Demonin sielut on Dark Soulsien ja Bloodbornen alku ja juuri niin hyvässä kuin pahassakin. Peli on paikoitellen erittäin haastava ja sisältää toinen toistaan erikoisempia hahmoja unohtamatta toinen toistaan parempia pomovihollisia ja paikoitellen erittäin hienoja alueita.

 

 

 

Demon’s Souls

Perusidea ei paljoa poikkea muista Bloodsouls/Darkborne/Soulborne(mitälie) sarjan peleistä. Normaalitkin viholliset voivat hetkessä tehdä pelaajasta selvää jälkeä, pelissä kerättävät sielut ovat valuuttaa niin esineisiin kuin leveleihinkin. Kun kuolet niin saat yhden mahdollisuuden hakea sielut takaisin.


Tarina pelissä on kryptinen samalla tavalla kuin muissakin saman henkisissä peleissä. Pelaajalle ei syötetä kaikkea tietoa mutta ajoittain pelistä oppii hyvinkin paljon. Latausruudut tosin eivät tarjoa triviaa toisin kuin myöhemmissä peleissä, sen sijaan niissä esitellään pelissä olevia henkilöitä nimellisesti ja kuvallisesti. Latausruutuja ei ole kovin paljoa ja yhtenäiset alueet ovat hyvinkin laajoja verkostoja.

Muita hahmoja on runsaasti ja heidän motiivinsa ovat mysteereitä. Enigmaattinen tunnelma on läsnä alusta loppuun asti. Tarinan palasia tulee vastaan siellä ja täällä mutta kokonaisuus pelaajan on kasattava itse. Kun peli alkaa niin tietoa tulee jonkin verran mutta se on kaikki vasta pintaa. Monella tavalla tällainen tarinankerronta on hieman perseestä, mutta samalla aikaa siinä on oma viehätyksensäkin ja ainakin se erottuu massasta.


Eräs seikka pelissä on joka ei ole periytynyt jälkeläisiin, nimittäin tämä hyvä-paha akseli. Siis tavallaan se on olemassa myös muissa, mutta ei tällä tavalla. Tiettyihin kohtiin ei pääse käsiksi ”pahassa” maailmassa mikä tavallaan ärsyttää todella, sillä ne säännöt miten maailman olemus määräytyy, eivät ole itsestään selvät ja itse en tästä juuri pitänyt sillä monet esineet jäävät saamatta. Muutenkin esineet ovat tässä pelissä vähän hasardi osa, parista syystä.

Toisin kuin muissa, tässä pelissä ei voi kantaa kaikkea roinaa mukanaan loputtomiin ja muutenkin tämä kantamusten ja jaksamisen taso on aika säälittävä. Pienikin haarniska painaa ja mikäli käy niin että ehdit poimia esineen, mutta et pystykään kantamaan sitä, menetät sen, tai sitten menetät sen esineen minkä pudotat, voidaksesi poimia tämän toisen esineen.


Pelattavuus on perusrungoltaan samaa tasoa kuin Dark Souls. Itse tosin huomasin että Bloodborne tyyli on itseeni tarttunut vahvasti, sillä suosin kevyempää varustusta, ketterämmän liikkuvuuden vuoksi. Valittavia hahmoluokkia on runsaasti ja erot ovat paikoitellen todella valtavat. Päivitettävät ominaisuudet pitävät sisällään yllättävän paljon, eivät vain sitä yhtä kehittyvää elementtiä.

Mitä tulee hahmonkehitykseen, niin Demon’s Souls tuntuu monella tavalla todella paljon hitaammalta kuin Dark Souls mutta samalla, myös paljon helpommalta. Kun verrataan tasoa joka olin pelin lopussa, niin se oli huomattavasti matalampi tässä pelissä, kuin muissa. Tästä johtuen, NG+ onkin paljon vaikeampi kuin muissa. Itse olen huomannut että yksi asia tekee tästä pelistä huomattavasti haastavamman kuin kaikista muista.

Kun olet kuollut, niin olet henkimuodossa. Henkimuodossa HP:stä lähtee puolet pois joten et kestä kovinkaan paljon vahinkoa ja NG+:ssa, tämä on todellinen haaste. Tätä asiaa vaikeuttaa entisestään se, että toisin kuin Dark Soulsissa, ei Demon’s Soulsissa ole yhtä selkeää pistettä jossa ei ole enää paluuta taaksepäin. Yhdessä vaiheessa et vain voi enää levelata, vaan siirryt loppupeliin.

Tämä puolikas HP-palkki ei olisi muuten ongelma, mutta kun esineet joilla saat ruumiisi takaisin, eivät ole kuin humanity, niitä ei saa yhtä helposti.


Mitä tulee samankaltaisuuksiin, niin esimerkiksi pomoviholliset ovat monella tavalla yksi vahvimpia osuuksia tässä sarjassa, niin todella moni pomovihollinen on todella selvä esikuva monille myöhemmille. Sama pätee maailmoihin mutta tässä pelissä, se on kaikki on paljon, paljon pahempaa. Blight Town on yksi tuskallisimpia alueita Dark Soulsissa, mutta tämän pelin versio siitä, on monta kertaa pahempi. Tätä kaikkea vaikeuttaa se, että toisin kuin Dark Soulsissa, on tässä pelissä todella paljon vähemmän paikkoja, joissa voi levätä. Kehittyminen tapahtuu Nexuksessa joka on esikuva mm. Bloodbornen Hunter’s Dreamille. Arkkikivet joiden kautta maailmoihin pääsee ovat harvinaisia, niitä on vajaa kourallinen per maailma.

Demon’s Souls jakaantuu selvästi toisistaan erillään oleviin maailmoihin, toisin kuin Dark Souls. Voisi sanoa että tämä asetelma on jotakin Dark Soulsin ja Bloodbornen välillä. Nämä ovat niitä asioita jotka tekevät Demon’s Soulsista hyvinkin hankalan pelin, sillä tietyissä paikoissa, vaikeusaste tuntuu todellakin pomppaavan ylöspäin. Maailmat saa pelata ihan vapaassa järjestyksessä, joten vaikeillekin alueille pääsee aika äkkiä. Maailmat tosin etenevät selvästi enemmän tasoittain. Jokainen maailma tuntuu koostuvan vajaasta kourallisesta tasoja jotka eritellään pomovihollisilla.


Demon’s Souls sisältää samaan tapaan monia hienoja pomotaisteluita kuin Dark Souls ja Bloodborne. Knight Artorias ja Lady Maria, saati Sif, ovat edelleen sarjan parhaista parhampia, mutta Demon’s Souls sisältää pari pomoviholliset jotka oitisi pääsevät parhaiden joukkoon, nimittäin Dragon God ja tämän pelin Artorias/Maria hahmo, vähäisemmällä tarinallisella painolla, Penetrator.

Ne ovat ne tietyt pomoviholliset jotka todellakin ovat astetta parempia ja mukaan mahtuu myös niitä huonompia. Tosin Demon’s Souls on selvästi paljon monipuolisempi, mitä tulee pomovihollisiin, sillä Dragon God, Maiden Astraea ja True King Allant, eivät ole sellaisia pomovihollisia, kuin monet muut, vaan tarjoavat oikeasti jotakin aivan muuta. Mutta vastapainona ovat pomoviholliset jotka koettelevat ennen kaikkea kärsivällisyyttä, kuten pari eriväristä lohikäärmettä.


Demon’s Souls kärsii samoista heikkouksista kuin muutkin, ne ongelmat eivät selvästikään ole korjaantuneet. Ohjattavuus on suhteellisen ja kamera tottelee valtaosan ajasta mutta kummassakin on pari heikkoutta jotka eivät varsinaisesti helpota pelaamista vaan tuovat mukanaan tarpeettoman lisähaasteen.

Tämä tulee ongelmaksi tietyissä kentissä joissa on kapeita/ahtaita paikkoja kun kamera ei aina tiedä mitä tekisi ja ohjattavuus ei ole niissä pikkutarkoissa asioissa se paras mahdollinen. Tälläisiä alueita on paljon ja pomotaistelussa alue sattuu olemaan tällainen, niin se ei ole aina kivaa. Taistelukontrollit ovat sentään sellaisia jotka vain vaativat hetken opettelua, kuten parry, joka ei ole aivan samanlainen kuin Dark Soulsissa, itse ainakin tunsin että siinä on pieni heitto.

Eniten pelissä kuitenkin ärsyttävät ne oikeasti kusipäiset alueet ja tietyt vihut, jotka tuntuvat sellaisilta, kuin ne olisi oikeasti tehty mahdollisimman ärsyttäväksi. Tätä puolta tehostaa se, että putoaminen onnistuu yllättävän korkeilta paikoilta, mutta sitten on olemassa niitä paikkoja joissa matkaa ei tunnu olevan juuri mitään, mutta henki lähtee ja pudottautuu.

Demon’s Souls ei sisällä yhtä hienoa ase ja varuste valikoimaa kuin myöhemmät pelit. Kevyitä varusteita on vähän eikä raskaitakaan juuri enempää, aseita on tuntuu olevan vähän enemmän, mutta jopa melkein tappiin asti kehitetyt aseet, tuntuvat aika heikoilta ja niihin verrattuna eivät pomoaseetkaan tunnu juuri paremmilta.

Demon’s Souls pitää sisällään myös erään suuren heikkouden jota myöhemmät osat eivät olekaan sitten pitäneet. Valkoinen- ja mustamaailma asetelma on eräällä tavallan ihan hanurista. Tietyt esineet voi saada vain, jos maailma on täysin valkoinen ja pelissä ei ole täysin selvää että mitkä tapahtumat vaikuttavat maailman muuttumiseen.


Demon’s Souls on monella tavalla juuri kuin Dark Souls ja Bloodborne mutta paljon näitä kahta kryptisempi hyvin monella tavalla. Peli on haastava, mutta jos jaksamista on, niin grindaamalla pääsee yli suuresta osasta esteitä. Demon’s Soulsin kohdalla tuntuu tosin siltä että farmaaminen on paljon hitaampaa, tosin jos olisin tiennyt/nähnyt selvemmin missä kohtaa ei ole enää paluuta taaksepäin, olisin farmannut enemmän, ennen New game plussaa.

Kaiken kaikkiaan Demon’s Souls on paikoitellen erittäin viihdyttävä peli. Pomotaistelussa on niitä oikeasti huonojakin, mutta myös niitä erinomaisia. Haastavien pelien ystäville, Demon’s Souls on varmasti oikea ostos.

 

 

+ Synkkä fantasia maailma

+ Paljon hyviä hahmoja

+ Monta upeaa pomovihollista

+ Tunnelma

 

- Monet kusipäiset alueet ja viholliset

- Tietyt kamera/ohjaus ongelmat

- Valkoinen – Musta maailmatapahtumat

- Puolikas HP kuoleman jälkeen

 

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava

 



Synkät sielut tuo laajan Lordranin maailman synkkini metsineen, raunioineen ja linnoituksineen pelaajan tutkittavaksi. Synkässä fantasiamaailmassa vaara vaanii kaikkialla ja kuolema on asia, joka tulee todella tutuksi, kerran… toisensa… jälkeen.

 

 

 

Dark Souls

Yksi viime aikojen vaikeimmista peleistä.

Toimintaroolipeli jossa pelaaja heitetään heti aluksi mielisairaalaan josta hänen on valitsemallaan hahmo luokalla paettava. Ulkona odottava maailma on täynnä vaaroja ja toinen toistaan upeampia alueita joita yhdistää kaksi seikkaa: Synkkyys ja vaaralliset viholliset. Tarina ei tässä kohtaa ole se tärkein seikka, sillä tunnelma, laajuus ja toinen toistaan upeammat olennot, ovat.

