Nykyään kun niin monet tekevät pelejä, niin hyvin monet pelit jäävät täysin pimentoon. Ajoittain vastaan tulee kuitenkin sellaisia pelejä, jotka ovat olleet jo kauan esillä, mutta on kestänyt "löytää ne". Joskus se on ihan hyvä asia, mutta joskus on virkistävää sattumalta päästä pelaamaan peliä joka ei ole mitenkään erikoinen, mutta silti jotenkin niin hyvä.

 

 

 

Joskus vastaan tulee hyvä peli mutta aika usein vastaan tulee selvästi huonompiakin pelejä. Itse tuppaan usein katsomaan vaikka GameStopin käytetyistä peleistä, josko siellä olisi jotakin kiinnostavaa. Ajoittain sieltä löytyy oikeita helmiäkin.

Steam on myös viimeaikoina nostanut päätään ja siellä on tullut vastaan melkoisia yllätyksiä. Osa tosin sillä ikävämmällä tavalla. Steamin tapauksessa jos alennus on tarpeeksi korkea, niin moni peli saa mahdollisuuden. Sanoisin että jos peli näyttää mahdollisesti hyvältä, niin kyllä sitä voi kokeilla, etenkin jos hinta on muutama kymmenen senttiä.

Alennusten suhteen itse en juuri alle 50% alennuksia edes vilkaise, mutta kyllä alennus on päälle 75% tai hipomassa 90-95% niin kyllä siinä kiinnostus herää, etenkin jos yleisarvio on edes keltainen.

 




Tappelua hyvällä hahmovalikoimalla, mutta kehnolla ohjauksella

 

 

 

Darkstalkers: Resurrection

Itse olen kokenut monet erilaiset tappelupelit joten vertailupohjaa kyllä riittää. Viimeisimpiin kuuluvat Injustice 2 tarjosi todella loistavan kokemuksen ja Soul Calibur III on edelleen oma suosikkini genressä. Myös Tekken ja Guilty Gear ovat tuttuja pelisarjoja.

Tappelupeli genressä jokaisella pelisarjalla on yleensä ainakin yksi juttu, joka tekee sarjasta omanlaisensa. Joskus sitä ei välttämättä edes huomaa, ennenkuin pelisarjaan on paneutunut oikein kunnolla. Joidenkin pelisarjojen tapauksessa se erottava seikka ei ole välttämättä mitenkään hyvä.


Darkstalkers on ollut ennen tätä peliä itselleni suhteellisen vieras. Morrigan Aesenland on kyllä tuttu pelihahmo ja samoin pari muutakin naamaa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen sarjan peli jota olen pelannut, oman muistikuvani mukaan. Pakko sanoa heti kättelyssä että tämän jälkeen ei ole kovin suurta hinkua kokeilla sarjan muita pelejä.


Syy siihen miksi tämä ei millään nouse parhaiden joukkoon, on ohjattavuudessa. Tässä pelissä tuntuu pelihallimaisuus sillä erikoisliikkeet tehdään vatkaamalla ensin tatilla ja sitten nappuloilla ja tästä en itse pidä yhtään. Itse pidän paljon enemmän siitä että kahta nappia painamalla tehdään erikoisliike, ehkä myös vähän liikkumista. Injustice 2 teki tämän nippanappa siedettävästi mutta joiden hahmojen kanssa se oli todella hilkulla ja joidenkin kanssa meni jo vähän yli.

Darkstalkerissa kaikkien hahmojen kohdalla on tämä tilanne. Itse en vain pidä yhtään tästä ohjattavuudesta ja se syö kyllä todella nopeasti tämän pelin mielekkyyttä. Jos peliä ei ole kiva ohjata niin kyllä se vaikuttaa vahvasti siihen miten paljon pelistä oikeasti nauttii. Tästä kun puuttuu se kaikki tietty helppus mihin olen itse tottunut. Tämä peli vaatii oikeasti totuttelemaan.


Hahmovalikoima ja tyylikkyys pelissä ovat toista maata, sillä ne ovat varsin hienot. Omakiksi suosikeiksini nousivat nopeasti jo mainittu succubus Morrigan, sekä ihmissusi Jon Talbot. Kummallakin on omat juttunsa mutta oppimalla pelaamaan toisella, pärjäät kyllä toisellakin. Sanotaan että ei tästä nyt jää mieleen hahmoja samalla tavalla kuin vaikka Soul Caliburista, mutta kyllä muutamat hahmot jäävät varmasti mieleen.

Pelissä on muutama erilainen pelimoodi ja kyllähän sitä vaihtelua riittää. Kynnyksenä on vain se, että tätä peliä pitää totutella pelaamaan ja siihen ei vain meinaa tottua. Jos tämäntyylisiä pelejä on pelannut ennenkin, niin tästä saa varmasti enemmän irti kuin meikäläinen sai.


Tämän pelin kohdalla on suuri sääli että ohjattavuus on niin luotaan työntävä. Sen takia en juuri uppoutunut tähän peliin. Pelkkä harjoittelu on tuskallista kun tattien vatkaaminen on se pääpointti. Kyllähän tätä peliä tuli pelattua enemmän tai vähemmän (enemmän vähemmän) ja pelihahmoja kokeiltua. Aikoja sitten tätä olisi varmaan tullut pelattua paljon enemmänkin, mutta nykyään on tarjolla vain niin paljon parempia tappelupelejä.

 

+ Tyyli

+ Hahmot

 

- Ohjattavuus

 

Arvosana: 5,4

 

Välimallia



Death%20is%20Better%20than%20Hell.jpg?15

Kivan näköinen, ikävän tuntuinen

 

Kuolema on helvettiä parempi näyttää ihan kelvolliselta, mutta ei ole

 

 

 

Death is Better than Hell

Tässä on erittäin hyvä esimerkki pelistä joka on tehty aika hätäisesti tai siltä lopputulos ainakin vaikuttaa. Pelissä näyttää ihan kelvolliselta mutta hyvin pian käy kyllä selväksi että sitä se ei juuri ole. Voisi sanoa että tämä kuin suoraan jostain NES aikakaudelta, tiettyä sellaista tunnetta tässä pelissä on.

Mitään juonta ei tunnu olevan. Olet random ritari random tyrmässä jossa random hirviöitä. No pelissä pystyy liikkumaan ja pelissä pystyy löymään, sekä käyttämään paria lisätemppua. Näillä eväillä päästään kyllä alkuun, kun aletaan tappamaan hirviöitä, ensimmäiseksi luurankoja.


Death is Better than Hell on yksinkertainen peli, mutta ei hyvällä tavalla. Lyömisessä ei ole juuri tunnelmaa sillä se on aika epätarkkaa ja todella kömpelön näköistä. Liikkuminen on myös vähän kulmikasta mutta kun pelissä pitäisi sitten tappaa jotakin, niin käy ilmi että se on yhtä onnenkauppaa, sillä viholliset tappelevat vastaan.

Ohjattavuus on hyvin kulmikasta ja kömpelöä mikä ei juuri auta peliä olemaan mitään enempää kuin se mitä alkuasetelma antaa ymmärtää. Tästä pelistä ei juuri enempää pysty sanomaan. Kömpelö tapaus joka tuo hyvin mieleen ne huonot NES pelit.

 

+ Kelvollisen näköinen

+ Hyvin pitkälti se mitä näet on se mitä saat

 

- Kömpelö hyvin monella tavalla

- Ei tarjoa oikein mitään

 

Arvosana: 1,5

 

Kaamea



Bound.jpg?1511207191

Taiteellisuutta vähän liikaakin

 

Hypähdellen ja tanssien läpi abstratktin mielikuvitusmaailman

 

PlayStation plus, Marraskuu

 

 

Bound

Peli alkaa kun sinimekkoinen, todennäköisesti raskaana oleva, nainen nousee autosta ja menee astelemaan hiekkarannalle, mukanaan kirja. Kirja kuvastaa varsinaista peliä jossa abstraktin maailman prinsessa ryhtyy seikkailuun ballerinan liikkein. Pelin varsinainen tarina avautuu pikkuhiljaa, satunnaisten tekstipätkien saattelemana. Paljon enemmän kertovat tosin ensimmäisestä persoonasta kuvatut osiot joissa kuva rakentuu pelaajan eteen, esittäen tiettyä tapahtumaa. Bound on sellainen peli, joka ennen kaikkea yrittää olla erityisen taiteellinen ja omanlaisensa. Se kertoo ihan tarinankin, joka tosin rakentuu osittain sen varaan, miten pelaaja tulkitsee kaikkea. Oma tulkinta ei välttämättä ole sama, mikä jonkun muun. Ei ainakaan kaikkine yksityiskohtineen.


Bound on sellainen peli jota itse vertaisin pääasiassa toiseen taiteellisuutta hakevaan peliin nimeltä Journey. Kumpikin näistä peleistä tuntuu sellaiselta tekeleeltä joka ensisijaisesti pyrkii olemaan kaunis katsella ja kokea. Pelattavuus tulee vasta sen jälkeen, välttämättömänä pakkona. Bound ei nimittäin ole pelattavuuden suhteen sieltä parhaasta päästä.

Ohjattavuus on vähän niin ja näin. Pelihahmo liikkuu miten pitääkin ja tottelee ohjausta varsin hyvin. Tanssimaiseen liikehdintään saadaan ihan hyvä fiilis ja hahmoon sitä kautta aivan omanlaisensa tuntu. Heikkous tuleekin siinä, kun aletaan mennä syvemmälle. Osa hahmon liikkeistä vain hidastaa liikkumista ja hyppyjen kanssa saa olla tarkkana, sillä korkealta putoaminen pysäyttää, tai tappaa.

Kuoleminen on yksi asia mikä tulee tutuksi ennemmin tai myöhemmin. Ainoa rangaistus on pieni tauko ja paluu vähän taemmas. Kuolemisessa alkaa tosin ärsyttää se, että tietyt säännöt eivät tunnu olevan pysyviä tässä pelissä. Joskus tuntuu että hahmo ei todellakaan kävele reunan yli ja hyppyjen kanssa ei olla loppuviimeksi kovin tarkkoja. Sitten on niitä hetkiä jolloin yksi hyppy onkin just eikä melkein. Tämä on sellainen asia jota on hankala selittää, koska mitään pysyvää sääntöä ei tunnu olevan.


Graafinen ulkoasu pelissä on todellakin omanlaisensa. Tosielämässä hiekkarannalla peli näyttää aivan normaalilta, mutta kirjan sivuilla, mielikuvitusmaailmassa ulkoasu on jotakin mitä saa joko leikkelemällä paperia tai piirtelemällä vihkoon. Tämän pelin tapauksessa veikkaan jälkimmäistä inspiraationa, koska se näkyy naisen kirjassa.

Tälläinen ulkoasu ei ole varsinaisesti ruma, mutta se ei ole myöskään järin puoleensavetävä. Siinä ei ole sellaista oikeasti kiinnostavaa tai vaikuttavaa tyyliä ja vaikka toista samanlaista peliä ei tulekaan mieleen, niin ei tästä mitään irtopisteitä irtoa.

Tyylikkyys on ulkoasun lisäksi myös osa pelattavuutta.

Se näkyy parhaiten siinä, miten peliä pelataan. Liikkuminen, hyppiminen, kierähtely, väistöliike ja juokseminen ovat aivan normaalia settiä mutta omana puolena mukaan tulee tanssiminen joka tuo mukanaan myös pelillisiä puolia. Tanssimalla pelaaja voi taistella vaaroja vastaan ja tehdä itsestään vahingoittumattoman. Tanssissa käytetään liikkeitä apuna mutta mitään erikoisempaa taktiikkaa en tämän pelin kohdalla havainnut.


Tämä on sellainen peli joka on ennen kaikkea kokemus. Sen pääsee kyllä läpi ilman mitään isompia ongelmia. Kuolemia tulee ja ajoittain peli on rasittava mutta se ei ole pitkä. Tämän on sellainen peli jonka pelaa läpi siinä parissa tunnissa. Sen jälkeen voi yrittää speedrunia. Pelissä on myös piilotettujakin asioita, mutta Bound on juurikin sellainen peli, jonka kohdalla nämä asiat eivät vain kiinnosta, sillä Bound ei pelattavuudessa tarjoa mitenkään nautinnollista peliä. Itse koin tämän kokemuksena joka ei jätä pysyvää vaikutusta.


Parasta pelissä on sen tarina(t). Pelissä on abstraktin maailman prinsessan taistelu hirviötä vastaan.  Tämä tarina on tarina pelissä jossa seurataan naisen lyhyttä matkaa joka linkittyy omalla tavallaan hänen menneisyytensä ja tarinaan kirjassa, jonka sivut ovat osioita pelistä. Ne ovat laskettavissa kahden käden sormin.

Tarinallisessa mielessä merkitsee se, miten peli rakentuu. Sen taustalla on isoja tosielämän asioita joita pelaajan tulee tulkita itse. Peli ei suoraan kerro mikä on asioiden todellinen laita, mutta se tarjoaa kaiken sen verran selkeässä paketissa, että kyllä se iso tarina sieltä aukeaa.


Bound on peli joka tarjoaa pääasiassa näyttävän seikkailun omanlaisellaan maailmalla ja pelattavuudella, joka ei tarjoa mitenkään mullistavaa tasohyppelyä. Kyseessä on enemmänkin sekava sotku jota myös taiteelliseksi voisi kutsua. Itse en kuitenkaan käyttäisi tässä tapauksessa taiteellisuutta positiivisena asiana. Bound ei nimittäin tarjoa kovinkaan paljoa. Sen tarina on hyvä, mutta pelattavuus jättää todella paljon toivomisen varaa todella monella tavalla.

 

+ Tarina

+ Erilaisuus

 

+/- Pituus

 

-Pelattavuus jättää paljon toivomisen varaa

- Tylsä

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



 

Worms%20Battlegrounds.jpg?1511208218

Matoset edelleen sotajalalla

 

Madot: Taistelutantereet on samaa huttua kuin aiemminkin

 

PlayStation plus, Marraskuu

 

 

Worms: Battlegrounds

Matoset ottavat jälleen kerran mittaa toisistaan. Siitä on jonkin verran aikaa kun olen viimeksi pelannut Worms peliä ennen tätä mutta muistelisin että edellinen oli Worms: Revolution. Battlegrounds on todella erilainen verrattuna niihin jotka muistan parhaiten, eikä sillä hyvällä tavalla.


Pelissä voi ottaa matsia toista pelaajaa tai tietokonetta vastaan. Mukana on myös kampanja jossa oma koomisuutensa, kuten pelissä muutenkin, mutta se ei pelasta paljoa, koska se jokin vain tuntuu puuttuvan. Kampanjassa tehdään erilaisia tehtäviä samalla aikaa kun opitaan pelaamaan peliä. Kenttä kentältä peliin tulee lisää haastetta ja pelaajalle opetetaan uusia juttuja, jotka ovat sarjaa aiemmin pelanneilla lähinnä kertausta.


Se missä peli tuntuu heikolta, on pelattavuudessa. Idea on sama kuin monta kertaa aiemminkin. Tapa kaikki vihollismadot ja voita. Aseissa riittää variaatiota vaikka kuinka. Mukana on niin sinkoa ja kranaattia kuin haulikkoa ja nyrkkiäkin. Myös paljon koomisempiakin aseita löytyy ja mukana on myös klassinen betoniaasi.

Tässä mielessä peli on kuin monet aiemmatkin. Aseita riittää, niissä on todellisia eroja ja niillä on oikeasti hauska sotia.

Ongelmat nostavat päätään kun mennään tarkkuuteen, joka ei vain ole sama kuin PC:llä. PS4 ei vain pysty samaan. Jos se olisi ainoa asia, niin tämä ei olisi niin iso juttu, mutta se ei ole. Se missä peli tuntuu niin erilaiselta on ympäristössä. Tiettyjä hasardeja, kuten vesi, oli myös Revolutionissa, mutta tässä pelissä kenttä ei tuhoudu samalla tavalla. Singon osuma ei tee reikää kovaan maastoon. Miksi näin? Tämä tuhoaa ison osan siitä mistä Wormissa on kyse.


Madot: Taistelutantereet on heikko peli ja Worms pelinä se on pettymys. Siihen pääsee kyllä sisään, mutta siinä ei vain ole sitä samaa tunnelmaa, tarkkuutta ja yksinkertaista nautintoa. Sarja on selvästi edennyt jo niin pitkälle, että se alkaa olla uudenlainen hauskuuden kustannuksella.

 

+ Worms arsenaali

+ Worms idea

 

- Ei tunnu enää samalta

- Epätarkkuus

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



Nopeita liikkeitä vaativaa räiskintää ja väistelyä avaruusaluksella

 

PlayStation plus, Marraskuu

 

 

R-Type: Dimensions

R-Type: Dimensions tuo nopeasti mieleen Sky Force pelin sillä erotuksella, että tämä peli on kuvattu sivulta, ei ylhäältä. Kyseessä on peli jossa liikutaan kokoajan eteenpäin ja ammutaan mitä vastaan tulee. Tässä pelissä tosin pitää myös ajoittain väistellä esteitä. Kenttiä on pari kourallista ja vaihtelua on aika vähän. Mitä paremmin pelissä pärjää sitä tehokkaampia aseita saa, mutta loppuviimeksi tämä peli on paljon huonompi kuin monet kaltaisensa.


R-Type: Dimensions pitää sisällään pari näppärää juttua. Pelissä on kaksi pelitapaa. Voi joko pelata klassisella tavalla jolloin saa kolme elämää, tai loputtomilla lisäreillä, jolloin katsotaan että kuinka monta elämää tarvitset kentän läpäisyyn. Pelissä jahdataan huippupisteitä, sillä mitään kovin kaksisempaa ei ole luvassa. Kentät ovat aika lyhyitä, mutta erittäin vaikeita. Yksikin osuma tappaa ja loppuosat kentistä, usein pomo-osuudet ovat hyvin hankalia.

Yhtenä kivana lisänä on mahdollisuus hidastaa aikaa loputtomiin mikä helpottaa peliä merkittävästi. Pelin voi myös vaihtaa 3D ja 2D grafiikan välillä milloin vain haluaa.


Kokonaisuudessaan tämä peli tarjoaa todella vähän. Kyse on kenttien masteroimisesta mikä ei ole järin hauskaa. Pelissä on parit kivat niksit, mutta ne eivät juuri pelasta kokonaisuutta joka on varsin kehno. Pelissä kun ei ole kovinkaan paljoa oikeasti kivaa tekemistä.

 

+ Muutamat niksit

+ Toiminnallinen avaruusräiskintä

 

- Turhan haastava

- Pelkkää pistejahtia

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Murhamysteeri, jossa pelaaja tietää syyllisen.

 

 

 

The Deed

Jos olet koskaan pelannut Cluedoa, niin tämä peli tuntuu oitis tutulta, paitsi että et yritä selvittää rikosta, vaan tehdä rikoksen.

Pelihahmon on Arran Bruce joka saa tietää että hänen isänsä aikoo jättää hänet perinnöttömäksi ja testamentata kaiken hänen siskolleen Jenniferille. Arran päättäkin isänsä 50-vuotis syntymäivänä palata kotiin, mielessään vain yksi aikomus, tappaa sisarensa.


Deed keskittyy pääasiassa itse tekoon, murhaan.

Murhan suorittamisessa tärkeää on pari asiaa. Millä tavalla murhan tekee? Käyttääkö veistä vaiko paljaita käsiä. Entä kenen syyksi aikoo murhan langettaa? Olisiko julma isäpappa oikea ratkaisu, vaiko uusi seksikäs sisäkkö, vaiko vanha uskollinen hovimestari. Vaihtoehtoja on muuta, murha-aseita on runsaasti ja mahdollisia lopetuksia on useita. Deed ei ole pitkä peli. Ensin siinä luodaan kuva pelihahmosta keskustelujen muodossa. Vaihtoehtoja on vajaa kourallinen, mutta niidenkin avulla peliin saadaan varsin hyvin vaihtelua.

Kun pelaaja on valinnut murha-aseen ja todisteen jota käyttää tukemaan kehittämäänsä teoriaa siirrytään pelin parhaaseen puoleen, poliisitutkintaan. Pelihahmo joutuu nopeasti vastaamaan kyselyyn jossa ylikomisario tutkii tapausta. Riippuen pelaajan sanomisista ja tekemisistä, hänen saattaa selvitä murhasta, tai jäädä kiinni.


Teko, on pelinä hyvin nopeasti läpi pelattu, mutta se ensimmäinen pelikerta on se paras, kun kaikki tulee uutena. Pelissä saa aika vapaasti liikkua ympäriinsä ennen illallista jolloin keskusteluilla ja paikkojen katselemisella saa kuvan siitä, millaisesta perheestä on kyse. Sitten tulee vain kehittää oma idea siitä, miten kaikki ”oikeasti” tapahtuu, eli miten rikostutkinta sitten etenee. Ensimmäisellä pelikerralla kaikki on uutta joten tilanteisiin pitää reagoida kun ne tulevat vastaan. Uusilla pelikerroilla voi sitten kokeilla jotain muuta, kun tietää mitä tulema pitää, niin siihen voi varautua.

Vaikka pelin pelaa läpi viidessätoista minuutissa ensimmäisellä kerralla ja vähemmässä ajassa myöhemmillä pelikerroilla, niin se on hintansa arvoinen. Alle euron peliltä nyt ei voi kovin paljoa odottaa, mutta Deed tarjoaa todella hyvin pelattavaa.


Deed on ajattelupeli. Ensimmäisellä kerralla (Blind) se on tarkkaa miettimistä siinä mitä tekee ja mitä sanoo, samalla kun miettii tarkoin että miten suorittaisi murhan. Myöhemmillä kerroilla se on saavutusten metsästystä, kun yrittää suorittaa murhan siten, että se menee tietyn henkilön piikkiin. Ensimmäisellä omalla pelikerrallani onnistuin suorittamaan murhan niin, että se luokiteltiin itsemurhaksi.

 

+ Yksinkertainen mutta toimiva asetelema

+ Graafinen ulkoasu

+ Syvällisyys (vaihtoehdoissa, taustatarinassa…)

 

- Lyhyt

- Ei ääninäyttelyä

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Overcast.jpg?1511829540

Ihmissutta mä metsästän

 

Pilvisellä säällä alkaa Waldenin jahti

 

 

 

Overcast: Walden and the Werewolf

On muutamia asioita joita peleissä, jotka oitis vetävät oman mielenkiintoni puoleensa. Tämän pelin otsikosta löytyykin juuri sellainen tuolta lopusta. Jos tässä ei olisi ihmissutta, en olisi tätä edes 90% alennuksella ostanut. Kun pelistä maksaa vain pari kymmentä senttiä, niin silloin voi ottaa pienen riskinkin. Tämän pelin kohdalla riski oli ihan suotava, mutta silti on turha kaunistella. Tämä ei ole erityisen hyvä peli.


Alussa tulee vastaan varsin hyvä aloitus kun Waldenista kerrotaan vähän taustaa. Tämä alkuosio on tehty erittäin hyvin ja se on varsin näyttävä. Se tosin antaa vain väärän kuvan siitä, mitä tulee olemaan luvassa, sillä tämä peli on puhdas kauhupeli. Sen lisäksi johdannon jälkeen ei tule mitään selitystä sille että miksi Walden nyt lähtee seikkailemaan keskellä yötä aivan kuppaisen lyhdyn ja hitaasti ladattavan pulttilukkokiväärin kanssa. Johdanto ja varsinainen peli ovat todella irrallisia.

Toisin kuin Amnesian kaltaisessa sietämättömässä pelissä, tässä pelissä on sentään ase ja pelihahmo ei ole mikään munaton luuseri. Walden on kovaksikeitetty metsästäjä joka on tosin selvää ylivoimaa vastaan kun vastapuolella on ihmissusi. Monella tavalla Overcast on kuten monet muut pienen budjetin halpasäikyttelypelit. Pelattavuus on parhaimmillaan niin ja näin, valtaosa kauhusta on jump scare kohtauksia ja näkyvyys on karmea.


Se mikä oikeasti tässä pelissä nyppii kaikkein nopeimmin on se, miltä peli näyttää. Lyhty valtaisee heikosti joten on ymmärrettävää että näkyvyys on heikko. Mutta miksi pimeydestä pitää tehdä sumeaa, kuin vanhassa televisiossa. Se saa pelin tuntumaan todella ikävältä katsottavalta. Tälläinen ulkoasu ei todellakaan ole kovin hyvä sillä se ärsyttää silmiä. Sitten kun mukaan heitetään vielä äkillisiä valoefektejä, kovia ääniä ja ruudun tärinää, niin nopeasti käy ilmi että se on valtaosa mitä peli tarjoaa.

Onko pelissä sitten oikeasti kauhua. Sanotaan että kun astelee pimeydessä ja tietää että paljon itseään parempi metsästäjä on ympäristössä, niin kyllä siitä kehittyy todella selkäpiiti karmivaa tunnelmaa. Siinä on todellakin puolensa ja susimaiset hahmot nekin saavat aikaan varsin karmivia hetkiä. Ongelmana on se, että tämä tunnelman luominen psykologisin keinon jää pahasti halvan säikyttelyn alle.


Pilvipeite: Walden ja Ihmissusi on peli jossa jatkuvasti etsiään jotakin jotta voidaan edetä, samalla odottaen että milloin susi hyökkää kimppuun. Kun sen suden sitten lopulta kohtaa niin huomaa miten surkea grafiikka tässä pelissä onkaan, ihmissuteen kun ei panostettu juurikaan. Siis Guise of Wolfissa on parempi ihmissusi, ei ehkä yhtä pelottava, mutta paremman näköinen.

Tässä pelissä ei ole mitään oikeasti kivaa saati koukuttavaa tekemistä. Liikutaan paikasta toiseen etsien esineitä ja odotellen seuraavaa säpsäyttävää kohtausta. Pakko sanoa että se ei ole minun käsitykseni viihteestä. Se on sentään plussaa että voi taistella vastaan, mutta pelin ulkoasu tekee siitä vähän hankalaa kun peli ei ole varsinaisesti pimeä, vaan ainoastaan todella epätarkka (tai epäselvä).

 

+ Ihmissusi teema

+ Ajoittainen oikealla tavalla karmiva tunnelma

+ Mahdollisuus puolustautua

 

- Ulkoasu

- Mielekkyys puuttuu

- Halpasäikyttely

- Potentiaalin hukkaaminen

 

Arvosana: 2,0

 

Surkea