Nykään on niin helppoa tuo pelien hankkiminen. Internetti on täynnä arvosteluja peleistä joten melkein mistä tahansa pelistä saa arvion jos haluaa. Ajoittain on kuitenkin kiva, vain kokeilla onneaan.

 

 

 

Alelaareista löytyy vaikka mitä ja vaikka kuinka halvalla. Ajoittain on ihan kiva vain ottaa peli ja katsoa että miten käy. Mitä alempi hinta niin sitä pienempi tuo kynnys on, ainakin minulle. Olen hankkinut monta parin euron peliä, ihan vain kokeillakseni, että löytyisikö piilossa olevia helmiä. Hyvin usein niin ei käy, mutta joskus sattumissa on niitä oikeasti hyviäkin pelejä.

 




Velvollisuus kutsuu edistyneesee sodankäyntiin

 

 

 

Call of Duty: Advanced Warfare

Call of Duty on yksi niitä sarjoja joiden peleistä voi heti sanoa, että ne noudattavat lähes poikkeuksetta samaa kaavaa: Ensimmäisen persoonan ammuskelu pienillä lisävivahteilla. Tarina ei yleensä ole se kaikkein ihmeellisin, mutta tarjoaa edes jotakin. Räiskintä on toimivaa, vaikkakin valtaosan ajasta sitä perushuttua.

Advanced Warfare ottaa askeleen kehittyneempään suuntaan. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen mikä antaa mahdollisuuden tuoda peliin varusteita, joita ei vielä ole olemassa.


Tarina seuraa merijalkaväen sotilasta, Mitchelliä (Troy Baker, ei pelkkänä äänenä) joka menettää kätensä ja kotiutetaan. Hänen parhaan ystävänsä isä Jonathan Irons (Kevin Spacey) tarjoaa yhtiönsä Atlasin kautta uuden mahdollisuuden tehdä sitä, missä Mitchell on hyvä. Ammattisotilas Gideonin (Gideon Emery) opissa Mitchellistä tulee osa edistynyttä sotaa.


Tunnelmaltaan Cod: AW on onnistunut peli. Maailmat, lelut ja pyssyt ovat juuri sen verran realistisia että peli ei tunnu liian pitkälle viedyltä. Samalla aikaa peli tarjoaa kehittyneitä varusteita jotta tunnelmasta saadaan hivenen futuristinen.

Iso osa kokonaisuutta ovat myös henkilöhahmot. Troy Baker, Kevin Spacey ja Gideon Emery ovat todella hyviä omissa rooleissaan. Baker on ikävän vähän äänessä mutta kerrankin pääsee ohjaamaan häntä itseään. Kevin Spacey on hyvin charmikas yrityspomona joka näkee mahdollisuuksia ja on valmis mihin vain saavuttaakseen ne. Gideon Emeryn esittämä huippusotilas on sopivan maanläheinen jotta hänet näkee todellisena partnerina ja juuri sen verran mieleenpainuva että hänestä ei tule mitään perussotapelihahmoa jonka unohtaa pelattuaan pelin läpi. Selkeämpiä heikkouksia porukassa ovat ei niin hyvin tehty Ilona, joka tuntuu niin teko kovalta kuin olla vain vain. Sitten on todella loistavasti nimetty roistohahmo Hades. Harmillista on että vaikka hän kohtaa loppunsa näyttävästi, niin sisältöä hahmossa on aika vähän ja ulkoisesti hän ei edes näytä sellaiselta perustylsältä pahishahmolta, vaan enemmänkin ärsyttävältä kätyrihahmolta.


Toiminta on iso ja tärkeä osa peli, koska valtaosa pelistä on räiskintää sen osan on pakko onnistua ja ammuskelu toimii. Muutamiin aseisiin kaipaisi vähän lisää potkua sillä esimerkiksi pistooli tuntuu täysin hyödyttömältä ja konetuliaseet eivät juuri eroa toisistaan. Kehittyneet varusteet täydentävät toimintaa hienosti mutta niiden kautta löytyy myös eräs asia mikä latistaa toimintaa joka ainut kerta.

Erikoisvarusteilla ei pääse ihan oikeasti leikkimään. Useita varusteita käytetään vain muutamissa tarkoin valituissa kohdissa ja niissäkin vain tietyllä tavalla tai tiettyyn aikaan. Tämän lisäksi erityisvarusteet on sidottu tiettyihin setteihin joita on vain kaksi. Tämä rajaa toiminnan mahdollisuuksia todella paljon, kun toiminnasta puuttuu se vapaus ja kokeilemisen mahdollisuudet. Olisin todellakin halunnut itse päättää mitä varusteita ja aseita on tehtävänsuorittamiseen, sillä kun joudut orjallisesti leikkimään tarkoin rajatuilla leluilla, et tunne itseäsi todelliseksi erikois-sotilaaksi.


Kentissä on hetkensä. Ajoittain on todella hienoa leikkiä aivan uudenlaisella lennokilla tai olla vaihteeksi kentällä siviilivermeissä, unohtamatta huippukehittynyttä taisteluhaarniskaa. Mutta kentät ovat ikävän putkimaisia joissa taktiikkaa on aika vähän. Se on sentään hyvä että erikoiskranaatteja on joka kentässä, vaikkakin tappavat kranaatit harvoin ovat niin hyödyllisiä kuin ne voisivat olla, ne kun harvoin hakeutuvat sinne minne pitäisi, kun on kriittinen paikka. Viholliset paljastavat kranaatit ovat todella upea keksintö.

Call of Duty peleissä on usein upeita kohtauksia ja niin on tälläkin kertaa. Liikenteessä temppuilu on näyttävää ja päävihollisten tappaminen on todella mielekästä. Taistelu Hadesin kanssa on nopeasti ohi, mutta se on tehty erityisen onnistuneesti ja juurikin se nopeus ja näyttävyys onnistuu todellakin iskemään läpi.

Tarinassakin on omat huippukohtansa, osittain samat kuin toiminnan huippukohdat, mutta pari miellyttävää hetkeä löytyy, ja useassa on mukana Gideon.


Kokonaisuutena Advanced Warfare on tyypillinen ja ikävän keskiverto FPS. Sen toiminta on paikoitellen todella hienoa ja palkitsevaa, mutta ikävän usein sitä tyypillistä peruskamaa. Tarinassa on todellakin hetkensä ja sitä korostavat erinomaiset hahmot (Baker, Spacey, Emery) ja yleinen tunnelma ja kokonaisuus.

Peli olisi vain pystynyt niin paljon parempaankin enemmällä vapaudella ja kokeilemisella. Nyt mennään liian usein raiteilla, ilman että pelaaja pääsee tuntemaan itsensä osaksi erikoisyksikköä. Se on sääli että Call of Duty on jälleen kerran hukannut nyt selvästi käsillä olleen potentiaalin ja tehnyt suurelta osin saman pelin mitä ennenkin.

 

 

+ Muutama erinomainen näyttelijä/roolihahmo

+ Useat näyttävät kohtaukset

+ Perustoimiva ja –hyvä toiminta

 

- Hukatut mahdollisuudet ja potentiaali

- Perushuttua suurelta osin

- Nopeasti pelattu kiskoilla kulkeva kampanja

 

 

Arvosana: 6,8

 

Loistokas



Velvollisuus kutsuu Aaveita

 

 

 

Call of Duty: Ghosts

Advanced Warfaren kohdalla tuli ihan selkeä perusidea siitä millaisia pelejä CoDit ovat. Ghosts on vanhempi peli mutta se ei juuri pelattavuudessa näy, ei ainakaan tämän pelin haitaksi, ajoittain voisi jopa sanoa että tämä peli on toiminnassa parempi. Se on maanläheisempi eikä kikkaile millään erikoisvarusteilla ja sitä kautta, se ei häiritse että erikoisvarusteita ei voi käyttää miten haluaa. Se on toiminnassa selväksi eduksi.


Tarinan keskiössä on erittäin tappava erikoisjoukko, Ghosts. Tarina seuraa enimmäkseen Walkerien perhettä. Isää Eliasta, tämän poikia Heshiä ja Logania sekä näiden koiraa Rileytä, kun superase ODIN tuhoaa palan maailmasta, avaruudesta käsin. Kaikki neljä liittyvät taisteluun jossa käy ilmi että entinen Ghost, Rourke on iso pahis tällä kertaa. Heti aluksi sanottakoon että siinä missä Hades oli erittäin hyvin nimetty mutta todella huonosti toteutettu pahis, on Rourke päin vastoin, vähän tylsästi nimetty hahmo, jossa on kuitenkin sisältöä, mitä nyt näyttää ihan peruspahiskätyriltä.

Tarina etenee aika hyvin ja pitää sisällään aika hyviä käänteitä. Ei nyt spoilata yksityiskohtia mutta sanotaan että se menetys mikä koetaan AW:n alussa, ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tapahtuu Ghostsin puolessa välissä. Ainoa todellinen heikkous pelissä on lopetus. Erittäin näyttävä lopetus vesittyy cliffhanger pelleilyllä lopputekstien jo alettua.


Mitä tulee tarinan hahmoihin niin tässä ei mielessä Ghosts häviää AW:lle kuin akat. Jack Mitchell on ehkä paras CoD päähenkilö (eikä vain siksi että pääsee pelaamaan Troy Bakerilla) joten Logan Walker häviää kyllä, mutta kyllä Logan on ihan hyvä pelihahmo (mitä nyt hänestä ei näy missään kohtaa oikein mitään, mutta kyllä on hienoa olla Ghost). Riley on myös todella kiva lisä, mutta toisin kuin Dead to Rights: Retributionin Shadow, Rileyn käyttö rajoittuu vain muutamaan kenttään.

Sivuhahmoista Hesh on valtaosan ajasta enemmänkin ärsyttävä kuin kiinnostava ja sen lisäksi hän näyttää aivan perussotilastyypiltä ilman mitään omaa, toisin kuin AW:n Gideon joka nappasi todella hyvin. Isäpappa Elias on Stephen Langin äänen kanssa aika vaikuttava ja oikeasti hyvä hahmo. Sitten ovat Merrick ja Keegan joista jälkimmäinen on jopa omalla mitäänsanomattomalla tavallaan aika hyvä. Aaveissa on vähän ideana tämä mitäänsanomattomuus, minkä takia Rourkekin toimii astetta paremmin, ollakseen aika tylsän oloinen.

Hahmojen suhteen Advanced Warfare vie kyllä voiton mutta Ghostsilla on omat hetkensä, mutta niitä olisi voitu hioa aika paljon pidemmälle, vähän tuntuu että on menty sieltä mistä aita on matalin. 


Toiminnan puolesta Ghosts pitää sisällään sellaisen normaalin pituisen kampanjan jossa pääsee tekemään vähän sitä sun tätä. Siinä missä AW:ta erityisesti häirisi se että erikoissotilas ei saa valita omia varusteitaan tuntui sen takia että oltiin tulevaisuudessa huippu-uusine leluineen. Tällä kertaa olla lähitulevaisuudessa ja vieläkään erikoissotilas ei saa valita omia kamojaa, mutta tässä pelissä sitä vaihtelua tuntuu olevan enemmän koska ihan samaa asetta ei ole joka kentässä.

Ghost tarjoaa useanlaisia tehtäviä erilaisissa paikoissa ja eri hahmoilla. Välillä ollaan hiiviskelemässä ja välillä suoraan räiskimässä. Koiraa pääsee ohjamaan ja avaruudessakin seikkaillaan. Ghosts tarjoaa kyllä vaihtelua siinä missä AW:kin, mutta se tuntuu tällä kertaa jotenkin paremmalta, ei paljoa, mutta hieman. Näyttäviä kohtauksia on jokunen mutta lopetuksen pärsääminen syö sitä vähän.


Kokonaisuutena Call of Duty: Ghosts on räiskintäpelinä ihan hyvä. Se on parempi kuin keskiverto fps mutta eri syistä kuin AW. Siinä missä Advaced Warfare onnistui hahmojen kanssa selvästi paremmin, niin Ghosts onnistui asenteen kanssa. Perustoiminta on kummassakin aika samanlaista, mutta Ghosts saa tuntemaan itsensä selvästi enemmän erikoisjoukkojen sotilaaksi. Tarina on vahva, mutta siinä on aika kovat heikkoudet, joten se ei ole kuin AW. Kaiken kaikkiaan sanoisin että Velvollisuuden kutsu: Aaveet on hyvä räiskintäpeli vähän huonoilla sivuhahmoilla ja kehnolla lopetuksella, mutta tehtävät on tehty hyvin, pienellä vaihtelulla.

 

+ Toiminnan hyvä jaksotus

+ Erikoissotilas tunnelma

+ Tarinan kuljetus

 

- Tarinan lopetus

- Vähän mitäänsanomattomat sivuhahmot

- Pahis olisi kaivannut vähän lisää särmää ja paremman nimen

 

Arvosana: 6,8

 

Loistokas



Kuolleet nousemassa toista kertaa

 

 

 

Dead Rising 2

Kuolleiden nousu on pelisarja jota tuli kokeiltua tämän pelin kautta. Idea on tuttu joten tiesin suunnilleen mihin jouduin. Idea kuulosti todella hyvältä, mutta ikäväkseni huomasin että touhua haittasi se, miten niin monet asiat oli toteutettu. Tämä on niitä pelejä jotka paperilla kuulostavat erittäin hyvältä, mutta kaatuvat pahasti toteutukseen.


Pelaaja ohjaa Chuck Greene nimistä entistä moottoriurheiluammattilaista joka joutuu hankalaan paikkaan kun hänet lavastetaan osalliseksi zombien irtipäästämiseen. Chuck pakenee yhdessä tyttärensä kanssa ja linnoittautuu muutamien muiden selviytyjien kanssa väestösuojaan, odottamaan pelastusta joka saapuu muutamassa vuorokaudessa.

Peli etenee reaaliajassa joten tekeminen pitää ajoittaa sen mukaan. Muutamat tehtävät on pakko tehdä ja osa on vapaaehtoisia. Mitä ikinä tapahtuukaan, pelaajan on tiettyinä aikoina oltava tietyissä paikoissa. Chuckin on myös tietyin väliajoin annettava tyttärelleen zombrex lääkettä, mikä pakottaa hankkimaan sitä. Tarina itsessään on ihan toimiva ja tietty kiire on kokoajan läsnä.


Iso juttu pelissä on vapaus niin maailman ja tehtävien kuin zombien tappamisenkin suhteen. Kentissä on paljon pelastettavia ihmisiä, jotka sitten asuttavat suojaa. Suorittamalla tehtäviä saa kokemuspisteitä joiden avulla Chuck kehittyy. Osa tehtävistä on hyvin simppeleitä ja nopeasti tehtyjä mutta osa voi vaatia vähän enemmän. Suunnittelu on iso osa peliä. Pelin voi tallentaa vain tietyissä paikoissa ja huolimaton tallennus voi asettaa tilanteeseen jossa peli on menetetty.

Zombeja tappamalla saa myös kokemuspisteitä, tietyillä aseilla enemmän. Pelissä on useita comboaseita joilla voi tehdä suurta ja näyttävää tuhoa, mutta nämä aseet eivät kestä kovin kauaa. Muutenkin tuntuu että aseet ovat liian heikkoja ja niiden vaihtelukin on vain sinne päin.

Melkein mitä tahansa kentistä löytyvää voi käyttää aseena tai ruokana. Toisella tapetaan vihollisia ja toisella parannetaan pelihahmoa. Chuck voi kantaa todella rajallista määrää tavaraa, mikä pakottaa suunnittelemaan.

Aseet hajoavat helposti ja jotkut aseet tuntuvat todella huonoilta, mutta valinnanvaraa ja vapautta riittää. Ruokaa on aina hyvä olla jonkin verran mukana ja säännöllinen tallentamien on suotavaa. Nämä ovat niitä puolia jotka kuulostavat paperilla hyviltä, mutta toteutus ei ole sellaista, vaan paljon huonompaa.


Tämä on niitä pelejä jotka ovat väärällä tavalla vaikeita. Chuck ei kestä paljoa vahinkoa ja tämän pelin ohjattavuus on todella huono. Se on ennen kaikkea kömpelö. Tietyt aseet ovat todella tehokkaita ja kuluvat nopeasti. Tämä pakottaa hyödyntämään ympäristöä, mutta tämä ei ole yhtään niin hauskaa miltä se saattaa kuulostaa, itse petyin tähän puoleen pelistä todella pahasti. Se kömpelyys ei ole usein mikään ongelma peruszombeja vastaan, mutta heti kun vastassa on pomovihollinen, niin pelihahmon kömpelyys on pahin asia maailmassa.

Pomovihollisia on useita ja itse huomasin että monessa tapauksessa vain tietyistä aseista on oikeasti jotakin hyötyä. Hahmon ohjattavuus ei ole eduksi psykopaatteja vastaan taistellessa. Tarkkuuskivääri on tehokas ase lähes jokaista vihollista vastaan, mutta kankeus ja kömpelyys ovat silti pelaajan suurimmat ongelmat. Pomovihollisten kanssa peli muuttuu hyvin hankalaksi ja aina vääristä syistä.

Perusvihollisia vastaan pärjää kyllä ja zombien hävittäminen on ajoittain todella hauskaa, ne eivät myöskään lopu. Farmaaninen on mahdollista mutta aika rajoittaa todella paljon. Pelistä ei oikein missään kohtaa pääse todella nauttimaan, kun pitäisi muistaa painaa eteenpäin. Eräs osa mikä muuttuu tässä kohtaa erittäin rasittavaksi, on edestakaisin ravaaminen. Pelissä on tilaa todella paljon, mutta alueella liikkuminen on epäselvää ja hidasta. Pitkien matkojen taittaminen jalan on hidasta ja todella turhauttavaa. Kaikkialle on vapaa pääsy ja pelaaja saa täysi valita mitkä tehtävät sivutehtävistä haluaa tehdä. Pelissä ei vain meinaa päästä todella tekemään sitä mitä haluaisi kun kello tikittää ja välimatkat ovat aika pitkiä, puhumattakaan siitä, että navigointi ei tässä pelissä ole myöskään sieltä parhaimmasta päästä.


Hahmojen suhteen pelissä on muutamia hyvinkin erikoisia kummajaisia. Pomovihollisista valtaosa on friikkejä jotka ovat joko ihan sekaisin luonnostaan, tai sitten ovat ottaneet zombiehyökkäyksen turhan raskaasti tai napsahtaneet muuten vain. Mukana on muutama ihan hyväkin psyko mutta valtaosa on vain ihan jees tai sitten niin pimee, että en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Sivuhahmoissa on monta hyvää lisää, mutta myös monta huonoa. Hahmojen suhteen on vaikea sanoa mikä on lopullinen tilanne, mutta pelin tyyli käy kyllä selväksi.


Dead Rising 2 on peli joka on pettymys. Tähän noin 5€ hintaan siinä ei nyt paljoa menetä, mutta jos olisin uutena ostanut, niin olisi ollut todella iso pettymys. Pelissä on vapautta tehdä vaikka mitä, mutta toteutus ei olevain niin hyvä käytännössä. Tässä pelissä on liikaa sellaisia osia jotka eivät vain toimi sellaisella tavalla, kuin sietäisi. Ohjattavuus on kömpelöä, valtaosa kenttien roinasta on suhteellisen hyödytöntä, pomoviholliset on turhauttavia ja kokonaisuudessa on muutenkin sellainen turhauttava ja kömpelö kokonaisilme.

Sarja vaikutti paljon paremmalta ennen tämän pelin pelaamista, mutta nyt olen vakuuttunut, että ei ole minua varten.

 

 

+ Vapaus tehdä mitä haluaa ja käyttää mitä haluaa

+ Paljon tapettavaa

 

- Kömpelö ohjattavuus

- Hidas liikkuminen

- Turhat varusteet ja vähäinen inventaariotila

- Usein todella turhauttava

 

 

Arvosana: 3,4

 

 

Pettymys

 



Erittäin haastava strategiapeli jossa yksin virhe, voi käydä hyvin kalliiksi

 

 

 

XCOM: Enemy Unknown

Tämä on yksi niitä pelejä jonka muistan idealta, mutta en ollut aiemmin juuri pelannut. Itse olen suoremman toiminnan puoleen ja tämä on juurikin sellainen peli, jossa suora toiminta ei toimi. XCOM on tarkkaa suunnittelua ja huolellista toteutusta, ilman hätiköintiä. Operaatioiden lisäksi täytyy pitää huoli päämajasta siellä olevasta toiminnasta. Tässä peli jossa strategia on kaikki kaikessa. Virheitä tapahtuu herkästi ja niistä joutuu maksamaan oikein kunnolla. Tässä on yksi vaikeimpia pelejä joita olen pelannut, parillakin tavalla.


Peli sijoittuu hetkiin, kun avaruuden muukalaiset hyökkäävät maapallolle. Monien maiden yhteistyössä perustettu XCOM pyrkii taistelemaan vastaan. Pelaaja on uusi komentaja jonka tehtävä on tukikohdassa päättää mihin kaikkeen resursseja käytetään. Panostaako sotilaiden varusteukseen, UFO:ita vastaan taisteluun, satelliitteihin, tukikohtaan… vaihtoehtoja on paljon eikä kaikkea voi saada. Peli pakottaa alusta asti jakamaan resursseja ja priorisoimaan ne asiat, mitä itse pitää tärkeänä. Tämä on monella tavalla yritys/erehdys-tyylistä toimintaa, sillä et voi millään ennalta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja mitä todella tulet tarvitsemaan.

Tämä on se puoli pelistä josta en itse niin paljoa pitänyt. Se oli kyllä vaihtelua mutta tuntui siltä että resursseja oli naurettavan vähän tai sitten vaatimukset olivat naurettavia.


Kenttäoperaatiot olivat paljon mielekkäämpiä. Pelissä voi itse päättää että miten muokkaa sotilaita ja miten nimeää heidät. Sitten näitä persoonallisia sotilaita komennetaan kentällä ja pyritään suorittamaan tehtävä, mahdollisimman vähin vahingoin.

Sotilaita on useampaa eri tyyppiä. Raskaasti aseistautuneet kantavat voimakkaita aseita, lääkintämiehet pystyvät parantamaan muita, tarkka-ampujat iskevät lujaa ja rynnäkkösotilaat käyvät voimalla päälle. Kaikkien aselajien taitojen hyödyntäminen on tärkeää ja samoin kokoonpano. Ryhmään kuuluu rajallinen määrä sotilaita ja yksi sotilas voi kantaa vain rajallista määrää varusteita ja osata vain muutamia taitoja. Ylennysten kautta sotilaat kehittyvät tehokkaammiksi osiksi ryhmää.

Kentällä sotilaat voivat liikkua vain tietyn matkan vuoronsa aikana ja mahdollisesti tehdä vielä jotain muutakin. Näkyvyys on rajallista ja lisää näkyvyyttä saa vain liikkumalla eteenpäin. Rajallinen määrä siirtoja ja varusteita pitää pelaajan varpaillaan sillä yksi virhe, voi olla se viimeinen. Erikoisaseita on vähän ja niiden kanssa täytyy olla huolellinen. Erikoisaseita ei kannata oitis tuhlata, sillä jos kyseessä on pitkä kenttä, niin niille voi olla tarvetta myöhemmin. Muuttujia on todella paljon ja se tekee pelistä hyvin haastavan.


XCOM on vaikea parilla tavalla.

Vihollisia on usein enemmän ja yksikin vihollinen voi oikeassa paikassa olla todella kohtalokas. Osumisen kanssa on kyse todennäköisyyksistä. Mitä korkeampi todennäköisyys, sitä parempi, mutta se pätee sekä vihollisiin että omiin. Kentät muuttuvat pidemmäksi ja viholliset vahvemmiksi pelin edetessä mikä pakottaa pelaajaa olemaan kokoajan valmiina.

Toinen tapa miksi peli on niin vaikea, johtuu siitä että sotilaisiin kiintyy. Pelaaja voi tehdä sotilaista juurikin sellaisia millaisia haluaa. Heidät voi nimetä ja heitä voi ohjata juuri miten haluaa. On todella kova paikkaa menettää korkea-arvoinen veteraani. Kun sotilas kuolee, niin häntä ei enää saa takaisin, ellei sitten lataa aiempaa tallennusta. Pelin voi tallentaa lähes milloin vain, mikä mahdollistaa toki sen, että kentän voi pelata kokonaan alusta, kun tietää missä mitäkin on. Se ei tosin muuta sitä, että sotilaiden menetys voi olla todella kova paikka. Tässä on tosin se osa XCOMia josta itse pidän kaikkein eniten.


Vaikeus näkyy tässä pelissä kaikkialla ja eräs asia mikä syö nautintoa todella paljon on se, että peli muuttuu todella vaikeaksi todella nopeasti. Vaikeustaso nousee kokoajan, mutta se tekee sitä niin nopeasti, että ne nautinnolliset hetket jäävät nopeasti taakse. Ne hetket kun pelistä todella nauttii ovat harvassa. Vaikeusaste nousee liian äkkiä, se on se iso ongelma. Mutta ei isoin.

Se mikä todella syö tämän pelin nautinnollisuutta on se, että liian usein peli tuntuu todella epäreilulta. Pelissä mennään todennäköisyyksillä mutta usein tuntuu siltä, että viholliset saavat aina paremmat prosentit. Itse ammun ohi 80% todennäköisyydellä ja vihu osuu 20% todennäköisyydellä, varsinkin silloin kun hetki on kaikkein kriittisin.

Tämän lisäksi tuntuu siltä että pelissä ei vain saa hyviä aseita samalla tavalla, miten viholliset saavat tehokkaita yksiköitä. Tämä ei olisi niin iso juttu, jos pelissä olisi enemmän helpompia tehtäviä, mutta vaikeustaso on korkea ja nousee mikä painostaa pelaajaa todella. Pelissä olisi hyvä olla enemmän niitä helpompia tehtäviä, jotta resurssien hankkimiseen olisi enemmän aikaa. Monien mielestä nämä ovat juurikin niitä asioita jotka tekevät XCOM XCOMin. Se kuuluu olla vaikea ja realistinen. No vaikea se on, realistisuudesta en niinkään tiedä kun omat sotilaat ovat sokeita ja viholliset ylitarkkoja.

Rasittavuus on tämän pelin suurimpia ongelmia. Pelin nautinnollisuus häviää kun valtaosa tehtävistä on niin isoja koettelemuksia. Tämä myös helpolla vaikeusasteella.


Tarina pelissä on vähän niin ja näin. Tarina etenee kun pelissä suorittaa tiettyjä tehtäviä. Tarinaa kuljetetaan hyvin ja tunnelma on erittäin hyvä kokonaisuudessa. Se miten kaikki päättyy, jättää kyllä toivomisen varaa ja paljon.

Sotilaita olisi ollut kiva pystyä kehittämään vähän enemmän sillä loppuviimeksi aika samanlaisia sotilaita tulee, erot ovat suhteellisen pieniä ja aselaji tulee ihan sattumalta. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se, että haluaisit/tarvitsisit tarkka-ampujan tai lääkintämiehen ja saat taas uuden hevin. Miksi tämä on tehty tarpeettoman vaikeaksi, enkö voi itse kouluttaa miehistöä kuten haluan ja miten tarve vaatii?

XCOM on sellainen peli joka voisi olla todella hyvä, jos siinä olisi monia asioita enemmän ja vaikeutta vähemmän. Tässä pelissä on paljon sellaista mistä nauttii, mutta silti tuntuu että oli tilanne mikä tahansa, niin peli tekee siitä turhan vaikeaa tai lisää peliin asioita jotka ovat vain ja ainoastaan pelaajaa vastaan.


Kokonaisuudessaan XCOM on peli joka vaatii suunnittelemaan ja keskittymään. Se on kuin shakkia jossa siirtoja ei peruta (ellei sitten lataa tallennusta) ja yksi ainoa virhe voi johtaa tehtävän epäonnistumiseen. Peli on kuitenkin ajoittain hyvin palkitseva kun siihen pääsee kunnolla sisälle. Itse löysin tämän alle 5€ hintaan ja päätin antaa tälle sarjalle mahdollisuuden. Siinä oli yli ja alamäkiä, mutta hyvä että kokeilin, vaikkakin kokonaiskuva jättää paljon toivomisvaraa.

 

 

+ Sotilaista oppii välittämään

+ Sotilaisiin saa paljon sisältöä hyvin pienillä asioilla

 

+/- Sotilaita voi kustomoida / Sotilaiden aselajia ei voi itse päättää

+/- Todennäköisyydet helpottavat suunnittelua… / …mutta ovat epäreiluja

 

- Paikoitellen tuntuu todella epäreilulta

- Vaikeusaste nousee liian äkkiä

 

 

Arvosana: 5,9

 

 

Paremmalla puolella

 



Viraston agentit vs avaruuden muukalaiset

 

 

 

Bureau: XCOM Declassified

Kannen perusteella peli on hyvinkin houkutteleva ja ensimmäiset hetket pelistä antavat myös hyvän vaikutelman. 60-luvulla sijoittuva peli on tyyliltään erittäin hieno ja karheaääninen William Carter on oikein hyvä pelihahmo. Ohjattavuus on vähän niin ja näin mutta hyvältä toimintapeliltä vaikuttaa ja tyylistä lisäpisteet. Se kaikki kuitenkin muuttuu mitä pidemmälle peli etenee.


Juonellisesti kyseessä on ihan toimiva peli. Tapahtumat sijoittuvat aikaan kun XCOM oli vielä uusi juttu ja noir dekkareiden pukeutuminen oli muotia. Tämä tyylikkyys näkyy maailmassa ja aseissa, poislukien muukalaisten aseet. Erikoisagentti William Carterista tulee avainpelaaja kun hän erään operaation yhteydessä, kokee jotakin erikoista, mikä on vasta pintaa.


Pelattavuus Bureau: XCOM Declassifiedissa tuo nopeasti mieleen Mass Effectin. Pelissä liikutaan suojasta suojaan ja ammutaan erilaisilla aseilla. Samalla hyödynnetään monia erikoiskykyjä ja apuna on kaksi agenttia jotka kunnon XCOM hengessä saa itse nimetä ja heidän kehittymistään voi säädellä. Toisin kuin XCOMissa, tässä pelissä liittolaiset eivät helposti kuole, mikä tavallaan rajoittaa sitä tunnesidettä. Heistä ei opi ihan samalla tavalla välittämään kun riskit eivät ole samaa luokkaa.

Toiminta on ihan kivaa, mutta siittää puuttuu silti sellainen tietty mielekkyys. Se johtuu useimmiten siitä mitä tulee taisteluihin, niin ne noudattavat lähes aina samaa kaavaa ja aina kun tulee vastaan supervihu, niin se kestää ammuksia todella kovasti. Muutenkin valtaosa taisteluista on samaa tyyliä ilman ”sitä jotakin” mikä koukuttaisi taisi saisi toiminnan tuntumaan mielekkäämmältä. Toiminta on juurikin sellaista perushuttua, joka pitkässä juoksussa ei kestä. Tätä ei auta se että aseissa, erikoiskyvyissä ja yleisessä taistelussa ei ole mitään oikeasti omaa ja erikoista.

Toiminta on vähän kuin muutkin osat pelistä, huononee mitä pidemmälle peli etenee.


Tarina itsessään on aluksi oikein hyvä, mutta se heikkenee kokoajan enemmän. Eräs todella iso heikkous tulee ulkoasusta. Tämä dekkarityyli katoaa yllättävän pian ja tilalle tulee villapaitatyyli suoraan jostain Star Trekistä, ja tätä ei voi muuttaa. Tämä tuhoaa todella nopeasti sen tietyn nautinnon mitä pelistä aluksi sai. Olisi ollut kiva jos olisi ollut vaihtoehtoja tai kansikuva ei olisi ollut sellainen millainen on.

Tarina tuhoaa itsensä myös loppupuolen ratkaisussa jossa on kolme vaihtoehtoa, kaikki erittäin huonoja. Kun on koko pelin pelannut erinomaisella William Carterilla, niin kaikki muut vaihtoehdot ovat todella isoja pudotuksia.


Kokonaisuutena Burea: XCOM Declassified on keskivertoa selvästi huonompi peli, mutta vääristä syistä. Harva peli huononee kokoajan enemmän, mutta sen tämä peli onnistuu tekemään, koska ei pitäydy toimivassa kaavassa vaan muuttuu suuntaan, joka aika kaukana siitä, mitä peliltä todella haluaisi.

 

 

+ Alkuosat pelistä

+ William Carter on hyvä päähenkilö

+ Asetelma

 

- Huononee mitä pidemmälle menee

- Toiminnan keskinkertaisuus

- Lopetus

 

 

Arvosana: 3,8

 

 

Säälittävä



Nolan North seikkailee Pimeässä Tyhjyydessä

 

 

 

Dark Void

Ihan pelkkä nimi sai mielenkiintoni. Kun kannessa oli vielä 2€ hinta niin ei tätä tarvinnut kahta kertaa miettiä. Nimi on yksi osa mikä on ostohetkellä tärkeää. Itse ainakin, kun ostan sattumia, katson ensiksi kantta ja hintaa. Nimi on yleensä aika isolla ja kannessa.


Peli koostuu kahdenlaisesta pelaamisesta. Jalan liikuttaessa kyseessä on cover shooter jossa suojaa otetaan ajoittain pystysuorassa ja ajoittain vaakasuorassa tulitaistelussa. Tämä on todella näppärä temppu jota olisi voitu käyttää ehkä hieman enemmänkin, mutta tämä on kuitenkin eräs mukavasti pelaamista maustava puoli. Toinen tätä osaa maustava on rakettireppu joka mahdollistaa ilmaan hyppäämisen ja alas leijumisen, jolloin voi ampua myös suojassa olevia vihollisia. Tätä ei kovin monessa pelissä ole vastaan tullut.

Räiskintää on hauskaa ja toimivaa. Hahmo liikkuu ja suojautuu kuten pitääkin ja vihollisia on paria erilaista, kuin aseitakin. Itse tosin huomasin käyttäväni ihan perusrynkkyä kaikista eniten. Aseita voi päivittää joten omasta suosikista voi oitis tehdä huippuunsa viritetyn, ainakin paperilla. Pelissä saa kehityspisteitä kun tappaa vihollisia mutta niitä saa sen verran vähän että pitää olla tarkkana mitä aseita kehittää. Läpipeluun aikana saa loppuun asti kehitettyä ehkä kaksi asetta jos kehittää vain niitä. Siitäkin huolimatta tämä pelin parasta antia.


Toinen puoli pelaamisesta on ilmataisteluissa joissa lennetään ja ammutaan vihollisia. Vihollisten aluksia voi myös kaapata käyttää hyväkseen. Tämä puoli pelistä ei ole yhtä hauskaa vaan selvästi rasittavampaa, osittain se johtuu siitä että vihollisten alusten kaappaaminen on parin kerran jälkeen tylsää ja muutenkin tuntuu että näissä osioissa on enemmän näitä hetkiä jolloin peli tuntuu toistolta toiston perään. 

Lentämisen ohjattavuus on vähemmän kuin kelvollista, eikä ampuminen ole ihan niin nautinnollista. Aseita kehittämillä vahinkoa saa kyllä aikaiseksi mutta se ei silti takaa nautintoa kun lentäessä tarkkuus ja ohjattavuus eivät aina osu yksiin. Vihollisia saa jahdata kyllästymiseen asti ja kun ohjattavuudesta puuttuu tietty ketteryys, ei lentäminen on hauskaa. Tähän kun yhdistetään vielä se, että lentäessä tutka on ihan turha, niin se lisää rasittavuutta.

Lentäminen ottaa loppupuolella vähän turhan ison osan pelattavuudesta ja viimeinen loppari korostaa lentämisen heikkouksia, vaikka onkin kokonaisuutena ihan hyvin tehty.


Toiminnassa on eräs heikkous mikä tulee aina silloin tälllöin vastaan, oli kyse mistä osasta tahansa. Satunnaiset äkkikuolet jotka joskus johtuvat ihan selvästi jostakin, kun taas ajoittain tuntuu että peli vain päättää tappaa pelaajan. Tietyt viholliset tappavat pelaajan heti, mutta kun esimerkiksi UFO:a kaapatessa pelaaja vain äkkiä ottaa vahinkoa ja kuolee, vaikka on suunnilleen täysillä energioilla, se saa pelin tuntumaan todella halpamaiselta.


Tarina sijoittuu jonnekin 1900 luvun alkupuolelle ja seuraa Will Grey nimisen pilotin matkaa. Willin äänenä Nolan North, joka tekee hyvän roolisuorituksen vaikka hahmo ihan perustyylinen pelihahmo onkin. Willin lentokone tekee pakkolaskun Bermudon kolmioon. Willin matka vie syvemmälle ja syvemmällä ikivanhojen vihollisten pesään (Void) jossa ihmiset ja muukalaiset taistelevat keskenään. Näihin tapahtumiin sekoittuu myös Nikola Tesla.

Pelin juoni on ihan kelvollinen, vaikkakin se alkaa loppua kohden hajota käsiin ja pelissä tulee vastaan useita aika tyhmiä käänteitä jotka tapahtuvat yhdessä hetkessä ja sitten niihin ei oikein enää edes keskitytä. Tuntuu siltä että juoni alkaa viedä tarinaa hyvin mutta kun tarinaa alkaisi pitää lopetella niin siinä kohtaa taidot loppuvat.


Tunnelmaltaan Pimeä Tyhjyys on aika keskinkertainen peli. Sen asetelma on ihan hyvä ja yhdistelmä 1900 luvun alkupuolta ja kehittyneempää teknologiaa Bermudalla ja Tyhjyydessä toimii kelvollisesti. Se ei tunnu mitenkään erikoiselta ja se sama pätee pidemmän päälle vähän kaikkeen pelissä. Will Grey ei ole mikään Nathan Drake ja tarina tunnelmineen ei ole mitään Uncharted kamaa.

Dark Void on ihan hyvä peli jos siltä ei odota mitään aivan erityistä. Ammuskelu on toimivaa ja hauskaa, pituutta pelillä on sopivasta ja vaihteluakin on. Pelattavuus toistaa itseään aika ajoin ja äityy vähän tylsäksikin, mutta kokonaisuutena Dark Void on ihan toimiva paketti, keskikertaisuuksistaan huolimatta.

 

+ Rakettireppu maataistelussa

+ Suoja-ammuskelua pysty- ja vaakasuorassa

+ Tietty nautinnollisuus

+ Maataistelu

 

- Ilmataistelu

- Äkkikuolemat

- Tietty keskinkertaisuus

- Juoni ei kestä loppuun asti

 

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Pimeä sektori tarjoaa synkkää toimintaa esikuviensa tapaan

 

 

 

Dark Sector

Parilla tavalla tama peli tuo mieleen pelin Dark Void, vaikka kyseessä on monella tavalla todella erilainen peli.  Kyseessä on cover shooter oikeanlaisilla mausteilla. Peli on pituudeltaan suunnilleen samalla tasolla ja pelattavuudessa on omat selvät vahvuutensa mutta myös heikkoutensa. Tunnelmallisuudessaan ja tyylissään pelot eroavat paljon.


Pelin päähenkilö on Hayden nimittäin agentti ja ammattitappaja. Hän suorittaa tehtävää joka menee hieman pieleen. Tapauksen jälkeen Hayden tosin saa aivan uuden edun taisteluun. Hänen kätensä muuttuu ja hän pystyy käyttämään kolmiteräistä heittoasetta. Se tulee tarpeeseen, sillä vastapuolella on paljon infektoituneita vihollisia sekä aseistautuneita sotilaita.

Tarina itsessään etenee ihan hyvin ja tuntuu järkevältä, tarjoten hyvän kokonaisuuden. Henkilöhahmot ovat vähän tylsiä ja eikä Haydeninssä ole juuri sen enempää sisältöä. Ulkoisesti Hayden ei myöskään ole niitä parhaita pelihahmoja, hänessä on vähän sama mitä on Frozenin Kristoff, jotenkin hyvin ärsyttävän ja hieman vastenmielisen oloinen.


Vihollisia on paria eri perusryhmää. Infektoituneet ”zombie” viholliset käyvät päälle kuin ampiaiset ja yleensä suurin massoin. Sotilas viholliset sen sijaan pyrkivät ampumaan kauempaa ja toimimaan taktisemmin. Vihollisia on muutamia erilaisia ja pelin edetessä he voimistuvat, mutta niin voimistuu Haydenkin.

Pelissä on monta erilaista asetta joita Hayden voi käyttää, niitä voi poimia kentältä ja käyttää hetken aikaa, tai pysyvästi ostaa pimeiltä markkinoilta. Pääaseena on glaive (joka on oikeammin kolmiteräinen chakram) joka on todella tehokas ase, sillä saa viipaloitu viholliset hyvin tehokkaasti. Pelin edetessä Hayden oppii uusia temppuja ja pimeille markkinoille tulee uusia aseita myyntiin. Glaivella voi myös poimia varusteita kentiltä ja tämä näyttää todella hienolta ja tuo toimintaan tiettyä mielekkyyttä. Suojien käyttäminen on ehdotonta selviytymisen kannalta ja osaa Hayden myös hieman heittäytyäkin. Pääpaino on kuitenkin glaiven käytössä, jota voi myös ohjata itse lennossa.

Tämä pitää pelin omalla tavallaan todella raikkaana, sillä toiminnassa on paljon variaatiota, toisin kuin esimerkiksi Dark Voidissa. Mutta toisin kuin Dark Voidissa, Hayden ei ole ohjattavuudessa ihan yhtä jouheva.

Dark Sectorin ohjattavuus on kuin Resident Evil 4. Siinä on tietty tönkköys mikä ajoittain tekee pelaamisesta hieman hankalaa. Suojautuminen, suojasta suojaan liikkuminen ja juokseminen ovat kaikki vähän kulmikkaita operaatioita suorittaa. Toiminta on silti todella nautinnollista ja brutaalia.


Tyyli pelissä on verinen kauhusävytteinen toiminta. Glaivella vihollisten raajoja leikkautuu irti ja suurikin vihollismassa voi silpoutua täysin oikein heitettyyn ja viritettyyn iskuun. Tämä tuo tiettyä mahtipontisuutta pelaamiseen.

Kauhupuolet näkyvät eniten siinä että pelissä on paljon pimeitä alueita joissa saattaa yhdessä hetkessä olla tusinoittain zombeja ja lisää tulee maasta. Tämä on aluksi rasittaa, mutta peliä on pelannut ja siihen on päässyt sisälle ja aseita riittää, niin nämä osat ovat aika hyviä. Sotilaita vastaan taistellessa meno muuttuu piiloleikiksi ja äityy helposti glaiven  ylikäyttöön kun viholliset piileskelevät suojissa. Paikoin toiminta on hyvin painostavaa kun vihollisia tuntuu ilmestyvän ihan tyhjästä ja pelaajan taakse. Glaiven ylikäyttö on se mikä tekee pelistä paikoin vähän tylsän ja puuduttavan. Kun aseita on käytössä enemmän, niin tämä ongelma poistuu.


Dark Sector on peli joka alkaa todella hyvin ja luo erinomaisen tunnelman tarinasta joka alkaa agenttiseikkailuna mutta muuttuu nopeasti fantasiatyyliseksi taisteluksi sotilaita ja epäkuolleita vastaan. Ympäristöissä ei ole kovinkaan paljoa variaatiota mutta peli pysyy tuoreena uusien voimien oppimisen, hahmon kehittymisen ja uusien aseiden takia. Aseiden kanssa tosin tuntuu että rahaa ei ole koskaan tarpeeksi ellei sitten säästä ja aseiden päivitys on pysyvää. Jos laitat päivityksen aseeseen, sitä ei voi poistaa.

Toiminnassa on pelin suurin vahvuus sillä tylsä päähenkilö ja keskinkertaista heikommat sivuhahmot eivät juuri tee pelistä tarinallista riemujuhlaa. Tämä ei ole peli jossa pelihahmo kannustaa pelaamaan. Tätä peliä pelataan mainion toiminnan takia. Toiminnassa on juurikin oikeita palikoita ja se pysyy mielekkäänä. Aseissa on oikeita eroja ja toimintaan saa uusia puolia. Glaiven käyttö on toimivaa ja sillä pystyy tekemään aika hienoja juttuja, aseen nappaaminen kentältä on näyttävää ja tuo mukavan lisän kokonaisuuteen.


Se mikä oikeasti pudottaa tätä peliä korkeammalta tasolta on sen kehnossa loppupuolessa. Jo valmiiksi heikot henkilöhahmot yritetään nostaa vähän ylemmäs kiinnostavuudessa mutta ei se vain toimi. Viimeinen loppari on aika tylsän oloinen ilmestys ja peli loppuu myös aika tylsästi. Loppupuolella peliä päästään myös oikeaan vihollisryöpytykseen kun ärsyttävimpiä vihollisia puskee päälle laumoittain.

Dark Sector ei ole huono peli, mutta sen kentät ovat samanlaisia ja toiminta ei pitkässä juoksussa ole sitä kaikkein nautittavimpaa. Mutta silti, toiminta onnistuu olemaan parempaa kuin se keskiverto setti mitä tulee vastaan milloin mistäkin. Loppupuoli pelissä on se heikoin osuus mikä on aika huono juttu, koska se on se osa, mikä jättää sen viimeisen maun suuhun.


Dark Sector on hyvä toimintapeli. Se ei keksi pyörää uudelleen ja siitä näkee että se pyrkii olemaan uskollinen selville esikuvilleen. Glaive on sopiva oma juttu ja tukee toimintaa juuri oikein. Tylsät hahmot vähän latistavat tunnelmaa ja maailmat sekoittuvat helposti yhdeksi mössöksi. Kokonaisuus on kuitenkin selvästi plussan puolella ja Dark Sector on hyvä ostos toiminnan ystäville. Itse sain sen siinä 5€ hintaan.

 

 

+ Toiminnan mielekkyys

+ Aseiden ja glaiven yhdistely

+ Synkkä tunnelma

 

- Hayden ei ole järin hyvä päähenkilö

- Tylsät hahmot

- Ohjattavuude tietty kömpelyys

 

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava




Palkkasotilaat sytyttävät maailman liekkeihin

 

 

 

Mercenaries 2: World in Flames

Pelisarja ei ole itsellenei mitenkään tuttu. 2€:n hintaan ajattelin saavani sellaista ihan perusräiskintää mutta kolmannesta persoonasta. Siksi oli pieni yllätys että kyseessä on laaja, avoin pelimaailma. Sen jälkeen jätin alkuveikkaukset sivuun, tässähän saattaisi olla todellinen helmi. No ei se mikään iso helmi se ei ainakaan ole.


Pelissä voi valita yhden kolmesta palkkasotilaasta. Kansikuvapoika Mattias Nilsson oli oma valintani vain siksi että hän on kova solttu ja paranee nopeammin mikä taatusti sopii omaan pelityyliini. Raskas solttu Christopher Jacobs kantaisi enemmän varusteita ja nopea solttu Jennifer Mui liikkuisi nopeammin. Erot nyt eivät ole kovin isoja.

Tarina itsessään kertoo palkkasotilasryhmän taistelusta Venezuelassa jossa useampi eri ryhmittymä taistelee toisiaan vastaan. Pelaajalla on kana kynittävänä Solado nimisen urpon kanssa ja siksi on aika alkaa valmistautua. Tehtävän operatiivisen johtajan Fiona Taylorin avulla aletaan sitten valmistautua sotaan, keräämällä resursseja.

Kokonaisuudessaan tarinassa on monta hyvää puolta. Tarina etenee hyvin, asetelma on simppeli mutta toimiva ja hahmot ovat pääosin ihan ok. Vähän tylsä pääroisto latistaa tunnelmaa ja lopetus on vähän niin ja näin. Lopetus on toimiva.

Pelihahmot ovat pääasiassa aika perustylsiä. Fiona on pelin parhaita hahmoja, yhtä aikaa hauska ja särmikäs. Hänen ääntään saa kuunnella paljon ja ääninäyttely on tehty hyvin. Mattias Nilssonin äänenä kuullaa Peter Stormarea mikä ei ole ihan niin onnistunut, mutta kelpaa. Pelin edetessä joukkoon liittyy lisää liittolaisia ja eri ryhmittymien jäseniä astuu peliin. Pääasiassa kukaan ei todella pistä silmään.


Useamman eri ryhmän läsnäolo ja valtava avoin maailma tuovat peliin tämän palkkasotilasasetelman hyvin esille. Pelaaja voi ottaa tehtäviä vastaan todella monelta eri ryhmältä mutta tämä johtaa usein siihen että pelaaja astuu samalla toisen ryhmän varpaille. Voi ajatella myös niin että kun toiselle kumartaa niin toiselle pyllistää. Tämä tuo mukaan pientä taktikointia mutta itse en juuri kiintynyt muiden ryhmien johtajiin joten tein tehtävän jos siitä sai hyvän korvauksen.

Rahalla sitten ostellaan erilaisia varusteita, kulkupelejä ja aseita. Tämä on sellainen puoli mikä tuntuu helposti vähän ärsyttävältä ja sekavalta mutta joka pienen opettelun jälkeen kyllä luonnistuu tarpeeksi hyvin. Tietty sekavuus on kuitenkin läsnä kun pelataan lisävarusteiden kanssa joita voi kutsua taistelukentälle.

Toiminta on pääasiassa mielekästä. Toisoa tässä pelissä on sitten paljon ettei jopa pelkästään, sillä tiettyjä tehtävä tyyppejä saa tehdä kyllästymiseen asti. Valta paikat A:sta Ö:n, tuhoa rakennukset 1,2,3 sekä kaappaa/tapa kohteet A1, B2... tai tee tehtää X puolitusinaa kertaa, ainakin. Vaihtelua ei ole perustehtävissä kovinkaan paljoa eivätkä juonitehtävät ole sen ihmeellisempiä. Perusammuskelu on suhteellisen hyvin tehty, mutta tiettyjä asioita ohjattavuus kaipaisi ja joskus tuntuu että tietyn asetyypin aseissa ei ole mitään eroa ja välillä tuntuu että joko viholliset ovat välillä poikkeuskestäviä tai osuminen on pelissä vähän niin ja näin.


Tälläisiä pieni ärsyttäviä puolia tässä pelissä on todella paljon vähän siellä sun täällä. Toisto on ehkä se suurin puuduttavuutta aiheuttava tekijä, mutta eräs todella typerä suunnitteluaivopieru on käynyt siinä kohtaa kun pelimaailmaan on yritetty saada eloa.

Lääniä tässä pelissä on todella paljon ja välimatkat ovat pitkiä. Ajoneuvoillahan se sujuu helpommin. No niitä ajoneuvolla tulee vastaan yllättävän vähän ja aika pienellä vaihtelulla. Prätkiä on muutama ja autoja tuntuu olevan vain muutama. Liian usein tulee vastaan tilanteita että olen matkalla kohteesta A kohteeseen B ja yhtäkään nopeaa ajopeliä ei näy. Tämä ongelma nousee toiseen potenssiin, kun pitäisi liikkua vesiteitse. Puuduttavuus on yksi asia, siitä selviää lyhyemmillä pelisessioilla, mutta tälläinen pelleily on ihan vain paskaa pelisuunittelua.

Eräs heikkous pelissä on myös mikä todella näkyy, varsinkin loppupuolella. Kun kaappat kulkupelejä, pitää selvittää QTE osuuksia, aluksi tämä on lähinnä toistoa ilman ongelmia mutta loppupuolella tästä tulee turhauttavaa, etenkin kun tämä on tehty todella huonosti. Kun pitää näpyttää nappia, niin sitä pitää ihan oikeasti näpyttää ja nopeasti, puhumattakaan siitä että QTE:t ovat kerrasta poikki tyyliä. Harvoin QTE:t minua ärsyttävät, mutta tämä on poikkeus.


Eräs oma juttu pelissä todella on, siis ei nyt ihan sellainen mikä olisi vain tässä pelissä mutta pelissä hieman korostetaan ympäristön hajottamista. Autoilla jyrätään puut nurin ja tankilla pienet barrikaaditkin. Raskaasti aseistetulla helikopterilla voi saada aikaa täyden hornan ja yksi kranaatti polttoainesäiliöiden viereen voi tuhota kokonaisen talon. Mikään Just Cause ei ole kyseessä, mutta vaihteluahan se on.

Tämä on sellainen puoli joka ei ole ihan niin hyvin tehty kuin parissa muussa pelissä ja joka vaatii tietyt työkalut joita ei niitäkään aina tunnu vain löytyvän. Aseiden kanssa on vähän sama kuin ajoneuvojan. Aseita siis on saa vihollisilta ja helposti, mutta variaatiota ei ole kovin paljoa, kovinkaan usein.


Kokonaisuudessaan Palkkasotilaas 2: Maailma liekeissä on räiskintäpeli avoimessa maailmassa jossa tuhon aiheuttaminen on se iso juttu. Jos haluat laittaa kaiken paskaksi, niin tässä on peli siihen tarkoitukseen, jos haluat paljon räiskintää ja ajoittaista ajelua, niin tässä näin. Peli vain laahaa todella monella rintamalla joten ei tätä nyt voi kutsua peliksi joka tarjoaa laatua. Kyseessä on toimintapeli ja ihan kelvollinen sellainen.

 

+ Paljon räiskintää

+ Paljon tekemistä

+ Paljon räjähdyksiä ja vauhtia

 

- Pääasissa aina saman toistoa

- Ajoneuvojen heikko saatavuus

- Aseissa vaihtelun puutetta

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä