Soulslike pelejä löytyy sen verran runsaasti että tämä nyt oli vain ajankysymys. Tai paremminkin, tämän kanssa odotin lähinnä sitä, että kasassa on tarpeeksi monta sellaista peliä, jotka mahtuvat tälläiseen koontiin.
Soulslike genren peruspalikat nyt ovat varmaan suunnilleen tuttuja, mutta nopeasti summaten:
- Elinvoima palkki ja kestävyyspalkki
- Taktinen toiminta vaikeilla vihollisilla
- Suht korkea vaikeusaste
- Pomovihollisia
- Hahmon ja varustukse kehittyminen paremmaksi
- Jne
Mech Souls tulee taas
Jännitepiikki 2
PlayStation Now
Surge 2
Ensimmäinen Surge oli pitkälti jokaisella tavalla todellinen Soulslike genren edustaja. Se imitoi esikuvaansa jokaisella tavalla aina toiminnasta maailmanrakenteeseen. Tyyli on se mikä erotti sen muista Soulslike peleistä sillä siinä missä esimerkiksi Lords of Fallen toi lähinnä uusia ideoita genreen, mutta ei erotu joukosta oikeastaan mitenkään, erottui Surge tyylinsä ansiosta. Tämä scifisävytteisyys teki Surgesta erilaisen, mutta tämä mech souls ei nyt suoraan räjäyttänyt pankkia koska se ei näyttänyt pitkään aikaan kovin hienolta, lähinnä erilaiselta Dark Soulsilta. Vasta aivan lopussa peli alkoi todella vaikuttaa aseiden ja asujen kautta. Kakkososalla on nyt mahdollisuus kehittyä ja parantua ja monilla tavoille peli onkin tehnyt uusia ratkaisuja, pysyen silti hyvin samanalaisena edeltäjäänsä nähden. Mutta monia asioita peli tekee uudella tavalla sillä Surge 2 on monipuolisempi, laajempi ja vaikeampi.
2.0 vähän kaikessa
Ensimmäinen asia mikä pelissä tulee vastaan uutena juttuna on hahmonluonti. Hahmonluonti on aika pääpiirteinen ilman mitään oikeasti erikoista eikä päähahmolla ole puheääntä, mikä on oitis askel taaksepäin ykköseen nähden. Pelihahmolla pelaaminen on pitkälti samantyylistä kuin ykkösessäkin. Hyökkäykset, torjunnat, väistöt sun muut kuluttavat kestävyyttä ja vahingonottaminen elinvoimaa, elikkä perus Soulskauraa siis. Surgen yksi oma juttu on ruumiinosien katkaiseminen, sillä leikkaamalla tietyn osan vihollisesta, saa kyseisen varusteenosan käyttöönsä tai mahdollisesti tarvikkeita kyseisten osien tekemiseen. Tämä tuo mukanaan omanlaisensa taktiikan mikä toimii oikein hyvin ilman isompia ongelmia ja tekee pelistä oitis todella tutunoloisen. Pääpiirteittäin pelissä ei vaikuta olevan mitään isompia muutoksia. Vihollisia tappamalla saadaan rojua jolla sitten voidaan parannella varusteita tai pelihahmon ominiasuuksia. Tälläkin kertaa implantit ovat iso osa sitä, missä asioissa pelihahmo on tehokas ja mitä pystyy tekemään. Uutena juttuna on kuitenkin se, että kehittyessä pelihahmon yhtä tai kahta ominaisuutta kolmesta voi kehittää. Nämä ominaisuudet ovat elinvoima, kestävyys ja energia joista viimeinen määrittää muutamia asioita joita pelaaja voi tehdä, kuten ruumiinosien pilkkominen.
Uusiakin puolia toiminnassa ja pelattavuudessa on. Edellämainittu energia myös määrittää sen, miten paljon pelihahmo pystyy parantamaan itseään. Enää ei ole ennaltamäärättyä määrää parannustarvikkeita, vaan yhdellä energiapalkilla voi parantaa ja tätä ei ole rajoitettu mitenkään. Tavallaan tämä on hyvä keino, mutta siinä on heikkoutensa, joista ilmeisin on se, että jos ei ole energiaa, mitä siis saa lähinnä vahgoittamalla vihollisia, ei voi parantaa ollenkaan, kun taas ennen pystyi parantamaan heti jos tarvetta, nyt pitää olla aktiivinen jotta energiaa on käytössä. Tämä tuo peliin muutamia taktisia lisiä ja muutenkin pelin toiminta on paljon aktiivispainotteisempaa, koska pelkkä puolustautuminen ei ole monesti toimiva taktiikka. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa asia mikä on uutta toiminnassa, sillä nyt aseita on enemmän ja useammanlaisia. Aseita on pääasiaa kahdenlaisia, nopeita ja hitaita. Iso juttu on kuitenkin siinä että jokaisella aseella on omanlaisensa rytmi, mitä käyttää. Siinä missä vasarat ovat hitaammanlaisia, mutta vahvoja aseita joilla lyödään muutamia kertoja omalla rytmillään, ovat keihäät nopeampia ja niillä pyritään pitämään etäisyttää vihollisiin. Nyrkit taas ovat nopeita lähitaistelun aseita, mutta pakottavat todella lähelle vihollista. Tietyt aseet ovat hyviä tiettyjä vihollisia vastaanja monesti idea onkin löytää tilanteeseen sopiva rytmitys. Mukana on myös leijuva droidi joka pystyy tarjoamaan taustatukea vaikkapa ampumalla.
Pelattavuus kehittyy, mutta ei aina parempaan
Pelimaailma on myös kehittynyt toiminnan kanssa. Pelimaailma on aluksi paljon avoimempi ja vaikka moniin paikkoihin vaaditaankin hyvin tietyt varusteet tai aluetta vartioivat hyvin järeät viholliset, niin pelaajaa ei rajoiteta samalla tavalla kuin viimeksi. Ykköspeli sijoittui paljon tiukemmin rajattuihin alueisiin ja samanlaiseen malliin jatko-osakin menee hyvin nopeasti, sillä vaikka alueet aluksi vaikuttavat avoimilta, niin monella tavalla ne ovat aika suoraviivaisia, vaikka oikotiet tuovatkin mukanaan sen tietyn fiiliksen. Sivutehtävien kanssa siihen ei päästä, koska monissa tilanteissa tuntuu että tehtävät ovat jatkuvaa ravaamista paikasta toiseen tai alueiden todella tarkkaa koluamista. Sivutehtävien kanssa hauskuus on usein aika kaukana, mutta positiivista on sentään se, että monet sivutehtävät tulee helposti tehtyä täysin pääjuonen ohessa ilman isompaa miettimistä.
Kaikilla tavoilla peli ei kuitenkaan etene oikeaan suuntaan. Kehitystä kyllä tapahtuu, mutta väärillä tavoilla. Eräs valtava asia on toimintaankuuluva torjumis-systeemi jossa ollaan menty For Honor linjalle jossa torjunnassa pelkkä ajoitus ei riitä, vaan suunnankin on oltava oikea. Tämä ei ole toteutettu todella hyvin ja menee monesti aivan liian ylikäytetyksi. Parry systeemi on tuttua kauraa tämäntyylisissä peleissä, mutta tämän pelin kanssa pitää usein torjua useampi isku, että mitään tapahtuu ja mekaniikka ei yksinkertaisesti vain ole kovin hyvin tehty. Vähän sama fiilis oli aikoinaan Absolverin kanssa, jossa kaikessa piti huomioida suunnat sun muut.
Yksi iso juttu on siinä, että peli on samalla tavalla kryptinen kuin ennenkin, monesti kestää hetki arpoa että minne pitäisi mennä ja mitä tehdä. Monesti se johtuu siitä, että kun saa käyttöönsä uusia leluja, niin ei millään meinaa muistaa että missä niitä pitäisi käyttää. Ongelmallista tämä on etenkin silloin, kyseessä on alue, joka on kaikkialla todella samanlainen. Ihan muutamaa sijaintia lukuunottamatta kaikki paikat Surge 2:ssa näyttävät todella samanlaisilta metropoleilta, joissa on hyvin vaikea löytää jotakin tiettyä. Pelattavuudessa ei myöskään tule mitään kovin erikoista vastaan, sitä tuttua Soulslike settiä alusta loppuun asti, astetta kovemmilla vihollisilla vain. Pomoviholliset tosin ovat pelissä monesti todella epätasaisesti suunniteltuja sillä osa on hyvin helppoa kun taas osa turhauttavia monilla halpamaisilla tempuilla. Kokonaisuutena Surge 2 ei ole pelinä merkittävästi parempi kuin edeltäjänsä, saattaa jopa olla vähän huonompi.
Yhteenveto
Surge 2:n tapauksessa tuntuu että hyvin monet oikeasti uudet asiat, eivät vain ole parempia kuin ne vanhat, kun kyse on pelattavuudesta ja sen eri mekaniikoista. Nopeammin avautuva maailma ja merkittävästi isompi arsenaali ovat vahvuuksia ja asetelmassa on puolensa, vaikka se ei millään tavalla olekaan se kiinnostavin. Surge 2 tuntuu juurikin sellaiselta peliltä joka yrittää paljon, mutta ei nouse erityiseksi millään saralla, vaikka monet pienet asiat ovatkin onnistuneita. Soulslike genren joukossa peli on kuitenkin todella hyvin tehty kokonaisuus joka seuraa esikuvansa ja edeltäjänsä viitoittamaa tietä ilman että taso oikeastaan putoaa yhtään.
+ Ase ja varuste variaatio
+ Avoimempi pelimaailma
+ Tyylillinen kehittyminen
+ Taistelu
- Monet huonot pelilliset ratkaisut
- Edelleen vähän tylsähkö
- Tarpeeton torjuntasysteemi
Arvosana: 6,0
Hyvä
Verta ja suolenpätkiä soulslike astelemalla
Rienauksellinen
Blasphemous
Alunperin ajattelin että tämä olisi ollut kuin Dark Souls, mutta 2D muodossa. No todellisuudessa tiettyjä samoja ideoita on, mutta aika kauas jäädään siitä todellisesta soulslike fiiliksestä kaikessa muussa, paitsi varsin grotestkissa tyylissä josta ei puutu verta. Blasphemous on paperilla oikein hyvä, mutta se ei oikein välity pelissä itsessään, joten suht lyhyeen tämän pelailu sitten lopulta jäi.
Rujolla tavalla näyttävä toimintatasohyppely
Ensimmäisenä asiana pelissä nousee esiin sen hyvin groteski ulkoasu joka erottuu joukosta entistä enemmän, koska pelin graafinen ulkoasu on varsin lähellä pikseligraafista tyyliä, joskin paljon silotellumpaa sorttia, mitä monissa muissa on ollut. Tyylillisesti peli toimii oikein hyvin ja asettaa kokonaisuudella todella selvät sävelet. Voidaan myös sanoa että pelin ajankuvallinen asetelma ja teema toimivat myös oikein hyvin ja luovat suhteellisen kiinnostavan asetelman tarinalliselle lähestymistavalle ja rakenteelle mitä peliin kuuluu.
Harmillista onkin se, että mitä tulee pelattavuuteen, putoaa pelin taso merkittävästi alaspäin. Pelattavuus koostuu vihollisten mäiskimisestä suhteellisen simppelisti alkavalla toiminnallisella otteella jota täydentää tasohyppely kokoajan vaarallisemmisssa ympäristöissä vaarallisempia vihollisia vastaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voisi luulla, että tämä 2D soulslike tyylinen lähestymistapa tarjoaisi jollakin tavalla mielekästä pelattavaa Dark Souls hengessä, tai edes Dead Cells hengessä. Lopputulos on kuitenkin merkittävästi heikompaa laatua, sillä pelaaminen ei yksinkertaisesti ole kovin hauskaa mitä tulee Blasphemousiin.
Mitä tulee pomotaisteluihin, vihollisten suunnitteluun tai toinen toistaan grotesteihimpiin maisemiin, hahmoihin ja näytöksiin, on peli ulkoisesti erittäin hyvän näköinen ja potentiaalia on vaikka mihin. Sisällöllisesti mikään ei kuitenkaan ole erityisen hyvin onnistunutta koska pelaaminen on harvemmin oikeasti hauskaa eikä pelkällä näyttävyydellä pääse oikeastaan mihinkään.
Soulslike tyylinen sekasotku
Koska peli jakautuu karkeasti taisteluosuuksiin ja tasohyppelyyn, on pelissä kaksi eri osa-aluetta jotka voivat mennä pyrstölleen ja ne myös menevät. Taistelussa vihollisten taso vaihtelee ja rikastuu varsin hienosti, mutta ei ole missään kohtaa erityisen mieleenpainuvaa saati kovin kiinnostavaa. Asiaa ei myöskään isommin auta se, että taistelu tuntuu monesti aivan turhalta täytteeltä, koska hahmonkehitys ei ole missään kohtaa erityisen korostettu, saati toimivaa. Tämä osa-alue on tuntuu täysin sivuutetulta ja on tehty sen verran rasittavaksi prosessiksi, että se ei ole missään kohtaa erityisen mielekästä ja saa pelin tuntumaan todella hitaalta. Hahmoa voi kehittää vain tietyissä paikoissa ja näin sokkeloisessa pelissä kaikki menee nopeasti täysin sekaisin, ennenkuin peli lähtee kunnolla edes käyntiin.
Sekavuudessa kenttäsuunnittelu menee nopeasti huonompaan suuntaan sillä vaikka soulslike pelit monesti ovat hiljalleen avautuvia kokonaisuuksia, ovat ne aika usein sentään selkeitä alueita joissa eteneminen on suhteellisen selkeää. Blasphemous tuntuu todella nopeasti sen verran sekavalta, että mielekkyys tutkia yhtään mitään osaa pelistä, katoaa nopeasti. Asiaa ei auta sekään, että ees taas ravaamista joutuu harrastamaan aivan liikaa, kuin olisi suotavataa. Tuntuu että peli ei ole rytmitetty mitenkään hyvin, koska kaikki mitä pelissä tulee vastaan, etenee väärään suuntaan liian äkkiä. Peli ei ole selkeä oikeastaan millään tavalla sillä sen lisäksi että kenttäsuunnittelu ja yhtenäinen maailma ovat huonosti suunniteltuja, myös pelin ulkoasu jättää paljon toivomisenvaraa. Valikkojen fontit eivät ole järin selkeitä ja miltein kaikki mahdollinen pelissä on tällä sektorilla todella luotaantyöntävää.
Selkeys, varsinkin aluksi, olisi enemmän kuin tärkeää jotta peliin pääsisi oikeasti sisään eikä se alkaisi turhauttaa niin nopeasti. Pelin pitäisi avautua aivan eri tavalla ja sitä pitäisi rytmittää merkittävästi paremmin, jotta se oikeasti olisi mielekästä pelattavaa. Tälläisenään se ulkokuori ei paljoa merkkaa kun sisältö on niin huonoa laatua ja jo merkittävästi lähempänä Hellpointia kuin Dark Soulsia.
Yhteenveto
Blasphemous on toiminnallinen tasohyppely, vähän kuten Hollow Knight ja itse en tätä peliäkään suoraan niputtaisi soulslike genreen, koska sen tyylin vaikutteet eivät isommin pelattavuudesta välity. Kyllähän pelissä pääsee tappamaan pirusti vihollisia ja tyyli on aika raakaa tavaraa. Vaihtelua on kuitenkin suht niukasti, peli ei ole hyvällä tavalla vaikea eikä myöskään erityisen kiinnostava tapaus. Se on parhaimmillaan vähän turhankin sekavaa tasohyppelyä ja hirviöiden silpomista.
+ Retrolla tavalla grotestki ulkoasu
+ Perustoimiva pelattavuus
- Sekava
- Itseääntoistava
- Vaikea vaikeuden vuoksi
Arvosana: 3,0
Pettymys
Remnant tapahtuu tuhkien jälkeen, Chronos ennen
Chronos: Ennen tuhkia
Chronos: Before the Ashes
Hiljattain Remnant: From the Ashes pelin aloittaneena, Chronosin linkkiä kyseiseen peliin ei vain voi olla huomaamatta. Tarinan olisi tarkoitus olla esiosa Remnantille mutta näin ennen Remnantia pelattuna, sitä voi olla vaikea huomata ja sen huomaa sitten ehkä kun Remnantissa pääsee tiettyyn vaiheeseen asti. Chronosin kohdalla voisi siis olettaa kyseessä on jonkinlainen Soulslike kuten Remnant, mutta mahdollisesti jollakin toisenlaisella focuksella. No focus todellakin on kaikkea muuta kuin Remnantin, mutta Soulslike elementit mitä tässä pelissä on, ovat hyvin häilyväisiä, minkä takia sanoisin, että Chronos on erikoinen tapaus joka syystä tai toisesta haluaa näyttää Soulslike genren peliltä, mutta ei sitten millään tavalla pyri olemaan sellainen pelattavuudessa.
Vähiten Soulslike Soulslike
Tarina alkaa vähän liian pitkällä johdannolla jossa maailmantilaa valotetaan pelaajalle ja hänelle kerrotaan todella selkeästi että mitä hänen pitää tehdä. Nyt 18 vuotias sankari/sankaritar saa tehtäväkseen surmata lohikäärme joka pitää pesäänsä labyrintiksi kutsutussa paikassa. Matka muutaman erilaisen alueen läpi lohikäärmeen on täynnä vaaroja, mutta tämä on pelihahmon tehtävä johon hänellä voi mennä useita vuosia. Tavallaan hienoa tyylillinen yksityiskohta nimittäin on siinä, että aina kun pelaaja "kuolee", niin hän poistuu labyrintista ja käyttää seuraavan vuoden parantuakseen, kunnes sitten palaa takaisin labyrinttiin. Aina vuosikymmenin pelihahmo voimistuu erityisesti, saaden tehosteita. Iällä on kuitenkin myös kovat seuraukset sillä nuori sankari on nopea ja vahva taistelussa, mutta vanha sankari on hitaampi ja heikompi, mutta älykkäämpi, minkä vuoksi taikuuden käyttö luonnistuu heiltä paremmin. Tämä on jännä pelimekaniikka ja aidosti Chronosin oma juttu, mutta sen ympärille ei ole rakennettu merkittävästi mitään.
Pelissä on elinvoima- ja kestävyysmittari kuten Soulslike peleissä yleensä ja maailmoissa on monia yhdestä suunnasta avattavia ovia, jotka toimivat oikoteinä aiemmille alueille. Se mikä kuitenkin todella poistaa tämän pelin Soulslike sarjasta on se, että taistelu ei ole sitä tasoa, mitä voisi luulla. Hyökkääminen ei vaadi kestävyyttä ja pelihahmon kokemuspisteet ovat pysyviä ja kehittyminen tapahtuu heti. Ominaisuudet ovat myös aika rajallisia. Pelissä on kahdenlaisia aseita, niitä joiden käyttö edellyttää voimaa ja niitä joiden ketteryyttä. Sitten on tietysti elinvoima ja taikuus. Tässä pelissä kuitenkin pääsee todella pitkälle varsin helposti jos panostaa elinvoimaan ja valitsemaansa asebonukseen. Aina kun hahmo saa uuden tason, elinvoima täyttää, mikä helpottaa etenemistä. Vastapainona tosin on se seikka, että parannustarvikkeita on hyvin vähän, mikä voi pomotaisteluissa olla todella piinaavaa.
Chronos voi vaikuttaa Soulslike peliltä, mutta se on paljon lähempänä sellaisia pulmavivahteisia tyrmäseikkailuja. Positiivista on tosin se, että tämän pelin puzzlet ovat lähinnä sivuseikkoja, vaikkakin satunnaisesti vastaan tulee pari aika ärsyttävää. Helppous näkyy myös vihollisissa, sillä kun oppii tehokkaasti käyttämään valitsemaansa asetta, vihollisista pääsee varsin helposti eroon. Toiminnasta kuitenkin puuttuu sellainen mielekkyys ja aika pian huomaa että Chronos on varsin pitkäveteinen, vaikkakin myös aika lyhyt kokonaisuus.
Parhaimmillaankin mitäänsanomaton
Chronos on näitä pelejä joka alkaa kyllästyttää hyvissä ajoin ennen päätöstään ja jonka uudelleenpeluuarvo on aika onneton. Puzzleja on aika vähän, mikä on hyvä ja yleisesti graafinen ulkoasu on oikein mukavan näköistä. Peli on monessa kohtaa aika, munaton. Särmää ei ole nimeksikään, pelihahmo on tylsä ja tarina on todella mitäänsanomaton. Lopetus jättää ilmaan muutamia kysymyksiä ja pelistä jää vähän sellainen vaikutelma, että sen olisi pitänyt olla merkittävästi pidempi, mutta samalla aikaa tuntuu että tälläisellä pelattavuudella, jaksotuksella ja fokuksella tätä pidempään sen parissa ei todellakaan olisi viihtynyt.
Yleisesti pelin asetelma on samalla tavalla toimiva kuin Remnantin ja pelissä on sellainen tietty tyyli joka toimii erittäin hyvin, sillä moderniin maailmaan on tuotu hienoja tyyliseikkoja keskiajalta, pääasissa se, että päähenkilö kulkee miekan, ei kiväärin kanssa. Chronos on sellainen tapaus josta saa hyvin vähän irti eikä se mitä saa irti, edes ole kovin mielekästä sisältöä. Tämä on niitä pelejä jonka pelaa kerran, unohtaa nopeasti ja jonka kohdalla miettii, että kuinka huono peli se nyt ihan oikeasti on. Pelissä ei ole suoranaisesti ärsyttäviä asioita, mutta siinä ei myöskään ole oikeastaan mitään sellaista joka todenteolla vaikuttaisi ja herättäisi ajatuksia. Chronos on mauton ja hajuton tapaus jossa on yksi nokkela idea, mutta kaikki sen ympärillä on niin mitäänsanomatonta, että eipä se idea pääse mitenkään esille.
Yhteenveto
Peli jota kohtaan ei aluksi ole mitään odotuksia ja sitten hetkeä myöhemmin on jo jotakin. Muutama näppärä idea tähän päälle ei kuitenkaan auta peliä juuri erottumaan joukosta, sillä varsin lyhyttä kokonaisuutta heikentäää myös todella mitäänsanomaton, itseääntoistava ja tylsä toteutus vähän kaikessa. Pelissä on lievää Souls vibaa, mutta mikään pelissä ei todella tee paketista erikoista tai joukosta erottuvaa. Hieno graafinen ulkoasu on myös laiha lohtu kun kokonaisuus ei tunnu etenevän mihinkään tai tekevän mitään, minkä vuoksi se ei myöskään se juuri mitään aikaiseksi.
+ Graafinen ulkoasu
+ Asetelma ja tyyli
- Todella itseääntoistava
- Tylsä ja varsin mitäänsanomaton
Arvosana: 4,3
Huono
Samurai Souls iskee jälleen
Kuin edeltäjänsä, mutta paljon vaikeampi
PlayStation Now
NiOh 2
Team Ninja on omassa mielessä Ninja Gaidenien tekijä ja Sigma duo on ehdottomasti kyseisen sarjan kärkeä. Nämä saattavat myös olla vaikeimpia pelejä joita olen koskaan pelannut, mutta yllättävän reilulla ja tasapainoitetulla tavalla. Samaa ei sitten voinutkaan sanoa Team Ninjan pyrkimyksestä päästä osaksi Soulslike genreä ehkä koko genren vaikeimmalla pelillä, alkuperäisellä NiOhilla. NiOh kaksi näyttää alusta asti kyntensä yhtenä vaikeimpana Soulslike pelinä, ehkä jopa edeltäjäänsä vaikeampana, ainakin aluksi. Itse en nyt mikään erityisen suuri ykköspelin fani ole ja tämäkin peli on pelattavaksi tullut vain koska se on PS Now'ssa, ilman sitä (tai vastaavaa) olisi tuskin tullut pelattua koska NiOhin suurimpia ongelmia oli se sama, mikä on monen muunkin Soulslike pelin isoin ongelma. Se on vaikea vain vaikeuden tähden, mikä johtaa moniin pääasiassa epäreilulta ja epätasapainoiselta tuntuvaan tilanteeseen.
Uusi samurai astuu kuvaan
Pelin aluksi pelaaja luo kokonaan oman samurainsa, joka pelin edetessä voi sitten panostaa samurai tyylisiin tekniikoihin, astetta ninjamaisempiin varusteisiin tai täysin velhomaisiin metodeihin. Peli on monella tavalla todella tutunoloinen kokonaisuus. Tarina on lähinnä kiva lisä, sillä pääosassa on toiminta ja sellainen japanilainen tunnelma monilla mytologialisillä. Pomovihollisia tulee vastaan paljon, mutta monesti matka pomovihollisen luo on se vaikein osuus, sillä kentät ovat täynnä hasardeja, monesti todella aggressiivisten vihollisten muodossa joista osa on täysiä demoneita ja sitä kautta merkittävästi vaarallisempia haasteita. Tarina tapahtuu edellisen pelin jälkeen ja kyllä se on plussaa jos ykköspelin on pelattu.
Sanotaan heti että kakkospeli ei tarjoa läheskään yhtä hyvää pomokattausta, tai hahmokauttausta mitä ykkönen tarjosi. Ykkönen lisäsisältöineen ehti käyttää sekä legendaarisen Yamata no Orochin, Nobunaga Odan, Sarutobi Sasuke sekä historian legendan, yksisilmäisen lohikäärmeen Masamune Daten. Kyllähän mukana oli myös Ninja Gaiden sarjan Ryu Hayabusan mahdollinen esi-isä Jin Haybusa. Menemättä siihen miten hyviä versioita nämä olivat osittain oikeista henkilöistä, voidaan oitis todeta että kakkosen hahmoissa ei samanlaisia tähtiä ole nimeksikään. Myöskään hirviöhahmot eivät tarjoa samaa mitä ykkösen pomoviholliset. Eivät juuri tyylissään, mutta haasteessaan kylläkin, sillä mitään läpihuutojuttuja ei ole. Sitä on vaikeampi arvioida että kummassa pelissä on paremmin tasapainoitetutu pomotaistelut koska variaatiota on todella paljon, kummassakin pelissä jo yksinään.
NiOh 2 joka tapauksessa näyttää ja tuntuu aivan samalta kuin edeltäjänsä ja siinä piilee myös yksi pelin suurimmista ongelmista. Se ei tunnu edes yrittävän todella kehittyä mihinkään suuntaan. Uudistukset ovat todella pinnallisia, kun taas se pelin sydän, toiminta, ei ole ainakaan parantunut mihinkään suuntaan. Taistelu on edelleen monin paikoin todella epäreilua ja Soulslike pelien vaikeimpia. NiOh 2 tuntuu monesti hyvin epäreilulta ja heikosti tasapainoitetulta kokonaisuudelta, sillä se alkaa maistua vasta sitten, kun pelihahmolla alkaa olla enemmän tasoa, mitä tehtävä suosittelee.
Liiankin samanlainen edeltäjänsä kanssa, ilman mitään parannuksia
Surge 2:n tavoin NiOh 2 tuntuu todella tutulta, ehkä jopa vielä tutummalta kuin genreläisensä. NiOh 2 on pelattavuudessaan niin samanlainen edeltäjänsä kanssa, että jos ykkönen on hyvässä muistissa niin kakkosen pelattavuuteen on erittäin helppoa päästä sisään, vaikka tiettyjä pieniä lisäyksiä onkin luvassa yokai muodon kautta. Mutta jos ykkösestä on aikaa, niin aivan kaikki pitää opetella kokonaan uudestaan, mikä ei ole se helpoin juttu. NiOhin pelattavuudessa on tiettyjä asioita jotka vaativat paljon totuttelemista, jopa soulsveteraaneilta. Ensisijaisesti stance mekanikkat ja ki'n hallinta ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita. Ki on käytännössä tämän pelin stamina mittari joka määrittää miten paljon pelaaja jaksaa taistella. Erityistä NiOhille olikin se, että kun ki loppuu, niin pelihahmo väsähtää ja on täysin avoin kaikilla hyökkäyksille, mutta sama pätee valtaosaan vihollisistakin. NiOh 2 ei yritä keksiä pyörää uudestaan vaan käyttää aivan samoja ideoita, tuntuen tästä syystä hyvin tutulta tapaukselta.
Toiminnassa on runsaasti vaihtoehtoja ja sama pätee myös siihen, miten pelihahmonsa haluaa rakentaa. Varusteita ja aseita on todella kattava määrä mikä lisää mahdollisuuksia ja vaihtelua toimintaan. Merkittävä ongelma tosin on siinä, että peli tuntuu varsin aluksi todella heikosti tasapainoitetulta, sillä pelihahmo tuntuu todella heikolta niin monella tavalla. Vihollisien kanssa yllätysetu on erittäin tärkeää ja vähänkin järeämpien vihollisten kanssa pitäisi olla joko Guardian Spirit voimaa käytettävissä, tai sitten kärsivällisyyttä ja taitoa väistellä vihollista ja iskeä juuri oikeisiin aikoihin ja asiaan sopivasta asennosta, mikä lisää entisestään taistelun haastavuutta. NiOhin tavoin kakkonenkin alkaa olla miellyttävä pelata vasta sitten kun siinä on jo suhteellisen pitkällä ja käytössä alkaa olla jo varsin kattava määrä erilaisia temppuja joilla kääntee taistelu omaksi eduksi. Etenkin Sloth talismaani on luojan lahja kääntämään toiminta täysin ympäri. Mutta tätä on turha odottaa ennenkuin pelissä on useampi tehtävä suoritettuna.
Kuten edeltäjänsä, tälläkin kertaa peli menee monesti täydeksi farmaamiseksi että pelihahmolla pystyy oikeasti tekemään yhtään mitään muuta kuin varovaista hiiviskelyä. Taistelussa nyt pitää aina olla varovainen, mutta tietyssä pisteessä pelihahmolla alkaa olla sen verran tasoja takana että aivan kaikkia vihollisia ei tarvitse pelätä, koska pelihahmo kestää vahinkoa ja pystyy tekemään sitä. Iso osa hahmoa on kuitenkin se varustus ja siinä on tälläkin kertaa menty aivan yli. Tavaraa on kaikissa kategorioissa aivan naurettava määrä ja suuri osa tuntuu aivan marginaaliselta. Erilaisia aseita ja varusteita tulee vastaan niin paljon että niihin meinaa hukkua aivan täysin. Lisäksi suuri osa tästä kaikesta on täyttä roskaa joka joutaa oitis kierrätykseen ja kokemuspisteiksi. Itse vihaan tälläistä tavarapaljousmekaniikkaa koska jatkuvasti saa kytätä parempia tarvikkeita ja se varjostaa peruspelattavuutta aivan liikaa.
NiOh 2 antaa väkisinkin sellaisen kuvan että se ei edes yritä tehdä mitään paremmin kuin edeltäjänsä. Monet oikeat uudistukset ovat suhteellisen marginaalisia, osa selventää kokonaisuutta, mutta mikään ei oikeasti tee pelistä edeltäjäänsä parempaa, sillä samat rasittavuudet korostuvat uudestaan ja uudestaan. Tietyllä tavalla tasoa ei ole erityisen merkittävästi pudonnut, mutta voisi olettaa että jatko-osa tekisi kaiken paremmin. Mutta ihan äkkiä en keksi mitään, mitä tämä tekisi paremmin kuin edeltäjänsä. Hahmonluonti on tietysti todella kiva juttu, mutta varusteista riippuen hahmoa ei paljoa edes näe.
Yhteenveto
NiOh 2 on erittäin uskollinen jatko-osa, sillä sen pariin on varsin helppo uppoutua jos ykköspeli on jollakin tavalla lihasmuistissa, muussa tapauksessa peliin tottuminen voi ottaa oman aikansa. Peli on hyvin vaikea, mahdollisesti jopa vaikeampi kuin edeltäjänsä, ainakin aluksi. Toiminnassa on enemmän vaihtoehtoja ja uusia lisäyksiä, etenkin demonimuoto antaa pelaajalle tiettyä lisävoimaa. NiOh 2 ei kuitenkaan yllä edeltäjänsä tasolle oikeastaan missään. Taistelu on toki monipuolisempaa, mutta ei varsinaisesti parempaa, vaan tuntuu monesti paljon haastavammalta. Lisäksi pelissä ei ole yhtä hyvin tehtyjä hahmoja kuin edeltäjässä. Tosin se on suurta plussaa, että oman pelihahmonsa saa luoda kokonaan itse.
+ Japanilainen mytologia
+ Samurai ja ninja tyyliseikat
+ Hahmonluonti
+ Taistelu näyttää todella hienolta
- Heikosti tasapainoitettu haaste
- Vaikea vaikeuden vuoksi ja monesti epäreilun tuntuinen
- Ei varsinaisesti paranne edellisestä
- Tavaroissa määrä korvaa laadun
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
Pääarvio
Tällä kertaa pääarviona on se souslike jo todella erottuu joukosta, mutta erittäin negatiivisella tavalla.
Sekunda Souls
Hornapiste
Hellpoint
Soulslike genren hyvin selvä edustaja joka lainailee ideoita Dark Soulsista vähän joka paikassa. Muutamia omiakin juttuja pelissä on, mutta ne eivät ole mitenkään hyviä juttuja. Vaikka pelistä huokuu se Soulslike tyyli, niin käytännössä hyvin monet asiat olisivat kaivanneet merkittävästi enemmän parannuksia. Hellpoint on yksi epäselvimpiä Soulslike pelejä ja juuri niillä väärillä syillä. Hahmonkehitys jättää toivomisenvaraa, pelimaailmassa on usein täysin hukassa eikä toimintakaan ole sillä tavalla mielekästä, että peliä jaksaisi edes katsoa loppuun asti. Tämä on sääli, sillä peli näyttää hienolta, on varsin laaja ja tuntuu varsinkin aluksi kuin Dark Soulsilta, mutta sci-fi tunnelmassa.
Hyvien ideoiden huonoimmat puolet
Alusta asti on selvää että Hellpoint on henkeen ja vereen Soulslike. Elinvoima-, kestävyys- ja energiamittari kaikki ovat mukana kuvioissa ja liikkeinä ovat ne tutut hyökkäykset, suojaukset, väistöt sun muut. Yksi astetta omanlaisempi juttu on se, että tässä pelissä voi hypätä paljon paremmin kuin muissa, koska yksi nappula on hyppäämistä varten. Pelimaailma myös avautuu hiljalleen kuten arvata saattaa. Oikotiet vievät tutuille alueille ja tietyt ovet voi avata vain oikealta puolelta. Vihollisista heikoimmatkin voivat tehdä merkittävää vahinkoa, kunnes pelihahmoa sitten ehtii kehittää sille tasolle että järeämmätkin viholliset kaatuvat tuosta vain. Pomoviholliset ovat sitten astetta kovempia tapauksia joiden kanssa oikea taktiikka on todella isossa avainasemassa. Tuttuja ideoita kaikki tyynni, mutta ongelmallista on se, että vaikka Hellpoint on paperilla juurikin sitä, mitä Soulslike peliltä voisi toivoa ja odottaakin, niin toteutus jättää toivomisenvaraa aivan jokaisella osa-alueella.
Peliin pääsee todella nopeasti sisään ja pitkän matkaa peli etenee myös aika arvattavaa reittiä. Kun peli ehtii edetä niin sanottuun "päämaja kohtaan", niin voisi luulla että siitä eteenpäin peli alkaa oikeasti muuttua houkuttavaksi. Tilanne on kuitenkin aika toisenlainen, sillä tästä pisteestä eteenpäin tuntuu että pelin vaikeustaso nousee hyvin epäreilulla tavalla eivätkä pelin mekaniikat ja Soulslike puolet oikeastaan millään tavalla tarjoa mahdollisuutta reiluun haasteeseen. Tämä on hyvin monen asian summa mutta ehkä isoimmaksi ongelmaksi nousee se, että ne asiat joiden kanssa peli yrittää olla astetta omanlaisemmanlaisensa, tekevät pelistä hyvin epämiellyttävän pelata. Näistä ehkä isoin on siinä, että pelissä pitäisi rakentaa paljon varusteita, kun ensin löytää tarvittavat kaavakkeet. Tämä ei ole suoraan huono asia, mutta se on pilattu siten, että monia tarvikkeita ei voi valmistaa, jos ei ole perusrunkoa kyseisestä varusteesta. Erityinen ongelma tuli vastaan asusteiden/haarniskojen kanssa, sillä niitä on hyvin vähän, tai ne ovat turhan hyvin piilotettuja. Tämä on erittäin rasittavaa kun suuri määrä elinvoimaa on aivan yhtä tyhjän kanssa koska viholliset lyövät siitä suoraan läpi koska puolustus on niin säälittävä. Varusteita ei myöskään voi kehittää samalla tavalla kuin Dark Soulsissa, mikä johtaa siihen, että iso osa varusteista pysyy tietyllä tasolla, joka ei hyvin nopeasti riitä pitämään pelihahmoa kyvykkäänä taistelijana.
Siinä missä Dark Souls tarjosi varsin äkkiä varsin paljon erilaisia aseita ja varusteita, on Hellpoint hyvin pihi näiden suhteen. Aseita kyllä saa, mutta tuntuu että ne eivät vain tarjoa mitään todellista hyötyä ilman tehosteita ja hyvina statseja. Mistä päästäänkin pelin toiseen suureen heikkouteen, nimittäin epämääräisyyteen. Tässä pelissä nimittäin tuntuu että voima (strenght) tai nopeus (reflex) eivät vaikuta juurikaan siihen kuinka paljon vahinkoa aseella tekee. Dark Soulsissa oli selvää että str aseen voima tulee kyseisestä stasista, mutta Hellpointissa näin ei vaikuttaisi olevan. Hyvin vähän asioita selitetään pelissä auki ja monet sellaiset asiat joiden pitäisi olla tämänlaisen pelin perusasioita, on tehty jotenkin niin päin pyllyä, että pelin kanssa arpoo aivan liikaa, että onko tehnyt jotakin väärin tai ymmärtänyt väärin. Erityisesti pomotaisteluissa ärsyttää se, että sellainen hahmo joka olisi Dark Soulsissa ylilevelattu alkuvaiheessa, on Hellpointissa ihan lusu.
Epämääräinen häröpallo jokaisella osa-alueella
Hellpoint on helposti yksi vaikeimpia Soulslike pelejä, mutta vain vääristä syistä. Monesti pomovihollisissa tuntuu että aseistus/varustus on aina liian heikkoa laatua ja hahmonkehityksellä ei pääse juuri minnekään. Tämä ei olisi muuten mikään iso juttu, mutta pomovihollisten liikkeet tuntuvat olevan monesti kuin suunniteltu mahdollisimman ärsyttäväksi tai rajamain epäreiluiksi. Taistelussa ei vain missään vaiheessa tunnu olevan sellaista samanlaista tunnetta kuin monissa huomattavna heikoissakin Soulslike peleissä on ollut. Lords of Fallen ehkä oli hyvin suora kopio Dark Soulsista muutamilla omahkoilla jutuilla mutta pomoviholliset olivat aika tylsän geneerisiä. Mutta sen pelin toiminnassa sentään tuntui olevan selvät sävelet ja pomoviholliset oli tehty reiluiksi. Immortal: Unchained ehkä oli epäreilu vihollisten ilmestymisellä tyhjästä, mutta ainakin sen pelin kentät olivat varsin selkeitä, kun taas Hellpointissa kentät ovat hyvin nopeasti joko melkoisia sokkeloita tai tarpeettoman isoja kokonaisuuksia joissa on hyvin vaikea muistaa missä on jo käynyt tai minne ehkä pitäisi mennä. Chronos ehkä oli vähiten Soulslike mitä on vastaan tullut, mutta ainakin siinä oli selvät säännöt ja kun kehitti voimaa, niin siihen perustuvat aseet oikeasti tekivät vahinkoa.
Hellpoint on siis peruspelattavuudeltaan kuten Soulslikelta voi olettaakin ja laaja peli on kyseessä, ehdottomasti. Mutta peli ei ole hauska pelata oikeastaan missään kohtaa. Hitaan alun jälkeen vaikeustaso nousee nopeasti eikä pelin hahmonkehitys kerää pisteitä millään tavalla, vaan jättää hyvin pahan maun suuhun. Pomoviholliset ovat pääasiassa turhankin epäreiluja ja monesti aivan liian kestäviä. Hellpoint ei ole vain huonoin Soulslike mitä olen pelannut, se on helposti yksi viime vuoden huonoinpia pelejä. Tätä titteliä korostavat myös monet aika laiskat ratkaisut, kuten se, että kaikki puhe on siansaksaa ja hahmonluontia ei ole. Peli näyttää kyllä hyvältä ja suunnitelmallisesti peli voisi myös toimia, mutta kokonaisuudessa on niin paljon epämääräisyyksiä, että tästä pelistä on todella vaikea pitää ja uskallan sanoa, että tätä ei tule pelattua loppuun asti, sillä eräässä kentässä tämä epämääräisyys menee niin pitkälle, että kärsivällisyys ei enää riitä. Varsinkin kun tuntuu että jo usean alueen jälkeen, ei vieläkään ole mitään varmuutta siitä, onko suunta edes oikea.
Vaikka peli ei ole rikkinäinen, niin sitä ei ole hauska pelata. Taistelu ei ole hauskaa koska aseet ovat niin heikkoja, hahmonluonti ei tue selvästi valittua pelityyliä juuri yhtään ja sen huomaa aivan liian myöhään. Tässä kohtaa myös on selvää, että pelissä ei voi uudelleenjakaa pisteitä, vaan sitten pitää mennä niillä eväillä jotka sattuu nyt löytymään. Kokonaisuutena on sääli että peli on toteutettu niin huonosti, koska tässä kokonaisuudessa on paljon sellaisia puolia jotka vaikuttavat hyvältä, mutta joiden kanssa tätä peliä todellakaan halua pelata. Eräs merkittävä oma juttu on varsin tehokas kyky hypätä, mutta tämänkin osa-aluetta pärsätty koska pelihahmo ottaa todella järeästi vahinkoa putoamisesta. Siis yllättävän lyhyt pudotus voi tappaa täysiltä hp:ilta. Mutta jos jokin hyvä ratkaisu pitäisi loppuun poimia, niin hyppäämiseen tarkoitettu nappi ja kenttäsuunnittelu joka myös tukee hyppimistä.
Yhteenveto
Soulslike pelien kanssa on ehtinyt nähdä vaikka mitä ja jos pitäisi alkaa poimia sitä genren pahnanpohjimmaista niin Hellpoint tuntuu monella tavalla juuri siltä, vaikka peli ei ole suoraan rikkinäinen. Tuntuu kuin tämän pelin kanssa olisi poimittu kaikki ne osat mitkä genressä voi tehdä huonosti ja nyt on pidetty huolta että on tehty huonosti. Peruspalikat ovat paikoillaan, mutta niistä ei ole saatu rakennettua mitään mielekästä sisältöä, koska niin monet asiat tässä kokonaisuudessa, on tehty niin huonosti.
+ Peruspelattavuus
+ Vaihtelevat sci-fi ympäristöt
- Tarpeettoman sokkeloinen ja epämääräinen
- Hyvin heikosti tasapainoitettu haaste
- Hyvin huono varusteanti
Arvosana: 2,5
Heikko
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.