Umbral souls

 

 

Soulslike genren peli josta löytyvät varmaan kaikki genrelle tyypilliset rakennuspalikat ja mukaan on saatu vähän omiakin juttuja. Mutta ei tämä erityisen positiivisesti joukosta eroa, koska se ei ole myöskään oppinut oikein mitään niistä monista virheistä joita sen monet edeltäjät ovat vuosien saatossa tehneet, vaan LotF toistaa niitä virheitä. Monesti pahemmin.

 

 

 

 

Langenneiden herrat

Peli joka alkoi joskus Lords of the Fallen kakkosena, mutta joka ei enää muistuta toista peliä oikein millään tavalla, jokusia tyyliseikkoja huomioimatta. Soulslike genressä pelin toivoisi olevan paljon parempi sillä, kuten ensimmäisenkin pelin kanssa, pääpalaset ovat todellakin kohdallaan, mutta niiden käyttö jättää paljon toivomisenvaraa. Pomovihollisissa on vain jokunen oikeasti hyvä ja pelin vaikeustaso ja hahmonkehitys on rytmitetty erittäin huonosti. Siitäkin huolimatta, siinä on puolensa.

 

Lampunvaloa pimeyteen

Aluksi käydään Dark Souls tyyliin läpi pelin taustatarina, mytologiavivahteita ja sitä rataa. Sitten luodaan hahmo päädytään nopeasti matkalle kohti vaikeuksia. Pelin kehittyy samalla tavalla, kuin Dark Souls. Tutoriaalien jälkeen vastaan tulee toinen toistaan vaikeampia pomotaisteluita ja toinen tositaan kryptisempia sivuhahmoja. Tarinallisesti peli ei ole mikään ihmeellisin. Pelaajan ohjaama ristiretkeläinen saa haltuunsa taikalyhdyn jolla näkee toiseen maailmaan, eräänlaiseen alamaailmaan, jonne pelaaja päätyy myös kuollessaan. Lyhty on pelin todella omin juttu, sillä vaikka se vaikuttaa lähinnä lisäjipolta sioon kokonaisuuteen, on sen rooli merkittävä tarinallisesti, sekä pelattavuudessaan. Moniin paikkoihin pääsee vain kalmistomaailman kautta, mutta tämä maailma tuo myös monia vaaroja tullessaan, sillä liian pitkä aika siellä, houkuttelee kasvamassa määrin enemmän vaaroja pelaajan luo ja lopulta vaarallisia viikatemiehiä, jotka nopeasti tekevät selvää jälkeä varomattomista pelaajista.

Kalmamaailma on paperilla todella hyvä idea, mutta siinä on tiettyjä ongelmia jotka hidastavat ja sekoittavat peliä. Kalmamaailma harvoin tuntuu oikeasti hyvältä ratkaisulta, vaan se on enemmän välttämätön paha. Kalmamaailmassa pelaaja saa pienen tehosteen ansaittuihin "sieluihin" mutta tämä lisä on todella säälittävä. Se ei ole alkuperäisen pelin tapaan kasvava, vaan enemmänkin houkute viettää aikaa kalmistossa jos haluaa saada enemmän valuuttaa. Tämä tosin nojaa siihen, että pelaajalla on aina pako tästä maailmasta, kun viikatemiehet saapuvat. Tämä tuntuu sellaiselta osalta peliä jossa on hyviä ideoita mutta ne huonot puolet peittävät usein ne hyvät, mikä on sääli. Houkutteita ei vain ole tarpeeksi, sillä jos sielujen saanti olisi tapettujen vihollisten mukaan kasvava, olisi tässä oikeasti jotain todellista hyötyä. Tälläisenään lyhdyn käyttö on lähinnä rasittavaa pakotettua pulmanratkontaa tai tarpeetonta kikkailua jossa haitat ovat hyötyjä suuremmat valtaosan ajasta. Pomotaistelussa tämä korostuu hyvin usein, koska monesti kalmamaailmassa on jotakin lisävivahteita, jotka mahdollistavat tietyt etulyönnit.

Hahmonkehitys on pelissä vähän turhankin isossa roolissa, sillä peli on aluksi todella vaikea jopa soulslike standarteilla. Pelihahmo ei kestä vahinkoa juuri nimeksikään ja suuri määrä kokemuspisteitä tiettyyn ominaisuuteen ei merkittävästi nosta kyseisen ominaisuuden tehoa. Voimassa ja ketteryydessä se vaikuttaa enemmän siihen millaisia aseita pelihahmo voi käyttää, kun taas elinvoimassa ja kestävyydessä se näkee enemmän siinä, paljonkin vahinkoa pelihahmo kestää ja paljonko hän voi toimintoja suorittaa ennen kuin pitää huilata. Asiaa ei erityisesti auta sekään, että pelihahmon kantokyky tuntuu hyvin rajalliselta ilman merkittävää panostusta kestävyyteen ja senkin kanssa pelihahmosta tulee erittäin nopeasti "raskas", ilman merkittäviä hyötyjä varusteilla. Pelin rytmitys on kaukana hyvästä, sillä jo alkuvaiheessa tulee vastaan pomotaistelu joka on hyvin vaikea, vihollisia jotka ovat todella kovia paljoja, eivätkä tuota niin paljon "sieluja" että niiden kanssa taisteleminen olisi monesti millään tavalla kannattavaa. Farmaaminen on pelissä hidasta ja se vain korostaa sitä, että peli tuntuu ison osan ajasta todella vaikealta ja pomotaistelut ovat usein hyvin isoja haasteita.

 

Poimintoja muista genren peleistä, muutamilla omilla lisillä

Lords of the Fallen tuo mieleen selvimmin Dark Soulsin, siinä missä Lies of P toi selvimmin mieleen Bloodbornen, mutta Bloodborne vaikutteita näkyy myös tässä. Tyylissä on myös Blasphemousia erilaisten syntisten muodossa eikä pelistä ole vaikeaa huomata yhtäläisyyksiä Demon's Soulsiin. Toiminnassa peli on hyvin selvä soulslike stamina mittarilla, parryamisella, väistöliikkeellä, erilaisilla hyökkäsmetodeilla ja useilla erilaisilla aseilla. Hahmonkehitys muokkaa sitä, millaisia varusteita hahmo pystyy käyttämään, miten paljon vahinkoa hän kestää ja millaisia taikoja hän voi käyttää. Tämä on kaikki hyvin tuttua soulsveteraaneille eikä Lords of the Fallen edes yritä peitellä sitä, mistä se ottaa mallia. Taistelussa on muutamia omia juttuja jotka pitkälti liittyvät lyhdyn käyttöön ja oikeaan ajoitukseen milloin milläkin tavalla. Vihollisten torjuminen horjuttaa pelihahmon elinvoimaa, jonka saa takaisin Bloodbornen tyyliin lyömällä vihollisia, mutta iskun ottaminen lohkaisee särötetän osan elinvoimaa saman tien ja parannustarvikkeet ovat melko vähäisiä.

Pelin taistelun rytmi on hyvin varovainen ja se nojaa vahvasti torjuntaan ja nopeaan vastahyökkäykseen, mutta ilman sitä nopeutta mitä Dark Souls 3:ssakin on. Lords of the Fallen pitää edelleen sisällään hieman sitä raskasta rakennetta mitä ensimmäisesäkin pelissä oli ja se näkyy vahvasti siinä, miten raskaita monet hyökkäykset ovat. Tietillä aseilla yksi viritetty hyökkäys vie nopeasti lähes kaiken kestävyyden, eikä edes tee niin merkittävää vahinkoa että se olisi kannattavaa, minkä vuoksi viritetty hyökkäs tulisi monesti olla se viimeinen osa komboa. Iskusarjojen kanssa tärkeässä roolissa on myös se, miten asetta pitää, sillä kahden käden metodi poikkeaa tietyillä tavoilla yhden käden metodista. Asiaa ei merkittävästi auta sekään, että torjunan ja vastahyökkäyksen yhdistely harvemmin tuntuu olevan vaivan arvoista, vaikka se vaihtoehto onkin. Torjuminen on hyvin pikkutarkkaa eikä se usein edes tarjoa sellaista hyötyä, mitä sen selvästi pitäisi, jos verrataan Bloodbornen vastaavaan. Väistöliike on monesti toimivampia vaihtoehto, mutta se nojaa niin erilaiseen pelityyliin jossa yksi virheliike käy nopeasti kalliiksi. Koska pelihahmo tuntuu monesti kestävän vain vajaan kourallisen määrän iskuja ennen kuin putoaa kalmamaailmaan, jolloin on vielä mahdollisuus pelastua nopealla ajattelulla. Kaikki tämä alkaa, about puolenvälin jälkeen tasoittua kun pelihahmo saa kunnolla tasoja ja Lords of the Fallen on ehdottomasti parhaimmillaan vasta jälkimmäisellä puoliskollaan.

Viholliskattaus on yksi pelin pienoisia ongelmiakohtia. Erilaisia vihollisia on loppuviimeksi aika vähänlaisesti ja vihollisten kestävyys usein kertoo sen, että minkätasoinen alue on vastassa. Monet aivan ensimmäisiltä alueilta tutut viholliset ovat vastassa vielä viimeisilläkin alueilla ja erona on juurikin se, että ne kestävät enemmän rankaisua ja lyövät vähän kovempaa. Puhumattakaan että saattavat usein tulla vastaan suurempina määrinä. Erityisen ärsyttävä pelistä tuleekin juuri silloin kun vihollisia on kimpussa kerralla todella monta ja usein vieläpä sellaisissa paikoissa, joissa kamera ei täysin meinaa pysyä perässä, kuten ei viholliseen lukittautuminenkaan. Vihollisten asettelu on monesti todella turhauttavalla tasolla, sillä hyvin usein viholliset on laitettu mahdollisimman rasittaviin paikkoihin joissa ne pystyvät todella yllättämään pelaajan. Vihollisvariaatiota olisi voinut olla enemmänkin, sillä tietyillä alueilla on oikeasti omanlaisensa viholliset. Pomoviholliset eivät nekään isompia pisteitä kerää. Ne ovat paljon pidemmälle kehitettyjä kuin ykköspelin omat, mutta monissa tilanteissa pomotaistelut eivät jätä erityisen positiivisia vaikutelmia, vaan niissä tuntuu aina olevan jotakin mikä ärsyttää suunnattomasti. Muutamat näyttävät kyllä todella hyviltä, mutta ei niitä vastaan ole erityisen hauskaa taistella. Lopputaistelu taas oikein osoittaa, että pelintekijät eivät ole hirveästi oppineet muista soulslike peleistä.

Eräs asia mistä Dark Souls tulee todella vahvasti mieleen on se, miten hienosti pelin alueet linkittyvät yhteen ja monet niistä palauttavat pelaajan niille ensimmäisille alueille ja pelin varsinaisen tukikohdan muureille. Pelimaailmassa on paljon hienoa suunnittelua, mutta sitä sakkaa se, miten pelin eteneminen on rakennettu. Ajoittain, lähes alinomaan, tulee vastaan tilanteita joissa ei ole mitään käryä siitä että mihin suuntaan pelissä pitäisi suunnistaa joten eteenpäin pääseminen on monesti ihan tuurista kiinni ja hyvin usein peli oikein huutaa: "Katso googlesta". Jotta saisi vähän kiinni siitä että mitä reittiä pitkin pystyy viemään peliä eteenpäin, sillä peli nojaa tietyissä tilanteissa todella vahvasti pelaajan muistiin, että pelaaja tietää missä on seuraava ovi jonka voi avata mahdollisesti hetki sitten saadulla avaimella, tai onko joitakin avaimia löytänyt jossakin kohtaa, mutta sitä ei vain muista. Lords of the Fallen ei ole mitenkään lyhyt peli vaan siihen uppoaa helposti todella paljon aikaa ja siitäkin iso osa vain ympäriinsä harhailussa, farmaamisessa tai harvemmin, oikeassa etenemisen yrittämisessä. Tietyt alueet ovat toisia selkeämpiä, mutta monesti on hyvin haastavaa löytää oikeaa reittiä, kun on kalunnut yhden alueen loppuun asti. Kenttäsuunnittelun toisena heikkoutena on sen todella halpamaiset vihollisasettelut ja muutenkin halpamaiset ratkaisut jotka eivät ole genressä uusia juttuja, mutta joista ei ole opittu juuri mitään ja tiettyjä monissa muissa peleissä tuttuja asioita toistetaan lähes sellaisenaan tässä pelissä.

 

Lyhtymies ja Pinokkio vastakkain

Lords of the Fallen on monesti hyvä peli, mutta se on monesti myös turhauttava peli aivan väärillä tavoilla. Se etenee hitaasti, maailmat ovat monesti hyvin laajoilta tuntuvia ja kahden erillisen maailman kautta ne pitävät sisällään useita ratkaisuja jotka monimutkaistavat kokonaisuutta entisestään. Pomotaisteluissa on vain vähän oikeasti hyviä taisteluita ja runsaasti rasittavia mekaniikkoja jotka eivät ole oikeanlaista vaihtelua moniin muihin genren peleihin nähden. Nämä asiat tuntuvat entistä korostetummilta kun vertailukohdaksi otetaan samana vuonna ilmestynyt Lies of P, joka monista heikkouksistaa, kuten pomotaisteluista, huolimatta, jätti varsin positiivisen vaikutelman. Siinä missä Lies of P on myös vähän hitaasti alkava peli, se kehittyy merkittävästi nopeammin kuin Lords of the Fallen on yleiseltä otteeltaan paljon paremmin tehty. Senkin toiminnassa on omat heikkoutensa jotka ovat isolta osin aika lähellä tämän pelin heikkouksia, mutta Lords of the Fallenin kanssa ne monet heikkoudet tuntuvat paljon selkeämmiltä ja niitä on merkittävästi enemmän.

Kummassakin pelissä on suhteellisen halpamaisesti tehtyjä pomotaisteluita, hahmonkehitys tuntuu verkkaiselta varsinkin aluksi ja sitä kautta pelihahmo tuntuu heikolta. Mutta Lies of P alkaa tietyssä vaiheessa kehittyä todella hienosti erilaisten aseiden kehityksen ansiosta ja se on kenttäsuunnittelussa monesti parempi, sillä LotF on kenttäsuunnittelultaan halpamaisempi ja merkittävästi epäselvempi, puhumattakaan siitä kryptisestä etenemisestä. Lords of the Fallenissa on heitettäviä esineitä kuten Lies of P:ssä, mutta paljon vähemmän ja ne eivät tunnu läheskään yhtä tehokkailta. Torjunnan ajoittaminen on molemmissa omanalisensa, mutta mutta LotF:n ongelma on siinä, että sen varassa on aika monta erilaista osaa kokonaisuudesta, minkä takia sen odottaisi olevan merkittävästi paremmin toteutettu.

Myös laajuudessa on samankaltaisuuksia, mutta LotF tuntuu merkittävästi isommalta peliltä, joskin myös melko paljon heikommin rytmitetyltä. Kummassakin pelissä on siis paljon samankaltaisuuksia ja lopulta iso kokonaisuus vaikuttaa. Lies of P onnistui aseiden ja taistelun kautta tuntumaan paljon mielekkäämmältä peliltä pelata, mihin LotF lopulta yltää ja vaikka kumpikin peli on vaikea, on Lies of P vaikea lähinnä pomotaisteluissa, jotka ovat paikoin todella epäreiluja, tuntuu Lords of the Fallen vaikealta pomotaisteluiden ulkopuolella, koska pomotaisteluissa on usein jokin jippo joka tekee niistä helpompia. Apulaisen kutsuminen on myös kummassakin pelissä, mutta se on tehty LoP:ssa merkittävästi LotF:a paremmin, koska LotF:n apurihahmot harvemmin tekevät sitä, mitä niiltä toivoisi.

Isona kokonaisuutena kumpikin peli on hyvin samanlainen, mutta Lies of P on Lords of the Fallenia parempi, vieläpä melko tuntuvasti koska kyseinen peli osaa käyttää mekaniikkojaan paljon paremmin, kuin sen kollega. Lords of the Fallenin kanssa tulee niin monessa kohtaa mieleen, että eikö vieläkään ole tässä genressä opittu välttämään niitä kaikista ilmeisimpiä sudenkuoppia. Ihan viimeisenä asiana kummankin pelin kanssa tulee mieleen tietysti se, millaisen vaikutelman peli lopetuksellaan jättää ja siinä missä Lies of P toimii hyvin, muutamalla erilaisella, oikein loogisesti tehdyllä lopetuksella, tuntuu Lords of the Fallen enemmänkin halpamaisesti tehdyltä, jossa pitää alusta asti päättää mitä tekee ja sekin helposti arpaa heittämällä, koska peli on tarinallisestikin melko kryptinen. LotF lisäksi on lopetukseltaan todella huono. Lopuksi tulee muutamia lauseita ilman mitään animaatioita tai vastaavaa ja sitten peli vain loppuu. Tarinan rakennuksessa peli seuraa Dark Soulsin ideaa, jossa iso osa menee helposti ohi, mutta lopetuksen kanssa, tämä peli todella jättää karvaan maun suuhun.

---

Yhteenveto

Lords of the Fallen, vuosimallia 2023 on alkuperäisen 2014 vuoden pelin jatko-osa/uusintaversio vain nimellisesti, sillä se on hyvin erilainen peli. Se on tyyliltään hyvin synkkä fantasiapeli ja toiminnaltaan hyvin selvä soulslike. Omana juttuna se tarjoaa lyhdyn käytön ja sitä kautta kaksi erillistä maailmantasoa. Pelin suurimpia ongelmia ovat sen aika kireä vaikeustaso ja paikoin melko sekava kenttäsuunnittelu. Pomovihollisetkaan eivät pisteitä kerää ja monien kaltaistensa pelien joukossa LotF ei ole erityisen joukosta erottuva, mutta verrattuna ensimmäiseen samaa nimeä kantavaan peliin, on tämä uusi versio merkittävästi parempi.

 

+ Synkkä fantasiatunnelma

+ Variaatio aseissa ja haarniskoissa

+ Kenttäsuunnitteluja ja alueiden yhdistyminen

 

+/- Kalmamaailma

 

- Vaikeuden rytmitys

- Iso osa pomotaisteluista

- Surkea lopetus

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen