Devil%20May%20Cry%205.jpg?1552768066

Paholainen saattaa itkeä jälleen ja lujaa



Devil May Cry pelisarja on helposti Capcomin parhaita pelisarjoja ja valkotukkainen Dante on miekkansa ja tuplapistooliensa kanssa yksi legendaarisimpia pelihahmoja koskaan. Pelisarjan viides osa on monella tavalla merkittävä peli, mutta mihin kohtaan se menee kun pelisarjan osat laitetaan parhausjärjestykseen.



Paholainen Saattaa Itkeä

Devil May Cry sarja on nähnyt monet ylä- ja alamäet. Ensimmäinen peli oli toiminnallisten pelien aatelia ja teki kerta heitolla Dantesta yhden ikimuistoisimman pelihahmon, paholaisenmetsästäjän jonka aseista eivät panokset loppuneet ja jonka miekalla tehtiin isoistakin hirviöistä selvää jälkeä. Kakkososa onnistui eeppisesti pettämään, sillä hyvin nopeasti kaikki se mikä teki ykkösestä niin upean pelin oli poissa. Kolmas peli onnistui nousemaan jopa ykkösen tasolle ja vielä ylikin tehden toiminnasta vieläkin hurjempaa erilaisten tyylien ansioista ja pomotaistelut haastoivat pelaajan todella hyvin. Neljäs osa oli oitis takapakkia kun päähahmona oli tylsä Nero, vaikka kyllähän Dantellakin päästiin pelaamaan.

DmC peli on edelleen täysi irvikuva koko pelisarjasta ja vielä enemmän Dantesta. Tuon jumalanpilkan jälkeen toivo jatkosta katosi pitkäksi aikaa ja tuntui siltä että Dantea ei enää ollut, kunnes DMCV:n trailerissa Dante tuli takaisin.


Legendan Paluu

Iso juttu tämän pelin kanssa minulle on alusta asti ollut se, että nyt päästään jälleen pelaamaan Dantella. Legendaarinen paholaisenmetsästäjä on palannut valtavan asearsenaalin kanssa ja vaikka ulkoisesti Dante ei olekaan yhtä hienon näköinen mitä hän oli, yllätys yllätys, nelosessa, niin kyllä hän näyttää siltä, miltä ennenkin, suurimmassa osin. Minulle tämä peli oli selvä ostopäätös, koska Dante on palannut.

Dantella ei kuitenkaan päästä oitis pelaamaan koska nelosesta tuttu Nero on se hahmo jolla aloitetaan ja uusi poika, V, rikastuttaa pelikokemusta ennen kuin Dante astuu kuvioihin täysin ylivoimasen pelattavuuden kanssa. Kaikki se mikä teki Dantesta niin uskomattoman hyvän ensimmäisessä pelissä ja joka vedettiin huippuunsa kolmosessa, on jälleen täällä ja vielä parempana, monipuolisempana ja mielekkäämpänä kuin aiemmin. Vaikka Dantella ei päästäkään pelaamaan ihan niin paljoa kuin olisin itse toivonut, niin pulmanratkontaa ja ylimääräistä temppuilua ei juuri ole, vaan Dantella päästään aika suoraan siihen mielekkääseen ja haastavaan taisteluun.

Danten taitovalikoima on samaa tasoa kuin ennenkin. Neljän eri taidon välillä voi vaihdella nappia painamalla ja aseita voi käydä läpi myös nappia painamalla. Terä- ja tuliaseet tukevat toisiaan erinomaisesti ja se tuttu täysin ylivedetty tyyli on edelleen vahvasti läsnä koko pelissä. Siinä missä kolmosen erikoisimpiin aseisiin kuului Nevan Lepakkokitara ja nelosen monipuolisin lisä oli Pandora salkku, tuo vitonen peliin Cavallier moottoripyörän ja Dr. Faust hatun.

Myös Danten Devil Trigger on saanut lisää sisältöä. Ainoa selkeä puute on siinä että nyt Devil Trigger ei enää tuo lisää energiaa sillä tavalla mitä aiemmin, mutta se tekee combojen pitämisestä helpompaa ja uusi raivomuoto tuo aivan uuden tason siihen, miten ylivoimainen Dante parhaimmillaan onkaan, jopa pomovihollisia vastaan.

Devil May Cry 5 ottaa todella isot pisteet heti kun Dantella pääsee pelaamaan ja kun pelin on kerran läpäissyt ja saanut kaikki aseet käyttöönsä, niin siitä alkaa se todellinen vauhdikkuus, kun aseilla pääsee todella vapaasti leikkimään ja kokeilemaan mihin kaikkeen niistä todella onkaan. Pakko tosin sanoa että mitä miekkoihin tulee niin ensimmäistä ei hienoudessa voita, sillä vaikka viimeinen tuokin pelaamiseen aivan uudenlaiseen haasteen ja voiman, niin se on ulkoisesti aika tylsän näköinen eikä pidä sisällään samaa hienoutta kuin Rebellion. Devil Sword Dante on miekkana kuitenkin aivan omanlaisensa mitä tulee taisteluun ja se vaatii pelaajalta aivan uudenlaisen lähestymistavan jotta siitä saa kaiken irti. 


Uusia ja vanhoja tuttavuuksia

Pelin tarina alkaa kun helvetin hirviöt saapuvat uuden kuninkaansa johdolla maahan kylvämään kaaosta. Nykyinen vallananastaja Urizen pyrkii samaan mihin paholaiskuningas Mundus pyrki aikoinaan. Apuun tulee tietenkin Devil May Cryn porukka, kärjessä itse Dante, kunnes Lady ja Trish ohittavat hänet ja ryhtyvät töihin. Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt suunnitelmien mukaan koska pian Nero liittyy leikkiin aseseppä Nicon kanssa. Mukana on myös mystinen emo gootti Chris Angel wannabe, V, jonka osa kaiken alulle panossa on varsin merkittävä, mutta tarina alkaa avata itseään pikku hiljaa edetessään. Ulkoisesti tätä hahmoa olisi voitu miettiä todella paljon enemmänkin.

Tällä kertaa Nero ei ole niin selvästi Dante kopio kun mukana on enemmän Vergil tyylistä sinistä ja tukka on lyhyempi. Pelattavuudeltaan Nero on pitkälti samaa laatua kuin aiemminkin, mutta uutena juttuna ovat Devil Breaker robottikädet joilla pystyy moniin erilaisiin temppuihin. Neron tukena oleva Nico on helposti koko pelisarjan ärsyttävin hahmo, niin muka kova typy ettei mitään rajaa. Itse en tykännyt yhtään.

Kolmantena pelaajana toimii V, jolla pelatessa kaikki on jotenkin paljon helpompaa kuin Nerolla tai Dantella. V käyttää demoniolentoja apunaan. Griffon haukka ampuu salamoita kauempaa kun taas musta pantteri Shadow lyö läheltä. Supermökö Nightmare taas tekee massiivista tuhoa jos paholaisenergia riittää.

Pelin kunnolla edetessä myös Trish ja Lady astuvat kuvaan, mutta vain kivana lisänä kun kumpikaan ei varsinaisesti tuo tarinaan mitään erikoista. Kunhan päästään pelaamaan Dantella, niin kaikki on kuin ennenkin.

Vihollisrintamalla Urizen on todella geneerinen hornan hirviö ja pitkälti matka hänen luokseen käy suoraan hornan tuuttiin. Urizen on erilainen kuin Mundus, joka oli todella enkelimäinen. Urizen on kuin mikä hyvänsä demonihirviö joka on muokattu isommasta häröpallosta. Hänestä ei myöskään kerrota paljoa, mutta tarinan edetessä, kaikki alkaa samaan enemmän sisältöä.


Savuavan Seksikäs Suoritus

Asia joka tätä peliä todellakin ohjaa toiminnassa, on se tyylikkyys. Mitä paremmin pelaaja pelaa, sitä paremman arvosanan lopussa saa. Tämä ei ole mitenkään uusi juttu sillä tälläinen systeemi pelisarjassa on aina ollut, mutta on todella hienoa taas saada uusilla tavoilla nimetyt kirjainmerkit kuvaamaan sitä tasoa, jolla pelaaja milloinkin on.

Dismal on mistä aloitetaan ja mihin herkästi palataan yhdestäkin osumasta, jos ei olla ihan huipulla. Crazy on klassinen ilmaisu siitä, että kiihtyvään tahtiin ollaan menossa ylöspäin. Badass taas on merkki siitä että ollaan jo ihan hyvissä pisteissä kun taas Apocalyptic on merkki erinomaisesti suorituksesta. Mutta kyllähän DMC pelissä se on S tai ei mitään. Tällä kertaa pelkkä Savage ei ole edes paras sillä sitä seuraa Sick Skills ja paras mahdollinen, Smoking Sexy Style.

Nerolla pelatessa tämä paremman ja paremman arvosanan kerääminen on kaikkein vaikeinta ja lähinnä siksi että Nero on taitojensa suhteen se kaikkein vähiten hauska pelata. Kun pelin läpäisee kerran niin tilanne hieman muuttuu mutta Nero on lähinnä se välitön paha, ennenkuin peliä päästään siis oikeasti pelaamaan. Nerolla pääpaino on robottikäden käytössä ja kyllähän vihollisten vetäminen lähemmäs on hyvä tapa pitää combo pyörimässä.

V puolestaan on ehkä se kaikkein helpoin, sillä Griffonin ja Shadow'n käyttö tuntuu olevan todella automatisoitua. Ajoittin tuntuu että ei saa mitään aikaiseksi, mutta silti arvosana on todella nopeasti sitä S tasoa. V ei tee vahinkoa itse juuri yhtään, mutta kävelykepillään hän tekee ratkaisevat iskut. V:llä pelaaminen on erilaista ja siinä on kyllä puolensa. Siinä panostetaan oikeaan ajoitukseen ja kolmen erilaisen demonin oikeaan käyttöön.

Dante on pelin kruunu, hänellä pelatessa pääpaino on valtavassa arsenaalissa ja aseiden vaihtelussa combojen lomassa. Itse huomasin että heti kun aseita oli kolme, niin SSS oli erittäin helppo hankkia, mutta Dantella se oli aina haastavaa ja oikealla tavalla todella hauskaa ja ennenkaikkea erittäin palkitsevaa. Aseiden ja tyylien vaihtelu tilanteiden mukaan toi Dantella pelaamiseen sellaisen tietyn haasteen ja monipuolisuuden jota ei vain voi saavuttaa Nerolla ja V:llä. Kun pelataa Dantella, ollaan kiinni pelisarjan parhaissa osissa.

Se mikä on myös oikeasti uutta, on esineiden poissaolo, varsinkin kun vertaa kolmoseen. Pelaajalle ei ole käytössään mitään elinvoimaa tai DT:tä lisääviä esineitä, vain lisäelämiä, jos kuolema korjaa.


Devil%20SSS.jpg?1552768067

Tyyli se on mitkä ratkaisee



Tarinassa, toiminnassa ja tunnelmassa

Devil May Cry V on todella uskollinen peli sarjalle. Mukana on kaikkia niitä osia mitä aiemmissakin peleissä on ollut, mutta nyt tuntuu että kaikki on paljon hiotumpaa. Toiminnassa kaikki on pelaajan hallinnassa ja kun otat osumaa, niin se on hyvin usein juurikin oma syy. Mukana on useita todella kovia vihollisia joita vastaan tietyt taktiikat toimivat paremmin kuin toiset ja pomoviholliset ovat aivan omia haastavia kokonaisuuksiaan. Puhumattakaan viimeisetä taistelusta jossa todella otetaan mittaa siitä miten hyvä pelaaja onkaan ja miten näyttävästi hän osaa tuoda voiton kotiin.

Pelkästään pelin pomovihollisissa on monta todella upeaa tapausta jotka yhdessä muistuttavat että tämä peli on todellakin Devil May Cry sarjaa. Mukana on eeppinen viimeinen taistelu sekä pari tutun näköistä, mutta entistä kovempaa hirviötä, sekä aivan uusiakin tapauksia, mutta pääasiassa tuntuu että hyvin usein, ollaan viittaamassa menneeseen.


Tarina joka yhdistää menneen ja tulevan

Peli tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden käydä läpi koko DMC tarina, jotta tämän pelin voi aloittaa kaikkien palasten kanssa. Itse kun olen pelannut läpi kaikki pelisarjan pelit niin tarina on todella tuttu. Monet sellaiset mystisemmätkin jutut ovat todella selkeitä lähemmäs heti, mutta tarina on monella tavalla erittäin onnistunut. Kaikki alkaa siten että ollaan suoraan kiinni toiminnassa ja menneitä kerrataan pikku hiljaa. Myös aiempien pelien tapahtumat tuodaan esille monin tavoin. Monet Nelo Angelo tyyliset viholliset ovat suoria viittauksia ykköspeliin kun taas tutut vihollistyypit esimerkiksi kolmosesta, sekä eräs kuningas versio tutusta pomovihollisesta tuovat oitis muistoja mieleen.

Tarinallinen veto ei jää siihen koska Trish ja Lady tuovat mukanaan omat tarinalliset puolensa, vaikka ne vähiin jäävätkin ja V on yksi iso enigma joka selviää pikku hiljaa, kunnes enemmän tai vähemmän oleelliset asiat tuodaan esiin. Loppupuolelle päästäessä ollaan todella legendaarisissa tilanteissa ja kaikkien kolmen pelattavan hahmon tarinat nivotaan hienosti yhteen. Viimeinen taistelu on todella hyvin tehty. Se on haastava, näyttävä ja tuo muistoja mieleen. Suuri heikkous on tosin siinä että ensimmäinen puolisko siitä päättyy pelin selvään huijaukseen ja toinen puoli on enemmänkin näön vuoksi.

Se miten kaikki lopulta päättyy jättää parilla tapaa paljon toivomisen varaan, mutta yhtä aikaa sekin on viittaus mm. Kakkospelin lopetukseen, sekä kolmospelin tunnelmiin. 


Tyylikkyydestä palkitaan

Alusta asti toiminnassa on ollut kyse tyylistä ja näyttävyydestä. Vihollisia on monenlaisia ja kaikkiin eivät toimi kaikki taktiikat. Mitä hienommin vihollisista pääsee eroon sitä parempi. Riippumatta siitä kenellä pelataan, ovat käytettävissä olevat ominaisuudet todella upeita ja näyttäviä. Jälleen Dantea esimerkkinä käyttäen, tyyli on se mikä ratkaisee. Dantella on neljä erilaista tyyliä jotka kaikki tuovat omanlaisensa vivahteen toimintaan.

Temppuilija on nopeisiin liikkeisiin lennokkaisiin väistöihin tai etäisyyksien kuromiseen tarkoitettu ominaisuus jossa ei juuri ole toiminnallista näyttävyyttä. Vartija taas on tyyli joka on paras nopeisiin vastaiskuisin ja joilla torjuu järeitäkin iskuja vihollisilta. Asesankari taas tuo etäaseisiin oman vivahteensa ja mahdollistaa useita mahtavia temppuja ja valtavaa vahinkoa. Mutta combojen suhteen Miekkamestari on ylitse, sillä tällä tyylillä pääsee todellakin siihen parhaaseen menoon kiinni.

Käytti mitä tahansa tyyliä tai pelasi millä hahmolla hyvänsä niin näyttävyydestä ei ole tingitty. Comboja on paljon ja niitä rytmittävät upeat ääniefektit ja pelihahmojan kommentit. Aseissa on todella paljon eroa sillä Dantella itsellään on kolme eri miekkaa joista voi lopulta valita sen oman suosikkinsa puhumattakaan Balrog hanskoista, jotka ovat uusi (huonompi)versio Beowulfista, mutta joilla saa todella hienoja temppuja aikaiseksi, eikä Cavallier jää sekään kauas, puhumattakaan eräästä tutusta, mutta samalla uudesta aseesta. Ebony ja Ivory pistoolit ovat tuttuun tapaansa mukana sekä tietenkin Coyote haulikko, mutta haulikossa ei ole samaa voimaa mitä ykkösessä oli eivätkä tuplapistoolitkaan ole yhtä tehokkaita kuin kolmosessa. Mutta niissä on omat puolensa ja kyllä Dr. Faust hattu on todella hieno välinä, omalla pikku jipollaan, unohtamatta erästä tuttua asetta, tuplahupina.

Iso osa pelin haastetta tulee siitä että mihin ominaisuuksiin panostaa eniten. Pelissä kerätään verta joka vaikuttaa erilaisiin puoliin. Valkoinen lisää paholaisenergiaa, vihreä elinvoimaa ja punainen on valuuttaa jolla sitten ostetaan esineitä tai parannetaan hahmojen ominaisuuksia. Toiset ominaisuudet ovat kalliimpia kuin toisen joten pelaajasta riippuen, tietyt ominaisuudet kehitetään ennen muita. Itse olen niin vahvasti Swordmaster, että kyllähän niihin ominaisuuksiin panostettiin ensin, muutenkin Dante oli suurimmalla huomiolla.


Sarjan parhaita ja huonoimpia paloja

Ehkä kaikkein eniten jäin kaipaamaan sellaista linna ympäristöä. Ajoittain ollaan kaupungissa ja raunioisissakin ympäristöissä, mutta ykkösen ja kolmosen linnamaiset osuudet ovat hyvin harvassa, lähes olemattomissa ja sen sijaan paljon suurempi paino on tässä lähes abstraktissa hornassa ja demonimassaisissa ympäristöissä. Ne käyvät todella nopeasti aika tylsäksi, mikä on sääli, mutta toisaalta, se on niitä harvoja heikkouksia tässä pelissä. Vaikka ympäristöissä onkin vaihtelua, niin siltä tuntuu että sitä ei ole tarpeeksi, koska tietynlaisiin ympäristöihin kyllästyy. Linnamainen ympäristö olisi loppupuolella peli ollut todella tervetullut.

Mitä tulee pomovihollisiin, niin nelosen Beliar on edelleen yksi omia ehdottomia suosikkejani, sillä se hirviö on edelleen yksi hienoimpia, ellei hienoin Devil May Cry paholainen. Tässä pelissä ei myöskään ole mitään yhtä seksikästä kuin kolmosen Nevan, vaikka pari mahdollisuutta siihen olisikin ollut, niitä ei vain uskallettu käyttää. Sen sijaan kolmosen Cerberus koirarodun kuningas nostaa kaiken aivan uudelle tasolle ja viimeinen taistelu on pelisarjan loppuhuipennuksista se paras.

Se mitä myös tavallaan kaipaan olisi ollut enemmän pelattavaa Dantella. Kyllähän sen ymmärtää että kolmella erilaisella pelattavalla hahmolla sitä vaihtelua tulee kivasta, mutta silti olisi ollut hauskaa jos Dantella olisi ollut vaikka kolme tehtävää enemmän ja vaikka linnaympäristössä. Nero ja V kuitenkin todella hienosti tuovat vaihtelua peliin eikä DMCV missään vaihteessa oikeastaan tunnu puuduttavalta, varsinkaan Dantella jolla siihen on niin paljon erilaisia lääkkeitä. Toiminnallisessa mielessä tämä peli tekee kaiken oikein, onnistuen yhdistämään haastavuuden ja hauskuuden. Normaalit viholliset ovat pelkkää riistaa mutta pomoviholliset ovat todella isoja haasteita.

Devil May Cry V on toimintapeli ja kenttäsuunnittelu on pitkälti sen mukaista. Peli on lähemmäs kokoajan putkijuoksua, taistelusta toiseen, vielä enemmän kuin koskaan aiemmin. Muutamia pieniä poikkeuksia on, mutta ennaltamäärätyltä polulta ei juurikaan pääse poikkemaan. Muutamia salaisuuksia on, kuten sinisiä ja violettejä orbeja joilla voi lisätä elinvoimamittarin tai paholaismittarin pituutta. Nämä ovat tyypillisiä, vaikkakin vähän rasittavia lisiä peliin, mutta mitään uuttahan nämä eivät ole.

Pituudeltaan peli ei ole mitenkään erityisen pitkä sillä pelin parikymmentä tehtävää pelaa loppuviimeksi aika nopeasti läpi. Mutta Devil May Cry sarjassa idea ei ole pelkästään siinä että pääseekö kentän läpi, vaan se että millä arvosanalla sen pääsee läpi. Kenttiä pelaa helposti monta kertaa vain jotta pääsee korottamaan arvosanaa hieman paremmaksi. Uusia vaikeustasoja aukeaa lisää joten haaste ei ihan äkkiä lopu, mutta eipä lopu kehitettäväkään. Tässä pelissä ei ole pelattavaa +50 tunniksi kuten vaikka Kingdom Hearts III:ssa tai monissa laajoissa roolipeleissä, mutta kyllä tästä pelattavaa irtoaa samalla tavalla kuin aiemmistakin sarjan peleistä.



Dante.jpg?1552768064

Hän on palannut



Vuoden parhaita pelejä

Alkuvuodesta olin niin varma että Kingdom Hearts III tulisi olemaan yksi selkeimpiä kisaajia Vuoden peli tittelistä. Sanoisin että se pitkä odotus vaati veronsa KH3:n tapauksessa pelin lopetus oli aika paha ventti pelin kokonaisarvosanalle. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä peli, niin sitä kohtaan on aivan liian kriittiinen koska siltä odotti suoraan sanoen liikaa. Siksi olen sen kanssa ollut niin paljon kahden vaiheilla että onko peli vain "Erityinen" vaiko "Fantastinen".

Devil May Cry V on peli jota kohtaan ei ollut paljoa odotuksia, sillä Danten läsnäolo ei ollut alusta asti selvä juttu. Muutenkin tätä peliä ei tullut odotettua niin kauaa eikä DMC pelisarjassa ole samalla tavalla ollut roikkuvia asioita tai keskeneräisiä juonikuvioita. Vaikka lopetuksessa onkin heikkoutensa, niin mitään ei juuri jätetä arvailujen varaan. Siinä missä KH3:sta on todella ristiriitaiset mietteet, niin DMC5:stä ne mietteet ovat todella selkeät. Tämä saattaa hyvinkin olla pelisarjan paras peli ja ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaita pelejä ja uusi ennakkosuosikki vuoden parhaaksi peliksi.


Viimeinen?

Onko tämä nyt sitten viimeinen Devil May Cry? Monet asiat viittaavat siihen mutta toisaalta eihän sitä koskaan voi varmaksi sanoa. Näyttäisi kuitenkin siltä että Dante on jäämässä syrjään joten jos jatkoa joskus tulee niin pääosassa saattaisi olla Nero. Tarinallisesti kaikki päättyy kuten monesti aiemminkin, tarina jatkuu tavalla tai toisella ja paljon mahdollisuuksia on auki. Itse olisin hieman kaivannut toisenlaista lopetusta, mutta samalla aikaa tämä on ihan hyvä ratkaisu, varsinkin kun tietää miten helposti lopetus voi pärsätä muuten niin hyvän pelin, jälleen viittaus Kingdom Hearts kolmosen suuntaan.

Devil May Cry V on toimintapelien joukossa ehdottomasti niitä parhaita. Minulle tämän pelisarjan ainoa todellinen koukku on kuitenkin Dante, jos ei ole Dantea, niin en varmaan jatko-osaa tule hankkimaan. Mutta jos Dante on mukana, niin minäkin olen.

Mikäli pelissä olisi enemmän Danten osuuksia ja vähemmän muiden settiä. Olisi tämän loppuarvosana: Legendaarinen.


Yhteenveto

Devil May Cry V on todellinen mestariteos. Se on oikealla tavalla haastava peli ja osittain sen takia, todella nautinnollinen ja miellyttävä kokonaisuus. Toiminta on erittäin näyttävää ja tarjoaa valtavasti variaatiota. Kolme pelattavaa hahmoa pitää menon vaihtelevana ja hyvä tarina täydentää pakettia joka johtaa eeppiseen päätökseen. Mukana on paljon tuttuja hahmoja ja hienoja viittauksia menneeseen. Pelissä on todellakin osattu ottaa edeltäjien virheistä oppia ja tuoda ne parhaat palat esille. Vaikka toiminta onkin pelin parasta antia ja koko pelisarjan vahvin osa ja todellinen sydän, niin tunnelma on erittäin vahva. Fantasiatunnelma verisellä otteella toimii samalla tavalla kuin pelisarjan aiemmissakin osissa, tällä kertaa kaikki osa-alueet tuntuvat vain niin paljon viimeistellymmiltä kuin aiemmin. Ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli ja vuoden 2019 parhaita pelejä ja uusi GOTY ennakkosuosikki.


+ Dante

+ Todella palkitsevaa toimintaa

+ Upea ja tunnelmallinen

+ Monta hyvää pomotaistelua

+ Poikkeuksellisen hyvä tarina


- Nico

- Maisemissa voisi olla enemmänkin vaihtelua

- Dantella tekisi mieli pelata vieläkin enemmän


Arvosana: 9,2


Mestariteos