Salamurhaajan oppi (tai miten ikinä tämän monipuolisen sanan nyt sitten haluaakaan suomentaa) on niitä pelisarjoja jotka ovat kasvaneet kasvamistaan ja vierailleet toinen toistaan isompien historiallisten tapahtumien ja hahmojen parissa.

 

 

Assassin's Creed sarjassa on muutama osa jotka huomattavasti muita paremmin tuovat esiin sarjan parhaat puolet. Joskus kyse on siitä että peli onnistuu tuomaan todella hyvin esiin jonkun todella merkittävän historiallisen henkilön, kun taas joskus kyse on siitä todella hyvin esiin tuodusta tyylistä ja joskus kyse voi olla puhtaasti siitä pelattavuudesta. Tietyt asiat sarjassa tosin pysyvät.

Itse koin ensimmäisen Assassin's Creed pelin aikanaan ja vaikka siinä olikin monia hyviä ideoita niin kyllä se loppuviimeksi jättä aika kylmäksi sillä muutamaa tuttua historiallista henkilöä ja tapahtumaa lukuunottamatta ei kokonaisuus vakuuttanut. Rikhard the Lionheart oli tehty hyvin eikä ajankuvakaan nyt huono ollut, mutta pelaaminen ja toiminta olivat aika mitäänsanomattomia.

Mutta ensimmäisen pelin jälkeen alkoikin sitten ylämäki jota sitten ovat seuranneet monet ylä ja alamäet, mutta kyllä sarjasta on kolme todella selvää omaa suosikkia löytynyt. Vaikea sanoa että mikä olisi niistä paras.



Assassin's Creed II

Toinen Assassin's Creed on monella tavalla sellainen peli millainen ensimmäisen olisi pitänyt olla. Se on jokaisella tavalla parempi, isompi ja hiotumpi kokonaisuus jossa päästään Rikhard Leijonamielen ristiretkien tunnelmista Italiaan ja suoraan Renessassiajan ytimeen jolloin monia historian merkittävimpiä asioita kehiteltiin ja joka on omalla ajankuvallaan yksi hienoimpia historiallisia aikakausia.


Uudelleensyntyminen

Pelin päähenkilö on syntymästään asti pelaajan ohjattavana oleva Ezio, joka pelin edetessä menettää läheisiään temppeliritarien juonille ja päätyy sen vuoksi syvälle salamurhaajien piiriin. Siinä missä hänen päävastustajakseen nousee enigmaattinen Rodrigo Borgia, on yksi hänen tärkeimmistä liittolaisistaan vailla vertaansa oleva nero, Leonardo Da Vinci. Tarinan edetessä Ezio kehittyy salamurhaajana, samalla aikaa kun Leonardo varustaa häntä kokoajan paremmilla työkaluilla. Koko tämän ajan historian läpi kulkeva sota jatkaa kulkuaan. Nykyajassa seurataan Desmondia, mutta kuten kaikissa muissakin AC sarjan peleissä, nykyaikaosuudet ovat pelin suurinta kuraa, niissä ei ole mitään hauskaa ja ne ovat vain ja ainoastaan pelin tiellä.

Renessanssiaika tulee omine tyylikkyyksineen todella hyvin esiin ja vaikka nykyajan kautta tulevat tietyt rajoitteet ja tyyliseikat sitä varjostavatkin, niin peli näyttää todella hienolta arkkitehtuurissaan, taiteessaan ja vaatetuksessaan, puhumattakaan niitä monia pieniä lisäpuolia kuten alkeellisia varusteita joita kuitenkin paikoin ovat aikaansa edellä, mutta myös sitä tarinaa mikä kasvaa taustalla kokoajan enemmän, lopulta venytteäen Ezion tarinan trilogiaksi.

Nykyaikaosuuksien ohella ehkä eniten nyppii se että pelissä puhutaan sekoittaen italiaa ja englantia, mikä kuullostaa monesti aika hoopolta, unohtamatta sitä että lähemmäs kaikilla on jonkunlainen vahva aksentti. Tarinassa on myös muutamia aika typeriäkin käänteitä eikä Ezio ole millään se mielekkäin hahmo pelata sillä tämä tietty ulkoasu mikä hahmolle on valittu, ei ole se hienoimman näköinen. Mutta sen kanssa kyllä oppii elämään, sillä kun hänellä on salamurhaajan klassinen vaateparsi päällä, niin hän näyttää oitis paremmalta ja lisävivahteita ulkoasuu tuovat monet vaihdeltavat esineet, kuten viitta.


