Rayne.jpg

Yksi parhaista naispuolisista pelihahmoista

 

 

 

BloodRayne on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt pelisarja. Itsekin pääsin pelaamaan näitä pelejä vasta kauan niiden ilmestymisen jälkeen. Pakko sanoa että tässä pelisarjassa on omat heikkoutensa, jotka varsinkin tänä päivänä näkyvät hyvinkin selvästi. BloodRaynen kaksi tyylilleen uskollista peliä ovat aikakautensa tuotteita, niiden ohjattavuudessa on ne tietyt kömpelyydet ja se tietty ajoittainen kömpelyys näkyy kyllä. PS2 aikakaudella nämä olisivat kuitenkin olleet juurikin sellaisia pelejä joista olisin todella pitänyt.

Kolmantena sarjaan liittynyt Betrayal on todella erilainen, paras anime/sarjakuva/piirrosarjamaisempi. Siinä Raynen kaikki seksuaalinen viehätysvoima on kadonnut. Mutta tämäkin peli osaa tuoda sen toiminnan hyvin esiin, mutta eri tavalla. Betrayal on enemmäkin SNES kauden tyylinen peli.

Kaiken kaikkiaan BloodRayne on niitä pelisarjoja jotka ansaitsivat uuden mahdollisuuden nykyaikana. Rayne on yksi parhaita ja ehkä jopa se kovin naispuolinen pelihahmo. Hän pärjää niin miekoilla kuin pyssyilläkin, plus mukana on tämä puolivampyyriasetelma. Sarjan fantasiatunnelma on erinomainen ja se ansaitsi enemmän huomiota.



 

Rayne%204.jpg

Punatukkainen Rayne värjää maailman verellä 

 

 

Fantasiaelementein väritetty verinen tarina pyörii punapäisen, punaiseen ja mustaan pukeutuvan ja veren punaisella ympäristöään maalaavaan Raynen ympärille. Dhampir Rayne lähtee taistelun niin natseja kuin vampyyrejäkin vastaan. Hurmeinen tarina sisältää toimintaa niin miekoin kuin tuliaseinkin.

 

 

 

BloodRayne

Yksi kaikkien aikojen seksikkäimpiä videopelihahmoja on seksikkäin vampyyri, tai pikemminkin puoli vampyyri, on Rayne, BloodRayne pelisarjasta.

Ensimmäinen BloodRayne peli seuraa päähenkilöä, Rayne nimistä dhampiria, eli puolivampyyriä. Rayne (äänen Laura Bailey) on pelihahmona äärimmäisen onnistunut ja hänen seksuaalista viehätysvoimaansa korostavat hänen ajoittaiset seksilausahduksensakin. Mutta pelkkää ulkokuorta Rayne ei ole, nimittäin kahdella terällä varustautunut Rayne pystyy kirjaimellisesti laittamaan vihollisensa poikki ja pinoon. Tästä pelistä ei hurmetta puutu.


Tarina seuraa Raynea joka lähtee Brimstone nimisen salaseuran käskystä metsästämään erilaisia natsiupseereita ja heistä viimeisenä odottaa mystinen ja hyvin pahamaineinen Jurgen Wulf. Matka ei ole kovin pitkä mutta se on erittäin verinen.

Peli on jaettu kolmeen osaan mutta kokonaisuudessaan pelin pelaa läpi aika nopeasti, sillä jotkut tasot ovat hyvin lyhyitä. Haastetta kentät pystyvät tarjoamaan parista syystä. Ensimmäinen seikka on se, että kentissä ei ole juurikaan tarkistuspisteitä, vaan mikäli kentässä kuolee, pitää se aloittaa kokonaan alusta. Pelin voi tallentaa aina kun saavuttaa tietyn pisteen, eli voisi sanoa, kun luku vaihtuu. Toinen haaste tulee siitä että varsinkin loppua kohden viholliset alkavat kantaa paljon järeämpää kalustoa ja heitä alkaa olla enemmän. Loppupuolella on myös pari todella ärsyttävää kenttää.

Haastetta vähentää kuitenkin se, että Rayne pystyy imemään verta kaikista vihollisista jotka ovat ihmismäisiä siinä määrin, että he ovat Raynen kokoluokkaa. Tämä tekee pelistä todella paljon helpomman kun elinvoimaa voi saada erittäin helposti takaisin. Kentissä on tosin kohtia joissa tämä ei onnistu, sillä joissakin paikoissa on vettä, joka kuluttaa energiaa erittäin nopeasti ja toisiaan vastaan tulee enemmän vihollisia, joista ei voi imeä energiaa.


Pomotaistelut ovat toinen seikka joissa haastetta on siksi, että energiaa ei saa kovin helposti takaisin. Pomotaisteluissa Raynellä on tosin eräs taito, joka tekee monista pomotaisteluista erityisen helppoja.

Eräs Raynen kyky mahdollistaa slow-mo tyylisen taidon, jossa kaikki hidastuu. Tällöin Rayne voi helposti päästä vihollisten selkään ja muutenkin jakaa vahinkoa ilman että vastustaja ehtii tehdä juuri mitään. Erityisen tehokkaan tästä taidosta tekee se, että se on loputon.

Pomotaistelut ovat suuressa määrin hyvin helppoja, paitsi viimeinen taistelu, josta on osattu tehdä erittäin rasittava. Taistelu ei tavallaan ole erittäin vaikea, mutta siihen on osattu ottaa monta erittäin vaikeuttavaa osaa. Vihollinen jolla on tuhottomasta elinvoimaa ja vihollinen jonka heikkoon kohtaan on erityisen hankalaa osua. Tälläisissä kohdissa huomaa myös sen, kuinka nopeasti Raynen elinvoima oikeasti voi kulua.


Toiminta on se iso juttu BloodRaynessä ja se jos mikä, on tehdä erityisen näyttäväksi. Hurmeinen toiminta näyttää hienolta ja muutamilla erikoistempuilla, se muuttuu vielä hienommaksi.

Tuliaseissa on todellista tunnelmaa ja tähtääminen hoituu automaattisesti. Heikkopuoli on tosin siinä että osa näistä aseista tuntuu erittäin heikoilta.

Teräaseissa on tosin heikkoa se, että ne eivät tunnu merkittävästi tuliaseita vahvemmilta, etenkin kun huomioi sen, että niillä taistelu on hivenen epätarkkaa ja kaikki Raynen potkut ja hypyt tekevät siitä vielä epätarkempaa. Hyvin usein lähitaistelussa toiminta tuntuu paljon epätarkemmalta ja ajoittain on paha sanoa että tekeekö isku oikeasti edes vahinkoa. Se tietty ote vain puuttuu.

Muutenkin taistelussa on läsnä tiettyä hankaluutta eikä se ole kovin jouhevaa, sillä se tietty tarkkuus ja jämpti ohjattavuus puuttuvat.

Ohjattavuudessa on muutoin omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Raynen liikuttaminen on nopeaa ja hypyillä pääsee pitkälle. Se ongelmallisuus tulee siinä kohtaa kun liikutaan vähän ahtaammissa paikoissa, joissa liikkuminen ei onnistu yhtä vaivattomasti kuin aukeilla paikoilla. Myös tarkempi tähtääminen on pelin suuria heikkouksia.

Eräällä tavalla peli on ajoittain hyvin helppo. Koska Rayne voi hypätä helposti vihollisiin kiinni imemään verta, niin isostakin laumasta pääsee tällä tavalla eroon, jos ei vain jää ristituleen.


Kenttien suhteen vaihtelua on ihan kivasti, kun jokainen pelin osio sijoittuu erilaiseen paikkaan kuin aiempi. Perusidea on kentissä hyvin pitkälti aina sama, pieniä ajoittaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Mutta toiminnassa se idea hyvin usein aina on.

Tunnelmassa BloodRayne on erinomainen peli. Sen hurmeinen fantasiaelementeillä väritetty maailma on hienosti yhdistetty historialliseen natsisaksaan. Pelin tyyli on hyvä ja päähenkilö sopii siihen erinomaisesti. Ajoittaiset välianimaatiot on nekin tehty hienosti ja niitä katselisi mielellään enemmäkin.


Mitä tulee päähahmoon, niin Rayne on erittäin hyvä hahmo. Hän on ilo silmälle, mutta hänessä on myös sisua ja tyyliä joka luo vahvan tunnelman. Rayne on kova taistelija ja hänellä on selvää asennetta. Ääninäyttely on myös erinomaista ja Raynen tietty tunteettomuus tekee hänestä vieläkin kovemman hahmon. Grafiikkajälki on myös hyvää ja näyttää hienolta, ottaen huomioon milloin peli on tehty.

Muista pelin hahmoista vain muutama nousee vähän enemmän esille eikä yksikään näistä ole mitenkään huono. Erityisesti Hedrox on tavallaan hyvin kiinnostava hahmo.


Pelin selvästi suurimmat ongelmat ovat siinä että sen toiminnallinen ote ei ole ohjattavuudessa ihan niin hyvä, kuin se näyttävyydessä. Monessa kohtaa toivoisi että ohjattavuudesta saisi enemmän irti ja se olisi viimeisteltyä. Vaikka kontrollien suhteen pelihahmo tekee mitä häneltä tavallaan halutaankin ja ajoittain peli tulee vastaan aika paljon, kun on jotain pikkutarkempaa. Silti etenkin lähitaisteluun olisi toivonut enemmän jämptiä otetta.

Ohjattavuutta olisi myös voinut muutenkin vähän hienoa, sillä vaikka Rayne liikkuu ketterästi ja hyvin, niin vähän kaikkialla on aina jotakin pientä, minkä takia toivoo että sitä olisi hiottu paremmaksi.


Kokonaisuudessaan BloodRayne on kelvollinen toimintapeli. Sen idea on hyvä ja Rayne on parhaita naispuoleisia pelihahmoja koskaan. Toiminta on näyttävää, vaikkakin vähän niin ja näin ohjattavuuden kanssa. Vihollisten viipalointi on hienoa ja pelissä on tiettyä asennetta kaikista sen puutteista huolimatta.

Jaksotusta olisi voinut vähän tasapainottaa sillä suuressa määrin pelissä on vain toiminta se tekee pelistä usein hyvin helpon ja nopeasti pelatun.

 

 

+ Rayne

+ Näyttävä hurmeinen toiminta

+ Pelin fantasia maailma

 

- Ohjattavuus on vähän niin ja näin

- Lyhyt

- Taistelukontrolleja olisi pitänyt hioa enemmän

 

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava




Rayne%203.jpg

Raynen viehätysvoima ja hurja luonto eivät katoa minnekään

 

Dhampir Rayne palaa jälleen taisteluun josta ei puutu verta, irtoraajoja ja hurjaa toimintaa. Maailma on muuttunut ja peli on erilainen kuin aiemmin, mutta siinä on silti tunnelmassa paljon samaa kuin edeltäjässään.

 

 

 

BloodRayne 2

Jatko-osa ensimmäiselle BloodRayne pelille, pääosassa jälleen puolivampyyri Rayne.

Suora jatko-osa ei ole kyseessä sillä tällä kertaa ei juosta silpomaan natsiupseereita, vaan Raynen isän Kaganin jälkeläisiä. Tarinaltaan kyseessä on hivenen parempi peli sillä tällä kertaa Raynella on jotenkin selvempi ja henkilökohtaisempi tehtävä. Lisäksi tällä kertaa Raynesta saadaan enemmän tietoa ja muutenkin kokonaisuus tuntuu sellaiselta, että tämä olisi ollut parempi ensimmäisenä pelinä, tarinallisesti.

Kokonaisuudessaan tarina tuntuu monipuolisemmalta, vaikka edellisessäkin pelissä oli omat vahvuutensa juonen puolella.

Tarina sijoittuu aikaan paljon aiemman pelin jälkeen, mutta vaikka aiempi peli ei tuttu olisikaan, niin se ei ole ongelma, sillä kokonaisuudessaan nämä kaksi BloodRayne peliä eivät ole kovin lähellä toisiaan. Samaa niissä on päähahmon lisäksi se tietty tunnelma jossa fantasia ja veri ovat vahvasti läsnä jokaisella askeleella. Verinen peli on tämäkin, mutta tavallaan, pidin aiemman hurmeisesta tyylistä hieman enemmän.


Graafinen ulkoasu on tällä kertaa jotenkin hiotumpi, mutta se ei tarkoita että se olisi parempi. Graafinen puoli on kummassakin pelissä hyvä eikä kummassakaan selvästi toista parempi, vaikka se jatko-osassa parannellumpi onkin. Se paremmuus näkyy jatko-osassa enemmänkin siinä miten hahmot toimivat, sillä dialogi on jotenkin parempaa ja luontevampaa kuin aiemmin.

Rayne on yhtä seksikäs kuin aiemminkin ja kentät ja vihollisanimaatio on myös hienoa.

Pelien graafikoissa ja tyylissä on eroa samalla tavalla kuin Devil May Cry pelien kanssa. Se ei ole suoraan hienompaa tai huonompaa, mutta eron kyllä huomaa.


Mitä tulee itse taisteluun, niin se on isoin muutos ja osa siinä on tehty paremmin ja osa huonommin.

Huonompaa on se, että taistelussa on enemmän muuttujia ja nyt lyömiseen on kaksi nappia ja ampumiseen yksi. Muutoin tässä ei olisi mitään ongelmaa, mutta syystä tai toisesta taistelu tuntuu hieman onnettomalta johtuen siitä, että lähitaisteluiskut ovat hyvin tehottomia. Ampuma-aseet ovat omalla tavallaan paljon tehokkaampia, mutta niissä ammuksina veri ja jos makasiini on tyhjä, niin Rayne käyttää omaa vertaan.

Tästä päästään oitis siihen kohtaan mikä pelissä on myös todella huonosti tehty. Tuntuu että jatkuvasti pitäisi imeä verta vihollisilta sillä jo parikin vihollista voi tehdä kunnolla vahinkoa ja kun aseet käyttävät myös verta, niin se kuluu paljon nopeammin. Tämä on yksi osa minkä edeltäjä teki kyllä paremmin. Verenimemiseen kyllästyy hyvin nopeasti, mutta se on selviämisen ehto.

Toinen heikkopuoli on Blood Rage joka on sekin todella paljon aiempaa heikompi. Edeltäjässä Veriraivo oli todellinen raivo jossa vihollisista tehtiin oikeasti selvää. Tällä kertaa se on vain vähän tehostetumpi tila. Tämä tosin on yksi niitä seikkoja joka kehittyy. Raynen erikoisominaisuuksissa on useampia eri tasoja ja pelin edetessä nämä ominaisuudet tehostuvat ja niillä on hauska leikkiä.

Mutta se mikä toiminnassa on parempaa kuin aiemmin, mutta lähitaistelu. Raynen taistelussa on selvää hack & slash tunnelmaa ja kun huomioi että kyseessä on PS2 aikakauden peli, niin taistelu on tehty erittäin hyvin. Taistelu on haastavaa, mutta siihen pääsee helposti sisään ja vihollisiin on olemassa äkkikuolema isku joka tekee heistä oitis selvää. Tässä pelissä tuliaseet ovat varalla ja taistelu hoidetaan pääasiassa miekoilla ja suurena tukena ovat monet erikoisvoimat.


Taistelussa on myös käytössä ketju jolla voi vetää vihollisia lähemmäs, mutta tämä osa on osattu kusta oikein kunnolla ja saattaa olla yksi syy siihen, miksi peli on liian usein hyvin rasittava. Ketjulla leikkiminen on aika pikkutarkkaa eikä kovinkaan helppoa.

Tämä ei olisi muutoin mikään ongelma, mutta pelissä on kohtia joissa ketjun käyttäminen on pakollista ja totta kai hivenen pikkutarkkaa. Nämä kohdat, joita tulee vastaan kokoajan, pilaavat pelinautinnon aina osuessaan kohdalle.

Toimintaa maustavat myös Raynen monet liikkeet joita hän oppii lisää pelin edetessä ja tällä kertaa taisteluun on panostettu hyvin. Liikkuminen oli edeltäjässä jotenkin jouhevampaa ja helpompaa, mutta mikä menetetään temppuilussa, voitetaan taistelussa.


Kentissä on myös akrobatiaa vaativia kohtia jotka tuntuvat välillä luonnistuvan kuin itsestään, mutta väliin mahtuu myös niitä kohtia jolloin ei juuri kiinnostaisi alkaa temppuilla puomeilla. Mutta hienoja temppuja Rayne osaa, aina seinältä seinälle hypyistä alkaen.

Lisäominaisuuksiin kuuluvat mm. Slow-mo tyylinen hidastuminen joka tuo taisteluun lisäotteen, mutta tällä kertaa se ei ole yhtä ylivoimainen liike kuin aiemmin.


Pelin vihollisissa vaihtelu keskittyy lähinnä pomovihollisiin jotka ovat ikävä kyllä aika tylsiä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ykköspelin Hedrox oli kiinnostavampi kuin yksikään tämän pelin vihollinen. Vaikkakin Kagan on onnistunut hahmo johon on saatu myös syvyyttä ja yksi niitä selvempiä kytköksiä aiempaan peliin.

Pomotaistelut ovat myös aika tylsiä mittelöitä joissa yleensä toimivin strategia on painaa päälle Blood Rage aktiivisena ja sokeasti painostaa. Vähän sama juttu kuin ykkösessä, mutta erona vain se, että tällä kertaa taistelut venyvät ja ovat selvästi paljon puuduttavampia ja tylsiä.


Parasta pelissä on Rayne itse. Laura Bailey toimii jälleen Raynen äänenä ja heittelee aina välillä Raynelle tyypillisiä kommentteja muutenkin Rayne on edelleen yhtä kova ja hurja kuin aiemminkin, juuri sellainen millainen hänen kuuluukin olla.

Tällä kertaa hahmoa tukee Raynen apurina toimiva Severin (Troy Baker) joka on erittäin hyvä vastapaino Raynelle, järjen ääni niin sanotusti.


Kokonaisuudessaan BloodRayne 2 on hyvä peli kuin edeltäjänsäkin, mutta vähän eri tavalla. Siinä missä ensimmäinen BloodRayne oli näyttävä mutta taistelussaan vähän kankea toimintapeli, panostaa jatko-osa enemmän juurikin siihen toimintaa, lähitaisteluun jos tarkkoja ollaan, mukana on myös paljon kohtia joissa aika hidastuu, kun tiettyjä asioita tekee kentissä ja toimintaa on maustetta toimintaelokuvatyylisillä efekteillä. Pelattavuus on todella erilainen ja samoin on pelikin.

Peleissä on yhteistä vain muutamat asiat. Rayne, Brimstone ja tunnelma. Maailmakin on erilainen ja samoin on tapa millä peli on rakennettu. Sanotaan että ärsyttäviä vihollisia ei ole samalla tavalla kuin aiemmassa.

Mikäli Raynen miekat olisivat tehokkaampia ja ketjulla ei tarvitsisi pelleillä, arvosanaan voisi helposti heittää toisenkin pisteen. Peli tuntuu ajoittain myös vähän epäreilulta, johtuu osittain kontrolleista, mutta sanotaan että koska peli on nyt enemmän hack&slash ja sellainen Raynen pitäisikin olla, niin siinä mielessä tämä peli on ehkä hieman parempi ja vaikeampi.

Molemmilla peleillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa mutta kokonaisuudessa ne eivät merkittävästi eroa toisistaan, sillä ne tekevät eri asiat hyvin. BloodRayne 2:n kohdalla lopetuksen kanssa olisi voitu miettiä pari asiaa uudelleen, vaikka idea ihan hyvä onkin.

 

 

+ Rayne

+ Verinen fantasiatunnelma

+ Näyttävä toiminta erikoisvoimineen

 

+/- Haastava/Epäreilu

 

- Jatkuva veren tarve

- Ketjun käyttöosat

- Ohjattavuus on aika usein vähän niin ja näin

 

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava




Rayne.jpg

Rayne on edelleen kovista kovimpia

 

Betrayal on todella erilainen peli kuin kaksi edeltäjäänsä. Se on itsenäinen osa, samoin kuin kaksi aiempaakin. Tällä kertaa pelattavuus ja ulkoasu ovat kokeneet suuren muutoksen.

 

 

 

BloodRayne: Betrayal

Rayne kokee tässä pelissä monta suurta muutosta. Osa näistä muutoksista on todella huonoja, mutta joukossa on myös sellaisia jotka osoittautuvat hyvin kelvollisiksi. Pelisarjan sisin on edelleen mukana. Pelissä tapetaan valtavasti epäkuolleiden sotilaita. Peli mahdollistaa niin terien kuin luotienkin käytön ja muutenkin Raynelle on varsin kattava valikoima erilaisia kykyjä. Isona paha pelissä on kakkososasta tuttu Kagan.


Se mikä tässä pelissä pistää oitis silmään, on se ulkoasu. Siinä missä kaksi edellistä peliä olivat 3D muodossa ja graafisesti aikakaudellaan realistisia, on tämä peli 2D ja selvästi animaatiovaikutteinen. Rayne menettää tässä kohtaa suuren osan viehättävyydestään. Se häviää entisestään kun käy ilmi että tässä pelissä ei ole ääninäyttelyä, Laura Bailey ei siis ole mukana Raynen roolissa.

Toiminnallinen tyyli on myös SNES tyyppinen, sillä parilla tavalla tämä peli toi mieleeni Megaman sarjan, mutta vähemmällä ammuskelulla. Tämä näkyy myös siinä että tässä pelissä on taistelun lisäksi myös aika paljon hyppimistä sekä vähän keräiltäviä esineitä, vampyyrien verenpunaisia kalloja.


Tarinallisesti tämä peli antaa pienen alustuksen. Brimstone, Rayne, vampyyrit jne. Jos sarja ei ole entuudestään yhtään tuttu, niin tähän voi olla vähän vaikea päästä sisään mutta jos Rayne on entuudestaan tuttu niin tähän peliin pääsee hyvinkin nopeasti sisään. Se verinen toiminta ja fantasiatunnelma eivät ole kumpikaan kadonneet minnekään. Omalla tavallaan graafinen ulkoasu on todella hienon. Värien käytössä tummasävytteisyys on hyvä ratkaisu ja pelihahmot näyttävät kaikki varsin hyviltä. Muuten graafinen ulkoasu sopii tyyliin hyvin.

Pelissä on toistakymmentä taso jotka ovat loppuviimeksi suhteellisen nopeasti pelattu läpi. Ei mikään BloodRayne peli nyt ole pituudella juhlinut, mutta tämä peli tuntuu hyvin lyhyeltä, varsinkin kun tarinaan ei todella pääse sisään. Tämä johtuu siitä että pelihahmojen puhe tulee tekstityksenä, joka on vähän turhan pientä pränttiä eikä koskaan etene sopivalla nopeudella. Muutenkin siihen tekstiin ei ehdi keskittyä jos pitää samaan aikaan tehdä jotakin.

Tarinallisessa mielessä tämä peli häviää kahdella edelliselle oikein kunnolla.


Toiminnallisessa mielessä tämä peli on lähempänä kakkosta kuin ykköstä. Siinä missä ykkönen panosti tuliaseiden käyttöön ja teki miekoista vähän kömpelöitä ja kakkonen teki saman mutta päinvastoin, ottaa Betrayal vähän erilaisen lähestymistyylin. Toiminta on tässä pelissä erittäin hyvin tehty molemmilla tavoilla. Miekat ovat pääase, niillä pystyy tekemään monenlaisia liikkeitä ja ne eivät petä. Tuliaseena on magnum jossa on kourallinen ammuksia ja ne kuluvat nopeasti. Ammusten säästäminen on suotavaa, sillä yksi luoti tekee oikeaa vahinkoa. Tämä on ihan toimia idea, kumpaakaan puolta ei ole tehty huonosti.

Toiminnassa ohjattavuus on hyvin jämpti. 2D ja 3D peleissä toiminta on usein vähän erilaista ja se näkyy tässä kohtaa erittäin hyvin. Rayne pystyy syöksymään ja hyppimään ja kun näihin lisää lyömistä niin pystyy tekemään monia erilaisia kombinaatioita. Myös veren imeminen ja saastuneiden vihollisten räjäyttäminen värittävät toimintaa. Pelissä on todella paljon erilaisia vaihtoehtoja, mikä pitää toiminnan varsin mielekkäänä.

Verenimeminen on hyvä keino täyttää energiapalkkia. Veren tarve ei ole samalla tavalla överi kuin kakkosessa. Verta imetään kun tarvitaan elinvoimaa.


Pelissä on toiminna ohella myös tasohyppelyä ja pienimuistoista ongelmaratkontaa, joka ei juuri pelaamista hidasta. Kallojen etsiminen on haaste, sillä ne ovat ajoittain joko todella hyvin piilossa, tai sitten selvästi jollakin reitillä jota eteneminen vaatii kontrollien todellista tuntemista.

Ohjattavuus on sellainen asia joka ei vaatii hieman perehtymistä mutta toimii loppuviimeksi oikein hyvin kun niitä vähän aikaa kokeilee. Peli ei ole varsinaisesti vaikea, mutta ajoittain siinä pitää pystyä tekemään melkoisia temppuja ja selviämään taisteluista.

Temput ovat kuitenkin se mihin peli pahasti loppupuolella kompastuu. Lopussa kun pitää tehdä valtava määrä pikkutarkkoja hyppyjä ja syöksyjä. Kaiken lisäksi nämä kohdat ovat lähes kaikki äkkikuolema kohtia.


Pelissä on ajoittain suihkulähteitä jotka ovat checkpointeja. Kuolemiseen tämä peli ei kaadu, sitä voi jatkaa niin kauan kuin haluaa. Tässä pelissä on kuitenkin arvostelusysteemi, ja se on brutaali. Pelissä saa pisteitä vihollisten tappamisesta ja ympäristössä olevian veriesineiden hajottamisesta. Osumien ottaminen ja kuoleminen vievät pisteitä. Huomasin nopeasti että en saanut kovin mairittelevia lopputuloksia. Tässä suhteessa peli on vaikea.

Kentistä selviää kyllä, mutta jos niistä haluaa kunnon arvosanat, niin ne pitää oppia hyvin ja taistelun pitää tulla luonnostaan.


BloodRayne: Petos on todella erilainen kuin aiemmat pelit monella tavalla. Taistelu ja tyyli ovat vahvasti läsnä ja niissä on oma viehätyksensä. Muutoin tämä peli ei tarjoa mitään uutta ja kun tarina on vähän niin ja näin, niin ei tämä peli ole ihan samalla tasolla kuin aiemmat.

Peli on hienon näköinen ja toiminnallisesti viihdyttävä. Siinä ei kuitenkaan ole samaa sydäntä kuin aiemmissa, mikä on todella harmillista. Peli ei ole varsinaisesti vaikea, mutta siinä on oma haastetekijänsä. Pelin pelaa loppuviimeksi aika nopeasti läpi.

 

+ Verinen fantasiatunnelma

+ Hieno ulkoasu

+ Toiminnallisuus

 

- Kehno tarina

- Ei samaa viehätystä kuin ennen

- Äkkikuolemakohdat

 

Arvosana: 6,2

 

Hyvä