PS Plus premium on erittäin hyvä tapa päästä kiinni moniin klassikkopeleihin joita ei silloin joskus päässyt pelaamaan, mutta olisi halunnut. Sitten on niitä tapauksia kun peli ainakin tulee uteliaisuudesta kokeiltua.
Kuten aiemminkin näiden kanssa, aikakauden peleissä on monesti tiettyjä heikkouksia ja hyvä asia onkin että peleissä on myös tiettyjä helpotuksia joiden ansiosta näihin pääsee monesti vähän paremmin kiinni.
PSP:n Soul Calibur
Soul Calibur: Hajonnut Kohtalo
PlayStation Plus: Premium
Soul Calibur: Broken Destiny
Se paras tappelupelisarja omasta mielestä, joka on viimeisimpien pelien kanssa mennyt tosin useasti sieltä mistä aita matalampi on. Broken Destiny ilmestyi Soul Calibur IV:n jälkeen ja tässä on jo havaittavissa sitä taantumaa. Peruspelattavuus kyllä toimii, mutta pelin kanssa tuntuu että parempaankin olisi varmaan pystytty, vaikka käsikonsolille onkin siirrytty.
Tuttuja hahmoja pienellä ruudulla
Broken Destiny on monella tavalla aivan samanlainen peli sarjassa, kuin monet muutkin. Se on tietysti rajallisempi mitä Soul Calibur IV vaikka on, mutta peruspelattavuudessa tämä ei näy niin selvästi, mitä se näkyy monissa muissa PSP peleissä, verrattuna niiden omiin sarjoihin. Broken Destinyn tapauksessa ulkoasu ei ole yhtään hullumpi ja voisi jopa sanoa että pelkästään pelikuvaa katsomalla, ei välttämättä edes osaisi valita tätä PSP peliksi, jos ei tietäisi paremmin, koska ei graafisesti ole merkittävästi heikompi, kuin sitä vanhemmat pelit, se on pelattavuus missä alkaa tuntea että jotakin tässä on eri tavalla, verrattuna vaikkapa PS2:n Soul Calibureihin.
Tunnelmassa päästään oitis kiinni siihen fiilikseen, mitä sarjassa on totuttu kokemaan. Tuttuja hahmoja riittää sillä Ivy Valentine, Heishiro Mitsurugi, Raphael Sorel, Tira ja Nightmare kuuluvat valikoimaan, kuten varmaan kaikki mitä Soul Calibur IV:ssa oli mukana. Pelattavia hahmoja on päälle pari kymmentä, mikä on todella hyvä valikoima pelattavia hahmoja ja koska valtaosa tuntuu todella omanlaisiltaan, tulee taisteluun paljon vaihtelua. Pelaaminen ninjamaisella Takilla on paljon erilaisempaa, kuin merirosvo Cervantesilla, tai järkälemäisellä Astarothilla. Oma suosikkihahmo kuitenkin on ja pysyy Nightmarena. Eri hahmoilla pelaaminen lisää oitis pelin ikää, sillä taistelun laadukas toteutus hahmosta hahmoon pysyy osana sarjaa tässäkin pelissä, vaikka pelattavuudessa tiettyä notkahtelua paikoitellen onkin.
Ehkä harmillisen asia kokonaisuudessa on se, että pelissä ei ole samanlaista tarinatilaa mitä vaikkapa Soul Calibur III:ssa oli Chronicles of the Swordin muodossa. Tässä voi olla kyse siitä että PSP:n muisti on rajallinen, kuten myös pelien koko, mutta tästä syystä Broken Destiny on pääasiassa kaksintaistelupeli turnaustilalla ja muille peruspalikoilla joita tämän genren pelistä täytyy lyötyä. Mukana on mahdollisuus niin nopeaan matsiin kuin pidempään taisteluhaasteeseen ja mitä näin ns. "Pakollisia" nyt on, mutta siihen se sitten jääkin. PSP:llä tämä on kelvollinen ratkaisu, koska käsikonsolilla pelataan yleensä poissa kotoa, kun taas kotona pelataan sitten vähän isompia pelejä. PSP pelien joukossa Broken Destiny pitää kuitenkin erinomaisesti pintansa, mutta näin kotikonsolilla pelatessa, se ei vain tunnu niin hyvältä ja jos ei paremmin tietäisi, ei tätä välttämättä heti edes listaisi käsikonsolipeliksi.
Peruspätevää taistelua sarjan yleisellä tasolla
Taistelu ei ole juuri muuttunut mihinkään, mikä on enemmän kuin hyvä asia, koska Soul Calibur on ollut tappelupeleistä parhaiten sitten Soul Calibur III:n (jolloin itse tutustuin sarjaan paremmin), mutta jo Soul Calibur II oli erinomainen tappelupeli (jota itse pelasin myöhemmin) ja olisi varmasti pystynyt samaan kuin jatko-osa, ainakin omalla kohdalla. Taistelussa on paljon opeltavaa, mutta peli on yleisesti merkittävästi helpompi oppia kuin vaikkapa Street Fighter, erikoisliikkeet ovat helpompia, eri hahmojen kanssa on enemmän eroja ja vaikka pelissä on useita muuttujia, niin kun pari hahmoa opettelee vähän paremmin, niin pelissä pärjää merkittävästi paremmin, kuin monissa kilpailijoissa. Jos pitäisi peli ottaa mukaan matkalle ja kaipaisi tappelupeliä jossa treena omaa osaamista, on Broken Destiny Soul Calibur sarjassa erittäin hyvä vaihtoehto.
Rajallisuudet tuntuvat pelattavuudessa tavallaan, ja vaikka kyse voi olla myös käännöksestä, niin tiettyä viivettä tai kankeutta tuntuu, kun peliä vertaa vaikkapa SC neloseen. Kaikissa sarjan peleissä on ollut omat heikkoutensa tai ratkaisut jotka eivät toimi erityisen hyvin. Tämän pelin tapauksessa se on hivenen heikossa ohjattavuudessa. Nelosessa oli kyseenlainen panssarisysteemi mikä kampitti erityisesti hahmonluontia, kun sarjan viimeisimmässä oli ilmiselvä rahansäästö koska animaatioita oli karsittu merkittävästi ja verrattuna Mortal Kombat sarjaan, pelistä huokui tekijöiden pihi asenne kehitykseen. Broken Destiny on oman aikakautensa tuotteena erittäin onnistunut kokonaisuus. Jos voi valita, niin kyllä itse mieluummin pelaan vaikka Soul Calibur VI:sta kuin tätä, koska kyseisen pelin pelattavuus on paljon parempi, tai jos mahdollista, niin Soul Calibur III on myös vaihtoehto. SC6:n Libra of Souls tarjoaa paljon pelattavaa, eikä Broken Destinyllä ole tarjottavana samaa, joten kyllä tämä peli häviää pitkälti kaikille muille sarjan peleille joita olen pelannut, mutta se ei tee tästä itsessään huonoa tappelupeliä.
PSP pelien joukossa Soul Calibur: Broken Destiny on ehdottomasti sieltä paremmasta päästä, sillä vaikka oman sarjansa tasolla pelistä huomaa että siinä on lähinnä ne minimit mukana, niin kokonaisuutena peli on hyvä tappelupeli mukana kannettavaksi. PS Plussassa, se on enemmänkin yksi kiva kokeilu monien joukossa.
Yhteenveto
Soul Calibur on perustasolla todella hyvä tappelupeli ja sen osan tämäkin osa onnistuu tuomaan esiin oikein hyvin. Se ei ole niin hyvällä tasolla mitä se on on Soul Calibur VI:ssa, tai Soul Calibur III:ssa, ennen ja jälkeen tämän pelin ilmestymisen, mutta taistelusysteemi toimii ja hahmoissa on edelleen merkittäviä eroja. Peli kuitenkin toteuttaa lähinnä ne minimivaatimukset mitä tappelupeliltä voi odottaa ja mukana ei ole juuri mitään extraa, kuten Chronicles of the Sword tms. Broken Destiny toimii parhaiten jos parempaa Soul Caliburia ei ole saatavilla.
+ Paljon erilaisia hahmoja
+ Taistelusysteemi
- Vaihtelun vähyys
Arvosana: 7,0
Loistava
Avaruusrangeri omassa pelissään
Putte Valovuosi Tähtikomennosta
PlayStation Plus: Premium
Buzz Lightyear of the Star Command
Toy Story 2: Buzz Lightyear to the Rescue on yksi hyvin aliarvostettuja pelejä PS1:llä ja se onnistui tarjoamaan erittäin hyvän kokonaisuuden, joskin pelattavuus on kärsinyt ajan hampaissa. Tätä peliä kohtaan on siis oitis vähän isommat odotukset, vaikka tämä nyt ei suoraan mitään jatkoa sille olekaan. Asiaa myös auttaa se, että animaatioelokuva aiheesta oli myös oikein hyvä.
Ei nyt ihan sitä mitä Toy Story 2:n jälkeen olisi voinut odotta
Pelin päähenkilönä on arvatenkin Buzz Lightyear ja pelin ottaa selvästi mallia samannimisestä elokuvaan perustuvasta sarjasta. Välillä nähdään animaatiopätkiä ja kokonaisuudesta tulee samanlainen fiilis mikä tuli Toy Story 2 pelistä silloin kun sitä joskus pelasti. Tyylillisesti peli ei ole mitenkään huono, mutta siitä näkee että ihan kaikkea ei ole viimeistelty niin pitkälle kuin olisi varmaan pitänyt. Siinä missä elokuvassa oli runsaasti mahdollisuuksia ja selviä paikkoja peliversiolle, tuntuu tämä peli enemmänkin joltakin sellaiselta joka on jatke elokuvalle, ei niinkään versio siitä ja sen tapahtumista. Tuttuja hahmoja tulee vastaan mutta kokonaisuudessa otetaan paljon tilaa myös aivan omille jutuille. Graafinen ulkoasu on vaatimaton. Se on ihan kivan näköistä, mutta siitä huomaa, että ei siinä ole hirveän paljoa vaivaa nähty.
Peli koostuu yksittäisistä tehtävistä jotka kaikki nojaavat tiettyyn samaan kaavaan, joka vain korostaa sitä, miten nopeasti tämä peli on varmaan tehty, sillä monella tavalla tuntuu, että nyt on monessa kohtaa menty sieltä mistä pääsee vähemmällä vaivannäöllä. Kentät ovat hyvin suoraviivaisia ja pelaajalla on aika tiukka ajaraja edetä kentän läpi pomotaisteluun ja jos ajan ylittää, niin pitää aloittaa alusta asti. Kentissä harrastetaan perustasoista räiskintää ja mahdollista on hyödyntää myös monenlaisia varusteita joita kentistä löytyy, mikäli on kerännyt tarpeeksi valuuttaa siihen mennessä. Tietyillä tehosteilla pystyy tekemään enemmän vahinkoa vihollisiin, kun taas toisilla saa enemmän vauhtia, jotta pääsee nopeasti eteenpäin. Nopean etenemisen ja valuuttakolmioiden keräämisen yhdistäminen on pelin suola, sillä lopussa kenttä arvioidaan ja kerätyllä valuutalla on roolinsa kokonaisuudessa.
Pomotaistelut eivät ole kovinkaan ihmeellisiä ja niissä pärjää monesti suoralla räiskinnällä ja parannustarvikkeiden käyttämisellä juuri oikeaan aikaan. Varsinainen haaste on monesti siinä, että selviää kentistä mahdollisimman nopeasti, keräten ne helposti saatavilla olevat tarvikkeet. Kenttien pelaaminen useampaan otteeseen helpottaa niiden tehokasta läpäisemistä, sillä kentistä selviää lopulta aika nopeasti, teoriassa, sillä kun tähän päälle sitten heitetään aikahaasteita, niin nopeasti huomaa että tämä on yllättävän vaikea peli, mutta aivan vääristä syistä.
Ohjattavuus sakkaa ensimetreiltä asti
Se missä peli nopeasti alkaa tuntua todella epämiellyttävältä, on ohjattavuudessa. Pääasiassa pelaaminen on simppeliä, mutta tämä peli on hyvin tahmea ohjata. Hahmo kääntyy äkäisesti mutta liikkuu niin tahmeasti ja epätarkasti että vähänkin tarkemmat kohdat on haastavaa toteuttaa tehokkaasti, minkä vuoksi mitään ylimääräistä ei kentissä ole merkittävästi kiinnostaa edes yrittää. Buzz pystyy tekemään sivuaskela, mutta nekään eivät varsinaisesti paranna kokonaisuutta yhtään.
Pelin suurimmat ongelmat tiivistyvät juurikin sen erittäin surkeaan ohjattavuuteen josta ei pienen pelamisen jälkeenkään saa erityisen hyvin kiinni ja tämän ohjattavuuden yhdistäminen todella vaativaan etenemiseen pelissä. Kentistä kyllä selviää eivätkä pomoviholliset ole erityisen vaikeita, mutta se miten kovat vaatimukset seuraaviin kenttiin pääsemisessä on, tekee tästä pelistä paljon vaikeamman kuin sen pitäisi, koska kyse on selvästi nuoremmille suunnatusta pelistä. Kentissä on viisi mitallia, mutta jo kahden saaminen kasaan on hyvin haastavaa ja seuraavien kenttien vaatimukset ovat nopeasti aika kovat ja vaativat kenttien erittäin tehokasta läpäisyä, mikä ei näillä kontrolleilla ole mitenkään reilu vaatimus.
Kokonaisuutena tämä on niitä pelejä joka oman aikakautensa pelien joukossa tuntuu erityisen heikolta pelata ja sitä kautta se on erittäin nopeasti erittäin epämiellyttävä kokonaisuus. Suuri sääli on siinä, että pelin kanssa tuntuu, että siihen ei ole panostettu juuri yhtään, vaikka mukana onkin animaatiopätkiä luomlassa illuusiota jostakin samanlaisesta, mitä erinomainen Toy Story 2 peli PS1:llä oli.
Yhteenveto
Buzz Lightyear of the Star Command kuullostaa aluksi todella hyvältä peliltä, mutta se on monilla todella harmillisilla asioilla pilattu erittäin pahasti. Pelin ohjattavuus vaatii paljon aikaa totutteluun ja pysyy erittäin tahmeana senkin jälkeen, mikä on huono yhdistelmä pelin tavoitteiden kanssa. Kenttien nopea läpäisy on pakollista ja lisähaasteet eivät nekään mitään juhlaa ole, sillä peli on tiukka vaatimusten kanssa, jotta siinä pääsee eteenpäin. Kokonaisuudesta jää paha maku suuhun, sillä se vaikuttaa todella hutiloiden tehdyltä peliltä jota ei ole erityisen hauskaa pelata.
+ Perusideat ovat hyviä
+ Paljon varusteita
- Tiukat aikarajat ja mitallivaatimukset
- Tahmea ohjattavuus
Arvosana. 3,0
Pettymys
Yo yo, what's the scenario...boy
Räppäri Parappa 2
PlayStation Plus: Premium
Parappa the Rapper 2
Itselle tämä on ensimmäinen kerta kun oikeasti olen pelannut tätä sarjaa, ainakaan en muista että olisin koskaan aiemmin pelannut ykköstä tai tätä kakkosta edes demo muodossa. Pelisarja on kuitenkin ollut tiedossa sen varsin omanlaisen tyylin ansiosta ja eipä näitä rytmipelejä ihan hirveän suurta määrää ole, vaikka Space Channel 5:n demoa on joskus ihan pelattukin.
Todella omanlainen tyyli ja maailma
Parappa the Rapper 2 on jatkoa ensimmäiselle Parappa the Rapper pelille joka PS1:n aikaan keräsi melko hyviä arvioita ja ajoittain nostettu esille yhtenä merkittävänä pelinä alustalla ja varsinkin omassa genressään, jossa kilpailua ei tosin hirveää määrää ole. Itselle ei ensimmäinen peli ole tosiaan tarinallisesti erityisen tuttu joten hahmot ovat kaikki uusia eikä heitä mitenkään merkittävästi esitellä pelin aikana. Pääasiat tulevat kuitenkin erittäin hyvin selville ja tarina tuntuu melko omalta kokonaisuudeltaan joten ei vaikuta siltä että ykkösen pelaaminen olisi tarinallisessa mielessä jotenkin välttämätöntä.
Päähenkilö on Parappa kaunpungissa asuva Parappa ja hän on kyllästynt syömään nuudeleita, kun on voittanut elinikäisen varaston niitä. Kun kaikki ruuat ja vähän muukin alkaa ympärillä muuttua nuudeleiksi, on selvää että jotakin pahaa on tekeillä. Samalla aikaa Parappan yhtenä tavoitteena on aikuistua kun hänen ystävänsä/ihastuksensa sanat saavat Parappan epäilemään omaa kypsyyttään. Pelin eri kentät tuntuvat kaikki pitävän sisällään oman itsenäsen tarinapätkänsä Parappan yhdessä tavoitteessa, joka samalla linkittyy maailmaamullistavaan taisteluun nuudelisyndikaattia vastaan.
Tässä maailmassa on aivan kaikenlaisia hahmoja ihmisistä antropomorfisiin eläimiin ja -kasveihin jotka elävät sulassa sovussa keskenään. Graafinen tyyli on hyvin omanlaisensa sillä hahmot ovat paperista leikattuja piirroshahmoja ja tyyli on melko simppeli. Siinä on oma sympaattinen otteensa eikä tämä ole millään tavalla huonon näköinen ulkoasu ja ainakin se onnistuu todellakin tekemään pelistä oman näköisensä. Tarinallisessa mielessä paketti tuntuu hivenen irralliselta ja samalla se ajoittain vaikuttaa hieman leviävän käsiin. Vaikka tarina etenee nopeasti ja kenttiä on vajaa kymmenen, niin silti tuntuu että pelin yleinen rytmitys on vähän siellä ja täällä.
Erittäin merkittävä osa tyylillistä kokonaisuutta ovat musiikit joita pelissä kuulee ja täytyy todeta, että niistä ei mitään irtopisteitä heru. Jokaisessa kentässä on omaa tyyliään, mutta oikeastaan yksikään musiikkiraita ei ole sellainen, että se todella nappaisi mukaansa ja jäisi korvamadoksi, vaan sen unohtaa lähemmäs heti kun kenttä on ohi, mikä on suuri sääli-
Käännös, joka tuntuu huteralta
Parappa the Rapper 2 on rytmipeli ja sanotaan että ylivoimaisesti suurin kritiikki tulee siitä, että se on aika vaikea. Eräs merkittävä syy siihen, miksi peli tuntuu niin vaikealta johtuu siitä, että musiikki ei ole rytmissä erityisen selkeä itse nojaan paljon enemmän nappuloiden oikea-aikaiseen painamiseen, mikä vaikuttaa ihan kelvolliselta taktiikalta, kunnes huomaa, että pelissä on viive painalluksissa ja tämän viiveen vuoksi tuntuu että ajoituksen olisi tarkoitus olla paljon aikaisempi, miltä se tuntuu hyvin monella tavalla. Myönnettäköön että itsellä ei ole merkittävästi kokemusta rytmipeleistä, vaikka jokusta onkin tullut pelattua ja siitä syystä voi tuntua että pelin paljon vaikeampi mitä se oikeasti onkaan. Mutta kyllä itse väittäisin että pelissä on viivettä. Voi johtua tietysti siitäkin että PS1 peli on käännetty nykyalustoille melko hutiloiden.
Pelattavuus koostuu joka tapauksesta nappuloiden rytmissä painamisesta, teoriassa. Käytännössä se voi perustua siihen, että oikeita nappeja painaa siten, miten ne janalla näkyvät ja kun peliä ehtii pelaamaan jokusen kentin, alkaa siitä saamaan paremman otteen. Pari ensimmäistä kenttää meni itsellä melko haparoiden, mutta sitten peli alkoi toimia merkittävästi paremmin eikä kenttiä tarvinnut ihan viimeistä lukuunottamatta yrittää toista kertaa. Tavoite on nimittäin pelissä melko simppeli, jonka vuoksi ihan hutiloiden kentistä ei selviä. Pelissä on arvostelusysteemi Awful-Bad-Good-Cool jonka mittarilla pelaajan suoritusta arvioidaan. Jos mokaa, arvosana laskee ja jos pärjää sitten paremmin, arvosana nousee ja lopullisen arvosanan täytyy olla vähintään Good, että kenttä katsotaan läpäistyksi. Jos taas arvosana romahtaa alle Awfulin jossakin kohtaa, on peli heti selvä. Jos taas pääsee tasolle Cool, peli muuttuu oitis paljon vaikeammaksi ilman isompaa varoitus.
Parappa 2 on näitä pelejä joita kokeilee kyllä, ehkä pelaa jopa loppuun asti, koska peli ei ole erityisen pitkä. Se ei kuitenkaan ole erityisen mielekästä pelattavaa juurikin siksi, koska ajoitus tuntuu pelissä olevan vähän hukassa. Lisäksi pelin harjoittelupätkät kenttien alussa ovat todella ärsyttäviä ja ne tekisi mieli vain skipata, mutta tuntuu että jos tekee näin, niin menettää palan tarinaa, joka ohitetaan harjoittelupätkän kanssa. Tai siltä se ainakin vaikuttaisi. Pelistä löytyy monia heikkouksia joten hyvin tehty ulkoasu ei kokonaisuutta isommin pelasta. Alkuperäisellä alustalla tilanne voisi olla toinen, mutta erityisen vahva käännös tämä ei todellakaan ole.
Yhteenveto
Parappa the Rapper 2 on rytmipeli joka näyttää erittäin omanlaiseltaan. Ulkoasu on kivan näköinen eikä maailma ole mitenkään huono, vaan toimii oikein mukavasti. Pelattavuus on harmillisesti aivan toinen asia, sillä sen merkittävänä heikkoutena on todella outo ajoitus mitä rytmipelissä on. Tästä syystä peli ei vain nappaa pelattavuudessa, eikä siinä ole myöskään mitään musiikki, joka nostaisi kiinnostusta peliä kohtaan.
+ Todella omanlainen tyyli
+ Pelin maailma
- Pelattavuus
- Viimeistelemättyyden tunne
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Nosta kädet ilmaan ja huuda
Jännityspuisto
PlayStation Plus: Premium
Thrillville
Huvipuistorakentelua ja leikkimistä 3D ympäristössä. Mitään isompaa tietoa ei itsellä tästä pelistä alunalkaen ollut, sillä itse kuulin siitä vasta kun näin sen osana katalogia.
Minipelejä riittää, jos ei mitään muuta
Thrillville on peli jossa idea on välittömästi todella hyvä, mutta pelin toteutus on pääasiassa parhaimmillaankin vain ok. Tästä syystä isosta kokonaisuudesta ei saa välttämättä kovinkaan paljoa irti sillä pelaajalle tulee nopeasti aika paljon opeteltavaa ja vaikka peli pysyykin hillittynä ja lähemmäs kaikki osa-alueet toimivat hyvin yhdessä ja erikseen, pelissä on jatkuvasti vähän sellainen "niin ja näin" fiilis joka välittyy kaikilla osa-alueilla. Pelissä pelaaja on huvipuiston omistaja jonka tehtävänä on yhtä aikaa päättää että mitä laitteita, pelejeä ja kojuja huvipuiston rajallisille alueille tulee ja samalla aikaa jutella kävijöiden kanssa, joilta voi saada toiveita siitä, että miten puistosta saisi paremman. Laitteiden ja vastaajien kokeileminen kuuluu myös tehtäviin, kuten myös puiston puhtaanapito. Näistä kaikista on tehty omanlaisiaan minipelejä ja iso osa toimii oikein hyvin.
PSP peliksi kokonaisuuteen on saatu aika paljon muuttujia, joskin vähän huteralla tasolla. Plussaan tuli tämän pelin lisäksi myös toinen peli samasta sarjasta mutta itse päädyin kokeilemaan tätä. Peli ei ole ulkoisesti kovinkaan houkuttelevan näköinen ja tuntuu että tämä olisi ollut välittömästi todella houkuttelevampi tapaus, jossa graafisessa ulosannissa olisi suunnattu kohti värikästä tyyliä ja piirrossarjamaisuutta, tämän nukkegrafiikan sijaan. Pelattavuutta olisi tietysti myös voitu parannella tavalla jos toisellakin, mutta koska peli pysyy aika simppelinä, niin ohjattavuudesta ei tule missään kohtaa isompaa ongelmaa. Kömpelö pelattavuus ei tietenkään tee pelille mitään mitään palveluksia, koska se ei isommin nappaa, mutta toimii tarpeeksi hyvin.
Ohjattavuus, tai ehkä paremminkin, käyttöliittymä tuntuu varsinkin huvipuiston rakentamisessa aika tönköltä ja tilaa on aina liian vähän ja kun lopulta jotakin laittaa paikalleen, tuntuu huvipuisto sen jälkeen entistä aneemisemmalta ja tyhjältä. Varsinaista eloa kokonaisuuteen ei vain tunnu saavan, mikä vähentää merkittävästi kiinnostusta suunnitella puistoa enempää. Minipelien kanssa tämä sama ongelma tulee esille satunnaisesti. Joskus minipelit toimivat ilman mitään ongelmia ja toisinaan ohjattavuuden kanssa tuntuu että pelissä on joko viive tai sitten ohjattavuus on liiankin liukas. Sanotaan että vaihtelua pelissä kyllä on, mutta toteutus jättää aivan liikaa parantamisenvaraa, että sen pariin kiinnostaisi palata uudelleen ja uudelleen.
Yhteenveto
Thrillville on peli joka tuo mieleen PS2:n partypelit, joskin simppelimmällä tavalla toteutettuna. Pääasiassa pelissä yhdistyy minipelien pelaaminen ja huvipuiston rakennus, mikä on ihan kiva yhdistelmä. Pelin isompi heikkous on siinä, että se ei ole erityisen miellyttävän näköistä katseltavaa ja on pelattavuudessaankin aika tönkkö ja kömpelö. Hyvä idea, mutta ei erityisen hyvin toteutettu.
+ Paljon minipelejä
+ Hyvä idea
- Ulkoasu
- Ohjattavuus
Arvosana: 6,0
Hyvä
Ukkosta radalla
Kierotutunut Metalli
PlayStation Plus: Premium
Twisted Metal
Taistelurallipeli joka on käsittääkseni ollut varsin suosittu aikanaan ja sai jatkoakin. Itse tiesin oikein hyvin mikä idea pelissä on, vaikka en sitä koskaan ollut pelannut.
Metalli vääntyy ja bensa haisee
Twisted Metal lukeutuu sellaisiin peleihin josta on hieman haastavaa keksiä kovinkaan paljoa sanottavaa, sillä pelissä ei lopulta ole kovinkaan paljoa erityistä pelattavaa. Paljon hyviä ideoita on, mutta niiden toteuttaminen jää aika pahasti vaiheeseen monessa kohtaa ja samalla aikaa pelistä tulee vähän sellainen olo, että jos siinä olisi ollut muutamia ratkaisevia asioita mukana, joita esimerkiksi Tekken 3:ssa oli, olisi kokonaisuus saattanut olla merkittävästi parempi. Joskaan se ei olisi poistanut monia pelin selkeimpiä heikkouksia, jotka ovat puhtaasti mekaanisia.
Pelissä on mukavasti erilaisia pelattavia hahmoja. Yksi ohjaa rekkaa, toinen moottoripyörää ja kolmas urheiluautoa noin muutamana esimerkkinä. Jokaisessa kulkupelissä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Toiset ovat ohjattavuudessa merkittävästi nopeampia ja liukkaampia, kun taas toiset vähän kankeampia. Pelihahmoihin on panostettu mukavasti sillä heistä on kuva, nimi ja vähän lisätietoja, mutta sanotaan että pelin eräänlaiseen kampanjaan olisi pitänyt panostaa merkittävästi enemmän, että nämä puolet olisivat todella päässeet esiin ja rakentaneet peliä tarinallisessa mielessä entistä paremmaksi kokoniasuudeksi. Hahmovalikoima on joka tapauksesa hyvä, vaikkakin siitä olisi selvästi voitu ottaa paljon enemmänkin irti.
Asevalikoima on toinen iso vahvuus mikä pelistä löytyy. Aseita on mukavasti ja niissä on kivasti lisävivahteita. Niiden kanssa merkittävänä ongelmana on enemmänkin se, että peli ei isommin opeta pelaajalle mitään, vaan kaikki oppi tulee puhtaasti kokeilemalla milloin mitäkin. Aseissa on se perus konekivääri ja sitten on erilaisia pommeja, ohjuksia ja milloin mitäkin jolla tehdä merkittävää vahinkoa vihollisiin. Mutta kun suuri arsenaali yhdistetään heikkolaatuiseen ja turhauttavan liukkaaseen pelattavuuteen, ei toiminnasta saa irti oikastaan mitään erityisen mielekästä. Se on sääli sillä pelissä on rakenteellisesti juuri oikeat ideat, mutta toteutus ei vain yllä niiden tasolle. Ei edes lähelle.
Kenttäsuunnittelu on kelvollista, mutta huonon ohjattavuuden kanssa siitä on haastavaa saada mitään irti. Ramppeihin kyllä osuu, mutta kaikki tarkkuutta vaativat asiat ovat haastavia suorittaa, tulee pelistä nopeasti vain haastavaa jahtaamista jossa monimutkaisemmat kentät vain pitkittävät jääväämätöntä. Viholliset ovat nopeita ja tarkkoja kun taas pelaaja on jatkuvassa taistelussa ohjattavuuden kanssa, joka ei missään kohtaa kokonaisuutta parane. Peliin tottuu hieman, mutta ei niin paljoa, että siitä oikeasti alkaisi nauttia, ei yksinpelinä, tai moninpelinä.
Yhteenveto
Twisted Metal on ideallisesti hyvä peli, hyvällä valikoimalla erilaisia hahmoja ja aseita. Ongelmallista tosin on se, miten peli on toteutettu. Ohjattavuus on aivan liian liukas tähän peliin ja haasteeltaan peli on todella epäreilu, mitä vain korostaa se, että mitään erityisen hyvää tutoriaalia ei löydy. Sanotaan että tämä on sellainen kokonaisuus josta mielellään näkisi remaken, koska PS1 tasolla tästä ei vain aa irti niin paljon kuin toivoisi. Kaikki potentiaali valuu lopulta huonoon pelattavuuteen.
+ Paljon aseita
+ Erilaisia pelihahmoja
- Surkea ohjattavuus
Arvosana: 4,5
Huonommalla puolella
Hanaa vaikka seinää päin
Jettiratsastajat
PlayStation Plus: Premium
Jet Riders
Rallipeli joka on juurikin sellainen kömpelö esitys PS1 aikakaudelta ei niin hyvällä grafiikalla ja aivan luokattoman huonommalla ohjattavuudella, jopa kaltaistensa joukossa.
Rallia, eikä kovin mielekästä sellaista
Jet riders on perustasoinen rallipeli, mutta autojen sijaan pelissä lähdetään matkaan vesiskoottereilla. Mitään ihmeellistä sanottavaa tästä ei meinaa keksiä. Ohjattavuus ei ole sieltä parhaasta päästä ja tässä se korostuu siksi, että pelissä tuntuu, että tutoriaali olisi todellakin tarpeen, että pelattavuudesta ja vesiskootterin ohjattavuudesta saisi oikeasti kiinni ja peliin pääsisi kunnolla "sisälle". Tälläisenään se on pitkälti kokeilemista, eikä se helpota missään vaiheessa millään tavalla.
Kenttiä on jokunen ja niissä on vähän eroakin. Myös kilpatyylejä on jokunen, mutta pääpaino on siinä että pelissä otetaan yhteen muiden kuljettajien kanssa ja yritetään olla kaatumatta jokaiseen mahdolliseen esteeseen, samalla kun rata pyritään läpäisemään mahdollisimman nopeasti. Tietokonehahmoja vastaan peli on hyvin turhauttavaa, koska ne tietävät miten peli toimii ja pelaaja ei. Toisen pelaajan kanssa pelistä saa oitis enemmän irti, mutta sekään ei merkittävästi paranna kokonaisuutta jonka ohjaus on näin surkea.
Yhteenveto
Jet Riders on peli jossa ei ole oikeastaan muuta sisältöä kuin kilpa-ajo kourallisessa erilaisia kenttiä ja muutamalla erilaisella tavalla. Ajajia on myös jokunen, mutta riippumatta siitä kellä pelaa, ei peli juuri parane. Suurin syy on erittäin huonossa ohjattavuudessa joka on kankea, eikä tue yhtään sitä, miltä pelaamisen pitäisi tuntua.
+ Ok idea
- Surkea ohjattavuus
Arvosana: 2,0
Surkea
Simppeli ja silti jotenkin sekavaa
Painovoimakolari Kannettavana
PlayStation Plus: Premium
Gravity Crash Portable
Peli joka tuo todella nopeasti ja vahvasti mieleen sellaiset parin kymmenen sentin pelit joita on Steamissa jokunen joskus hankittu kovassa alessa. Ihan kivaa ajantappamiseen sopivaa viihdettä, mutta ei yllä juuri enempään.
Perustylsää avaruusräiskintää
Tämä on niitä pelejä josta tulee sellainen fiilis että sitä pitäisi pelata vähän enemmän, että pelistä saisi kunnolla kiinni. Ohjattavuus on vähän mitä sattuu ja tästä syystä pelaaminen ottaa aikansa että siinä saa mitään aikaa. Muuttujia on jonkin verran mutta niistä ei vain isommin jaksa välittää koska ulkoasu on sellainen mikä antaa todella halvan ja nopeasti kyhätyn vaikutelman. Tällä tavalla tämä todellakin kuvastaa monia PSP pelejä jotka tuntuvat todella riisutuilta ja suoraan mitäänsanomattomilta ajantappopeleiltä.
Mitään isompaa tarinaa ei ole ja kyse on enemmänkin vain siitä että peliin hypätään mukaan ja annetaan palaa. Ongelmana on lähinnä se että vaikka pelattavuudessa on paljon vaihtoehtoja ja muuttujia, niin se ei missään kohtaa tunnu erityisen osuvalta. Ohjattavuus vaatii aikaa totutella ja silloinkin tuntuu että siinä puuttuu sellainen osuvuus joka antaisi pelille mielekästä tuntumaa ja paljon enemmän tuntuu että peli on heikosti ohjattava toimintapeli joka on periaatteessa helppo ja nopea oppia, mutta ei erityisen mielekäs pelata koska tuntuma pelissä on niin huono.
Yhteenveto
Retrotyylinen simppeli kokonaisuus jossa on useampi muuttuja mitä tulee pelattavuuteen. Ok näköinen, mutta loppuviimeksi aika vaatimaton kokonaisuus josta ei keksi paljoa sanottavaa ja jonka parissa ei lyhyttä kokeilua pidempään kiinnostus kestänyt. Voi tietysti napata paremmin kun peliin pääsee enemmän sisälle.
+ Paljon vaihtoehtoja pelattavuudessa
+ Simppeli
- Tylsähkö
- Vaatii totuttelua
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Se ensimmäinen sarjassaan
Madot
PlayStation Plus: Premium
Worms
Tätä sarjaa on pelattu useamman pelin edestä, mutta tämä ensimmäinen on tainnut jäädä pelaamatta, tai ainakaan se ei muistu isommin mieleen. Nopeasti on kuitenkin selvää että konsolille tämä ei ole se paras mahdollinen valinta, sillä tämä on PC peli.
Ensimmäinen matojen sota
Wormsin kanssa ei tässä vaiheessa isommin tarvitse avata että mikä on ideana. Pelaajalla on joukko matoja ja ja vihollisella on joukko matoja. Käytössä on valtava määrä erilaisia aseita joilla vahingoittaa vihollisen matoja ja se puoli jolla on viimeisenä matoja jäljellä, voittaa. Eri aseilla on erilaisia hyötyjä ja haittoja. Sinko on hyvä ase moneen tilanteeseen, mutta sen laaja osuma-alue vahingoittaa helposti omiakin matoja, jos nämä ovat lähellä vihollista. Haulikko on tarkempi ja osuma-alue on pienempi, mikä lisää oitis erilaisia mahdollisuuksia, mutta se ampuu aina suoraan, toisin kuin sinko, jolla pystyy tekemään kaarevia lentoratoja. Wormsin kanssa on paljon sellaisia asioita jotka on sanottu vaikka kuinka monta kertaa ja jotka Worms: World Party on ehkä tehnyt paremmin kuin yksikään toinen peli, joskin Worms 2: Armageddon oli ensimmäinen peli sarjassa, jota itse pelasin ja joka teki erittäin hyvän vaikutelman.
Ensimmäinen peli sarjassaan on yleensä se joka kokeilee eri asioita ja jatko-osat sitten valitsevat ne parhaat, joita vievät eteenpäin ja parantelevat. Worms on suhteellisen alkukantainen peli, sillä on todella selvä idea ja pääasiassa hyvä toteutus, vaikkakaan se toteutus ei erityisen hyvin taivu konsolilla pelattavaksi. Pelissä on melko kankea yleisote, varsinkin kun vertaa PC:n sujuvuuteen. Pelaaminen onnistuu kyllä, mutta siinä ei ole sitä samaa fiilistä, mikä PC:llä välittyy paljon paremmin. Tämän lisäksi pelistä puuttuu se huumori, mikä on sarjassa myöhemmin noussut isoksi jutuksi. Monet asiat puuttuvat tästä pelistä, mitä tulee vastaan myöhemmin sarjassa ja monista tälläisistä syistä peli tuntuu vajaalta ja alkeelliselta, koska sarjaa on pelannut sen ollessa merkittävästi parempi.
Se mikä tässä pelissä korostuu eniten, konsolilla pelatessa, on sen heikko ohjattavuus ja käyttöliittymä, joka ei myöskään tee merkittäviä palveluksia pelille. Alkuun on jonkun typerän idean kautta tehty hiiren liikuttelua vastaava tyyli, mikä ei käänny konsolille erityisen hyvin. Perus taistelussa kaikki toimii paremmin, hahmo liikkuu ja tähtää nuolinäppäimillä, hyppää, valitsee aseita ja ampuu myös nappeja painamalla, se ei vain ole sieltä parhaasta päästä isona kokonaisuutena ja näin heikolla grafiikalla pelin alkeellisuus vain korostuu. Se miten kokonaisuus kuitenkin toimii, näkyy pelaamisessa itsessään, sillä ajatukset ovat hyviä, vaikkakin vielä alkuvaiheissaan, aseita on useita ja taktiikoita on useita. Se ei kuitenkaan millään tee tästä pelistä erityisen hyvää ja koska sarjassa on paljon parempiakin pelejä, konsolillekin saatavissa, niin tämä on väkisinkin yksi niitä pelejä joka toimii kivana kokeiluna ja katsauksena siihen, mistä kaikki sai alkunsa, mutta siihen se pitkälti sitten jääkin.
Yhteenveto
Worms on PC peli, sillä konsolilla ei ole ihan samaa sujuvuutta tähtäämisen ja muun kanssa, tai sitten tämä ensimmäinen peli oli siinä suhteessa merkittävästi Worms 2:sta huonompi peli. Kankea ja epätarkka se on ainakin pelata ja melko primitiivinen verrattuna ensimmäiseen jatko-osaan. Idea on hyvä, mutta ainakaan tämä versio ei pelistä mitään isompia kehuja kerää.
+ Idea
+ Erilaiset aseet
- Kankea ja epätarkka
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Ei se paras Pixar elokuva, mutta ehkä se huonoin Pixar elokuvapeli
Disney/Pixar: Ylös
PlayStation Plus: Premium
Disney/Pixar: Up
Disneyn ja Pixarin pelejä on tullut pelattua vuosien saatossa paljon ja siinä missä Disney pelit kuten Tarzan, Hercules ja Viidakkokirja ovat olleet erittäin hyviä, eivät Pixar puolen pelit kutenn Bolt tai Brave ole olleet niin hyviä, joskin Toy Story 2 oli esimerkillinen tapaus. Up, saattaa kuitenkin olla huonompi kuin yksikään toinen.
Ei niin hyvän elokuvan aivan surkea pelimuoto
Up, seuraa elokuvan tarinaa kelvollisesti ja tarjoaa juurikin sellaista tasohyppelyä mitä tälläiseltä peliltä voi odottaakin. Välianimaatiot on toteutettu elokuvaamukaillen, mutta eivät näytä erityisen hyviltä, mutta huonompiakin on nähty. Tarinan pääkaksikkona toimivat kärttyinen vanha ukko Carl Fredricksen ja pirteä partiolainen Russell. Hahmojen välillä voi vaihdella vapaasti ja tekoäly ohjaa toista hahmoa, pysyen pääasiassa pelaajan mukana tämän edetessä pelimaailmassa. Elokuvan tapahtumia seurataan kelvollisesti, kun Carl lähtee matkalle talollaan, ilmapallojen voimalla ja Russell päätyy epähuomiossa mukaan. Tarina nyt ei kokonaisuutta isommin kannattele sillä itse en isommin elokuvastakaan välittänyt. Russell oli todella ärsyttävä ja vaikka puhuvat koirat olikin kiva juttu, niin kyllä Pixarilta on nähty merkittävästi parempiakin elokuvia. Jos elokuva nappaa, niin pelistä voi saada jotakin irti, mutta elokuvan katsominen on merkittävästi parempi idea kuin tämän roskan pelaaminen.
Graafisesti, peli on kelvollinen. Se ei ole missään nimessä huonoin, sillä sanoisin että Brave näytti kokonaisuutena paljon huonommalta peliltä graafisesti, vaikka pelattavuudessa toimikin paremmin. Tämä on niitä tapauksia kun peli yrittää kertoa elokuvan tapahtumat mahdollisimman uskollisesti, pienillä lisäyksillä ja tämä nyt ei ole suoraan huono idea, sitä ei vain ole toteutettu erityisen hyvin. Mutta kaikki ulkoasuun liittyvät ongelmat ovat mitättömiä heikkouksia, kun päästään itse pelaamiseen, sillä tällä osa-alueella peli on epäonnistunut niin pahasti, että sitä voisi pitää jopa huonoimpana Disney/Pixar elokuvapelinä mitä on koskaan vastaan tullut.
Pelissä on selvästi useita ideoita joilla kokonaisuuteen saadaan enemmän muuttujia. Pelissä on pistesysteemi ja avattavia tarvikkeita joilla voi tehdä asioita kentissä, joita aiemmin ei pystynyt tekemään. Tämä osoittaa että jotakin ajatusta pelin knassa on ollut, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa että vaikka hyviä ideoitakin on joukossa, niin se pelaaminen, ei missään vaiheessa ole erityisen hyvää ja sitä vain korostaa se, miten huonosti peli perusasiatkin on toteutettu.
Peli joka oikein yrittää ärsyttää pelaajaa
Pääasiassa aika pelin parissa menee erilaisessa tasohyppelyssä. Tasohyppelyä maustetaan pienillä lisävivahteilla, mutta pääasiassa kaikki mitä peli tarjoaa, on toteutettu hyvin huonosti. Eri pelihahmot keräilevät eri asioita ja tekevät esimerkiksi ötököille eri asioita. Carl liiskaa, kun taas Russell kerää niitä. Pääasiassa kaikki on täytettä, eikä edes erityisen hyvin tehtyä, koska se monesti johtaa vain hidastuksiin. Tekoälyllä kun on pakottava tarve joko kerätä tai liiskata kaikki ötökät, jos niitä on ja kamera ei seuraa pelaajaa, jos tekoäly ei seuraa pelaajaa, mikä on erittäin turhauttavaa. Tämän pitäisi olla perusasioita, sillä pelaajan pitäisi määrittää tahti, ei tekoälyn joka on mukana pakollisena pahana, vähän kuin Russell elokuvassa. Kamera ei ole huono, mutta sen tapa yrittää pitää molemmat pelihahmot ruudussa ei ole se miellyttävin asia.
Kahden pelihahmon kautta peliä hidastaa myös se, miten tiettyjen esteiden ylittäminen vaatii yhteistyöä ja tässäkin osuudessa tekoäly on kuin puulla päähän lyöty. Hyvin usein, kun pelaajaa odottaa että partnerihahmo tarttuisi pelaajan ojentamaan keppiin, jolla sitten pääsisi esteen yli, ei tekoäly välttämättä tajua tätä ja vain tuijottaa. Sitten kun pelaaja on lähdössä pois, niin sitten hahmo alkaa huutaa apua ja reagoi apuun. Tämä on jotenkin niin käsittämättömän typerä tapa koodata peli, että ärsyttää mitä enemmän sitä joutuu sietemään, eli pitkälti kokoajan.
Viimeisenä naula tähän arkkuun on pelin surkea tarkkuus. Kun pitää esimerkiksi heilahtaa köydellä, hahmo tarttuu köyteen, tai on tarttumatta, eli se tuntuu olevan täyttä arpapeliä. Tekoäly nyt ei tätä munaa, mutta on eri asia että tajuaako tekoäly seurata pelaajaa, koska monesti, ei tajua. Myös esineiden kerääminen on tarpeettoman pikkutarkkaa, sillä vaikka olisi esineen vieressä, hahmo ei välttämättä poimi esinettä, vaikka nappulaa naputtaisi. Up, ei tunnu tekevän mitään hyvin ja tälläinen peli on liiankin hyvä esimerkki siitä, kun elokuvista tehdään peliversioita ilman minkäänlaista huolellisuutta, pelkässä rahastusmielessä. Moninpelinä monet näistä ongelmista häviäisivät, mutta kuka tätä moskaa haluaisi pelata kun hyviäkin pelejä löytyy.
Yhteenveto
Up on suoraan huono peli, mutta se ei ole välttämättä se huonoin Pixar elokuvaan pohjautuva peli, vaikka äkkiä ei nyt huonompaa mieleen tulekaan. Ohjattavuus tuntuu viiveelliseltä ja kankealta, pelattavuus on sitä kautta kankeaa ja hyvin tylsää tehtiin pelissä mitä tahansa. Pelaaminen on pääasiassa tasohyppelyä tietyillä lisävivahteilla, mutta mikään, mitä peli tarjoaa, ei ole lopulta kelvollisesti tehtyä.
+ Seuraa elokuvan tapahtumia
- Pelattavuus
- Toteutus
Arvosana: 2,6
Heikko
SNES henkinen peli PS1:ltä
Herculeksen seikkailu
PlayStation Plus: Premium
Herc's Adventure
Tämä on yksi niitä pelejä josta ei ollut itsellä mitään tietoa etukäteen, eikä mitään muistikuvaa että olisin joskus edes kuullut siitä. Se tuo mieleen yhden jos toisenkin pelin, mutta oikeastaan yksikään niistä ei varsinaisesti lisää uskoa tätä peliä kohtaan.
Parodia Herculeksen seikkailuista
Tarinassa seurataan Herculesta, tai pelaajan valinnasta riippuen Atlanteaa tai Jasonia, jotka käyttävät eri aseita kuin Herc. Itse en merkittävästi tutustunut hahmojen eroihin, sillä erityisen koukuttava peli ei ole kyseessä. Joka tapauksessa, ylijumala Zeus on häviämässä shakkipelin veljeään Hadesia vastaan ja panoksena ja Persephonen tulevaisuus. Zeus on menettänyt kaikki nappulansa paitsi kolme ja nämä kolme ovat pelattavat hahmot ja moninpeli on mahdollisuus. Joka tapauksessa, tarinassa pelaajan valitsema sankari, kuten Herc, lähtee taistoon Hadesin erilaisia hirviöitä vastaan. Tarina ei ole juuri kummempi, mutta sitä täydennetään satunnaisilla piirrosarjapätkillä, mutta graafinen tyyli tuo mieleen jotkut todella halvalla ja nopealla tavalla tehdyt piirrossarjat ja vastaavat, joita on nähty myös parissa CD-I Zelda pelissä.
Hahmojen ulkoasu ei sekään nyt mitään pisteitä vedä ja monet hahmot ovat tehty lähemmäs karikatyyrimaisesti. Tietty vitsikkyys pelistä välittyy mutta isona kokonaisuutena tätä on vaikeaa ottaa vakavasti, kun graafinen ulkoasu ei ole suoraan huonon näköistä, mutta se vaikutelma minkä se antaa, ei ole millään tavalla hyvä, eli kyse on enemmän suunnittelusta kuin varsinaisesti toteutuksesta.
Pelaaminen itsessään on simppeliä ja tuo mieleen SNES pelit, kuten vaikkapa Zombies Ate My Neighbours. Tässäkin pelissä nimittäin harhaillaan paikoitellen ympäriinsä, kunnes sitten löytyy oikea reitti joka vie eteenpäin. Peli vaikuttaa simppeliltä ja suoraviivaiselta, mutta paikkapaikoin vastaan tulee useita kohtia joissa oikea tie eteenpäin ei ole tarpeeksi selkeä. Tietyt viholliset on myös tehty hyvin ärsyttäväksi. Joskus on kyse vain siitä, että ne kestävät paljon enemmän vahinkoa, kuin olisi tarpeen ja joskus kyse on siitä, että ne tekevät liikkeitä, jotka vain kuluttavat aikaa, kun Herc on vihollisen otteessa. Tämän pelin tapauksessa tämä Super Nintendo vivahteinen pelattavuus ei ole hyvä asia, sillä peli on onnistuttu tekemään monipaikoin turhauttavaksi, aivan typeristä syistä. Ei pelattavuus nyt missään kohtaa erityisen laadukasta ollut, mutta yleinen rytmi pelissä ei osaa hyödyntää kaikkea sitä, mitä peli lopulta teki oikein hyvin.
Yhteenveto
Herc's Adventure on simppeliltä vaikuttava mättöpeli jossa pelaaja liikkuu ympäristössä vihollisia nistien tavaroita keräillen ja ympäriinsä harhaillen, kunnes sattuu löytämään tien eteenpäin. Taistelu on perusvihollisia vastaan hyvin simppeliä, mutta paikoin viholliset kestävät aivan liikaa vahinkoa. Vaihtelua ei ole paljoa, mutta tiettyjä lisäaseita löytyy. Tarina ei tee vaikutusta ja sitäkään vähää ei tee tapa jolla hahmot on toteutettu, sillä niistä tulee sellainen vaikutus että peli on tehty vitsillä.
+ Useita lisäaseita
+ Värikäs
- Harhailu / epäselvyys
- Hahmojen ulkoasu
Arvosana: 4,0
Huono
Yhden maskottihahmon seikkailuja
Klonoa: Phantasia Päiväuni sarja
PlayStation Plus: Premium
Klonoa: Phantasy Reverie Series
Kokoelma kahdesta Klonoa sarjan pelistä: Door to Phantomile ja Lunatea's Veil. Klonoa on yksi monista pleikkarin maskottihahmoista jonka puhe on random ääntelyä ja toiminta tasohyppelypainotteista. Muistan yhden peleistä osana PS2 demokokoelmaa ja sitä kautta tietty idea tästä sarjasta on jo olemassa, vaikka demo ei isommin kiinnostusta sarjaa kohta lisännytkään koska kaltaistensa joukossa Klonoa ei ole paras, mutta ei huonoinkaan.
Ovi Phantomileen
Door to Phantomile on se peli joka esittelee hahmon, maaiman, pelattavuuden ja kaiken muunkin, sillä kyseessä on sarjan ensimmäinen peli. Klonoa on ihmismäinen eläinhahmo, josta ei tosin ota selville että mikä hän on, eikä liene tarkoituskaan ottaa. Hänellä on pörröiset, käsimäisen korvat jotka joilla pystyy hetkellisesti keikkumaan ilmassa ja joiden vuoksi hänestä tulee itsellä ehkä parhaiten mieleen cockerspanieli tai jänis. Klonoa pukeutuu kuin monet anime poitsut yleensäkin, haalareista lätsään. Pelihahmot puhuvat, mutta monien muiden pelien tapaan erilaisena ääntelynä ilman selkeitä sanoja, joten luettavaa riittää aina välillä. Peli ei mene pelkäksi tekstitulvaksi, vaan nojaa enemmänkin satunnaiseen tarinankerrontaan, kun jotakin huomionarvoista tapahtuu.
Tarina on ihan hyvä, ei se kaikista ihmeellisin, mutta toimii kelvollisesti tälläisessä kokonaisuudessa. Pelimaailma, Phantomile on unista voimansa saama toinen toistaan erikoisempien olentojen koti. Pelin alussa päähahmo Klonoa saa haltuunsa tuulisormuksen ja ystävystyy sitä kautta sormuksessa elävän henkiolennon, Huepow'n, kanssa. Kun sitten kuvioihin astuu pimeyden henki, jonka tavoite on muuttaa koko Phantomile painajaismaailmaksi. Siitä alkaa kaksikon yhteinen seikkailu, tavoitteenaan pelastaa koko maailma.
Pelimaailma on hyvin värikäs, monimuotoinen ja tietyllä veikeällä tavalla erikoinen. Vihollisolennot ovat kuin isoja squishmallowseja, eivätkä vaikuta millään tavalla erityisen uhkaavilta. Joukossa on vähän särmällisempiäkin vihollishahmoja jotka eivät ole niin ystävällisen oloisia. Pomoviholliset ovat monesti asetta uhkaavampia tapauksia ja vaikka Klonoa on pääasiassa tasohyppelyä, on mukana myös hieman taistelua, joka nojaa pääasiassa sekin tasohyppelyyn ja sitten tietyissä hetkissä hyökkäämiseen. Peli on 3D tyylinen, mutta rakentuu 2,5D tyyliin jossa liikutaan oikealle tai vasemmalle. Joskus vastaan tulee tilanteita jossa valitaan useammasta reitistä ja kamera asennoituun sen mukaan. Kentät eivät ole erityisen suuria ja monesti ei ole edes vaikeaa sanoa että mikä reitti on eteenpäin. Välillä tosin tulee tilanteita joissa ei voi enää palata taaksepäin, kun on suunnan valinnut, mutta tämä on enemmän jatko-osan juttu.
Klonoan keino puolustautua on tuulisormus. Sormuksella Klonoa voi poimia vihollisien ja sitten käyttää tätä hypätäkseen korkeammalle, tai vahingoittaakseen muita vihollisia ympäristössä. Sormuksen nappauskantama on melko pieni, mutta se on kuitenkin tehokas ja sitä voi käyttää loputtomiin. Klonoan ilmassa leijuminen on melko pienimuotoinen osa tasohyppelyä ja se toimii parhaiten kun pitää hieman pelata aika, vaikkapa silloin kun yrittää osua keskelle vähän pienempää tasoa.
Door to Phantomile on hyvä ensimmäinen peli sarjassa. Se opettaa nopeasti perusasiat ja kehittää niitä pelin edetessä oikein hyvää vauhtia. Pelimaailma, sen erikoisuudet ja monet pelimekaniikat toimivat erittäin hyvin ja vaikka Klonoa onkin monella tavalla kuin monet muut maskottipelihahmot ja -pelit niin siinä on myös sen verran oikeasti omaa, että se tuntuu omanlaiseltaan kokonaisuudelta, eikä vain joltakin perustasohyppelyltä ilman mitään omaa. Juurikin tuulisormus on se mikä tekee pelistä niin omanlaisensa, sillä samanlaista mekaniikkaa ei tule muualta mieleen.
Lunatean Huntu
Peli sijoittuu Lunatea nimiseen unimaailmaan ja sen neljään valtakuntaan. Tarinan alussa Klonoa kohtaa tarinan uudet pahikset ja hyvikset, tempautuen nopeasti mukaan seikkailuun. Peli alkaa nopeasti ja etenee nopeasti, olettaen että pelaajalle on selvää mitä ensimmäisessä pelissä on opittu. Ensimmäisen pelin pelaaminen ei ole tarinallisessa mielessä mitenkään välttämätöntä koska kummankin pelin tarina on oma kokonaisuus ja lähinnä päähahmo on ainoa mikä pysyy samana. Pelin tarina rakentuu samalla tavalla nopeudella kuin aiemmassakin pelissä, mutta hahmo tuntuu lähinnä olevan enemmän tässä jatko-osassa. Yleinen ote pysyy kuitenkin samanlaisena, joten Lunatea's Veil on erittäin uskollinen jatko-osa.
Edeltäjänsä tavoin peli nojaa tasohyppelyyn eikä pelattavuus kehity merkittävästi mihinkään suuntaan. Haaste tulee lähinnä kenttäsuunnittelusta ja tasohyppelyn yleisestä tasosta. Kokonaisuutena Lunatea's Veil ei ole juuri Door to Phantomilea vaikeampi peli, vaan kumpikin peli on haasteellisesti samalla tasolla. Tasohyppely ei ole erityisen haastavaa ja suurin osa kuolemista tuntuu tulevan siitä, että putoaa tyhjyyteen, jolloin kuolema tapahtuu välittömästi. Klonoa kestää useamman osuman ennen kuin kaatuu ja parannustarvikkeita on riittävästi. Muutenkin pelin pysyy suhteellisen helppona ja kenttien läpäisy ei ole mitenkään haastavaa. Mutta pelissä on muutamia lisähaasteita, jotka ovatkin sitten aivan eri asia.
Kummassakin pelissä on samanlaisia keräilytarvikkeita, mutta jatko-osassa tuntuu että niiden kanssa on panostettu enemmän piilottamiseen. Kentissä on 150 timanttia ja aina kun pelaaja saa kasaan 100, hän saa uuden elämän. Kuollessa pelaaja palaa viimeisimpään tallennuspisteeseen (herätyskello) ja kaikki sen jälkeen kerätyt timantit ovat taas kerättävissä. Kentissä on myös pelastettavia olentoja jotka ovat merkittävästi paremmin piilotettuja ja niitä on runsas kourallinen. Piilotettujen esineiden kanssa jatko-osa menee vähän liian pitkälle, joskin myös ensimmäinen leikkii niillä ja tuntuu että tässä mennään suoraan halpamaisiin ratkaisuihin kun joskus esineet ovat täysin näkymättömiä ja niiden löytäminen on pelaajan tarkkaavaisuudesta kiinni.
Siinä missä Door to Phantomile on alunperin PS1:ltä, on Lunatea's Veil PS2:lta, mutta mitään merkittävää erota näistä kahdesta ei näe, sillä ne ovat hyvin samanlaisia peliä pitkälti jokaisella tavalla. Nyt kun ne on niputettu yhteen, Reverie sarjaksi, erot pelien välillä ovat entistä pienemmät. Jos niitä vertaa Crash Bandicoot sarjaan, niin ne ovat tasohyppelyssä merkittävästi helpompia ja ääninäyttelyyn ei ole panostettu yhtä paljon. Pelihahmon ääntely on voinut aivan hyvin olla tietoinen valinta, mutta ei Klonoa tasohyppelypelinä ole läheskään samaa tasoa mitä Crash Bandicoot oli, saati mitä Spyro oli. Kumpikin oli kuitenkin ehdottomasti pelaamisen arvoinen jos pitää vähän retrommantyylisistä tasohyppelyistä.
Yhteenveto
Kahden pelin kautta Phantasy Reverie sarjassa on oitis sisältöä oikein kivasti, kumpikin peli on todella kivan näköinen ja pelattavuudessaan aika simppeli lapsille suunnattu 2,5D tasohyppely. Tekstiä on luettavaksi säännöstellysti ja kaikki ääntelehtivät puhuessaan, vaikka siitä ei mitään selkoa saakaan. Tarinallisesti pelit eivät ole mitään erikoista ja keräiltävän tavaran suhteenkin pelit ovat aika helpohkoja, vaikka nojaavatkin muutamaan todella ärsyttävään ideaan. Kokonaisuutena nämä ovat ihan kivoja tasohyppelyitä, vaikka eivät parhaiden joukkoon ylläkään. Ty the Tasmanian Tigerin, Crocin ja muiden joukossa Klonoa pärjää kuitenkin oikein hyvin ja jos nämä pelit ovat napanneet, kannattaa tätäkin harkita.
+ Kaksi peliä
+ Kivan näköinen ulkoasu
+ Simppeli mutta toimiva tasohyppely
- Näkymättömät esineet
- "Ei paluuta" kohdat
Arvosana: 7,0
Loistava
Pääarvio
PlayStation ykkösen peli jota itsekin kutsuisin todella klassikoksi ja joka on tuttu niiltä ajoilta, joskin alunperin PC:ltä. Peli ei ole laadultaan esimerkillinen, mutta siinä on monia hyviä ideoita, vaikkakin monien huonojen ideoiden joukossa.
Kansikuvankin lataamisen ongelmallisuus ei hyvää lupaa
Tähtien Sota: Episodi 1: Pimeä Uhka
PlayStation Plus: Premium
Star Wars: Episode 1: Phantom Menace
Tämä on niitä tapauksia kun peli on jo valmiiksi todella tuttu ja tämä on selvä katsaus menneisyyteen josta muistuvat jo valmiiksi mieleen monet pelit heikot kohdat. Uuden katsauksen jälkeen tulee vähän sellainen fiilis että peliä on jo kaiken kritiikinkin kanssa katsonut hieman ruusunpunaisten lasien läpi, sillä ilman pelissä olevaa takaisinpäinkelaamista tai vapautta tallentaa milloin ja missä vain, kokonaisuus olisi merkittävästi huonompi ja jäätävästi vaikeampi, mitä se on niiden kanssakin.
Modernit lisäykset tekevät tästä se helpoitenlähestyttävän version pelistä, mutta ilman niitä, tämä ei kaltaistensa joukossa erotu merkittävästi edukseen.
Kauan sitten, kaukaisella konsolilla
Pleikka ykköselle peli ilmestyi elokuvan jälkimainingeissa ja PS1:n loppuaikoina, mikä ei varsinaisesti ole järin kannustavaa, koska pelistä olisi varmasti voitu tehdä myös PS2:lle ja todennäköisesti paljon paremminkin. Graafisesti peli ei ole erityisen vahvalla tasolla, mutta siinä on sellaista tietty nostalgista pleikka ykkönen tyyliä, mikä palauttaa muistoja mieleen. Lisäksi, kuten Final Fantasy VII:n kanssa tiedetään, surkea grafiikka, ei tee pelistä surkeaa jos kaikki muu toimii. Phantom Menacen kanssa, kaikki muu tosin ei toimi, sillä tässä pelissä on paljon sellaisia heikkouksia jotka eivät ole ehtineet unohtua, vaikka peliä onkin pelattua todella kauan sitten. Tämä uusin pelikerta on enemmänkin hyvä muistutus siitä, miten paljon heikkouksia pelissä olikaan ja vaikka sitä tavallaan lämmöllä muisteleekin, niin kyllä sen kanssa nopeasti tuleen mieleen myös niitä huonoja puolia. Tosin, kun pelin pelaa nyt uudelleen, mahdollisuudella kelata taaksepäin ja yrittää useita haastavia tasohyppelykohtia uudestaan välittömästi, huomaa erittäin selvästi että miten paljon enemmän rasittavia kohtia pelissä olikaan, jotka eivät olleet niin hyvässä muistissa kuin monet muut. Ilman moderneja helpotuksia joita PS Plus näihin klassikkopeleihin tarjoaa, voisi sanoa että tuskin tätä tulisi loppuun asti jälleen katsottua ja pakkohan sen myös lopullisessa arvosanassakin näkyä.
Monien PS1 pelien joukossa Star Wars: Phantom Menace ei ole se huonoin peli, mutta 3D tasohyppelyä vaativien pelien joukossa, se ei myöskään ole se esimerkillisen ja toiminnallisten pelien joukossa, tilanne on ihan sama. Tämä on niitä pelejä jossa on paljon hyviä ideoita ja runsaasti sellaisia pieniä asioita jotka on tehty todella hyvin, mutta niiden vastapainona on valtava valikoima sellaisia asioita jotka todella ottavat päähän, vaikka pelin on pelannut läpi monesti aiemmin. Tässä kohtaa se näkyy enemmäkin siinä, että pelissä aika hyvin muistaa että missäkin kohtaa pitää tehdä ja missä ovat ne pelin suurimmat vaikeuspiikit ja haasteet. Phantom Menace ei ole millään tavalla helppo peli sillä todella kulmikas ohjattavuus ei tee mitään palveluksia toiminnassa tai tasohyppelyssä. Tämä samainen ongelma tosin tulee vastaan hyvin monissa muissakin PS Plus klassikkopeleissä jotka ovat PS1:ltä kotoisin, sillä heti kun ollaan 3D ympäristössä, tulee peliin aivan oma lisänsä haasteeseen ja se on lähemmäs poikkeuksetta kiinni ohjattavuudesta.
Obi-Wan Kenobista Padme Amidalaan
Pelissä käydään läpi koko elokuvan tarina, erittäin uskollisesti, mutta pienillä muokkauksilla, jotta peliin saadaan pelattavaa. Tietyt kohdat ovat täysin keksittyjä, mutta tapahtumat seuraavan todella uskollisesti elokuvan tapahtumia. Jedioppilas Obi-Wan Kenobi, yhdessä mestarinsa Qui-Gon Jinnin kanssa saapuu Kauppaliiton alukselle, jossa koko homma menee nopeasti puihin ja droidien tuhoamisen lomassa kaksikko pakee alukselta. Tapahtumat johtavat lopulta hiekkaplaneetta Tatoiineille jossa Qui-Gon pelastaa nuoren orjapojan, Anakin Skywalkerin, tarkoituksenaan ottaa tästä uusi oppilas itselleen ja matkalla alukselle, päätyy hän vastakkain mystisen sith lordin kanssa. Lopulta kaikki sitten johtaa taisteluun Naboossa jossa toisaalla kuningatar Padme Amidala johtaa iskujoukkoa kaupungissa, taistellen droidiarmeijaa vastaan, kun taas toisella Obi-Wan ja Qui-Gon ottavat yhteen sith lordi Darth Maulin kanssa. Sinne tänne peliin laitetaan vähän ylimääräistäkin aktiviteettia mitä elokuvassa ei tapahdu. Obi-Wan kulkee vedenalaisessa kaupungissa, hakemaan Jar Jar Binksin pois vankilasta, Qui-Gon Jinn taistelee Jabban hirviötä vastaan ennen suuria kilpa-ajoja, kapteeni Panaka pelastaa kuningatar Amidalan kidnappaajilta ja Darth Maul on paljon puheliaampi, mitä elokuvan lopputaistelussa.
Pelissä on siis omat lisäyksensä ja luvassa on myös useita keskusteluita jotka tarjoavat vähän lisää katsausta tapahtumiin siellä ja täällä. Huvittavaa on että pelaaja voi myös toimia tietyissä tilanteissa väkivaltaisella tavalla ja selvitä silti, kun taas toisaalla täysin pimeälle puolelle kääntyminen lukitsee pelin tilanteeseen jossa pelaaja ei voi enää voittaa, vaan joutuu taistelemaan, kunnes peli saa siitä lopullisesti tarpeekseen ja tekee pelaajasta selvää jälkeä. Aikoinaa tämän pelin kanssa käytettiin myös isoa liutaa erilaisia koodeja jotka helpottivat joko pelin läpäisyä, tai täyttä pelleilyä, ilman mitään tarkoitustakaan läpäistä kokonaisuutta. Nyt kyse on enemmänkin helpotusten käyttämisestä, jotta tietyistä tarkkuutta vaativista kohdista selviää ilman, että ne pitää joka kerta aloittaa alusta, mahdollisella alkuasettelulla siihen päälle. Monesti erittäin tärkeää on osata käyttää saatavilla olevia resursseja fiksusti. Obi-Wan ja Qui-Gon molemmat saavat käyttöönsä aika paljon tavaraa, jota jedit eivät muuten juuri käyttäisi, kuten kranaatteja, laserpistooleita ja jopa sinkoja, joilla tietyistä kohdista selviää paljon paremmin, kuin valosapelilla. Lasermiekka ei ole luotettava ase, sillä monesti sen käyttäminen tarkoittaa sitä, että pelaaja ehtii ottaa vahinkoa vihollisista, ennen kuin osuu miekalla. Laserammusten torjuminen sen sijaan on kelpo ratkaisu.
Pelissä on runsaasti piilotettuja juttuja, jotka helpottavat kokonaisuutta merkittävästi, mutta omalla kohdalla huomaan että kun pelissä tietää että miten paljon tietyllä hahmolla tulee pelissä pelattua, niin sen mukaan käyttää pois tarvikkeita, ettei niitä jää käyttämättä. Obi-Wanilla esimerkiksi tulee käytettyä valtaosa kranaateista ja muista leluista ennen Naboosta lähtöä, koska hänellä pelataan sen jälkeen viimeisessä taistelussa, kun taas Qui-Gonilla pelataan vain Tatoiineilla, eli parissa kentässä, plus pomotaistelussa, joten aseita on turha säästellä sen enempää. Tosin ilman ennakkotietoja, voi olla että kaikkiin tilanteisiin menee aivan eri tavalla ja aseita säästelee paljon enemmän, sillä yksi lämpöräjähde oikeassa tilanteessa helpottaa kaikkea todella paljon, puhumattakaan miten tärkeää on tietää, missä kohtaa käyttää ne harvinaisen ja arvokkaat parannustarvikkeet joita saattaa löytää sieltä ja täältä kentistä.
Haastavaa taistelua ja vielä haastavampaa tasohyppelyä
Pelattavuudessa peli ei isoja pisteitä vedä ja se on lähestulkoon pelkästään ohjattavuuden syy, mutta oma ongelmansa on myös se, miten tehokkaita viholliset ovat ja miten hidas pelaaja liikkeissään on. Valomiekalla lyöminen ei ole mitään Jedi: Fallen Order / Survivor tasoista toiminnan taidonnäytettä, tai edes Jedi Knight sarjan tehokasta taistelu, vaan tarpeettoman hidasta ja suunnitelmallista toimintaa jossa monesti tilanteet täytyy hoitaa paljon suunnitelmallisemmin, jotta niistä selviää ollenkaan. Monia vihollisia kohtaan valomiekka on hidaste ja laseraseella ongelmasta selviää paljon tehokkaammin, koska vihollisista saattaa selvitä ennenkuin nämä kunnolla havaitsevat pelaajaa. Jedit voivat käyttää mahtia kaataakseen vihollisia, mutta monesti tämä on pelkkä hidaste, että pääsee lähemmäs miekan kanssa ja jos vihollisia on useita, voi olla haastavaa, tai mahdotonta onnistua kaatamaan kaikkia, jolloin tilanne menee joka tapaukseksi mieleen ja pelaaja ottaa vahinkoa. Parannustarvikkeet ovat aika harvinaisia, ellei kaikkia paikkoja tutki erittäin tarkasti, mikä vain korostaa sitä, että peli hakee vähän suunnitelmallisempaa lähestymistapaa toimintaan.
Jedeillä tietysti on aina valomiekka, mutta yhtenä pelattavana hahmona oleva kapteeni Panaka, on yksi surkeimpia pelihahmoja mitä mieleen tulee, sillä jos häneltä loppuvat ammukset, on hän nyrkkien varassa ja niillä ei tee yhtään mitään. Muutenkin hänellä pelattava kenttä Coruscantissa on aivan täyttä p*skaa. Sen sijaan Padmella on loputon sähköase joka vaikuttaa ihan onnettomalta, mutta yksittäistä droidivihollista vastaan se on oikein hyvä. Muutenkin Padmella pelatessa peli toimii oikein hyvänä muuttujana ja siihen mennessä räiskintä on jo tullut tutuksi. Hahmoissa on siis vaihtelua ja vaikka Obi-Wan ja Qui-Gon ovatkin käytännössä aivan identtisiä pelattavuudessa, ovat Panaka ja Padme keskenäänkin aika erilaisia pelattavuudessa. Räiskintä toimii oikein hyvin kun siihen pääsee vähän paremmin sisälle, mutta peli olisi pärjännyt paremmin jos valomiekkoihin oli saatu enemmän, no valomiekkamaista otetta, eikä haittaa olisi ollut suuremmasta määrästä parannustarvikkeita.
Taistelu on totuttelukysymys sillä pelin viimeiset kentät toimivat erittäin hyvin toiminnan suhteen ja vähän hiljaisimmistakin kentistä saa kyllä irti yhtä ja toista, kun pitää lähinnä jutella tietyille henkilöille, jotta saa tiettyjä esineitä, joilla päästä eteenpäin ja sitä rataa. Ongelmallisinta on tasohyppely, johon ei totu missään kohtaa, sillä vielä aivan viimeisessäkin kentässä se tuntuu heikosti tehdyltä ja kokonaisuus sakkaa kaikissa tarkkuutta vaativissa hyppykohdissa. Takaisinkelaaminen nopeuttaa niiden uusia yrityksiä, mutta ilman sitä, tämä peli olisi usein hyvin turhauttavaa pelattavaa. Vaikka hyppimistä onkin paikoin aika vähän, niin se on silti liikaa ja vain se paras, ei ainoa, esimerkki siitä, miten huono pelin ohjattavuus ja sitä kautta pelattavuus suuren osan ajasta onkaan.
Yhteenveto
Star Wars 1: Phantom Menace on aikakaudelleen hyvin tyypillinen peli, mutta edes aikakautensa pelien joukossa, se ei ole sieltä parhaasta päästä. Peli on ohjattavuudeltaan hyvin kankea, mikä on sen suurin heikkous ja mikä tekee siitä hyvin vaikean pelin. Toiminnassa vaikeus korostuu paikoitellen todella pahasti, mutta peli tarjoaa muutakin kuin pelkkää toimintaa ja useamman hahmon kautta kokonaisuudessa on vaihteluakin. Peli seuraa elokuvan tapahtumia todella uskollisesti ja kokonaisuus toimii erittäin hyvin. Ulkoasu on aikakaudelle tyypillistä palikkagrafiikkaa, mutta ääninäyttely on oikein hyvällä tasolla. Ohjattavuus ja sen kautta tuleva vääränlainen vaikeustaso kuitenkin kampittavat kokonaisuuden kaikista selkeimmin.
+ Star Wars fiilis ja uskollisuus elokuvalle
+ Useampi pelattava hahmo
+ Hyvä ääninäyttely
+ Monet pienet asiat
-/+ Mahdollisuus kelata taaksepäin
- Ohjattavuus
- Monet rasittavat tasohyppelykohdat
- Vaikeus
Arvosana: 5,5
Paremmalla puolella
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.