes muuttaa. Kuoleminen johtaa aina liian pitkään kestävään Game Over ruutuun ja tallennuksen lataamiseen, mikä oli yksi esikuvan typerimpiä ratkaisuja ja tähänkin peliin on pitänyt tehdä variaatio siitä. Jatkuva tallentaminen ei myöskään ole mahdollista sillä vain tietyissä paikoissa voi tallentaa ja varomattomuus kostautuu helposti ja nopeasti. Yhdistettynä useisiin vaikeuspiikkeihin, se on aika raivostuttavaa.

Varusteiden kanssa ollaan myös melkoisessa ongelmatilanteessa, mutta eri syystä kuin SotN:n kanssa, sillä siinä pelissä isoin ongelma oli siinä, että tavaraluetteloa ei voinut järkevästi organisoida. Tällä kertaa se on mahdollista, mutta rasittavaa on se, miten paljon vaivaa pitää nähdä oikeasti hyvien aseiden saamiseen. Monet aseet vaativat todella arvokkaita esineitä joiden saaminen helposti edellyttää jatkuvaa farmaamista ja useat asetyypit tuntuvat hyvin turhilta verrattuna muutamaan oikeasti hyvään. Tämä on tietysti pelityylistä riippuvaista, mutta käden kädet miekat/kirveet ovat hyviä myös maassa olevia vihollisia vastaan kun taas miekat/nuijat eivät lyö tarpeeksi alas. Monet tilanteet sentään osoittavat että kaikki aseet ovat oikein käytettynä todella arvokkaita. Siitäkin huolimatta liian iso osa peliä on turhauttavaa farmaamista tiettyjen esineiden toivossa, jos edes tietää että mistä mitäkin tavaraa voi edes saada.

Ritual of the Night on monilla tavoilla todella hyvä peli koska se tekee monet asiat erittäin hyvin ja varsinkin alkuosa pelistä on hyvin koukuttava. Loppupuolella sitten kyseessä onkin turhauttava aarteenetsintää ja aivotonta farmaamista yhdistelevä suo, muutamien oikeasti hyvien aseiden saamiseksi, jotta voi sitten vahingoittaa pomovihollisia kunnolla, eivätkä taistelut kestä tarpeettoman pitkää aikaa. Outoa on myös se, että elinvoimaa palauttavat eliksiirit ovat rajattuja vain kouralliseen ja ruokien valmistaminen on paljon isommassa osassa, mikä johtaa taas suurempaan määrään farmattavaa tavaraa, vain jotta voisi valmistaa niitä oikeasti hyviä ruokia.


Yhteenveto

Bloodstained: Ritual of the Night on ideatasolla todella hyvällä polulla koska se ottaa mallia yhdestä kaikkien aikojen parhaasta pelistä. Ongelmallista on kuitenkin se, että se pyrkii ottamaan mukaan myös monet todella rasittavat elementit joita peliin ei todellakaan tarvittaisi. Tyylillisesti peli on huippulaatua ja muutenkin graafinen jälki on erittäin hienoa. Pelattavuudessa on puolensa ja metroidvania on toteutettu erinomaisesti sillä paikasta toiseen pääsee todella hienosti ja alueet aukeavat hyvää tahtia ja todella järkevästi. Mutta kun pelissä kaikki huuttaa Symphony of the Nightin nimeä, niin ne kaikki heikkoudet tulevat selvästi esiin ja vahvuudet eivät ole samaa tasoa minkä takia tuntuu että Ritual of the Night ei ole niinkään manttelinperijä, vaan enemmänkin wannabe imitaattori.

 

+ Fantasiatunnelma

+ Metroidvaniaote

+ Valtavasti variaatiota

 

- Monet rasittavat retrojäänteet

- Monta vaikeuspiikkiä

- Monilla osa-alueilla aivan liian kryptinen

 

Arvosana: 6,7

 

Erinomainen



Little%20Nightmares.jpg?1613084433

Nälkä jota ei voi tyydyttää

 

Pikku Painajaiset

 

PlayStation Now

 

 

Little Nightmares

Aivan aluksi täytyy sanoa että vaikka olenkin jo ennen tämän pelin pelaamista pelannut demoa sekä tästä, että tämän pelin jatko-osasta ja muutamia triviatietoja tiedän, niin pyrin kasaamaan arvion vain sen pohjalta, mitä tästä pelistä saa irti.

Itselleni tämä peli tuo nopeasti mieleen Limbon, joka tyylikkyydellään oli erityisen mieleenpainuva ja upea peli. Vaikka Limbon tapauksessa välillä tuntuikin että pulmapuoli alkoi loppuakohden mennä aivan liikaa ylikierroksille, niin hyvin positiivinen vaikutelma siitä jäi. Osittain siksi että kyseisen pelin kanssa pitkälti kaikki jäi pelaajan tulkintojen varaan, peli kun ei avannut itseään mitenkään. Little Nightmares on julkaistu Limbon henkisen seuraajan Insiden jälkeen ja täytyy heti todeta että se tekee lähes kaiken paremmin kuin nämä varsin selkeät esikuvansa, vaikka Limbo omalla yksinkertaisella, mutta niin uniikilla otteellaan, onkin tyylikkyydessä parempi.