Onhan pelissä myös oma taistelujärjestelmänsä ja runsas tavara ja ase valikoima joka edesauttaa pelaajaa matkallaan, omaan kuolemaansa.


Dark Souls on tyyliltään ja tunnelmaltaan synkkä fantasia ja erinomainen sellainen. Suurin osa pelin alueista on pimeitä ja synkkiä ja samoin ovat niitä asuttavat olennot ja näiden olentojen joukossa olevat kovemmat olennot.

Lordranin maailmassa on metsää, linnoitusta, katakombia, viemäriä… nämä alueet ovat selvästi samasta maailmasta sillä niissä on todella paljon samaa, mutta myös sen verran eroavaisuutta että ne erottuvat toisistaan. Pelaaja ja paikoitellen vapaasti päättää missä järjestyksessä koluaa paikkoja, vaikka tietyille alueille pääseminen edellyttääkin tietyn vihollisen tappamista ja tietyn sijainnin saavuttamista.

Alueissa on eroja myös vihollisten ja vihollisten käyttämien tekniikoiden suhteen. Esimerkiksi viemärissä on vihollisia jotka voivat aiheuttaa todella ärsyttäviä statuksia, kun taas katakombeissa on vihollisia, jotka eivät sitten kuolekaan aivan niin vain.

Nämä monet erot pakottavat pelaajan miettimään taktiikkaansa uudestaan aina uudella alueella, ellei sitten suosi taktiikkaa; Erehdyksen kautta.

Kuolema on läsnä kokoajan, yksikin vihollinen voi teilata varomattoman pelaajan ilman mitään ongelmia. Mutta taitava ja taktinen pelaaja voi tehdä selvää jälkeä itseään selvästi vahvemmasta roikaleesta, kun tietää miten peliä pelataan.


Pelin taistelumekaniikka ei ole paras mitä pelimaailmassa on nähty, mutta se on yllättävän toimiva ja hyvinkin monipuolinen. Pelaajat eroavat toisistaan todella paljon. Toiset suosivat miekkoja, toiset jousia kun taas jotkut käyttävät magiaa.

Dark Souls tarjoaa mahdollisuuden kehittää hahmoa juurikin siihen suuntaan mihin pelaaja haluaa. Toiset panostavat voimaan, toiset kestävyyteen ja toiset magiaan. Peli on täynnä esineitä jotka tukevat erilaisia pelityylejä sillä miekkoja on tässä pelissä aivan tuhoton määrä ja sama on tilanne monen muunkin aseen kanssa. Tietyt aseet tosin vaativat tiettyjä asioita. Esimerkiksi voimakkaat ja järeät miekat vaativat voimaa ja kestävyyttä jotta niitä pystyy käsittelemään, kun taas toiset aseet vaativat enemmän tarkkuutta kuin voimaa.

Pelaaja pystyy valitsemaan myös sen että mitä hänen hahmonsa käyttää varusteinaan. Tietyt varusteet ovat raskaita ja vaativat kestävyyttä kun taas toiset ovat kevyitä, mutta eivät kestä läheskään niin paljon rankaisua.

Aseiden erot tulevat vahvasti esiin siinä, miten niitä käytetään. Esimerkiksi jos ase vaatii voimaa, jotta sitä pystyy käyttämään, ei se ole välttämättä kovinkaan nopea ase vaan sillä lyöminen on hidasta, mutta plussapuolena osuma, tekee selvää vahinkoa.

Aseiden kanssa on myös eräs seikka josta en juurikaan pidä, mutta myönnän että tämän pelin tunnelmaan se on lähes pakollinen elementti, armottomuuden takia. Aseet hajoavat käytössä ja niitä joutuu korjaamaan. Tämä on eräs seikka jota todellakin inhoan ihan kaikissa yhteyksissä.


Pelissä on kaksi tärkeää palkkia. Elinvoima ja kestävyys. Elinvoiman loppuessa hahmo kuolee, kestävyyden loppuessa ei hahmo pysty iskemään saati puolustautumaan, joten kumpikin palkki on elintärkeä.

Tämä on niitä pelejä jotka eivät ole pelkkää nappuloiden hakkaamista. Viimeisimmät pelit joita itse pelasin jotka haastavuudeltaan ovat samaa tasoa kuin Dark Souls, olivat Ninja Gaidenit.

Dark Souls on peli jossa oikea ajoitus voi olla johtaa voittoon ja väärä ajoitus kuolemaan. Pelkkä hyökkääminen ei riitä vaan mukaan on tuotava niin väistöliikkeitä kuin torjuntojakin. Taistelu on taktiikkapeliä jossa on paljon muuttujia: Vihollisten määrä, oma taso sekä ympäristö, joka voi tasoittaa hyvinkin epäreilulta tuntuvan tilanteen.

Tässä kohtaa on myös syytä muistaa että vihollisia on hyvin usein enemmän kuin yksi ja tietyt viholliset voivat jo yhdenkin yksilön ylivoimalla aiheuttaa aika isoja ongelmia. Dark Souls on peli, jossa jokainen vihollinen voi olla uhka.


Vihollisista puhuttaessa täytyy sanoa että vaihtelua todellakin riittää: On rottia, luurankoja, puumiehiä, aaveita, traakeja ja ties mitä. Mutta pari sanaa pomovihollisista, niissä on myös vaihtelua vaikka kuinka ja mukaan mahtuu muutamia todella upeita ilmestyksiä jotka ovat samaa kaliiberia kuin Ninja Gaidenin demonit. Muutamassa kohdassa on osattu olla todella luovia, mutta toisinaan taas ei. Se ei ole suora miinus koska kun osa ei vakuuta, niin osa vakuuttaa senkin edestä. Jotkut superviholliset ovat valtavia ja toiset vähän pienempiä ja riippuen siitä missä järjestyksessä peliä suorittaa, voivat tietyt viholliset osoittautua erityisen haastaviksi ja toiset taas erityisen helpoiksi.

Näistä isoista perkeleistä muutama nousee todellakin ylitse muiden. Itse huomasin että pari vihollista oli ilmestyessään erittäin vaikeita ja kuolema korjasi kerran toisensa jälkeen ja vielä pari kertaa senkin jälkeen, mutta se ei aluksi haitannut yhtään niin paljoa, koska vihollinen oli vain niin upea ilmestys.

Muutama ehdoton kunniamaininta menee niin alkupuolen hyvällä ystävälleni joka auttoi suunnattomasti alkupuolen farmaamisessa, se on tietenkin linnoituksen punainen traaki, Smaug, vaikka se ei olekaan olennon nimi. Tämä lohikäärmettä muistuttava olento saattaa olla yksi vaikeimpia olentoja tappaa koko pelissä.

Toinen varsinkin näyttävä ilmestys on edellisestä poiketen, oikea lohikäärme, nimittäin Undead Dragon, joka myös on melkoinen haaste ja paikka josta hänet löytää, korostaa hyvin tätä hahmoa.


Varsinaisista loppareista kunniamainintoja menee vaikealle ja mahtavalle soturihahmolle, Capra Demonille kuin upealle ja haastavalle Dragon Slayer Ornsteinille joka saattaa hyvinkin olla yksi pelin haastavimpia vihollisia. Mutta kumpikaan näistä ei ole yhtään niin uskomaton ja upea ilmestys kuin eräs vihollinen joka on upea siksi että on niin yksinkertainen toteutukseltaan, mutta samalla yksi pelin pahimpia haasteita (ainakin itselleni) ilmestyessään ja jo pelkkä alue jossa häntä vastaan taistellaan kielii eeppisyydestä. Kyseessä on tietenkin Sif, Great Grey Wolf joka on niin hurja että taistelee miekalla.

Miinuspuolena se että viimeinen loppari on kokonaisuudessaan pienoinen pettymys eikä yllä sille samalla tasolle kuin moni muu. Ei eeppisyydessä tai hienoudessaan.

Muutenkin lopetus on yksi pelin heikkouksista, tavallaan. Suuri syy on siinä että kun pelaaja astelee viimeiseen taisteluun, ei maailmassa voi tehdä enää mitään, ellei aloita uutta Game+ moodia. Muutoin tämä ei olisi ongelma mutta peli tallentaa kun haluaa ja ainakin PS3:lla Dark Souls on sellaista dataa jota ei voi kopioida talteen samalla tavalla kuin monia muita. Siinä on nyt tavallaan kaksi miinuspuolta jotka eivät yksin olisi mikään ongelma mutta yhdessä ovat iso ongelma. Se että et voi tavallaan pitää yhtä pelitallennusta jossa haluaisit jatkaa, on typerää, etenkin tämän tyylisessä pelissä. Tämä syö nautintoa aika pahasti, mutta se on tosin vasta miinuspuolten alkua.


Teknisesti peli on hienon näköinen, mutta itselläni ainakin oli ajoittain tiettyjä ongelmia. Peli tuppasi välillä vähän takkuamaan kun ruudussa oli todella paljon kamaa, peli tuntui aika raskaalta ja takkusi aina silloin tällöin, kyseessä konsoliversio enkä tiedä onko PC:llä vastaavaa. Hyvin usein ympäristö meni hahmon ja kameran väliin, vaikka kamera tietääkin paikkansa suuressa osassa ajastaan. Välillä ympäristö ei kuitenkaan ole täysin kiinteä myöskään viholliselle jotka ajoittain pystyvät lyömään seinienkin läpi.

Muutama bugigin tuli vastaan mutta ne bugit tulivat kuitenkin vihollisissa ja niiden pelleilyssä, eivät pelihahmossa itsessään, yleensä.

Virheetön peli ei ole myöskään toteutuksessaan. Osa vihollisista on todella typerän näköisiä ja osa erityisen ärsyttäviä. Muutenkin pelissä todella paljon näitä todella ärsyttäviä ja pelaamista tahallaan vaikeuttavia seikkoja toinen toisensa perään.

Eräs seikka tässä pelissä on yhtä aikaa koomista ja todella typerää, puhuttamakaan että kyseinen elementti häiritsee ja saa aikaan tunteen että tässä kohtaa on tehty todella typerä virhe. Kyseessä ovat ruumiit. Kun vihollinen kuolee niin ruumis jää jäljelle, se on ihan normaalia mutta se ei, että kaikista ruumiista tulee räsynukkeja, jotka saattavat alkaa raahautua pelihahmon mukana jos niiden läheltä kävelee. Se on niin typerän näköistä ja todella ärsyttävää, etenkin kun ruumiita on iso kasa.

Toinen juttu varsinkin todenmukaisuutta ajatellen on se, että pelihahmo pysähtyy täysin käyttäessään tiettyjä esineitä. Miksi hahmo ei voisi liikkua, samalla kun juo?

Ja ärsyttävää on myös se että pelissä on paljon tynnyreitä ym. joista ei saa yhtään mitään. Vain koristeita mutta satunnaisesti niissä voi silti olla jotakin.


Mitä tulee pelihahmoon, niin hahmonluonti on eräs seikka johon ei selvästikään ole panostettu, siis juuri yhtään. Tosin kun huomioi millaisessa kondiksessa hahmo on ilman humanitya niin syy saattaa löytyä. Tämä ei kuitenkaan ole omasta mielestäni riittävä syy. Tästä syystä itse käytän mieluummin jotakin joka peittää hahmon naaman kokonaan, koska kovin kaksista ulkonäköä ei hahmoon saa. Se ulkoinen panostus tosin näkyy enemmänkin täällä varustepuolella.

Pelihahmossa on myös eräs toinen tavallaan ärsyttävä seikka, nimittäin se miten hän ääntelehtii kun haavoittuu. Siis mitä ihmeen älähtelyä sekin pitää, ei järin vakuuttavaa, paitsi ajoittain, mutta kun liian usein ei.


Haasteesta voidaan Dark Soulsin kanssa puhua vaikka kuinka.

Jotkut pitävät sitä loistavana ideana ja toiset kiroavat pelin sen takia. Itse sanoisin että Dark Souls on peli kärsivällisille pelaajille, sillä haasteeseen on olemassa lääke, josta en itse juuri yhtään pidä, mutta se toimii. Sen lääkkeen nimi on grindaus.

Tappamalla vihollisia, kerää pelihahmo näiden sielut itselleen. Sielut ovat tässä pelissä valuuttaa ja energiaa jolla hahmoa voi kehittää. Jokainen taso maksaa sieluja ja mitä enemmän tasoja löytyy, sitä enemmän uusi taso maksaa. Tässä kohtaa tulee vastaan yksi elementti mikä tekee pelistä helposti niin vaikean. Kun pelihahmo kuolee niin ainoa mitä hän menettää, on kaikki kerätyt sielut. Pelaajalla on yksi mahdollisuus saada sielut takaisin. Mikäli hän pystyy kulkemaan paikkaan jossa kuoli, niin hän saa takaisin sen mitä menetti, mutta jos hän kuolee ennen sitä, ovat sielut menetetty. Koska ainoa paikka jossa hahmoa voi kehittää on leirituli, joita on siellä täällä, voi matka kehityspaikalle olla hyvinkin pitkä. Itse olen menettänyt paljon sieluja tästä syystä, mutta pelin edetessä tietty määrä ei ole enää mitään. Se mikä oli aluksi paljon, on hyvin pian yhtä tyhjän kanssa.

Viholliset (suurin osa) respawnaavat vain silloin kun pelaaja lepää leirissä, mutta vihollisten lisäksi varomaton askel voi johtaa pitkään matkaan alas ja kuolemaan. Tietyssä vaiheessa tämä samojen alueiden ympärijuokseminen alkaa todellakin ärsyttää, mutta se on vain tehtävä.

Ongelmana tässä on se että siinä vaiheessa kun kehittyminen hidastuu, niin se todellakin hidastuu. Ensimmäiset 50 leveliä ovat vielä aivan helppoja ja kyllä se level 100:kin vielä tulee. Siitä edespäin huomaa miten paljon levaaminen vaatii.


Sielujen suhteen mainittakoon myös että pomoviholliset tuntuvat pudottavat todella vähän tavaraa huomioiden sen miten haastavia osa heistä on. Joistakin pomovihollisista saa aivan säälittävän määrän sieluja mutta taistelussa osalla näistä on todella likaisia temppuja käytettävissään. Eteneminen on muutenkin sellainen juttu joka tuntuu välillä menevän pyllylleen. Joistakin haastavamman alueen vihollisista saa niin säälittävän määrän tavaraa että eteneminen ei juuri tunnu palkinnoissa, vain haasteessa.


Dark Souls on totta kai armoton peli, mutta varjopuoli armottomuudessa on se, että tietyssä pisteessä menee nautintokin ja sen tilalle tulee turhautuminen. Tätä edesauttaa myös se että hyvin usein tuntuu että vaikka miten tiettyjä ominaisuuksia kehittäisi, ei niistä tule hyötyä kuin aivan marginaalisesti.

Pelissä tuntuu olevan käytössä myös ns. Muuttuvat säännöt. Esim. Välillä putoaminen tietyltä korkeudelta vie X määrän HP:ta ja toisinaan putoaminen samalta korkeudelta mutta eri paikassa, viekin Y määrän HP:ta. Harvinaisen ärsyttävää ja silkkaa kusetusta. Tässä mielessä on siis ihan sama että onko max HP A vai B, koska sitä lähtee vaihteleva määrä.

Sitten on vielä tämä typerä idea että ei käytetä vaihtoehtoa "Pause". Siis oikeasti, miksi on tabu että pelin voisi pysäyttää, jotta voi tehdä jotakin pelistä riippumatonta.


Kaikilla on varmaan omat suosikkinsa pelin alueista ja samalla kaikilla on omat inhokkinsa. Alueet jotka ovat sokkeloita, eivät ole koskaan olleet itselleni mieleen, mutta eräs elementti tässä pelissä on hyvin rasittava, nämä statushyökkäykset ja etenkin curse joka on yksi rasittavimpia asioita mitä voi vastaan tulla. Myönnän että alussa myrkytys kirpaisee, mutta se on sentään yksi asia jonka kanssa voi elää, mutta curse rampauttaa pelin aika pahasti.

Tähänkin on tietenkin lääke, mutta siinä kohtaa päästään pariin asiaan joita itse todellakin inhoan peleissä .

Ensinnäkin (vaikkakin monet omat suosikkipelini sisältävät tätä asiaa) tämä ravaaminen paikasta toiseen. Dark Souls on todella laaja ja hyvin tehty maailma. Monet paikat ovat jollakin tavalla yhteydessä toisiinsa, mutta välimatkat voivat olla hyvinkin pitkiä ja tietyt kauppiaat ovat valinneet tukikohdikseen mahdollisimman rasittavia paikkoja.

Toinen on tämä seikka että tietyt esineet voi saada vain tietyltä hahmolta ja tietty teko tai sen tekemättä jättäminen voivat merkitä että sitä esinettä ei enää saa. Jätän spoilaamatta mutta NCP hahmojen tappaminen voi olla kohtalokas virhe.

Tässä kohtaa New Game+ (tai +++ tai ++++…) on avain korjata ensimmäisellä pelikerralla tehtyjä virheitä ja jatkaa hahmon kehitystä, jonka voi viedä todella pitkälle. Ensimmäisellä kerralla tulee melko varmasti tehtyä paljon virheitä, mutta toisella kerralla, osaa jo odottaa tilanteita jotka ovat vielä tulossa.


Puhuttaessa pelin hahmoista voidaan sanoa että joukossa on muutamia todella hyvin tehtyjä hahmoja ja vaihtelua hahmojen kesken on todella paljon. Hahmot eroavat toisistaan kiitettävästi siinä missä viholliset eroavat toisistaan. Toki joukossa on niitä harmaita hiiriä jotka sekoittavat siihen harmaaseen massaan. Parhaiten tästä porukasta erottuu yksi pelin suosikkihahmojani, Stone Dragon, joka toimii myös killan johtajana.

Näiden hahmojen kautta tulee eräs seikka pelissä mitä itse tavallaan inhoan, mutta tavallaan taas pidän siitä, tarinallisesti.

Kaikki pelin hahmot eivät käy kimppuusi, vaan heille voi puhua ja solmio liittoja. Peli on täynnä erilaisia liittoumia, mutta tässä tulee myös se kompastuskivi. Mikäli erehdyt tirvaisemaan jotakuta, saat viholliset ja jos tämä joku sattuu olemaan kauppias, niin siinä on seurauksensa. Liittoumia on pelissä useita ja heihin voi liittyä. Eräs liittouma tosin kävi kimppuuni vaikka olin jäsen ja kun itse puolustauduin, sain vihat niskaani. Vaikka tämä onkin rasittava asia, niin tarinallisesti se on aika toimiva ratkaisu.


Dark Souls on peli joka ei hirveästi selittele asioita ja itse tavallaan pidän siitä. Kirjallisuudessa yleensäkin pidän enemmän sellaisesta kirjallisuudesta jossa kaikkea ei selitetä auki, vaan tarinaa viedään eteenpäin vähän vikkelämmin. Itse pidän enemmän siitä että saa itse kuvitella asioita omalla tavallaan, eikä kaikkea tarjota suoraan valmiina tarjottimella.

Dark Souls on tarinallisesti juurikin tällainen. Alussa on kerrontaa siitä että mistä on kyse ja mitä on ehtinyt tapahtua, mutta suuressa määrin Dark Souls ei juuri selittele tai kerro asioita.

Pelaaja saa eteensä fantasiamaailman, se on niin yksinkertaista ja itse pidän siitä. Antaa erilaisten hahmojen sitten kertoa asioita maailmasta ja rikastaa kerrontaa.


Itse olen pelien suhteen todellakin tarinan perään ja vaikka Dark Soulsissa pääpaino onkin jossakin muualla niin tämä elementti on silti tervetullut.

Tunnelma on pelissä vahva ja se on juurikin niitä asioita joihin peleissä olisi hyvä panostaa. Dark Souls tekee juurikin tämän.

Eräs asia mitä itse olisin tavallaan toivonut koristamaan tätä tunnelmallisuutta, olisi ollut veri, suuremmalla otteella. Sitä kun ei ole mitenkään erityisen näyttävästi. Hurmeella ei tarvitse mennä aivan ääripäähän, mutta sitä olisi silti hyvä olla vähän reilummin kun tunnelma on tarkoitus olla tällainen. Kyllähän sitä verta silti mutta itse olisin toivonut vähän hurjempaa otetta. Sanotaan että se olisi pieni kiva lisäys, mutta tälläkin otteella meno ei juuri hidastu.

Kuinka hyvä peli Dark Souls sitten on?


Kokonaisuudessaan Dark Souls on erinomainen peli jossa pelattavaa riittää todellakin pitkäksi aikaa sillä alueita on todella paljon. Tunnelma on pelissä todella vahva ja vihollisten joukossa on paljon toinen toistaan parempia ilmestyksiä.

Mutta Dark Souls ei ole täydellinen peli eikä myöskään viime sukupolven parhaita pelejä, vaikka niin onkin väitetty. Dark Souls sortuu grindauksen liiallisuutteen joka pitkässä juoksussa alkaa todellakin ärsyttää.

Haaste on ihan ok, siinä ei ole mitään pahaa kun se on tehty oikein. Dark Souls ei ole tehnyt sitä oikein. Dark Souls vain tuntuu ikävän usein sellaiselta peliltä joka tahallaan pyrkii tekemään kaikkensa jotta eteneminen olisi mahdollisimman hidasta.

Tästäkin huolimatta Dark Souls vetää pisteitä itselleen tunnelmallaan ja pelattavuudellaan.

Dark Soulsissa on jotakin sellaista mitä monessä pelissä ei ole. Haaste on yksi asia mutta sanoisin että fantasiatunnelma on sellainen joka erottu edukseen. Lordran on rikas maailma jossa on todella paljon tutkittavaa ja vaikka se onkin paikoitellen tehty todella rasittavaksi, niin kokonaisuudessaan Dark Souls on kuitenkin yllättävän hyvä peli.

 

 

+ Synkkä tunnelma

+ Fantasiamaailma

+ Paljon todella upeasti tehtyjä vihollisia

+ Maailman monipuolisuus ja rikkaus

+ Paljon pelattavaa, paljon vaihtoehtoja…

 

+/- Vaikea

 

- Grindaus

- Rasittava

- Pelin eteneminen on ajoittain todella hidasta

- Edestakaisin ravaaminen

- Paljon niitä pieniä ärsyttäviä seikkoja

 

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava

 



Bloodborne.jpg?1505335430

Erilainen ja samalla niin samanlainen

 

 

Soulborne sarjan peli joka tarjoaa harmaasävytteisen, ruton riivaman, Viktoriaanisesta Lontoosta vaikutteita ottavan maailman täynnä toinen toistaan groteskeimpia hirviöitä joiden joukossa pelaaja on joko metsästäjä… tai metsästettävä.

 

 

 

Bloodborne

Yharnam on synkkä hirviöiden täyttämä alue jossa pitkä yö ei ota loppuakseen. Metsästäjät jahtaavat hirviöitä ja tavalliset ihmiset ovat piiloutuneet odottamaan jahdin päättymistä. Yharnamissa ja sen lähialueilla kuten synkässä metsässä tai lumisessa Cainhurstin linnassa liikkuu todella monenlaista petoa jotka ovat toinen toistaan vaarallisempia.

Pelaajan matka alkaa operointipöydältä ja ensimmäinen vastaantuleva hirviö ei anna armoa. Ennemmin tai myöhemmin pelaajan ohjaama metsästäjä kohtaa ensimmäisen metsästäjän, Gehrmanin, joka osoittaa tien kohti aamua. Mutta yö on pitkä ja täynnä raskas. Mutta ei hätää, sillä pelaaja saa käyttöönsä runsaasti aseita ja arsenaali kasvaa pelin edetessä. Mitä pidemmälle matka vie, sitä vaikeammaksi se muuttuu, mutta siinä ohessa myös varusteiden määrä kasvaa ja paikoitellen myös taso nousee.


Bloodborne on henkistä jatkoa Dark Soulsille, mutta monet asiat näissä kahdessa pelissä ovat todella erilaisia. Yhteistä on kuitenkin se, että varomaton pelaaja pääsee erittäin nopeasti hengestään. Grindaaminen on paras tapa tasoittaa haastetta, sillä tappamalla vihollisia, saa pelaaja verihäiveitä joiden avulla metsästäjää pystyy kehittämään. Elinvoima, kestävyys, voimakkuus ja niin edelleen tuovat kaikki mukanaan tiettyjä etuja ja niistä on vain löydettävä ne omaa pelaamista tukevat ominaisuudet.

Sama pätee myös aseisiin. Aseita ei ole yhtä suurta määrää mitä Dark Soulsissa, mutta aseiden erot ovat paljon selvempiä. Aseet voi jakaa moniin luokkiin niiden toiminnan perusteella. Toiset aseet ovat todella voimakkaita kun taas toiset ovat nopeita. Metsästäjän aseissa on myös eräs jippo mikä on tiettyjen aseiden kohdalla todella upeaa, nimittäin se, että aseissa on kaksi toimintoa. Esimerkiksi yksi kolmesta perusaseesta on kävelykeppi josta saa yhdellä liikkeellä ruoskan ja päin vastoin (yksi hienoimpia muutosanimaatioita). Lyömäaseet ovat pelin isoin juttu, sillä toisin kuin Dark Soulsissa, Bloodbornessa aggressiivisuus on erittäin suotavaa ja lyömäaseet ovat siinä tehokkaimmasta päästä.


Toisin kuin Dark Soulissa, Bloodbornessa ei juuri kilpiä käytetä. Iskuja ei torjuta, ne väistetään. Mutta koska toiseen käteen ei tule kilpeä, niin siihen mahtuu näppärästi Bloodbornen yksi tehokkaimpia työkaluja, kun sitä oppii käyttämään, nimittäin tuliase.

Pelissä on monenlaisia pyssyjä jotka eivät tulivoimalla juuri retostele, mutta niillä pystyy oikealla ajoitukselle pysäyttämään vihollisen ja horjuttamaan tätä. Tälläinen tilanne mahdollistaa suolistusiskun joka on Bloodbornen parry.

Aseet jaetaan sen perusteella kummassa kädessä niitä pidetään. Vasen käsi ei ole vain pyssyille, sillä esimerkiksi soihtuja pidetään myös tässä kädessä. Vasen käsi ei ole yhtä virtuoosimainen kuin oikea käsi, mutta toimii hyvin tukikätenä taisteluissa. Bloodborne on taistelun suhteen yhtä aikaa todella erilainen kuin Dark Souls, ollen samalla todella samanlainen. Bloodborne vaatii hyökkäävämpää asennoitumista sekä vaatii pelaajaa pysymään liikkeessä. Moni taistelu on edelleen voitettu oikealla ajoituksella.

Bloodborne on toiminnan puolesta sellainen peli jossa aseiden kanssa kyse ei ole aina sen ominaisuuksista, vaan myös siitä, miten sitä käytetään. Aseiden lyöntianimaatioilla on väliä, sillä toisilla lyödään pystysuoraan ja toisilla vaakasuoraan. Monissa tilanteissa tarvitaan toisenlaista löyntiä kuin toisissa. Vaikka se olisi muuten hyvä, niin jos sen käyttäminen ei ole luontevaa, ei se välttämättä ole järin tehokas käyttää.


Sääli on tosin se, että asusteiden kanssa ei ole samaa tasoa. Itse huomasin että yksi ensimmäisistä vaateparista on yksi hienoimmista ja vielä parhaimmistakin. Kovin moni vaate ei pääse samaan sillä monet joko näyttävät typeriltä tai ovat vain selvästi heikompia, itselläni pelihahmon ulkoasu ei juuri muuttunut kun ne muutamat vaatekappaleet olivat löytyneet, vaikka mieli olisikin tehnyt.

Tämä tuntuu myös siinä, että vaatteita ei voi voimistaa samalla tavalla kuin aseita. Aseita voi parannella ja korjailla pajalla unimaailmassa, mutta vaatteiden kanssa tätä vaihtoehtoa ei ole. Sitä en ymmärrä että miksi näin, mutta niin se vain on.


Dark Souls oli peli joka onnistui tarjoamaan äärimmäisen upeita pomotaisteluita. Suuri harmaasusi Sif, ritari Artorias ja musta lohikäärme Kalameet ovat edelleen omia suosikkejani valtavassa joukossa johon mahtui niin suuria kuin pieniäkin vihollisia. Toiset olivat hitaita ja toiset nopeita, toiset pitivät etäisyyttä ja toiset kävivät oitis päälle. Muutenkin Dark Souls onnistui tuomaan esille todella vakuuttavia taisteluita. Siksi on tavallaan sääli että samaa ei voi sanoa Bloodbornesta.

Joukossa on toki muutamia erittäin hienoja hirviöitä kuten martyyri Logarius tai Yharnamin Varjot unohtamatta loppupuolen viikatetta käyttävää metsästäjää. Mutta valtaosa on sekasikiöitä ja häröpalloja joista ei aina ota selvää että mitä niiden pitäisi todella olla. Paha sanoa että onko niissä käytetty kunnolla mielikuvitusta, vai mahdollisimman vähän. Monet kun tuntuvat olevan yhtä massaa, eikä järin kiinnostavaa tai näyttävää sellaista. Samanlaisia ihme viheltäjiä ovat monet vihollismöröt, mutta niiden joukossa on sentään myös niitä vähän paremminkin tehtyjä vihollisia jotka eivät ole kaikki sitä ihan samaa massaa.

Tosin tässäkin pelissä on se eräs seikka mikä ainakin itseäni häiritsee. Ihmisviholliset kun tuntuvat olevan aina pelaajaa selvästi isompia, hujoppeja. Voisi sanoa että se johtuu kaupungissa ja sen lähistöllä riehuvasta sairaudesta, mutta se on silti vähän typerää.

Eräänä selkeänä haittapuolena esiin nousee se, että Dark Soulsin heikkoudet ovat periytyneet myös Bloodborneen, kuten kamera joka ajoittain tekee taistelusta hankalaa mennessään piiloon ympäristöön, unohtamatta ohjattavuuden omia heikkouksia.

Sivutekemiseen lukeutuu myös runsas määrä erilaisia Chalice tyrmiä jotka ovat täynnä vaaroja ja aarteita. Itse koin nämä enemmänkin ajanhaaskaukseksi sillä niiden kaluaminen on todella tylsää ja niistä saa harvemmin mitään hyödyllistä.


Nämä ovat ikäviä takaiskuja sillä kun aletaan puhua tunnelmasta, niin sen Bloodborne on tehnyt oikein. Viktoriaanisesta aikakaudesta mallia ottava kaupunki on upea ja synkkä goottimainen tunnelma luo hienon ilmapiirin. Vaikka kaupungissa ja lähialueilla on lähes aina todella väritöntä, niin silti paikkoja on ilo katsella ja pienetkin alueiden väliset erot värittävät maailmaa mukavasti. Kielletty metsä on esimerkiksi virkistää vaihtelua kaupungin katuihin verrattuna.

Pelissä on myös alinomaan läsnä tietty pelon ja turvattomuuden ilmapiiri. Liian varomaton liikkuminen voi nopeasti katketa vihollisen yllätysiskuun tai ympäristön ansaan, unohtamatta vahingossa löydettyä pomoaluetta josta on turha yrittää pakoon kun taistelu alkaa. Bloodborne ei ole lineaarinen peli vaan se antaa mahdollisuuden tutkia paikkoja ihan vapaassa järjestyksessä. Tiettyjä rajoituksia pelissä on ja välillä ne tuntuvat todella typerästi tehdyiltä rajoituksilta. "Laitetta ei voi käyttää juuri nyt" on yksi esimerkki huonosto rajaamisesta. "Ovea ei voi avata tältä puolelta" on paljon parempi.

Peli on selvästi verisempi kuin Dark Souls. Iskut roiskivat litroittain verta ympäristöön ja metsästäjän vaatteet tahriintuvat myös vereen. Tämä on vedetty ehkä vähän yli, mutta näyttävää se on jos mitä.


Dark Soulsin tapaan Bloodborne tarjoaa valtavan maailman jossa monet paikat liittyvät toisiinsa jollakin tavalla. Joskus se linkki voi olla ovi ja joskus hissi.

Se missä Bloodborne selvästi eroaa Dark Soulsista on se, että tässä maailmassa ei ole samalla tavalla ärsyttäviä alueita kuten esimerkiksi Dark Soulsin Bligh Town. Sen sijaan niitä kusipäisiä vihollisia on siellä täällä, ihan kuin Dark Soulsissa. Peleillä on paljon yhteistä ja kyllä Bloodborne on selvästi hengellistä jatkoa Dark Soulsille.

Synkkien sielujen fantasiamaailma oli upea ja samalla tavalla Verisyntyisten maailma on kerrassaan upea ja tunnelmallinen.


Tarina on eräs osa peliä joka ei juuri nappaa mukaansa. Tosin tarina on sellainen että se pitää löytää tutkimalla sillä esineiden kuvauksissa on paljon tarinaa pelin maailmasta. Tosin pakko sanoa että viimeinen niitti on pelin lopetus. Se aivan viimeinen vastaan tuleva mörkö on yksi surkeimpia ilmestyksiä koko pelissä ja lopetus on aika typerä. Se on suuri sääli sillä paljon kiinnostavaa tavaraa pelissä olisi.

Tarinallisessa mielessä Bloodborne on aika vaikea peli, sillä kuten Dark Souls, myös Bloodborne tallentaa lähes kokoajan. Yksi virhe tuhoaa kaiken ja heittää helposti kaikki saavutukset ja suunnitelmat romukoppaan.

Tosin pelin edetessä vastaan tulevissa tapahmissa ja hahmoissa tiettyä viehätystä on siinä, että heistä ei tiedä yhtään mitään. Kentissä kun on aina välillä vastaan tulevia toisia metsästäjiä. Nämä viholliset eivät respawnaa, mutta ovat tasoltaan helposti pomovihollisten luokkaa.


Kokonaisuutena Bloodborne on upea peli ulkoisesti ja toiminnan puolesta yliampuvan verinen tyyli on näyttävää. Monet asiat olisi voitu tehdä aika paljon paremmin, mutta monet asiat on myös tehty oikein. Sanotaan että verrattuna Dark Soulsiin, Bloodborne on monella tavalla helpompi peli, mutta tietyt seikat ohjattavuudessa eivät ole juuri parantuneet. Monet Dark Soulsin heikkoudet ovat myös Bloodbornessa, mutta samoin myös monet vahvuudet.

 

 

+ Synkkä tunnelma ja maailma

+ Aseiden toiminta ja variaatio

+ Toimiva taistelu

 

- Suuri osa pomovihollista on vähän tylsiä

- Härskit latausajat

- Tarinan päätös ja monet heikkoudet

 

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen