The%20Last%20of%20Us%202.jpg?1592859532

Ellien matkasta ei puutu draamaa, kauhua, toimintaa, verta tai kyyneliä.

 

 

The Last of Us part 2 on helposti yksi vuoden odotetuimpia pelejä sillä sen verran suuren vaikutuksen edeltäjä jätti. Tällä kertaa pääosaan siirtyy ykkösosasta tuttu Ellie joka on nyt aikustuneempi, vahvempi, älykkäämpi ja vaarallisempi kuin aiemmin.

 

 

 

Viimeiset meistä: Osa kaksi

Esimmäinen The Last of Us on varmasti yksi PS3:n parhaita pelejä, se oli helposti yksi vuoden 2013 parhaita pelejä ja on ehdottomasti yksi viime vuosikymmenen parhaita pelejä. Se saattaa hyvinkin olla yksi parhaita pelejä koskaan. On siis aika varmaa että tällä jatko-osalla on erittäin kovat paineet jatkaa edeltäjäsä viitoittamalla tiellä, viedä tarinaa eteenpäin, kertoa mahdollisesti aivan uusia tarinoita, laajentaa maailmaa ja sen monia mahdollisuuksia ja ehkä toimia yhtenä PS4:n viimeisistä huippupeleistä.

Monille pelin tarina mahdollisesti spoilaantui täysin jonkin aikaa sitten kun paljastuksia pelistä tehtiin. Itse en kyseisiä paljastuksia nähnyt joten tarina onnistui tulemaan suhteellisen suurena yllätyksenä. Tosin itselläni oli hyvin selvät ajatukset siitä, miten tarina mahdollisesti tulisi etenemään ja täytyykin todeta että erään asian suhteen olin täysin oikeassa. Mutta sitten siinä mielessä, mistä peli loppujen lopuksi kertoo, en ollut oikeassa, sillä The Last of Us 2 onnistuu todella hyvin kertomaan yllätyksellisen, koskettavan ja ajatuksia herättävän tarinan jonka monet kohtaukset puhututtavat vielä pitkään ja jäävät kyllä mieleen.

Monien trailerien kautta pelistä on luonut itselleen tietyn pohjan jonka kautta tiettyjä asioita odottaa tapahtuvan ja sitten kun asiat menevätkin aivan eri tavalla, niin kyllähän se yllättää. Harvoin tosin se todellisuus on niin hyvä, kuin se ennakko-odotus, mitä monet trailerit ehtivät luoda.

 

Ellie ja Joel vaihtavat rooleja

Tarina alkaa vajaa viisi vuotta ensimmäisen pelin lopusta. Joel ja Ellie palasivat Tommyn siirtokuntaan jatkamaan elämää. Taustalla on kuitenkin kokoajan ollut se yksi pieni asia, valheessa eläminen. Joel ei ollut Ellielle rehellinen vannoessaan kertoneensa totuuden, ensimmäisen pelin päättyessä. Kaksikon välit ovatkin vuosien saatossa kiristyneet eikä Joel kertonut koko totuutta kenellekään muulle kuin veljelleen Tommylle. Kun pelin tapahtumat lähtevät käyntiin, on Ellie aikuistunut samalla kun Joel on vanhentunut. Armottomassa maailmassa todelliset selviytyjät pärjäävät ja Ellie on kovaa vauhtia kasvamassa juurikin tälläiseksi. Tarvittaessa armottomaksi tappajaksi joka tekee mitä ikinä täytyy. Mutta samalla aikaa Ellien yksityiselämä on mennyt myös omaan suuntaansa. Joelilla taas on ikä alkanut painaa ja nykyään Kaikesta huolimatta Joel on Ellielle kuin isä ja Ellie Joelille kuin tytär. Siitä syystä, tarinan ensimmäinen merkittävä käänne sysääkin kaiken koston tielle.

Pelin pääosassa on selvästi Ellie jonka roolissa oleva Ashley Johnson tekee mestarillisen suorituksen, oli sitten kyse niistä hetkistä kun hän on eläimellisen hurja tai inhimillisen tunteellinen. Ellie ei ehkä olen ihan niin hyvä hahmo mitä hän oli viimeksi, mutta ainakin hän saa mahdollisuuden kehittyä ja muuttua. Siinä missä ensimmäisessä pelissä Joel oli ylivoimainen päähenkilö ja mahdollisimman tavallinen mies joka maailmanlopun jälkeen joutui sopeutumaan täysin uuteen maailmaan tuskansa kanssa. Se muutti häntä merkittävästi ja teki hänestä todellisen selviytyjän joka on ehtinyt jo reiluun 50 vuoden ikään ja lähentelee 60 vuotta. Vahva ja armoton mies on todellinen selviytyjä, varsinkin sellainen joka tekee mitä ikinä täytyy ja löytää aina jotakin, mikä vie eteenpäin ja auttaa jaksamaan. Tilanne Ellien kanssa onkin todella erilainen sillä toisin kuin Joel, Ellie ei koskaan ole tuntenut muuta maailmaa, kuin nykyisen. Maailmanlopun jälkeisessä maailmassa kasvanut nuori nainen voi monelle olla riistaa, mutta Elliestä on kasvanut vajaa 20 vuoden ikään mennessä kova kuin kivi. Hän on kuin onkin todellakin Joelin manttelin perijä, todellinen selviytyjä. Tarinallisessa mielessä tämä hyvin erilaiseen hahmoon vaihtaminen on onnistunut erinomaisesti ja luo aivan omanlaisensa kokonaiskuvan, näyttäen kuitenkin samalla, että nyt Ellie ei ole enää heikko pikku tyttö mitä hän oli ykköspelissä ja DLC:ssä. Nyt hän on jo tarpeeksi vahva ja nopea pistämään kunnolla hanttiin ja tekemään lähemmäs kaiken, mitä Joel teki aiemmin.

Valtaosa pelin hahmoista on täysin uusia sillä sarjan kärkikaksikon lisäksi pääasiassa Tommy on ainoa entuudestaan tuttu hahmo eikä pelin edetessä juuri tuttuja hahmoja vastaan, koska lähemmäs kaikki ovat jo kuolleet. Uusien hahmojen kanssa ei olla kovin vahvoilla, kun verrataan edelliseen peliin. Edellisessä pelissä oli muuta erityisen onnistunut hahmo, varsinkin Tessin ja Davidin muodossa ja vastaavia ei tällä kertaa vastaan tule. Tällä kertaa uusia hahmoja tulee paljon enemmän kuvioihin, mutta samalla aikaa myös panoksia korotetaan, sillä lähemmäs mitä vain voi tapahtua ja ihan missä kohtaa, vaikka kuinka yks kaks, kuka tahansa voi kuolla. Vain Ellie ja uusi avainhahmo Abby, ovat "turvassa". Abby nouseekin tarinan kannalta erittäin tärkeäksi hahmoksi. Abbyssa tosin on alusta asti jotakin mistä itse en vain pidä, siis hahmo on jo pelkästään naamaltaan ja ilmeistään jotenkin todella ärsyttävä, ei kauaakaan niin käy selväksi että hän vielä täysi pelkurikin. Mutta kunhan peli sitten kunnolla lähtee etenemään, niin ainakin Abbyn kohdalla pyritään rakentamaan jotakin merkittävästi isompaa ja siinä samalla vetämään matto pelaajan jalkojen alta, siinä täysin onnistuen. Ääninäyttelyn suhteen Abby on kuitenkin onnistunut samalla tavalla kuin Ellie ja Joelkin sillä Laura Bailey tekee samalla tavalla vahvaa jälkeä kuin Ashley Johnson ja Troy Baker.

 

Väkivallan tie

Naughty Dog on yksi parhaita pelin tekijöitä ei syyttä. Last of Us 2:n kanssa kaikilla osilla kokonaisuutta tuntuu olevan yhtä paljon painoarvoa, mitä nyt tarina helposti varastaa täysin shown, sillä kun pelaaja ei voi itse vaikuttaa tarinan kulkuun, niin sitä tuntee todella olevansa yhtä voimaton kuin Ellie. Kun tarinassa tapahtuu jotakin mistä ei pidä, niin kyllä siinä herää samanlaisia tuntemuksia kuin Elliellä. Tarinan kulku on jaksotettu esimerkkisellä tavalla sillä kun on rauhallista ja voi omaan tahtiin ratsastaa upeissa maisemissa, niin on aikaa jopa hetkellisesti nauttia maailmasta ja sen pienistä yksityiskohdista. Sitten seuraavassa hetkessä pitää ajatella jaloillaan kun vihollisia on kaikkialla, joskus infektoituneita hirviöitä jotka voivat pahimmillaan olla todellisia hirvityksiä joiden lähelle ei ole mitään asiaa. Seuraavassa hetkessä sitten vastassa onkin ihmisiä, huomattavasti helpompia saaliita, paitsi jos mukana on koiria, jotka ovat pelin suurin haaste. Syystä että tekee kipeää ampua hauva parka. Mutta joskus on vain pakko. Tälläisten hetkien jälkeen seuraava hiljainen hetki onkin sitten luojan lykky ja tuolloin pitää todellakin huolen siitä, että tutkii ja penkoo aivan kaikki mahdolliset paikat jotta on kunnolla resursseja kun seuraavan kerran on joutumassa suden suuhun.

Verinen ja väkivaltainen ote näkyy kaikkialla niin tarinan kuin pelattavuudenkin suhteen. Pelattavuudessa The Last of Us: Part 2 on todellinen jatko-osa. Se ei edes yritä keksiä pyörää uudelleen vaan enemmänkin käyttää vanhaa toimivaa systeemiä, mutta rakentaen sen päälle enemmän ja enemmän mekaniikkoja, ideoita ja vaihtoehtoja. Tätä kautta peli tuntuu oitis tutulta, mutta siinä on monia sellaisia pieniä ja isompia lisiä jotka tekevät pelistä huomattavasti nopeamman, monipuolisemman, haastavamman, taktisemman ja elävämmän. Monet tilanteet pystyy ratkaisemaan useammalla tavalla eikä väkivalta ole aina se ainoa. Se on kuitenkin yksi niitä helpoimpia reittejä ja selkeimpiä. Pelin kanssa mikään osuus ei tunnu ylivoimaisen kiveenhakatulta vaan usein tuntuu olevan useita vaihtoehtoja. Alueet ovat isompia, samalla tavalla miten Uncharted 4:n alueet olivat Uncharted 3:n alueita isompia. Ne ovat yksityiskohtaisi ja täynnä yhtä jos toista mikä voi viedä huomion kokonaan, tai olla suuri apua kun tilanne leviää käsiin.

Toiminnan kanssa on paljon vaihtoehtoja ja pelattavuus on muuttunut varsin paljon. Ellie pystyy käyttämään monenlaisia tuliaseita hyödykseen ja useimmiten muutama luoti riittää ratkaisemaan monet ongelmat. Mutta se on vain pintaa, sillä huomattavasti arvokkaampia aseita ovat hiljaisemmat vaihtoehdot kuten jousipyssy tai veitsi. Jousen ammuksia voi saada takaisin ja nuolilla pystyy täysin ääneti tekemään selvää vihollisista. Veitsi taas toimii lähietäisyydellä ja on helposti yksi arvokkaimpia työkaluja samalla ollen myös se viimeinen puolustuskeino. Toiminta on todella hauskaa ja se on yllättävän realistisen tuntuista juuri oikeilla tavoilla. Ellie pystyy varsin ketterästi liikkumaan ja taistelemaan eri tilanteissa ja aseista riippuen mahdollisuuksia on runsaasti. Brutaali ote on aina läsnä sillä jos valitsee verisen vaihtoehdon, niin siitä ei juuri pysty enää peruuttamaan.

Itse en ole hiiviskelijä ja monesti en sitten edes yrittänyt olla. Tietyissä tilanteissa oli kuitenkin haastellisessa mielessä järkevää pyrkiä ottamaan edes muutamat viholliset pois kuvioista, ennenkuin antoi aseiden laulaa, jos ei mistään muusta syystä, niin siitä syystä, että kaikki resurssit eivät kuluisi yhteen taisteluun. Tämä on yksi niitä pelejä joka ei pakottamalla pakota hiiviskelyyn, mutta tekee sen niin hyvin, että sitä pyrkii itse käyttämään hyödykseen. Aina siihen pisteeseen kunnes kaikki menee jostakin syystä pieleen. Siinä vaiheessa kun piru merrassa, ei ole juuri muuta mahdollisuutta, kuin se ehkä kaikkein inhimillisin ja samalla eläimellisen vaihtoehto, elikkä se väkivaltainen vaihtoehto.

 

Ihmisen pahimmat puolet

Pelin aikana saa huomata miten julmiin asioihin ihmiset pystyvät ja miten kipeitä asioita voikaan tapahtua. Tarinan edetessä kosto on se isoin teema, mutta mitä pidemmälle päästään, sitä monimutkaisemmaksi kaikki menee ja sitä enemmän peli haastaa pelaajaa ja pistää miettimään. Monipuolisuus tulee monesti yllättävän pienistä asioista. Aseita on paljon, mutta niiden ammukset ovat rajattuja, joten niiden välillä pitää vaihdella. Resursseja on yhteen väliin runsaasti, mutta huonosti toteutettu taistelutilanne pelaajan toimesta syö nopeasti ne kaikki, jonka jälkeen saa kokoajan olla varpaillaan. Vihollisia ei ole kovinkaan montaa erilaista tyyppiä, mutta erilaiset ympäristöt ja vihollisyhdistelmät tekevät jokaisesta taistelusta erilaisen. Tämän lisäksi ympäristöt ovat erinomaisesti toteutettuja ja järkevästi rajattuja. Peli pysyy kokoajan kiinnostavana, koska se ei venytä mitään liian pitkälle ja ajoittaiset takaumat ovat nerokkaasti sujautettu tiettyihin väleihin kertomaan tarinan taustoja ja tuomaan kaivattua vaihtelua.

Teemallisesti peli ei välttele koviakaan asioita. Siis ihan kaikkia ihmisen julmuuksia ei peliin ole väkisin ängetty, mutta tilanteisiin on onnistuttu tuomaan monta kipeän todellista seikkaa, jotka sopivat tilanteisiin, korostavat niitä ja tekevät niistä hyvin vaikeita, varsinkin pelihahmoille, varsinkin tälläisessa maailmassa. Pelaajalla on lähemmäs aina kaikki vastaukset ja tiedot käytettävissään ja siksi monesti jännitys onkin huipussaan, kun pelihahmot eivät tiedä kaikkea, mikä varmasti tekisi kaikesta paljon helpompaa. Tästä syystä pelaaja ei voi muuttaa tai vaikuttaa mihinkään pelin juonikuvioihin, hänen tehtävänsä on vain varmistaa, että tarina etenee loppuun asti. Kun pelissä tapahtuu jotakin lähemmäs ajattelematon, mitä ei mitenkään voi korjata, niin ainakin se luo vahvaa draamaa. Monia tilanteita on todella hurjasti sensuroitu sillä vaikka pelillä onkin se ansaittu K18 leima, niin ihan kaikkea eivät pelintekijän kuitenkaan näytä.

Tunnelmallisuudessa jatko-osa korottaa panoksia, mutta eri tavalla miten viimeksi. Viimeksi kyse oli yhteisestä matkasta jonka tarkoitus oli lopulta erota. Siitä kuitenkin muodostui kasvutarina jossa kaksi mahdollisimman erilaista ihmistä ja maailmaa kiintyivät toisiinsa kaikista alkuvaikeuksista huolimatta. Tällä kertaa tilanne on hyvin erilainen ja pelaaja saa enemmänkin miettiä että miten paljon koston eteen on järkevää uhrata. Avaamatta taustoja sen enempää on aika varma juttu että jokainen ensimmäisen pelin pelannut, kokee aika kovan niitin aika äkkiä. Matkan aikana saa sitten rauhassa miettiä lisää ja heijastella asioita. Kuvioihin jääviä ihmmisiä ei tule montaakaan mutta se on omiaan korostamaan sitä tunnelmaa mikä kokoajan tässä maailmassa vallitsee, meitä ei ole enää paljoa jäljellä ja yhdessä nopeassa hetkessä, meitä voi taas olla yksi vähemmän.Tunnelman vahvuutta korostaa entisestään se miten tiivis kokonaisuus onkaan kyseessä. Mikään hetki ei ole turvallinen, missä kohtaa tahansa voi taivas revetä ja kokoajan saa olla varpaillaan. Harvemmin tulee vastaan pelejä jossa tälläinen omalla tavallaan ahdistava ja piinava tunnelma on kokoajan läsnä. Luvassa on paljon tilanteita jotka pelaaja saa niskaansa aivan yllättäen, vaikkakin aina samassa paikassa. Ensimmäisellä kerralla kaikessa on kuitenkin juurikin sellainen erityinen painokkuus, kun mihinkään ei voi täysin varautua. 

Juonenkäänteiden suhteen kaikki etenee kokoajan eteenpäin, päin nerokkaan hallitusti. Tiettyjä asioita tapahtuu vähän väliä, mutta eri tavoilla. Muutamat juonenkäänteet ovat suoraansanoen typerästi tehtyjä ja laittavat tietyt hahmot aina niskan päälle tai päästää heidät aivan liian helpolla, mikä alkaa lopulta todella ärsyttää, etenkin ne tuppaavat olemaan vielä niitä hahmoja joista ei todellakaan pidä. Toisena juttuna on se, että tietyt tilanteet ratkevat aina jotenkin todella typerästi, johtuen lähinnä siitä että kliseisellä tavalla pelihahmo tekee aina ne typerimmät ratkaisut, joita pelaaja ei tekisi. Todella, siis todella usein haluaisi saada mahdollisuuden vaikuttaa tarinan kulkuun muutamilla pienillä päätöksillä. Kuinka rumasti haluaa hoitaa tilanteen? Tappaako vai säästääkö? Miten varautua? Kyllähän näitä riittää, itse kun onnistuu vielä monesti arvaamaan mitä pian tapahtuu, niin olisi aina niskaan päällä. Se että mitään päätöksiä ei hyväksytetä pelaajalle, tekee kokonaisuudesta niin elokuvamaisen. Tietyt asiat tapahtumat koska tarina niin vaatii, pelaaja vain laitetaan välillä ohjaksiin, varmistamaan että tarina etenee.

Kun peli on päättynyt, jää kokonaisuudesta jälleen hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Tätä edesauttaa se, että peli ei taaskaan anna kaikkia vastauksia vaan jokainen joutuu itse heijastelemaan ja miettimään asioita, hyvin syvällisesti, jotta saisi kokonaisuudesta enemmän irti. Itse voin oitis sanoa että ensimmäisen pelin lopetus ei ollut huono, se jätti aikoinaan hyvin ristiriitaisia tuntemuksia pääasiassa siksi, koska se loppui ilman mitään isompaa selittelyä tai mielekästä ja täyttävää lopetusta. Tulkinnanvarainen lopetus kuitenkin onnistui tunnelmallisesti erittäin hyvin ja ajan mittaan se alkoi tuntua entistä paremmalta. Kakkosen kanssa tilanne on täysin erilainen, sillä tämän pelin lopetus ei ole niin tulkinnanvarainen, tämä on suoraan ja vain, huonompi. Avaamatta lopetusta nyt sen enempää voin omalla kohdalla sanoa että pelin lopetus ei ole tyydyttävä, jättää aivan liian paljon toivomisenvaraa ja pääasiassa turhauttaa. Varsinkin muutamat loppupuolen juonenkäänteet ovat helposti huonoimpia mitä Naughty Dogin peleissä olen itse kokenut, mutta niiden taustalla on silti juurikin sen verran mysteereitä, jotka tekevät niiden miettimisestä todella hyviä. Muutamat hyvin ennalta-arvattavia, mutta monet taas eivät. Loppuvaikutelma on kuitekin ikävän negatiivinen, mutta samalla kokonaisuudesta saa hyvin vahvasti sellaisen kokonaisvaikutelman, että aina ei vain saa kaikkea mitä toivoo, kaikille ei käy aina hyvin ja asiat eivät koskaan ole yksinkertaisia.

 

 

Maisema.jpg?1592859805

Maailma on vaikuttava, joka hetki

 

 

 

Verikoston kasvot

The Last of Us: Part 2 on ajatuksia herättävä peli ja mestarillisesti tehty. Harva jos yksikään toinen peli tekee pelaamisesta niin todellista. Niin monet osat kokonaisuutta on tehty niin suurella huolella että monet pienetkin yksityiskohdat voivat olla tärkeitä. Monesti peleissä vain menee eteenpäin miettimättä enempää ja myönnän monesti tämänkin kanssa. Mutta kun sitten hetkeksi hidastaa ja vain katselee ympärilleen, niin sitä huomaa yhtä jos toista. Maailma on hyvin kaunis kaikessa tyylikkyydessään jossa on monesti sellainen hyvin rauhallinen tunnelma, mutta samalla aikaa, kokoajan taustalla on se pelko siitä, että milloin helvetti pääsee irti.

Tarinallisesti kaikki muuttuu edellisen Joelin ja Ellien roadtripistä ja yhteisestä kasvutarinasta Ellien pitkään vendetta ride matkaan jossa kosto on se päällimmäinen tunne ja itse ainakin pystyin hyvin vahvasti menemään mukaan tarinaan ja tietyissä Ellien tuntemuksissa jopa samaistumaan tilanteeseen. Kosto on hyvin vahva asia ja tässä pelissä se tuodaan todella hyvin pelaajan silmien eteen, mutta samalla aikaa, siitä ei tehdä yksipuolista, vaan tarinassa korostetaan myös sitä, että kaikissa yhteenotoissa on kaksi puolta jotka näkevät toinen toisensa roistoina.

 

Vahvojen naisten tarina

Ellien tapauksessa kokonaisuus rakentuu hänen vendetta ride matkaansa ja uuteen tilanteeseen sopeutumiseen. Monet tarinapätkät saavat Ellien tuntumaan aina vain paremmalta hahmolta ja hän on ehdottomasti pelin suurin tähti. Vaikka hän onkin ulkoisesti kova kuin kivi ja pelin edetessä kovettuu entisestään, niin missään vaiheesa ei kuitenkaan katoa se tosiseikka että kaikki mitä hän tekee, hän tekee, jotta oikeus tapahtuisi. Mutta kun ne ihmiset joista hän todella välittää, joutuvat osaksi sitä kaikkea, niin sen näkee syövän häntä. Ellie on siksi niin hyvä pelihahmo, että hänestä huomaa, että eivät nämä asiat ole helppoja hänellekään. Ellie on monella tavalla yllättävän samaistuttava hahmo sillä hänen motiivinsa tuntuvat alusta asti täysin oikeutetuilta ja tälläisessä maailmassa, melko varmasti itse ryhtyisi samassa tilanteessa ihan samaan, mutta monin paikoin kaiken hoitaisi vähän fiksummin. Mutta altavastaajan asemassa Ellie joutuu jatkuvasti sopeutumaan alati muuttuvaan tilanteeseen. Hänen taustansa tekevät hänestä entistä paremman hahmon tähän maailmaan ja tarinan edetessä hän kasvaa ja muuttuu entisestään. Loppuviimeksi Ellie on hyvin erilainen, mitä häneltä aluksi odotti, mutta isossa kokonaisuudessa tässä versiossa ei varsinaisesti ole mitään huonoa, koska se onnistuu kertomaan vahvan nuoren naisen kasvutarinan toisen osan erittäin hyvin.

Abbyn tapauksessa mikään ei ala vahvasti sillä hahmo on heti siitä alkaen kun hänellä pelataan, sellainen johon itse en luottanut yhtäkään hetkeä. Tulee siis välittömästi mieleen Uncharted 2:n Harry Flynn. Tämä on sääli sillä ensimmäisen pelin David, oli erittäin onnistunut tapaus niin monella tavalla, että hänen todellinen luonteensa pääsi jopa vähän yllättämään. Abbyn kanssa on alusta asti jotenkin ilmeistä että tähän hahmoon ei voi luottaa. Toisaalta, itse en tästä hahmosta missään kohtaa edes pitänyt ja kaikki osuudet joissa hänellä joutui pelaamaan, olivat pääasiassa vain ja ainoastaan turhauttavia, koska hänen tekojensa vuoksi itse halusin vain päästä ampumaan häntä naamaan. Muutenkin pärstäkertoimella hahmo on samalla tavalla jotenkin ärsyttävä mitä esim Ronda Rousey on, itseä ei miellytä yhtään, kun tästä hahmosta ei eroonkaan pääse, niin kyllä se mielekkyyttä syö, varsinkin puolesta välistä loppuun. Samalla aikaa tuntuu että tästä hahmosta on tehty samalla tavalla aivan liian yli-inhimillinen tai ylivoimainen, mitä esimerkiksi Nadine Ross oli Uncarted 4:ssä (myös Laura Baileyn ääninäyttelemä), mutta samalla aikaa hahmosta on tehty täysi pelkurimainen roisto josta on mahdoton pitää. Juonenkäänteet tuntuvat suosivan tätä hahmoa aivan liikaa mikä tekee hänestä entistä vastenmielisemmän. Kaikki osuudet joissa hänellä joutuu pelaamaan, vievät kokonaisarvosanaa alaspäin.

Joelin tapauksessa ollaan tilanteesse jossa hänestä on tullut se mentor hahmo. Tarinoissa on aina niitä tiettyjä hahmoja jotka opastavat nuorempia ja joilla on aina jokin todella upea taustatarina, jotka ovat tehneet asioita ja ansaineet kunnioitusta tai rakkautta ja joita todella arvostetaan. Joel on nyt siinä pisteessä, mutta syy miksi tämä hahmo toimii niin hyvin ja sopii rooliinsa niin hyvin, johtuu siitä, että pelaaja oli mukana kokemassa sen taustatarinan, mitä Joelille rakentui. Joel on erinomainen esimerkki siitä ihan tavallisesta miehestä, maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. Hänellä on menneisyytensä ja pelaaja melkovarmasti on kiintynyt häneen erittäin paljon, koska ehti ohjata häntä varsin paljon ykköspelissä. Tälläisistä syistä johtuen Joelin tarinan osuus tässä pelissä on monesti todella henkilökohtaisen tuntuinen, koska pelaaja saattaa hyvinkin selvästi muistaa ne asiat mitä aiemmin tapahtui. Joelilla ei päästä juurikaan osaksi toimintaa, koska focus on nyt seuraavassa sukupolvessa, mutta kun peliä miettii suorana jatkona edelliseen, niin kaikki mitä Joel teki aiemmin, vaikuttaa edelleen, hyvin paljon.

Sivuhahmojen kohdalla Tommy on pääasiassa ainoa oikeasti hyvä, näistä joilla on reilusti osaa tarinassa. En nyt sano etteikö Maria olisi hyvä, mutta hän on loppuviimeksi aika pienessä roolissa. Isoin ongelma on siinä, että samanlaista henkilökemiaa ei ole kenenkään kesken samalla mielekkäällä tavalla kuin Joelin ja Ellien välillä oli ensimmäisessä pelissä. Sen sijaan paljon isompaa roolia saavat monet uudet naamat, joiden joukossa ei ole kuitenkaan ole montaakaan kovin hyvää, myönnettäköön että itsellä on vaatimustaso tietyillä tavoilla aika korkealla ja tässä suhteessa olen myös aika ulkonäkökeskeinen, kovinkaan moni hahmo ei todellakaan miellytä silmää. Siis monet eivät ole varsinaisesti huonoja jos ei katso hahmon ulkoista suunnittelu, vaan aika tavallisen oloisia ja vaihte ihmisiä, joista jokaisella on tietenkin oma menneisyytensä, luonteensa ja osuutensa tarinassa. Ehkä kaikkein parhaiten, Tommyn lisäksi, toimii Owen joka on yllättävän sympaattinen hahmo ja yksi niitä harvoja oikeasti oikeudenmukaisemman puoleisia tapauksia. Dina on kokonaisuudessa lähinnä suhteellisen turhanoloinen juonikuvio joka ei missään vaiheessa juuri nappaa. Hänen suhteensa Ellien kanssa on tietenkin yksi astetta harvinaisempi ratkaisu pelimaailmassa, mutta ongelmallista on se, että Dina ei ole mitenkään kiinnostava tai edes kovin hyvä hahmo. Sitä on vähän vaikea selittää mutta jos mennään samoilla parametreillä kuin Abbyn kanssa, niin ei Dinankaan pärstäkerroin ole kovin korkea. Mutta Dina ei ole taustatarinanasakaan puolesta mitenkään hyvä, tuntuu lähinnä jatkolta Riley kuvioihin ykköspelistä, mutta Riley oli vielä huonompi. Dinan kanssa huonoimman sivuhahmon tittelistä kisaa varsin kovaa hyvin rasittava dorka nimeltä Manny. Sanotaan että vaikka en Jessestä erityisemmin pidä, niin hän on siedettävä hahmo, Manny on lähemmäs joka mutkassa hyvin ärsyttävä, pitkälti sen oloinen mäntti jota en itse kyllä sietäisi. Edes pitkään hyvin kiinnostavan oloinen Isaac ei vain toimi, vaan on samassa heikossa sarjassa mitä Marlene oli viime pelissä. Eräs sivuhahmo pitää kuitenkin nostaa esiin, yhtenä parhaista, nimittäin Alice.

--------------------------------------------SPOILERI TERRITORI ALKAA----------------------------------

 

 

Loppu.jpg?1592859530

Yksittäiset hetket, voivat olla hyvin tunnelmallisia ja mieleenpainuvia

 

Verta ja kyyneliä

Kun voidaan puhua hyvin vapaasti ilman pelkoa spoilata kaikkia yllättävimpiä ja oikeasti osuvia kohtia tarinasta, niin päästään avaamaan todella monia osia kokonaisuudesta. Tämä on siis viimeinen varoitus välttää kaikki pelin suurimmat yllätykset ja niiden tulkitseminen.

 

Vaikea peli, tarinallisesti

Ehdottomasti kovin paikka koko tarinassa, on Joelin kuolema. Joel on hahmona alusta asti ollut varsin tavallinen mies, ei mikään ihmeellinen ja erityinen hahmo kuten Nathan Drake, Arthur Morgan, Talion, Geralt tai Batman. Mutta tapa jolla Joelia on käytetty kahden pelin aikana, on tehnyt hänestä hyvin merkittävän. Oma veikkaukseni tämän pelin tarinasta oli että jossakin kohtaa Joel kuolee. Se tosin tapahtui paljon aiemmin kuin olin odottanut. Itse olisin veikannut enemmän tälläistä vaihtoehtoa mikä Loganin kanssa tuli vastaan, eli tarinan lopussa Ellie hautaa Joelin. Tämä vaihtoehtto kyllä korottaa panoksia huomattavasti enemmän ja menee oitis tunteisiin. Itse halusin välittömästi Abbyn pään vadille ja todellakin toivoin että peli mahdollistaa mahdollisimman brutaalin, jopa grotestkin mahdollisuuden Ellien saappaissa suolestaa Abby, hyvin hitaasti, koska hänkään ei antanut Joelille minkäänlaista armoa, vaan enemmänkin pelkurimaisesta kidutti tätä. Siinä mielessä tämä juonikuvio oli omaani tehokkaampi, sillä se teki pelin etenemisestä niin henkilökohtaista, että peliä ei vain malttanut olla pelaamatta, jotta voi saada kostonsa.

Se missä peli kuitenkin veti maton täysin omien jalkojen alta, oli kohta jossa pelaaminen vaihtuikin Abbyn suuntaan. Jos nyt ei ole vielä käynyt selväksi, niin itse en pidä tästä pelihahmosta ja jos pelissä ei olisi tropheja jotka kannustavat perkaamaan kaikki paikat, myös Abbyllä pelatessa, olisin puhaltanut nämä osat läpi ilman mitään ihmeempää miettimistä tai ihmettelemistä. Abbyn tarinassa tosin tuodaan isoon kokonaisuuteen paljon loistavia puolia. Itsellä kyllä tuli paha mieli kun yhdessä hetkessä tajusin, että mitä Alicelle tapahtuikaan/tapahtuu. Tämän lisäksi Abbyn kampanjassa tuodaan tarinallisesti mukaan aivan toisenlainen hahmo, koska Abby on paljon sotilaallisempi ja vahvempi kuin Ellie, mutta hänen rappionsa aivan pelin lopussa, on jopa miellyttävä. Itse en ainakaan tuntenut yhtään sympatiaa Abbyn kovia kokemuksia kohtaan ja olin saattanut jättää hänet roikkumaan tai vähintään varmistaa että hän myös kuolee.

Kun miettii Joelin kuolemaan, niin se on loppu viimeksi erinomainen juonenkäänne draamallisessa mielessä, kun pyritään iskemään tunteisiin. Kuinka monessa elokuvassa on mentor hahmoja joiden kuolema tuntuu. No se tuntuu huomattavasti enemmän jos nämä hahmot ovat pitkältä ajalta tuttuja. Joelin tapauksessa kaikki on juurikin tässä pisteessä. Koska hänellä pelattiin viime pelissä ja hänen tarinansa kaikkine haasteineen ja arpineen on tuttu, niin tämä kuolema sattuu paljon enemmän ja sitä kautta myös se koston tunne nousee vahvasti esiin. Joelin kuolema on sellainen jossa on merkitystä ja paljon sellaista mikä todella jää mieleen. Monien hahmojen kohdalla kuolema on naps ja loppu. Yksi luoti ja henki pois. Monesti itseäni suorastaan ärsyttää että moni todella epämiellyttävä hahmo ei koe kovempaa loppua. Esimerkiksi Manny on sellainen hahmo, jonka olisin halunnut Ellien saappaissa hakata mössöksi, kuten Norahin, mutta ei, tämä kusipää pääsee aivan liian helpolla.

 

Lopetuksen painoarvoa ei voi vähätellä

Miksi lopetus vie tältä peliltä melkein pisteen pois. Se ei vain tarjoa minkäänlaista tyydytystä alkupään käänteille. Kaikki kulminoituu siihen, että Abby on vielä hengissä kun peli päättyy. Joelin raukkamainen murhaaja saa jatkaa matkaa, vaikka hänen jos kenen olisi pitänyt kuolla. Muutenkin peli on tehnyt Abbystä aivan liian ylivoimaisen monissa tilanteissa mikä ärsyttää vielä enemmän, koska Abby on hahmona niin huono. Tästä tulee helposti yksi suurimpia pettymyksiä mitä olen missään pelissä nähnyt, koska Abby ei kuollut, siis yksi asia on että hahmo ei kuole hienosti, mutta kyllä sekin jurpii, jos hahmo ei kuole ollenkaan.

Kun tilannetta avaa vähän enemmän, niin onhan se tulkinnanvaraista että kuinka paljon Abby ehti kärsiä kuukausia, ennenkuin Ellie löysi hänet. Hänestä näkee että hän on kärsinyt, menettänyt massaa ja pelaaja voi omassa päässään kuvitella että mitä kauheuksia hänelle tehtiin ja mitä hän ehti kokea. Tämän lisäksi hän kokee aika moisen selkäsaunan Ellien käsissä, mutta silti, jostakin ihmeellisestä syystä Ellie päästää hänet menemään, senkin jälkeen kun hän puree Ellieltä pari sormea pois. Tämän lisäksi koko tarina johtaa tähän pisteeseen ja kaiken sen jälkeen mitä Ellie on kokenut, mitä Abby on tehnyt, hän pääsee lähtemään tuosta vain. Ellie oli niskan päällä, mutta silti lopetti. En voi väittää että itse olisin tehnyt samoin siinä tilanteessa, mutta siksi toisekseen, tuskin omat päätökseni olisivat vieneet siihen pisteeseen, sillä pelkästään se että Ellie ei nylkenyt Abby hengiltä tolpalla, oli liian hyveellisesti tehty.

Mutta kun tarinan teemoja ja monia puolia todella miettii, mihin kostonkierre olisi sitten loppunut. Olisko se päättynyt siihen. Katkaisiko Ellie kierteen vai tuottiko hän pettymyksen itselleen, kun hän miettii sitä kaikkea myöhemmin. Hänen kostoretkensä maksoi hänelle aivan kaiken. Kitaran soittaminen on loppu, hänen parisuhteensa on ohi eikä hän edes saavuttanut sitä, mitä aloitti. Mutta samalla voi miettiä että mitä Abbylle käy. Onko parin kuukauden rujo kidutus riittävä rangaistus hänen pelkurimaisesta teostaan, puhumattakaan kaikista kauheuksista mitä hän ehti kokea tuona aikana. Tuleeko hänen elämästään samanlaista traumaattista arkea mitä Ellien elämästä. Ei voi tietää, voi vain arvuutella ja siinä se hienous lopetuksessa onkin.

Pakko huomauttaa siitäkin, että muutamat asiat joita trailereissa oli, eivät ole tulleet mukaan peliin. Yksi tunnelmallisimpia hetkiä, Ellie, veri naamallaan valuen ei ole mukana, mikä on todella suuri pettymys, sillä olisi ollut todella kiinnostavaa tietää, mitä siinä taustalla oli. Tosin myös Joelin lausahdus "Et kai luullut että antaisin sinun tehdä tämän yksin." Ei mahtunut mukaan ja se oli kuitenkin erittäin iso juttu ja herätti paljon toiveita.

 

Entä jos...

Koen edelleen että peli olisi toiminut paljon paremmin, jos se olisi ollut kostoretki Dinan kuolemasta, eikä Joelin. Tällöin Joel olisi ollut se tuki hahmo Ellien retkellä ja sillä aikaa Ellie olisi pikku hiljaa pystynyt antamaan Joelille anteeksi kaiken. Samaan tapaan kuin Joel lämpeni Ellielle ykköspelin aikana, niin nyt olisi Ellien vuoro hiljalleen antaa anteeksi Joelille. Siinä olisi myös ollut samaa erinomaista hahmojen välistä kemiaa, mitä ykkösessäkin oli. Tietysti matkan lopussa, Joel olisi sitten kuollut, mutta hänen kuolemallaan olisi ollut aivan erilainen merkitys kokonaisuuteen ja siihen miten tarina sitten jatkuu.

Tämä olisi myös mahdollistanut tarinalle aivan erilaisen focuksen ja näiden kahden hahmon suhteen kehittymisen. Nyt kokonaistilanne tuntuu hyvin mielikuvituksettomalta kun siinä Joelin tappaman kirurgin tytär tulee tappamaan hänet. Siinä vain on vähän sellainen fiilis että eikö kukaan oikeasti keksinyt mitään uutta? Tämä on tietysti juurikin tälläinen tilanne jossa omat ennakko-odotukset pelin kanssa eivät vastaa lopputulosta. Kyllähän omat ennakko-odoukset niin Loganin kuin Avengers: Endgamen kanssa olivat hyvin erilaiset ja kummassakin yksi sarjan parhaita hahmoja kuoli ja vielä tavalla jollaista en olisi itse kyseiselle hahmolle valinnut. Mutta Last of Usin tapauksessa Joel ei saanut juuri millään tavalla sellaista loppua millaisen olisi todella ansainnut ja se on yksi suurimpia virheitä mitä tämän tarinan aikana on tehty.

 

----------------------------------------------SPOILERI TERRITORI PÄÄTTYY----------------------------------------

Ellie.jpg?1592859526

Mitä sinä tekisit Ellien tilanteessa?

 

 

Kestä ja selviä

Nyt kahden Last of Us pelin jälkeen olo on jotenkin todella tyytyväinen. Siinä tietysti miettii että miten sarja mahdollisesti tästä jatkuisi. Tämä toinen peli näytti, että Joel ja Ellie eivät ole ainoita hahmoja jotka elävät tässä maailmassa ja sitä kautta mahdollisuuksia viedä pelimaailmaa aivan uudenlaisiin suuntiin on. Pelattavuudessa kaikki on myös kehittynyt, mutta tunnelmallisesti saadaan myös huomata, että enemmän ja enemmän peleissä uskalletaan mennä aika synkkiin suuntiin. Tietysti pelin julmimmat pätkät on monilla tavoilla sensuroitu tai piilotettu, samalla tavalla miten vaikka Witchet 3:ssa monet seksikohtaukset, mutta kukin tavallaan.

The Last of Us: part 2 on kuitenkin yksi näitä pelejä, mikä osoittaa miten paljon pelit voivatkaan vaikuttaa pelaajiin, puhumattakaan miten paljon ne voivat vaikuttaa siihen, miten pelejä tästä eteenpäin arvioidaan ja tehdään. Tai mitä niissä uskalletaan/voidaan tehdä.

 

Mestariteos vai pettymys?

Millainen on se lopullinen vaikutelma tästä pelistä, kaikkien niiden asioiden jälkeen, mitkä todella ärsyttävät. Onko peli pelaamisen arvoinen, onko se pettymys vai onko se yksi parhaita pelejä mitä koskaan on vastaan tullut, kaikesta huolimatta. Täytyy todeta että tämä on yksi vaikeimpia arvioita mitä on vähään aikaan tullut kirjoitettua ja isoimpana syynä on juurikin se, että tuntemukset ovat monilla tavoilla niin ristiriitaiset. Pelissä on siis paljon sellaisia asioita joita jää kaipaamaan, osia jotka haluaisi tehdä toisin ja monia sellaisia puolia, jotka jättävät paljon toivomisevaraa. Tässä mielessä se on hyvin kyseenalainen tapaus, koska monet asiat puhuvat sitä vastaan.

Tarinallisessa mielessä peli jättää monia asioita auki ja monet asiat eivät vain loppuviimeksi toimi tai miellytä. Tässä tosin tulee kyseeseen se legendaarinen, henkilökohtainen maku. Itsellä on tavallaan aika kovia odotuksia hahmoja ynnä muita kohtaan. Mutta kun miettii peliä tarinallisessa mielessä, niin monet hahmot eivät ole kovinkaan hyviä. Tästä syystä tosin ei pitäisi hirveästi edes häiritä että monet kuviot ovat sellaisia joista ei myöskään juuri pidä. Tässä mielessä kokonaisuus on yllättävän hyvin rakentunut. Itse en tekisi samoja päätöksiä, mutta pelihahmon tekevät ja elävät niiden kanssa. Tarina on isossa kokonaisuudessa täynnä niin monia käänteitä, yllätyksiä ja todella monipuolisia tapahtumia ja teemoja, että sille on vain pakko nostaa hattua, vaikka monet sen asiat jäävätkin häiritsemään.

Pelillisesti tilanne on aivan toinen. Pelattavuudessa ei ole oikeastaan mitään, siis yhtään mitään vikaa. Pelaaminen on kaikissa tilanteissa erittäin toimivaa ilman mitään isompia ongelmia. Toiminta on erittäin mielekästä, monipuolista ja maailmat ovat todella yksityiskohtaisesti tehtyjä ja valtavia. Lisäksi lähemmäs jokaisessa osassa pelissä on todellakin panostettu niihin pieniin yksityiskohtiin joiden ansiosta peli nousee aivan uudelle tasolle siinä mielessä, mitä se pystyy tekemään.

Sitten on tämä esteettömyys jonka suhteen The Last of Us: part 2 ojentaa kättään pelaajalle paremmin kuin yksikään toinen peli. Pelistä voi tehdä itselleen niin helpon kuin haluaa tai niin vaikean kuin haluaa. Monia pelin mekaniikkoja ynnä muita voi muokata itseä miellyttäviin muotoihin ja itse kokeilin monia näistä, vaikkakin vasta ensimmäisen puolin jälkeen. Ajan hidastuminen tähdätessä, ammusten ja resurssien automaattinen kerääminen, laajempi esineiden paikallistaminen ja vaikka mitä. Lisäksi, eräänä asiana jota ei sovi unohtaa, peli etenee jouhevasti, ilman lataustaukoja ja immersio ei niin vain katkeakaan.

Jos kokonaisuutta jotenkin tiivistäisi, niin sanoisin että kyllähän tämä peli monella tavalla oli pettymys. Sen sanottuani, se ei kuitenkaan tarkoita että peli olisi huono. Se on ehdottomasti yksi vuoden parhaita pelejä ja kiteyten tämän vielä siten, että tämä on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen tapaus. Vaikka ensimmäinen peli ei olisi tuttu, niin tämä tarina kannattaa ehdottomasti katsoa loppuun asti.

 

Maailma pysyy, hahmot vaihtuvat

Mitä tämän jälkeen? Se lienee kysymys monien mielessä. Jatkaako Naughty Dog The Last of Us sarjaa, vai yrittääkö studio ensisijaisesti jotakin uutta. Trilogia kuullostaa tietysti hyvältä ja jos aiempia sarjoja on katsominen, niin tuskin tämä jää siihen kahteen peliin. Ehkä PS5:n lopputaipaleella joskus viiden vuoden kuluttua Ellien tarina saapuu kolmannen pelin kanssa loppuun. Ehkä aikaa on kulunut kymmenen tai kaksi kymmentä vuotta, ehkä ei. Mahdollisuuksia on kuitenkin vaikka kuinka paljon ja ehkä mahdollinen kolmas peli sarjassa kertoo sitten jostakin aivan muusta ja teemallisesti, ehkä myös hahmojen suhteen. The Last of Us maailmassa on paljon mahdollisuuksia ja Naughty Dogin tapauksessa on turvallista uskoa että kyllä se jatko-osa, jos se joskus tulee, tulisi taas kertomaan erinomaisen tarinan.

Itse en suoranaisesti odota että tuleeko The Last of Us: part 3, vai kentien jokin täysin erillinen spin off. Jo ensimmäinen peli olisi riittänyt aivan hyvin, mutta kyllä tämä jatko-osa jatkoi kaikkiea esimerkillisesti ja onnistui luomaan kokonaisuuden joka kestää. Sarjalla nyt on mahdollisuus levitä vaikka elokuviin tai sarjakuviin asti ja kaikkeen siltä väliltä. Se ei ole hahmoihin sidottua, vaan maailma on omanlaisensa kokonaisuus, melkein kuin mikä hyvänsä maailmanlopun jälkeinen, armoton maa, mutta omanlaisellaan otteella joka ei välttämättä eroa joukosta nyt niin erikoisilla tavoilla, mutta onnistuu silti rakentamaan paljon uutta ja omaa.

Mitä ikinä Last of Us sarjalle tästä eteenpäin tapahtuu tai mitä ikinä Naughty Dog seuraavaksi tekeekään, saa ainakin oman huomioni ja tukeni, sillä pelisarja on hyvä ja pelintekijät, vielä parempia.

Yhteenveto

The Last of Us: part 2 ei ole ihan niin hyvä peli kuin edeltäjänsä (siis läheskään) ja sekin johtuu loppuviimeksi tarinallisista elementeistä. Mutta peli on monilla tavoilla kehittyneempi kuin aiemmin ja pelattavuudessa peli on erittäin mielekäs. Se ei ole haasteidensa suhteen epäreilu, mitkään trophyt eivät ole vaikeustaso riippuvaisia tms ja tämä on yksi niitä harvoja, ehkä ainoa, pelejä joka todella mahdollistaa monenlaisen pelin helpottamisen asetusten kautta. Myöskään mitään eksymisen/jumiutumisen vaaraa ei ole ja kokonaisuus on todella vastaanottava. Peli pyrkii kertomaan tarinan ja siinä suhteessa Naughty Dog on onnistunut esimerkillisesti. 

Kokonaisarvosanaa tekisi todella mieli kiskoa vieläkin alemmas, jälkimmäisen puoliskon ja lopetuksen vuoksi, koska lopussa jää aika huono fiilis, mutta samalla aikaa sitä yrittää pakottaa itsensä ajattelemaan myös sitä matkaa, pelattavuutta ja viestiä, mitä peli yrittää kertoa. Kyllähän lopuksi on hyvin ristiriitaiset tuntemukset sillä alkupuoli on sitä vahvaa kasin tasoa, vaikka jälkipuoli onkin sitten lähempänä kutosen tasoa. Harvoin tulee vastaan näin vaikeasti arvioitavia ja ristiriitaisia tunteita aiheuttavia pelejä koska niin vahvoja puolia pelissä on, mutta myös runsaasti niitä asioita joiden takia kokonaisuudesta on erittäin vaikea pitää ja se jää pättymykseksi.

Kokeneet ja kokemattomat pelaajat saavat tästä joka tapauksessa paljon irti ja pituutta pelillä on varsin kiitettävästi ja etsittävää liiankin kanssa. Mutta kaikenkaikkiaan Viimeiset meistä: osa 2 on erinomainen jatko-osa ja ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista peleistä. Ehkä jopa sitä samaa PS4:lle, mitä ykkönen oli PS3:lle.

 

+ The Last of Us tunnelma

+ Maailmanlopun asetelman monipuolinen tyylikkyys

+ Ashley Johnsonin Ellie

+ Tarina joka haastaa ja saa miettimään

+ Jaksotus

 

- Jälkimmäinen puoli

- Abby

- Monet tarinalliset ratkaisut

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava