Kun tarpeeksi pelaa tiettyä genreä, siinä alkaa tulla aika hyväksi, mutta samalla aikaa kyseisen genren peleistä ne heikommat alkavat tuntua selvästi heikommilta, kun vertailupohja kasvaa.

 

 

 

FPS-PELIEN joukossa on erittäin helppoa tulla osaksi sitä harmaata massaa. Termi perusräiskintä tai perustoimiva räiskintä on yksi sellainen termi jota itse olen käyttänyt paljon ja näiden pelien tapauksessa se on erityisen ilmeistä. Hyviä räiskintöjä on, mutta keskinkertaisista räiskinnöistä niiden löytäminen voi olla hivenen haastavaa. Syynä tähän on se, että kun tarpeeksi pelaa räiskintöjä niin ne mielekkäät pelit erottuvat joukosta todella selvästi, vaikkakin sitten hyvin pienillä asioilla.

Eräs asia mikä todella jakaa räiskinnät on se ohjattavuus, se ampumisen toimivuus ja mielekkyys. Näitä pelejä pelatessani säädin herkkyysasetusta varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Jotkut pelit ovat siitä erinomaisia että ne ovat heti aloitusasetuksella todella hyvin tehtyjä, kun taas jotkut ovat sellaisia että herkkyyttä saa säätä aika paljon. Sanoisin että monet uudemmat pelit tuntuvat usein liian herkiltä kun taas vanhemmat tuntuvat tahmaisilta. Riippuu tietysti vähän pelistä mutta useimmiten ensimmäisen persoonan räiskinnät ovat herkkiä ja kolmannen persoonan räiskinnät tahmeita.

 




Ensimmäinen kontakti, hyökkäys ja tiedustelu

 

 

PlayStation Now

 

 

F.E.A.R

Aluksi Fear on kuin mikä hyvänsä FPS peli mutta siinä on muutamia sellaisia osia, jotka tekevät siitä yhden parhaista räiskinnöistä joita on tullut vastaan pitkään aikaan ja se on jo melkoinen saavutus kun kyseessä on yli 10 vuotta vanha peli. Fear pystyy kuitenkin vieläkin todella hyvin kilpailemaan uusimpien räiskintöjen kanssa.

Tarinallisesti peli alkaa kun psykopaattinen kannibaali Paxton Fettel, ottaa hallintaansa Replicas sotilasjoukon. Tässä kohtaa kuvaan astuu FEAR (First Encounter Assault Recon) yksikkö, tehtävänään eliminoida Fettel. Pelaaja ohjaa FEAR joukon kärkimiestä, joka ei pelin aikana sano mitään eikä hänen nimeään missään vaiheessa mainita. Mutta kärkimies on todellinen eliittisotilas, sillä hänen salamannopeat refleksinsä antavat hänelle todellisen edun taistelussa. Mutta mysteerisenä kolmantena osapuolena on pikku tytön muodossa esiintyvä Alma.


Tarina pelissä etenee varsin kiitettävää vauhtia eikä tarinankuljetuksessa juuri ole erillisiä välianimaatioita vaan tarina tuodaan pelaajalle pelaamisen ohessa. Lisää tietoja voi saada ympäristöstä, kuten puhelinvastaajista. Tarina on oikein hyvin tehty mutta suurena heikkoutena se jää todella selvästi kesken kuin ne kaikkein typerimmin päättyvät kauhuelokuvat.

Tunnelmassa Fear on pitkälti toiminnallinen ammuskelu, mutta ajoittain mukaan tulee kauhuelementtejä jotka loppuakohden lisääntyvät erilaisten harhanäkyjen muodossa ja kärkimies osoittaa jopa hieman psykoosiin viittaavia merkkejä. Tämä on kauhua tehtynä oikein, sillä kauhu ei tule jatkuvasti naamalle pomppivista hirviöistä, vaan paljon psykologisemmista seikoista ja psykoosiin viittaavista puolista. Erinomainen lisä peliin on se, että pelihahmo ei ole näkymätön. Esimerkiksi tikkaita kiivetessä kädet näkyvät ja alas katsoessa jalat näkyvät.

Verinen toiminta ei kuitenkaan missään kohtaa katoa ja ankean harmaat ympäristöt korostavat tätä todella hienosti, sillä kun verta on mukana, se erottuu selvästi ja luo paikoin todella hurmeisia näkyjä.


Toiminta on tietenkin valtavan iso osa FPS peliä ja toiminnan FEAR tekee esimerkillisesti. Tietysti ohjattavuudessa on vähän sellaisia epätarkkuuksia joita astetta vanhemmalta peliltä voi jopa hieman odottaakin, mutta kokonaisuudessa pelihahmo tottelee ohjattavuutta erittäin hyvin. Hahmon liikkuminen, hyppiminen ym on helppoa ja toimivaa. Ampuminen ottaa aikansa että siihen kunnolla tottuu, mutta se toimii siinä missä monissa muissakin räiskinnöissä. Mutta se mikä todella erottaa tämän pelin muista genren peleistä ovat salamarefleksit. Nämä ilmenevät bullet time tyylisenä ajanhidastuksena joka helpottaa ampumista suunnattomasti. Ajanhidastaminen on helposti yksi pelin parhaista ominaisuuksista sillä se tekee kärkimiehestä todellisen toimintasankarin ja saa pelaajan tuntemaan itsensä erittäin kyvykkääksi.

Toimintaa maustaa myös lähitaisteluliikkeet, jotka toisin kuin ammuskelu ovat ajoittain todella epätarkkoja eikä niitä pysty juuri koskaan tekemään samalla tarkkuudella kuin monet ampumistoteutukset. Lähitaistelu on kuitenkin varsin kattavasti tehty sillä liikkeet ovat erilaisia riippuen siitä että onko pelihahmo liikkeessä vai paikoillaan. Hyppääminen johtaa aivan eri liikkeeseen kuin paikaltaan lyöminen. Tämä on kuitenkin se osa toimintaa jota olisi voitu tehdä paljon helpommaksi ja toimivammaksi käyttää.

Asevalikoima on suhteellisen kattava sillä erilaisia aseita tulee käytettäväksi pelin edetessä. Tuplapistoolit ovat sitä huipputyyliä alussa, mutta aika pian huomaa että kaikkein parhaiten pärjää konepistoolilla ja haulikolla. Ajoittaiset vähän paremmat aseet tarjoavat kuitenkin ajottaista etua taisteluun ja yksi kovimmista työkaluista on lasertarkkuuskivääri. Kuitenkin koska aseita voi kantaa mukanaan voi kolmea kerralla, joutuu jatkuvasti tekemään päätöksiä sen suhteen että mitä aseita haluaa käyttää ja aika usein ne muutamat aseet ovat ylivoimaisesti ne parhaat.


FEARin suurimmat heikkoudet ovat pelattavuuden tietyn epätarkkuuden lisäksi lähinnä kenttäsuunnittelussa joka on sieltä tylsimmästä päästä. Valtaosa ajasta vietetään pimeissä käytävissä tai itseään toistavissa toimistorakennuksissa tai vastaavissa. Suurempi vaihtelu olisi ollut poikaa sillä tiloja käytetään aika hyvin ja viholliset osaavat myös käyttää tilaa hyödykseen, pyrkimällä piirittämään pelaajan.

Ympäristöissä ärsyttää myös se miten hankala on arvioida milloin ei voi palata enää taaksepäin tai milloin seuraava jakso alkaa. Tämä johtuu siitä että kentissä on elinvoimaa ja refleksejä tehostavia boostereita. Ne ovat joskus varsin hyvin piilotettuja ja niiden löytäminen alkaa todella nopeasti ärsyttää, kun ne ovat joko todella hyvin jemmattuja tai kentissä on paljon sellaisia pätkiä joissa ei vain voi varmaksi sanoa että voi jostakin paikasta kiivetä ylös tai voiko jostakin pudottautua alas. Eniten tämä ärsyttää silloin kun näet missä esine on, mutta et vain tiedä että miten siihen pääsee käsiksi. Paljon enemmän tosin tuli vastaan tilaiteita kun tehosteita ei nähnyt ollenkaan.


Kokonaisuutena Pelko on erittäin hyvä räiskintäpeli. Se sekoittaa hurmeisen toiminnan ankean tavalliseen ympäristöön todella hyvin. Tähän kun lisätään yliluonnollisia osia ja timanntista toimintaa niin kyllä siinä hyvä paketti on. FEAR tekee esimerkillisesti niin monia puolia että se erottuu todella helposti edukseen. Pituutta pelissä on ihan mukavasti, toiminta on haastavaa, näyttävää ja mielekästä ja tarinakin on varsin hyvin kirjoitettu. Vähän ikä tässä pelissä kyllä näkyy, mutta itse tavallaan pidän tämäntyylisestä grafiikasta, paljon enemmän häiritsee se epätarkkuus ammuskelussa.

 

+ Verinen tyyli

+ Ajan hidastaminen

+ Toiminta

+ Oikealla tavalla tehty kauhu

 

- Vaihtelun puute kentissä

- Tietty epätarkkuus

 

Arvosana: 8,2

 

Mahtava



Warhammer_%20The%20End%20Times%20-%20Ver

Jatkuvaa mättöä fantasiatunnelmallisella ja verisellä otteella

 

 

Sotavasara: Loppuajat - Syöpäläistulva

 

PlayStation Now

 

 

Warhammer: The End Times - Vermintide

Se mitä nousee hyvin äkkiä tämän pelin kohdalla mieleen, on Left4Dead, mutta fantasiamaisemissa, mikä suoraan sanoen kiinnostaa itseäni vähän enemmän kuin ne pelkät tavalliset puhkikäytetyt zombit. Rottamiehet ovat paljon hienomman näköisiä ja vaikka variaatiota onkin harmillisen vähän niin sitä sentään on. Pelattavuudessa ollaan todella selvästi kiinni tiimipohjaisessa räiskinnässä ja mäiskinnässä, mutta soolopelaaminenkin onnistuu, vaikka vähänkin korkeammalla vaikeusasteella se takaa aika haastavan kokemuksen.

Warhammerin maailma ei ole itselleni mitenkään syvällisemmin tuttua ja liitänkin sen paljon enemmän space marrine tyyliseen futuristiseen räiskintään, vaikka se ei sitä pelkästään olekaan. Siitä syystä tämä oli monella tavalla aika positiivinen tapaus koska.


Aika usein räiskintäpeleistä tulee sellaista samaa massaa josta on hyvin vaikea erottua todella edukseen. Vermintide onnistuu tässä suhteessa erittäin hyvin sillä ruton runteleman rujo maailma lohduttomine ympäristöineen ja valtavine rottamieslaumoineen on erittäin mielekäs kokonaisuus pelata. Maailmoissa on ajoittain vaihteluakin ja samoin tekemisessä, mutta toisin kuin maailmojen vaihtelu, pelaamisen vaihtelu ei oikeastaan millään tavalla toimi. Valtaosan ajasta vain teurastetaan rottia minkä keritään ja nehän eivät kosken lopu. Ajoittain siirrellään tavaroita paikasta toiseen, mikä yksinpelatessa on hyvin rasittavaa, mutta paljon yleisempää on puolustaminen jossa tapetaan aalloittain vihollisia.

Tiettyä vaihtelua toimintaan tuovat erikoisviholliset kuten astetta panssaroidummat rotat tai erikoisvarustellut rotat tai hyvin syöneet rotat. Isoin vaihtelu on siinä että nämä erikoisrotat ovat sellaisia jotka yksi vastaan yksi tilanteessa voivat saada pelaajan ansaan josta ei omin voimin pääse irti. Tämä pakottaa ryhmätyöskentelyyn.


Paljon toimivampi vaihtelu tulee kourallisesta erilaisia pelattavia hahmoja. Siinä missä noidanmetsästäjä Viktor on oma ehdoton suosikkini rapiirilla ja tuplapistooleilla varustettuna on ritari Markus samankaltainen mutta hänen raskaammat ja hitaammat aseensa tekevät selvästi enemmän vahinkoa kuin Viktorin nopeat aseet. Sitten on haltiaa, noita ja kääpiö joista jokaisella jotakin omaa. Vaikka hahmoilla onkin pitkälti samantyyliset perusominaisuudet, eli lyömäase ja ampuma-ase, niin erot tulevat juurikin siinä että miten he käyttävät aseitaan. Toiset ovat nopeampia lyömään mutta tekevät vähemmän vahinkoa kun taas hitaammat tekevät yleensä enemmän vahinkoa. Lyömäaseissakin on pari vaihtoehtoa sillä esim Viktor voi rapiirin sijaan käyttää kahdenkäden pitkää miekkaa joka hitaampi, mutta paljon tehokkaampi.

Hahmojen väliset erot ja repiliikit kyllä pitävät vaihtelua yllä mutta monet lisävarusteet kuten pommit, taikajuomat jne ovat kaikille yhteisiä. Mutta itse kyllä tykkään siitä miltä steampunk tyylitelty Viktor näyttää vaikka kyseessä onkin ensimmäisen persoonan peli. Pistoolin/pistoolien tai miekan käyttö vain näyttää paljon hienommalta kuin tussarin tai kirveen. Kukin tavallaan.


Vaihtelun suhteen luvassa ei ole paljoa sillä pelattavuus toistaa itseään erittäin paljon. Haaste kyllä nousee ja ajoittain pitää tehdä jotakin muutakin vain ampua ja silpoa, mutta kokonaisuutena Syöpäläistulva on erittäin itseään toistava peli puuduttavuuteen asti. Satunnaisesti pelattuna ja pieninä määrinä se kyllä toimii sillä paljoa opettelemista peli ei vaadi, kontrollien lisäksi, jotka ovat aika standartin räiskintämätön tyyliset.

Vermintide on ihan hyvä peli ja itse jopa suosin sitä enemmän kuin Left 4 Dead pelejä jotka kuitenkin ovat erittäin lähellä tätä. Fantasiamaailma steampunk henkisellä otteella vain toimii niin hyvin ja erilaiset pelihahmot tuovat mukavaa satunnaista vaihtelua. Räiskintäpelien joukossa tämä todellakin erottuu joukosta, positiivisesti.

 

+ Fantasia steampunk tunnelma

+ Rottamiehet

+ Monta erilaista pelihahmoa

+ Paljon tapettavaa

 

- Pelkkää saman toistoa

- Hyvin puuduttava

- Tehty moninpeliksi

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



KILLZONE%E2%84%A2%20SHADOW%20FALL.jpg?15

Varsin erilainen aiempiin verrattuna

 

Varjot lankevat osuma-alueella

 

PlayStation Now

 

 

Killzone: Shadow Fall

Killzone sarjassa ainoa oma juttu ovat aika hienot vihollishahmot Hellghast haarniskoissaan. Muuta hienoa pelisarjassa ei juuri ole ollutkaan ja Shadow Fall ei tätä korjaa millään tavalla. Vaikka muutama uusi juttu mukana onkin niin kokonaisuus on puuduttavaa puuroa ilman mitään kiinnostavaa saati toimivaa sisältöä. Hahmot eivät nekään ole kovinkaan kaksisia sillä Sinclair on todella huono ja hyvin ärsyttävä hahmo ja päähahmo Kellan on todella tylsäksi pojutyyliseksi jäbäksi jäävä perussolttu.

Tarinallisesti Shadow Fall aloittelee vähän aiempaa kuin monet muut koska päähenkilön lapsuuttakin sivutaan. Pian ollaan kuitenkin vaiheessa jossa päähenkilö on Varjoagentti joka käyttää kehittyneitä apuvälineitä ja on tehokas tappaja. Tämä konsepti on kuitenkin pilattu todella hyvin sillä tarinan hahmot eivät kiinnosta ja sitä kautta tarinakin jää aika ontoksi, puhumattakaan että siinä ei ole oikein missään kohtaa mitään todellista koukkua. Niin ja sen lisäksi valtaosa avainhahmoista on sellaisia joista haluaisi vain päästä nopeasti eroon, mukaanlukien päähenkilö Kellan ja sitäkin enemmän tämän pomo Sinclair.

Pelattavuus on sekin aivan perusräiskintää, mutta siitä puuttuu se tietty miekkyys sillä aseissa ei tunnu olevan kunnollista potkua ilman pelaajan vakkariasetta. Muutenkin pelistä puuttuu sellainen mielekäs toiminta mitä monissa hieman huonommisakin peleissä on ollut. Paljoa ei siis jää.

Killzone 2 ja 3 ovat tuttuja ja rankkaan ne karkeasti vähän sille huonommalle puolelle mitä kokonaisuuteen tulee. Shadow Fall on selvästi huonompi kuin kumpikaan niistä. Tämä saattaa hyvinkin olla sarjan huonoin peli sillä kokonaisuutena peli ei tarjoa mitään mikä positiivisesti erottaisi sen FPS-massasta.

 

+ Räiskintä

+ Hellghast sotilaiden asu

 

- Päähahmo ja Sinclair

- Ei mitään erityistä

- Tylsä

 

Arvosana: 3,8

 

Säälittävä



Neljäs taistelutanner, eikä oikeastaan mitään omaa

 

 

PlayStation Now

 

 

Battlefield 4

Sanottakoon heti että Battlefield sarjan pelit ovat minulle aika pitkälti sitä samaa massaa kuin Call of Dutyt sun muut. Ne eivät juuri millään tavalla erotu joukosta. Tietysti jos tarina on hyvä niin se saattaa jäädä hyvin selvästi mieleen, mutta kyllä nämä pelit ovat pitkälti sitä aivan perusräiskintähuttua ilman mitään sellaista mikä erottaisi niitä siitä harmaasta massasta. Battlefield 4 on juuri tälläinen peli. Se on peruspelattavuudessaan oikein hyvä. Ammuskelu toimii, aseita on kivasti ja pisteidenlasku kannustaa pyrkimään tehokkaisiin suorituksiin kuten useaan tappoon putkeen tai pääosumiin. Mutta räiskintä ei oikeastaan millään tavalla eroa vaikkapa Call of Duty 4 pelistä.

Tarinallisesti Taistelukenttä 4 ei ole kovinkaan kaksinen ja se on yksi asia miksi tämä peli ei yllä juuri keskitasoa korkeammalle. Tarinan pääosassa on kersantti Recker joka päätyy ryhmänsä johtoon kun ryhmänjohtaja Dunn kaatuu taistelussa. Tukiryhmänä mukana heiluva Pac ja Irish josta kumpikaan ei jää positiivisessa mielessä muistiin. Irish enemmänkin negatiivisessa sillä tämän hahmon toiminnassa on paljon mistä valittaa. Tarinallisesti muitakin hahmoja nousee esiin mutta yksikään ei jää vahvasti mieleen. Pääpahis taas, on hyvin surkea esitys minkä takia siitäkään ei pisteitä heru.

Sitten on se ryhmätyöskentely ja siinä mennään taas syvemmälle kuiluun. Ryhmää voi käskyttää hyökkäämään, mutta nämä sotilaat eivät saa yhtään mitään aikaiseksi. Recker on ainoa joka saa jotakin aikaiseksi. Pelaajan pitää nimenomaan tehdä aivan kaikki itse. Partnereista ei saa tukea kun he eivät tunnu tajuavan vihollisia vaikka nämä seisoisivat heidän vieressään ja viholliset eivät tajua heitä, vaan käyvät aina pelaajan kimppuun. Tekoäly on huonoimpia mitä olen nähnyt pitkään aikaan ja yleensä räiskintäpeleissä tekoäly on sellainen sivuseikka, mutta tälläiset tapaukset näyttävät miten huonosti asiat todella voivat olla.

Eikä hauskuun jää siihenkään. Pelissä on aika paljon ikäviä bugeja jotka häiritsevät kampanjaa. Viholliset pystyvät usein ampumaan esteiden läpi, kerätyt räjähteet eivät tule valittaviksi. Esim. Poimin singon, mutta en saanut kuitenkaan sinkoa. Sitten on sellaiset satunnaiset bugit, jossa tarkka tähtäys jää päälle tai ryhmäläiset eivät etene tietyn pisteen ohi jos pelaaja on mennyt sen ohi. Pelaajan pitää palata taaksepäin ja ylittää piste uudestaan. Itse olen tälläisissä peleissä usein todella aggressiivinen, eli tätä saa tehdä jatkuvasti.

Peruspelattavuus on se mikä sentään toimii. Ammuskelussa on hyvä tuntuma ja aseita on paljon. Osa aseista on kuitenkin todella oudon epätarkkoja, etenkin jos viholliset ovat eri korkeudella kuin pelaaja. Itse tykkään useimmiten tarkkuuskivääreistä joten tämän huomaa usein. Haulikot ovat hyvä kakkosase sillä pistooleja on kokonaista yksi eikä se vain toimi vara-aseena kovinkaan hyvin. Haasteellisesti peli ei ole epäreilu vaikka siinä onkin muutama todella rasittavaksi tehty kohtaus. Suuri ongelma näissä kohtauksissa on kuitenkin se, kun ryhmäläiset eivät tee oikeastaan mitään hyödyllistä, vaan kaikki on pelaajan harteilla.

Kokonaisuutena Battlefield 4 on perusräiskintää heikompi tapaus. CoD: MW:n pääroisto oli vähän ontoksi jäävä tapaus, mutta tämän pelin Chang on oikeasti surkea pahis. Oikeastaan yhtään hyvää hahmoa ei matkan varrella tule vastaan, ainakaan sellaista joka jäisi kunnolla mieleen. Pelkällä räiskinnällä tämä peli muuttuu helposti ikävän rasittavaksi, koska muuta tarjottattavaa pelillä ei oikeastaan ole.

 

+ Perustoimivaa räiskintää

 

- Surkea pääroisto

- Todella kehno tekoäly

- Helposti harmillisen rasittava

 

Arvosana: 3,5

 

Säälittävä



Raivo, geneerinen mutta hyvä nimi

 

 

PlayStation Now

 

 

Rage

Tämä on niitä pelejä joista muista joskus kauan sitten pelanneeni demoa. Se ei kovin kaksista vaikutelmaa jättänyt, tuntui aivan perusräiskinnältä. Pääasiassa sellainen Rage oikeastaan onkin, mutta mukaan on heitetty hieman ajoneuvotoimintaakin.

Tarina alkaa kun päähenkilö herää ja huomaa olevansa Mad Max tyylisessä maailmanlopputunnelmaisessa aavikkomaailmassa. Ajoneuvot ovat erittäin tärkeitä taistelun kannalta ja samoin ovat tuliaseet, joiden ammukset ovat suuri apu toiminnassa. Pelihahmo on varsin kyvykäs käyttämään aseita kun taas viholliset suosivat usein lyömäaseitakin. Kun peli vähän etenee niin pelin maailmaan pääsee enemmän sisään ja maailmallisesti Rage on kuin Borderlands, mutta ei niin värikäs tai pähkähullu. Ragen maailma on realistisen rujo.


Toiminnan suurimmat vaihtelut tulevatkin siitä, että millaisia vihollisia vastaan milloinkin taistellaan. Mutantit rynnivät vimmalla päälle kun taas maantierosvot ampuvat. Isommat hirviöt taas käyttävät kokoaan jonka takia ne myös kestävät todella paljon luoteja ja räjähteitä. Pelaajasta riippuu että millaista toiminta tulee olemaan sillä aseita pelaaja saa käyttöönsä todella paljon ja varsin hyvää tahtia. Haulikko on hyvä lähietäisyydellä kun taas tarkkuuskivääri on todella arvokas pitkällä matkalla.

Aseita on runsaasti ja ammukset tuovat myös oman osansa vaihteluun, sillä kaikissa aseissa on muutamaa eri ammustyyppiä. Perusammuksia saa varsin paljon kentistä ja vihollisilta kun taas astetta tehokkaampia ammuksia pitää ostaa tai valmistaa, mutta ne tekevätkin huomattavasti enemmän vahinkoa. Aseistuksen vaihtelu tuo taktisuutta peliin, mutta harmillista on se, että pelistä puuttuu sellainen tietty nopeus ja tarkkuus. Pelihahmon liikkeissä ei ole samaa ketteryyttä mitä vihollisissa ja hyvin usein taistelussa aseet ovat joko tehottomia tai todella epätarkkoja.


Ohjattavuus ei sekään ole sieltä parhaasta päästä sillä itse kuvailisin tätä peliä juurikin sellaiseksi jossa on "vanhentuneet kontrollit". Tästä syystä Rage tuntuu selvästi nykyräiskintöjä epätarkemmalta ja toiminnaltaan vanhentuneelta. Aseissa ei ole samalla tavalla jerkkua mitä monissa muissa peleissä ja viholliset ovat selvästi pelihahmoa nopeampia ja ketterämpiä. Maailma on jatkuvaa putkijuoksia, eli harhailua ei juuri tapahdu, mutta muutamia salapaikkoja löytyy, joissa on joko rakennustarvikkeita tai myytävää rojua. Kaikelle on käyttöä sillä rahaa kuluu jatkuvasti ammuksiin ja päivityksiin.

Kokonaisuutena Rage on ihan hyvä räiskintä, mutta se on vanhempaa sukupolvea. Toisin kuin FEAR, Rage ei ole yhtä hienosti ikääntynyt, vaikka on uudempi peli. Autoilu on ihan kiva lisä, mutta itse en juuri autotehtäviä tehnyt yhtään enempää kuin oli pakko. Tietty Mad Max tunnelam kuitenkin kiehtoo.

 

+ Maailmanlopun tunnelmaa

+ Runsaasti aseita ja erilaisia ammuksia

+ Mad Max vivahteisuus

 

- Vanhentuneet kontrollit => Epätarkkuus 

- Vihollisten ketteryys ja pelihahmon kömpelyys

- Ei mitenkään erikoinen tarina tai hahmokattaus

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



Kipulääkettä helvettiin ja kadotukseen

 

 

PlayStation Now

 

 

Painkiller: Hell and Damnation

Ajoittain jopa perusräiskintä voi tarjota varsin mielekästä pelattavaa. Näin käy etenkin silloin jos peliltä ei oikeastaan odota yhtään mitään. Painkiller on sellainen pelisarja jonka itse liitän kyllä räiskintään, mutta tietämys jääkin sitten siihen. Tosin kyllä tästä pelistä pääsee todella nopeasti kärryille.

Tunnelmaltaan Painkiller on synkkä räiskintäpeli luurankoineen ja muine hirviöineen. Näitä vihollisia tulee päällä todella paljon ja jatkuvalla syötöllä. Mutta koska vihollisia on paljon, niin tasoituksena aseita on myös todella paljon. Näihin aseisiin pääasiassa astetta erikoisempia aseita kuten vaarnapyssy, sirkkeliase sekä nimikkoase Painkiller joka toimii myös melee aseena. Mutta mukana on myös se tuttu vakiovarustekin; Haulikko.


Tarinallisesti peli ei ole mitenkään erikoinen. Päähenkilö Daniel Garner saa itseltään Kuolemalta houkuttelevan tarjouksen mikäli hän suoriutuu haastavasta tehtävästä. Juuri sen enempää ei tarvitse tietää mutta tarina ilmeisesti jollakin tasolle linkittyy pelisarjan aiempiin peleihin. Itselleni ne eivät ole tuttuja joten en osaa sanoa että mikä tilanne isossa kokonaisuudessa on. Tarina ei kuitenkaan ole pelissä pääosassa, vaan se toiminta.

Toiminnassa ei sitten olekaan mitään sen ihmeellisempää. Idea on tehdä selvää jälkeä vihollisaalloista, kunnes reitti seuraavalle alueelle aukeaa. Tätä sitten toistetaan kentästä toiseen. Kentissä on muutamia salaisuuksia ja keräiltävää tavaraa ja pelin edetessä pelaaja saa myös ajoittaisia tehosteita. Mutta ei peli ammuskelua kummempaa tarjoa.


Painkiller: Hell and Damnation on todella tavallinen räiskintäpeli. Itse vertaisin sitä todella nopeasti Serious Sam pelisarjaan sillä tässä pelissä vihollisia on paljon, aseita on paljon ja aseilla ammutaan vihollisia. Mitään ihmeellisempää tekemistä ei ole mutta ajoittain vastaan tulee vähän kovempiakin vihollisia. Päähenkilö Daniel on todella tavallisenoloinen FPS heppu, samalla tavalla kuin pelikin.

Siinä missä FEAR on juuri oikeilla tavoilla joukosta erottuva ja Ragen ajoneuvot tuovat vaihtelua peliin, ei Painkiller ole oikeastaan kumpaakaan. Tämä on niin tavallinen FPS kuin voi ajatella. Ainoa asia mikä siitä tekee edes hieman erikoisen on se synkkä tunnelma ja ihan kiva asetelma. Mutta pelattavuus ei ole sieltä erikoisimmasta päästä.


Kokonaisuutena peli ei pidä sisällään mitään erityisen ihmeellistä. Synkkä goottisävytteinen ja enemmän tai vähemmän geneeristien hirviöiden täyttämä tunnelma on se mikä eniten erottaa tätä peliä muusta FPS massasta. Muuten pelissä ei ole mitään niin erikoista. Painkiller ase nyt on kiva lisä peliin, mutta ei se ole samanlaista tasoa kuin vaikka FEARin bullet time tyylinen ajanhidastaminen.

 

+ Tunnelma ja näyttävyys

+ Paljon aseita

+ Paljon ammuttavaa

 

- Todella tavallisen oloinen FPS

- Saman toistoa

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Duke Nukem ikuisesti

 

 

PlayStation Now

 

 

Duke Nukem Forever

Ajoittain ilmestyy pelejä joista ei kuule mitään hyvää sanottavaa. Sitten kun niitä joskus itse pelaa niin huomaa että eivät ne pelit nyt niin huonoja ole. Tämä ei ole sellainen tapaus sillä Duke Nukem Forever on juuri niin surkea peli kuin monet ovat sanoneet. Tämä on niitä tapauksia joiden rinnalla perusräiskinnät tuntuvat varsin hyviltä peleiltä.

Tarinallisesti ollaan heti Duke Nukemin machopullistelun ytimessä kun Duke pelaa itsestään tehtyä peliä ja siitä eteenpäinkin peli on pelkkää Duken egon pönkittämistä milloin milläkin tavalla. Kun avaruuden porsaat sun muut taas hyökkäävät niin Duke pyrkii pelastamaan ihmiskunnan ja varsin kaikki isorynttäiset naikkoset. Mutta pääidea lienee kuitenkin ampua mössöksi kaikki mikä vastaan tulee mitä hienommilla aseilla. No ihan niin hyvin asiat eivät ole.

Toiminnallisessa mielessä peli jättää aivan liikaa toivomisenvaraan. Ihan jo ensimmäisten hetkien aikaan peli alkaa tuntua erittäin rasittavalta eikä ammuskelussa ole mitään mielekästä. Ohjattavuus on ikävän kankea ja epätarkka eikä oikein missään mitä peli tarjoaa ole mitään sellaista mikä nappaisi.

FPS tyyliin idea on nopeasti selvillä mutta asevalikoima on ikävän mitätön eikä Duke pysty edes kantamaan kunnollista arseenalia mukanaan. Muutenkin vihollisten ammuskelusta puuttuu se kaikki mielekkyys mitä hyvissä räiskintäpeleissä on. Se mikä viimeistään tuhoaa kaiken on tarpeeton sivutekeminen missä kaikkea pelin epätarkkuutta todella osataan käyttää kaikkein rasittavimmalla tavalla mitä mieleen tulee.

Kokonaisuutena Duke Nukem Foreverissa ei ole oikeastaan mitään sellaista  mikä edes pikkuisen kiinnostaisi tai toimisi. Pelattavuus on todella heikkoa antia ja ohjattavuus ei millään tavalla auta asiaa. Päähenkilö on yksi macholihasaivo joka ei pysty lunastamaan mitään machoatestosteronitäyteistä mättöä mitä häneltä voisi odottaa. Tälläisistä syistä Duke Nukem Forever on helposti yksi huonoimpia räiskintöjä koskaan, eikä kykene tuomaan Dukea tälle vuosituhannelle.

 

+  Vaikuttaa hyvältä paperilla

 

- Toteutus on kustu jokaisella osa-alueella

 

Arvosana: 2,0

 

Surkea



Wolfenstein%20The%20New%20Order.jpg?1566

Pelimaailman kunniattomat paskiaiset

 

Jos pelimaailmassa on kunniattomia paskiaisia, on BJ Blaskowitch luutnantti Aldo Raine, steroideilla.

 

PlayStation Now

 

 

Wolfenstein: New Order

Ensimmäinen Wolfenstein lukeutuu helposti tärkeimpien räiskintäpelien joukkoon. Tämä pitkäikäinen pelisarja on nähnyt yhtä jos toista mutta tämän pelin kautta se syntyi uudelleen ja pelaaja pääsi BJ Blazkowiczin ohjaksissa tappamaan natseja. Paljon natseja.

Peli alkaa keskellä sotaa jossa kapteeni Blazkowiczin komentama joukko on täydessä toiminnassa. Kun he sitten jäävät julman natsitiedemiehen Wilhelm Strassen vangeiksi, joutuu BJ uhraamaan yhden omista miehistään ja paon yhteydessä hän itse haavoittuu vakavasti, vaipuen koomaan. Kun hän sitten yli vuosikymmenen jälkeen herää ovat natsit voittaneet sodan ja valloittaneet maailman. Blazkowicz ei tätä tietenkään sulata ja päättää etsiä vastarintaliikkeen rippeet, voidakseen jatkaa taistelua.

Tarinallisesti pelissä ei ole mitään sen ihmeellisempää. Tietysti kaiken ohessa tavataan joukko vapaustaistelijoita sekä natsiupseereita. Viholliskattaus ei vakuuta oikein millään tavalla, ellei Strassea lasketa. Vapaustaistelijoissa on pari oikein hyvää, kuten Anya ja Fergus. Aina välillä tarinaa hieman rikastetaan, mutta aika selvää on että tämä ensimmäinen osa New sarjassa, on vain alustus.


Se missä peli todella loistaa on puhtaassa toiminnassa. Aseita on vaikka kuinka ja valtaosaa voi käyttää tuplana. Se tekee Blazkowiczista todellisen voimanpesän kun hän ryskää eteenpäin kahden konekiväärin tai haulikon voimalla. Aseissa on myös kaksi vaihtoehtoista tulitusta kun tarvittavat päivitykset löytyvät. Isokaan vihollisjoukko ei pysäytä pelaajaa kun tulivoimaa riittää vaikka kuinka.

Vihollisia on vaikka kuinka ja vaikka varsinaista variaatiota ei olekaan paljoa, niin kuitenkin sen verran että meno ei muutu tylsäksi. Tosin uskaltaisin sanoa että isommallakin natsilaumalla pärjäisi, vaikka vaihtelua olisi vähemmänkin. Siinä nimittäin on enemmän mielekkyyttä kun voi teurastaa valtavan natsilauman tuosta vaan. Tietysti korkeammat vaikeuasteet vaativat enemmän taktista lähestymistapaa mutta ramboilu ei ole mahdottomuus.

Oman lisänsä toiminnan mielekkyyteen tuovat mahdolliset lisäedut. Kun tappaa tietyn määrän vihollisia vaikka vaimennetulla pistoolilla tai tietyillä aseilla tietyt määrät, niin edut tulevat aktiivisiksi. Hyvin usein ne ovat lähinnä suurempia kannettavia määriä ammuksia, heittoveitsiä tai kranaatteja. Näiden etujen vuoksi tosin mielellään suorittaa kaikkia pikku vaatimuksia sillä ne eivät ole koskaan mitenkään mahdottomia. Se taas kannustaa sitäkin enemmän niiden suorittamiseen.


Kenttäsuunnittelussa ei ole mitenkään valtavaa määrää vaihtelua, mutta aika usein se isompi huomio on siinä että kuinka paljon ammuttavaa tulee vastaan. Tiettyä vaihtelua pelissä sentään on eikä peli varsinaisesti missään vaiheessa tunnu siltä että se alkaisi selvästi toistaa itseään.

Suurimmat heikkoudet pelissä ovat tarinallisisa ja tunnelmallisia. BJ:n ajoittaiset sisäiset ajatukset tuntuvat toistavan itseään aika paljon, mutta ääninäyttelyn puolesta Blazkowitcz kuullostaa erittäin hyvältä ja muutenkin ääninäyttely kuullostaa erittäin hyvältä ja graafinen ulkoasu on erinomaista. Se mikä kuitenkin jää puuttumaan on jokin sellainen mikä tekisi pelistä merkittävästi kilpailijoitaan paremman. Se mikä tekee taistelusta todella mielekkään on se kahden aseen yhtäaikainen käyttö, mutta ei se kuitenkaan tee pelistä niin merkittävästi parempaa että sen automaattisesti valitsisi muiden FPS pelien yli.


Kokonaisuutena Uusi järjestys on hyvä alku uudelle Wolfenstein jatkumolle jossa asiat ovat erilailla kuin ennen. Toiminnassa on todellista äijämäisyyttä ja asevalikoima on varsin kattava. Toiminnan mielekkyys on se mikä kantaa peliä kaikkein eniten mutta muutoin pelissä ei ole mitään niin erikoista että se jäisi selvästi mieleen. Mitään selkeitä heikkouksia pelissä ei sentään ole koska pelattavuus toimii todella hyvin.

 

+ Paljon ammuttavaa

+ Aseiden tuplakäyttö

+ Asevalikoima

 

- Vihollishahmot

- Peli jää kesken

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava



DOOM.jpg?1566340768

Demonit on helvetissä sinun kanssasi

 

Tuho tarjoaa räiskintää ehkä sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Pelaaja on se todellinen voimanpesä joka tappaa kaiken mikä liikkuu ja ratkaisee ongelmatkin nyrkeillä.

 

PlayStation Now

 

 

Doom

Doom Slayer on ehdottomasti niitä pelihahmoja jotka ratkovat kaiken nyrkeillä ilman mitään sanoja. Doomissa aktivointinappi kun on sama kun lyöminen. Näin ollen kaikki vastaan tulevat ongelmat on helppo ratkaista pelkällä kursailemattomalla väkivallalla. Kaikki mikä liikkuu, ammutaan tai nuijitaan verimössöksi. Tarina on siellä jossakin, mutta se ei ole millään tavalla oleellinen tässä pelissä, eikä myöskään järin kiinnostava, puhumattakaan että keskenhän se jää. Wolfenstein New Orderin tavoin, Doom (2016) on peli joka uudelleenkäynnistää sarjan ja heti voidaan sanoa että tämä on niin äijä räiskintäpeli että se todellakin uudelleenherättää sarjan henkiin.

Doom on erityisen hurmeinen, väkivaltainen, raaka, groteski ja tunnelmallinen peli. Verta on paljon, ammuksia on paljon, aseita on paljon ja demoneja on vielä enemmän. Toiminta alkaa nopeasti ja päättyy vasta kun viimeinen pomovihollinen on ammuttu seulaksi. Tunnelma ja tyylikkyys ovat erittäin vahvoja ja kantavat pelin alusta loppuun asti.


Peli vie tuhosurmaajan suoraan taisteluun ja valtavan iso osa taistelua on kattava ja vaihteleva arsenaali. Kaikki alkaa pistoolista mutta erittäin nopeasti pelaajalla on käytössään myös haulikko ja varsin nopeasti arsenaali kasvaa eikä tylsää ehi tulla, kun pelaaja saa käyttöönsä erittäin mielekkäältä kuullostavan, näyttävän ja tuntuvan plasmakiväärin sekä yhden pelimaailman mielekkäimmän aseen, kaksipiippuisen haulikon. Ja kyllähän siellä loppupuolella odottavat niin Gaus kanuuna kuin erittäin harvinaista herkkua oleva BFG.

Jokaisessa asessa on muutamia paranneltavia osia ja paria poikkeusta lukuunottamatta aseisiin saa erikoisvarusteet joihin kuuluu räjähtäviä ammuksia, tainnutusammuksia, tarkka-ammuntaa jne. Variaatio aseiden kanssa on valtava tylsää taistelussa ei missään vaiheessa tule, kun pelaaja valikoi että mikä ase olisi milloinkin paras, tai hauskin vaihtoehto. Itse suosin ylivoimaisesti niin kaksipiippuista haulikkoa, plasmakivääriä ja gauss kanuunakin.

Mukana on myös Doom sarjalle tuttu moottorisaha,mutta tässä pelissä sen käyttö on raskaasti rajoitettua koska polttoaine tähän aseeseen on sen verran harvinaista. Mutta se on kaikki sen arvoista sillä jos löpöä riittää niin ne kovimmatkin viholliset kuolevat yhteen osumaan moottorisahasta. Tätä kautta saa myös valtavasti ammuksia kaikkiin aseisiin. Viimeinen niitti ovat kuitenkin glory kill hetket joissa todellisella asenteella pelihahmo repii ja murskaa demoneja paljain käsin.


Ikävän usein peleissä viholliset ovat sellaisia joita kierrätetään, vaikka potentiaalia olisi tuoda peliin paljon uusiakin vihollisia. Doom on siinä mielessä erittäin onnistunut, että vihollisia tulee lisää samalla tyylillä kuin aseitakin. Kun vanhoihin alkaa kyllästyä, niin uudet ja kovemmat viholliset liittyvät taisteluun. Normaalit imp demonit ovat nopeasti muussattuja mutta hellknightit kestävät enemmän vahinkoa ja ovat aggressiivisempia. Revenantit taas ovat ketterämpi ja tuhovoimaisempia, mutta eivät ehkä yhtä kestäviä. Lopussa sitten vastaan tulee mancubusseja jotka kuin läskiversioita kostajista. Mutta kovimpia ja ehkä hienoimpia kaikista ovat härkämäiset baron of hell olennot, jotka tekevät paljon vahinkoa, kestävät paljon vahinkoa ja käyvät armotta kimppuun.

Vihollisvalikoima on todella kattava, mutta missään vaiheessa niitä heikoimpiakaan vihollisia ei unohda sillä perus imppejä tulee vastaan loppuun asti, kun cacoe demonit ja kaikki muutkin ovat jo tulleet tutuiksi. Samalla tavalla kuin asevalikoima kertyy erittäin rikkaaksi, samoin käy viholliskattaukselle. Ja kaikki nämä sadat ja taas sadat demonit ovat kaikki pelaajan armoilla. Pelkästään vaihtelevat glory killsit kannustavat pyrkimään lähietäisyydelle, ne kun ovat erilaisia eri demonien tapauksissa.


Jos jotain negatiivista pitäisi kaivaa niin onhan Doom aika yksitoikkoinen peli ja ajoittain kentissä tulee vastaan pätkiä joissa ei pääse taaksepäin, jos jotain keräiltävää on jäänyt poimimatta. Muutenkin pelissä tuntuu että aika monet jutut on tehty siten että niitä pitää farmata. Erilaiset haasteet pakottavat pelaamaan tietyllä tavalla ja aika usein peli on vain pelkkää vihollisten ampumista, kunnes peli päättää että pelaaja voi edetä.

Tässä ei varsinaisesti ole mitään väärää, sillä Doom on FPS peli ilman mitään ylimääräistä. Aseita on paljon, ammuttavaa on paljon ja toiminta on esimerkillistä. Valtaosaa aseista ei ladata ollenkaan vaan tulitus onnistuu niin kauan kuin ammuksia riittää, mikä sekin tuo oman mielekkyytensä toimintaan. Poikkeuksena tietenkin katkaistu kaksipiippuinen haulikko jonka latausanimaatio vain korostaa aseen loistavuutta.

Vaikka Doom onkin tavallaan todella puuduttava ja kaikkien tehosteiden ynnä muiden hankkiminen vaatii pelaamaan kenttiä uudestaan ja uudestaan, varsinkin tiettyjä kohtia, niin siitä huolimatta kyseessä on erittäin miellyttävä toimintapeli joka erottuu erittäin hyvin erokseen ja josta monen muun räiskinnän sietäisi ottaa mallia, etenkin jos haluavat päteä pelattavuudella ja sivuuttaa tarinallisen painon lähemmäs kokonaan.


Kokonaisuutena vuoden 2016 Doom on räiskintäpeli parhaasta päästä. Tapettavaa on paljon ja tapoja joilla demoneja voi teurastaa on myös paljon. Loistotapot tuovat peliin aivan omanlaisensa hurmeisen otteen ja demonivariaatio kannustaa kokeilemaan eri aseita eri tilanteissa. Keräiltävät esineet ja haasteet tuovat peliin lisää tekemistä ja vaihtelua. Doom on juurikin sellainen peli joka tarjoaa puhdasta ja kursailematonta toimintaa ilman mitään tarpeettomia hidasteita.

 

+ Toiminta

+ Glory kills

+ Valtava asevalikoima

+ Suunnatton määrä teurastettavia demoneja

 

- Ajoittainen puuduttavuus

- Aika vähän vaihtelua

 

Arvosana: 8,4

 

Mahtava