Parkouria zombien kansoittamassa ympäristössä, isommin ja paremmin kuin aiemmin

Dying Light 2 on isompi mutta ei välttämättä hiotumpi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Tekemistä on valtavasti kuten laajassa avoimenmaailmanpelissä kuuluukin olla, tarina on parempi kuin viimeksi ja selkeitä lisäyksiäkin on. Mutta tiettyjä asioita jää kaipaamaan, nyt kun ne ovat poissa.

Kuoleva Valo 2: Pysy Ihmisenä

Ensimmäisen Dying Lightin pelaamisesta ei omalla kohdalla ole kulunut nyt niin kauaa aikaa. Vaikka peli ilmestyikin jo 2015, niin itse pelasin sitä vasta 2021 ja silloin tämä jatko-osa oli jo todella varmasti tulossa. Aikoinaan se oli huhutusti keskeytetty ja sitten taas aloitettu, useamman kerran. Joka tapauksessa omat kokemukseni ykköspelistä ovat suhteellisen hyvässä muistissa ja osittain siitä syystä monet tämän pelin heikkoudet huomaa todella hyvin, mutta myös ne monet vahvuudet ja parannukset edeltävään verrattuna. Dying Light 2 on erittäin uskollinen ja selvä jatko-osa jossa ykköspelin ideaa on lähinnä lavennettu ja muokattu siellä täällä.

Ihmiskunnan viimeinen kaupunki 

Pelin pääosassa on Aiden niminen vaeltaja, joka vie tarvikkeita paikasta toiseen, elää erämaassa kulkien asutuskeskittymästä toiseen. Todellinen selviytyjä. Hänellä on myös oma selvä päämääräänsä, johon kuuluu ykkösprioriteettina hänen sisarensa Mian löytäminen. Lapsina kaksikko oli osa koekaniineina pidetyistä lapsista, ja kokeiden arkkitehtina toimi Waltz niminen mies, jonka löytäminen veisi Aidenin lähemmäs kostoaan ja vastauksia. Tarina viekin Aidenin varsin pian Villedor nimiseen kaupunkiin, joka huhutusti on viimeinen olemassa oleva kaupunki. Kauaa ei tosin kestä myöskään että Aiden saa virustartunnan, josta alkaa hänen kamppailunsa tautia vastaan. Hänen kamppailunsa pysyä ihmisenä.

Tarina on ykköspeliin verrattuna varsin paljon parempi, mutta siinä on edelleen paljon todella typeriä kerrontakohtauksia. Hyvin usein pelihahmo tekee varsin typeriä ratkaisuja, vaikka onkin fiksumpaa sorttia kuin ykköspelin Kyle Crane. Tosin taitovalikoimaltaan hän ei ole ihan niin kykenevä, mutta mukana on myös muutama yllätys. Tarina itsessään rakentuu pelaajan ajoittain tekemien valintojen mukaan. Valinnat ovat hyvin rajallisia, sillä kyseessä on tämä todella perusrunkoinen "valitse kahdesta vaihtoehdosta" ratkaisumalli, joka alkaa pikkuhiljaa tuntua jo todella vanhentuneelta. Voisi olettaa että pikku hiljaa alettaisiin saamaan enemmän vaihtoehtoja kuin vain se kaksi. Puhumattakaan että todella usein valinnat ovat aika mustavalkoisia. Tarinallisesti peli etenee kuitenkin todella hyvin. Tarinankuljetuksessa on monta hyvää käännettä, erinomaisia valintoja ja rytmitys on merkittävästi parempi kuin viimeksi. Varsinkin puolivälin jälkeen muuttujia tulee kunnolla lisää ja tarina alkaa saamaan ihan oikeasti vauhtia alleen. Varsinkin pari yllätystä todella lisää kiinnostusta kokonaisuutta kohtaan ja tietyt yllätykset peli onnistuu todellakin säästämään aivan loppupuolelle, jolloin niiden vaikutukset ovat kaikista kovimmat.

Mitä tulee pelin hahmojoukkoon, niin se on todella kahtiajakoista. Mukana on todella paljon ei niin hyviä hahmoja, joista haluaisi päästä nopeasti eroon ja siksi tekeekin valintoja, jotka toivottavasti johtavat siihen, että hahmosta pääsisi eroon. Tässä tosin tullaankin siihen kohtaan, jossa valinnat eivät suoraan menekään ihan niin kuin voisi olettaa. Vaikka olisin ollut täysin hahmon A puolella koska hahmon B joukossa on hahmo C, joka on ihan mäntti ja jonka haluaisi syöttää zombeille, on valintani kohdassa X ollutkin sellainen, joka romuttaa kaiken rakentaminen välittömästi ja asettaa minut sittenkin hahmon B puolelle. Tietyt valinnat nyt johtavat aivan suoraan tiettyihin lopputuloksiin, mutta pelissä huomaa aika nopeasti, että monet hyvin merkittäviltä tuntuvat valinnat eivät sitten olekaan niin merkittäviä.

Yleisesti pelissä on monta todella hyvin tehtyä hahmoa. Kivikova Peacekeeper upseeri Aitor on erittäin hyvä hahmo ensikohtaamisesta asti, eikä samaan armeijaan kuuluva Rowe myöskään mitenkään huono ole, joskaan ei nyt niin hyvä. Kovapintainen selviytyjä Sophie on erittäin hyvin tehty myös ja roistohahmojen kärkeen nouseva Waltz, on aivan toista luokkaa kuin ykköspelin umpisurkea Rais. Shown kuitenkin varastaa aivan täysin Rosario Dawsonin esittämä Lawan. Mutta kyllähän niitä huonojakin hahmoja mahtuu mukaan, sillä Peacekeeper pomomies ei ole järin hyvä, tosin merkittävästi parempi kuin alkupuolen ärsyttävät urpot Barney ja Anderson, joista varsinkin toisen olisin yhteenotossa tappanut, jos se mahdollisuus olisi annettu.

Parkour on pelin sydän

Pelattavuuden suhteen ykköspelin pelanneet ovat oitis kotonaan, joskin taitovalikoimaltaan Aiden ei ole ihan samaa sorttia kuin Crane. Parkour on päivän sana ja kaupunki on todella vapaasti käytettävissä leikkipuistona. Aidenilla on vain kaksi ominaisuutta jotka kehittyvät, parkour ja taistelu. Toisin kuin Cranella jolla oli paljon enemmän variaatiota kehitettävänä, tuntuu Aidenin kykypuukaksikko loppuviimeksi aika karsitulta ja kehittyy aika hitaasti. Kummassakin on kyllä melkoisesti todella hyviä ominaisuuksia joilla kehittää omaa pelaamistaan. Taistelupuussa on liikkeitä joiden avulla taistelu helpottaa, kuten tehokkaampi torjunta ja väistö, tai tehokkaamman iskun tekeminen. Loppuviimeksi taisteluliikkeet tuntuvat kuitenkin aika tutuilta ja aika simppeleiltä, mutta mukana on myös uusiakin. Harmillista on tosin se, että tiettyjen liikkeiden kanssa, niiden luonteva toteuttaminen vaatii harjoittelua ja silloinkin tiettyjen liikkeiden toteutus ei onnistu ihan niin helposti kuin oolisi suotavaa. Parkour kykypuu on huomattavasti kiinnostavampi tapaus ja sen kanssa on merkittävästi haastavampaa päättää että mitä oikeasti haluaisi ensimmäiseksi. Parkour helpottaa merkittävästi liikkumista ympäristössä sillä seinäjuoksu, pidempi hyppy ja muutenkin nopeampi liikkuminen avautuvat ajan kuluessa ja vasta pidemmän ajan jälkeen vapaajuoksemisesta saa oikeasti paljon irti. Taistelu on perushyvää laatua, mutta se muuttuu aika pian aika monotoniseksi taisteluksi, toisin kuin parkour, joka jaksaa kiinnostaa varsin pitkään. Asiaa ei myöskään auta se, että tässä pelissä tuliaseet ovat kokonaan kadonneet ja jousenkin saa käyttöönsä vasta aika pitkän ajan jälkeen.

Toisella puoliskolla peliä ja varsin pitkällä tarina loppupuoliskolla pelaajalla on käytössään oikeasti kattava määrä tarvikkeita, joihin kuuluvat ykköspelissä kaivattu liitovarjo, sekä särkymätön tartuntakoukku. Näillä kahdella tarvikkeella peli oikeasti alkaa, minkä vuoksi on sääli, että pelin tarinaa pitää viedä todella pitkälle, ennenkuin peliä voi oikeasti alkaa pelaamaan. Sitä pelattavaa nimittäin on todella paljon ja vaikka ainakin omalla kohdalla ylivoimainen ykkösprioriteetti ovat pysyvät hahmotehosteet, joilla korottaa omaa elinvoimaa ja kestävyyttä, niin muutakin tekemistä riittää. Elinvoiman ja kestävyyden kasvattaminen ovat joka tapauksessa ensiarvoisen tärkeitä, sillä aluksi Aiden ei jaksa kiivetä kovinkaan paljon väsymättä, eikä kestä järin paljoa vahinkoakaan. Dying Light 2 on useammalla tavalla erinomainen esimerkki pelistä, jossa päätarinan vieminen eteenpäin, on erittäin tärkeää, jos haluaa helpottaa omaa urakkaa hahmonkehityksen suhteen, juurikin siksi, koska tietyt tarvikkeet saa käyttöönsä vasta kun tarinassa on tehty monia todella merkittäviä ratkaisuja. Erityisesti tämä kestävyyden puute rajoittaa parkouria todella merkittävästi alkupuolella ja houkuttaa laittamaan kaikki tehosteet siihen, mutta elinvoimaa ei kannata laiminlyödä sillä vaikka parkour onkin parasta mitä peli tarjoaa, niin se ei ole ainoa osa ja loppuviimeksi suhteellisen pienelläkin kestävyydellä kyllä selviää monista kiipeilypätkistä tarinassa. Tutkimisen kanssa on sitten vähän eri asia.

Nyt on liitovarjo

Valo on arvoikkain työkalusi

Dying Lightin maailma on varsin hieno, juurikin sellainen armoton maailmanlopun jälkeinen virustartuntamaailma jossa resursseista on pulaa, hirviöt täyttävät maat ja aseina ovat monet viritelmät. Tälläinen asetelma toimii pelimuodossa todella hyvin ja kun mukana on hieman pelaajan omien valintojen yhdistämistä isoon kokonaisuuteen, niin kyllä siinä hyvät puitteet saadaan aikaiseksi. Erityisesti tässä maailmassa toimii se päivän ja yön käyttö. Päivällä iso osa hirviöistä on piilossa pimeissä paikoissa ja liikkuminen on suhteellisen turvallista. Joskin ihmisviholliset liikkuvat myös päivällä. Yöllä tosin vaarallisuus nousee toiseen potenssiin, sillä erilaiset superhirviöt tulevat esiin piiloistaan. Tällöin pimeissä paikoissa on vähemmän liikettä ja niiden tutkiminen on merkittävästi turvallisempaa. Volatile hirviöt ovat erittäin vaikeita tappaa ja pakeneminen on elintärkeää. Yö osuuksilla kokemuspisteitä saa merkittävästi enemmän, etenkin jos onnistuu pakenemaan zombiejoukkoa pitkän aikaa. Nämä osa-alueet korostavat sitä, miten arvokasta valo tässä maailmassa onkaan. Pelaajan perustaskulamppu auttaa näkemään pimeässä, mutta UV valolähteet ovat niitä tarvikkeita joilla oikeasti taistellaan vastaan. Se näkyy hienosti myös pelin maailmassa, jossa UV valo osoittaa paikat, jotka ovat turvallisia.

Pelin toiminnankin voi jakaa kahteen osaan. Taisteluun zombeja vastaan, jolloin vastarinta ei ole kovin ihmeellistä ja aseella saa tehtyä kunnolla vahinkoa. Vihollisten määrä voi olla aika hurja, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä, varsinkaan päivällä. Ihmisvihollisia vastaan taisteluun tulee paljon taktisempi elementti, sillä iskujen torjuminen juuri oikeaan aikaan, avaa mahdollisuuden erikoisliikkeillä, mikä tuo taisteluun lisää terää. Toiminta on joka tapauksessa harmillisen monotonista, eikä ole juuri kehittynyt ykköspelistä oikeilla tavoilla juuri yhtään. Tuntuukin että toiminta on lähinnä sellainen kiva lisä parkourin kylkeen. Juurikin se, että tuliaseita ei enää ole, käy järkeen tässä maailmassa, mutta pelattavuuden suhteen se ei ole sieltä parhaasta päästä, sillä se tekee taistelusta oitis merkittävästi monotonisempaa ja puuduttavampaa, koska lyömäaseissa ei ole isommin eroa. Tällä kertaa aseiden korjaaminenkin on onnistuttu sössimään, eli aseet joutuu vaihtamaan merkittävästi nopeammin kuin ennen ja niitä myös löytyy merkittävästi vähemmän, sillä viime pelissä lähemmäs kaikki aseet sai käyttöönsä, mitä viholliset käyttivät.

Parkour tuntuu hieman paremmalta kuin aiemmin. Tosin, parkour oli erittäin mielekästä jo ykköspelissä, jotenkin sitä ei ole isommin tarvinnut korjata. Ympäristön käyttö ja tietyt lisätarvikkeet ja ideat kuitenkin tekevät siitä ratkaisevasti parempaa aiempaan nähden, vaikkakin alku on todella paljon hitaampaa settiä kuin ennen, koska tasoja pitää saada aika monta ennenkuin parkor todella pääsee oikeuksiinsa. Tämä pelimekaniikka on joka tapauksessa sitä parasta laatua mitä peli tarjoaa ja siitä saa todella paljon irti alusta loppuun asti ja kokoajan paremmin. Siinä mielessä parkour on se todellinen tähti ja toiminta on se kiva lisä paketissa. Ehkä siksi siihen ei ole panostettu yhtä paljon.

Kaikkia osa-alueita ei lopulta sitten paranneltukaan

Dying Light 2:n suurimmat ongelmat ovat pääasiassa samoja mitä aiemminkin. Monella tavalla tuntuu että peli ei ole edes yrittänyt muuttaa asioita oikeaan suuntaan. Hahmonkehitystä on karsittu, toiminta on entistä nopeasti itseääntoistavaa ja tarina on täynnä typeryyksiä ja Aiden kuullostaa ääninäyttelyltään erittäin samanlaiselta kuin Crane, vaikka he eivät ääninäyttelijää jaakaan. Vaikka parkouria on viety oikeaan suuntaan, niin tuntuu että todella monella osa-alueella ei ole edistetty oikeastaan ollenkaan.

Pelattavaa riittää, sitä ei voi kiistää. Tekemistä on vaikka kuinka paljon. Osa on kiipeilyä korkeuksissa, osa pulmanratkontaa maan alla ja osa taistelu joko hiiviskelyajatuksella tai suoralla toiminnalla. Peli on täynnä sitä tuttu avoimenpelimaailman kamaa ja siinä suhteessa pelissä tulee nopeasti ähky. Pelissä tuntuu että isona ideana on todellakin määrä laadun sijaan koska valtaosa tekemisestä ei ole sieltä erityisen kiinnostavasta päästä. Sivutehtävissäkin tuntuu että aika nopeasti toistetaan samoja kaavoja muutamien eri variaatioiden muodossa. Mutta ainakin on paljon tapoja joilla kehittää pelihahmoa ja koska parkour on niin hauskaa, on hyvä että tekemistä riittää. Pelin päätarinan läpäisyyn menee helposti parikymmentä tuntia ja kaiken sivutekemisen suorittamisessa menee nopeasti 100 tuntia rikki. Näin pitkää tarinakampanjaa ei kovin mielellään uudestaan alusta aloita, jolloin valintojen kanssa on pakko elää. Varsinkin kun pelissä on se yksi tallennus eikä yhtään mahdollisuutta tehdä virstanpylvästallennuksia tiettyihin tarinapätkiin.

Mitä tulee zombipeleihin avoimessa pelimaailmassa, Dying Light 2 on ehdottomasti hyvä hankinta. Pelattavaa on paljon ja se on varsin mielekästä. Tarina saisi olla parempikin sillä vaikka se onnistuukin yllättämään, niin valintoihin pohjautuvaksi kokonaisuudeksi, se ei ota erityisen paljoa irti mahdollisuuksistaan. Lopetus on todella töksähtävä, kokoelma tylsiä tekstiruutuja. Ehdottomasti eniten pelissä kuitenkin nappaa se parkour, sillä tämän tasoinen lähin haastaja on samasta pelisarjasta. Sanoisin että ei tämä ole suoraan ykköstä parempi, vaikka ei myöskään kauas jää. Tarina on merkittävästi parempi, siitä ei pääse mihinkään. Pelattavuus kehittyneempää, mutta samalla aikaa myös karsitumpaa, mikä tekee pelien järjestykseen laittamisesta aika haastavaa koska kummallakin on niin selvät vahvuudet edeltäjään nähden. Kysymys on lopulta siitä, että mitä peliltä haluaa? Mielekästä pelattavaa löytyy, etenkin vauhdikkaan kiipeilyn, hyppimisen ja sun muun kautta joka on pitkälti samaa laatua mitä aiemminkin, nyt vain entistä helpommin ja uusilla leluilla. Toiminnallisesti peli tuntuu menneen takapakkia. Tarinallisesti ollaan aivan uudella tasolla, paremmalla tasolla.

Yhteenveto

Dying Light 2: Stay Human on hyvin uskollinen jatko-osa. Pelaaminen on todella samanlaista ykköspelin kanssa, tietyillä muokkauksilla. Parkour on edelleen todella vauhdikasta ja zombien hävittäminen edelleen mielekästä. Monia osia pelistä on kuitenkin karsittu rankalla kädellä, vaikkakin tiettyjä osia on peliin tuotu myös lisää, kuten liitovarjo. Peli on muutenkin merkittävästi massiivisempi kuin aiempi ja erilaista tekemistä on todella paljon. Pelialue on valtava ja ahdettu täyteen mitä moninaisempaa tekemistä. Hahmonkehitystä on karsittu kovalla kädellä, mutta tarinankuljetus ja pelaajan osuus siinä, ovat nousseet kokonaan uudelle tasolle. Dying Light 2 on ehdottomasti hyvä peli. Se on ehkä vähän liian laaja omaksi hyväkseen, mutta pelattava ei ainakaan lopu kesken. Se ei kuitenkaan ole suoraan parempi kuin edeltäjänsä, sillä se ei myöskään ole niin merkittävästi erilainen.

+ Parkour

+ Tyylikkyys ja tunnelmallisuus

+ Paljon pelattavaa

- Paljon toistoa

- Riisutumpi hahmonkehitys ja toiminta

- Aika perusrunkoinen valintatarina

Arvosana: 7,2

Loistava