Tietyt pelisarjat kestävät todella pitkään ja uusia osia tulee tasaista tahtia. Varsinkin aikoinaan tuntui että tietyt pelisarjat saivat uuden osan joka vuosi. Vauhti on monilla hidastunut mutta monien pelisarjojen kanssa ei sarjaan ole vieläkään ehtinyt kunnolla perehtyä, vaikka niitä osia sarjassa olisi kuinka paljon tahansa.

 

 

 

Monilla pelisarjoille tykkää antaa ainakin sen yhden mahdollisuuden. Mutta mikä osa sarjaa olisi se oikea vaihtoehto silloin, kun niitä osia sarjassa on enemmän kuin kourallinen. Pitäisikö aloittaa ensimmäisestä osasta ja kokea mahdollinen tarina alusta alkaen. Vai onko ensimmäinen osa se heikoin ja hyvä aloituspalikka olisi toinen tai kolmas. Entä jos kuitenkin aloittaisi viimeisestä tai vaikka toiseksi viimeisimmästä, jos viimeisin onkin jo turhan kaukana siitä pelisarjan alkuperäisestä ideasta. Niitä vaihtoehtoja kun on aika paljon, niin mitä jos vain valikoikin sen jolla on korkein arvosana tai fanien hyväksyntä. Tai sitten vain aloittaa siitä, mikä tulee ensimmäisenä vastaan.

 




Assassin%27s%20Creed%20Odyssey.jpg?15861

Tämä on Sparta!

 

 

Tappajien odysseia jossa tappajat tuntuvat lähinnä sotilailta kahden joukon välillä. Mukaan on myös väkisin ängetty nykypäivän kikkailua, valtava kultti ja kaksi päähahmoa.

 

 

 

Assassin's Creed: Odyssey

Tällä kertaa kalutaan historiaa edelleen antiikin tunnelmissa, tällä kertaa kuningas Leonidasin jälkeläisen sandaaleissa. Pelaaja ottaa ohjattavakseen joko Alexiosin tai Kassandran ja päätyy osaksi sotaa jossa hän voi vapaasti valita puolensa spartalaisten ja ateenalaisten välillä. Mukana on myös useita päätöksiä jotka muokkaavat pelin tarinaa, lopulta määrittäen sen että millainen lopetus pelissä tulee olemaan. Ohessa sitten tehdään monenlaisia tehtäviä, joista ehkä isoimmaksi nousee Kosmoksen kultti, josta ei kuitenkaan oteta kaikkea irti.

 

Assassins Creed: Ancient 2

Peli on AC sarjan tuotos todella monella tapaa. Pelihahmo kiipeilee ja hyppii erittäin ketterästi, kuin monet muutkin sarjan päähenkilöt, mutta tällä kertaa roolipelielementit ovat varsin isossa roolissa, sillä taistelut ovat todella isossa osassa koska pelaaja ottaa osaa valtavaan sotaan kansakuntien välillä. Hahmonkehityksessä korostuvat niin taistelu, jousiammunta tai salamurhaaminenkin, mutta tyylillisesti peli tuntuu olevan jo varsin kaukana siitä mitä AC sarjana on ollut, nyt pyritään pääasiassa ottamaan ilo irti pelisarjan suosituimmista ominaisuuksista, kuten meritaisteluista, kiipeilystä ja toiminnasta. Myönnettäköön, monet rasittavimma tehtävä tyypit eivät enää ole niin isossa osassa, mutta se ei tarkoita, etteikö peli toistaisi itseään erittäin nopeasti ja erittäin paljon. Tehtäviä on tuhottoman paljon ja peli jopa kannustaa siihen että sen maailmaa tutkittaisiin ja tarina etenisi sitten kun pelihahmo jossakin kohtaa osuisi oikeaan paikkaan.

Pelihahmo määräytyy sen mukaan että kumpaa sukupuolta pelaaja haluaa olla. Peliin se ei vaikuta juuri millään tavalla sillä tarina etenee samaa rataa. Alexios/Kassandra lähtee ensin Spartan sutta, jota myös kutsuu isäksi, mutta päätyy lopulta selvittämään omaa menneisyyttää, ottamaan yhteen kultin kanssa, osallistumaan sotaan ja päätymään lopulta yhteenottoon Deimos nimisen soturin kanssa, joka on osa kulttia, joka tuntuu ulottaneen lonkeronsa kaikkialle. Tyylillisesti ei ollaan edelleen antiikin aikakaudella, mutta historiallisia henkilöitä ei tule kovinkaan monta oikeasti tuttua vastaan, vaikka joukossa eräs tuttu filosofi, poliitikko ja lääkäri onkin.

Tarina etenee kyllä varsin hyvin ja panokset ovat todella kovat, mutta loppuhuipennus jää vähän vaisuksi ja kultin lopullinen johtohahmo on todella suuri pettymys niin monella tapaa, sillä olisi ollut varsin mielekästä jos kyseessä olisi ollut joku historiallinen hahmo jonka olisi vaikka tuntenutkin, sillä AC tuntuu aina sekoittavan historian hahmot tarinoihinsa. Joskus peli käyttää hahmoja erittäin hyvin ja hahmoa kunnioittavasti (Leonardo Da Vinci, kuningatar Victoria ja Rodrigo Borgia) mutta hyvin usein todella huonosti (Julius Caesar, Black Bart ja Viiltäjä Jack). Tällä kertaa mukana ei ole yhtäkään erityisen hyvin tai huonosti tehtyä, sillä monet tuntee vain suurin piirtein.

 

Enemmän sotilas kuin salamurhaaja

Vaikka pelissä tehdään myös paljon salamurhaajamaistakin touhua, etenkin kun aletaan metsästää kulttilaisia, niin kyllä ison osan ajastaan tuntee olevansa enemmän sotilas, sillä taisteluita on paljon ja pelaajaa jahtaavat palkkionmetsästäjät ovat monesti enemmän taisteluhaasteita, sillä heitä ei juurikaan pysty yllättämään ja tappamaan. Koska pelihahmon taso määrittää ison osan haasteestaa ja hahmon kehitys on avain asemassa pelityylin tukemisessa, niin monesti valtaosan ajastaan tekee monia tehtäviä joissa joskus tapetaan henkilöitä, kaadetaan linnoituksia tai etsitään milloin mitäkin. Joskus maalla ja joskus merellä. Pelihahmolla on käytössään myös eläinpartnerita. Phobos hevonen on erittäin arvokas ystävä kun pitää taittaa pitkiä matkoja, sillä maastoa on monesti niin paljon että jalan sen taittaminen kestää turhan kauan. Sitten on Ikarus haukka jolla pystyy ottamaan selvää vihollisten sijanneista ympäristössä, sekä paikallistamaan arvotavaroita ja mielenkiinnon kohteita. Maalla monet isoimmista haasteita ovat linnoitukset jotka tuhoamalla voi heikentää aluetta ja lopulta ajaa sen täyteen sotaan ja joko Spartan tai Ateenan hallintaan.

Meritaistelut ja laivamatkailu ovat myös isossa osassa sillä pelissä on paljon saaria joihin ei ilman laivaa pääse. Myös meritaisteluita on paljon joissa ensin tuhotaan laivaa sen verran että se voidaan vallata tai upottaa. Resurssien kerääminen on erittäin isossa osassa jotta voi parannella laivaansa tehokkaammaksi taistelualukseksi. Tämä ei kuitenkaan ole samalla tavalla hauskaa ja tyylikästä kuin Black Flagin aikaan, jolloin tämä pelimekaniikka nousi niin suosituksiksi. Tällä kertaa tyyliä ei ole samalla tavalla, sillä monesti kaikkein tyylikkäimpiä pätkiä ovat maalla (tai laivan kannella) käytävät taistelut joissa voidaan käyttää pelihahmon monia ominaisuuksia ja varusteita hyödykseen.

Aseistuksen ja taitovalikoiman suhteen pelissä riittää valtavasti variaatiota ja lisää tulee kun pelihahmon kehittyy tarpeeksi. Miekka on tietenkin yksi tärkeitä varusteita (ja lopulta oma ykkösaseeni) mutta keihäs voi olla hyvin tehokas kakkosase sillä siinä missä miekka on nopeahko ja tehokas yleihyödyllinen ase, on keihäs ehkä vähän hitaampi, mutta erittäin tehokas ase kun haluaa pitää vähän enemmän etäisyyttä vihollisiin. Muita aseita ovat niin huippunopeat veitset kuin todella vahva, mutta hidas, kirves. Kilpi on myös hyvä tuki taistelussa ja asustus on myös syytä olla ajantasalla. Kaikissa varusteissa on tiettyjä bonuksia jotka tehostavat tiettyjä osia kuten sitä kuinka paljon vahinkoa pelihahmo tekee tai kuinka paljon vahinkoa hän kestää. Pelihahmon kyvyt on myös isossa osassa sillä yhden kyvyn kautta voi käyttää tulta hyväkseen taistelussa, tai suorittaa tehokkaampia hyökkäyksiä. Taitovalikoima on valtava, samalla tavalla kuin varustevalikoimakin.

 

Tarina kasvaa ja kehittyy

Tarinallisesti Odyssey ottaa todella isoja harppauksia sillä nyt tarinan kehittyminen on monesti pelaajan valinnoista kiinni. Alexios (jonka itse valitsin pelihahmoksi) on samalla tavalla perustylsän näköinen kuin monet muutkin AC sarjan pelihahmot Eziosta alkaen, mutta kyllä hän toimii suhteellisen hyvin, eikä monien valintojen kanssa mieti turhan paljoa, koska ei samalla tavalla kiinni tai samaistu pelihahmoon, kuin vaikka Witcher 3:ssa. Tarina myös kasvaa varsin paljon edetessään mutta monin tavoin myös jättää kylmäksi. Cult of Kosmos kokonaisuus jättää turhan paljon toivomisen varaa, etenkin johtajansa suhteen, sillä se on pettymys. Loppuratkaisu Deimosin kohdalla on huomattavasti tehokkaampi, sillä monet asiat vaikuttavat siihen ja helppo paikka se ei välttämättä ole.

Monet pelin hahmoista jäävät nopeasti unholaan eikä pelin varsinainen pääroisto toimi kovinkaan hyvin. Lähemmäs kaikki avainhahmot ovat aika tylsiä ja nopeasti unohtuvia tapauksia eikä sivuhahmoissakaan ole kovinkaan monta kovinkaan erikoista tapausta. Tarina kyllä kehittyy varsin paljon ja monet historiallisesti tutut hahmot saavat mahdollisuuden liittyä AC tarinakokonaisuuteen. Osan tunnistuu tai osaa yhdistää tiettyyn asiayhteyteen lähes heti, kun taas toisia ei sitten millään.

Ehkä heikoin osa koko pelissä sen pelillisen toiston ja täyteen ängetyn maailman ohella (jossa määrä tulee ennen laatua) on helposti ja ylivoimaisesti se nykypäiväelementti. Itse en ole koskaan tykännyt siitä scifikikkailusta tämän sarjan kohdalla ja tässä pelissä se tuntuu todella selvästi olevan tarpeeton hidaste joka pomppaa silmille aina välillä. Se ei tarinallisesti kiinnosta yhtään ja hahmojen kohdalla vielä vähemmän. Se ei ole oikeastaan mitään muuta kuin hidaste.


Yhteenveto

Assassin's Creed: Odyssey on niitä pelejä joka loppuviimeksi tuntuu aivan liian pitkältä ja täyteen ahdetulta todella toimiakseen. Alusta asti tekemistä on paljon ja kartta on täynnä erilaisia merkkejä joita tutkia. Tehtävät ovat monesti aika mitäänsanomattomia sillä oikeastaan missään kohtaa peli ei samalla tavalla nappaa mukaansa kuin vaikka Witcher 3: Wild Hunt, joka myös on tuhottoman laaja peli. Tarinallisestikin peli kärsii tästä tekemisen määrästä, sillä peli ei oikein millään tavalla ole niin kiinnostava, että siihen jaksaisi upottaa niin paljon aikaa, että tekisi aivan kaiken. Hyvä puoli on tietysti siinä, että kyllä tästä pelistä saa vastinetta tekemisen määrässä. Laatu tosin sitten aivan eri asia, mutta ihan hyvä peli kokonaisuutena on, mutta tuntuu jo aika vähän todelliselta Assassin's Creed peliltä.

 

+ Paljon pelattavaa

+ Pelaajan tekemät valinnat muokkaavat tarinaa

+ Toiminta

 

- Nykypäiväosuudet

- Toistaa itseään

- Todella täyteen ängetty

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Disgaea%205_%20Alliance%20of%20Vengeance

Ärsyttävä, ylimitoitettu, pähkähullu, värikäs ja räjähtävä paketti

 

 

Disgaea vitonen: Koston Liittouma

 

PlayStation Now

 

 

Disgaea 5: Alliance of Vengeance

Silloin kun vastaan osuu tälläinen tapaus joka on osa pelisarjaa ja on vuoronumeroltaan peräti viisi, niin silloin voisi olettaa että kyseessä on peli joka on jo astetta hiotumpi ainakin pelattavuudessa ja pelattavuus todennäköisesti on melko hyvä, sillä ei kai pelisarja muuten olisi edennyt näin pitkälle. Disgaen tapauksessa pelisarjalla on todella omalaatuinen tyyli, ei ehkä ulkoasussa, mutta siinä mielessä että miten pelin maailma ja hahmot toimivat. Kokonaisuutta voi kuvailla monilla tavoilla joista kaikki eivät todellakaan ole positiivisia ja tämä voikin helposti olla sellainen tapaus jossa pelin kokeminen voi kysyä astetta enemmän hermoja, mutta pelissä on myös pelattavaa oikein kunnolla. Yksi tehokas esimerkki tässä on se, että pelihahmojen tasot eivät jää mihinkään tavallisen tylsään 99 tasoon, vai enemmän 999 tasoon, kun perään vielä siinäkin kohtaa heitetään vielä yksi 9.

 

Värikäs, näyttävä ja omalaatuinen massiivinen kokonaisuus animetyylillä 

Pelin tarina alkaa suoraan taistelussa jossa seksikäs demoni Seraphina komentaa Priny armeijaa, joka on ottamassa oikein kunnolla turpiin. Tilanne kääntyy hyvin nopeasti kun mystinen todella animetyylisesti cool piikkitukkainen demoni Killia osuu kohdalle ja voidakseen ruokailla rauhassa, niittää vihollisjoukon hetkessä matalksi. Tästä hullaantuneena Seraphine alkaa kosiskella Killiaa joukkoonsa, samalla kun Killia yrittää vain jatkaa eteenpäin. Tarinan edetessä kaikki muuttuu kokoajan isommaksi kun kaksikon joukkoon liittyy toinen toistaan erikoisempia demoneja ja monia taistelijoita, samalla kun pelin valkotukkainen pahis Dark Void, punoo omia juoniaan. Disgae on niin monella tavalla todella anime ylitseampuvine ilmeineen ynnä muine juttuineen, mutta siinä on aivan omanlaisensa lisä joka tulee pelihahmojen omintakeisten vivahteiden kautta. Jokainen hahmo tuntuu viljelevän tiettyjä sanoja kokoajan aina pingviinimäisten Prinnyjen "dood" lausahduksesta Red Magnusin "super" lausahdukseen ja Usalian "plip" lausahdukseen. Päähahmojen tapauksessa tähän joko tottuu, tai sitten sitä parhaimmillaan sietää. Disgae on todella omanlaisensa kokonaisuus, eikä aina hyvällä tavalla.

Pelin tyyliin kuuluu myös täysin yliampuva taistelu ja todella omintakeiset tarinaominaisuudet jossa jokaisen hahmojen taustoihin päästään tutustumaan astetta paremmin. Kaikki demonit ovat omanlaisiaan kokonaisuuksia sillä siinä missä Killian on kylmän viileä soolopelaaja on Christo analysoiva ja looginen älykkö ja Seraphina hienosteleva primadonna. Jokainen hahmoista on sopii ulkoisesti muottiin joka kuvastaa heitä itseään. Seraphinan sekikäs olemus sopii hänen turhamaiseen asenteeseensa ja Usalian lapsenmielinen asenne näkyy hänen nuoressa olemuksessaan ja valtavassa Prinnyratsussaan. Red Magnus niin ikään on lihaksikas machopullistelija ja Zeroken nokkela ja suuriluuloinen kehveli. Pituutta pelissä myös riittää varsin paljon sekä tarinallisessa mielessä että puhtaasti pelillisessä mielessäkin. Variaatiota ei ehkä ole ihan tuhottomasti mutta valtava määrä erilaisia pelattavia hahmoja kyllä tuo vaihtelua ja kannustaa pelaajaa parantamaan ryhmäänsä. Hahmonkehitys on ensiarvoista pelissä pärjäämiseen ja päähenkilöt varsinkin pystyvät todella tuhoisiin erikoishyökkäyksiin.

Pelin toiminta on kuitenkin todella vahvasti syvällinen strategia jossa pelihahmon sijainti ratkaisee paljon, mutta myös yhteispeli muiden hahmojen kanssa. Tietyt liikkeet tekevät todella paljon vahinkoa, mutta satuttavat myös omia liittolaisia jos he sattuvat olemaan tulilinjalla. Taisteluiden taktinen ote korostuu siinä että ensin pelihahmoja voi liikuttaa, mutta hyökkääminen on yleensä aina se viimeinen siirto. Vihollisten ja liittolaisten sijannit ja liikkeiden synergia ovat todella tärkeitä ja omia liittolaisiaan voi käyttää myös matkojen nopeaan taittoon, koska hahmot voivat heitellä toisiaan. Pelissä on todella paljon opeteltavaa, mutta perusideasta saa varsin nopeasti kiinni.

 

Ei tosikoille ja tiukkapipoille

Disgae 5: Alliance of Vengeance on peli jonka tyyliin ei kuulu tiukkapipoisuus vaan se että todella monet asiat otetaan todella rennosti ja todella monien asioiden kanssa pelleillään. Itse sanoisin että pelkästään se miten monet hahmot puhuvat on pelleilyä juurikin siksi kun monet sanat kuuluvat heidän vakiosanavarastoonsa ja perustäytesanoiksi. Tietysti pelin kanssa isossa osassa on myös se miten pelimaailma rakentuu. Taivaan ja tuonelan välit eivät ole ne parhaat mahdolliset ja eri valtakunnilla on omat tyylinsä hoitaa asioita. Tarinan lähdettyä käyntiin kaikista valtakunnista vedetään mukaan puolia kokonaisuuteen mikä korostaa sitä miten paljon vaihtelua maailmassa on. Päähenkilöt myös kuvastavat todella hyvin omien maailmojensa erilaisuutta ja jokaisella tuntuu olevan painolastia ja monilla vieläpä merkittäviä salaisuuksia. Vaikka Killia onkin se ilmiselvin ja tarinallisesti tärkein hahmo, niin kyllä muutkin saavat mahdollisuutensa valokeilassa. Kaikki tietysti johtaa suureen yhteenottoon todella coolia pääroistoa vastaan.

Taisteluiden kautta pelin ylitsevuotava supercool ja räjähtävän badassa olemus tulee erittäin selvästi esiin. Hahmojen hyökkäykset voivat olla kuinka pähkähulluja hyvänsä ja monissa tapauksissa järeämmät hyökkäykset voivat erittäin yliampuvia. Näyttävyydessä peli ei ammuksia säästele eikä sitä voi siitä juuri kritisoidakaan, sillä hienoltahan se näyttää. Mutta pelisarjan monet omalaatuisuudeet kyllä häiritsevät eivätkä ole sieltä kiinnostavimmasta päästä millään tavalla, koska itseäni ne ainakin ärsyttävät todella nopeasti. Se voikin olla se suuri syy miksi tämäkin peli on jäänyt vähän kesken. Mutta Disgae 5 on kuitenkin sellainen peli johon voisi todella mielellään käyttää enemmänkin aikaa ja katsoa koko tarinan loppuun asti, vaikka se voikin kysyä hermoja.


Yhteenveto

Kokonaisuus on ehdottomasti paremmalla puolella monilla osa-alueilla eikä peli päästä mitenkään helpolla sillä haaste nousee varsin hyvää tahtia ja kannustaa kehittämään hahmoja ja mahdollisesti myös vähän grindaamaan jotta selviää astetta kovemmistakin haasteista. Värikäs ulkoasu ja animetyyli myös toimivat hyvin ja peli näyttää erittäin hyvältä. Mutta ei se täydellinen ole, mutta mitään todella selviä virheitä pelissä ei sentään ole. Kyseenalaisia valintoja tosin löytyy senkin edestä.

 

+ Värikäs ja ylitseampuva toiminta ja ulkoasu

+ Paljon pelattavaa

+ Animetyylinen fantasiamaailma demoneineen

 

- Paljon todella typeriä ja ärsyttäviä asioita

- Toistaa itseään monella tavalla

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava


Dynastian soturit kasi, ja sama touhu jatkuu

 

PlayStation Now

 

 

Dynasty Warriors 8

Pakko sanoa että Dynasty Warriors on ideallisesti tuttu ollut jo pitkän aikaa, vaikka sarjan pelejä ei ole pelannutkaan juuri yhtäkään. Mutta idea siitä että yhden soturin voimin niittää matalaksi kymmeniä vihollisia parilla iskulla ja kentissä porukkaa kaatuu helposti satoja, on omalla tavallaan todella houkutteleva idea. Tätä ideaa on käyttänyt myös Berserk and the Band of Hawk peli josta itse monella tavalla pidin, mutta siinä oli myös heikkoutensa. Kun nyt sitten päädyin kokeilemaan Dynastian Sotureiden kahdeksatta ilmestymistä, niin tiettyjä odotuksia siinä oli, koska jos tämä on jo kahdeksas osa sarjaa, niin kai idea on sitten toimiva ja sitä on ehditty kehittää vaikka kuinka paljon.

Kun peli sitten itse päätyy lopulta pelaamaan niin nopeasti tulee todettua että koska pelin tarina ei juurikaan nappaa eivätkä hahmot ole sieltä kiinnostavammasta päästä, niin kyllä pelkän pelattavuuden voimalla tätä peliä ei kauaa jaksa. Vaikka toiminta onkin valtavien armeijoiden karsimisen muodossa todella näyttävää ja hienoa, niin se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että se on myös todella itseään toistavaa eikä tämä ole sellainen peli jota jaksaisi vääntää pidemmän aikaa putkeen, sillä puuduttavaksi se käy erittäin nopeasti.

Lisäksi tämä on sellainen tapaus jonka pelattavuus on todellakin omanlaisensa ja sitä kautta pelissä on tyyliä jollaista ei kovinkaan usein näe, vaikka tällä tyylillä olisi kiinnostavaa nähdä vaikka Asterx peli, jossa yksi gallialainen kyntää roomalaisia taikajuoman voimin. Silloin mukana nimittäin olisi tarinallisestikin jotakin erityistä. Berserkin tapauksessa kokonaisuus oli oitis parempi koska tunnelma oli aivan omanlaisensa. Nyt pelissä ei oikeastaan ole mitään muuta kuin pelattavuus.

Pelattavuus sentään on toteutettu hyvin, mitä voisi tässä vaiheessa olettaakin, kun pelisarja on varmaan jo oppinut että mikä toimii ja mikä ei. Näyttävyys on huipussaan kun soturit tekevät mitä hienoimpia liikkeitä ja tekevät selvää isoista vihollisjoukoista mitä hienoimmilla tavoilla. Mukana on paljon aseita, liikkeitä ja sitä kautta toiminnassa on aivan omanlaisensa tunnelma joka korostuu todella hyvin. Siitäkin huolimatta pelin hack n slash meininki toimii parhaimmillaan oikein säännösteltynä koska peli alkaa pitkässä juoksussa herkästi puuduttamaan koska toistoa on aika paljon. Sentään se pelin omin juttu on toteutettu hyvin.

Kokonaisuudesta on vaikea sanoa mitään kovin tähdellistä sillä toiminnan ulkopuolella ei oikeastaan ole mitään erikoista. Pelin tyylikkyys on vahva ja taistelun näyttävyys huipussaan eikä vastaavaa juuri näe sarjan ulkopuolella, tai ei ole ainakaan tullut hirveästi vastaan. Harmillista tosin on se, että pelin hahmot, tarinat sun muu on aika tylsää laatua, eikä siitä jää oikeastaan mitään mieleen.

 

+ Näyttävä taistelu vihollislaumoja vastaan

+ Paljon aseita, liikkeitä ja vihollisia

 

- Tarinapuolet ja hahmot

- Itseääntoistava ja puuduttava

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Wolfenstein%20II%20The%20New%20Colossus.

Sitten tapetaan taas natseja

 

Uusi jättiläinen voi olla vaikka kuka, mutta kyllä se on varmaan BJ.

 

PlayStation Now

 

 

Wolfenstein II: New Colossus

Wolfenstein on yksi niitä räiskintäpelien pisimpiä sukuja ja New Colossus on tämän suvun viimeisimpiä vesoja. New Orderin ja Old Bloodin jälkeen täytyy sanoa että peli vakuuta oikeastaan millään tavalla. Se on pitkälti samaa huttua, mutta ei edes pelattavuudessa yhtä hyvä kuin tämän uuden aikalinjan pari muuta peliä ovat olleet. Siinä missä New Order onnistui aloittamaan mahdollisen trilogian varsin hyvin ja tarinallisesti ja pelattavuudessa tarjosi varsin hyvää settiä oli Old Blood ihan kiva lisäpätkä, vaikkakin tuntui todella lisäosamaiselta ilman mitään oikeasti omaa, puhumattakaan että siinä oli turhan paljon hiiviskelyyn painostamista. New Colossus tuntuu pitkälti toistavan samaa kaavaa ilman mitään oikeasti uutta pelillisesti eikä tarinallisestikaan juuri vakuuta.

 

Ojasta allikkoon

Tarina alkaa varsin nopeasti edellisen pelin cliffhanger lopetuksesta. BJ Blazkowicz jollakin ihmeellä selvisi ja samalla kun hän mielessään käy läpi sarjan nykyisen aikajanan tapahtumia, lähinnä päättäen että onko nyt Fergusin vai Wyattin aikajana, niin maailma menee eteenpäin. Kun BJ lopulta herää jälleen koomasta, päätyy hän heti vastakkain sadistisen natsimuorin Engelin kanssa, joka heti osoittaa olensa julmempaa sorttia oleva noita-akka. Pelin tarina seuraa vastarinnan taistelua natsityranniaa vastaan samalla kun Engel metsästää BJ:tä ja BJ tappaa natseja milloin milläkin verukkeella. Meno menee todella scifi juttuihin ja monet käänteet ovat melkoisia. Lopetus on kuitekin pelin parasta antia sillä se onnistuu olemaan kaikkein mielekkäin, tyydyttävin ja koskettivin osa koko pelissä.

Tarinallisessa mielessä peli tekee BJ:stä yllättävän inhimillise vikoineen ja haavoineen. Lisäksi se näyttää hänen herkemmän puolensa, mutta myös sen hirviömäisen puolen, puhumattakaan menneisyydestä ja mahdollisista tulevaisuuden toiveista. Ääninäyttely on varsin hyvää mutta shown varastaa, aina kun mahdollista, Gideon Emeryn ääninäyttelemä Fergus Reid joka saa aivan uuden puolen ja muuttuu sen kautta epävakaammaksi, hauskemmaksi ja traagisemmaksi hahmoksi. Anya on toinen hahmo joka toimii erittäin hyvin kapinallispuolella, mutta monet muut jäävät varsin ohuiksi tapauksista ja unohtuvat pian. Paitsi ne jotka ovat pirun ärsyttäviä, kuten Grace Walker josta haluaa päästä eroon heti kun häntä joutuu hetkenkin sietämään. Ainoa joka on vielä ärsyttävämpi on Irene Engel joka ei ole pääpahiksena millään sieltä parhaasta päästä, vaan on kuin tekemällä tehty vastenmieliseksi, mutta vielä enemmän lähinnä ärsyttäväksi. Eikä loppuhuipennus makustele yhtään tarpeeksi hänen kanssaan, eikä sitä kautta tuo sopivaa tyydytystä voitosta.

 

Natseja matalaksi

Toiminta on tietenkin se pääasia räiskintäpelissä, mutta tekemistä on myös muutenkin. Pelissä on sivutehtäviä jotka usein ovat asian A hakemista paikasta B ja sen viemistä paikkaan C. Keräiltävää tavaraa on lähinnä keräiltävän tavaran takia, mutta mukana on myös varsin kattavasti pelattavaa. Idea ei kuitenkaan missään kohtaa katoa mihinkään vaikka ulkoasu vaihtuukin. BJ tappaa natseja natsien perään mitä bruutaleimmilla tavoilla. Aseita on ihan kivasti, mutta silti tuntuu että sellainen oikea variaatio on aika vähäistä. Rynnäkkökivääri, haulikko, pistooli ja pari vähän eksoottisempaakin asetta raskaineaseineen saavat pelin tuntumaan aseellisesti aika suppealta kun huomioi mitä kaikkea parissa aiemmassa pelissä oli.

Toiminnan mielekkyyttä kuitenkin korostaa se että pelissä pystyy käyttämään yhtä aikaa kahta asetta ja ne voivat olla myös eri aseita. Korkeaoktaaninen toiminta tyydyttää kyllä se toiminnan nälän, kun ammuttava ei ihan äkkiä lopu. Mutta haastellisessa mielessä tämä peli tuntuu merkittävästi vaikeammalta kuin pari aiempaa mikä on sääli, sillä nyt haaste ei tunnu oikeastaan monesti edes reilulta, vaan siltä että pelaajan pitää opetella areena hyvin selvästi jotta tietää milloin ja mikä vihollinen tulee mistäkin paikasta. Tässäkin suhteessa tuntuu että mahdollisen trilogian kakkososa jättää ikävän paljon toivomisenvaraa vähän kaikilla osa-alueilla.


Yhteenveto

Uusi jättiläinen on kokonaisuutena varsin iso pettymys. Se näyttää siltä miltä edeltäjänsä, mutta ei juuri tunnu siltä. Kokonaisuudesta tuntuu puuttuvan se tietty asenne, haaste ei tunnu reilulta ja tarinallisesti peli ei vain vakuuta. Toiminta on mielekästä kun vaikeustaso pudottaa reilummin ja silloin kun voi ramboilemalla niistää koko natsilauman, niin tuntuu oikeasti olevansa jättiläinen. Liian monet osat pelistä kuitenkin jättävän hyvin laimean vaikutelman, ottaen huomioon että kyseessä on yksi räiskintäpelien jättiläisistä.

 

+ Paljon ammuttavaa

+ Toiminnan tietty järeä tunnelma

+ Fergus Reid ja Anya Oliwa

 

- Irene Engel ja Grace Walker

- Haaste tuntuu monesti epäreilulta

- Tarina on vähän niin ja näin

 

Arvosana: 4,8

 

Huonommalla puolella



Yakuza%20Kiwami.jpg?1551644144

Ei se paras mafia, mutta kelvatkoon

 

 

Japanin mafiassa osataan tapella

 

PlayStation plus

 

 

Yakuza Kiwami

Koko Yakuza sarja on itselleni ajatuksellisesti tuttu, mutta missään vaiheessa ei ole kunnolla tullut tutustuttua siihen. Yakuza Kiwami on niitä pelejä joita yhteen aikaan kyllä kokeilu ja sai huomata miten luotaantyöntävä tämä peli osaakaan olla ja monella tavalla juurikin vääristä syistä, sillä taustalla tuntuu olevan varsin hyvä idea sillä vaikka yakuza ei tyylikkyydessään pärjääkään italialaiselle mafialle (1900-luvun alkupuolen aikakaudelta) tai rajuudessaan itämafialle, niin tiettyä tasoa yakuzassakin on. Päähenkilö Kiryu on ihan hyvä ja tyylikäs, puhumattakaan että hän osaa tapella paremmin kuin monet. Mutta tarinallisesti peli tuntuu etenevän todella hitaasti ja valtaosa hahmoista on joko todella ärsyttäviä tai todella nopeasti unohdettuja. Sitten pelattavuus joka taistelun ulkopuolella tuntuu todella laahaavalta ja pidättelee itseään aivan liian pitkään, jolloin into kaikkea kohtaan on jo hävinnyt.

 

Tyylikäs asetelma jota kuitenkin puuttuu "se jokin"

Itselläni on vähän sellainen juttu, että vain koe samanlaista immersiota silloin, kun en ymmärrä puhetta, ilman tekstitystä. Tämä on tullut vastaan monien pelien kanssa sillä jos paljon mieluummin kuuntelen kuin luen ja tämän pelin tapauksessa pitää lukea kun ei puhetta ymmärrä ja sitä kautta puheesta tulee sellaista random ääntä mitä todella peleissä vihaan. Yakuza on lisäksi todella lavea tarinallisessa mielessä, eli luettavaa on paljon ja monin paikoin myös katsottavaa on paljon ja pelattavaa vain hieman, silloin tällöin ja osa siitä vain juoksentelua ympäriinsä ilman todellista päämäärää. Tai siltä se ainakin todella ison osan ajasta tuntuu. Yakuza on näitä pelejä joissa pitäisi olla pirusti sivutekemistä ties missä muodoissa, mutta itse en millään vaan pääse uppoutumaan tähän peliin niin paljoa, että mitään sellaista tulisi vastaan ja kun pelin päätarinakaan ei kiinnosta ja nappaa kovinkaan hyvin, niin miksi tuhlaisin enemmän aikaa kaikkeen randomiin pikkukivaan. Vähän sama kävi GTAV:n kanssa myös.

Aika monella osa-alueella Yakuza on ärsyttävä peli. Ympäriinsä haahuilu käy nopeasti tylsäksi, pomoviholliset tuntuvat pelkiltä hidasteilta ja tarina ei missään vaiheessa todella ala kiinnostaa, koska se alkaa niin hitaasti ja junnaa muutenkin turhaan pitkään paikoillaan ennenkuin mitään alkaa tapahtua. Sitten on se juttu että monet hahmot ovat tälläisiä ylijapanilaisa, eli siis todella typeriä ja ärsyttäviä lähes karikatyyrisiä kliseitä, varsinkin ne jotka tuntuvat lähinnä pelleilevän. Se minkä peli kuitenkin tuntuu tekevän hyvin, on se yleinen ote japanilaiseen kulttuurin ja yakuzaan, mikä kyllä ottaa pisteet kotiin.

 

Älyttömän japanilaista toimintaa omalla näyttävällä tavallaan

Tappeluosuudet ovatkin sitten toista maata. Niihin pääsee sisään todella nopeasti mutta sielläkin on vastassa eräs ongelma, nimittäin kaikki erilaiset taistelutyylit. Brawler on tasapainoinen kun taas Beast on voimakas mutta hidas ja vastapainona Rush on nopea, mutta heikko. Sitten on Kiryun nimikkotyyli Dragon, joka ei sinällään kerro mitään, mutta jos vain yhtä tyyliä pitäisi käyttää, niin kyllä itse käyttäisin Lohikäärmetyyliä. Siinä tulee samalla miettineeksi että käyttäisinkö sitä tyyliä mitä itse käyttäisin, jos olisin Kiryu, vai käyttäisinkö vain sitä tyyliä, mitä Kiryu käyttäisi? Tarpeetonta monimutkaistamista mutta tarinallisena pelaajan tuollaiset asiat nousevat usein mieleen. Toiminta on helposti pelin isoin juttu, sillä toimintapelissä ongelmat ratkotaan nyrkein ja useimmiten Kiryu on vastakkain useamman vihollisen kanssa, pomotaistelut pois lukien.

Mukana on myös hahmonkehitystä mikä tekee taistelusta entistä taktisempaa kun yrittää miettiä että mikä olisi se omin tyyli taistelussa, varsinkin kun vastaan alkaa tulla astetta kovempia vastustajia. Tälläisissä tilanteissa Yakuza sortuu myös siihen virheeseen mihin niin monet pelin aina sortuvat. Pomotaisteluissa haaste tulee vain siitä, että pomovihollisella on elinvoimaa pirusti enemmän kuin pelihahmolla ja haasteessa kysytään enemmänkin kärsivällisyyttä kuin varsinaista taitoa. Pomoviholliset ovat myös aika tylsänpuoleisia tapauksia ja osa on suoranaisesti todella ärsyttäviä.


Yhteenveto

Kokonaisuutena Yakuza Kiwami on graafisesti hienon näköinen ja tunnelmaltaan hienovarainen, oikealla tavalla japanilaishenkinen kokonaisuus. Sen yleinen tyyli on kuitenkin niin luotaantyöntävä (vääristä syistä) ja pelillisesti vaatimaton, että se ei vain nappaa sitten yhtään vaan päin vastoin. Yakuza Kiwami on pitkäikäisen pelisarjan yksi osa ja itse en edes yritä ymmärtää että mihin kohtaan tarinaa se kuuluu ja kun ei ole suunnitelmissa alkaa sarjan muitakaan osia pelaamaan, kun tämänkään ei kiinnosta juuri yhtään eikä nappaa oikeastaan millään tavalla. Sääli sinänsä sillä idea on hyvä, mutta toteutus vain on todella luotaan työntävä.

 

+ Japanilainen kulttuuri ja tunnelma

+ Yakuza idea ja tietyntasoinen mafia tyylikkyys

+ Näyttävä ja yliampuva toiminta

 

- Paljon luettavaa/katsottavaa ja paljon haahuilua

- Tylsät hahmot ja tarinakuviot

- Luotaantyöntävä

 

Arvosana: 4,3

 

Huono



Toukiden%20Kiwami.jpg?1583666833

Päätöntä mättöä, jota jaksaa hetken

 

Toinen Kiwami yhdestä pelisarjasta jota ei ole aiemmin tullut pelattua.

 

PlayStation Now

 

 

Toukiden: Kiwami

Heti täytyy sanoa että tästä pelistä tulee oitis mieleen Monster Hunter. Itse en ole Monster Hunterin iso fani, jotakin osaa sarjasta on tullut kokeiltua, eikä järin kauaa, kun ei se puuduttava grindaus jaksanut kiinnostaa. Tämän pelin kanssa ne samat tuntemukset nousevat erittäin äkkiä pintaan, vaikka pelin yleinen tyyli onkin aika erilainen.

Kaikki alkaa kun pelaaja luo itselleen pelihahmon, määrittelee aseita ynnä muuta. Todella peruskauraa monella tavalla, mutta sentään parempi kuin yksi kiveen kirjoitettu perustylsäjantteri. Pelihahmoon saa hieman omaa tyyliä, mutta se ei kovin kauas kanna sillä aika pian huomaa että puheestahan ei ymmärrä mitään, vaan kaikki pitää lukea. Se nyt ei kokonaisuutta torppaa kun on pleikkarilla pelannut useita pelejä joissa tekstiä tuli vastaan vaikka kuinka paljon. Toukiden ei tosin ole sieltä kiinnostavimmasta päästä tarinallisesti, vaan kaikki jää aika pinalliseksi ja unohtuu aika nopeasti kun pelin jättää sivuun, ilman isompia aikomuksia palata sen pariin myöhemminkään.

Toiminta ei sekään paljoa korjaa, sillä luvassa on puuduttavaa valtavien mörköjen tappamista toinen toistaan massiivemmilla ja vahvemmilla aseilla, eikä luvassa ole paljoa muutakaan. Toukiden on sellainen tapaus josta ei paljoa alustavasti tiennyt, eikä tämän jälkeen juuri kiinnosta edes oppia sillä jos haluaa toistuvasti tappaa isoja hirviöitä voidakseen kehittyä ja saada parempia tarvikkeita tappaakseen vielä kovempia hirviöitä, niin Monster Hunter tarjoaa kaiken paremmin, lievästi, mutta kuitenkin. Toiminnassa kun ei ole sellaista mielekästä otetta jonka takia sitä jaksaisi jatkaa varsin lyhyeksi jäävän kokeilun jälkeen.

 

+ Näyttävää taistelua

+ Näyttäviä hirviöitä

 

- Tylsä tarinapuoli

- Puuduttava taistelupuoli

 

Arvosana: 3,6

 

Säälittävä



Tappelijoiden kolmastoista kuningas

 

PlayStation Now

 

 

The King of Fighters XIII

Kun pelissä on osia näin paljon niin kaipa se osaa tehdä jotakin oikein. King of Fighters ei kuitenkaan ole samalla tavalla tuttu tappelipeli kuten Soul Calibur tai Tekken, hyvin äkkiä käy myös että mistähän se johtuu sillä vaikka peruspalaset ovat paikallaan niin sellaisia joukosta erottuvia puolia pelissä ei juurikaan ole. Hahmovalikoima on aika tavallinen, vaikkakin suhteellisen laaja. Erilaisia pelattavia hahmoja on useita mutta joukossa on aika vähän sellaisia jotka oitis nappaavat huomion. Valtaosa hahmoista on todella tavallisenoloisia. On cool nahkarotsimies, asiallinen bisnesnainen, järeä solttumies, animebabe ja ties kuinka monta todella nopeasti unohtuvaa hahmoa.

Taistelut ovat kolme kolmea vastaan ja se jolla on viimeisenä hahmoja jäljellä voittaa. Taistelumekaniikka on sellainen joka on todella perustyylinen, ei siis suoranaisesti huono, mutta ei myöskään juuri millään tavalla erikoinen. Siinä ei oikeastaan ole mitään sellaista mikä tekisi siitä huonon, mutta ei myöskään mitään sellaista mikä erottaisi sen massasta. Tappelussa ei ole mitään erikoista nopeutta ja erikoisliikkeet nekin tehdään todella arcadetyylisesti. Tälläinen kolikkopelityylinen lähestymistapa ei ole sieltä parhaasta päästä ja se onkin yksi niitä kompastuskiviä mihin tämä peli lankeaa. Vaikka pelissä onkin ihan hyvä ote, niin tappelut ovat monesti todella tavallisen oloisia.

Kokonaisuudesta ei paljoa sanottavaa keksi. Tappelu on ok, mutta niin ovat monet muutkin pelit. Tämä ei onnistu juuri millään tavalla erottumaan massasta, mutta ei myöskään haitallisesti. Ulkoasu on ihan kivan näköinen ja musiikki sekin on hyvää. Mukana on muutamia erikoisliikkeitä joissa realistisuus katoaa, mikä on tavallaan outoa koska siihen peli tuntuu lähinnä nojaavan. Haaste on myös suhteellisen epäreilu sillä aika nopeasti viholliset rupeavat spämmäämään erikoisliikkeitä ja superliikkeitä. Tietysti kuten monien tappelupelien kanssa, tämänkin kanssa tulisi paremmaksi jos peliin panostaisi enemmän ja opettelisi pelin hyvin. Mutta kun parempiakin tappelupelejä on, niin ei ihan äkkiä tule tapahtumaan.

 

+ Paljon tappelijoita

+ Perushyvä pelattavuus

 

- Todella tavallinen yleisote

- Aika tylsä

 

Arvosana: 5,7

 

Paremmalla puolella



SONIC%20FORCES.jpg?1583666531

Sonic, sinä ja Sonic

 

Sonic Joukko

 

PlayStation Plus

 

 

Sonic Forces

Vaikka itse en olekaan kovinkaan suuri Sonic fani, niin sen verran on internettiä tullut seulottua ja Sonic aiheisia videoita katsottua, puhumattakaan arvosteluista ja ajoittaisista pelien tarinakoosteista, että tiedän kuinka erikoinen tietty fanijoukko onkaan paikoin varsin sairaan fanifiktion muodossa. No nyt heidän toiveisiinsa on vastattu sillä Sonic Forces antaa pelaajan luoda aivan uuden hahmon Sonic maailmaan ja liittyä taistoon itensä sinisen siilin kanssa.

 

Fan Fic hahmojen nousu kaanoniin

Tarinan alussa Sonic vangitaan ja vastarinta joutuu taistelemaan ilman häntä. Mukaan liittyy pelaajan luoma tulokas jonka ensimmäiseksi tehtäväksi tulee Sonicin vapauttaminen, siinä samalla kun Eggmanin uusi suunnitelma etenee. Taisteluun liittyy jälleen myös Sonic menneisyydestä sekä iso liuta tuttuja hahmoja aina Tailsista ja Knucklesista Rougeen ja Shadowhun. Eli aika perushuttua.

Pelattavuuden suhteen peli noudattaa monia tuttuja sarjan perinteitä. Keräämällä kultaisia renkaita kestää yhden osuman menettää kaikki renkaat, jotka voi toki yrittää sitten kerätä takaisin. Renkaita on kentissä varsin runsaasti ja ne ovat erittäin tärkeitä selviytymisen kannalta. Pelattavuus koostuu pääasiassa tasohyppelystä ja nopeasta etenemisestä. Kenttiä pelissä on 30 mutta niiden läpäisyyn ei usein mene paria minuuttia pidempään. Kenttien lopussa sitten lasketan pisteet jotka koostuvat lähinnä siitä kuinka nopeasti ja tehokkaasti kentän läpäisi. S tason saavuttaminen ei ole kovinkaan vaikea temppu, etenkin jos tekee päivittäisi haasteita joilla saa pienen lisäkertoimen.

Osa kentistä noudattaa tuttua sivultapäin kuvattua kaavaa, kun retro Sonic pääsee vauhtiin. Moderni Sonic tai pelaajan luoma hahmo voivat olla sivultakuvatussa kentässä, joka saattaa hetkessä vaihtua takaa/edestä kuvattuun menoon jolloin peliin tulee uusia vivahteita. Kun toimintaa kuvataan pelihahmon takaa, niin pelaaminen muuttuu oitis hieman, mutta vauhtiin panostetaan silti. Pelihahmo voi syöskyä vihollisia päin tappaen ne helposti, mutta pelihahmo kantaa myös asetta. Pelin aseissa on myös lisätehosteita hyökkäyksen lisäksi. Liekinheittimellä pystyy myös apumaan itseään ylemmäs kun taas salamaruoskalla pystyy syöksymään rengasrivistöjä pitkin astetta nopeammin. Kokonaisuutena nämä osuudet liittyvät yhteen todella hyvin ja pelaajan varusteet tuovat mukanaan myös uuden taktisen elementin kenttien läpäisyyn.

 

Klassinen ja moderni pelattavuus uusilla mausteilla

Kentissä on muutamia eri reittejä ja parhaiden reittien saavuttaminen vaatii vähän enemmän taitoa tai oikeat varusteet. Joissakin kentissä, varsinkin loppupuolella on myös rotkoja ja ansoja jotka johtavat oitis kuolemaan. Tällöin palataan edelliseen tarkistuspisteeseen. Monesti nämä tuntuvat todella halpamaisilta kohdilta ja jotkut kentät loppupuolella pitävät sisällään kohtia joissa yksi virhearvio tappaa pelihahmon heti. Pääasiassa ainoa mitä todella menettää on aika, sillä elämiä pelissä ei ole, mutta lopussa pisteet vähenevät jos kentässä kestää liian kauan.

Vaihtelua pelissä on hieman sillä kenttien ulkoasu vaihtuu riippuen siitä mille alueelle kenttä sijoittuu. Pelattavuudessa muutoksia ei ole kovin paljon, tosin välillä mukaan astuu uusiakin mekaniikkoja. Pääosa peliajasta noudatetaan tiettyjä tuttuja kaavoja. Ajoittain vastaan tulee pomovihollisia, kuten uusi tuttavuus Infinite, jota vastaan tapellaan useamman kerran. Peli ei ole vaikea, mutta se vaatii paljon jos haluaa suorittaa kaiken, sillä kentissä on punaisia tähtiä ja kaikkien saaminen edellyttää todella perusteellista kenttien koluamista.

Sonic Forces ei ole missään nimessä huono peli sillä sen parissa viihtyy varsin hyvin ja omaa hahmoaan pystyy kustomoimaan varsin runsaasti. Perusrungossa on muutamia vaihtoehtoja, mutta loppuviimeksi näitä runkoja on aika vähän. Koiraa, karhua, siiliä ja monet näyttävät hyvin samanlaisilta, varsinkin jos heille laittaa tavaraa päälle. Muutenkin monet eläinhahmot jotka ovat tuttuja Sonic maailmasta, eivät ole valittavina. Asusteita sen sijaan on tuhottoman paljon ja suorittamalla kenttiä S tasolla, niitä varusteita tulee tuhottomasti lisää, joten hahmosta saa vaikka minkä laisen.


Yhteeveto

Tämä on niitä parempi pelaamiani Sonic pelejä, mikä ei nyt kerro kovinkaan paljoa sillä olen pelannut vain jokusia pelejä sieltä täältä, en kovin montaa läpi asti mutta useita jonkin verran, kuten Sonic Adventure 2, Sonic CD, Sonic Unleashed Sonic the Hedgehog 2 sekä Sonic Mania. Sonic Forces on näitä parempi, se on monin tavoin suht typerän oloinen, mutta se klassinen ote on silti osana kokonaisuutta, unohtamatta muutamia uusiakin juttuja.

 

+ Paljon tuttuja hahmoja

+ Vauhtia ja hienosti tehtyjä tilanteita sopivalla määrällä vaihtelua

+ Suuri määrä asusteita

 

- Aika suppea valikoima eri hahmoja

- Paljon toistoa

- Useita halpamaisia kohtia


Arvosana: 6,4

 

Hyvä