Standarti jatko-osille

Toiminnallisessa mielessä peli parantaa sitä mitä ensimmäinen peli teki. Siinä missä tietyt salamurhavälineet ovat edelleen isossa osassa, miekkoja unohtamatta, niin pelissä voidaan käyttää myös muitakin aseita. Itse muistan että ensimmäisen AC:n kanssa taktiikka lopulta meni siihen että torjui vihollisen iskun ja vastaiskulla tappoi vihollisen oitis. Nyt vaihtoehtoja on paljon enemmän taistelussa ja salamurhissa aina heittoveitsistä ja myrkyistä alkaen. Toiminnassa miekkojen lisäksi voi hyödyntää myös keihäitä ja vasaroita mikä tuo mukanaan myös hieman keräiltävää ja opeteltavaa. Muitakin temppuja pelissä riittää mutta isossa kokonaisuudessa toiminta on merkittävästi mielekkäämpää ja ennenkaikkea monipuolisempaa.

Tietysti se toiminnan ohella isoin juttu koko pelissä on parkour. Ezio, kuten muutkin tämän suvun vesat tuntuvat olevan, on todella taitava kiipeilijä ja sitä kautta nopea liikkumaan tasolta ja katolta toiselle. Liikkeet ovat näyttäviä ja erittäin mielekkäitä toteuttaa ja iso osa siitä johtuu siitä että se on niin vaivatonta. Liikkuminen ei ole täydellistä ja vaatii hiomista, mutta kokonaisuutena pelissä tuntee usein olevansa erittäin taitava parkourmestari. Lähemmäs mihin vain pelissä voi kiivetä ja monissa korkeimmissa paikossa onkin haukanpaikka, joka avaa näkymää. Erinomainen lisä on myös se, että Ezio, toisin kuin esi-isä Altair, osaa myös uida, mikä tekee liikkumisesta oitis mielekkäämpää, kun ei tarvitse pelätä vesiesteitä.

Pelaaminen koostuu monista salamurhista ja sivutehtävistä ja keräiltävistä esineistä. Tiettyjä vaihtoehtoja riittää, kun vartijoiden hämääminen kurtisaaneilla, väkijoukoissa ja heinäkasoissa piileskely tai suorempi toiminta jossa jälkeen jää paljon ruumiita. Tehtävissä on kivasti vaihtelua ja niitä oikeasti rasittavia tehtäviä ei tunnu olevan kovinkaan paljoa. Tietysti keräiltävät esineet ovat täysin toinen asia, sillä niitä on paljon ja jos haluaa myös päivittää päämajansa loppuun asti, niin rahaa tarvitaan runsaasti. Eri kaupungit kuitenkin tuovat lisäksi todella paljon lääniä tutkittavaksi, eli tekeminen ei kovinkaan äkkiä pelistä lopu.


Yhteenveto

Assassin's Creed II tuo erinomaisesti esiin monet renessanssin parhaat puolet ja tekee kunniaa historiallisillekin hahmoille. Päähenkilö jättää toivomisenvaraa, mutta pelattavuus, tekeminen ja laajuus ovat kaikki onnistuneita toteutuksessaan mikä tekee tästä ensimmäisen oikeasti hyvän Assassin's Creed pelin.

 

+ Renessanssi aikakausi

+ Paljon tekemistä

+ Toiminnan ja kiipeilyn yhdistely

 

- Päähenkilö

- Nykyaikaosuudet

- Paikoin vähän hiomaton

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen



Assassin's Creed IV: Black Flag

Toinen merkittävästi muusta sarjasta erottuva osa vie seikkailun suoraan karibialle ja merirosvojen kulta-ajalle. Pelattavuus on kehittynyt ja hiotunut hieman lisää mutta vielä merkittävämpää on se, miten paljon peli osaa parantaa lisää aivan uudella pelimekaniikalla. Päähenkilö on myös tähän mennessä ylivoimaisesti paras eivätkä nykyaikaosuudet ole enää niin huonoja kuin ennen, mutta ei niistä ole vieläkään päästy eroon.


Yo Ho Ho And a Bottle of Rum

Pelin päähenkilö on merirosvoelämään päätynyt, alkujaan kunnollinen merimies Edward Kenway jossa on huomattavasti enemmän tyyliä, tunnetta ja ulkonäköä kuin esi-isässään Eziossa. Hän näyttää todella tyylikkäältä ja erityisen hyvin tämä toimii siitä syystä, että Edward ei tarvitse salamurhaajan asua näyttääkseen hyvältä. Merirosvo tyyli ei muutenkaan häviä mihinkään vaan näkyy kaikkialla. Asusteet ovat aikakaudelle sopivia, aseet ovat kuin suoraan merirosvotarinoista ja historiallisia henkilöitä tulee vastaan aina Mustaparrasta alkaen. Tosin tällä kertaa monet ovat todella huonosti tehtyjä, vaikka mukana muutama astetta parempi onkin, kai se on tässä tapauksessa hinta hyvästä päähenkilöstä. Mutta Mustaparta ja Anne Bonny ovatkin lähemmäs ainoat oikeasti hyvin tehdyt. Osa syynä voi tosin olla Black Sails sarja, joka teki Charles Vanesta niin hyvän että peliversio kalpenee vertailussa. Tosin Vane kuvastaa tiettyä hahmotyyppiä, joita tuntuu olevan kaikissa AC sarjan peleissä.

Tarina vie Edwardin ympäri meriä sillä tutkittavia aluieta on aivan valtavasti erilaisten saarten ja kaupunkien muodossa joten tekeminen, löytäminen ja tutkittava ei lopu kovinkaan äkkiä. Tekemistä on niin merimieslaulujen jahtaaminen pitkin kattoja ja katuja kuin myös eläinten metsästäminen ja aarteiden etsiminen. Erityisen suureksi osaksi kaikkea kuitenkin nousee aivan uusi pelimekaniikka, nimittäin tämä merenkäynti. Laivalla seilaaminen ja toisia laivoja vastaan sotiminen on uskomattoman hauskaa (ei ehkä yhtä hauskaa kuin Sly 3:ssa) ja sitä riittää. Jackdaw laivaaa voi päivittää tehokkaammaksi tuhokoneeksi ja laivojen ryöstäminen tai upottaminen onkin todella hyvä keino kerätä resursseja. Siinä ohessa käydään läpi myös tarinaa joka onnistuu iskemään todella monella tavalla. Pelin pääroisto tosin on AC sarjan tasolla todella tylsä vanha ukko ilman mitään oikeasti erikoista, mikä on todella säälittävää kun ollaan merirosvoteemassa ja vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka. Tosin peli ei ole kovin hyvinä monia loistavia hahmoja käyttänyt tällä kertaa sillä sekä Black Bart ovat todella heikosti tehtyjä Woodes Rogers ja Henry Averystä ei ole tietoakaan.


Samat temput, uudella teemalla

Toiminta ja kiipeily eivät ole muuttuneet mihinkään. Edelleen juostaan pitkin kattoja, kiipeillään ja hypitään kuin Tarzan ja siinä ohessa tehdään selvää jälkeä vihollisista. Tosin eräs asia mikä tällä kertaa nousee hyvin nopeasti esiin, on se, miten erilailla merirosvo teema muuttaa toimintaa renessassiin verrattuna. Tällä kertaa nimittäin tuliaseet ottavat ison roolin. Kiväärejä voi ottaa vihollista ja käyttää hyödykseen mutta aivan erityinen ja hyödyllinen työkalu on musketti, joita Edward voi pitää mukanaan useita ja nopeassa hetkessä ampua useita vihollisia. Lataaminen vie tietysti aikansa, mutta tyylikkyydessä se sopii teemaan erityisen hyvin. Toiminnassa on tiettyä ärsyttävyyttä siinä mielessä että viholliset tuppaavat suojaamaan aivan liian paljon ja peliin onkin tehty oma nappinsa suojauksen murtamiseen. Se tosin ärsyttää paljon kun viholliset suojaavat niin paljon, mutta luotia he eivät voikaan suojata.

Black Flag ei keksi pyörää uudelleen vaan se jatkaa todellakin samalla radalla kuin aiemmatkin pelit, käyttäen tuttuja mekaniikkoja hyväkseen ja vähän tehden parannuksia sinne ja tänne, tietysti laivamekaniikka on kokonaan oma ja erittäin onnistunut. Toiminnan lisäksi parkour on samalla tavalla mielekästä ilman mitään todella uutta joten siinäkään mielessä ei olla menty pieleen, vaikka nyt kiipeilläänkin vähän erilaissa ympäristöissä.

Se missä on menty pieleen on se miten päätehtävät on rakennettu. Aivan liian usein tuntuu että hiippaillaan milloin missäkin ja/tai varjostetaan kohdetta. Näihin tehtäviin kyllästyy erittäin nopeasti ja harmillista onkin että todella iso osa päätehtävistä tuntuu olevan varjostamista jollakin tavalla. Sivutekeminen on tässä tapauksessa paljon hauskempaa, vaikka mukana onkin haastavia salamurhatehtäviä, sillä lähemmäs kaikissa tehtävissä on lisähaasteita, yleensä se että ei paljastu ollenkaan tms, mutta myös sellaisia haasteita kuten tapa kohde tavalla X. Tähän tulee ihan selityksen tynkääkin tulevaisuusosuuksista. Muutenkin tulevaisuuspätkät ovat niitä joiden kanssa eniten kyllästyttää. Idea on erilainen, mutta se olisi silti voitu jättää kokonaan pois tai täysin vapaaehtoiseksi, sillä se tulevaisuus pelleily todellakin heikentää sarjaa.


Yhteenveto

Tappajan Oppi: Musta Lippu on helposti yksi sarjan parhaita osia sillä se onnistuu todellakin tuomaan merirosvotunnelmaa peliin mikä ei ole pelimaailma itsestään selvyys. Merirosvopelejä on aika vähän, sellaisia oikeasti hyviä ja sen aukon Black Flag aikanaan täytti erittäin mallikkaasti. Vaikka kokonaisuudessa onkin melkoisia heikkouksia, niin kokonaisuuteen mahtuu paljon vahvuuksia. Päähenkilö on todella hyvä, tarina on oikein hyvä kokonaisuutena, vaikka siinä typeriä ratkaisujakin on tehty. Historiallisissa henkilöissä on pari todella hyvää, mutta ikävän monta hutiakin. Laivatoiminta ja merenkäynti ovat todella hyvä ja mukaan jäänyt mekaniikka ja muutenkin merirosvotunnelma on näkyy erinomaisesti juurikin monissa ratkaisevissa paikoissa.

 

+ Merirosvotunnelma

+ Laivataistelut ja merenkäynti

+ Edward Kenway

+ Toiminnan ja parkourin yhdistely

 

- Varjostustehtävät

- Modernit osuudet

- Monta puolivillaisesti tehty historiallista hahmoa

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen



Syndicate.jpg?1584824259

Yksi historian tyylikkäimpiä ajanjaksoja Assassin's Creedin käsittelyssä.

 

 

Salamurhaajan opit ovat saavuttaneet Viktoriaanisen Lontoon jossa syndikaatit taistelevat vastakkain ja historialliset henkilöt elävät elämäänsä. Tähän steampunk henkiseen leikkiin ryhtyvät myös Fry kaksoset Evie ja Jacob.

 

 

 

Assassin's Creed: Syndicate

AC sarja on niitä tapauksia jossa on ollut niin ylä kuin alamäkiäkin. Siinä missä ensimmäinen peli Ristiretkien aikaan oli suhteellisen mitäänsanomaton niin kakkososa Renessanssin aikaan oli todella hyvä peli, pitkälti juurikin sellainen millainen ykköspelin olisi pitänyt olla. Pääsarjan nelospeli Black Flag onnistui myös todella iskemään merirosvoteemalla ja laivataisteluilla, puhumattakaan siitä samasta tyylikkyydestä mitä kakkonenkin tarjosi. Syndicate on tyylillisesti ja ideallisesti samaa tasoa sillä 1800 luvun Englanti on erinomainen paikka, ajanjaksosta puhumattakaan. Viktoriaaninen Lontoo on helposti yksi niitä tyylikkäimpiä tapauksia historiassa.


Tuttua huttua ratkaisevilla tavoilla

Syndicate on monella tavalla aivan kuin aiemmatkin pelit. Se lisää muutamia omia juttuja, mutta pääasiassa kokonaisuus on juurikin sitä samaa tavaraa mitä pelisarja on ollut alusta asti. Taistelu on tietysti hiotumpaa kuin aiemmin, kiipeily on pääasiassa samanlaista, mutta myös hiotumpaa. Pelilliset elementit ovat myös tehtävien suhteen hyvin tuttuja ja kyllä tämän pelin tunnistaa oitis yhdeksi sarjaa, otti sitä vertailupohjaa mistä hyvänsä. 

Kiipeily on helppoa, ajoittain lievästi epätarkkaa, mutta monesti se ei vaadi mitään ihmeellistä toimiakseen. Voisi sanoa että koska monet epätarkkuudet ovat enemmän tai vähemmän hiotuneet pois, niin kyllä se vauhdikas parkour toimii tässä pelissä oikein hyvin ilman mitään isompia virheitä. Omana juttuna pelissä on lisänä vaijeri joka tuo pientä lisää kokonaisuuteen ja nopeuttaa liikkumista, mutta ei suoranaisesti mullista mitään.

Taistelu sen sijaan tuntuu merkittävästi paremmalta kuin aiemmin. Osittain tämäkin johtuu siitä, että kokonaisuus on kehittynyt juuri oikeaan suuntaan. Toiminnassa oma osuutensa on torjumisella ja nopealla vastaiskulla, puhumattakaan tuliaseiden käytöstä. Erilaiset varusteet ja asetyypit tekevät taistelusta juurikin sellaisen, millaisen tämä aikakausi tarvitsee. Kävelykeppi on ehkä se tyylikkäin ase kun taas itämainen veitsi kaikkein oudoin. Revolverit ovat myös kiva lisä toimintaan. Niissä on omanlaisensa tyylikkyys, samalla tavalla kuin musketeilla Black Flagin aikaan. Aseiden suhteen vaihtelua on, mutta ei ehkä kuitenkaan niin paljon kuin AC2:n aikaan. Mutta pelattavuus taistelussa on oikealla tavalla kehittynyt ja vaikka se voikin parilla tavalla tuntua saman toistolta niin tyylikkyydessä ja mielyykkessä ollaan menty oikeaan suuntana.


Viktoriaaninen Lontoo kaikessa loistossaan

Sarjalle tyypillistä on tietty yhtenäinen idea salamurhaajien ja temppeliherrojen ikuisesta taistelusta. Tämä on maailmanlaajuinen tapaus läpi historian ja monet historialliset henkilöt ovat päätyneet osaksi sitä kaikkea. Siinä missä ykkösessä mukana oli kuningas Rikhard Leijonamieli, oli kakkosessa renessanssin suurmies Leonardo Da Vinci ja nelosessa mukana oli monta tunnettua merirosvo aina Mustaparrasta alkaen. Tällä kertaa mukaan tähän sarjaan liittyvät niin kuningatar Victoria kuin sir Arthur Conan Doylekin. DLC sisällön kautta pelaaja päätyy vastakkain itsensä Viiltäjä Jackin kanssa. Monesti AC sarja onnistuu joko todella hyvin tai todella huonosti. Siinä missä Leonardo Da Vinci oli erittäin onnsistunut, on Viiltäjä Jack todella vesitetty. Itse sanoisin että monien oikeasti kiinnostavien hahmojen kohdalla harmittaa todella jos hahmoa ei ole tehty kunnolla tai muuta vastaavaa. Tässä tapauksessa valtaosa historiallisista hahmoista kuten Charles Dickens, Frederick Abberline tai Winston Churchill on tehty ihan hyvin.

Ympäristönä Lontoo toimii erinomaisesti ja tarjoaa todella hienot puitteet paikkojen tutkimiseen. Katukuvaan kuuluvat niin Big Ben kuin Whitechappelin kaupunginosa ja se yleinen tunnelma on todella onnistunut. Myös hahmot on tehty oikein hyvin sillä etenkin Jacob näyttää erittäin hyvältä silinterihatussa ja kattavassa asuvalikoimassa johon mahtuu useampaa eri väriä. Evien asu ei nappaa yhtään niin paljon koska Jacobin kautta peli tuntuu todellakin kuvastavan aikakauttaa ja steampunk vihvahteitaan.


Sisarukset Fry

Pelissä saa vapaasti valita että kummalla sisaruksista haluaa ison osan tarinasta kokea. Tietyt osat voi tehdä vain tietyllä hahmolla, mutta valtaosan saa valita itse ja kyllä oma valintani oli aina Jacob, kun vain sai valita. Evie ei ole missään nimessä huono hahmo, mutta Jacob voittaa tyylikkyydessä todella ylivoimaisesti.

Tarinallisessa mielessä Syndicate toimii varsin hyvin. Kokonaisuus on todella samankaltaista huttua kuin aiemmissakin osissa joten tarinallisesti mitään erikoista on turha odottaa. Ideana on valloittaa Lontoo omalla jengillä nujertamalla vihollisjengin pääjehuha. Lopulta päästään etenemään ravintoketjussa aina Lontoon temppeliherrojen pääjohtajaan asti. Crawford Starrick ei ole missään nimessä huono pääroisto, mutta ei myöskään erityisen mieleenpainuva, vaan pikemminkin sellainen perustyylinen Assassin's Creed pääroisto joka ei ole historiallinen henkilö. Tyylikäs ja toimiva tapaus, mutta jää nopeasti unholaan kun peli on käyty läpi.

Fry kaksikon päämajana toimiva juna on todella näppärä idea ja hyvä keino kulkea pitkin Lontoota jossa tutkittava ei äkkiä lopu. Kaksikon opastajana toimiva Henry Greene on todella outo valinta ajankuvaan sillä hän pistää silmään todella helposti eikä hänessä ole yhtään ajankuvan henkeä. Tietysti siinä vähän rikastetaan kokonaisuutta ja historiallistakin tarkkuutta löytyy, mutta Henry Greene on helposti yksi sarjan surkeimpia hahmoja ja itse en tykännyt hänestä yhtään. Tarinallisessa mielessä kokonaisuus toimii sitäkin huonommin sillä Henry nostetaan aivan liian tärkeään osaan, puhumattakaan hänen suhteestaan kaksikkoon.


Yhteenveto

Kokonaisuutena Salamurhaajan Oppi: Syndikaatti on yksi sarjan parhaita osia. Renessanssin ja merirosvoteeman ohella se on ideallisesti kiinnostavin tapaus tähän mennessä ja tyylillisesti myös. Tarinallisesti kokonaisuus on vähän niin ja näin mutta historiallisia hahmoja on käytetty todella hyvin, vaikkakin DLC:ssä mennäänkin sitten todella pahasti metsään koska vaikka Jack the Ripper onkin saatu näyttämään yllättävän hyvältä, niin pelaaja ei saa valita kenellä ottaa yhteen tämän legendaariset mittasuhteet saavuttaneet mysteerimiehen kanssa. DLC poislukien Syndicate tarjoaa kuitenkin juurikin sitä mitä siltä toivookin. Lontoo on laaja paikka tutkia, tekeminen ei äkkiä lopu ja peli näyttää ja tuntuu erittäin hyvältä.

Jos sarjan toivoisi menevän jonnekin, niin Keskiaika olisi kova sana, mahdollisesti Vilhelm Valloittajan aikakaudella, tai jos haluaa mennä kyseenalaisiin historiallisiin tunnelmiin, niin kuningas Arthurin aikaan. Tosin samalla aikaa olisi kiva nähdä AC:n ote Vlad Tepesiin. Mutta samalla aikaa sitä miettii että kuinka hyvin sarja voisi pilata nämä loistavat ja kiinnostavat historialliset hahmot.

 

+ Viktoriaaninen Lontoo

+ Paljon pelattavaa

+ Oikealla kehittynyt sarjan tasolla

 

- Muutamat juonikuviot

- Henry Greene

- Paljon toistoa

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen