Lohikäärme Aika on BioWaren luoma fantasiaroolipelisarja joka tarjoaa rikkaan maailman erittäin hyvällä tarinalla ja runsaalla valikoimalla toinen toistaan parempia hahmoja. 

 


 

Mitä tulee omaan historiaani tämän sarjan kanssa niin olen pelannut sitä aika pätkittäin. Ensimmäisen kerran silloin kun pelisarjan ensimmäinen osa (Dragon Age: Origins( oli uusi. Sitten tuli pitkä tauko ja seuraavana pelisin kolmatta osaa (Dragon Age: Inquisition). Tämän jälkeen sain haltuuni ensimmäisen osan Ultimate editionin jossa oli kaikki DLC:t mukana. Vasta viime aikoina olen pelannut näiden kahden pelin välissä ilmestynyttä toista peliä (Dragon Age 2).

Mietin että mikä olisi paras tapa kertoa tästä erinomaisesta sarjasta ja samalla palautella ne kaikki muistot omaankin mieleeni. Niinpä päätin sitten yhdistää kolme arvostelua sekavaksi hedelmäsalaatiksi ja lopuksi tehdä omia poimintoja ja tulkintoja. Kun pelistä puhutaan trilogiana niin jo ensimmäisessä arvostelussa voidaan tehdä vertauksia myöhempiin osiin.

Dragon Agen kohdalla tämä tuntui omasta mielestäni parhaalta ratkaisulta, sillä vaikka se ei siltä aina tunnukaan, niin nämä kolme peliä kertovat yhtä isompaa kolmeen osaan jaettua tarinaa, vaikkakin kolmella eri päähenkilöllä, tarinalla ja paikalla.

 




 

DAO aloittaa tarinan ja tarjoaa kokosarjan yhtenäisimmän tarinan sarjan parhailla hahmoilla. Asettaen korkean kynnyksen jatko-osille.

 

 

Dragon Age: Origins - Ultimate Edition

Ensin pelaajan tulee valita että onko hän mies vai nainen, sitten onko hän ihminen, haltia vai kääpiö. Tämän jälkeen täytyy päättää ollako hän soturi, velho vai rosvo. Sitten saa pelattavakseen alkutarinan joka aiemmista päätöksistä riippuen määritellään pelaajalle ja se määrittää myös sen miten häneen siitä eteenpäin suhtaudutaan pelimaailmassa. Tämä useamman alkutarinan verkko tekee pelistä oitis todella laajan ja kannustaa pelaamaan pelin läpi useamman kerran. Tämän lisäksi alkutarinat tuovat lisää infoa siitä, mitä tietyt henkilöt ovat tehneet ja niin edelleen.

Tarina nimittäin vie pelaajaa ympäri erilaisia ympäristöjä joissa kohdataan juurikin prologi-osioissa vastaan tulleita henkilöitä ja riippuen siitä, minkä prologin on pelannut ja mitä ei, voi näistä henkilöistä olla jo olemassa tietty käsitys.

Teki pelaaja mitä tahansa niin lopulta hahmo päätyy osaksi Grey Wardeneita ja siitä alkaa taistelu pahuutta vastaan fantasiamaailmasta joka on täynnä hirviöitä ja muita petoja, mutta myös täynnä toinen toistaan erilaisempia henkilöitä joilla monia tehtäviä pelaajalle. Osa näistä tehtävistä on oikeasti kiinnostavia ja osa ei niinkään. Toistuva teema pelissä on kuitenkin pelaajan tekemät valinnat jotka määrittävät sen, miten hänen liittolaisensa näkevät hänet sekä, ketä hänen liittolaisikseen tulee.

Tarina pelissä on vähän erilainen riippuen päähenkilön taustatarinasta mutta muu osa pelistä tekee tarinoista samanlaisia. Suuressa määrin peli onnistuu tarjoamaan monia kovia valintoja ja niiden lopputuloksilla voi olla hyvinkin kauaskantoisia seurauksia. Ne vaikutukset voivat näkyä jatko-osissa asti mutta suoraa jatkoa eivät jatko-osat tällä pelille ole.


Se mikä tekee tästä pelistä merkittävän, on se, että miten miellyttävä sen tarina on kokea. Peli ei ole yhtä laaja kuin Inquistion eikä myöskään niin täyteen ahdettu ja siksi se on helpompi aloittaa alusta. Siis todella laaja peli tämäkin on pelattavaa on useiksi kymmeniksi tunneiksi, mutta se tekeminen ei puuroudu yhtä helposti. Uudessa maailmassa ei aina tunnu siltä että se on täynnä puuduttavaa ravaamista repeämältä toiselle ja maamerkiltä toiselle. Mutta kun tätä peliä pelaa vähän pidempään, niin kyllä ne Inquistionin plussat alkavat tuntua. Origins ei sisällä Fast Travel ominaisuutta samalla tavalla kuin Inquistionin. Origins pakottaa pelaajan taittamaan suuria matkoja jalan ja jos jotakin unohtuu niin se tietää pitkää patikointia.

Eräs seikka mikä on jatkossa vähän parantunut, näkyy selvästi tässä pelissä. Mitä tulee varusteisiin niin ne ovat suuressa määrin aika tylsän oloisia eikä joukossa ole mitään oikeasti hienoa. Isot miekat ovat suurin osan ihan samanlaisia eikä kypärien joukossa ole juuri yhtäkään todella hienoa ja sama pätee muihinkin asusteisiin.

Tiettyjä asioita Inquistionissa on, joita tähänkin peliin siis toivoisi, mutta sanotaan että kun on kyse tarinasta niin nämä kaksi peliä eivät ole merkittävästi kaukana toisistaan. Kummallakin on omat vahvuutensa ja kun puhutaan Originsista niin se suurin vahvuus on se, että tässä pelissä on todella kova loppuhuipennus. Mutta toisaalta eipä se matkakaan ole järin huono sillä toisin kuin Inquisition, Origins onnistui paremmin monella tarinaosuudella. Kun värvätään apua, niin usein pitää valita kahdesta ja sanotaan että eräs metsäiseen ympäristöön sijoittuva osuus oli jotakin, mitä olisin itse pelannut mielelläni pidempäänkin ja syventynyt ihmissusiin vähän enemmän. Sääli ettei ihmissutta saanut ryhmäläiseksi.


Mitä tuleekin ryhmäläisiin ja liittolaisiin niin vaihtelua on paljon. Heti ensimmäinen pitkäaikainen liittolainen tosin on yksi pelin parhaista, pelaajan oma koira (ainakin polulla ihminen, soturi). Tämä veijari on todella mukava kaveri ja tätä osuutta on tarinassa osattu todella käyttää.

Pelin edetessä ryhmään voi liittää myös niinkin loistavia jäseniä kuin noita Morrigan tai bardi Leliana joista kumpikin esiintyy myös Inquistionissa. Tässä pelissä heistä tosin saa irti paljon enemmän ja etenkin Lelianan näkee aivan toisella tavalla kun saa tietää millainen hän oli aiemmin ja mitä koki, tekee hahmosta paljon kiinnostavamman. Morrigan tosin saattaa hyvinkin olla yksi pelisarjan kiinnostavimpia ja parhaimpia hahmoja koskaan. Tälläiset hahmot tekevät tarinasta aina paremman.

Temppeliritari Alistar on ulkoisesti aika normaalin oloinen kaveri ja tuntuu olevan sellainen perus hyveellinen ritarihahmo mutta sisältöön on osattu panostaa jopa hieman yllättävällä tavalla. Alistar on hahmo joka osaa yllättää, positiivisesti.

Vaikka ryhmäläisissä on todella paljon variaatiota niin hahmoista kaikki eivät ole täysiosumia. Ohgren on perustylsä kääpiähahmo ja Sten on ikävän ihmismäinen ollakseen qunari. Sten on tosin sellainen hahmo jossa sisältö on kiinnostavaa mutta nyt ulkoinen toteutus on todella mitäänsanomatonta. Itse sanoisin että sarvet olisivat riittäneet tekemään hänestä vähemmän ihmismäisen.

Ryhmäläisiin saadaan kyllä runsaasti vaihtelua sillä joukkoon kuuluvat ne monet fantasian vakiorodut ja henkilöhahmot. Kun huomioidaan että valtava kykyvalikoima kehottaa ottamaan ryhmään jäseniä joilla on erikoisia taitoja, niin variaatiota kyllä riittää.

Tosin kun puhutaan kyvyistä ym. Niin Origins on monella tavalla ikävän sekavan oloinen. Puhumattakaan siitä, että tässä pelissä (ei ainkaan itsellä ole tullut vastaan) ei voi nollata kykyjään ja sijoittaa niitä uudelleen.

Sanotaan että ryhmässä on sen verran kiinnostavia hahmoja että heitä ei millään saa kaikkia yhtä aikaa mukaan, mutta kiinnostavia hahmoja on kuitenkin sen verran vähän, että yleensä pitää karsia se yksi (tai kaksi) pois.

Eräs seikka korostuu tässä vahvasti. Hahmot juttelevat toisille ryhmässä oleville satunnaisesti ja näissä satunnaisissa keskusteluissa on todellista särmää. Nämä pienit hetket tekevät muutamista ei niin kiinnostavista hahmoista oitis parempia ja ne valmiiksi loistavat hahmot paranevat entisestään.


Mitä sitten tulee pelin pahisjoukkoon, niin sanotaan heti että omalla tielläni oleva petturihahmo oli oikeasti surkea ilmestys. Siis se hahmo jäi niin heikoksi toteutukseltaan. Suurta vihaa ei oikein kertynyt, lähinnä sellainen halveksinnan tunne eikä sen paskiaisen tappamisestakaan ollut tehty järin tunteikasta.

Pitkälti pelin näkyvimpänä roistona oleva hahmo Loghain on aika geneerinen. Hän ei ole suoranaisesti huono, mutta hänessä ei myöskään ole mitään sellaista, mikä erottaisi hänet oikeasti joukosta. Lopputaistelu Archdemonia vastaan tosin on sitten jotain ihan muuta sillä se olento on jotakin mitä viimeisen vihollisen pitääkin olla.

Mitä tulee päähenkilöön niin pidän sitä valtavana miinuksena että päähenkilöllä ei ole kuuluvaa dialogia. Ajoittain tämä tuntuu siinä, että kun päähenkilö ”sanoo” jotakin niin muut hahmot tuntuvat sivuuttavan sen, jos paikalla on useampi henkilö joka puhuu. Ehkä se vain tuntuu siltä, mutta se on merkki siitä, että tämä ratkaisu ei ole yhtä toimiva saati miellyttävä kuin se, että pelihahmo puhuu. Sanotaan suoraan että oli virhe vaihtaa Mass Effectissä toimivaksi havaittua dialogirullaa joka tekee paluun jatko-osissa.

Siis kun dialogia ja tarinaa vertaa ME:n, DAI:n ja DA2:n omiin, niin ei se ero kovin merkittävä ole ja osittain sanoisin että itse koen tämän fantasiatunnelman puhuttelevammaksi kuin scifitunnelman. Se on aika pitkälti mielipide kysymys sillä todella monet asiat ovat erilaisia kuin ME:sa.

Päähenkilöllä on eräällä tavalla ääni, mutta se on lähinnä satunnaisia irtorepliikkejä mm. Taistelun lomassa ja joillakin äänivaihtoehdoilla on todella ärsyttävät kommentit joihin kyllästyy todella nopeasti. Tämä ratkaisu ei ole järin toimiva.


Mitä tulee taisteluun ja ylipäätään liikkumiseen niin DAO on yllättävän kömpelö. Mutta sitten taas toisaalta tässä pelissä on automatisoidumpi taistelumekaniikka ja välillä tuntuu että se toimii yllättävän hyvin, vaikka se ei tarjoakaan järin mielekästä toimintaa, sillä kömpelyys ja hitaus eivät juuri iske.

Eräs asia pelattavuudessa tulee nyppii ja se korjaantuu vasta kolmannessa pelissä. Inkvisiittori pystyy hyppimään ja Warden ei pysty. Tämä tuntuu todella siinä kohtaa kun maastossa haluaisi oikaista, mutta se ei vain käy niin sillä Originsissa on reitit joilla voi kävellä, niiltä ei niin vain poistuta.

Ohjattavuus on heikompi liikkumisessa mutta toiminnassa peli pärjää astetta paremmin. Nappia painamalla pelihahmo ottaa kohteen ja lyö kohdetta automaattisesti. Pelaaja voi käyttää erikoisiskuja siinä samalla ja vaihtaa hahmoa lennosta jos haluaa (minkä olisi voinut tehdä vähän paremmaksikin). Suuri ongelma on se, että tälläinen pelimekaniikka muuttuu pitkässä juoksussa erittäin rasittavaksi ja tylsäksi. Siinä vaiheessa kun vastaan tulee vihollisia joilla on reilusti kestävyyttä, niin ne heikkoudet oikeasti nousevat esiin.


Pelihahmojen varustus taas on eräs seikka mikä on Inquistionissa tehty todelllakin paremmin. Se näkyy varsinkin siitä että valtaosa pelin aseista tuntuu aika turhilta, etenkin jos haluaa yhtä tiettyä asetta. Inquistion mahdollista aika laajan muokkauksen ja valmistuksen joka todellakin oli askel kohti parempaa.

Tämä ei tosin jää aseisiin sillä mitä tulee panssareihin ym. Niin aika harva on oikeasti hieno. Hienoja haarniskoita ja kypäriä on se muutama jos sitäkään. Mikään varuste/asuste ei todella tunnu erityisen hienolta. Tietenkin toiset ovat hienompia kuin toiset ja ainahan joukosta se hienoin löytyy, mutta valikoima on näyttävyyden suhteen aika heikko.

Sitten on tietenkin se sama ongelma mikä kaikissa tämän tyylisissä peleissä. Sitä roinaa tulee aivan tuhottomasti ja sen hallinnointi on usein rasittavaa ja ongelmallista. Itse kun kerään aina kaiken mistä voi saada rahaa niin tämä seikka tulee vastaan hyvin nopeasti. Tietysti reppujen ostaminen helpottaa tätä.


Pelin tyyli on verinen ja synkkä fantasiatarina. Pahoja asioita tapahtuu ja jos niitä tekee myös pelaaja, jos valitsee sen tien. Maailma on täynnä pettureita, huijareita ja ties mitä lurjuksia. Asioita voi pohtia tarkasti, tai sitten vain valita sen vaihtoehdon joka tuntuu itsestä ensimmäiseksi parhaalta, ilman sen ihmeellisempää mietistkylä.

Tuttuun tapaan luvassa on myös mahdollinen romanssi. Vaihtoehtoja on vain se muutama ja ne ovat hyvin ilmiselviä, samaan tapaan kuin Inquistionissa, mutta ilman niitä erikoisempia vaihtoehtoja. Nykyään Witcher sarja on tehnyt niin kovat pohjat väkivallalle ja seksille ettei DA:n vihjaileva ja ujohko tyyli ole mitään siihen verrattuna, mutta tarinallisesti tämäkin puoli on tehty hyvin.

Muiden hahmojen hyväksyntä on oleellinen osa niin romanssia kuin ylipäätään pelin etenemistä ja tunnelmaa. Pelaajan teot vaikuttavat siihen että pitävätkö muut hänestä vai eivät. Tietyt ratkaisut saavat toiset vihaiseksi ja toiset iloiseksi. Yksi seikka miksi Morrigan ja Leliana ovat niin kiinnostavat hahmot on siinä, että he ovat niin erilaiset ja pelkistetysti voidaan sanoa että se mistä Morrigan pitää, saa Lelianan kiihtymään. Tämä kaksi ja koira ovat sellaisia joiden kesken saa kyllä aikaan ne parhaat satunnaiset keskustelut, kun Morrigan esimerkiksi toruu koiraa kun tämä söi hänen yrttinsä.

Hyväksyntäsysteemi on sellainen osa tätä pelisarjaa jollaista ei ole muualla tullut samalla tavalla vastaan. Siis kyllähän Telltalen peleissä tulee usein viesti: ”Hän muistaa tämän.” Mutta tämä mekaniikka on Dragon Agessa vain niin hyvin tehty, että siitä oikeasti välittää, etenkin niiden hahmojen kohdalla joiden kanssa haluaa pysyä väleissä. Toisin kuin Inquisitionissa, tässä pelissä näkee sen, millainen suhde hahmoihin on.


Lopetuksesta voi olla montaa mieltä ja sanotaan että tämä on niitä asioita jotka voi joko täysin pilata tai tehdä niin hyvin että peli jää todella mieleen. Tämän lopetus on vähän molempia sillä sanotaan että jos tämä tarina olisi jatkunut seuraavissa peleissä, niin lopetus olisi ollut enemmän kuin toimiva, mutta koska näin ei ole niin aika ontoksihan se kokonaiskuva jää.

Suurin osa tarinasta tulee tylsissä teksilaatikoissa ilman kerrontaa, mikä on aika tylsää, puhumattakaan siitä se vain korostaa sitä tyyliä mikä pelissä ikävästi nousee pintaan, peli ei monin osin todella nappaa huomiota. Itse ainakin tykkään enemmän kuulla kuin lukea, etenkin jos kertojaääni on hyvä ja toimiva.

Lopetus myös jättää tiettyjä asioita ikävästi auki jota ei ole paikkailtu jatko-osalla vaan erittäin surkealla idealla, DLC:llä. Moni asia selviää jos valitsee DLC:t. Vaikka lopetus ei suoraan huono olekaan ja menee aikalailla samoihin Inquistionin kanssa, niin ei tämä ratkaisu ole kuitenkaan se toimivin. Vähän heikko loppuvaikutelma tästä jää mikä sinänsä on sääli, koska hyvä tarina pelissä kaiken kaikkiaan on. Mutta sentään pelaajan päätöksillä tuntuu todellakin olevan väliä, mutta se olisi ollut kiva myös nähdä ja kuulla eikä vain tylsästi lukea. Tämä on peli, ei kirja.


Eräs hyvin häiritsevä seikka on myös se, että kun ruudulla on kerralla todella paljon tavaraa, niin peli alkaa herkästi takkuamaan. Ruudupäivitys voisi olla parempi niin monessa kohdassa. Sanotaan että tämä ongelma ei ole läsnä kun peli on vähän hitaampi, mutta heti kun toiminta on täydessä vauhdissa, niin se näkyy kyllä suoritustehossakin. Yleensä kun taistelu alkaa niin pelillä kestää hetki kasata itsensä.

Dragon Age voisi olla niin paljon parempi peli jos pelihahmolla olisi ääni kuten jatkossa tulee olemaankin. Mutta vielä enemmän olisin kaivannut taistelua joka olisi intensiivisempi, kuten Witcher sarjassa jonka kolmas osa on yksi parhaita fantasiapelejä koskaan. Dragon Age: Origins on tietenkin paljon vanhempi mutta paremmalla taistelusysteemillä eroa ei olisi välttämättä kovinkaan paljoa.


Ultimate Edition tarjoaa mukanaan kaiken lisäsisällön.

Awakening laajennus sekä monet lisätehtävät ja sisällöt ovat todellakin hyviä lisiä pääpeliin. Inquistionin tapauksessa GOTY versio ei nyt mitään pankkia räjäytä, mutta Originsin kohdalla Ultimate on alkuperäiseen verrattuna muutamilla pienillä mutta ratkaisevilla tarinallisilla palasilla selvästi kokonaisempi, sillä se kaikki lisäsisältö tekee pelistä syvällisemmän ja tarjoaa selvästi lisää.

Awakenins laajennuksessa on nimittäin yksi parhaita ryhmäläisiä, Justice. Justice on ulkoisesti todella tylsä hahmo, mutta sisältö on jotakin aivan muuta. Veikkaan että Justice toimisi paljon paremmin jos olisi kokonaan haarniskoitu, siihen tyyliin kuin henkimaailmassa.

Perusrunko pelissä ei muutu ja päähahmo ei saa kuuluvaa ääntä eikä taistelu juuri parane. Mutta yksi pieni asia ansaitsee selvät pisteet Ultimate versiolle ja samalla suuret nuhteet peruspelille. Tarina saavuttaa todellisen päätöksensä lisäsisällön muodossa, episodissa: Witch Hunt. Se on osa joka olisi pitänyt olla peruspelissä, mutta rahanahneesti BioWare laittoi kriittisen tarinan kimpaleen DLC:ksi.

Kokonaisuutena Dragon Age: Origins on Ultimate versiona todella hyvä fantasiapeli ja eeppinen kokonaisuus joka tarjoaa paljon pelattavaa ja tarinan, jota ei kannata missata. Vaikka pelissä onkin suuria heikkouksia, niin siinä on myös suuria vahvuuksia.

 

 

+ Synkkä ja verinen fantasiatarina

+ Valinnan mahdollisuudet ja runsas variaatio

+ Hyväksyntä systeemi

+ Kiinnostavat hahmot

 

- Päähenkilöllä ei ole ääntä

- Taistelu ei ole muun pelin tasoa

- Peli takkuaa kun paljon tavaraa ruudulla

- Paikasta toiseen eteneminen on hidasta

 

 

Arvosana: 8,8 (Ultimate)

 

Fantastinen

 




 

DA2 kertoo eri tarinan samasta maailmasta monilla uusilla hahmoilla sekä muutamilla tutuilla.

 

 

Dragon Age II

 

Tarinan päähenkilö Hawke on pelaajan valinnan mukaan joko soturi, maagikko tai kelmi. Hawken sukupuoli on myös pelaajan päätettävissä ja halutessaan hahmon voi myös customoida miten haluaa. Eräs valtava parannus aiempaan nähden on tehty, seikka jota ei voi siivuttaa, tällä kertaa Hawkella on ääni myös dialogeissa. Tämä on valtava parannus aiemman osan laiskaan toteutukseen verrattuna. Muutenkin peli on tyylillisesti Mass Effectin tuntuinen kuin aiempi osa. Tietyt asiat tosin eivät ole muuttuneet minnekään, mutta monia asioita on paranneltu ja tietyt asiat on otettu Inquisitionissa jälleen mukaan.

Suuri juttu DA:ssa on hahmojen väliset suhteet. ME painotti karmaa, eli makaat niin kuin petaat ja tilanteisiin vaikuttaa raskaasti se, oletko niin sanotusti hyvä vai paha. DA ei toimi ihan samalla tavalla. Valintojen kanssa pelaaja voi tehdä aina niin kuin itse haluaa. Pelihahmon asennetta voi vaihtaa ihan miten haluaa ja sillä ei ole seuraamuksia mihinkään karmaan, DA:ssa sellaista ei ole samalla tavalla kuin ME:ssa. Sen sijaan pelaajan valinnat vaikuttavat siihen miten ryhmäläiset suhtautuvat häneen. Ryhmäläisiä on kourallinen ja jokaisella on oma maailmankatsomuksensa. Tietyt asiat saavat tietyn hahmon hyväksynnän, mutta samat valinnat voivat saada toisen hahmon paheksunnan.

Tarina kehittyy monella tavalla sen perusteella mitä pelaaja päättää tehdä. Valinnoilla on seuraukset ja siinä samalla kun ryhmäläiset tuomitsevat, niin pitäisi vielä päättää mitä tehdä milloin minkäkin vastaan tulevan pulliaisen kanssa. Erittäin herkullisen tästä tarinaverkosta tekee se, että pelaaja ei ensimmäisellä pelikerralla voi olla täysin varma siitä, että kuinka paljon painoa valinnalla oikeasti tulee olemaan.Siinä missä DAO:n tarina kertoi Grey Wardenista joka tuhosi Archdemonin, niin DA2 kertoo tavallisesta tallaajasta joka yrittää vain selvitä, mutta nouseekin ratkaisevaan asemaan Kirkwallin kaupungissa, jossa Qunarit aiheuttavat jännitteitä samalla aikaa kun Temppeliherrojen ja maagikkojen välit tulehtuvat tulehtumistaan.


Tarina on erilainen eikä vie läheskään niin hyvin mukanaan kuin edeltäjä, tai seuraaja. DA2 on tarinallisessa mielessä se heikoin kolmikosta, mutta silti tarinassa on omat vahvuutensa, jotka todella nousevat esiin vasta aivan lopussa.

DAO ja DAI kumpikin pitivät sisällään aivan loistavia hahmoja ykkösen Morrigan ja Leliana olivat kumpikin erinomaisia eivätkä Alistair tai Koira olleet hekään hassumpia. Kolmosesta taas ovat jääneet vahvasti mieleen Cassandra ja Blackwall, mutta eivät he olleet niin hyviä kuin ykkösen parhaat. Kakkonen on jotakin siltä väliltä. Kolmosessakin oleva Varrick on läsnä tässäkin tarinassa ja avain asemassa. Vaikka mukana onkin hyvää variaatiota, niin lähinnä Fenris on jäänyt selvästi mieleen. Itse en juuri haltioista perusta mutta jos tekisin haltijahahmon, niin se olisi melko varmasti todella lähellä sitä, mitä Fenris on.


Tarina on DA2:n paras osa. Ykkösessä taistelu oli kelvollista mutta ei yhtään niin viihdyttävää kuin sen olisi toivonut olevan. Kakkonen ei juuri paranna. Kontrollit ovat hiotumpia ja taistelu tuntuu aktiivisemmalta ja helpommalta kontrolloida, mutta ei kokonaisuutena juuri paremmalta. Kolmonen vie tätä omaan suuntaansa, mutta taistelu on jo tässä vaiheessa aika pitkiltä niin hyvää kuin se tulee pelisarjassa olemaan.

Taistelusta saa eniten asettamalla pelihahmoille toimintamalleja tai sitten ohjaamalla vuoron perään jokaista, mikä menee nopeasti sähellykseksi. Itse olen vähän sitä mieltä että DA olisi paljon parempi jos taistelu olisi vuoropohjaisempaa tai sitten paljon aktiivisempaa kuin tämä, ei tätä välimallia joka ei omasta mielestäni koskaan toimi erityisen viihdyttävällä ja mukaansa nappaavalla tavalla.


Ne heikkoudet mitä ensimmäisessä pelissä oli, eivät ole juuri kadonneet minnekään mutta niitä on hienosäädetty oikeaan suuntaan. Suurin parannus on se, että päähenkilö puhuu omalla äänellään.

Voisi olettaa että kakkonen on parempi kuin ykkönen mutta näin ei ole.

Tarinallisessa mielessä jatko-osa ei pääse samalla tasolle kuin ensimmäinen. Siinä missä Origins oli tiivis paketti, niin DA2 ei ole samanlainen. Peli jaetaan kolmeen osaa joiden välillä kuluu vuosia. Pelin tarina tuntuu ajoittain paljon rikkinäisemmältä, mutta omat puolensa tarinassa todellakin on. Eräs hyvä lisä ovat dialogissa olevat symbolit jotka kertovat vähän siitä, että millaista ovea on avaamassa. 

DA2 onnistuu hyödyntämään pelin hahmoja yllättävän hyvin. Monet hahmot ovat tuttuja aiemmasta pelistä ja niitä on hauska bongata ja yhdistää. Graafinen ulkoasu on myös parempi. Dragon Age II parantelee monia asioita mutta kokonaisuutena peli ei tunnu yhtä hyvältä kuin viihdyttävältä kuin ensimmäinen. Pisteet kuitenkin siitä, että asioita on viety eteenpäin.

 

+ Tunnelma

+ Monet parannukset ja hienosäädöt

+ Monta hyvin tehtyä hahmoa

+ Päähenkilöllä on ääni

 

- Tarinasta puuttuu se jokin

- Taistelu ei ole järin viihdyttävää

- Irrallisuus aiempaan osaan

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen




 

BioWaren kolmas Lohikäärmeaika peli noudattaa aiempien pelien ideaa tarjoten valtavan maailman täynnä tehtäviä. Tähän maailmaa kuuluu myös valtava määrä erilaisia hahmoja eri roduista. Toiset ovat uusia tuttavuuksia ja toiset vanhoja tuttuja. Mikäli pelilaitteesta löytyisi myös aiempien pelien tiedot, muokkaisivat ne tarinaa omaan suuntaansa.

 

Dragon Age: Inquisition - Game of the Year Edition

Peli alkaa kun nimetön sankari selviää ainoana suuresta tuhosta. Hän ajautuu lopulta johtamaan Inkvisitiota jonka olisi tarkoitus tuoda rauha maailmaan, sulkea portti josta hirviöt pääsevät läpi ja voittaa roisto, joka uhkaa tuhota maailman. Sellaista perus-settiä siis.

Se mikä tässä pelissä on plussaa, on se että pelihahmolla on ihan ääni, mikä ei tämän sarjan kanssa ole itsestäänselvyys. DA: Originsissa sitä ei ole ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että jos pelissä joka on ilmestynyt vuoden 2000-2005 jälkeen, ei ole ääninäyttelyä, on se tämän kokoluokan pelissä aina miinus. Tämä peli ei siihen laiskuuteen sorru. Pelihahmon saa ihan vapaasti luoda mieleisekseen ja vaikka hahmonluonnissa ne tietyt heikkoudet onkin, niin on tämä hahmonluotigeneraattori sieltä paremmasta päästä. Originsin Grey Warden ja Inquisitionin Inquisitor ovat siis suurin piirtein samantyylisiä hahmoja. Kummankin voi luoda mieleisekseen, tiettyyn rotuun ja sukupuoleen. Tämän lisäksi hahmosta voi tehdä juuri niin hyvän tai pahan kuin vain haluaa.

Se miten pelissä valitaan repliikkejä, hoituu ME:stä tutun rullan avulla joka on tuttu myös aiemmasta DA pelistä dialogisymboleineen. Toisin kuin ME:ssa, tässä pelissä ei ole yhtä selvästi rajattua hyvä/paha valintaa. Toisissa keskusteluissa on tosin vaihtotehtoja jotka vievät suoraan ja hyvin selvästi tiettyyn suuntaan. Tarkoittaen että toimiiko pelihahmo puolustautuvasti, dramaattisesti, uteliaasti vai romantisoiden. Näitä ei ole kuitenkaan aina ja kun niitä ei ole, on keskustelun lopputulos arpapeliä, jos keskustelun toista osapuolta ei tunne. Ryhmäläiset tulevat kuitenkin tutuiksi ja kun heitä tarkkailee, oppii lopulta se että mistä he pitävät ja mistä eivät.


Karma systeemi on peleissä yleistynyt aika paljon, ilmentyen usein jollakin tavalla. Tässä pelissä ei ole suoranaista hyvä-paha akselia samalla tavalla kuin Mass Effectissä, mutta päätöksillä on ihan oikeat seuraukset. Tällä kertaa se ilmenee siinä, miten inkvisition jäsenet (ryhmäläiset) suhtautuvat inkvisiittoriin. Teoilla ja sanoilla on kahdenlaisia vaikutuksia, positiivisia ja negatiivisia. Kaikkia ei voi miellyttää sillä värikäs ryhmä pitää sisällään monenlaista porukkaa ja se mistä toinen tykkää saa toisen hermostumaan.

Tätä ’hyväksyntä’ tasoa ei näe mistään, mutta sen voi tulkita siitä, miten kukin hahmo vastaa kun heille puhuu. Kaikki aloittavat neutraalista ja pelaajan teot muuttavat heidän suhtautumistaan. Tämä asettaa tiettyjä paineita jos on tiettyjä tavoitteita. Itselläni tämän pelin läpäisemiseen meni vajaa 100 tuntia, mutta kun ensimmäisen 10 tunnin aikana tehdyt päätökset vaikuttavat vielä siellä 50 tunnin jälkeen, niin se on yhtä aikaa todella hyvä ja todella huono asia.

Tarina on tässä pelissä vahva ja itse pelasin sitä juurikin tarinan vuoksi. Ryhmäläisillä on tiettyjä omia sivutehtäviä joiden suorittaminen saa heidän hyväksyntänsä kasvamaan.


Mitä tulee hahmojen väliseen vuorovaikutukseen niin mitään Mass Effectiä ei ole juuri nyt hyppysissä sillä suhteet ja hahmot ovat monin tavoin aivan uusia eikä heihin ole samanlaista sidettä (eikä sellaista juuri tulekaan) kuin esimerkiksi ME:n Garrusiin tai Taliin, joiden kanssa käyty matka oli kolmosen loppupuolella ollut erittäin pitkä.

BioWaren peleissä romanssi on aina mahdollinen ja tämä peli tekee sen uudella tavalla. Tietyillä hahmoilla on hyvin tarkat vaatimukset ja tietyillä hyvin laveat. Kahta samanlaista romanssikohdetta ei juuri ole (Mies, ihminen). Mikäli tätäkin verrattaan ME sarjaan, niin DA ei ole uskaltanut mennä yhtä pitkälle vaan jättänyt paljon enemmän vihjailun varaan. Uskalluksen puutetta tai laiskuutta, tiedä häntä.

Sanotaan että tämä ei tee Inquistionin tarinasta yhtä mukanaan vievää mitä ME3:n tarina esimerkiksi vei. Tosin on syytä huomioida että ME trilogia on paljon yhtenäisempi ja valinnat todellakin siirtyvät pelistä toiseen. Mikäli aiempia pelejä on pelannut PS3:lla ja tätä PS4:llä (kuten minä) niin valinnat pitää tehdä DA:n omilla sivuilla olevassa Dragon Keepissä. Tavallaan todella kätevää mutta siinäkin on heikkoutensa.

Kun verrataan ME3:een niin eräässä asiassa peli on tehnyt paremmin ja samalla huonommin. Päämajassa kaikki hahmot ovat tietyissä paikoissa, suurimman osan ajasta. Täällä heidän kanssaan voi puhua ja mahdollisesti avata uusia tehtäviä. Se mikä on paremmin ME3:een verrattuna on se, että mitään ovien aukeamista ei joudu kestämään eikä kerrosten välillä menemistäkään ole hissien muodossa, minne vain voi kulkea ilman lataustaukoja.

Se mikä tavallaan on huonompaa on se, että hahmoilla on aika harvoin oikeaa sanottavaa, siinä missä ME3:ssa hahmoilla on lähes aina se muutama repliikki ja he liikkuivat aluksessa. Tällä kertaa tarinaa ei viedä eteenpäin samalla tavalla. Tiettyjen tehtävien jälkeen tietyille hahmoille tulee lisää juttua ja nämä jutut kertyvät, toisin kuin ME3:ssa. ME3:n kanssa tietyt osuudet menetti jos niitä ei käynyt tekemässä, tällä kertaa ne kertyvät, odottaen.


Toiminnallinen puoli on toinen iso juttu pelissä. Tukikohdassa on suuri kartta jossa voi määrätä yhtä kolmesta neuvonantajasta suorittamaan kyseisen tehtävän. Kaikki eivät voi tehdä kaikkia ja joihinkin voi valita kenet vain. Palkinnot riippuvat siitä kuka on tehnyt tehtävän ja myös hyväksyntä muuttuu. Temppeliherra Cullen on sotilaallinen voima kun taas diplomaatti Josephine on poliittinen voima ja aiemmasta pelistä tuttu Leliana on salaisuuksiin ja vakooja touhuun keskittyvä voima. Näiden neuvonantajien kautta voi avata myös erilaisia ominaisuuksia pelaajan käyttöön, mutta vain tietyt tuntuvat oikeasti hyödyllisiltä ja muutamat ovat lähes pakollisia.

Pelimaailma jakautuu useisiin eri alueisiin joiden välillä matkaaminen on Fast Travelin avulla helppoa ja nopeaa. Kentissä itsessään matkustetaan joko jalan tai ratsulla. Ratsastaminen näyttää hyvin pökkelöltä eikä ole järin tehokas keino kuin harvoin. Puhumattakaan tietyistä osuuksista alueilla. Alueet alueiden sisällä ovat etenemistä hidastavia sillä niistä ei voi fast traveleta vaan niistä pitää poistua ovesta. Syystä että, en osaa sanoa.

Alueet on tupattu täyteen kaikkea tekemistä aina hirviöiden porttien ”repeämien” sulkemisesta kartan maamerkkien etsimiseen ja muihin sivuaktiviteetteihin. Suuri osa näistä tuntuu ihan turhalta lisämateriaalilta joka ei ole järin kiinnostavaa ja johtaa usein pelkkään ravaamiseen. Silloin tällöin vastaan tulee ihan hyödyllistäkin tekemistä ja kun kyseessä on lohikäärmeiden aikakausi, niin kentissä on niitä lohikäärmeitäkin ja ne ovat varomattomalle pelaajalle hyvin nopea tapa päästä hengestään.

Pelaajalla on kerrallaan käytössään neljä ryhmäläistä joiden välillä voi vaihtaa ihan miten haluaa, seikka joka olisi ollut kiva myös Mass Effectiin. Toiset ovat sotureita, toiset velhoja ja veijareita joista jokaisella on omat erikoisuutensa joihin muut eivät pysty. Nämä osuudet ovat usein ihan tarpeeton lisä joka pakottaa rakentamaan ryhmän siten että mukana on yksi kutakin lajia. Pakollista se ei ole mutta siihen peli kannustaa.


Sitten päästäänkin itse taisteluun.

Tämä on sellainen asia joka voi joko tehdä pelistä erittäin hyvän tai tuhota sen kokonaan. Sanotaan että Final Fantasyn vuoropohjainen taistelu ja Shadow of Mordorissa oleva Batman mekaniikka ovat esimerkkejä oikein tehdystä toiminnasta. Dragon Age sarjan kanssa tuntuu kuin oltaisiin jossakin näiden kahden välillä, suossa.

Tämä peli onnistuu olemaan aika puuduttava taistelunsa suhteen. Joillekin tämä mekaniikka voi olla mieluinen mutta itse koen tämän lähinnä tylsänä. Pelin voi pysäyttää ja määrätä ryhmäläiset tekemään mitä he voivat tehdä. Tämä ei ole kovin jouhevaa saati tehokasta sillä tiettyjä asioita kuten erikoisominaisuuksia on hankala operoida näin. Sanotaan että tämä näkyy erittäin hyvin parilla tapaa. Aivan aluksi pelihahmot ovat erittäin heikkoja ja taistelut normaaleja vihollisia vastaan kestävät koska aseet ovat erittäin tehottomia. Sitten kun tasoa ja taitoa alkaa olla niin peli alkaa olla paljon parempi. Mutta sitten tulee taistelu lohikäärmeitä

vastaan ja taas ollaan siinä tilanteessa että taistelu on melkein pelkästään yhden napin pitämistä pohjassa tai parin taidon käyttämistä ja tätä osuutta ei ole tehty järin intensiiviseksi. Itse kuljin soturina Reaper tietä ja taisteluissa pääpaino oli ihan sen muutaman taidon käyttämistä.

Tässä kohtaa mainittakoon myös supertaidot joiden latautuminen kestää tarpeettoman kauan, huomioiden kuinka turhilta ne useimmiten tuntuvat.

Taistelu ei Dragon Agessa juuri miellytä ja liian usein se tuntuu vain hidasteelta. Mass Effect onnistui tekemään tämän syystä tai toisesta paljon paremmin ja se tuntui paikoitellen ihan perusräsikinnältä. Se ei ole järin hyvä merkki Dragon Agen kannalta.


Kun puhutaan hahmoista, niin BioWarella on aika hyvät kannukset. Mass Effect on täynnä hahmoja jotka ovat enemmän kuin loistavia. Garrus Vakarian on koko sarjan paras hahmo, Grunt on kaikessa yksinkertaisuudessa todella hauska ja kiinnostava hahmo, unohtamatta enigmaattista Legionia tai räväkkää Subject Zeroa joka muuttui tarinan edetessä kokoajan paremmaksi. Listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Siis ei Dragon Age ihan hampaaton ole. Leliana on erittäin kiinnostava hahmo ja ehdottomasti niitä parhaita, mutta pelin edetessä kuvaan toinen todella erinomainen hahmo, nimittäin Morrigan jossa yhdistyy seksikkyys ja mystisyys. Nämä kaksi ovat esimerkkejä erittäin hyvin tehdyistä hahmoista mutta ryhmäläisten joukossa ei ole samanlaisia oikeasti iskeviä hahmoja. Siis Blackwall, ja Cassandra ovat hyviä ja sisältönsä puolesta jopa kiinnostavia eikä esimerkiksi Varrick ole nyt niin merkittävästi huonompi, mutta eivät nämä ole samaa tasoa kuin ME:n parhaat.

Vihollisten suhteen sen sijaan on tapahtunut pohjanoteeraus. Siis ME1:n Saren on edelleen koko sarjan kiinnostavin, näyttäväin ja onnistunein pahis. Illusive Man sen sijaan on tylsä ja särmätön. Tässä tapauksessa pelin pääpahis Corypheus on lähempänä jälkimmäistä. Siis tästä tyypistä ei eeppistä saa millään, vaan enemmänkin sekasotkun. Loppuhuipennus ei olisi mitään ilman lohikäärmeitä vaikka ne vähän sivuun jäävätkin.


Jos Inquisitionin kiteyttää hyviin ja huonoihin puoliin, niin tarina on erinomainen ja valinnanmahdollisuudet tekevät siitä todella kiinnostavan, unohtamatta monia sivuhahmoja, jotka eivät ole kaikki samasta puusta veistettyjä vaan positiivisia yllätyksiä tulee vastaan aina silloin tällöin. Harmillista on tosin se, että lopetuksen jälkeen tuleva lisäpätkä on iso miinus, joka olisi pitänyt jättää kokonaan pois eikä pelin lopetuskaan ole epilogissa järin kiinnostava, vaan tuntuu lähinnä tylsältä lisältä, mutta ei yhtä karulta kuin ME3:n alkuperäinen lopetus. Mutta sanotaan että kyllä viimeisen taistelun jälkeen tuleva osuus on miellyttävä ja toimiva.

Taistelu on ikävä kyllä se heikko lenkki. Sanotaan että potentiaalia on ja kyllä taistelussa on hetkensä, mutta se on paikoitellen liian hidasta ja muuttuu todella herkästi puuduttavaksi tahkoamiseksi, sen sijaan että se olisi intensiivistä taistelua. Viitteitä onnistumisesta on, mutta jossakin on vain jääty liian aikaisin pois kyydistä.

Vaikka maailma onkin laaja, niin valtaosa tekemisestä on vain maailman poikki kulkemista ja lähes merkityksettömien esineiden keräämistä tai tylsien tehtävien tekemistä. Poikkeuksia ovat ne osuudet joissa palkintona on parempia aseita ja varusteita (esim lohikäärmeet ja muutama tyrmä) mutta ikävän usein ne vaativat typerien puzzlejen tekemistä jotka ne vasta hidasteilta tuntuvatkin. Esimerkkejä hyvistä tehtävistä ovat useat ryhmäläisten henkilökohtaiset tehtävät (Cassandra, Iron Bull, Blackwall… lähes kaikki) sekä tuomio-osuudet joissa inkvisiittori päättää rankaistako vai armahtaako, näitä olisin kaivannut paljon enemmän.


Sanotaan että Dragon Age: Inquisition on kokonaisuutena toimiva peli mutta eräs asia puuttuu, mikä oli ME peleissä. Nimittäin tämä uran uudelleen pelaaminen. Mass Effectin saattoi pelata uudestaan jo hankituilla varusteilla jne. Miksi sitä ei ole DA:ssa, miksi siitä on luovuttu? Tämä peli on tarinaltaan miellyttävä ja sen pelaisi mielellään läpi uudelleenkin, mutta ongelmana on se, että tämä peli on niin hidas ja samojen hanttihommien tekeminen uudestaan ei juuri houkuta.

Lohikäärmeaika: Inkvisition on laaja peli ja tarjoaa pelaamista mahdollisesti 100 tuntiin asti, puhumattakaan sen vaihtoehtorikkaasta tarinasta. Fantasiamaailma on tyylikäs ja verinen, täynnä monenlaisia paikkoja ja hahmoja. Huono peli tämä ei ole, mutta se olisi voinut olla niin paljon parempikin.

Sanottakoon kuitenkin että mikäli tätä peliä vertaa Dragon Age: Originsiin niin tietyt parannukset ovat enemmän kuin tervetulleita ja ulkoasu hahmoissa on upea. Kiitosta myös paljon paremmasta hahmonluonnista ja siitä päähenkilön ääninäyttelystä joka ei tämän sarjan kohdalla ole aina ollut itsestään selvyys. Dragon Age: Inquisition on sellainen peli jolle todella haluaisi antaa vähän paremman arvosanan.


Game of the Year setin mukana tulevat lisät nyt eivät varsinaisesti muuta peliä vaikuttavasti mutta ovat juuri sellaista sopivaa lisää joka varmistaa sen että kyseessä on hyvä ja viihdyttävä peli. Itse pidin eniten muutamasta aseesta ja haarniskasta, joiden olisi tosin pitänyt olla jo pääpelissä, ei lisäsisältönä.

Kaikkein positiivisinta on se että pelissä ne pienet asiat tuntuvat kehittyvän. Yksi mainitsemisen arvoinen seikka on se, että lisäsisältöön kuuluvat jo mainitut varusteet ovat todella upeita ja niitä pitää mielellään vaikka parempiakin olisi tarjolla. Tarinallisesti Inquistion nyt ei juuri kehity samalla tavalla kuin Origins kehittyi. Tarina kyllä etenee mutta ei yhtä hyvin.

Se mitä Inquisition tekee paremmin kuin aiemmat osat, on hahmon customointi. Pelihahmon ulkoasu pelissä on monien haarniskoiden ansiosta hyvinkin vaihteleva ja se pätee myös muihinkin hahmoihin. Ykkösessä oli aika tylsät haarniskat ja kakkosessa ei juuri voinut muokata ryhmäläisten varusteita. Tässä pelissä se kaikki on paremmin.

 

 

+ Vaihtoehtorikas tarina

+ Tyylikäs fantasiamaailma

+ Kiinnostavat hahmot

+ Hyväksyntä systeemi

 

- Tekeminen toistaa nopeasti itseään

- Taistelu on usein hidasta ja puuduttavaa

- Pääpahis on surkea ilmestys

 

 

Arvosana: 8,4 (GOTY)

 

Mahtava




 

Lohikäärmeiden aika on upea fantasiasarja. BioWare on luonut hienon ja verisen maailman monilla todella upeilla hahmoilla. Tähän kun lisätään vielä monta hienoa tarinaa ja paljon kovia valintoja niin on pakko todeta että Dragon Age on pelisarjana BioWaren paras.

Mass Effect tekee monet asiat paremmin, mutta kokonaisuutena Dragon Age viihdyttää enemmän ja kehittyy selvästi enemmän. DA tosin häviää ME:lle yhtenäisyydessään.

DAO on peli joka kokonaisuudessa se paras. Siinä on todella rajuja puutteita ja selviä heikkouksia mutta erinomainen hahmovalikoima ja hyvin tehty tarina lisäosineen tarjoaa erinomaisen kokonaisuuden, joka olisi tosin kaivannut päähenkilöä jolla olisi ollut dialogiäänikin. 

DA2 on hienosäätää monia asioita mutta ei onnistu kopiomaan sitä tiettyä taikaa mikä ensimmäisessä pelissä oli. Vaikka hahmovalikoima on myös erittäin hyvä ja graafinen ulkoasu on hieno niin se jokin jää todellakin puuttumaan.

DAI on kuin kokoelma kahden aiemman parahaista puolista, mutta peli on niin puuduttava ja täyteen ahdettu, että pitkässä juoksussa ja kaikkine lisäsisältöineen se häviää ensimmäiselle. Tässä kohtaa peli on kuitenkin hiottu sen verran hyvin että niitä pieniä virheitä ei juuri ole.

Dragon Age olisi paljon parempi pelisarja jos se olisi kuin Witcher 3. Paljoa eroa näillä kahdella ei tunnelmassa ole ja perusidea on samankaltainen. DA voisi ottaa mallia Noiturin toiminnallisesta puolesta jonka ansiosta Witcher peittoaa Dragon Agen aina. Witcher on myös hieman aikuisempi kuin Dragon Age. Tuntuu että BioWarella ei ole yhtä paljon pokkaa sisällön kanssa, toisin kuin CD Projek Redillä. Väkivalta on vedetty ylös mutta seksuaalisuutta pelätään. Se rikkoo omalla tavallaan tunnelmaa.

Dragon Age on pelisarja joka tarjoaa erinomaisia tarinoita, erinomaisilla pelihahmoilla. 

 

Kun koko trilogiaa arvioi niin kolmen pelin keskiarvosta saa aika hyvän käsityksen. Sitten pitää vain arvioida sitä, että miten kokonaisuus toimii. Kolmen pelin aikan ehtii tapahtua paljon kehitystä ja sitten on se tietty yhtenäisyys, vaikka pelihahmo onkin eri, niin tietty yhtenäinen tarina on läsnä.

 

+ Fantasiamaailma ja -tunnelma

+ Tarinan monipuolisuus

+ Monta hyvintehtyä hahmoa

+ Hyväksyntäsysteemi

+ Kehittynyt paljon kolmen pelin aikana

 

- Toiminta jättää toivomisen varaa

- Paikoittellen täyteen ängetty

 

Trilogia-arvosana: 8,8

 

Fantastinen