 

Tulkinnanvarainen Burtoneski

Peli alkaa todella suoraan, ilman mitään alustasta, ilman mitään selityksiä tai vastaavia, pelaaj päätyy suoraan keskelle tapahtumia jotka sijoittuvat hyvin synkkiin tunnelmiin, jotka muuttuvat pelin edetessä entistä synkemmiksi. Little Nightmares on erittäin synkkä peli jonka monet tyyliseikat ja maailman ratkaisut, varsinkin ne tulkinnanvaraiset ja ei niin tulkinnanvaraiset tekevät siitä erittäin karun kokonaisuuden. Maailma on lohduton ja tässä maailmassa pelaaja ohjaa pientä keltaiseen sadetakkiin pukeutunutta paljasjalkaista lasta (oletettavasti). Peli alkaa kun tämä Stephen Kingin It vivahteinen georgie herää painajaiseen eräänlaisesta geisha naisesta. Siitä alkaa sitten matka läpi monien vaarojen, samalla kun kerran toisensa jälkeen nälkä piinaa.

Yksi pelin hienoimpia asioita tulee tulkinnanvaraisuudesta. Miksi pelaaja on tästä oudossa paikassa, johon hän selvästi tuntuu olevan niin pieni, miksi kaikki paikalla olevat aikuiset (todennäköisesti) ovat niin hirviömäisiä ja outoja, puhumattakaan ympäriinsä juoksentelevista kartiohattuisista tontuista (ehkä)? Mikä paikka ei edes on kyseessä ja mikä sen tarkoitus on? Nämä ovat juurikin sellaisia asioita joiden vuoksi kokonaisuudesta etsii erilaisia vinkkejä jotta voisi mahdollisesti tehdä jonkinlaiset kokonaislaatuisen tulkinnan siitä, mitä pelimaailmassa on meneillään. Pelin edetessä kokonaisuuteen tulee enemmän ja enemmän muuttjia, sillä yleistilanne tavallaan selkeytyy, mutta yhdessä aivan puskan takaa tulevassa hetkessä, kaikki muuttuu niin paljon synkemmäksi.

Yksi isoimpia syitä, miksi peli koukuttaa, on se, että siitä tulee syystä tai toisesta vahvasti sellainen Burtonmainen fiilis, sillä graafinen ulkoasu luo juurikin sellaisen vaikutelman joka lähettää vähän samanlaisia vivahteita, mitä vaikka Corpse Bride, vaikkakin pelin ote on paljon aikuisempaa settiä ja täynnä aika karuja asioita. Mutta samalla aikaa monet pelin osat ovat erittäin hillittyjä sillä mitään erityisen groteskia kamaa pelistä ei löydy, eikä tässä siihen varmaan tähdätäkään. Graafinen ulkoasu kuitenkin korostuu erityisen hyvin pelin maailmaa, sen hahmoja ja hahmojen liikkeet, eleet ja toiminnat kaikki sopivat yhteen.

 

Pelattavuus jättää toivomisvaraa, tyylikkyys ei

Hyvin usein kauhupelit romuttuvat siihen, kun pelaajasta tehdään niin haavoittuvainen ja kyvyten vastaamaan haasteisiin joita pelissä tulee vastaan. Vaikka Little Nightmares laittaa pelaajan todella haavoittuvaiseen asemaan, niin silti pelissä on jatkuvasti läsnä sellainen tietty etulyöntiasema. Koska pelihahmon on niin pieni, pääsee hän livahtamaan monissa paikoissa piiloon, tai muuten vain pois vihollisten ulottuvilta. Kenttäsuunnittelu tukee tätä ja vihollisten ovat juuri sen verran tyhmiä ja kömpelöitä, että tälläinen selviytymiskauhu todellakin toimii, vaikka yleensä tämä on juurikin sen tyylistä pelaamista mikä ei vain nappaa. Myös monet pelin puzzlet ovat hyvin simppeleitä ja korostavat enemmän vain sitä tehokasta suorittamista. Mutta merkittävä heikkous pelattavuudessa on kuitenkin se, että iso osa tilanteista perustuu yritykseen ja erehdykseen, koska monissa tilanteissa pitää vähän kokeilla että mitä pitäisi tehdä ja joskus tarkastuspiste on vähän turhankin kaukana. Mutta usein todella reiluissa paikoissa.

Tässä kohtaa tulee vastaan yksi pelin suurimpia heikkouksia, nimittäin se ohjattavuus mikä vaikuttaa suoraan pelattavuuteen. Pulmat ovat simppelitä ja todella hyvin tehtyjä eivätkä vihollisetkaan ole sieltä tehokkaimmasta päästä, mutta pelin ohjattavuus on moninpaikoin aivan liian liukas ja kulmikas, mikä johtaa moniin tilaisiin jossa tapahtuu tahattomia vetoja. Pelihahmon putoaa putken päältä koska astuu hieman vinoon, pelihahmo ei otakaan kiinni oikeasta kohdasta tai menee liian läheltä kohtaa jossa vihollinen saa kiinni. Ohjattavuus on sopivan simppeli mutta monesti tuntuu että näppäinasettelu saisi olla vähän erilainen ja ohjattavuus jämptimpi, tai sitten kenttäsuunnittelun pitäisi vastata ohjattavuuden tasoa.

Tunnelmaa korostaa merkittävästi myös äänisuunnittelu joka on erittäin laadukasta joka käänteessä. Pelkästään se miten pelihahmon paljaiden jalkojen läpsynä korostuu kun hän juoksee paljaalla lattialla, on sellaisia asioita joka on omiaan tekemään tilanteesta niin hyvän. Lähemmäs kaikkiin hetkiin on saatu hienosti osuvuutta, kuten siihen millaisen äänen puulankku pitää, kun sen repäisee irti ja pudottaa lattialle. Myös äänet joita vihollishahmot pitävät ovat erittäin osuvia, samoin kuin monet ympäristön äänet.

Harmillista on että tässäkin pelissä on sorrutti siihen halpaan säikyttelyyn jossa musiikki kovenee, tai jokin random kova ääni kuuluu, kun vihollinen iskee tai jotain vastaavaa tapahtuu. Nämä ovat aika harvinaisia ja paljon enemmän ympäristön ja vihollisten päästämät/aiheuttavat äänet korostavat tunnelmaa ja sitä psykologista kauhua, mikä on loppuviimeksi paljon toimivampaa ja tiivistunnelmaisempaa, kuin ne halvat säikyttelykohtaukset. Siitäkin huolimatta Little Nightmares on ehdottomasti yksi parhaita puhtaampia kauhupelejä mitä on vastaan tullut.


Yhteenveto

Little Nightmares on hyvin syvällinen, monitasoinen ja tulkinnanvarainen peli. Tunnelma on synkkä, hieman Burtonmainen ja tyylikäs joka vain korostaa sitä painajaismaista otetta. Ohjattavuus saisi olla merkittävästi parempi ja ajoittain yritys-erehdys mentaliteetti ärsyttää todella paljon. Little Nightmares on monella tavalla juuri samalla tavalla toimiva tai turhauttava kuin Limbo, siinä on puolensa mutta myös merkittävät heikkoutensa.

 

+ Tunnelma

+ Graafinen ulkoasu ja tyylikkyys

+ Tulkinnanvarainen tarinakokonaisuus

 

- Liikaa yritys-erehdys pelaamista

- Ohjattavuus on vähän niin ja näin

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Yooka-Laylee.jpg?1613326331

Sekunda Crash, eli vähän kuin Croc

 

Iaioaiao oauouiaoui iaaou

 

 

 

Yooka-Laylee

Sanotaan heti että nimellisesti tämä on sellainen tapaus jonka erittäin todennäköisesti sivuuttaa täysin koska titteli on siansaksaa. Kannen perusteella peli on sitten jo lupaavampi, sillä värikäs ulkoasu on oitis tietyllä tavalla Crash Bandicoot tai Spyro the Dragon vivahteinen. Kaksi eläinkaverusta ynnä muita hahmoja, voisi siis olettaa että kyseessä on veikeä tasohyppely jossa riittää keräiltävää ja touhuttavaa. Siinä suhteessa arvio osuu aika oikeaan sillä Yooka-Laylee on todellakin täynnä keräiltävää ja täynnä värikkäitä ympäristöjä ja erilaisia eläinhahmoa. Mutta onko peli sitten hyvä? No riippuu mihin vertaa, mutta nopea vastaus on, ei oikeastaan. Tekijät ovat samoja jotka ilmeisesti aikoinaan olivat niitä jotka tekivät Banjo-Kazooie pelit. Itse en ole niitä koskaan juuri pelannut suht nopeaa kokeilua enempää, eikä ole ollut mitään kiinnostustakaan koska niistä puuttui kaikki sellainen mikä teki varsinkin alkuperäisistä Spyro peleistä PS1 kirjaston parhaita.

 

Kameleontin ja Lepakon seikkailut 

Peli tarinassa seurataan kameleontti Yookan ja lepakko Layleen seikkailua. Näiden kahden persoonat täydentävät hienosti toisiaan sillä siinä missä Yooka on aika tyypillinen reilun rento videopelimaskottipäähenkilöhahmo, on Laylee huomattavasti sarkastisempi paraskaveri hahmo. Näistä kahdesta Laylee on huomattavasti kiinnostavampi, mutta se nyt ei kerro paljoa tässä kokonaisuudessa. Pelin pääroisto, Capital B, on mehiläinen jonka tukikohta Hivory Tower on pitää sisällään pelin muut maailmat, joihin kulku tapahtuu taikakirjojen avulla. Pääkaksikon tehtäväksi tulee kerätä ympäriinsä levinneet taikasivut joilla he voivat avata kaikki tarpeelliset maailmat ja lopulta kukistaa itse Capital B:n. Sellaista aika perus-settiä tasohyppelyseikkailua mikä on hyvin tuttua PS1 aikakaudelta.

Pelissä ehkä parasta on se nokkela idea jossa korostuvat monet sanaleikit ja muut veikeät ideat. Capital B on mehiläinen (bee) ja hänen päämajansa on Hivory torni (hive, ivory = mehiläispesä, norsunluu). Myös monissa sivuhahmoissa on monia näppäriä ideoita, kuten käärme joka käyttää housuja. Peli sopii taatusti monilta ideoiltaan lapsille erittäin hyvin, minkä vuoksi on tavallaan huono juttu, että peliä ei saa suomenkielisenä, sillä kaikki hahmojen puhe on pelkkää random ääntä ja luettavaa on sen verran paljon että siihen menee maku erittäin nopeasti. Pelkän ääntelyn perusteella jotkut hahmot miellyttävät toisia enemmän. Esimerkiksi juuri Laylee kuullostaa ihan hauskalta kun taas monet eivät niinkään.

Itse en pidä juuri yhtään tälläisistä peleistä joissa joutuu lukemaan ison määrän tekstiä, varsinkaan jos pelit ovat ns. Moderneja. Retrommissa peleissä se ymmärrettävää, mutta nykyään se on merkki pihiydestä omassa mielessäni. Sama tosin korostuu myös silloin jos puhe on jotakin muuta kieltä kuin sellaista mitä itse ymmärrän. Lukeminen ei ole yhtä hauskaa kuin kuuleminen, tässä pelissä sitä tekstiä on kaikenlisäksi aika paljon, mikä vain korostaa sitä ärsyttävyyttä. Tälläiset asiat voi kyllä sivuuttaa, jos pelattavuus todella nappaa, sillä loppuviimeksi Yooka-Laylee on varsin veikeä kokonaisuus, vaikka ei pääsekään lähelle Spyron tai Crashin tasoa PS1 mittapuulla, vaan on lähempänä jotakin Crocin tasoa ja jos ei tiedä kuka on Croc, niin se vain korostaa pointtia ja jos tietää kuka Croc on, niin tietää millainen ero näillä on.

 

PS1 peli modernilla ohjattavuudella ja grafiikalla

Vähän on vaikea sanoa että onko Yooka-Laylee tarkoituksella kuin PS1 kauden peli vähän kaikessa pelillisessä suunnitellussa, vaikkakin modernilla ulkoasulla ja modernihkolla ohjattavuudella. Se että sanon modernihkolla, kuvastaa erittäin hyvin sitä, miten paljon pelin ohjattavuus heikentääkään kokonaisuutta, mutta ei ole ainoa asia. Pelihahmo tottelee kyllä ohjattavuutta varsin hyvin, mutta ohjattavuudessa on sellainen tarpeeton kulmikkuus läsnä, mikä tekee aika ajoin pelaamisesta tarpeettoman turhauttavaa kun liikkeet ovat joko liian liukkaita sitten niin jähmeitä, että virheliikkeitä tapahtuu aivan liikaa. Yksi syy tähän on kamerassa, joka ei myöskään ole yhtään niin jämpti kuin pitäisi. Tämän voisi muotoilla myös niin että Yooka-Laylee tuntuu monesti olevan lähempänä alkuperäisen Spyron ohjattavuutta kuin Reignited trilogian ohjattavuutta, mikä on ei ole pelillisessä mielessä hyvä asia.

Se että pelin ohjattavuudesta puuttuu kaikki tarvittava tarkkuus ja jämptiys on vain yksi osa ongelmaa. Tämän osa-alueen heikkoutta korostaa se, että pääasiassa kaikki pelin tasohyppelyt, pulmat, haasteet, taistelut ynnä muut ovat sitä luokkaa, että niissä tekee aika typeriä virheitä, lähinnä koska odottaa ohjattavuudelta liikaa. Jotkut haasteet ovat sitä luokkaa että niitä ei viitsi edes yrittää koska pelattavuus ei tule tarpeeksi vastaan. Yhtenä erinomaisena esimerkkinä on kaksikon syöksytaito, joka on nopeaa liikkumista, samalla tavalla miten Spyro puskee. Tosin Yookan ja Layleen taktiikka kuluttaa energiaa eikä satuna vihollisia. Muuten ei isompi ongelma, mutta energia palautuu niin säälittävää tahtia, että monesti sitä joutuu odottamaan aivan liian kauan. Tässä pelissä riittää tälläisiä asioita jotka ovat pääasiassa surkeaa pelisuunnittelua ja koska peliin uhkaa mennä hermot ensimmäisen kentän aikana, niin ei tätä peliä mielellään jatka pidemmällekään, koska kokonaisuudessa ei ole mitään sellaista mikä todella houkuttaisi jatkamaan.

Viimeinen niitti on siinä, että pelissä ei suoranaisesti kerrota että mitä pelaajan tulisi tehdä. Annetaan kyllä ymmärtää että kaikki paikat tulisi perata täysin puhtaaksi kaikista sivuista ja muista keräiltävistä esineistä, joita on todella paljon ja valtaosa niistä on vain pelkkää ajantappoa ilman isompaa merkitystä. Tämän lisäksi monet esineet, kuten valuuttana toimivat sulkakynät ovat ripoteltuna kenttiin ilman mitään isompaa kaavaa, ne vain ovat joka paikassa jotta pelissä käyttäisi enemmän aikaa niiden etsimiseen, mutta koska siinä ei ole mitään hauskaa, niin tämä kaikki tuntuu turhalta täytteeltä ilman mitään kunnollista tarkoitusta. Collecthaton pelit, kuten Spyrot, voivat olla todella hyviä, kun tehty hyvin. Yooka-Laylee ei ole oikeastaan millään tavalla erityisen hyvin tehty.


Yhteenveto

Kokonaisuutena Yooka-Laylee ehkä kokoaa monet klassisen collecthaton tasotyppelyn klassiset elementit yhteen, mutta se onnistuu enemmänkin vain luomaan puuduttavan kokonaisuuden tasohyppelyä ja nopeasti unohtuvia hahmoja. Asiaa ei auta se, että pelin puhe on pelkkää ääntelyä, juurikin sellaista mistä en itse juuri pidä. Ohjattavuus ja sitä kautta pelattavuus ei sekään ole järin osuva ja monesti turhan kahlittu. Tämä on sääli sillä peli on varsin nokkela monilla viittauksilla ja tyyliratkaisuilla. Pääkaksikko ei ole hassumpi, vaikkakin Laylee on se hahmo joka on se tähti.

 

+ Nokkelat viittaukset ja ideat

+ Runsaasti pelattavaa ja vielä enemmän keräiltävää keräilijöille

+ Värikäs ja veikeä ulkoasu

 

- Keräiltävää tavaraa vain keräiltävän tavaran vuoksi

- Ohjattavuus jättää toivomisenvaraa

- Puhe on pelkkää siansaksaa

 

Arvosana: 4,2

 

Huono



Battlefield5.jpg?1613951522

Räiskintäpeli joka hukkuu kymmenien kaltaisten joukkoon

 

Taistelukenttä 5

 

 

 

 

Battlefield V

Battlefield on Call of Dutyn rinnalla se hyvin tuttu räiskintäpelisarja jossa nähdään sodan monet rintamat, muodot ja taistelukentät. Siinä missä Call of Dutysta osaa nimetä useamman päähenkilön, pääroiston ja muistaa myös tapahtumia, niin Battlefield on paljon useammin vain armeija kasvottomia sotilaita joista harvat jäävät mieleen millään tavalla. Call of Duty erottuu sentään jotenkin siitä räiskintäpelien massasta, kun taas Battlefield on sitä massaa, eikä juuri erotu joukosta, paitsi että yhden sarjan pelin muistan, mutta negatiivisessa mielessä. Battlefield V on enemmän kuin Call of Duty WWII, mutta enemmänkin episodimuodossa.

 

Toinen maailmansota, ties kuinka monetta kertaa

Tällä kertaa sotana on jälleen ties kuinka monetta kertaa, toinen maailmasota. Tapahtumat on hajoitettu useampaan eri tastelutantereeseen ja tapahtumat sijoittuvat vuodesta 1942, vuoteen 1945. Taisteluja käydään usean eri joukon näkövinkkelistä, usealla eri mantereella. Välillä taistellaan Afrikassa Brittien riveissa kun taas yhdessä vaiheessa käydään partisaanisotaa Norjassa ja päästäänpä myös tankin ohjaksiin tämän sodan roistorintamalla. Pelissä ei juuri moralisoida ja syyllistetä suoraan ketään vaan jokainen pelaajan ohjaama taistelija on eräänlainen sotilas joka taistelee eräänlaisista syistä. Pelissä korostuu juurikin se, että sodassa on monenlaisia tapahtumia ja näkövinkkeleitä. Esimerkiksi Sotatarina The Last Tiger esittää sen todella kivuliaasti.

Yksinpelikampanja on neljään sotatarinaan jaettu kokonaisuus. Nämä tarinat ovat eri pituisia, eri näköisiä ja pelattavuudessakin erilaisia. Siinä missä Norjan lumisiin maisemiin sijoittuvat osuudet ovat pääasiassa hiiviskelypainotteisia ovat Saksan kaupunkimaisemiin sijoittuvat tankkitaistelut hyvin suoraviivaisia ja paljon nopeammin ohi. Maisemien suhteen vaihtelua on myös todella runsaasti sillä Afrikan hiekkaiset kalliot erovat selvästi Ranskan metsistä. Mitä tulee pelin yleiseen tunnelmaan, niin siinä pyritään näyttävyyden ja sijaan realistisempaan näkövinkkeliin. Monet pelihahmot eivät ole kovinkaan miellyttäviä sillä siinä missä komentaja Peter Müller on hyvin sympaattinen hahmo, on sotamies Deme pitkälti yli-innokas ja varsin epäsympaattinen hahmo. Valtaosa pelin tarinasta ei ole kovinkaan ihmeellistä, mitä nyt Under no Flag ja The Last Tiger toimivat tarinallisesti oikein hyvin kun taas Tirailleur ei ja Nordlys osuu siihen välimaastoon.

 

Näyttää hyvältä, mutta ei tunnu hyvältä

Ulkoisesti peli näyttää todella hyvältä, mutta pelattavuudessa kaikki on juurikin sitä tylsän harmaata massaa joka ei oikeastaan millään tavalla erotu niistä niin monista muista sotapeleistä joista niin monet sijoittuvat juurikin toiseen maailmansotaan. Pelattavuus on räiskintää, eikä edes erityisen hyvää sellaista. Ammuskelussa ei ole sitä samanlaista mielekästä otetta mitä nyt oli vaikkapa Call of Duty: WWII:ssa. Pelin huomattavasti realistisempi ote pakottaa todella suunnitelmalliseen toimintaan mikä saa pelin tuntumaan monin paikoin todella hitaalta ja hyvin usein peli enemmänkin nojaa hiiviskelypainotteisuuteen, jolloin meno on oitis huonompaa. Parhaimmillaankin räiskintä on sitä perustylsää huttua jota kaikki muutkin sotapelit tarjoavat.

Eräänlaista vaihtelua sentään tulee siitä, että eri sotatarinat tarjoavat vähän erilaista pelattavaa. Norjassa esimerkiksi hiihdetään. Nämä eivät kuitenkaan paljoa muuta sitä faktaa, että peli ei yksinpelikampanjan aikana vain juuri kiinnosta. Mikään osuus nyt ei laaha ylipitkään, mutta monet pätkät pelistä tuntuvat siltä, että niitä on silti vähän venytetty. Sotatarinat ovat omia kokoniasuuksiaan omanlaisilla otteillaan, mutta isona kokonaisuutena Battlefield V on parhaimmillaankin keskivertoa heikompi räiskintäpeli. Yksi syy on myös siinä, että pelin aseet eivät ole järin mielekkäitä käyttää ja tyylillä ei korvata pelattavuuden heikkouksia. Kun näin pitkällä ollaan sarjassa niin näiden päätösten on pakko olla tyylillisiä ratkaisuja, mutta mielekkyyttä ne eivät tähän pakettiin tuo yhtään.


Yhteenveto

Battlefield V on peli joka ei tuo mitään uutta genreen. Se tuntuu vanhojen ideoiden uudelleenlämmitykseltä jossa ulkokuori on pelattavuutta tärkeämpää. Tunnelmassa peli yrittää kertoa sodan monet puolet, myös ne vähemmän huomiota saaneet jenkkien juttujen alle jääneet tarinat. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin yksi niitä tylsiä räiskintäpelejä, joka saa tämän pelin tuntumaan turhalta lisältä johon on turha rahojaan käyttää.

 

+ Sodan monet puolet

+ Tunnelma ja ulkoasu

 

- Tylsä pelattavuus

- Mielekkyyden puute

 

Arvosana: 3,5

 

Säälittävä



Pääarvio

Jos yksi peli voisi olla todellakin esikuvansa manttelinperijä ja vielä genressä, jossa kilpailusta ei ole puutetta, niin se olisi seuraavana vuorossa oleva.



Mortal%20Shell.jpg?1613084435

Hard Souls

 

Kuolevainen Kuori

 

 

 

Mortal Shell

Soulslike genre on yksi näitä nykypäivän uusia videopeligenrejä. Siinä missä aikoinaan muodostui Metroidvania genre pääasiassa Super Metroidin aloittamana, mutta Castlevania: Symphony of the Nightin viimeistelemänä, niin Dark Souls on ollut idolini niin monille pelintekijöille, että kyseinen pelisarja on koonnut ympärilleen massiivisen fanijoukon pelaajia ja pelintekijöitä, jotka pitävät Soulslike genren hyvissä voimissa. Siinä missä vaikkapa Lords of the Fallen oli hyvin mielikuvitukseton jäljittelijä vain pienillä omilla jutuilla, on Mortal Shell kaikkea muuta. Se näyttää ja tuntuu nopeasti juurikin sellaiselta Dark Souls fanipojalta joka tekee kaiken samoin kuin idolinsa, mutta kun peli sitten kunnolla käynnistyy, niin käy ilmi, että tämä peli on enemmänkin hyväksi havaitun paletin käyttäjä, joka pyrkii monipuolistamaan genreä. Erityisen suuri hatun nosto siitä, että tämä on indiepeli, joka pystyy siihen, mihin monet eivät pysty isommalla budjetilla. Siis paljon on asioita, joihin kaipaisi muutosta ja hiomista, mutta sentään tämän pelin kanssa uskalletaan yrittää jotakin aivan uutta eikä vain toistella jo useaan otteeseen nähtyjä temppuja.

 

Muistot Vahvistavat

Hyvin nopeasti pelaajalle opetetaan ne vaadittavat perusteet. Käteensä saa miekan ja sitten opetellaan taistelemaan. Pelin perusteet on hyvin helppo omaksua jos on sattunut pelaamaan monia muita Soulslike pelejä. Hyökkäyksiä on muutamaa sorttia ja toiminnot kuluttavat kestävyyttä samalla tavalla kuin vahinko kuluttaa elinvoimaa. Erittäin pian opitaankin pelin se kaikkein omin idea, jollaista ei ole muualla tullut vastaan (ei ainakaan tule mieleen) ja josta todellakin otetaan paljon irti. Niinkin paljon että siitä tulee yksin pelin hyödyllisimmistä ominaisuuksista, nimittäin Koventuminen (Hardening). Kovettuminen luo pelihahmolle kovan kuoren joka torjuu vahingon yhdestä osumasta, rikkoen kuoren ja mahdollisesti horjuttaen vihollista joka löi kuorta. Kovettuminen on erittäin hauska kikka josta saa todella paljon irti.

Pelaajan ohjaama hahmo on alaston ja heikko olento joka kuolee yhteen ainoaan iskuun, mutta pystyy laajan kestävyyspoolinsa ansiosta tekemään paljon liikkeitä. Todellinen pelaaminen kuitenkin alkaa kun pelaaja löytää itselleen uuden kuoren. Ensimmäisenä saatava "kuori" on perinteinen temppeliritarityylinen hahmo jollainen on tuttu niin Demon's Soulsin kuin Dark Soulsin kansista. Tämä kuori on kaikilta kolmelta kantavalta ominaisuudeltaan tasapainoitettu. Nämä elinvoiman ja kestävyyden lisäksi kolmantena tahto, joka määrittää erikoisominaisuuksien käytöstä. Kuoria on kaiken kaikkiaan neljä, samalla tavalla kuin käyttöön saatavia aseita on neljä. Jokaisella kuorella on omat juttunsa jotka tekevät niistä erityisiä. Ensimmäisenä saatava kuori, Harron on tasapainoitettu kun taas omaksi suosikikseni noussut Eredrim on kuorista kaikkein kestävin, mutta kestävyydeltään hyvin vaatimaton tahdosta puhumattakaan, mutta pirun hieno kruunullinen ritarihahmo. Kahdesta muusta kuoresta Solomon on soturimunkkivivahteinen ja panostaa tahtovoimaan kun taas perinteinen varastyylinen hahmo Tiel on hyvin heikko, mutta jonka kestävyys on vertaansa vailla. Jokainen neljästä kuoresta alkaa täysin tuntemattomana, jolloin edes nimi ei ole tiedossa. Mutta pelissä saatavilla vivahteilla (glimpse) saa käyttöönsä muistivoimaa, jolla pystyy oppimaan erilaisia asioita kustakin hahmosta, jos pystyy kustantamaan tämän hyvin tervalla (tämän pelin Sieluilla). Silloin pystyy oppimaan lisää valitsemastaan hahmosta ja samalla hahmo voimistuu. Esimerkiksi Harron pystyy kovettumaan useammin kun taas Eredim saa lisää iskuvoimaa jokaista putkeentapettua vihollista kohden jos ei kuole. Tämä pelityyli todellakin kannustaa etsimään sitä omaa hahmoaan ja pelityyliään.

Hahmojen lisäksi valittavana on neljä eri asetta ja jokainen hahmo voi käyttää jokaista asetta. Aloitusaseena oleva perusmiekka Hallowed Sword on oma suosikkini sen tasapainoisuuden ja erinomaisen liikejoukno ansiosta, puhumattakaan seiväspäivityksestä. Yhtenä uskomattoman mielekkäänä tyyliseikkana on tämän miekan kombo jonka viimeisenä iskuna hahmo ottaa kiinni miekan terästä ja lyö vihollista kahvaosalla. Tämä on jostakin syystä aivan uskomattoman tyylikäs liike, jota oli aina hauska käyttää. Aseisiin kuuluvat myös pitkävartinen nuija sekä varsin erikoinen vasara ja taltta kombo joka on aseista nopein. Neljäntenä aseena oleva Martyr's Blade on kahdenkäden miekka joka on oma kakkosaseeni joka vaatii paljon kestävyyttä käytössä, mutta joka tekee kunnolla vahinkoa ja josta saa päivitetty pakkasmiekan joka jäädyttää viholliset. Jokaisen aseen kanssa tulee omanlaisensa pelattavuus sillä jokaisen aseen iskusarjojen lisäksi tulee miettiä sitä, että mitä päivityksiä aseisiin saa ja miten ne tukevat omaa pelattavuutta. Loppuviimeksi suurimman osan ajasta itse suosin Eredrimiä Pyhitetyllä miekalla, koska Marttyyrin säilä vaatii niin paljon kestävyyttä. 

 

Tunnollinen seuraaja

Mortal Shell on yllättävän hyvin jaksotettu peli. Alusta asti pelaaja pääsee kaikkialle maailmalla, sillä mitään lukittuja ovia ei ole tai mitään muutakaan johon vaadittaisiin jotakin. Maailma on kuitenkin hyvin armoton ja täynnä vaaroja. Monet viholliset ovat varsin helposti hoidettavissa, mutta joukossa on myös astetta kovempiakin vihollisia jotka hyvin nopeasti tekevät todella pahaa jälkeä. Mitään Dark Souls tyylistä maailman avautumista ei ole, mutta maailmassa on tunneleita jotka toimivat oikoteinä eri alueiden välillä. Ne ovat tosin alusta asti käytössä kumpaankin suuntaan joten pelaajan etenemistä ei millään tavalla kahlita. Päämääräksi tulee kerätä kolme esinettä joilla vapauttaa kahlittu olento pelaajan ns. Turvapaikasta. Tarinaa en sen enempää avaa, sillä iso osa on Soulstyyliin omaan tahtiinsa avautuvaa, vaikka kaikkien esineiden kuvauksia ei tarvitsekkaan lukea. Maailman tunnelmasta ja grafiikasta tulee todella Soulstyylinen vivahde sillä värejä ei juuri näy vaan aloitusalueena oleva metsä on sieltä synkemmästä päästä.

Pelissä on kolme aluetta jotka perkaamalla saa käyttöönsä kiitettävästi tarvikkeita ja joiden lopussa odottaa pomovihollinen. Erinäisiä vaaroja tulee vastaan matkan aikana ja nämä alueet ottavat astetta enemmän oikotietyylisen lähestymistavan jossa tietyt ovet aukeavat vain toiselta puolelta. Jokainen alue on omanlaisensa kokonaisuus jossa erilaisia vihollisia ja haasteita. Tietyt viholliset on kuin tekemällä tehty ärsyttäväksi ja vaikka vihollisissa eroja onkin, niin tietyt vihollistyypit ovat vastassa jokaisella alueella, eivätkä merkittävästi eroa toisistaan. Se missä tämä alueellinen systeemi leviää välittömästi käsiin on pelin vaikeimmalla alueella joka on myös kaikkein epämääräisin. Seat of Infinity niminen alue on isompi kuin muut alueet yhteensä ja tarpeettoman sokkeloiseksi ja epämääriseksi tehty sekasotku jonka kohdalla kärsivällisyys on todella koitoksella. Se ei ole varsinainen hasardipesä, se on vain tarpeettoman laaja ja sokkeloinen.

Soulslikelle tyypillisesti yksi merkittävä osa kokonaisuutta ovat pomoviholliset. Harmillista onkin että niitä on hyvin vähän. Tosin, koska peli on varsin lyhyt, niin enempää ei juuri voisi odottaakaan. Tässä mielessä positiivista on se, että pomotaistelut on tehty erittäin hyvin. Yksikään pomovihollinen ei ole suoranaisesti epäreilu ja jokainen noudattaa tiettyä tyyliä taistelussa, ollen sitä kautta oikeasti erilainen muihin verrattuna. Tässäkin on poikkeus, samalla tavalla kuin maailmojen tasossa. Viimeinen pomovihollinen on surkea esitys, se on tarpeettoman kestävä, puuduttava ja parilla tavalla jopa hyvin epäreilu. Alue jossa taistelu käydään ei ole hullumpi mutta vihollinen näyttää typerältä eikä ole kovin ihmeellinen haaste koska se haastavuus tulee monista vääristä asioista, joista yksi on juurikin se, että tällä vihollisella on niin paljon elinvoimaa. Tämä on sääli, sillä jopa monet välipomoviholliset ovat parempia ja ne kuitenkin ovat lähinnä sama vihollinen. Jokaisen alueen alussa on myös vapaaehtoinen yhteenotto pelaajan "opettajaa" vastaan joka käyttää kulloinkin jokaista uutta asetta ja voittamalla yhteenoton saa aseen käyttöönsä. Siinä samalla näkee myös vähän että miten ase toimii käytössä.

 

Tarpeetonta kikkailua

Pelissä tosin on muutamia asioita, joiden toivoisi olevan toisin. Tiettynä positiivisena asiana on se, että pelaaja ei kuollessaan menetä muuta kuin kaiken tervansa (raha). Kerätetyt pilkahdukset (kehityspisteet) säilyvät. Tätä kautta pelissä on jatkuvasta aina jotain panoksia, mutta mahdollinen farmaaminen ei mene ärsyttäväksi. Tämä on hyvä ratkaisu siinäkin mielessä, että kaikki pelin esineet, ovat pelihahmon kuorien tavoin tuntemattomia, kun ne saa ensimmäistä kertaa haltuunsa. Esineiden efektit oppii vasta kun niitä käyttää ja niistä tulee täysin tuttuja (efektit vahvistuvat) kun niitä on käyttänyt kymmenkunta kertaa. Tämä on tavallaan ok idea, mutta johtaa helposti siihen, että monien esineiden kanssa arpoo aika paljon, että uskaltaako niitä edes käyttää, jos efekti onkin negatiivinen.

Yksi merkittävä haittapuoli pelissä on siinä, että parannustarvikkeet ovat kaikki kuluvaa sorttia ja niitä täytyy farmata. Elinvoimaa lisäävät sienet varsinkin ovat sellaisia, että vaikka niitä kasvaa vähän jokapaikassa, niin niitä joutuu jatkuvasti farmaamaan lisää ja lisää, koska ne kuluvat todella äkkiä kokonaan loppuun. Vähän parempia esineitä pystyy kyllä ostamaan, mutta se taas edellyttää tervan farmaamista. Mitään estus flask tyylistä ratkaisua ei ole eivätkä nämä parannustarvikkeet ole mitään Bloodbornen veripulloja tai Demon's Soulsin ruohoja tehokkuudessaan.

Toinen rasittava asia on se, että kaikki aseet ja kuoret ovat vain yhdessä paikassa jossa niitä voi vapaasti vaihdella, kuluttamatta resursseja. Tämä johtaa siihen että jos haluaa vaihdella aseitaan tai pelihahmojaan, niin pitää aina juosta tukikohtaan ja sieltä sitten taas sinne, missä oli äsken etenemässä. Tästä syystä itse pitäydyin pääasiassa pelkästään Eredimissä, vaikka välillä olisikin ollut hauska pelata Harronilla, mutta ei vain ollut halua juosta kaikkien alueiden läpi vaihtamaan. Vaikka nämä alueet eivät erityisen laajoja olekaan, niin silti se matka on sitä luokkaa että ei sitä yhden vaihdon vuoksi vain viitsi tehdä. Tästä samasta syystä ei juuri tullut aseitakaan vaihdeltua vaan lähes kokopeli tuli pelattua samalla tyylillä.


Yhteenveto

Mortal Shell on näitä pelejä joka hyvin herkästi hukkaa kymmenien kaltaistensa joukkoon. Peli näyttää idoliltaan, mutta syvällisessä mielessä peli tekee paljon omia juttujaan, laadukkaalla toteutuksella. Mortal Shell on Soulsvaikea peli, mutta se on myös monella tavalla erittäin hyvin tasapainoitettu sellainen. Iso juttu on tietenkin toiminta, jossa peli käyttää tuttua palettia, mutta omalla tavallaan. Toiminnassa on tuttu ote, mutta se on uusien sääntöjen ja mekaniikkojen käytössä. Peli on aika lyhyehkö, mutta sentään laadukkaasti toteuttu varsinkin näin pitkälle tähtääväksi indiepeliksi.

 

+ Pelihahmojen ja aseiden todelliset erot

+ Kovettumisen ympärille rakennettu toiminta

+ Tyylikkyys monissa pienissäkin asioissa

+ Toteutus

 

- Paljon edestakaisin ravaamista

- Helposti itseääntoistava

- Seat of Infinity

- Loppuhuipennus

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen