Noin vuoden välein ilmestyi kaksi peliä jotka kumpikin ovat samaa genreä, tyylllisesti erittäin hienoja, tunnelmallisesti onnistuneita ja kummassakin on eräänlainen nukke pelihahmona. Kummastakin pelasin demoa/kokeiluversiota ennen varsinaista peliä ja kumpikin jätti positiivisen loppuvaikutelman. Varsinaisessa pelattavuudessa, nämä kaksi ovat kuitenkin todella erilaisia pelejä soulslike pelien joukossa.
Soulslike genre on pitkään ollut sitä kuuminta kamaa, sillä hyvin monet pelit ovat enemmän tai vähemmän imitoineet From Softwaren Demon's Souls pelistä alkanutta kaavaa, jonka From itse on pitkälti hionut huippuunsa Elden Ringissä. Vaikka en näistä peleistä yhtäkään valitsisi vuoden peliksi (mitä monet tekevät) niin niissä on ehdottomasti puolensa, vaikka ne ovatkin usein todella turhauttavaa pelattavaa. Monet genreen tulevat pelit eivät juurikaan ylitä kehittää genreä mihinkään suuntaan, mikä on suuri sääli. Lords of Fallen tavallaan maustoi ideaa yhdellä omalla jutulla, mutta on hyvin vahva esimerkki soulskloonista jossa ei ole esikuvan taikaa ja joka tuntuu parhaimmillaan kömpelöltä imitoinnilta. Sen sijaan joukossa oleva Code Vein on aivan toista maata ja Remnant: From the Ashes on ehkä paras esimerkki siitä miten hyvän pelin soulslike ideoilla saa aikaiseksi ja Remnant on vieläpä merkittävästi joukosta erottuva, koska se on räiskintäpeli.
Parhaista soulslikeistä löytyy ihan listaakin, mutta nyt keskitytään kahteen peliin joista toisesta oli demoarvio ja toisesta piti olla, mutta siitä tulikin sitten tämä kokonainen arvio. Viime vuodelta ja tältä vuodelta.
Teräsarmeija Ranskan vallankumouksen teemassa
Teräskapina on Spidersin yllättävän hyvä souslike jossa on paljon asioita joita olisi voitu parannella ja monipuolistaa, mutta myös monia sellaisia osia, jotka toimivat erittäin hyvin, tekevät pelistä todella omanlaisensa ja saavat pelin erottumaan joukosta todella positiivisella tavalla. Tämä ei ole paras soulslike, mutta niitä parempia.
Steelrising
Soulslike genressä tarjontaa on vaikka kuinka paljon ja kyllä ne huonot erottuu todella nopeasti jopa niistä keskivertopeleistä. Hyvät taas saavat olla oikeasti todella erityisiä, että ne oikeasti erottuvat edukseen, tavalla tai toisella. Steelrising on juurikin tälläinen peli. Se on perusteiltaan erittäin selvä soulslike, mutta siinä on myös paljon muitakin ideoita jotka auttavat sitä jäämään vähän paremmin mieleen. Pelillä on selvät omat heikkoutensa, mutta myös vahvuutensa, joiden ansiosta se on soulslike, jota genren fanien ehdottomasti kannattaa kokeilla.
Ballerinanukke vallankumouksen ytimessä
Vaihtoehtohistorian versio ranskan vallankumouksesta. Kuningas Ludwig XVI on jäämässä kapinan jalkoihin, kunnes hänen "oikea kätensä", velhoksikin itseään tituleerava herra Cagliostro luo kuninkaalle teräsarmeijan, jolla taistella kapinaa vastaan. Teräsarmeija alkaa tosin kasvamassa määrän aiheuttaa merkittäviä ongelmia, mutta kapinan kukistamiseen se on hyvin tehokas. Pelaaja ohjaa Aegis nimistä automatonia, joka kykenee keskustelemaan ymmärrettävästi, on viimeiseen asti uskollinen emännelleen, Marie Antoinettelle ja on ennenkaikkea hyvin taitava taistelija, joka tekee selvää jälkeä suuremmastakin joukosta kellopelirobotteja. Tarinan edetessä Aegis sitten kohtaa useita historiallisia hahmoja kapinallisista ja voi jopa hieman päättää, että kenen puolella on. Tutuiksi tulevat mm. Maximilien Robespierre ja markiisi LaFayette.
Tarinallisessa mielessä peli ei ole sekava kuten monet soulsliket tuppaavat olemaan, Dark Souls tyyliin, mikä on tässä tapauksessa merkittävä plussa. Tarinaan pääsee helposti sisään ja riippuen siitä miten paljon pelaajaa kiinnostaa, voi tarinan taustoja tutkia vaikka kuinka paljon ja hahmoihin pystyy tutustumaan joko pinnallisesti tai vähän syvällisemmin. Valtaosa hahmoista ei ole mitenkään erityisiä, mutta pääasiassa kaikki toimivat tarinassa oikein hyvin. Monesti ne asiat jotka tekevät hahmoista parempia ovat niin pienimuotoisia, että pelkästään hahmojen perusteella ei tee päätöksiä pelissä, vaan niitä ajattelee vähän enemmän. Jos jokin hahmo erottuisi todella selvästi joukosta positiivisella tavalla, voisi valintoja tehdä hänen edukseen pelkästään tästä syystä. Tietyt hahmot ovat toisia parempia, mutta koska porukalla on selvästi sellainen yhdenmukainen tyyli, sekottuvat he helposti tosiinsa jos tarinaa ei isommin seuraa. Kokonaisuudessa on jopa pari hyvää käännettäkin, mutta vähän ongelmallista on se, että monia hahmoja ei käytetä niin hyvin kuin toivoisi, varsinkin pelaajan näkökulmasta roistorintamalla, mistä jää vähän sellainen fiilis että peli jää lopulta hieman keskeneräiseksi.
Koska peli sijoittuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin, tulee siitä oitis hieman astelemia. Koska pelaaja toimii kapinallisten apuna, niin sivutehtävät ovat sen mukaisia ja siinä samalla pääsee myös hieman poimimaan triviaa ranskan vallankumouksesta, joskin sieltä täältä muuteltuna, joten tämän pelin perusteella ei kannata aiheesta suoraan kirjoittaa mitään esseitä. Asetelma on kuitenkin omiaan korostamaan peliä vähän paremmin, sillä tälläiset vaihtoehtohistoriallisest teokset usein nappaavat vähän paremmin ja jos ajankuvan tyyli on astetta hienompaa laatua, niin siitä tulee oitis lisää plussaa, kuten tässä tapauksessa.
Tyylikkään näköinen, mutta rajallinen
Tyylikkyydestä tämä peli vetää oitis todella isot pisteet. Samalla tavalla kuten vaikkapa Assassin's Creed: Rogue tai Spidersin mahdollisesti parasta peliä, Greedfall, Steelrising ottaa ajankuvasta paljon irti tyyliseikoissa. Steelrising on tavallaan aika rajallinen, sillä asusteita on melko vähänlaisesti eivätkä niiden erot tunnu erityisen suurilta, mistä syystä monesti oma ratkaisu on vain käyttää sitä asustetta jolla saa parhaat statsit tai muut bonukset ja panostaa enemmän muihin osa-alueisiin. Tyyliseikoiltaan 1700-luvun loppupuolella on paljon erittäin upeita ratkaisuja ja tässä aikakaudessa, varsinkin kolonialismin ajanjaksossa on todella paljon upeita tyyliseikkoja. Greedfall ottaa tyylikkyydestä paljon enemmän irti ja onnistui asusteiden kanssa todella hyvin. Steelrising toimii paljon paremmin aseiden suhteen.
Ehkä eniten tässä kaikessa kuitenkin harmittaa se, että vihollisten kanssa ei olla erityisemmin repäisty. Aluksi monet automatonit tuntuvat todella simppeleiltä ja tylsiltä peltipurkeilta joita hajottaa ja vaikka haastetta tuleekin lisää kun vaarallisempia vihollisia tulee vastaan, niin yleisesti vihollisissa on aika vähän sellaisia robotteja jotka todella erottuisivat joukosta edukseen. Tavallaan käy jälkeen ajanjakso huomioiden ja sodassa ideana on enemmänkin simppeli massatuotanto. Pääasiassa kaikki tuntuvat samalta harmaalta massalta eikä Aegisin kaltaisia merkittävästi kehittyneempiä ja ihmismäisempiä koneita tunnu olevan oikeastaan yhtään. Tinasotilaat ovat pääasiassa selvästi kömpelöiden koneiden näköisiä, mistä lie romusta kasattuja ilmestyksiä. Ideallisesti tämä käy järkeen, mutta vihollisvaihtelua olisi voinut olla varsinkin eri alueiden kanssa vähän enemmän. Pomoviholliset ovatkin sitten ihan eri asia, sillä näihin on panostettu todella hienosti, eikä vain mekaniikoiltaan, vaan myös ulkoiselta suunnittelulta. Mukana on monta todella hyvin tehtyä pomovihollista jotka pärjäävät oikein hyvin vertailussa monia muita soulslike pomovihollisia vastaan ja ovat tälle aikakaudelle erittäin uskollisia.
Steelrising on melko kattava peli jossa riittää tehtävää, mutta viholliskattaus on osasyy siihen, miksi peli tuntuu usein niin itseääntoistavalta ja suhteellisen puuduttavalta. Tätä korostaa myös se, että pelissä on paljon alueita joille palataan takaisin ja josta avataan sitten reitti toiselle alueelle jossa viholliskattaus hieman kehittyy. Isona kokonaisuutena erilaisia vihollisia on ihan mukavasti, mutta tyylillisesti olisi ollut kiva jos niissä olisi ollut enemmän kehitystä. Sen ymmärtää että vähän slummimaisemmassa ympäristössä ei ole panostettu peltiarmeijaan yhtä paljon kuin aatelisissa ympyröissä, mutta tämä on sellainen osa-alue jossa olisi ollut paljon tilaa tehdä monet asiat vielä paremmin. Perus-soulslike tasolla mitään merkittävää nokankoputtamista ei ole, koska kaikki ainakin toimii todella hyvin.
Erityiset plussat tyyliratkaisujen suhteen tulee myös puhtaasti siitä miten pelihahmo toimii. Kun kestävyys alkaa loppua, niin hahmo ylikuumenee, mikä näkyy myös ulkoisesti ja nopea viilentäminen tuottaa pakkasvahinkoa, mikä sekin käy järkeen. Myös vihollisten vahingoittaminen toimii omanlaisellaan tyylikkäällä tavalla ja monet viholliset myös liikkuvat erittäin hienosti ja osuvasti nähden siihen miten primitiivisesti monet niistä on rakennettu. Aegisin taistelutyylit myös ovat tehty erittäin hyvin ja monet pienet asiat, mitä peleissä ei välttämättä isommin edes noteeraa korostuvat tässä todella hienosti, ilman että niitä tuputetaan pelaajalle. Steelrising loistaa animaatioillaan, hahmojen liikkeillä ja tyylikkäällä toteutuksella. Se ei aina tunnu pelattavuudessa erityisen hyvin ilman totuttelua, mutta sitä on silti hyvä korostaa, vaikka se voikin tuntua lähinnä kivalta lisältä.
Todella itseltään tuntuva soulslike joka erottuu joukosta
Soulslike pelien joukossa toiminta on se asia, mikä helposti erottelee jyvät akanoista ja jonka on pakko toimia hyvin. Steelrising tosin ei nojaa pelkästään tähän, sillä ympäristöjen avautuminen on myös tehty erittäin hyvin, mahdollisesti paremmin kuin useammassa muussa jossa aina vain avataan ovia ja vastaavaa. Pelissä kyllä mennään monien kliseiden kautta, mutta loppuviimeksi peli on tiettyjen ratkaisevien seikkojen ansiosta onnistunut jättämään todella positiivisen vaikutelman. Steelrising tuntuu enemmän metroidvanialta kuin yksikään toinen genren peleistä ja vieläpä pitkälti niillä oikeilla tavoilla, sillä monille tutuille alueille palataan ajoittain joka tapauksessa.
Clockwork souls omine ideoineen
Aseet ovat pelissä se asia, mikä todella tarjoaa merkittävästi vaihtelua, koska mukana on monta todella hyvää asetta joita on myös mielekästä käyttää. Kyse ei ole suoraan nopeudesta tai vahvuudesta vaan monista muistakin seikoista. Aseilla on erilaisia hyökkäystyylejä ja erikoisominaisuuksia jotka tukevat tietynlaista pelattavuutta. Aloitusaseisiin kuuluva viuhka toimii myös kilpenä ja hyvin nopeasti saatavat kynnet tehostavat vihollisten ylikuormittamista, mikä tehoaa hyvin myös pomovihollisiin. Jääpistooli hidastaa vihollisia tehokkaasti ja myöhemmin pelissä saatava viuhka saattaa olla pelin paras ase, ei suoraan nopeutensa tai voimansa ansiosta, vaan erikoisominaisuutensa, joka on heittoveitsi. Erilaisia muuttujia on todella paljon sillä jotkut aseet ovat nopeita ja toiset hitaita, mutta erikoisominaisuudet ovat monesti niitä, jotka ratkaisevat sen, miten mielekäs asetta on käyttää.
Steelrising on vaihteeksi tälläinen peli jossa ei ole kasoittain aseita, vaan aseet erottuvat joukosta enemmän ja tämä tekee niistä oikeasti ainutlaatuisempia, kuin vaikkapa kaikki aseet mitä NiOhissa on. Valtavan positiivista on myös se, miten mielekkäitä monet aseet ovat käyttää ja todella näyttäviä Aegisin käytössä. Tämä kannustaa kokeilemaan kaikkia aseita edes vähän, jotta näkee miten hienosti niitä käytetään. Kynnet, ketju ja hilpari ovat merkittävästi toisistaan erottuvia ja kaikilla on kiva pelata, mutta kyllä se suosikki sieltä löytyy kun peli vähän etenee. Tämä on ehdottomasti yksi niitä soulslikeja, jossa on hyvin vaikeaa valita että mitä asetta oikeasti haluaisi käyttää, koska mukana on niin monta sellaista asetta, joita on erittäin mielekästä käyttää, vaikka muutama olisikin selvästi muita parempi. Jos peli olisi helpompi, saattaisi tämän pelata läpi useamman kerran, eri aseilla.
Taistelu rakentuu tutun soulslike kaavan päälle. Pelaajalla on elinvoima ja kestävyysmittari joiden kanssa sitten opereoidaan taktisesti, koska jos kestävyys loppuu, niin väistöjäkään ei voi tehdä.. Yleensä soulslike peleissä pidän itse voimakkaista aseista, mutta tämä on peli jossa nopeudella saa merkittävän yliotteen monista vihollisista. Aseet jotka lyövät nopeasti kuumentavat vihollisia nopeammin ja tehostamalla tätä tyyliä tukevia ominaisuuksia Aegisin kehittämisessä, tekee Steelrisingistä merkittävästi helpomman pelin kuin monet muut genreläiset. Vihollisilta saa edelleen helposti turpiinsa, parannustarvikkeita on todella rajallisesti ja kehityspisteiden kanssa kannattaa olla tarkkana, mutta tämä on paljon helpommin lähestyttävä peli kuin monet muut. Yksi erittäin rasittava seikka kokonaisuudessa on se, että väistöliike tuntuu lopulta aika heikolta ja joskus tuntuu jopa siltä, että siinä on joko hyvin pieni "haavoittumattomuus hetke", tai sellaista ei ole ollenkaan, mikä hieman vähentää tämän liikkeen hyödyllisyyttä, mihin oma pelityyli tälläisissä Bloodbornevivahteisissa vähänä nopeammissa ja aggressiivisemmissa soulslikeissä yleensä nojaa.
Steelrising on myös siinä mielessä erilainen tapaus, että tässä on hyppynappi ja hyppäämisellä on aivan oikeasti roolinsa taistelussa. Mikään Elden Ring ei ole kyseessä, mutta Steelrising on paljon nopeatempoisempi ja lennokkaampi kuin monet muut soulslike pelit. Tämä välittyy myös siihen miten maailma aukeaa ja miten sitä voi tutkia. Aegis saa käyttöönsä mm. Tartuntaköyden jolla pääsee ylemmille tasoille ja paikat ovat täynnä muureja jotka voi hajottaa tietyllä päivityksellä. Pelimaailma avautuu hiljalleen ja metroidvaniamainen lähestymistapa toimii oikein hyvin. Steelrising ei ole valtava peli, mutta se on rakennettu ja rytmitetty erittäin hienosti tietillä mekaniikoilla, jotka auttavat sitä erottumaan joukosta erinomaisesti. Steelrising on hillitty soulslike, mikä korostuu monissa kohdissa, mutta siinä on myös paljon sisältöä mitä tutkia ja kehittää, kuten pitääkin. Erilaisia muuttujia on siis todella mukavasti, mutta kaikki ei ole toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla, nimittäin väistäminen on eräs asia missä huomaa miten epätarkka peli joskus voikaan olla, sillä viholliset tuntuvat osuvan pelaajaan todella helposti. Tosin, tämä on myös vaikuttanut merkittävästi omaan pelityyliini pelin kanssa, kun väistäminen ei ole se paras metodi lähitaistelussa.
Toistoa ja farmaamista kuten tavallista
Varsinaista vaihtelua ei ole juurikaan ole, sillä pelissä tehdään samoja asioita uudestaan ja uudestaan, joskin ympäristöt avautuvat enemmän, uusiin pääsee käsiksi ja erilaisia vihollisia tulee vastaan. Farmaamista tulee harrastettua samalla tavalla kuin monissa muissakin genren peleissä, mutta Steelrisingin hahmonkehitys on melko hillitty. Erilaisia ominaisuuksia on useita, mutta niiden maksimitaso on 20, mikä on paljon vähemmän kuin monissa muissa vastaavissa peleissä. Tästä syystä farmaamista ei tarvitse lopulta harrastaa yhtä paljoa ennenkuin tuntee itensä todella tehokkaaksi taistelijaksi, mikä on tälläisessä pelissä erittäin hyvä asia. Monest tässä genressä tulee harrastettua farmaamista vähän enemmän, jos vastaan tulee vaikeuspiikkeä, kuten ylikestäviä vihollisia, pomo- tai perusvihuja. Steelrisingissa ei juurikaan tullut vastaan pomotaistelua, joka olisi ollut rasittavan vaikea, mutta haastavia monet olivat, joskin usein oikeilla tavoilla. Haastavaa on enemmänkin tietää että mitä kannattaisi todella kehittää, koska tämä on niitä pelejä jossa mieli voi nopeasti muuttua, kun saa käyttöönsä vähän parempia aseita, jotka tukevatkin sitten aivan erilaista pelityyliä kuin mihin yleensä keskittyy. Lisäksi pelissä ei ole välttämätät aivan selvää että mihin erilaiset ominaisuudet todella vaikuttavat ja mitkä niistä ovat oikeasti hyödyllisiä isossa kokonaisuudessa.
Kun tätä peliä alunperin kokeili sen pari tuntia, niin siitä sai jo silloin todella hyvän kuvan mitä toimintaan tulee, mutta peli alkaa toimia merkittävästi paremmin vasta puolen välin jälkeen kun käytössä on vähän parempia aseita, mahdollisesti jo hieman viriteltynä ja Aegisia on tehostettu muutamilla tempuilla joiden kanssa liikkuminen on nopeampaa ja pääsy erilaisiin paikkoihin onnistuu helpommin. Kokonaisuutena tässä pelissä on paljon niitä tyypillisiä soulslike ongemia. Peli tuntuu aluksi mahdollisesti aika vaikealta kun resurssit ovat melko onnettomia ja pelissä vielä hakee vähän sitä tuntumaa. Peli tuntuu aluksi myös melko kankealta, mutta siitä pääsee eroon kun peli vähän etenee ja se oma taistelutyyli alkaa löytyä. Se ei kuitenkaan kokonaan poista sitä faktaa että peli tuntuu hivenen epätarkalta ja jo mainittu heikosti tehty väistöliike vain korostaa tätä pelin ehkä suurinta toiminnallista heikkoutta. Kuten sanottu, siihen hieman tottuu, mutta silti se kummittelee mukana. Farmaaminen on aika hidasta ja vihollisten ulkoasuun olisi voitu panostettaa enemmän, kuten myös sivuhahmojen ulkoasuun ja tyyliin. Mutta kaikkine heikkouksineen Steelrising on todella mielekästä pelattavaa josta saa viihdettä irti päälle kymmeneksi tunniksi ja taistelussa on sitä jotakin joka onnistuu hieman erottumaan joukosta. Ehdottomasti näitä parempia pelejä genrejä.
Yhteenveto
Steelrising on hyvä soulslike, todella aliarvostettu. Sen taistelusysteemi toimii erittäin hyvien aseiden ansiosta, tyylisekat ovat kunnossa ja tarinaakin löytyy. Metroidvania elementit on toteutettu hienosti ja uudelleenpeluuarvoakin olisi jos viiitsii aloittaa alusta tai korkeampi haaste kiinnostaa. Monet genren rasittavuudet ovat läsnä, sillä peli tuntuu aluksi suht haastavalta, farmaaminen on hidasta ja vaihtelua on aika heikosti. Kokonaisuutena kyseessä on kuitenkin erittäin positiivisen, joskin samalla varovaisen vaikutelman jättänyt peli jollaisen pelaisin mielellään toisenkin sillä toiminta on hauskaa, monipuolista ja riittoisaa hyvällä määrällä lisävivahteita ja paljon hienoja tyyliseikkoja.
+ Hienosti toteutetut aseet
+ Tyylikäs ulkoasu
+ Ympäristön avautuminen
+ Aegis ja koko clockpunk asetelma vaihtoehtoisessa historiassa
+ Pomoviholliset kehittyvät hienosti
- Toiminnan tietty epätarkkuus
- Epäluotettava väistöliike
- Vihollisissa saisi olla enemmän vaihtelua
Arvosana: 8,0
Mahtava
Pinokkio ja tinasotilaat Steampunk tyylisessä kaupungissa
Pinokkion valheet on yksi uusimpia souslike pelejä ja yksi uusimpia Pinokkio aiheisia tuotoksia usean elokuvan jälkeen. Se on yksi parhaita esimerkkejä soulskloonista, sillä tämä on todella samanlainen kuin Bloodborne, mutta usealla tavalla mieleen tulee myös Steelrising.
Lies of P
Uusi tarina Pinokkiosta ja tällä kertaa oikeasti uusi, sillä nyt P siirtyy steampunk tyyliseen ympäristöön jossa robottinuket ovat ottaneet vallan kaupungissa ja pelaajan ohjaama erityinen nukke lähtee etsimään luojaansa, tuhoamaan ison joukon koneita ja valehtelemaan niin että nokka kasvaa, riippuen vähän siitä miten pelaaja päättää toimiva. Demon jälkeen kiinnostusta tätä peliä kohtaan kasvoi entisestään, sillä paketissa on mukana omiakin juttuja vaikka monella tavalla peli tuntuukin oppikirjaesimerkiltä soulslike genren edustajasta.
Steampunk fiilistä Timothy Chalamet Pinokkiolla
Pelin päähenkilö on Pinokkio, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Pelin alussa hän herää ja pelaaja määrittelee millaisen hahmon ja aseistuksen saa. Tällä valinnalla ei ole juuri väliä, sillä pelin edetessä pelaaja voi vapaasti vahvistaa tiettyjä nuken ominaisuuksia vapaasti ja vaikutusta on pääasiassa siihen, millaisilla aseilla pelaaja sitten pystyy tekemään eniten vahinkoa, toiset ovat teknikka-aseita ja toiset voima-aseita. Hyvin nopeasti Pinokkio saa apua tämän tarinan siniseltä haltijalta ja Samu Sirkalta, joista kumpikin on saanut uudenlaisen version tässä maailmassa ja asetelmassa. Pinokkion ensisijaiseksi tehtäväski tulee jotakin tapauksessa etsiä luojansa, Gepetto, joka saattaa tietää että mistä nukkejen kapina johtuu ja miten se voidaan mahdollisesti päättää.
Peli sijoittuu Krat nimiseen kaupunkiin jossa on paljon samankaltaisuuksia Eurooppalaisten kaupunkien, kuten Lontoon ja Prahan kanssa. Bloodbornen Yharnam tulee myös mieleen sillä Krat on synkkä kaupunki, jossa seonneet nuket ovat ottaneet vallan ja terrorisoivat kaupunkia. Pinokkio pystyy kuitenkin taistelemaan tehokkaasti vastaan varsin kattavalla arsenaalilla joka alkaa miekkapainotteisesti, mutta pelin edetessä käyttöön tulee kokoajan erilaisempia aseita ja varusteita, joiden kautta peliin tulee todella vahvaa steampunk tyyliä, mikä on aina yhtä hienoa ja toimivaa. Tyylillisesti pelimaailmassa on paljon sellaista steampunk henkistä fiilistä sillä vaikka nyt liikutaankiin jossakin 1800-luvun loppupuolella, niin monia varsin kehittyneitä laitteita pelissä on runsaasti. Tyylillisesti peli noudattaa todella vahvasti Bloodbornen rytmiä, sillä kyseinen peli alkoi hirviöiden täyttämänä kauhuseikkailuna, joka sitten tietyssä pisteessä meni todella vahvasti Lovecraftmaiseen suuntaan.
Tarinallisesti peli etenee oikein hyvää vauhtia ja vastaan tulee toinen toistaan tutumpia hahmoja Pinokkiotarinasta ja Soulsborne sarjaa pelanneet saattavat aika nopeasti vaistota että kun vastaan tulee npc hahmoja, niin kehenkään ei välttämättä kannata sokeasti luottaa, mutta samalla aikaa, tekemällä palveluksia ja valitsemalla sanansa tarpeeksi tarkoin, voi saada hyviä palkintoja, jotka sitten taas auttavat pelihahmoa kehittymään. Puhumattakaan että pelissä on useampi lopetus, joiden saavuttamiseksi kannattaa monesti tälläisissä peleissä tehdä mahdollisimman paljon palveluksia, vaikka tiettyjen hahmojen kanssa hälytyskellot soisivatkin. Sivuhahmot on tehty pääasiassa erittäin hyvin ja sama pätee myös pelin näennäiseen pääroistoonkin. Haltija ja Sirkka ovat molemmat todella onnistuneita hahmoja, Gepetto toimii erittäin hyvin ja tämän pelin "eläinhahmot" osuvat paikoin todella hyvin yhteen alkuperäisen tarinan kanssa. Ulkoisesti Pinokkio on melko kaukana siitä, millaisena hänet on monesti totuttu näkemään ja ulkoiset vivahteet hahmossa ovat melko lähellä näyttelijä Timothy Chalametia, vaikka hahmosta ei suoraan hänen näköistäkään olekaan tehty.
Viattomuus päättyy valheisiin
Yksi iso asia kokonaisuudessa on valehteleminen, kuten nimestäkin huomaa. Ajoittain tulee vastaan tilanteita joissa pelaajalta kysytään jotakin ja hänellä on täysi vapaus valita että ollako rehellinen vai ei. Valinnat nyt on pääasiassa aina kahden vaihtoehdon kauppaa ja kyse onkin enemmän pelaajan omasta moraalikompassista. Toisinaan tosin oikeilla valinnoilla voi välttää ongelmia, tai saada jonkinasteisia palkintoja erilaisista sivutehtävistä. Pinokkion nenä ei kasva sillä perinteisellä tavalla, mutta valinnoilla on seurauksia ja joskus valheet voivat olla hyväksi, joskus ne ovat välttämättömyys ja joskus niistä voi seurata ongelmia. Sanotaan että tästä ei ole otettu ihan niin paljoa irti kuin olisi voitu, mutta kyllä tässä ideassa on saatu irti pääpiirteittäin kaikki mikä on varmaan ollut tarkoituksenakin. Kokonaisuutena tämä idea toimii erinomaisesti ja vastaavia tilanteita olisi kiinnostavaa nähdä enemmänkin. Lies of P ei kuitenkaan ole varsinaisesti tarinallinen peli, mutta ainakin mukaan on saatu vähän tarinapuolia Pinokkion mahdollisesti löyhän moraalin ympärille.
Soulslike genrelle uskollisesti Lies of P noudattaa melko tuttua kaavaa. Valehteleminen oikeissa tilanteissa johtaa bonuksiin ja vastaaviin sivutehtäviä suorittaessa, mikä on todella suotavaa, koska Lies of P on melko vaikea peli ja tässä maailmassa joko tappaa, tai tulee tapetuksi. Kokemuspisteillä voi sitten kehittää pelihahmoa haluamaansa suuntaan ja farmaaminen on varsin nopeasti todella suotavaa, sillä varsinkin pomoviholliset tarjoavat nopeasti todella suuria haasteita. Lies on P on soulslike genressä sopivasti joukosta erottuva peli, siinä on omat juttunsa joita ei ole ennen tullut vastaan, kuten latautuva parannustarvike, ja sitten niitä puolia, joita löytyy melkein kaikista genren peleistä, kuten bonfire korvike. Lies on P on vaikea peli, sanoisin että keskitasoa vaikeampi. Se on melko lineaarinen kokemus, mutta erilaiset alueet avautuvat oikoteiden muodossa ja isona kokonaisuutena Krat hotellia ympäröivät alueet on toteutettu erittäin onnistuneesti ja saatu näyttämään tyylikkäiltä. Vaikeuspiikkejä pelissä on aivan liikaa ja tietyssä vaiheessa tuntuu että farmaaminen todella alkaa hidastua, samalla aikaa kun vaikeustaso alkaa oikeasti harppoa eteenpäin. Tämä kannustaa tutkimaan alueet erittäin perusteellisesti, jotta pelaajalla varmasti on käytössään kaikki mahdolliset eväät joilla vastata pelin moniin haasteisiin.
Tyyliseikkojen suhteen peli toimii erittäin hyvin. Erilaiset nuket on toteutettu hienosti ja ne eroavat toisistaan todella hyvin. Pomovihollisissakin on omanlaistaan erittäin onnistunutta tyyliä mikä tekee niistäkin erityisiä. Nukkeviholliset eivät ole aineita vihollisia mitä vastaan tulee ja eri viholliset erottuvat hyvin toisistaan ja tarjoavat mukavasti vaihtelu heikkouksissaan ja taistelutavoissaan. Tämä myös korostaa sitä että eri tilanteisiin täytyy soveltaa erilaisia taktiikoita. Tietyt viholliset ovat heikkoja sähkö vastaan kun taas toiset tulta vastaan. Jotkut viholliset taas aiheuttavat happovahinkoa ja toiset eivät oikeastaan mitään erikoisvahinkoa. Tyyliseikkojen suhteen eräs, melko pieneltä tuntuva asia, on kuitenkin valtava vahvuus kokonaisuudessa, nimittäin se miten P:n paita tahriintuu tämän tehdessä vahinkoa vihollsiiin. Öljy roiskuu nukkeja tuhottaessa ja vaikka se kuluukin nopeasti pois, on se erinomainen tyyliseikkoja joka näyttää todella hyvältä ja jollaista kaipaisi enemmänkin peleihin.
Bloodborne 2, tai ainakin tarpeeksi lähellä
Tämä peli saattaa olla lähimpänä Bloodbornea, kuin yksikään peli tähän mennessä, mutta se myös tekee omia juttujaankin, pysyen kuitenkin todella selvänä soulslikena, ettei jopa soulskloonina. Bloodbornetyyliä kuvastaa todella selvästi se millainen maailma on, millainen pelihahmon tyyli on, millaisia vaatteita pelissä on ja koska pelimaailmana toimiva kaupunki tuo nopeasti mieleen 1800-luvun Lontoon, on tämä varmaan paras vaihtoehto niille pelaajille, jotka kaipaavat Bloodborne 2:sta.
Aseita on runsaasti mutta kombinaatioita vielä enemmän
Aseisiin liittyy yksi pelin oikeasti omia juttuja. Myös Bloodbornessa aseissa oli yksi pelin oikeasti omia juttuja, mutta tällä kertaa tilanne on erilainen. Aseet koostuvat kahdesta osasta; Kahvasta ja terästä. Näitä voi vapaasti yhdistellä keskenään sillä niin kauan kuin aseessa on yksi kumpaakin, sitä voi käyttää taistelussa. Kahva määrittää aseen erikoisominaisuuden ja tavan jolla aseella löydään. Terä taas määrittää aseen erikoishyökkäyksen ja millaista vahinko ase tuottaa. Toiset aseet tuottavat elementtivahinkoa, kuten sähköä tai tulta, samalla kun toiset tekevät murska- tai viiltovahinkoa. Miekan kahvalla liikesarja on miekalle ominaista, kun taas keihäällä, keihäälle ominaista ja omaa pelattavuuttaan voi vapaasti muokata haluamaansa suuntaan. Kokeileminen on todella isossa roolissa kokonaisuudessa, mikä tavallaan vähentää kiinnostusta voimistaa aseita, ennenkuin löytää varmasti sellaisen aseen josta pitää. Mutta koska aseita on runsaasti, on mahdollista että parempi ase odottaa jossakin nurkassa, sitä kun ei voi ennalta tietää. Rakennusmateriaaleja löytyy melko paljon, mutta siitäkin huolimatta koskaan ei voi olla varma että millaiset tarvikkeet ovat oikeasti niitä, joita ei ole loputtomasti saatavilla ja mitkä taas niitä, joita voi vaikka farmata.
Toinen merkittävä osa taistelua ovat Pinokkion kädessä oleva varuste, joka on aluksi köysi, jolla kiskaista vihollinen lähemmäs. Pelin edetessä tähänkin tulee merkittävästi lisää vaihtoehtoja kuten kilpi ja sähkörysty. Legion arm nimellä menevä robottiraaja on tietyissä tilanteissa todella hyvä apuväline, mutta itse huomasin että omassa pelattavuudessa, sen rooli jää monesti melko vähälle käytölle, sillä itse panostan paljon enemmän muihin osa-alueisiin. Aseiden kanssa erityisesti huomaa, miten paljon varusteiden kanssa rakenteluun on panostettu, sillä vaikka terät ovat aseissa niitä osia joita voimistetaan, on kahvoihinkin saatavilla tiettyjä tehosteita, jotka vahvistavat sitä, miten paljon ase hyötyy voimasta tai tarkkuudesta, jotka ovat pääasiassa ne ominaisuudet joiden välillä pitäisi valita, vaikkakaan eivät ne ainoat.
Lies of P tuo juurikin hahmokehityksessä mieleen vuoden takaisin Steelrising pelin, jonka kanssa huomasin miten paljon tehokkaampi tarkkuus/ketteryys (tässä pelissä tekniikka) voikaan olla verrattuna voimaan/vahvuuteen (tässä pelissä motivaatio), kun vastassa on peli joka selvästi panostaa siihen. Lies on P tuntuu peliltä joka selvästi kallistaa pelaajaa enemmän myös tälle puolelle raa'an voimapuolen sijaan sillä aseita jotka hyötyvät tekniikasta motivaatiota enemmän, tulee vastaan enemmän ja monien vihollisten kanssa myös huomaa, että ne ovat nopeutensa vuoksi selvästi tälläiseen taisteluun suunniteltuja. Pomovihollisissa tämä näkyy kuitenkin vasta jälkimmäisellä puoliskolla kun pelin todella turhauttavat puolet tulevat esiin ja aseiden rakenne ja tehokkuus alkavat todellakin vaikuttaa siihen, miten paljon pelistä alkaa saamaan irti. Tietyt aseet kun tuntuvat selvästi olevan toisia parempia, mutta kuten muissakin genren peleissä, lopulta kyse on pelaajan omasta pelityylistä, sillä hyvällä motivaatioaseella yksi osunut isku vastaa nopean aseen komboa.
Hoippuva haastetaso joka genren mitoissa
Lies on P on vaikea peli, ei liene yllättävää niille joille soulslike genre on tuttu ja monet Bloodborne ratkaisuvat ovat vahvasti läsnä pelissä. Lies of P:n tapauksessa iso osa vaikeudesta tulee tietynlaisista vihollisista jotka tuntuvat olevan suoraan liian kestäviä, liian aggressiivisia tai sitten sellaisia riehujia jotka voivat lähestulkoon stun lockata pelaajan niin, että mitään pakoa ei vihollisen kombosta ole ja useampi pomovihollinenkin on tällä tavalla suunniteltu, mikä on todella turhauttavaa. Lies of P:n pomotaistelut ovat todella kahtijakoisia, sillä mukana on vain muutama oikeasti hyvä taistelu ja sitten on vastapainona useampi todella turhauttavasti tehty, erittäin vaikeaksi kiristetty taistelu jossa haaste monesti tulee puoliepäreiluista ratkaisuista, oli sitten kyse huitovista/paukuttavasti vihollisista joiden kombot ovat tarpeettoman pitkiä ja hakeutuvat todella epäreiluisti kiinni pelaajaan. Vaikka pomovihollisissa suunnittelu ei pelimekaniikoissa olekaan sieltä parhaasta päästä, niin ulkoisesti tilanne on toinen sillä ihmisen kokoiset stalker viholliset ovat todella hienon näköisiä ja isot robottiviholliset erottuvat toisistaan todella onnistuneesti. Erityisen onnistuneita pomotaisteluita pelistä ei kuitenkaan löydy, kokonaisuutena. Hienon näköisiä löytyy useampikin, mutta itse taistelu ei kerää pisteitä.
Omalla kohdalla tuntuu että yksi pelin ehdottomasti selkeimmistä vaikeutta aiheuttavista ratkaisuista on se, että pelihahmolla ei ole juuri minkäänlaista ryhtiä, nyt paremman sanan puutteessa. Jos P ottaa yhden iskun virittäessään omaa hyökkäystään, keskeytyy hyökkäys siihen, mikä on motivaatiopuolen aseiden käytössä todella turhauttavaa ja tekee pelistä oitis melko haastavan, puoliepäreilulla tavalla. Vihollisiin tämä ei vaikuta ihan samalla tavalla, tai sanotaanko, että ei vaikuta yhtä johdonmukaisesti. Osan vihollisista pystyy helposti horjuttamaan, kun taas toisia ei sitten millään, mutta lähes kaikki viholliset pystyvät helposti keskeyttämään P:n hyökkäykset jos vain osuvat, vaikka liike olisi ns. "jo matkalla". Tämä on oman kokemukseni mukaan yksi niitä tuntuvimpia vaikeutta aiheuttavia osia pelissä. Vähän samanlainen suunnitelmallinen heikkous tulee siitä, että pelissä ns. "täydellisen torjunnan" ajoitus on ehkä kyseenalaisempi kuin yhdessäkään soulslike pelissä miesmuistiin, samalla tavalla kuin Steelrisingissä on kyseenalainen väistöliike "haavoittumattomuus hetkellä".
Vastapainona pelissä on kuitenkin myös sellaisia puolia, jotka tekevät tästä hivenen helpomman kuin monet muut. Pelihahmolla on metodi jolla pystyy aina palaamaan turvapaikkaan, ilman että menettää kokemuspisteitään, mikä helpottaa farmaamista ja perääntymistä tiukissa tilanteissa. Monia tarpeellisia tarvikkeita saa haltuunsa aika hyvät määrät, mikä myös helpottaa peliä merkittävästi. Nämä tulevat tarpeeseen monissa kentissä jossa vihollisia on aina aseteltu väijytyspaikkoihin joista pelaaja säikäytytään yllätyshyökkäyksellä. Lies of P pakottaa suunnitelmalliseen ja varovaiseen etenemiseen, koska kenttäsuunnittelussa näkee että erilaisia hasardeja on todella paljon ja monesti vastaan tulee pätkiä, joissa pelaaja on aina heikossa asemassa vihollisiin nähden, kuten genressä usein muulloinkin. Lies of P ei kuitenkaan ole juuri sen turhauttavampi kuin moni muukaan soulslike, mutta se on paikoin aika rasittavaa pelattavaa ja melko turhauttavan hitaaksi ja laahaavaksi muuttuva hahmokehitys ei tee farmaamisesta helppoa tietyn pisteen jälkeen, jolloin sitä todella tuntuisi tarvitsevan.
Yhteenveto
Lies of P on vähän hooposti nimetty peli, ehkä siksi että nimeen ei ole haluttu heittää Pinokkioa. Sisimmässään kyseessä on todella selkeä soulslike ja pelattavuus on alusta loppuun asti juurikin sellaista materiaalia. Omana juttuna todella monipuoliseksi ja laajaksi kehittyvä varusteiden muokkaus. Peli on hyvin haastava ja harmillisesti paikoin turhauttavilla tavoilla kun vastaan tulee riehuvia pomovihollisia tai selvästi sellaisia kohtia joissa pitäisi vähän farmata. Mutta tarinallisesti ja tyylillisesti kokonaisuus toimii erittäin hyvin loppuun asti isompia nikottelematta, erilaiset nuket ovat todella hienosti tehtyjä ja toiminnassa on paljon mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja jotka pitävät pelaamisen mielekkäänä ja monipuolisena, paikoin turhauttavasti haasteesta huolimatta.
+ Soulslike toiminta
+ Paljon asevariaatioita kokeiltavana
+ Tarinankerronta ja valheiden käyttö
+ Tyyli ympäristöissä ja vihollisissa
- Epätasainen vaikeustaso
- Monet pomoviholliset
- Melko hitaalta tuntuva kehittyminen/farmaaminen
Arvosana: 7,8
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.