PlayStation 5:n alkupuolella ehti ilmestyä kaksi peliä joiden ideat olivat erittäin samanlaiset. No sattumiin ei riittänyt tarpeeksi montaa sellaista peliä jossa olisi tälläinen samanlainen idea, niin mennään vaihteeksi näin.

Tälläisiä Timeloop tyylisiä elokuvia on nähty ihan muutama. Ehkä paras esimerkki jonka monet ovat nähneet, on Bill Murrayn tähdittämä komedia; Groudhog Day / Päiväni Murmelina. Kauhukomedia; Happy Death Day sekä jatko-osa ovat myös todella onnistuneet, kuten myös Tom Cruisen tähdittämä scifitoiminta Edge of Tomorrow. No pelien parissa tästä erinomaisesta ideasta ei ole erityisen paljon tullut tapauksia vastaan ja nämä pari jotka ovat tulleet, eivät ota todellakaan kaikkea irti tästä aihealueesta.

Tappajat hippasilla päivästä toiseen, uudestaan ja uudestaan

Arkane studiosin hurjan yliarvostettu kokonaisuus jonka pelillinen tyyli tuo oitis mieleen Dishonored kaksikon, mutta on tasoltaan lähempänä Preytä. Ideat ovat erittäin hyviä ja tapa jolla niitä käytetään on aluksi todella lupaava, mutta sitten lopulta, kaikki jää aika vaisuksi.

Kuolosilmukka

Peli jolle IGN antoi 10/10. Taas yksi todiste siitä että niihin arvoihin on erittäin vaikea luottaa, sillä itse en laskisi tätä millään edes vuoden 2021 top 10 parhaisiin peleihin. Idea pelissä on enemmän kuin loistava sillä tälläinen Päiväni murmelina tyylinen lähestymistapa on oitis kiinnostava, sillä pelillisesti siinä on todella paljon erinomaisia mahdollisuuksia. Tosin, samalla tavalla kuin eräs toinen vuoden 2021 PS5 peli, myöskään Deathloop ei onnistu käyttämään tätä ideaa ihan niin hyvin kuin voisi toivoa. Mutta muutamilla varsin ratkaisevilla tavoilla, tässä pelissä tehdään juurikin niitä oikeita ratkaisuja, mitä tulee pitkäjänteiseen pelaamiseen.

Murmelin päivä kuusikymmenluvulta

Peli alkaa kun mystinen nainen, Juliana, tappaa pelihahmon, Coltin, joka sitten herää rannalta krapulapäissään. Hiljalleen Colt oppii perusasiat siitä on hänen ympärillään on tekeillä. Jostakin mystisestä syytä aina kun Colt kuolee, hän herää uudestaan samalta rannalta ja päivä alkaa uudelleen. Mutta mikäli Colt selviää hengissä vuorokauden, alkaa kaikki silloinkin uudestaan alusta. Colt kuitenkin muistaa kaiken tapahtuneen, eli hän oppii kokoajan lisää pystyy käyttämään tätä tietoa hyväkseen. Tosin Juliana, muistaa kaiken mitä tapahtunut aiemmin, eli hän on selvässä etulyöntiasemassa ja aika ajoin hän lähtee jahtaamaan Coltia, aikeinaan tappaa tämä. Colt oppii pian että voidakseen vapautua aikasilmukasta, täytyy hänen tappaa kaikki visionäärit, jotka ilmeisesti pitävät silmukkaa yllä. Haastavaksi muodostuukin se, että Coltin täytyy tappaa heidän kaikki yhden päivän aikana.

Peli alkaa varsin kryptisillä tavoilla ja tarinassa yhtenä isona tekijänä on se, että pelihahmo vaikuttaa olevan yhtä pihalla kuin pelajaakin. Tarina alkaa kehittymään hiljalleen ja vaatii runsaasti tutkimista ja selvittelyä että siitä saa oikeasti paljon irti. Pelkästään pelin läpäiseminen vaatii että pelaaja tekee kaikki sivutehtävät, jotta oppii kaiken tarvittavan visionääreistä jotka hänen täytyy tappaa. Siinä samalla kokonaiskuva muuttuu varsin selkeäksi ja eräs iso paljastuskin tulee vastaan. Deahtloop käyttää tätä Groundhog Day asetelmaa erittäin hyvin, sillä pelihahmot tekevät asiat lähemmäs täysin samalla tavalla joka ainut kerta ja siksi pelaaja pystyy varautumaan tilanteisiin jos ei mitenkään muuten niin pelaamalla samoja kohtauksia uudestaan ja uudestaan. Toisto on todella iso osa kokonaisuutta ja samoja osuuksia tulee pelattua läpi uudestaan ja uudestaan, tarkoituksena kerätä tarvikkeita ja tehosteita jotta pystyy vastaamaan haasteisiin entistä paremmin.

Päähahmona Colt ei ole niin hyvä kuin voisi toivoa. Siis huumoripainotteisesti hahmo toimii kelvollisesti, kuten myös Juliana. Kaksikon keskinäisessä väännössä on puolensa, mutta se ei kuitenkaan isommin paina valtaosassa peliä, koska tämä kaksikko ei ole päähenkilönä ja pääroistona mitenkään erityisen hyvä kombo. Tyylillisesti kumpikaan ei ole erityisen osuva, mutta sama pätee myös pelin yleiseen tyyliin jossa tämä "kultaisen" kuusikymmentäluvun teemallisuus korostuu. Heti voidaan sanoa että peli ei ole tyylillisesti erityisen hyvä. Tämä aikakausi ei kerää oikeastaan minkäänlaisia isompia pisteitä millään tavalla. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö ympäristöihin olisi todellakin panostettu tai ettei pelin tarinaan ja huumoriin olisi käytetty oikeasti aikaa. Pelin yleinen toteutus on laadukas, vaikka monet tyyliratkaisut menevätkin hukkaan. Visionäärien tapauksessa laatutaso on varsin monijakoinen. Osa toimii oikeasti todella hyvin, kun taas osa ei sitten yhtään. Sanotaan vaikka että Aleksei Dorsey on varsin tyylikäs hahmo hyvällä taustaidealla miljonääri-idealistina ja hänen aseistuksensa ja taikavoimansa ovat sieltä parhaasta päästä, puhumattakaan että omasta mielestäni tämä on vaikein visionääri tappaa. Tosin hyväksi kakkoseksi nousee Fia, joka on hauskin visionääri tietyllä söpöllä huumorivivahteisuudellaan. Tosin hänen taikavoimansa ja aseistuksensa eivät isommin sovi hahmoon, mutta varsinkin Havoc on todella hyvä taikavoima soturihahmolle. Hyvin usein haaste on suoraan verrannollista vihollisten määrään visionäärin ympärillä ja egoistisella Aleksisilla on suurin määrä tukijoukkoja, kun taas omassa oloissaan viihtyvällä eksentrisellä tiedemies Egonilla, niitä ei ole yhtään.

Hiiviskelyn ja toiminnan epäreilu asettelu

Kun sitten päästään oikeasti kiinni peliin, niin tietyt asiat korostuvat välittömästi. Kaikki mitä pelaaja kerää päivän aikana, katoaa, ellei pelaaja käytä energiaa/taikuutta varusteeseen, jolloin siitä tulee pysyvä osa pelaajan arsenaalia. Tämä on todella merkittävä osa peliä ja yksi näitä tapoja jolla pelaaja voi todellakin tehostaa pelihahmoa. Koska energiaa on käytettävissä todella rajallinen määrä, kannattaa miettiä tarkasti että mitä kaikkea haluaa säästää sillä hetkellä. Koska kaikki asiat pelissä tapahtuvat aina uudestaan, voi tiettyä tilannetta pelata uudestaan ja uudestaan kunnes on saanut siitä kaiken mitä haluaa. Visionäärien tapauksessa tämä tarkoittaa sitä että pelaaja on saanut heidän erikoisaseensa sekä heidän erikoisvoimansa/magiansa. Osa varusteista ja ominaisuuksista on merkittävästi toisia parempia ja osa taas merkittävästi haastavampia saada. Esimerkiksi Aleksei ja Fia ovat erittäin vaikeita tappaa. Frank on vaikea tappaa vain jos haluaa hänen aseensa. Vastapainona tosin Harriet on erittäin helppo tappaa. Teoriassa jokaisen tappaamiseen on useampi metodi, mutta loppuviimeksi näin ei kuitenkaan ole. Lopulta kun käy ilmi että on olemassa vain yksi oikea tapa, jolloin kaikki hahmot ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan ja tämä on mahdollista vain kaikkien sivutehtävien jälkeen.

Peli tuo todella monella tavalla mieleen tekijöiden aiemman huipputeoksen, Dishonoredin. Tässäkin pelissä pelihahmolla on käytössään supervoimia ja aseita joiden kanssa sitten on pelaajan päätös että haluaako hän hoitaa tilanteet hiiviskelemällä vai suoralla toiminnalla. Kenttäsuunnnittelussa hiiviskelyä korostaa suuri määrä erilaisia reittejä kohteiden luo, joiden käyttäminen mahdollistuu pelin edetessä, kun pelihahmo oppii ovikoodeja, salareittejä ja ties mitä muuta jota käyttää hyödykseen. Varsinkin sitten kun tietyt erikoisvoimat, kuten Dishonoredista tuttu teleporttaaminen ovat käytettävissä, tulee peliin aivan uudenlaista vauhtia ja sitä kautta peli alkaa oitis helpottumaan merkittävästi. Teleporttaaminen nopeuttaa liikkumista ja mahdollistaa pääsyn paikkoihin, joihin ei kiipeämällä ole mitään asiaa, tai se on ainakin pitkän yrityksen tulos. Pelistä huomaa että varsinkin alkupuolella se suorastaan korostaa hiiviskelyä. Viholliset tekevät varsin tehokkaasti vahinkoa ja ammuskelussa merkittävästi rajoittavana osana on jo pelkästään se, että ammuksia on moniin aseisiin saatavilla niin säälittävä määrä, että toiminnasta rankaiseminen tuntuu korostuvan tietyissä osissa peliä niin selvästi. Lisäksi monet aseet ovat ihan roskaa ja parhaiden aseiden saaminen on hyvin työläs prosessi.

Toiminnasta tulee oikea vaihtoehto vasta siinä kohtaa kun pelaajalla on käytössään ainakin pari legendaarsita asetta joista Heritage Gun erityisesti on todellinen pelin muuttuja oikeilla tehosteilla. Se on käytännössä haulikko kiväärin kantamalla, mikä tekee siitä erittäin hyödyllisen aseen. Asetehosteet voivat tuoda lisää ammuksia, lisää tulinopeutta, läpäisyvoimaa, kantamaa ja vaikka mitä muuta ja mitä korkeamman tasoisia nämä tehosteet ovat, sitä suurempaa tuhoa aseilla saa aikaan. Hahmon tehosteet taas voivat tuoda lisää elinvoimaa, kestävyyttä vahinkoa vastaan, hakkerointinopeutta tai aina pelin aluksi saatava kaksoishyppy. Vaihtoehtoja riittää ja tärkeää onkin valita ne jotka todella tukevat omaa pelaamista. Vaikka itse pääasiassa hankin taistelutehosteita, niin nopeampi hakkerointi on ehdottomasti harkitsemisenarvoinen ominaisuus, koska se tekee monista osista peliä merkittävästi helpompia. Siitäkin huolimatta tuntuu epäreilulta että tämä peli todellakin kannustaa siihen hiiviskelyyn koska monessa osassa peliä taistelu ei ole erityisen toimiva metodi, koska viholliset ovat erittäin taitavia taistelijoita ja todella tarkkoja pitkienkin matkojen päähän. Tietysti pelaajalla on etuna se kuollessaan hänestä palaa eräänlainen uusi versio ajassa taaksepäin jolla on uusi yritys (parikin kertaa).

Hyvä asetelma, jonka rytmitys on poskellaan

Se mikä todella lisää pelin aikasilmukka asetelman tehokkkuutta tulee siitä miten päivä jaksottuu. Peli jaetaan neljään eri alueeseen joissa tapahtuu tietyt asiat tiettynä aikana päivästä. Päivä taas jakautuu myös neljään osaan ja tiettynä aikana päivästä voi käydä yhdessä paikassa, sitten kun vaihtaa paikkaa, päivä etenee. Yksi paikka voi aamulla olla varsin rauhallinen kun taas illalla siellä voi olla täysi kaaos. Koska visionäärit ovat tietyssä paikassa vain tiettynä aikana, ovat mahdollisuudet heidän tappamiseensa varsin rajallisia. Tästä päästäänkin yhteen pelin suurimpaan hukattuun mahdollisuuteen. Koska päivä jakautuu niin karkeasti neljään osaan, voisi olettaa että visionäärit olisivat liikkuvaa sorttia, mutta näin ei ole. Sen sijaan että pelaajalla olisi monta mahdollisuutta tappaa tietty hahmo päivän aikana, on todellisuus enemmänkin sitä sorttia, että pelaajalla on yksi mahdollisuus tappaa hahmo päivän aikana, kunnes sitten sivutehtävän kautta pelaaja oppii toisen mahdollisuuden, jolloin kyseinen hahmo on samassa paikassa toisen kohteen kanssa. Sen sijaan että tässä olisi oikeaa suunnittelua, kyse on enemmänkin oikean "reitin" löytämisestä. Tämä ei ole suoraan huono asia, mutta tuntuu että alkuosan peli hämää pelaajaa ja yrittää vaikuttaa isommalta mitä sitten lopulta onkaan. Varsinkin koska todellisia, oikeasti nerokkaita murhametodeja on vaihtoehdoissa aika vähän.

Se mikä todella heikentää tätä kaikkea on se, miten huonoja sivutehtävät pitkälti ovat, sillä niissä ei ole mitään erityisen kiinnostavaa, monesti kyse on vain informaation löytämisestä, mikä on paikoitellen todella turhauttavaa paikkojen tutkimista suurennuslasin kanssa, kunnes se yksi ratkaiseva tiedon muru sattuu osumaan kohdalle ja pelaaja oppii jotakin ratkaisevaa joka vie askeleen lähemmäs sitä yhtä oikeaa murhajärjestystä. Peli alkaa todella lupaavasti tarinallisessa mielessä, mutta rytmitys on niin pahasti poskellaan että se ei kestä loppuun asti, vaan alkaa olla enemmänkin tylsää. Sen sijaan pelattavuus muuttuu merkittävästi paremmaksi kun aseistus ja varustus alkavat olla sitä tasoa että tulitaisteluissa on oikeasti järkeä. Mutta koska valtaosa tilanteista on sellaisia että pelaajan ja kohteen välissä on valtava vihollislauma, niin siitä tulee aika itseääntoistava ja mielikuvitukseton fiilis.

Pelissä on paljon yhteistä Dishonoredin kanssa pelattavuuden suhteen ja graafisessa ulkoasussakin on tiettyä samaa tyyliä. Pelattavuus on sitä sorttia että kun siihen pääsee oikeasti sisään, niin alkaa tuntua siltä että pelaaja pystyy mitä hienoimpiin liikkeisiin jotka tuovat merkittävästi etua taisteluun tai sitten suurta helpostusta hiiviskelyyn. Dishonored oli todella erityisen peli, sillä kun teleporttaamisen todella masteroi, niin monet kentät pystyi pyyhältämään läpi erittäin nopeasti ja ilman että viholliset edes huomasivat mitään. Deathloop ei onnistu tässä yhtä hyvin, eikä se oikeastaan yritäkään. Peli alkaa olla oikeasti hyvä vasta pitkän ajan jälkeen ja silloinkin on harmillista että monissa tilanteissa peli palkitsee hiiviskelyn ja tekee ammuskelusta sen merkittävästi haastavamman reitin. Joskin, tiettyjen ominaisuuksien ja aseiden kanssa, myös toimintaan saa todellisia pelimerkkejä lisää. Havoc tekee pelaajasta suuren tuhon lähteen sillä pelaajan tekemä vahinko on suurempaa ja hänen puolustuksensa kasvaa myös merkittävästi. Karnesis on psykokinesiaa erittäin mielekkäällä tavalla ja Nexus tekee monesta vihollisesta yhtenäisiä niin, että kun yksi kuolee, kaikki kuolevat. Tosin kyllähän hiiviskelyä merkittävästi helpottaa Aether, joka muuttaa lähes näkymättömäksi. Varsinkin tehostettuina jokainen taikavoima on erittäin hyödyllinen, mutta myös kovan työn tulos.

Yhteenveto

Deathloop ei ole se tyylikkäin peli sillä sen ajankuva ja teemat eivät ole ne hienoimmat saati tyylikkäimmät. Siitä kuitenkin saa juurikin sellaisen Dishonored tyylisen fiiliksen sillä kentät ovat täynnä erilaisia mahdollisuuksia tehtävien suorittamiseksi ja erilaiset aseet tuovat toimintaan varsin hyvin vaihtelua. Päähenkilö ja pääroisto eivät ole ne parhaat mahdolliset ja peli alkaa varsin äkkiä toistaa itseään. Se kuitenkin käyttää samaa silmukkaa hienosti hyväkseen, vaikka tapa jolla se kehittyy, onkin astetta turhauttavampi ja todella hitaalta tuntuva, puhumattakaan että rasittavasti hiiviskelyä palkitsevampi. Peli ei ole millään mikään kympin peli eikä vuoden parhaita pelejä. Pelattavuus on hyvää tasoa, joskin todella turhauttavaa sellaista.

+ Erinomainen ja moniulotteinen kenttäsuunnittelu

+ Aikasilmukka tarina-asetelma

+ Vapaus valita

- Ajankuva

- Puuduttavaa toistoa liian pitkään

- Hidas eteneminen ja rytmitys

- Juliana

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella

Aikasilmukkatarina kohtaa roguelike pelin

Palautuminen

Returnal

Suomalaisen Housemarquen tuotos on tullut mieleen pääasiassa siitä syystä, että se on markkinoitu erittäin haastavana roguelike pelinä jossa pelaaja on jumissa aikasilmukassa, kuten elokuvassa Edge of Tomorrow. Returnal on alkuaikojen PS5 pelejä joka on hyvin laadukkaasti toteutettu, mutta verrattuna vaikka indie peliin Hades, ei läheskään yhtä mielekästä pelattavaa tai tarinallsesti yhtä kiinnostavaa tavaraa. Pelissä on puolensa, mutta ideaansa se ei osaa käyttää ihan niin hyvin kuin voisi toivoa.

Huomisen reunalla, muuttuvalla planeetalla

Pelin päähenkilö, astronautti Selene, tekee pakkolaskun vihamieliselle planeetalle jossa alkaa tapahtua outoja asioita hyvin nopeasti. Kun Selene pääsee hengestään, hän elää törmäyksen uudestaan, planeetta tuntuu muuttavan ulkoasuaan ja se on kaikki vasta alkua, sillä mitä pidempään tätä aikasilmukkaa yrittää avata, sitä oudommaksi asiat menevät. Ensin kaikki etenee suhteellisen simppelisti. Selene hukkaa aseensa, mutta löytää kuolleelta astronautilta aseen, joka vastaa hänen asettaan. Siitä eteenpäin asiat alkavat vaikuttaa kokoajan kahjommilta ja tulkittavaa tulee enemmän ja enemmän.

Pelin tarina kehittyy hiljalleen, mutta toisin kuin pelissä Hades, tässä pelissä samojen asioiden toistaminen uudestaan ja uudestaan ei ole erityisen koukuttavaa, vaan se alkaa käymään puuduttavan tylsäksi hyvin nopeasti. Tarinan eteneminen, jaksotus ja mielenkiintoisuus eivät myöskään ole sieltä parhaasta päästä, mikä syö myös sitä kiinnostusta peliä kohtaan. Siinä missä Hades tarjosi jokaisen kuoleman jälkeen lisää tarinaa, tuntuu Returnal siltä, että lisää tarinaa se vain etenemällä pelissä kokoajan enemmän. Sanotaan heti että tämä kaikki toimisi paljon paremmin, jos pelissä olisi samanlainen ote kuin elokuvassa Edge of Tomorrow jossa Tom Cruise pystyi varautumaan kaikkeen opettelemalla ulkoa että mitä tulee tapahtumaan. Koska Returnal sekoittaa kaiken jokaisella kierrolla, mihinkään ei voi varautua, varsinkaan kun aseistus ja tehosteet kaikki tulevat täysin sattumalta.

Returnal on roguelike genren lisäksi bullet hell genreä, eli viholliset syytävät ylitsevuotavia määriä ammuksia joita pelaaja joutuu väistelemään. Täytee heti sanoa että tähän kolmannen persoonan toimintaan tämä idea ei tunnu uppoavan kovinkaan hyvin, sillä kärsivällisyys kehittyä vaadittavalla tavalla loppuu aika pian. Bullet hell peleissä on hyvin tehtynä puolensa, mutta tässä tapauksessa, yhdistettynä roguelike genreen, pelistä tulee monella tavalla aika epäreilulla tavalla haastava. Tämä on sellainen peligenre jossa tulee hyväksi jos jaksaa hioa omia refleksejä ja yrittää uudestaan ja uudestaan, mutta tämän pelin kanssa oikeastaan mikään ei kannusta siihen, eikä anna pelaajalle oikeastaan mitään isompia eväitä haasteiden kohtaamiseenkaan.

Laadukas, mutta puuduttava toteutus

Toiminta on pelin oleellisin asia ja pelihahmon ohjattavuus on todella laadukasta, sillä kaikesta huolimatta, pelaaminen on tehty hyvin. Se ei ole erityisen koukuttavaa, vaan enemmänkin puuduttavaa ja itseääntoistavaa, mutta myös erittäin näyttävää settiä. Ammuskelu on hauskaa ja erilaiset tehosteet todellakin tuovat toimintaan mielekkyyttä, mutta koska kaikki tulee satunnaisesti, niin monesti aseita ei isommin edes mieti, vaan käyttöön valikoituu joko se oikeasti tehokas ase, tai sitten vain se ase jota osaa käyttää kaikista parhaiten. Ammuskelu on kivaa, mutta se ei ole kuitenkaan mitenkään erityistä.

Kun peliä vertaa peliin Hades, joka on helposti paras roguelike, niin kyllä se ero on todella selvä. Vaikka Hades alkaa aina alusta, niin hahmo kuitenkin kehittyy tietyillä tavoilla, mikä tuo peliin etenemisen tunnetta ja hahmo muuttuu vahvemmaksi ja sitä kautta pelaamisessa on edistymistä, mikä kannustaa jatkamaan ja yrittämään uudestaan ja uudestaan, vaikka saisi turpaansa uudestaan ja uudestaan. Pelin tietty satunnaisuus oli myös erinomaisesti toteutettu. Returnal ei tähän yllä, vaan peli tuntuu niin reilusti pelaajaa vastaan asetellulta, että kaikki osat peliä ovat pelaajalle haitallisia eivätkä juuri mitään oikeasti hyödyllisiä. Iso juttu tässä on myös se, että Hades on suhteellisen nopeasti läpäistävä, vaikkakin todella vaikea peli. Returnalin lopullisesta pituudesta on vaikea sanoa lopullista vastausta, mutta tapa jolla peli kehittyy ja etenee niin tuntuu niin verkkaiselta, että siihen menee maku ennenkuin loppu häämöttää.

Merkittävä ongelma pelissä on siinä, että se ei anna pelaajalle juuri isommin eväitä haasteiden kohtaamiseen. Elinvoimaa saa todella vähän ja kaikki tehosteet ovat sattuman kauppaa, mikä tarkoittaa myös sitä, että jopa pysyvien tehosteiden ja varusteiden ilmestyminen kenttiin on kiinni tuurista. Koska tehosteet harvemmin ovat edes täysin hyviä, niin arkkujen avaaminen on monesti arpapeliä joka voi romuttaa kyseisen yrityksen siihen paikkaan. Kyllähän Hadesissa on myös kyse sattumasta, mutta Returnalin tasopainotus ja rytmitys eivät vain toimi. Samojen paikkojen koluaminen uudestaan ja uudestaan ei vain nappaa kun saatavat tarvikkeet ovat usein huonompia ja vain harvoin oikeasti hyviä ja koska kaikki paikat muodostuvat satunnaisesti, niin peli tuntuu aina jotenkin turhan sokkeloiselta, vaikka päämäärä onkin kartassa suhteellisen selvästi merkattuna. Kyllä peliin menee mielenkiinto siinä vaiheessa kun pitäisi kerätä kaikki tehosteet uudestaan, hyvin menneen yrityksen jälkeen, jotta oikeasti on mahdollisuuksia päästä yhtä pitkälle.

Yhteenveto

Returnal on hyvin haastava bullet hell roguelike toimintapeli jossa käydään läpi aikasilmukkatarinaa. Peli kehittyy hiljalleen ja samalla kun pelaaja saa käyttöönsä enemmän aseita ja työkaluja toimintaan, niin peli heittää vastaan lisää haasteita maailmassa, joka muuttuu jokaisen kuoleman jälkeen. Vaikka tietyt asiat pysyvät, niin lähemmäs kaikki nollaantuu ja alkaa uudelleen kun pelaaja kuolee. Returnal on tarinankerronnaltaan toimiva, mutta toiminnaltaan ei niin mielekäs kuin voisi toivoa. Pelattavuus ja varsinkin hahmon ohjattavuus ovat todellakin huippuluokkaa, mutta Returnal vaatii paljon kärsivällisyyttä ja huolellisuutta, jotta siinä pääsee yhtään mihinkään. Tämä turhauttavaksi muodostuva pelattavuus ei pidemmän päälle jaksa kiinnostaa ja pitää mielenkiinto yllä pelin kanssa.

+ Aikasilmukkatarinankerronnan toteutus

+ Ohjattavuus

+ Maailma ja sen kehittyminen

- Puuduttavaa toistoa

- Turhankin vaativa

- Tuurilla iso osa

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella